Over one hundred angry workers were marching in the streets of Athens, on December 15, the day of the 24 hours General Strike called by the GSEE (General Confederation of Workers of Greece involving the private sector) and ADEDY (National Federation of Public Employees). It is beyond any doubt now that there is a new upsurge of mass militancy in Greece, after a relative reflux in summer and early autumn.

Against all those skeptics who were ready to spell the “defeat of the  masses”, or to deplore their “passivity” in front of the IMF/EU barbaric measures imposed by the PASOK government, a new wave of radicalization and unprecedented  mobilizations  is growing: in the recent regional elections , the existing bourgeois political system was repudiated by the mass abstention of the large majority of the voting population; tens of thousands demonstrated   on November 17, the day of commemoration of the 1973 Polytechnic uprising against the military dictatorship; tens of thousands were  marching in the streets all over Greece on December 6, day of commemoration of the assassination of the young student Alexandros Grigoropoulos that led to the December 2008 rebellion; the  General Strike of December 15 was a tremendous success both in participation in the strike and in the demonstrations; and the non-stop strikes of the transport workers and in the public enterprises, under immediate threat of privatization, paralyze the country because of the strategic nature of these sectors.

All these mobilizations turn, in general, into violent street fights against the escalating State repression.  The brutality of the riot police reaches new records, in the long history of barbarism of the repression forces in Greece. The previous months, there were special military exercises of the repression forces in sport stadiums to train them how to repress urban uprisings. Now, they put these “lessons” into practice, using new and old techniques as well as an incredible quantity of chemical gazes launched against  everybody in sight,  against demonstrators but also against old people passing by or even children, who had to be hospitalized with respiratory and cardiac problems. But in the hospitals too the injured are persecuted by police making interrogations and arrests despite the strong protests of the doctors.

The utter hypocrisy of the bourgeois media in Greece and in Europe is that they totally ignore the extreme police brutality, operating under the orders of the “Socialist” Papandreou government, while they had over-emphasized a minor incident: Costas Hadjidakis, the ex Minister of the previous right wing government, who personally was responsible for the privatization of Olympic Airways leaving thousands of workers without a job,  was physically assaulted, when he was recognized walking near the parliament,  by an angry crowd of middle aged demonstrators, many of them jobless after the sell out of Olympic. This expression of popular anger demanding justice was  vehemently denounced and condemned not only by the bourgeois media and parties but as well by the trade union bureaucracy and the Stalinist Communist Party( which denounced, as usual, those  who attacked the ex-minister to be “police agents” and “suspicious anarchists”).

One important characteristic of the 100.000plus demonstration in Athens on December 15 is that the large majority marched independently from the small GSEE/ADEDY contingent, behind the banners of the Coordination of class struggle unions and the far left organizations. The Stalinist PAME, as usual, did its own separate rally in Omonia, strictly with its supporters, in distance from the main demonstration.

It is not accidental that this time, it was not the anarchist youth groups or the EEK the only target of police brutality: the Coordination of the class struggle unions became the target of a vicious attack by the riot police near the Parliament.  A similar attack was launched against a group of class struggle trade unionists, who, after the end of the main demonstration, marched to the GSEE headquarters to demand a continuation of the strike action. A section wanted to occupy the headquarters in protest against the treachery of the GSEE bureaucracy. The bureaucracy took the side of the police and the parties of the parliamentary Left denounced the “extremists”, i.e. the most combative elements of the movement.

As the militancy of this combative section grows, the confusion spread by centrism intensifies. The propaganda of the so-called “platform of the left economists” asking “for a moratorium of the debt, a public accounting inquiry, on the lines of Correa in Ecuador, and a renegotiation to cancel the illegitimate debt partially or totally” is widely promoted. The EEK organizes public meetings all over the country presenting the analysis of the world crisis, based on the last two Statements of the International Secretariat of the CRFI, criticizing the centrists, reformists and Stalinists, and advancing a revolutionary program for a socialist answer to the challenge of the evolving systemic bankruptcy.

The general line of the EEK in the mobilization of December the 15^th was to call for an indefinite General Political Strike to smash the government and its measures, to kick out the EU and the IMF, to cancel the foreign debt, and to establish workers power. Behind  our banner with this line, hundreds of workers and youth rallied, many of them for the first time, including the most militant wing of the Metro workers, of workers recently fired form their jobs, and of the popular movement against the payment of tolls in the privatized motor ways.

The most urgent political question is now unifying the entire workers and popular movement all over Greece on a central plan of action on a program of transitional demands. The organization and political training of the growing forces defying capitalist barbarism and the bureaucracies, the re-groupment of the vanguard in the revolutionary Party is the most crucial task.

The new upsurge is immediately connected with the upsurge all over Europe, from Britain and Ireland, to Portugal, Spain, France, and Italy. As a matter of fact, the “Memorandum”, the program imposed on the Greek people by the EU, the ECB and the IMF in May 2010, had as a target not to avoid  the unavoidable Greek default but to create a protective “fire zone” in this part of Europe to stop the expansion of the fire of the Greek capitalist collapse to the entire Euro zone. The Memorandum has failed in every aspect. It made the life of the Greek people a misery but the wild fire of the capitalist bankruptcy is spreading now all over the Old Continent.

We have to prepare ourselves for revolutionary situations in the birthplace of world capitalism.

Savas Michael, 20 December 2010

Keskiviikkona 20. lokakuuta irtisanotut rautatieläiset, joiden keskuudessa on paljon Partido Obreron jäseniä, joutuivat ampuma-aseilla suoritetun hyökkäyksen kohteeksi. Sen seurauksena Mariano Ferreyra, 23, kuoli matkalla sairaalaan. Seitsemän lapsen äiti Elsa Rodriguez, 56, on saanut osuman päähänsä ja taistelee hengissä pysymisestä. Kaksi muuta toveria on saanut osumia jalkoihinsa. Kaikki toverit ovat värväytyneet PO:n riveihin vuoden 2001 kansannousun (argentinazo) jälkeen. Mariano oli silloin vielä koululainen.

Työläisillä on tarkoitus protestoida irtisanomisia vastaan ja myös vallata raiteet niin, että junien kulkua estettäisiin. Argentiinassa tällaiset taistelumuodot ovat tavallisia. Murhaajat ovat valtiollisen korporatiivisen syndikaatin palkkaamia. Gangsterit piileskelivät poliisin rivien takana siihen asti kun poliisi avasi reitin, josta kulkivat eteenpäin ampuen koko ajan umpimähkään.

Seuraavana päivänä Buenos Airesissa järjestettiin yleislakko ja suurmielenosoitus. Siihen osallistuivat molemmat keskusliitot CGT ja CTA ja kaikki vasemmistopuolueet ja –järjestöt. Mielenosoitukseen osallistui yli 60 000 työläistä ja nuorta. MTL, kuten muutkin CRFI:n jäsenjärjestöt, lähetti PO:lle solidaarisuusviestin.

Lauantaina (23.10.) pidätettiin kotonaan rautatieläisten edustajien liiton johtaja Pablo Días Ferreyran murhasta epäiltynä. Lokakuun 20. päivänä Días oli junakiskoilla Avellanedassa. Pablo Días antoi mafiamiehille käskyn ampua. Sitten kun välikohtaus alkoi, Días oli Mariano Ferreyran ja Elsa Rodriguesin ampuneen miehen vieressä. Murhantekijän nimi on Cristián Favale. Hän antautui vapaaehtoisesti poliisille sunnuntaina 24.10.

Kuvia protestimielenosoituksista

Videoita

Prensa Obrera

Tämä on rikos kokonaisuudessa työväenluokkaa vastaan paitsi Argentiinassa, niin myös kansainvälisesti. Suomessa MTL kampanjoi tiedottaakseen asiasta. Tiedotusvälineet maassa kuten muuallakin Euroopassa ovat pimittäneet välikohtauksen täysin.

Mariano Ferreyra elää meidän taisteluissamme!

Eläköön Neljäs Internationaali!

Hasta la victoria siempre!

KYSYMYS: Mitä mieltä olette Saksan ja Venäjän liittolaisuudesta? Oliko Stalinin pakko ryhtyä sopimukseen, ja jos on ollut oikein menetelty, mitä olisi voinut aikaisemmin tehdä toisin, jotta vältyttäisiin siitä? Venäjä etenee Baltian maissa ja Suomessa, ja väittää, että joutuu menettelemään niin puolustautuakseen mahdollisesta ulkoinvaasiosta. Uskotteko, että sellainen hyökkäys natsien tai porvaridemokratioiden toimesta on mahdollinen?

TROTSKI: Ulkopolitiikka on sisäpolitiikan jatke ja kehitys. Ymmärtääksemme oikein Kremlin ulkopolitiikkaa on tarpeellista ottaa huomioon kaksi tekijää. Yksi on Venäjän sijainti sitä ympäröivän kapitalistisen piirityksen keskellä. Toinen on hallitsevan byrokratian asema neuvostoyhteiskunnan sisällä. Byrokratia puolustaa NL:a, mutta ennen muuta se puolustaa omaa olemassaoloaan NL:n sisällä. Byrokratian sisäinen asema on hauraampaa kuin NL:n asema kansainvälisellä areenalla. Aseista riisuttujen sisäisten vihollisten edessä byrokratia on säälimätön. Hyvin aseistettujen ulkoisten vihollisten edessä byrokratia on varovaisempi ja usein jopa pelkurimainen. Jos Kreml nauttisi kansan suosiota ja luottaisi puna-armeijan uskottavuuteen, se voisi harjoittaa molemmista imperialisminrintamasta riippumattomampaa ulkopolitiikkaa. Todellisuus on kuitenkin erilainen. Totalitaarisen byrokratian eristäytyminen omassa maassa heittää sen läheisemmän ja aggressiivisemman ja siksi vaarallisemman imperialismin syliin.

