Kominternin kolmannen vaiheen politiikka näkyi Suomessa pitkin 30-luvun ensimmäistä puoliskoa. Vuoden 1933 vaalikampanjassa SKP:n huhtikuun julkilausumassa todetaan, että eduskunta on ''fasistisen diktatuurin jatke''. Huolimatta tästä ja jäsentensä vangitsemisista SKP kasvoi vuosina 1930-33, useilla soluilla oli oma lehti, ja lehtiä yhteensä ilmestyi 68 kappaletta. Kielto liittyä ''noskelaisiin'' liittoihin johti ''punaisen'' ammattijärjestön perustamiseen, josta päätettiin luopua vasta heinäkuussa 1934. Sosiaalifasisteista oli yhtäkkiä tullut yhteistyökumppaneita. Linjanmuutos oli alustettu saman vuoden alussa Ranskassa, Suomessa piti tehdä samoin, Stalinin ulkopoliittiset intressit olivat muuttuneet. Pian puolueessa kiellettiin kutsumasta demareita ''noskelaisiksi''.
Kominternin seitsemännen kongressin takinkääntämisen loppusoinnun mukaisesti Suomessa vallankumouksen ohjelma vaihdettiin minimiohjelmaksi. Alettiin rakentaa sivistyneistön järjestöjä ja vaatia esim. kuolemanrangaistuksen kumoamista tai perustaa ihmisoikeusliittoa yms. Sosiaalidemokraatteja ei enää arvosteltu, ja jos jollakulla oli eriäviä mielipiteitä, kuten K. Mannerilla, tämä jäi tappiolle. Mannerin vetoaminen Stalinin ''historian tulkintaankaan'' ei tuottanut tuloksia. Stalinilta löytyivät erilaiset tulkinnat riippuen sen politiikan eri vaiheista ja siksakeista. Lopulliset kansanrintamaan tähtäävät linjaukset tehtiin SKP:n puoluekokouksessa syyskuussa 1935.
Espanjan sisällissodan tappio oli näkyvissä, kun Stalinin terrori voimistui ympäri maailmaa. Tappioihin olivat tietenkin syyllisiä -- ei Stalin, vaan sen viholliset, jotka piti ensin löytää ja sitten eliminoida. Kominternin tuhon vuonna 1937 Moskova antoi käskyn kaikille puolueille, että pitäisi löytää trotskilaisia kaikista kommunistisista puolueista. Kun Suomessa ei historiallisista syistä ollut mahdollisuutta kehittyä vasemmisto-oppositiota, sellainen sepitettiin. Niilo Wälläri kannattajineen oli yksi tällainen sepite. Heinäkuuhun mennessä melkein kaikki Kominternin sisällä työskennelleet suomalaiset joutuivat kansanrintamapolitiikan uhreiksi. Vakoojan leima oli vakava syytös. Stalin oli lausunut vallankumouksen 20-vuotispäivän juhlissa, kohottamalla maljansa: ''Kaikkien vihollisten tuhoamiselle, heidän itsensä, heidän sukunsa -- loppuun saakka.''
Puolan kommunistisen puolueen todettiin joutuneen kokonaisuudessaan vihollisten käsiin ja se päätettiin hajottaa. Vähältä piti tilanne oli Suomenkin puolueen kohdalla tammikuussa 1938, jolloin koko kuusislainen johto vietiin; johdosta säästyi vain Kuusinen itse. Harvoilla intrigoivilla byrokraateilla oli sellaisia selviytymiskykyjä kuin Kuusisella tai Molotovilla. Heidän tiensä kulkee veripurojen kautta ja on päällystetty ruumiilla. Kuusinen oli mukana päättämässä Espanjan kansainvälisten prikaattien lakkauttamisesta. Stalinin terrorilla oli kauaskantoiset vaikutukset; se tähtäsi oman kastin aseman stabilisoitumiseen, mutta se heikensi kaikkia kommunistisia puolueita ja lopuksi puna-armeijaa. Viime kädessä NL oli toisen maailmansodan kynnyksellä hyvin heikko ja altis tappiolle, ja se onnistui voittamaan sodan ainoastaan kansansa sankarillisten uhrausten ansiosta.
