Neuvostoliitto oli mennyt ja seuraajavaltion, Venäjän yhteiskunnallista järjestelmää oltiin muuttamassa porvarilliseksi vanhan nomeklatuurin toimesta. Uusilla isännillä oli Jeltsinin johdolla uudenlainen ulkopolitiikka. Kommunistiset puolueet muovasivat profiilinsa niin, että niistä joistakin tuli uudella nimellä esiintyviä sosialistipuolueita ja osa säilytti vanhan nimen ja siirtyi oikeampaan muuten. Ero vanhasta politiikasta jäi pieneksi. Enää nämä puolueet eivät voineet vaatia omaa hallitustaan harjoittamaan neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa, mutta rauhanomainen siirtyminen sosialismiin, joka toteutuu yhdessä maassa kerrallaan, kansanrintamapolitiikka ja monet muut stalinismin tunnuspiirteen jäivät elämään. Siksi näistä puolueista on perusteltua puhua edelleen uusstalinistisina puolueina. Yksilöistä, jotka siirtyivät vasemmistoliittoon, Attaciin, Rauhanpuolustajiin tai muihin reformistisiin järjestöihin on oikein puhua stalinismin epigoneina, perikuntana. Nämä kaikki jatkavat samaa vanhaa politiikka, paitsi että tuomitsevat aikaisemmat virheet niin, että syyt pannaan Leninin niskaan. ''Stalin ei olisi ilman Leniniä'', he sanovat. Lapsi menee kyllä pesuveden mukana, ja ainoa asia, josta viime kädessä kieltäydytään, on stalinismin analyysi, eli siitä, että tutkittaisiin, mikä meni pieleen. Kieltäytyminen ymmärtämästä opetuksia on yhteistä kaikille stalinismin perillisille huolimatta siitä, on kyse niistä, jotka syyttävät Leniniä stalinismista, vai niistä, jotka sanovat, että pieleen meni siksi, että isäaurinkoisen viitoittamalta tieltä on poikettu.
Viimeksi mainittuihin kuuluu KTP, joka perustettiin, koska oltiin tyytymättömiä SKP:n stalinismin ''hylkäämiseen''. KTP:ssä vannotaan Stalinin nimeen, viitataan suoraan Stalinin teoksiin ja järjestetään trotskilaisvastaisia panetteluseminaareja.
Kun kerran neuvostobyrokratiaa ei enää ole, niiden on etsittävä pienempi sellainen ja toimittava kritiikittömästi sen ulkopolitiikan asiamiehenä. Tällainen valtio on Pohjois-Korea. Kaiken lisäksi Pohjois-Koreassa tiivistyy entisaikoja muistuttava henkilökultti, johtajan palvonta.
Tietenkin Pohjois-Koreaa, kuten myös kaikkia muitakin epämuodostuneita työläisvaltioita (Vietnam tai Kuuba) pitää puolustaa tilanteessa, jossa ne joutuvat imperialismin hyökkäyksen kohteeksi. Tämä ei tarkoita missään nimessä stalinistisen syövän hyväksymistä. Trotskilaisuus on puolustanut NL:a imperialismia vastaan, jopa Stalinin eläessä, vaikka tämä teurasti trotskilaisia ja niiden sukulaisia niin paljon kuin ehti. Neljännen Internationaalin ohjelmaan on kirjattu, että noissa maissa ei tarvita yhteiskunnallista, vaan poliittinen vallankumous, joka vapauttaisi työväenluokan byrokratiasta, palauttaisi luokan hegemonisen aseman, perustaisi työväendemokratian, suunnittelisi talouden kansan tarpeita silmälläpitäen ja taistelisi kansainvälisellä tasolla yleismaailmaisen vallankumouksen puolesta. Jokainen pienen maan voitto imperialistisissa sodissa heikentää imperialismia ja on siksi tuettava. Näin ollen me puolustimme Serbian, Afganistanin ja Irakin kansoja ilman, että olisimme antaneet pienintäkään tukea Milosevicille, talebaneille tai Saddamille.