Jo vuonna 1934 Hitler oli sanonut Rauschningille: ”Neuvostovenäjän kanssa voin solmia sopimuksen koska tahansa minä tahtoisin”. Hitler on saanut suullisia takeita suoran Kremliltä. Kenraali Krivitsky, entinen GPU:n ulkomaanpäällikkö paljasti erityisen kiinnostavia tietoja Moskovan ja Berliinin välisistä suhteista. Huolellisesti neuvostolehdistöä lukevalle Kremlin suunnitelmat olivat tiedossa vuodesta 1933. Ennen muuta Stalin pelkäsi suurta sotaa. Välttyäkseen siitä hän tarjosi korvaamatonta apua Hitlerille.

Siitä huolimatta olisi virhe pitää viisivuotiasta (1935 – 1939) kampanjaa ”demokraattisten voimien välisestä yhteisrintamasta” ja ”kollektiivisesta turvallisuudesta” pelkkänä valheena. Sellaisena tilannetta pitää Krivitsky, joka näkee asiat GPU:n toimistosta käsin yksipuolisina. Niin kauan kun Hitler nöyryyttävästi kieltäytyi tarttumasta Stalinin ohennettuun käteen, viimeisen oli pakko valmistautua vaihtoehtoiseen ratkaisuun, liittolaisuuteen imperialististen demokratioiden kanssa. Komintern ei tietenkään ymmärtänyt mistä oli kyse. Se yksinkertaisesti totteli käskyjä pitämällä ”demokraattista” melua.

Toisaalta niin kauan kun Hitler tarvitsi ystävällistä puolueettomuutta Englannin osalta, hän ei voinut vielä kääntyä Moskovan suuntaan. Bolsevismin haamu oli auttanut Englannin konservatiiveja näkemään Saksan uudelleenvarustautumista pienemmällä epäilevyydellä. Balduin ja Chamberlain menivät sitäkin pidemmälle. He auttoivat Hitleriä välittömästi luomaan Keski-Euroopassa vahvaa Saksaa suurtukikohtana, joka pystyy suuren mittakaavan invaasioihin.

Hitlerin käännös Moskovan suuntaan viime vuonna oli perusteltu. Britannialta Hitler oli saanut kaiken mahdollisen. Kukaan ei odottanut että Chamberlain olisi antanut Egyptiä tai Intiaa tai Tšekkoslovakiaa. Saksalaisen imperialismin laajentuminen olisi kääntynyt Britanniaa vastaan. Puolan kysymys oli polttopisteessä. Italia vetäytyi varovaisesti syrjään. Kreivi Ciano selitti joulukuussa 1939, että kymmenen kuukautta aikaisemmin allekirjoitettu Italia-Saksa -liitto sulki pois mahdollisuuden, että totalitaarinen liittouma ryhtyisi sotaan seuraavien kolmen vuoden sisällä. Siitä huolimatta oman varustautumisensa painostamisen seurauksena Saksa ei voinut odottaa. Hitler vakuutti anglosaksiserkulleen, että Puolan liittäminen johtaisi itään, siis ainoastaan itään. Mutta hänen konservatiivivastustajat eivät jaksaneet enää tulla petetyksi. Sodasta ei enää voitu välttyä. Näissä olosuhteissa Hitlerillä ei ollut vaihtoehtoja. Hän pelasi viimeisen korttinsa, joka oli solmia liittolaisuus Stalinin kanssa. Näin Stalin sai kuuden vuoden ajan odotettua kättelyä Hitlerin kanssa.

Porvarillisissa lehdissä esitetyt väitteet siitä, että Stalin tahallisesti tavoitteli toisen maailmansodan syntymistä, ovat järjettömiä. Neuvostobyrokratia pelkää suursotaa enemmän kuin mikään muu hallitseva luokka maailmassa; sillä on siinä enemmän menetettävää kuin voitettavaa. Byrokratia ei laske maailman vallankumouksen varaan. Mutta vaikka Kremlin konservatiivinen harvainvalta olisi taistelemassa vallankumouksen puolesta, sen olisi silloinkin pitänyt tietää, että maailmansota ei ala vallankumouksesta, vaan päinvastoin päättyy siihen. Moskovan byrokratia joutuu syvään kuiluun ennen kun vallankumous ehtii kapitalistisiin maihin.

Moskovan neuvottelujen aikana viime vuonna brittien ja ranskalaisten edustajat näyttelivät melko surkeaa roolia. ”Näettekö noita herroja”, kyselivät Saksan agentit Kremlin johtajilta. ”He eivät pystyisi liikuttelemaan pienintäkään sormeaan jos jakaisimme Puolan keskenämme”. Kun Stalin oli allekirjoittamassa sopimusta, poliittisesta rajoittuneisuudestaan huolimatta hän uskoi, että suursotaa ei syttyisi. Joka tapauksessa hän uskoi, että mahdollisuus sekaantua suursotaan seuraavan periodin aikana oli pieni. Kukaan ei tiennyt mitä se ”seuraava periodi” piti sisällään.

Invaasio Puolaan ja Baltian maihin oli Saksan kanssa solmitun sopimuksen vääjäämätön seuraus. On täysin mieletöntä ajatella, että Stalinin ja Hitlerin välinen yhteistyö perustui luottamukseen. Nuo kaksi herraa ymmärsi toinen toistaan oikein hyvin. Edellisen kesän (1939) Moskovan neuvotteluissa, saksalainen vaara piti esittää paitsi todellisena, myös välittömänä. Kuten sanottu Ribbentropin vaikutuksesta Kreml oletti, etteivät Englanti tai Ranska reagoisi Puolan miehittämisen lopulliseen faktaan, ja sen valtaamisen, jonka seurauksena Saksa laajentuisi itään. Näissä olosuhteissa liitto Saksan kanssa täyttyi materialistisista takeista, joita Venäjä sai liittolaiseltaan. Mitä todennäköisimmin tässäkin asiassa aloite oli dynaamisella osapuolella, Hitlerillä, joka ehdotti varovaiselle ja asioita lykkäävälle Stalinille takaavansa sopimuksen vaikka aseittensa turvin.

Luonnollisesti itäisen Puolan valtaaminen ja sotilastukikohtien perustaminen Baltian alueelle ei aiheuttanut mitään ehdottomia ongelmia Hitlerille. Viime sodan (1914 – 1918) kokemus vahvistaa sitä. Siitä huolimatta rajojen siirtyminen lännemmälle alueelle, ja itäisen Baltian kontrolli tarjoavat kiistämättömiä strategia etuja. Näin ollen, liittolaisuudessaan Hitlerin kanssa ja viimeisen aloituksesta Stalin sai takuita Hitleriä vastaan.

Yhtä lailla tärkeitä olivat sisäpolitiikan tekijät. Viiden vuoden taukoamattoman taistelun aikana fasismia vastaan, ja koko bolsevikkien vanhan kaartin tuhoamisen jälkeen – heitä syytettiin oletetusta yhteistyöstään Hitlerin kanssa – tämä sopimus ei ollut kovin suosittu. Asia oli pakko perustella välittömällä ja mahtavalla menestystarinalla. Läntisen Ukrainan ja Valko-Venäjän liittäminen sekä strategisten asemien rauhanomainen saavuttaminen Baltiassa yrittivät todistaa kansalaisille isäaurinkoisen viisaasta ulkopolitiikasta. Suomi vain hieman sekoittaa näitä suunnitelmia.

Kysymys vallatuista alueista

KYSYMYS: Puna-armeijan entisenä päällikkönä uskotteko, että neuvostojen siirtyminen Baltian maihin, Suomeen ja Puolaan oli välttämätöntä NL:n tehokkaan puolustuksen kannalta? Uskotteko että sosialistinen valtio on oikeutettu viemään sosialismia aseiden väkivaltaa hyväksi käyttäen?

TROTSKI: Ei ole epäilystä, että Baltian sotilastukikohtien kontrolli tarjoaa strategisia etuja. Yksinomaan tällä faktalla ei kuitenkaan voida perustella naapurimaiden miehitystä. Eristäytyneen työläisvaltion puolustaminen perustuu enemmän maailman työväenjoukkojen tukemiseen kuin parin kolmen tukikohdan perustamiseen lähiympäristöön. Tämä osoittautuu kiistämättömästi totuudeksi myös ulkovoimien interventioiden historiassa meidän sisällissotaan 1918 – 20.

