Chilen tapahtumien kulun subjekti oli ''kansan yhtenäisyys'' -rintama. Siihen kuuluivat kommunistinen puolue, sosialistinen puolue, vasemmistokristittyjen puolue, radikaalipuolue ja yhtenäisen kansantoiminnan liike (se oli eronnut keskustalaisen kristillisdemokraattien puolueesta). Yhtenäisyyttä helpotti kommunistisen puolueen teoria sosialismiin siirtymisestä kahdessa vaiheessa, ensin anti-imperialistinen ja sitten sosialististen reformien vaihe. 4. syyskuuta 1970 Allende sai 36,3 % äänistä ja muodosti hallituksen kristillisdemokraattisen puolueen tuella. Oikeisto oli silloin saanut 34,9 % ja keskusta 27,8 %. 24. lokakuuta Allende muodosti hallituksen, kaksi päivää ennen Schneiderin provokaatiota. Hallitusohjelmansa oli hyvinkin radikaali. Hän puhui anti-imperialistisesta ja antioligarkkisesta hallituksesta, eduskunnan ja senaatin korvaamisesta kansan kokouksella, maatalousreformista talonpoikien hyväksi, ulkomaalaisten pankkien, kuten myös maailman suurimpien kuparikaivosten kansallistamisesta, jne. Kupari-, rauta-, salpietari- ja hiilikaivosten sosialisoimisen lisäksi Allende kontrolloi vähitellen myös ulkomaankauppaa. Suuret maatilat jaettiin maanviljelijöiden osuuskunnille ja kansan elintaso kasvoi merkittävästi (12-13 % vv. 1971-72). Työväenluokka tuki kansanrintamaa, ja se mobilisoitui laajasti. Maanviljelijät ja muut keskiluokan kerrostumat katsoivat vasemmistoa myönteisellä puolueettomuudella. Tämä heijastui kristillisdemokraattien asenteeseen. Vastaan olivat vain chileläisen pääoman edustajat, maanomistajat ja monikansalliset yritykset. Amerikkalainen imperialismi oli huolissaan kokeen onnistumisen mahdollisuudesta, josta olisi vaara tulla esimerkki muille kansoille ympäri maapalloa. Poliittisten syiden lisäksi oli taloudellisiakin syitä Allenden kaatamiselle. ITT:n sosialisoiminen tapahtui ilman penninkään korvausta. ITT teki neljä miljoonaa dollaria voittoa vuodessa 40 vuoden ajan ja sen alkuinvestointikustannus oli vain 30 miljoonaa dollaria. Näin alkoi Chilen kauppasaarto. Ehdotus vallankaappauksesta tuli alunperin ITT:n toimesta. Tuhansia Chilen sotilaita ja muita CIA:n agentteja koulutettiin Yhdysvalloissa. Rahaa vastavallankumoukselle ei säästelty. Allende määräsi hallituksessa, mutta kongressissa (eduskunta + senaatti) oli vähemmistössä. Sen lisäksi oikeusvalta oli kokonaan taantumuksen käsissä, kuten myös koko valtion hallinto ja kukistusmekanismin elimet, poliisi, niin julkinen kuin salainenkin. Pääomalla oli kontrollia myös armeijaan ja mediaan. Kansanrintama epäröi ryhtyä päättäväisiin toimenpiteisiin voimasuhteiden muuttamiseksi armeijassa. Päinvastoin se antoi periksi, ja nimitti itse fasisteja -- kuten Pinochet -- avainpaikkoihin. Kansan aseistamiseen Allende suhtautui kielteisesti ja niin pienet aseistetut työläiskaartit kuten MIR:kin hylättiin. Huolimatta boikotista, jonka seurauksena inflaatio nousi 150 prosenttiin, maaliskuun 1973 vaaleissa Allende sai 43,5 prosenttia äänistä. Oppositio (oikeisto, kristillisdemokraatit ja muita konservatiivisia kuvioita = CODE) menettivät kahdeksan paikkaa. Polarisointi kärjistyi, ja tämä toi vallankaappauksen lähemmäksi. Allende ei näyttänyt käyttävän voimaa eikä uskaltanut luottaa joukkojen taistelutahtoon, ei edes sen jälkeen kun 26.6. yksi vallankaappausyritys epäonnistui ja 26.7. kuorma-autojen omistajien lakko katkaisi maan kahtia. 4. syyskuuta 500 000 työläisen mielenosoitus antoi tukensa Allendelle.