Terrori vaikutti myös siihen, että Suomessa ja Neuvostoliitossa kommunisteilla oli erisuuntaisia kohtaloita, mikä vaikutti vuorollaan talvisodan kuvioihin. Terrorin yhteydessä saattoi joku kuvitella, että kansanrintamapolitiikasta oltiin luopumassa. Siitä ei ollut kysymys, kansanrintamat nousivat taas kunniaan sodan jälkeen. Yksi näyttö tästä oli Manuilskin kritiikki kansanrintamapolitiikalle. Kritiikki koski Kuusisen kirjoitusta Pravdassa vallankumouksen 20-vuotispäivänä. Manuilskin mukaan artikkelissa painotettiin liikaa kansanrintamapolitiikkaa. Manuilski joutui epäsuosioon ja Stalinin puhutteluun. Siellä hän nuoleskeli Stalinia. Stalin, joka yleensä aina piti nuoleskelusta, ei tällä kertaa pitänyt siitä ja sanoi: ''Manuilski on nuoleskelija! Hän on trotskilainen.'' Vaikutelmaan kansanrintamapolitiikasta luopumisesta vaikuttivat Stalinin opportunistiset takinkääntämiset. Silloin tehtiin taas vääriä johtopäätöksiä, kuten kunnon opportunistien kuuluu tehdä. Sota oli muka imperialistien välinen välienselvittely eikä siitä ollut mitään haittaa, se heikentäisi vain niitä kaikkia. Ei ollut enää oikein asettaa fasismia vastakkain demokratian kanssa. Varmistaessaan Hitlerin kanssa etupiireihin jaon jarrutti Stalinin taas Suomen vallankumouksellisia perspektiivejä, jotta nämä eivät olisi este uusille valtiosopimuksille Baltian maiden kanssa. Neuvostovalta ei sopisi Länsi-Euroopan valtioille, ei ollut vielä sopiva aika, ja kuten Stalin oli nimenomaisesti sanonut: ''Tulee aika, jolloin ne tekevät sen itse.''
Ongelmaksi osoittautui Suomi, joka ei taipunut tähän suunnitelmaan. Terijoen nukkehallituksen perustaminen ja talvisota ei tähdännyt Suomen sovjetisointiin, vaan sen taipumiseen kuvioihin. Kun sodassa tuli takkiin, siksakit jatkuivat. Kuusisen hallitus piti hylätä ja solmia rauha Helsingin kanssa. Sen neuvotteli Molotov krapulassa, juopoteltuaan koko yön. Välirauhan aikana kansanrintamasta ei voinut taas puhua. Demareista tehtiin taas päävihollisia ja Suomi piti liittää Neuvostoliittoon. Punaisen orkesterin päällikön Leopold Trepperin, NL:n parhaimman vakoojan varoituksia siitä, että Hitler aikoi hyökätä NL:oon, ei otettu huomioon, vaikka vastaavanlaisia varoituksia tuli myös Japanista käsin. ''Hitler on ystävämme eikä hyökkää meitä vastaan'', oli Stalin vastannut.
Saksa oli hyökkäämässä, ja petollisella hyökkäämättömyyssopimuksella ei ollut enää mitään arvoa. Saksan hyökkäys muutti taas Stalinin kuviot. Kansanrintamat nousivat taas arvoon kun Antikainen nosti tärkeimmäksi tunnukseksi Suomen riippumattomuuden puolustamisen. Antikainen, vanha kumousmies, haaveili marssivansa Helsinkiin ennen kuin Puna-armeija ehtii Berliiniin. Antikainen ei vain ehtinyt todeta tämän lauseen vääryyttä, sillä häntä kuljettanut lentokone putosi kahden viikon kuluttua tämän lausunnon jälkeen. Antikaisen surma on edelleen mysteeri, mutta se ei ole ainoa stalinismiin liittyvä mysteeri.
Stalingradin jälkeen Suomen porvaristo käänsi takkinsa ja yritti saada rauhaa ennen kuin Saksa romahtaa. Se, mikä Kreikassa oli epäonnistunut kansan lähdettyä taistojen tielle, näytti Suomessa onnistuvan. Erillisrauha oli se pohja, joka salli kommunistiselle puolueelle toimia ja harjoittaa, Kuusisen ohjelman mukaan, ''varsinaistä politiikkaa, eli reformistista ja kansanrintamaan nojaavaa politiikkaa''.
Samanaikaisesti Stalin alkoi hioa suhteita länsiliittoutuneiden kanssa ja tieltä piti poistaa kaikki siihen vaikuttavat esteet. Kominternin lakkauttaminen oli toki pitkään ollut Stalinin mielessä. Petturimaisella politiikalla ei ole rajoja. Päätöstä perusteltiin sillä, että siihen liittyi ''organisaatiofetisismiä''. Toinen perustelu oli, että Komintern oli täynnä vieraiden valtioiden agentteja, ja lakkauttamalla se ''riistetään'' vihollisten käsistä tämä valtakortti. Lakkautuspäätöksen alla on mustana pilkkuna Kuusisen nimi. Päätös on verrattavissa Gorbatsovin NL:n lakkauttamista koskevaan paperiin, sillä edellinen johti jälkimmäiseen. Edellisessä byrokratia yritti varmistaa omia intressejä NL:ssa uhraamalla maailman vallankumousta, ja jälkimmäinen takasi nomeklatuurin muuttumisen kapitalistiluokaksi.
Joskin erillisrauha edellytti porvarillisen valtion miehitystä ja antautumista, ja Litinovin komission papereissa lukee ''uuden vallan pystyttämisestä'' Suomessa, Stalin oli eri mieltä. Teheranin sopimuksen jälkeen Stalin suunnitteli rauhaa Mannerheimin kanssa. Uusi valta olisi sittenkin porvarillinen valta. Kuusinen ei päässyt Suomeen niin kuin kukaan muukaan Terijoen hallituksen jäsen.