Robspierre oli kerran sanonut, että ihmiset eivät pidä lähetyssaarnaajista, jotka saapuvat pistin kädessä. Tämä ei sulje pois oikeutta ja velvollisuutta antaa ulkopuolista apua sortoa vastaan kapinoiville kansoille. Luonnollisesti meillä oli oikeus auttaa sotilaallisesti Unkaria vuonna 1919 kun Ranska ja Englanti (Ententevaltiot) olivat kukistamassa Unkarin vallankumouksen. Työväki ympäri maailma oli ymmärtänyt sitä apuamme oikein. Valitettavasti silloin olimme vielä heikkoja. Sotilaallisesti Kreml on tänä päivänä paljon vahvempi. Kreml on kuitenkin menettänyt joukkojen luottamuksen niin kotimaassa kuin maailmallakin. Jos maassa olisi toimivaa neuvostodemokratiaa, teknologinen kehitys menisi rinnakkain sosiaalisen tasa-arvon kanssa, ja byrokratia kuoleutuisi ja tilalle syntyisi massojen itsehallinto, Moskova edustaisi mahtavaa vetovoimaista keskustaa erityisesti lähinaapureilla. Sellainen johtaisi joukot, ei vain Ukrainassa ja Valko-Venäjällä, vaan myös puolalaiset, juutalaiset ja Baltian maat polulle, joka päättyy Yhdentymiselle NL:n kanssa.

Tämä tärkeä edellytys vallankumoukselliselle interventiolle on tänäkin päivänä olemassa, joskin paljon heikompana. NL:n sisällä etnisten vähemmistöjen sorto poliisin taholta on työntänyt luotaan pois naapurivaltioiden työläisiä. Puna-armeijan invaasiota pidetään väkivaltaisena tekona eikä vapautusinterventiona. Tämä palvelee imperialismin aikomuksia kääntää kansainvälistä yleismielipidettä NL:a vastaan. Sen vuoksi invaasio aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää NL:lle.

Talvisota

KYSYMYS: Mitä mieltä olette sotaretkestä Suomeen sotilaalliselta kannalta suhteessaan strategiaan, varustautumiseen, niin sotilaalliseen kuin poliittiseenkin johtamiseen, neuvostosotilaiden kommunikaation kehittämiseen ja yleistason koulutukseen. Entä mikä lienee sodan mahdollinen lopputulos?

TROTSKI: Minun arvioni mukaan, abstraktisella tasolla strateginen suunnitelma meni riittävän oikein. Se kuitenkin aliarvioi Suomen vastarintakykyä. Se myöskään ei ottanut huomioon Suomen talvea, kuljetus- ja muonitusseikkoja sekä hygieniaolosuhteita. Nuori upseeri Leon Tolstoin kirjoitti Krimin sotaretkestä vuonna 1855. ”Helposti se oli paperille sanottu, mutta unohdimme ojat, joiden uomia pitkin piti meidän kulkea”. Stalinin mestattu ja turmeltu esikunta matkii Nikolai I:n strategien sotasuunnitelmia.

15. marraskuuta kirjoittelin erään USA:n tunnetuimman viikkolehden päätoimittajalle: ”Tulevan periodin aikana Stalin pysyy Hitlerin satelliittina. Tulevan talven aikana hän ei todennäköisesti tee mitään siirtoja. Suomen kanssa Stalin allekirjoittaa rauhansopimuksen”. Tapahtumat osoittivat, että tässä kohti ennusteeni oli virheellinen. Virheeni johtui siitä, että arvioin Kremlin omaavan poliittista ja sotilaallista logiikkaa enemmän kuin mitä se todellisuudessa omasi. Suomen vastarinta on kyseenalaistanut Kremlin arvovaltaa paitsi Virossa, Latviassa ja Liettuassa, niin myös Balkanilla ja Japanissa. Sen jälkeen kun Stalin oli ääntänyt A:ta, hänen oli pakko ääntää B:nkin. Silti jopa hänen omien menetelmien ja keinojen logiikalla, hänen ei olisi välttämätöntä hyökätä Suomeen välittömästi. Kärsivällisempi politiikka ei olisi vahingoittanut Kremliä niin paljon kuin tämä 11 kuukautta kestävä tappio.

Moskova nyt keksii, että kukaan ei odottanut nopeata voittoa ja viittaa kylmyyteen ja lumimyrskyihin. Tämä on uskomaton argumentti! Stalin ja Vorosilov eivät osaa lukea sotakarttoja, mutta luulisi heidän osaavan lukea kalenteria. He eivät voi olla tietämättömiä Suomen ilmastosta. Stalin osaa hyödyntää hyvin tilannetta, joka on kehittynyt ja kypsynyt hänen myötävaikutuksestaan riippumatta, mikäli se on hänelle edullinen ja siihen ei liity paljon riskiä. Stalin on mekanismin mies. Sota ja vallankumous eivät muodosta hänen vahvimpia puoliaan. Stalin kokee ainoastaan tappiota silloin kun tarvitaan kaukokatseisuutta ja aloitteisuutta. Näin kävi Kiinassa, Saksassa ja Espanjassa. Samaa tapahtuu nyt Suomessakin.

Ratkaisevaa ei ole ilmasto Suomessa, vaan poliittinen ilmapiiri NL:ssa. Toimittamassani venäjänkielisessä lehdessämme julkaisin syyskuussa 1938 artikkelin, jossa analysoin puna-armeijan heikentämisen ja rappeutumisen syitä. Tämä analyysi mielestäni selvittää niin puna-armeijan nykyisiä vastoinkäymisiä kuin maan kasvavia vaikeuksia teollisuudessa. Järjestelmän kaikki ristiriidat ilmenevät keskitetysti armeijassa. Vihamielisyys työläisten ja byrokratian välillä turmelee armeijaa sisältä käsin. Henkilökohtainen riippumattomuus, vapaa tutkimus ja kritiikki eivät ole tarpeellisia armeijassa ja taloudessa. Samanaikaisesti puna-armeijan upseerit ovat pyrkyrimäisistä komissaareista koostuvan poliittisen miliisin valvonnan alla. Omilla aivoilla ajattelevia lahjakkaita komentajia tuhotaan. Muut upseerit saavat jatkaa taukoamattoman pelon vallitessa. Sellaisessa organisaatiossa kuten armeija, jossa oikeudet ja velvollisuudet ovat vääjäämättömästi määritelty, kukaan ei todella tiedä, mikä on sallittua ja mikä on tabu. Varkaat ja kavaltajat toimivat ilmiannon patrioottisen rintaman takana. Rehelliset ihmiset lannistuvat. Alkoholismi rehottaa yhä enemmän. Kaaos vallitsee armeijan varustelussa.

Armeijan paraatit punaisella torilla on yksi asia ja sota on toinen täysin eri asia. Suunniteltu ”sotilaallinen kävelyretki” Suomeen muuttui totalitaarisen järjestelmän kaikkien puolien järkkymättömäksi logistiikaksi. Se paljasti johdon haaksirikon ja korkeimman komennon riittämättömyyden. Johto, joka on virkaansa nimitetty orjamaisen asenteensa eikä lahjakkuuden tai tietonsa ansiosta. Erityisesti sota paljasti uskomattoman puutteen koordinoinnissa eri sektoreiden välillä. Huonossa mallissa on armeijan varastot erityisesti muonituksessa ja vaatetuksessa.

Kreml onnistui jossain määrin rakentamaan panssareita ja lentokoneita, mutta se laiminlöi hygieniaa, käsineet ja saappaat. Koneiden takana seisonutta ihmistä byrokratia unohti tyystin.

Kysymyksessä oman maan puolustuksesta vieraalta miehittäjältä tai hyökkäyksestä toiseen maahan on erittäin tärkeä ja joskus ratkaiseva merkitys armeijan ja kansakunnan mielialojen kannalta. Vallankumouksellisessa hyökkäyssodassa erityisen korkea luottamus johtoon ja sotilaiden hyvä taito on välttämättömiä. Mitään näistä ei osoittautunut todeksi Stalinin aloittamassa sodassa, joka käytiin ilman teknistä ja moraalista valmistelua.

Voimasuhteet määräävät ennalta taistelun lopputuloksen. Jos Stalin ei joutuisi perääntymään Britannian, Ranskan ja Ruotsin hyökkäyksen pelossa, tai jos tulevien viikkojen aikana sota ei leviä yleiseurooppalaiseksi sodaksi, puoli miljoonaa puna-armeijan sotilasta tulevat kuristamaan Suomen armeijan. Todennäköisesti tietynlaista sotilaallisen tilanteen pääpainon siirtymistä esiintyy ennen kun näitä rivejä on painettu. Yksi skenaario olisi sellainen, että kuten joulukuun alussakin tapahtui, Kreml yrittää täydentää sotilaallista hyökkäystään lietsomalla sisällissotaa Suomen sisällä. Pystyäkseen liittämään Suomen NL:n viitekehykseen on pakko muuttaa maan rakenteet neuvostomalliin, täytyy pakkolunastaa suurmaanomistajia ja kapitalisteja. Sellaiselle vallankumoukselliselle muutokselle aikaansaamiselle omistussuhteissa, sisällissota on tarpeellinen. Kreml tekee kaikkensa houkutellakseen puolelleen teollisuustyöläiset ja köyhät talonpojat. Heti kun sodassa ja vallankumouksessa Moskovan oligarkia joutuu leikkimään tulen kanssa, niin se yrittänee ainakin lämmittää siinä käsiään. Tällä tavalla se voi kokea joitakin onnistumisia.

Yksi asia voidaan sanoa varmuudella. Onko se tuleva menestys mikä tahansa, mikään ei voi pitää yleisestä tietoisuudesta salassa sitä, mitä on tähän asti tapahtunut. Seikkailu Suomessa on jo synnyttänyt radikalisoitumista puna-armeijassa, jota jotkut Kremliin uskolliset ulkomaalaistoimittajat ovat – oletettavan vilpittömästi – ihanteellistaneet uskomattomin määrin. Kaikki neuvostovastaisen ristiretken kannattajat saavat hyviä argumentteja neuvostoarmeijan epäonnistumisista. Tämä voi aiheuttaa vaikeuksia sopimuksen aikaansaamiselle Japanin kanssa, mikä on Kremlin ensisijaisia tehtäviä. On jo nähtävissä, että jos aikaisemmin puna-armeijan hyökkäyskykyjä yliarvioitiin, nyt aliarvioidaan sen puolustusmahdollisuuksia.