Chilen kommunistinen puolue ei ollut mikään pieni järjestö. Siinä oli 60 000 jäsentä, 15 prosenttia äänistä ja puolueella oli kokemusta kansanrintamasta. Kansanrintamahallituksia oli muodostettu vuosina 1930 ja 1946 radikaalipuolueen johdolla. Alunperin vuonna 1930 CKP oli Allenden presidentiksi valintaa vastaan ja se tuki vasemmistokristillisdemokraattia, MAPU:n edustajaa. Perustelu oli se, että vuoropuhelua porvarillisten puolueiden kanssa piti helpottaa. Stalinismin mieleen ei tullut hetkeksikään ajatus siitä, että se voisi osallistua vaaleihin omalla ehdokkaalla.
Vaikka työväenluokka tuki kansanrintamaa, se ei nostanut kädet pystyyn, ei antautunut ehdoitta. Viimeisen vuoden laajat tehtaiden valtaamiset, joiden kukistamiseen käytettiin väkivaltaa, tulivat kommunistisen puolueen taholta aina tuomituksi. Merkittävimpiä esimerkkejä oli huhtikuun 1973 El Tenenden kapina, joka kesti 74 päivää. Stalinistit hajottivat työläisten rakentamat komiteat ja muut valittujen edustajien elimet, sen sijaan, että niitä olisi laajennettu ja kehitetty työväen neuvostoiksi. Stalinismi ei tarvinnut näitä valtaelimiä; sille riitti porvarillisen valtion elimet.
Vuodesta 1971 lähtien talonpojat, jotka olivat ryhtyneet verisiin taisteluihin maanomistajien rikollisia ryhmiä vastaan, valtasivat laajasti maata. Valtaukset julistettiin laittomiksi kansanrintaman toimesta ja talonpoikia vainottiin.
Harhakuvia armeijan roolista levitettiin tietoisesti. Vähän aikaa 29. kesäkuuta tapahtuneen vallankaappausyrityksen jälkeen Chilen kommunistisen puolueen pääsihteeri ilmoitti: vallankaappaus on epäonnistunut ja on kukistettu armeijan johdon päättäväisen ja rehellisen puuttumisen ansiosta. Taantumus eteni kyllä päättäväisesti omien päämäärien saavuttamiseksi ja kansanrintama oli tasoittamassa sille tietä.
Merivoimien upseerit olivat valmistautumassa omaan kaappaukseen, ja sen aavistivat ensimmäisinä matruusit, jotka eivät epäröineet nousta kapinaan Valporezon satamassa. Kapina kukistettiin raa'asti. Matruuseja pidätettiin ja kidutettiin armeijan toimesta, ilman että tämä olisi liikuttanut kansanrintaman paikallisia johtajia.
Chilen tapahtumat eivät saaneet stalinismin ajattelua muuttumaan. Samalla tavalla tuettiin diktaattori Videllaa Argentiinassa myöhemmin, samalla kun kommunisteja oli vankiloissa ja työläisiä katosi koko ajan. Tänä päivänä stalinismia ei ole samassa mielessä kuin silloin. Neuvostoliiton romahdutettua katosivat sen ulkopolitiikan lähettiläätkin. Niiden reformistinen ajattelu, josta työväenluokka on saanut niin paljon kärsiä, kuitenkin elää vielä. Stalinismin jälkeläiset ovat liittyneet eri leireihin, ja ne, jotka jäivät vanhojen puolueiden riveihin, ovat myös muuttuneet. Kommunistiset puolueet -- kantavat ne sitten vanhaa kunniallista nimeään tai uusia nimiä -- ovat siirtyneet vielä oikeampaan suuntaan, monet niistä muistuttavat sosiaalidemokraatteja. Kuuluvat uusstalinistit mihin leiriin tahansa, heitä yhdistää yksi asia. Marina siitä, että fasistit -- joita he nimittävät pettureiksi -- kukistivat laittomasti kansanrintamahallituksen.