Jos KTP ylistää ulkopolitiikassaan Pohjois-Korean julmaa totalitarismia, niin sisäpolitiikkansa suhteen se on lähempänä SKP:ta. Vallitsevan tilanteen analyysi nationalistisen näkökulman kautta on yhteistä kaikille epigoneille niin Esko Seppäsellä ja Tennilällä kuin SKP:lla ja KTP:lla. Ollaan EU:n vastaisia, mutta vaihtoehto sille on kansallinen maatalouspolitiikka, kontrolloitu kapitalistinen talous (porvarillisen valtion toimesta) tai paluu omaan rakkaaseen markkaan. Sitten kun stalinistit eivät juhli Kim Jong Ilin syntymäpäiviä, niin he ylistävät Snellmania. Ideologian tasolla tämän sorttinen stalinistinen revisionismi on korvannut Marxin opit Juche-aatteella.
SKP on havainnut paremmin uudet ajat ja sopeutunut uusreformismin olosuhteisiin. Joskaan sekään ei ole avautunut tälle globalisaation vastaiselle maailmanlaajuiselle liikehdinnälle, se silti ymmärtää, että tämän päivän kansanrintamat kulkevat keskusta-vasemmistohallitusten kautta. Siksi se on mukana rakentamassa Attacia ja sosiaalifoorumeita. Toisaalta KTP:n vanhoillisuus estää heitä tekemästä tällaisia avauksia. Kansanrintaman pitäisi heidän mielestään pysyä aidosti vanhojen kaavojen sisällä. Ainoa ongelma on, että kaikki vanhat porvarilliset puolueet ovat nykyään EU-puolueita; ei-EU-puolueilla ei ole mitään mahdollisuutta olla esillä. Eduskunnassa Kokoomuksesta Vasemmistoliittoon koko kirjo ei kyseenalaista EU:n valta, eikä yksikään niistä vaadi välitöntä poistumista tästä imperialismin keskuksesta.
KTP kyllä vaatii eroamista EU:sta, mutta ei sosialistisen Euroopan visiota ajaen, vaan eroamista ja palaamista kansallisen kapitalismin (ehkä valvotun sellaisen) järjestelmään. Ei ihme, että tässä isänmaallisessa taistelussa KTP:n yhteistyökumppanit löytyvät tällä kertaa äärioikeistosta.
Ovatpas ajat muuttuneet! Siinä, missä 30-luvulla solmittiin kansanrintama liberaalien kanssa äärioikeistoa vastaan, nyt on päinvastoin. Isänmaa yhdistää. Vapaan Suomen Liitto ja Perussuomalaiset ovat molemmat kelvanneet KTP:n kumppaneiksi petollista liberaaliporvaristoa vastaan, joka alistaa (porvarillista) Suomeamme Euroopan käskyläiseksi.
MTL:ssa saimme ihmetellä, kun saimme ko. kansanrintaman linjamuistion arvioitavaksemme. Maaliskuun 2003 eduskunnanvaaleissa meitä oltiin houkuttelemassa kansanrintamaan äärioikeiston kanssa. Meidän ei ollut vaikea valita kantaamme. Tuomitsimme heti tällaiset aikeet, jotka saivat alkunsa KTP:n Helsingin piiristä. Trotskin vihaaja Männikkö, KTP:n silloinen johtaja oli ystävystynyt Hakalehdon kanssa. Avioliitto oli vahvempi kuin KTP:ta koossapitävät voimat. Männikkö ei piitannut puolueensa enemmistön kielloista ja erosi KTP:sta, joka jakautui silloin kirjaimellisesti kahtia. Kiima päästä eduskuntaan oli niin kova, ettei tämä pääsy äärioikeiston äänillä merkitsi mitään. Kukaan tästä vaaliliitosta ei ollut lähellekään päästä kansanedustajaksi, ei Hakalehto eikä liioin Tiainenkaan, mutta jos olisi paikka irronnut, niin silloin todennäköisempää olisi ollut se, että äärioikeistolainen olisi valittu stalinistien äänillä. Stalinismin periaatteellinen politiikka? Kyllä.
Herää kysymys: jos Suomessa kävisi niin huonosti, että kriisin seurauksena syntyisi massiivinen fasistinen järjestö ja työväenluokan pitäisi nousta barrikadeille, kummalla puolella barrikadia KTP seisoisi. Yksi asia on varma, tämän päivän äärioikeistolaiset kumppanit saattavat olla huomisen päivän työläisten teurastajia.