On mahdollista ennustaa muitakin talvisodan seuraamuksia. Teollisuuden ja kaupan jättimäinen keskittäminen byrokratian käsiin tapahtui kuin maantalouden pakkokollektivisointi. Kriteerinä ei ollut sosialismin tarpeet, vaan byrokratian ahneus pitää kaikkia omissa käsissä. Tämä vastenmielinen eikä millään tavalla välttämätön väkivalta taloutta ja ihmistä vastaan paljastui selvästi Moskovan ”sabotaasi”oikeudenkäynneissä ja se sai kovan rangaistuksen Suomen lumihangissa. On mahdollista, että sotilaallisten tappioiden seurauksena byrokratia joutuu taka-askeliin talouden rintamassa. On odotettavissa jonkunlainen NEP:n palauttaminen. Kyseessä olisi siis kontrolloitu markkinatalous uuden korkeimman perustan pohjalta. Pelastavatko nämä toimenpiteet byrokratian, se on toinen kysymys.

(1) Oheinen kirjoitus on yksi Trotskin viimeisistä haastatteluista ennen kun Stalinin agentti murhasi hänet elokuussa 1940. Haastattelu oli annettu St. Luis Post-Dispatch -lehden kirjeenvaihtajalle. Haastattelu julkaistiin kolmessa osassa 10., 17. ja 24. maaliskuuta 1940

Kirjeessään Ranskan ulkoministeri Dalandierille vuonna 1939 Adolf Hitler myönsi, että lopulta todellinen voittaja voisi olla Trotski: ”Sota toisi suunnatonta kurjuutta ja todellinen voittaja olisi Trotski” (1) (Herr Trotsky kuten hän ilmaisi).

Elokuun 20. päivänä tulee täyteen 70 vuotta Trotskin murhasta Meksikon Coyoacanissa. Trotskin murhasta on tehty elokuvia, kirjoitettu kirjoja ja sävelletty lauluja. Yksi uusimmista kirjoista julkaistiin Meksikossa vuonna 2007. Espanjankielisen kirjan nimi on “Los Nazis en Mexico”. Kirjan kirjoitti Juan Alberto Cedillo, ja kustantajana toimi Random House Mondadori.

Melko iso osa tästä kirjasta käsittelee Trotskin murhaa. Lähteinä kirjailija käyttää USA:n kansallisia arkistoja. Cedillo dokumentoidusti toteaa, että natsi-Saksan agentit Meksikossa olivat tiiviissä yhteistyössä kätyrien kanssa, jotka Stalin lähetti murhaamaan Trotskia.

Vuotta aikaisemmin, elokuun 23. päivänä 1939 Saksan ja NL:n ulkoministerit Rippentrop ja Molotov olivat allekirjoittaneet kahden maan välisen hyökkäämättömyyssopimuksen. Tuon sopimuksen pohjalta natsien ja stalinistien salaiset palvelut tukivat toisiaan yhteisiä intressejä edistävissä kysymyksissä. Yksi sellainen hanke oli Trotskin ja kansainvälisen trotskilaisen liikkeen eliminointi.

Vuonna 1994 KGB:n agentti kenraali Pavel Sudoplatov julkaisi muistelmansa. Niissä Sudoplatov kertoo, että  Stalin oli komentanut hänet henkilökohtaisesti organisoimaan Trotskin murhaa. Projekti sai koodinimen operaatio Utka (Ankka).

Vuoden 1938 loppupuolella Stalin kutsui Sudoplatovin ja Berijan puheilleen. Berija oli sisäministeri ja stalinististen salaisten palveluiden päällikkö. Berija oli vastuussa Stalinin kanssa eri mieltä olevien miljoonien bolsevikkien kuolemasta. Kuten Sudoplatov kirjoittaa, Stalin oli kertonut, että edellytys kansainvälisen kommunistisen liikkeen kontrolloimiseksi oli Trotskin ja trotskilaisuuden eliminointi. Vain tällä tavoin voitaisiin vetää naruista ja myydä periaatteita ja proletariaatin intressejä esim. Jaltassa, jossa jaettiin maailma.

Pato-operaation toteuttajaksi määrättiin Leonid Eidingon, joka oli Sudoplatovin oikea käsi. Hän oli verkostoitunut Espanjan sisällissotaan osallistuneiden meksikolaisten keskuudessa, ja tunsi meksikolaisten kansainvälisten prikaatien johtajan, maalari David Sinquerosin. Leonid Eidingonilla oli parisuhde Espanjassa asuneen Ramon Mercanderin äidin kanssa.

Kolme ryhmää murhaajia

Vuonna 1939 Sudublatov ja Eitingon perustivat New Yorkissa tuonti- ja vientiliikkeen. Aikakaudelle suurehko pääoma oli 300 000 dollarin luokkaa, ja oli lähtöisin Moskovasta. Tämä oli kuitenkin vain näyteikkuna hankkeen rekrytointi- ja rahoituspyrkimyksille. Kokoon saatiin kolme ryhmää. Ensimmäinen toimi Singuerosin johdolla, toisen päässä oli Mercader ja kolmatta johti suoraan Moskovasta riippuvainen Jozef Grigulovits. Näin ollen, jos ensimmäinen ryhmä epäonnistuisi, murhaoperaatiolla oli kakkos- ja myös kolmossuunnitelma.

Ensimmäinen epäonnistunut murhayritys käynnistettiin 24. toukokuuta 1940. Upseeriksi naamioitunut Sinqueiros ja 20 Meksikon stalinistisen puolueen jäsentä sarjalaukkauksien saattelemana tekivät rynnäkön Trotskin asuntoon. Mercaderilla oli erilainen taktiikka. Hän onnistui soluttautumaan Trotskin ympäristöön, ja näin lähestyä suurta vallankumouksellista sisältä käsin. Lähietäisyydeltä Mercader iski Trotskin päähän jäähakulla. Trotskin asunnon ovelle asti Mercaderia saattoivat hänen äitinsä ja GPU.n asiamies Eitington, jotka vieläpä odottivat häntä talon ulkopuolella auttaakseen häntä pakenemaan. Murhan jälkeen Mercader pidätettiin. Trotskin kaarti luovutti murhaajan poliisille kun ensin pahoinpiteli hänet sairaalakuntoon. Mercader tuomittiin 20 vuodeksi vankilaan. Murhaaja kuoli Kuubassa vuonna 1978.

Murhan jälkeen Stalin henkilökohtaisesti myönsi Mercaderille kunniamitalin, jonka murhaajan puolesta otti vastaan hänen äitinsä Karidar Mercader. Päästyään vankilasta Mercader meni NL:oon, jossa Hrustsov julisti hänet NL:n sankariksi, mikä oli stalinistisen byrokratian korkein kunnia-arvo.

Natsien rooli

Saksan natsit olivat jo paljon aikaisemmin noteeranneet vaaraa, että trotskilaisuus voisi kasvaa toisen maailmansodan voimasuhteiden kiehunnassa.

Natsit neuvottelivat meksikolaisviranomaisten kanssa öljyntuonnista, jota ehdottomasti saksalaisten sotakoneisto tarvitsi. Tämän vuoksi Trotskin oleskelua Meksikossa ei nähty ollenkaan suopein silmin. Trotskin eliminointi on ollut myös natsien ykköstavoite.

Tolentano oli eräs Meksikon ay-liikkeen byrokraatti, joka huolehti kontakteista meksikolaisviranomaisten, joilla oli kytköksiä Meksikon kommunistiseen puolueeseen, ja Gestapon päällikön tohtori Cristian Zinserin ja Gestapon asiamiehen ja valokuvaajan tohtori Herman Fiedrich Erpenin kanssa. Natsit vuokrasivat talon läheltä rakennusta, jossa Trotski asui. Sieltä käsin he agenttien avustuksella kuvasivat ja kirjasivat vuorokauden ympäri Trotskin ja hänen vartijoidensa liikkeitä sekä vieraiden käyntejä.

Natsien tarkoituksena oli etsiä mahdollisia heikkoja kohtia Trotskin puolustuksessa. Tiedot välitettiin sitten stalinistiselle murhaajakoneistolle. Tällaisia natsien ottamia kuvia löytyi Neuvostoliiton salaisten palveluiden arkistoista maan romahdettua.

Dimitris Mizaras

(1)

Frederick Lewis Schuman – 1941 – 600 sivua Night over Europe: the diplomacy of nemesis, 1939-1940

THE HITLER-DALADIER LETTERS: AUGUST 26-27 The next episode of the crisis— an entr’acte while Hitler waited for Henderson’s return from London— was an exchange … War would bring untold miseries and the real victor would be Trotsky.

Kriisin laajentuminen poliittiselle tasolle sai aikaan kaksi ilmiötä. Kriisi saavutti vaiheen, jossa romahtaa kokonaisia valtioita ja valtiokomplekseja. Konkurssin makuun pääsi ensin Islanti ja sitten samaan pöytään istahtivat Latvia, Unkari, Dubai ja nyt Kreikka. Vuoroaan jonottavat muut PIIGS –maat, Portugali, Espanja, Irlanti ja Italia. Lista ei suinkaan lopu tähän. Euroalue murtui heikoimmasta lenkistä, Kreikasta. Kuolinvuoteella ei silti makaa vain Kreikka, vaan kaikki euromaat. Kreikan talous on alle kolme prosenttia EU:n talouksista. Kreikan pelastaminen olisi lasten leikkiä, jos muut kansantaloudet olisi rakennettu terveellä pohjalla. Se voitaisiin sanoa toisellakin tavalla. Muulloin Kreikan hylkääminen ei aiheuttaisi niin paljon harmia kuin nyt. Nyt on yhtäältä pakko ”pelastaa”, jotta pankkijärjestelmä ei kokonaisuudessa romahtaisi yleiseurooppalaisella tasolla. Toisaalta Kreikkaa on mahdotonta pelastaa, jos –tai paremmin kun– kriisi leviää dominon tavoin, koska muut maat ovat liian suuria pelastettavaksi.

Talouspolitiikan teko ei ole poliitikkojen, vaan markkinoiden käsissä, se on fakta. Markkinat saavat sijoittaa tai olla sijoittamatta, siirtyä reaaliajassa paikasta toiseen, päättää tietyn maan luottoluokituksista, ostaa tietyn maan velkakirjoja tai ei, määrittää korkotasoa, hyökätä räikeästi valuuttoihin, lyödä vetoa kokonaisten maiden vararikkoon. Sen lisäksi nämä näkymättömät haamudiktaattorit määräävät IMF:n kautta ”lääkekuuria” ja lakia sekä kuria niin, että tietyt maat yksityistävät yhteistä omaisuutta. ”Markkinat” tulevat sen jälkeen puoli-ilmaiseksi ostamaan lentoyhtiöitä, satamia, rautateitä tai kokonaisia saaria. Sen jälkeen kun kaikki on takavarikoitu, markkinoiden luottamus näiden maiden kansantalouksiin saattaa taas nousta.

Niin sanotut markkinavoimat eivät kuitenkaan niin näkymättömiä ole. Toimiessaan ne ovat yhtenäiset ja hyvin koordinoidut. Ne eivät kommunikoi keskenään muuten, vaan niitä yhdistää joukkopsykoosin massapsykologia. Siksi psykologia on tärkeä tekijä nykykapitalismissa. Pari väärää lausetta väärään aikaan voi heilauttaa järjestelmää maailmanlaajuisesti. ”Markkinavoimilla” on hyvin näkyviä työkaluja. Goldman Sachs, Morgan Stanley ja kumppanit peukaloivat Kreikan ja muiden valtioiden puolesta tilastoja. Uusi taloustiede kastettiin ”luovaksi kirjanpidoksi”. Saatuaan Kreikan kansantalouden umpikujaan Goldman Sachs neuvoi omia sijoittajiaan siitä, miten tulisi investoida Credit Default Swaps –johdannaisiin, eli Kreikan vararikkoon ja rikastua siitä. ”Markkinoita” palvelevat IMF:n ja muiden instituutioiden lisäksi myös Moodys, Fitch ja muut luottoluokituslaitokset sekä Financial Times, Wall Street Journal ja muut sorosten asialla olevat mediat. Yhdysvaltain ja muiden suurtalouksien hallitukset ovat tiukassa puristuksessa, mutta silti tekevät ainoastaan ”markkinoita” miellyttäviä päätöksiä. USA:n kahdessa hallituksessa on istunut talousministeri, joka on tullut Goldman Sachin riveistä.

Kreikan tilannetta on verrattu Argentiinan tilanteeseen vuonna 2001. Argentiinassa haaksirikkoutui kapitalismi Kaukoidän taloustiikereiden romahduksen taudin tartuttamana. Maa meni maksukyvyttömäksi, peso devalvoitiin 300 prosenttia, velkaa saneerattiin ja koko talous oli selvitystilassa. Työväenluokka tuli kolme kertaa köyhemmäksi yhdessä yössä, ja maa meni IMF:n holhouksen alle. Argentinazonakin tunnettu kansannousu kaatoi viisi presidenttiä ja luokkataistelu synnytti kaksoisvallan tilannetta. Kreikassa prosessi kehittyi toiseen suuntaan. Vuoden 2008 joulukuun kapina kärjisti ristiriidat, jotka pakottivat porvaristoa nurkkaan ja talouden konkurssiin vuoden sisällä. Tämä tauti taasen on leviämässä yleiseurooppalaiselle tasolle paljon nopeammin kuin argentinazo. Tilanne Argentiinassa saatiin suhteellisesti rauhoittumaan yhden seikan avulla. Kiina –ilmiö tuli antamaan kapitalismille lisää hengitysaikaa.

Kiinan rooli kapitalismin tilapäisessä vakauttamisessa 2000-luvulla on suuri. Sykli kuitenkin sulkeutui ja nyt eletään sen ilmiön loppuvaihetta. Nyt kun EU tarvitsisi omaa kiinaansa, USA:n ja Kiinan suhde on päättymässä omaan mahdottomuuteensa. Riita yanin arvosta on vain jäävuoren huippu. USA etsii syntipukkeja vientinsä romahtamiselle. Sormet osoittavat Kiinan vientiä, ja siinä kaikkien asiantuntijoiden mukaan on kauppasodan näkymiä. Kiinan menestyminen USA:n markkinoilla oli hinta siitä, että maa ylläpiti USA:n kansantaloutta rahoittamalla sen vajeita. Avioliitto USA:n ja Kiinan välillä on kestänyt uskomattoman pitkään. Avioero aiheuttaa ketjureaktioita ympäri maailmaa tavalla, jossa protektionismi vahvistuu. Avioero ei myöskään voi olla rauhanomainen. Financial Times -lehden mukaan avioero tule olemaan vaarallisempi kuin kylmä sota konsanaan. Sen lisäksi Kiinalla on omatkin USA:n avioliitosta riippumattomat ongelmat. Kansantalous on täynnä puhkeamattomia kuplia, erityisesti asuntomarkkinoilla. Edellisen kriisivaiheen aikana Kiinassa elvytettiin tähtitieteellisillä summilla. Tällä hetkellä Kiinan kansantaloudessa piilee kolme aikapommia. a) Se joka johtuu kapitalismin kriisistä sinällään. b) Velan kasvu, mieletön seteleiden painattaminen yms. ovat elvyttämisestä johtuva pommi. c) Elvytys ei kohdistunut reaalitalouteen. Näiden lisäksi avioero USA:sta sinällään on omaa luokkaansa, joka on verrattavissa loppuräjähdykseen.

Yleisesti ottaen kapitalismin jättiläismäinen elvytys ei tuottanut odotettuja tuloksia. Korko on edelleen nollatasolla ja ”markkinat” vaativat lisää miljardeja. Nyt kuitenkin eletään aikaa, jolloin viimein pitäisi kerätä aikaisemmin jaetut miljardit. Exit strategy –politiikka on kauan ollut edessäpäin kaikkialla. Tilanne on kestämätön, eikä tunnelin päässä ole valoa näkyvissä. Nyt on luokkataistelun vuoro sanoa oma sanansa.

BARBARIA HÄÄMÖTTÄÄ

Kriisin ytimessä on ns. kapitalismin globalisaatio. Ei siis vain finanssiglobalisaatio ja uusliberalismi, vaan kaikki kapitalismin rakenteet ja sitä ylläpitäneet poliittiset tasapainot kuten esim. Maastrichtin sopimus. Näin ollen, päättymässä on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen aikakausi.

Käynnistymässä on prosesseja, mihin EU ei voi vaikuttaa. Siinä jokainen EU:n maa pyrkii auttamaan vain itseänsä. Saksan rooli orastavassa tilanteessa on ratkaiseva. Merkelin Saksa ei ole sama maa kuin Kohlin Saksa. Euroopan integraatio oli Kohlin tarjous muille eurooppalaisille Saksojen yhdentymisen hyväksymiseksi. Vastaavasti Maastricht oli muiden tarjous Saksalle, joka vaati sen, että rahaunioni tapahtuisi Saksan ehdoin. Muita EU:n maita ei ole helppo erottaa euroalueesta. Tilanne muuttuu vaikeammaksi sitten kun ns. Kreikan kriisi leviää. Siksi monet tahot, jopa Merkelin puolueen sisällä vaativat, että Saksa eroaa itse vapaaehtoisesti eurosta, ja siirtyy taas vanhaan markkaan. Morgan Stanley näytti melko varmalta väittäessään, että ”Saksa jättää euron”. Soros oli samalla aallonpituudella: ”EU on hajoamisen partaalla” (25.3.)

Enää ei ole epäilystä siitä, että keskipakovoimat ovat ottamassa voiton kädenväännössä integraatiovoimien kanssa. Yhtenäisyys on vaarassa, ei vain EU:ssa, vaan myös Saksan ja jokaisen maan sisällä. Yhteiskunnallisen kudoksen ehjyyttä uhkaa yksi toinenkin seikka. Kehityskulkua yhteiskunnassa ei määrää vain hallitsevan luokan järjestelyt, sovittelut tai vastakkainasettelut. Historian kulkuun vaikuttaa myös luokkataistelu kokonaisuudessaan. Se, että miten helposti proletariaatti tulee alistumaan kohtaloonsa esim. Kreikassa, Ranskassa, Italiassa tai muualla ei ole lainkaan kirkossa kuulutettu.

Yhteiskunta esittää vastarintansa luokkataistelun kautta. Siihen tarvitaan kokonaisohjelmaa siitä, miten kriisi on hoidettava. Ei riitä se, että porvariston hyökkäyksiä vain vastustetaan ja/tai väliaikaisesti mahdollisesti jopa estetään. Jos vastarinta jää vain protestoinnin tasolle proletariaatti väsyy tuloksettomista taisteluista, ja näköalojen puutteesta johtuen se ennen pitkää passivoituu. Silloin vasemmistolle on myöhäistä puuttua asiaan. Tänä päivänä edessämme avautuu kaksi barbarianvaaraa. Ensimmäisen skenaarion mukaan proletariaattia käännetään toisen maan proletariaattia vastaan. Saksassa kriisistä syypäinä ovat Kreikan työläiset ja Kreikassa romahtamisesta syytellään saksalaisia, jotka eivät ole halukkaita auttamaan. Kurjuudesta Yhdysvalloissa sormi nousee osoittamaan kiinalaisia, jotka ovat vallanneet markkinat halvalla valuutallaan. Protektionismin ainekset yhdessä syntipukkien etsimisen kanssa muodostavat sodalle haisevaa seosta. Toinen suuri vaara avautuu jokaisen maan sisällä. Pikkuporvariston vararikosta syypääksi nimitetään työväenluokkaa, joka lakkoilee tms. Kun vanhan yhteiskunnan tasapainot järkkyvät, vanhoista puolueista tulee epäluotettavia. Siihen vaikuttavat myös lisääntyneet skandaalit. Jollei vasemmisto esitä NYT HETI omaa itsenäistä poliittista vaihtoehtoaan, lähitulevaisuudessa äärioikeisto tulee todenteolla jyräämään.

RATKAISUNA MAAILMAN SOSIALISMI – MAAILMAN VALLANKUMOUS

Marxin Pääomassa on diagnoosi, että maailmanlaajentumisen tendenssi (universalizing) syöksee kapitalistisen järjestelmän kriisiin, kumoukseen ja siirtymiseen uudenlaiseen tuotantotapaan ja luokattomaan yhteiskuntaan. Nykyinen kriisi ei sisällä vain vanhan yhteiskunnan hajoamisen elementtejä, vaan tulevan yhteiskunnan siemenet.

Yhteiskunnan sosialistinen reformaatio tarjoutuu nykyisessä kriisissä koko sivilisaation pelastajaksi. Tämä ei ole propagandaa, vaan välttämättömyys. Reformaation alullepano on mahdottomuus, mikäli hegemonia yhteiskunnassa säilyy porvariston käsissä. Ennen kun pakkolunastaa tuotantovoimat ja tuottaa kollektiivisesti hyväksytyn suunnitelman mukaan, porvaristo on riisuttava poliittisesta vallastaan. Se taasen tarkoittaa vallanriisumista porvaristolta niiltä vallanelimiltä osin, johon porvariston hegemonia perustuu (poliisit, armeijat, byrokratiat). Vasemmiston tukea proletariaatilta ei saisi tulevissa muutoksissa kohdistaa prosessiin, jossa vasemmisto tulisi hallinnoimaan kapitalismia joko yksin tai yhteistyössä porvareiden kanssa. Yhteiskunnan elintärkeä dilemma tänään ei ole siinä, että mikä puolue on vallassa, vaan että minkä luokan käsissä yhteiskunnalliset asiat ovat. Muutoksen prosessi on vallankumouksellinen siksi, että se kyseenalaistaa porvariston johtoa yhteiskunnassa. Samalla se kyseenalaistaa porvarillista tuotantotapaa, lainsäädäntöä, väkivallan monopolia porvariston toimesta jne.

Tällä hetkellä on mahdotonta määrittää, missä maassa vallankumouksellinen prosessi alkaisi. Se riippuu kriisin etenemisestä, imperialistien keskeisistä tappeluista, proletariaatin luokkatietoisuudesta ja luokkataistelun määrätietoisesta offensiivista. Yksi asia on varma, globalisaatio on huolehtinut siitä, että prosessi ja vallankumous eivät jää yhden valtion rajojen sisälle, vaan leviää kaikkialle raketin vauhdilla. Porvariston etu on siinä, että se suurin piirtein tietää missä mennään. Proletariaatin etu on siinä, että eri maiden työläisten välillä ei ole erilaisia saati vastakkaisia intressejä. Proletariaatti ei vielä tiedosta tilanteen vakavuutta. Porvaristo sen sijaan on jo ottanut puukot esiin ja yrittää kohdistaa ne eri maiden porvaristoja ja saman maan porvariston eri osien sekä proletariaatin selkään.

MILLAISTA JÄRJESTÖÄ SIIHEN TARVITAAN?

Reformien toteuttamiseen tarvitaan järjestöä, joka tarjoaisi proletariaatille johtoa, tieteellistä, ideologista, organisatorista ja käytännön työkalua yhteiskunnan vallankumouksellisessa muuttamisessa. Järjestön on siis oltava proletariaatin ase yhteiskunnan vallankumouksellisten muutosten aikaansaamiseksi.

Luokkataistelu on nähtävä kansainvälisenä prosessina. Kansallisella tasolla tarvittava järjestäytyminen on nähtävä kansainvälisen organisaation osana. Kansainvälinen järjestö ei koostu kansallisista jaostoista ikään kuin se olisi niiden summa. Kansalliset järjestöt ovat kansainvälisen järjestön elimellisiä osia. Kansainvälistä järjestöä ei pidä nähdä verkostona, jonka ainoana tehtävänä on vastustaa esim. imperialismia, globalisaatiota, uusliberalismia, sotia yms. Viimeksi mainitut ovat väljempiä kuvioita, jotka edistävät taktisia tavoitteita. Sitä tarvitaan aina, mutta vain niiden raamien sisällä, jossa taktiikka palvelee strategiaa. Kansainvälinen järjestö, so. Internationaali on oltava maailman vallankumouksen puolue.

HISTORIAN OPETUKSET

Edellä mainitut teesit ovat olleet marxilaisten tiedossa 1800-luvulta lähtien. Aina kun vallankumous kulki suurin harppauksin eteenpäin, samalla se koki tarvetta rakentaa Internationaalia. Sen sijaan tappioiden jälkeen, kun luokkataistelu oli perääntymässä, Internationaalien kävi huonosti. Ensimmäinen hajosi kiistoihin anarkistien kanssa. Toinen Internationaali degeneroitui kun sosialidemokratiasta tuli kapitalismin isännöitsijä. Kolmannen Internationaalin hajotti Stalin, kun NL:ssa asemansa vakiinnuttanut yhteiskunnallinen kasti ei tarvinnut enää sitä. Elettiin Hitlerin vallan ja maailmansodan aikoja.

Toisin kuin aikaisemmin Neljäs Internationaali ei perustettu luokkataistelun etenemisen prosessissa. Vallankumouksellisten oli pakko perustaa se hirvittävien tappioiden keskellä. Kiinan ja Espanjan sisällissotien tappiot, Hitlerin valtaannousu ja lopulta sodan puhkeaminen yhdessä Stalinin puhdistusten kanssa verottivat uuden Internationaalin vielä harvoja rivejä. Näin ollen, bolsevismin perinteiden jatkamien ja vaaliminen ei voinut ruumiillistua massiiviseksi Internationaaliksi.

Sodan jälkeen kapitalismin ennennäkemätön ekspansio ja taloudellinen kasvu loivat pohjaa siihen, etteivät sitä seuranneet vuosikymmenet osoittautuneet otolliseksi ajaksi vallankumouksellisille. Heistä osa toimi pienissä propagandistien ryhmissä, jotka yrittivät keskittyä teoriaan perehtymiseen ja analyysiin. Hieman isompi osa yritti sopeutua uuteen tilanteeseen, ja se harrasti soluttautumista vanhoihin työväenpuolueisiin (entrismi) itsenäisten vallankumouspuolueiden rakentamisen sijasta. Silloin liikkeessämme syntyi lukemattomia skismoja. Tähän päiväänkin asti suurimpana osana säilynyt Neljännen Internationaalin Yhdistynyt Sihteeristö Ranskassa muutti nimensä ja vallankumouksellisen luonteensa. Nykyään se esiintyy NPA:na, antikapitalistisena puolueena.

Neljäs Internationaali  perustettiin 1938, mutta sitä ei ole koskaan onnistuttu rakentamaan massiiviseksi maailmanpuolueeksi. Siinä se poikkeaa aikaisemmista Internationaaleista. Koska Neljättä Internationaalia ei ole koskaan rakennettu, niin ei silloin voida puhua viidennen, kuudennen tai kuten jotkut ensimmäisen Internationaalin rakentamisen tarpeesta. Kysymys ei ole laskutavasta tai muodollisuuksista. Jollei lähde rakentamaan Neljättä Internationaalia, vasemmisto samalla luopuu kaikesta teoreettisesta perinteestä ja historiallisesta katsomuksesta lokakuun vallankumouksen ajoista aivan tähän päivään asti. Luopuu siis jatkuvan vallankumouksen teoriasta, luopuu työläisbyrokratioiden analyysista, sekä siirtymäohjelmasta. Ennen kun Ranskan LCR, nykyinen NPA, luopui nimestä ja tavoitteistaan, se ehti katkaista välinsä vallankumouksen kanssa ja heittää teoreettisen perinnön roskakoriin.

VAARAT

Suurin työväenliikkeen edessä avautuva vaara on minimalismi, so. se, että vasemmisto ei lähde liikkeelle siitä, mikä on välttämätöntä tehdä vaan siitä, mikä on välittömästi saavutettavissa. Strategisista tavoitteista tinkiminen olisi tässä vaiheessa kriisiä taistelematta antautumisen synonyymi. Ensisijaisessa asemassa on analyysi ja sen ymmärtäminen mitä on tehtävä. Sitten vasta vuorossa on ohjelmalliset julistukset ja joukkojen sisällä toimiminen. Taktiikka, liittolaisvoimat, yhteisrintama, lyhyemmän tähtäimen tavoitteet tulevat viimeisinä ja palvelevat strategisia tavoitteita.

Anti-imperialistisia valtioita tulee puolustaa imperialismin hyökkäyssuunnitelmilta. Siinä Internationaalin jäsenet taistelevat niiden valtioiden riveissä tarvittaessa ase kädessä, riippumatta siitä, onko niiden johdossa Cháves, Ahmadinejad tai Kadaffi. Ei kuitenkaan pitäisi odottaa, että proletariaatin intressit ja vallankumouksen tehtävät tulisi hoidetuksi ko. johtajien toimesta. Tällaiset nationalistijohtajat pystyvät noudattamaan korkeintaan jotain keskustalaista linjaa, joka parhaimmassa tapauksessa saa aikaan kansansa elintason paranemista. Se ei ole kriteeri siihen, että vallankumouksen kohtalo kannattaisi luovuttaa heidän käsiinsä.

Sosialismi ei ole huonojen taikka edes hyvien johtajien, vaan massojen asiaa. Jollei porvaristoa riisuttaisi kirjaimellisesti aseista, ja jollei proletariaattia sen sijaan aseistettaisi, niin sitten nämä ehjäksi jääneet pimeät vanhan yhteiskunnan mekanismit vuorenvarmasti tulevat järjestämään vallankaappauksia ja vastavallankumouksia sitten, kun voimasuhteet ovat heille otollisia. Näin kävi mm. kerran Chávesille ja näin kävi Chilessä 1973. Meidän ei pitäisi odottaa milloin samat kuviot toistuisivat. Sama pätee taloudessa. Jollei välittömästi sosialisoitaisi suurpääoma, tuotanto ja pankit ilman kompensaatioita, jollei perustettaisi ensin kansalliselle ja sitten kansainväliselle tasolle suunnitelmatalouksia, niin sitten on pakko todeta, että proletariaatti edelleen elää kapitalismissa. Kriisin seuraamukset eivät silloin aio säästää näitä valtioita, ei ainakaan siksi, että niiden johdossa istuu joku edes pidetty tai jopa vaaleilla valittu presidentti.

__Alustus esiteltiin Suomen sosiaalifoorumissa 2010

The enemies of the people embrace!

Build solidarity between the working classes of Greece and Turkey!

Greece is in flames. The world economic crisis of the capitalist system has descended upon the country in extremely intensified form and left the economy face to face with bankruptcy.

Having presided over a system that, by its nature, creates crashes and depressions, the rulers of the capitalist European Union and the international capital’s agent of austerity for the masses, the IMF, have decided to wage a savage assault on all the gains and rights of the Greek working class. The Greek “socialist” Prime Minister George Papandreou acts as their hitman. After having been elected last November on a platform that promised exactly the opposite, he has now turned around and attacked the Greek working class and the labouring masses on behalf of the European ruling classes and the Greek bourgeoisie.  Savage cuts in wages and pensions, demolition of what remains of welfare State, of Education and health services, privatizations of public good are on the agenda.

It is right in the middle of this ferocious assault of the Greek government that Recep Tayyip Erdogan, the prime minister of Turkey, is visiting Papandreou with a lot of ministers at his side and great fanfare. Nothing could be more fitting! Ever since he came to power at the end of 2002, Erdogan has been faithfully serving the class interests of the Turkish bourgeoisie and attacking the rights of the working class, however limited these are after three decades of the neoliberal offensive. Between 2007 and 2009 he violently repressed attempts to celebrate May Day on Taksim Square and he had the Tekel workers attacked with water cannon, teargas and clubs.

So Papadreou and Erdogan are comrades in arms! They are the enemies of the working people. It is totally appropriate for Erdogan to visit his class comrade in the midst of the fire that has set Greece ablaze. It is totally appropriate for him to have embraced the anti-working class politics of Papandreou

In return, it is incumbent on the working class and leftist movements of the two countries to reach out across the Aegean and create fraternity and solidarity between the struggles of their working classes. And struggle there surely is. These two countries, notorious for the hostility to each other created by bitter historical events and forever fanned by their respective bourgeoisies, have now been united by their working classes in their fight against the onslaught of capitalism.

With five General Strikes in five months, particularly with the General Strike of the 5^th of May, the biggest mobilization in three decades, the Greek working class demonstrated its fighting capacity and its determination to defeat the barbaric IMF/EU measures. The coming General Strike of May 20^th will be another crucial confrontation in this on-going struggle.

And Turkey has been rocked these last months by workers’ struggles as well. The Tekel workers waged a heroic battle for 78 days. One result was the impressive May Day demonstration on Taksim Square in Istanbul bringing together anywhere between 200 to 300 thousand workers and supporters. A general strike is scheduled for 26 May, though the machinations of the bureaucracy will probably reduce its importance.

Let the ruling classes fear the working classes of the two sides of the Aegean! A war has been declared by the international and Greek bourgeoisie on the Greek working class. The Greek proletariat has shown that it is resolved to respond in kind: It is the duty of proletarian internationalists to make sure that this struggle binds the workers of Turkey and Greece in their fight for a socialist world without capitalists, without generals, without bureaucrats..

For permanent revolution against the permanent war fuelled by imperialism!

Out with US, EU, and NATO imperialism and dismantlement of their military bases in Greece and Turkey!

Withdraw of all foreign troops (Turkish, Greek, British, United Nations)  and dismantlement of the imperialist bases  from Cyprus! No partition under an imperialist imposed settlement, for a united, independent, socialist Republic of Cyprus with equal rights of its Greek and Turkish citizens!

For a Balkan Socialist Federation of free and independent peoples! For the United Socialist States of Europe!

EEK and DIP are fighting to form a world party of the working class, to re-found the Fourth International, to march forward to this end. We appeal to the working class of the two countries to join hands against the common enemy, capitalism!

It is the capitalists who must pay for their own crisis!

Workers’ power with a socialist program to solve the crisis is the only solution!

May 12, 2010

The World Capitalist Bankruptcy

The world capitalist crisis, universally acknowledged as the worst in the history, has not ended; we are in the midst of its unfolding. At the end of 2009, the specter of sovereign defaults from Dubai and Greece to Ireland shaking the Euro-zone and the European Union as a whole and revealing the catastrophic impact of the mountains of debts on capitalist States all over the planet, starting from the United States themselves, belied early claims for a recovery.

The injection of an unprecedented mass of liquidity by governments and central banks, particularly after the panic produced by the Lehman Brothers debacle, in 2008-2009, to save the collapsing international financial system was a holding operation; they temporarily delayed the precipitated fall without resolving the systemic contradictions that have exploded in the crisis. These contradictions were rather exacerbated and new problems were produced.

Despite the rhetoric, there is no recovery in jobs but growth of unemployment; no recovery but contraction of credit to households and small businesses; no recovery of consumer spending but under-consumption; no de-leveraging of the overexposed and undercapitalized banks. The ocean of the derivatives has decreased only slightly. Its function, in any case, is vital for contemporary capitalism and cannot be abolished without precipitating the collapse of the entire system. New enormous bubbles of fictitious capital have been formed as the massively available liquidity was directed again on speculative activities. Particularly the carry trade on the basis of a weakening US dollar fueled speculation while undermining the effects of the stimulus package and re-directing the money flux outside the US. The financial markets are soaring although, in the sphere of production, overcapacity and a crisis of capital over-accumulation dominate, opening further the scissors between fictitious and productive capital. The bubbles have at some point, sooner rather than later, to be burst producing a double dip recession.

The State intervention through quantitative easing deliberately stimulates speculation to save finance capital, dominant in our imperialist epoch of capitalist decline, from collapse. But, in this way, public debt itself grows exponentially, without having a sustainable basis in the value producing sphere. Sovereign bonds to finance public debts and deficits have taken the space that until recently was occupied by the sub-prime mortgage market, which by its inescapable collapse has triggered the current crisis. Commenting on the case of Greece, board members at large western banks predict that “after two years of worrying about mortgage and corporate risk, sovereign risk is going to be the big debate for 2010- both for banks, and the wider investment community” (Financial Times, December 21, 2009)

Both metropolitan and peripheral countries are affected by the bankruptcy of finance globalization. The center of the world system and thus of the crisis is in the United States, the most powerful and most over-indebted country in the world, which tries to export its bankruptcy globally. Europe, Japan, Russia and China are shaken by the international hurricane, and all antagonisms are sharpening.

The European Union is particularly hit. Bankrupt capitalist Greece is not an isolated case but it heads a long series of EU countries with enormous deficits and crushing debts: Ireland, Spain, Portugal, Italy et al. Sovereign defaults threaten the banks that are over-exposed lenders as well as the sustainability of the European Monetary Union and the entire imperialist project of European capitalist integration. Centrifugal forces are growing, shaking the entire EU edifice.

The attempts by capitalists and capitalist governments to make the workers pay for their crisis produce social resistances and an intensification of the class struggle. Draconian measures have been imposed on Ireland and an even worse program, on the lines of that imposed on Latvia, is presented by the EU institutions as an ultimatum to Greece; the “alternative” to turn to the IMF for “help” is equally destructive for the popular masses. The December 2008 revolt in Greece and Police brutality, one year later, against demonstrators commemorating that event, including the murderous attack by the Special Force Delta against the Trotskyists of EEK, the mass arrests and impending trials manifest the growing social unrest, especially among the rebelled youth, overwhelmingly jobless or over-exploited in flexible labor. These battles are the first manifestations of a political revolutionary process, which could and should expand on a European continental, and international scale. Greece is mirroring world historical developments.

Despite the illusions spread by mainstream economists and mass media, China is not the solution for the world crisis but a crucial part of the problem.

The tremendous growth of the Chinese economy and the acceleration of capitalist restoration were fuelled by the US expansion of cheap money supply, a boom in US consumption and in Chinese exports based on an unprecedented overproduction of fictitious capital.

The injection in the economy by the Chinese State authorities last year of a huge 4 trillion yuans stimulus package did not overcome the crisis of over-capacity (for example, excess capacity in steel was already in 2005 120 million tons-more than the annual production of Japan, the world’s second largest producer. It led to the formation of new bubbles in the stock market prices and real estate speculation. The reasons are structural. The gigantic disproportion between a predominantly export-led economy and an inadequate, underdeveloped internal market in a still hybrid social economic formation, now facing an international plunge in depression, destroys any attempt by the leading wing of the Chinese State-Party restorationist bureaucracy to establish a temporary social equilibrium between classes and between the countryside and the industrial centers. The social tensions and struggles are growing, exposing the fallacy of a so-called “harmonious society in a market Socialism with Chinese characteristics”.

At the same time pressures are growing from international capital, seeking to find a way out for its bankruptcy, in China. Demands for a re-evaluation of the renmimbi have as an ultimate goal the opening of the Chinese financial markets, the expansion of an internal market dominated by foreign capital, and, finally the transformation of this vast country into a semi-colony of US, European, and Japanese capital. Obviously, such a goal could never been achieved without a protracted violent process of imperialist interventions, economic pressures and wars – and without producing fierce resistance and revolutionary upheavals inside China itself.

Russia too is under enormous pressures by the current world crisis that led to its first serious recession in a decade, a 30 per cent devaluation of the ruble, the bankruptcy of a number of companies, the fall of oligarchs bailed out by the Kremlin and an important decrease in State reserves. After the Yeltsin era, with the IMF “shock therapy”, the mass looting of public property in the ’90s and the centralization of wealth at the hands of the oligarchs, which ended in the 1998 default, the current international hurricane dealt a lethal blow to the Putin era of stabilization and renewed State control. The ruling elite are divided and a sizeable section under the president Medvedev turns again in a new round of privatizations and openings to the foreign capital.

US and EU imperialisms in crisis are driven in a renewed re-colonization effort in the vast space from Eastern Europe to Russia and China seeking a way out for the systemic crisis. Humanity has entered into a period of violent convulsions, with an unknown outcome to be decided by the living struggle of living forces on a world scale.

The Obama War

The United States are occupying the center not only of the world economic crisis but of the political crisis as well.

The escalation of the war effort in Afghanistan decided by the Obama Administration manifests both the continuation and the utter failure of the so-called “war on terror” started by the Bush Administration, against which Obama was elected in the first place. “Obamania” and all the illusions spread about the winner of the Nobel Peace Prize and warlord in Afghanistan received a deadly blow. It is absolutely necessary and urgent for the American and world working class to draw a balance sheet of this political bankruptcy.

Obama was presented as an opponent of Bush’s foreign war policies, although keeping upfront the darling of the Zionist lobby Hilary Clinton, and the bellicose tones and imperialist ideology of the Democratic Party. Now, he resurrects the imperial Augustinian fallacy of a “just war” to justify the continuing crimes against humanity in Afghanistan, Pakistan, and Iraq.

The new President was advertised as a new Roosevelt who would introduce a new Keynesian New Deal. In today’s conditions where not only neo-liberalism but also Keynesianism that preceded it have failed this is impossible; a new Roosevelt cannot be re-incarnated into Obama in the White House. The mass impoverishment of the American households after the housing market disaster, mass unemployment, and the ill fated Health Care reform show that the Obama Administration faces disasters not only on the war fronts in Central Asia but on the social front back at home.

US imperialism, driven by the collapse of its own internal equilibrium, cannot but strive to war and for the re-establishment on a new basis for its world supremacy, and imperial “mission”. That leads to more barbaric wars and convulsions, particularly in Central Asia, Iran and the Middle East.

Turkey plays an important role in the schemes of imperialism in that region. We resolutely have to fight this role as well as the oppression of the Kurdish people. The CRFI condemns the dictatorial verdict of the Supreme Court and of the “deep State” in Turkey to outlaw the Kurdish DTP.

The scheme for an imperialist phony solution of the Palestinian problem has collapsed. The most right wing government in Israel’s history continues its savage oppression of the dispossessed Palestinian people, the blockade of Gaza, the installment of new settlements in the West Bank. Despite the treachery of the Abbas- PLO leadership, the Palestinian people, although leaderless, did not stop its resistance to occupation.

The war threats by Israel and US on Iran intensify, under the pretext of the Iranian nuclear program. Developments in that country that knew the biggest popular revolution in the Middle East in 1979 have reached a crucial point. The impasse and disintegration of the clerical regime, the mobilizations after the June 2008 election, the role of bourgeois pro-imperialist forces in the leadership of the opposition but also the legitimate grievances of students and women against an oppressive obscurantist regime have changed dramatically the political landscape in Iran. The CRFI has to follow carefully and analyze in every step of development that process to draw a revolutionary understanding and line of intervention.

Pacifism in the center and bourgeois nationalism and/or religious fundamentalism in the periphery is totally unable to confront the dangers  of war and all the challenges of the current world historical situation. An international mobilization of working class and anti-imperialist popular forces is needed with the perspective of Permanent Revolution against permanent war.

Trends within the working class and its political tasks

Europe presents in a condensed form all the main trends developing inside the working class in struggle.

Mass strikes, mass demonstrations, factory occupations, sequestration of bosses by workers, youth and workers’ revolts in a number of countries in Europe (France, Italy, Greece, Ireland but also Romania, Serbia etc.) demonstrate the growing anger and combativeness of the proletariat under the pressure of mass unemployment, flexibility of labor, wages cuts, destruction of pension rights, State repression etc.

This development of struggles and social consciousness is non linear, uneven from country to country, contradictory. Revolutionary Parties should carefully follow every step and study their internal trends and development by intervening in the struggles with a program of transitional demands connecting the present moment with the struggle for workers power, preparing thus its victory.

We have entered a stage of careful, methodical, systematic organization and preparation for the coming revolutionary situations.

Any “anti-capitalist” front or party formation (the perspective supported by the NPA in France; the Bloc of the Left in Portugal, SYRIZA; and in a more leftist version ANTARSYA in Greece; the British SWP and their co-thinkers internationally), which pretends to fight capitalism within the capitalist system’s framework, “to defeat the anti-working class, anti-popular policies of its governments and of the EU” without overthrowing them, is a reactionary fraud.

We fight for the overthrow of all capitalist governments and of the imperialist EU that has declared class war with draconian austerity measures against all the exploited and transformed the Continent into “Fortress Europe” against immigrants; to defeat the drive of the European imperialists to re-colonize Eastern Europe, the Balkans and, furthermore Russia itself; to unify on a socialist basis all the European peoples from the Atlantic to the Pacific into a United Socialist States of Europe.

Climate Change

The UN sponsored Copenhagen Summit on Climate Change was a total and inescapable fiasco. The capitalist leaders of the world demonstrated that they are totally unwilling to take the smallest step towards a reduction of the danger of ecological catastrophe but ready to unleash a barbaric police repression against those fighting this danger by direct action in the streets like the demonstrators protesting in the Danish capital.

The final phony “agreement” cobbled together by the US, China, India, Brazil and South Africa is merely a hollow expression of vague aims, without any commitment, apart from the illicit commitment to defend corporate profits. But even this worthless piece of paper was torn apart immediately after by Brazil and South Africa, two of the “co-signatories”.

Decayed world capitalism in crisis, greedy for profits now more than ever before, threatens with ecological catastrophe humankind, all living beings, Nature as the “inorganic body” of the human beings. It is not the productive forces themselves- i.e. the developing material and mental capacity of humanity to overcome natural-social constraints- that cause climate change and environmental disasters but their misuse, strangulation and distortion by the historically outdated capitalist social relations of production. The so-called “green development” under capitalism is a demagogic, misleading way to find new outlets for their surplus capital, without really caring about the environment  or the survival of the entire planet. This survival and human civilization as a whole depends now upon the reorganization of the world economy on new social bases according to the needs of life, and not the profits of a few magnates.

We demand the expropriation of all contaminating industries without compensation under workers control!

We demand our right to our living space, against the metropolitan monstrosities.

We fight to re-appropriate our life against the vampires of capital, for the expropriation of the capitalist expropriators and for world Socialism!

Against women oppression

Despite all the claims to the contrary, the oppression of women has increased in the last two decades, both in metropolitan and peripheral countries. The decline and crisis of capitalism is insolubly connected with the crisis of patriarchy, sexism, trafficking, and all the forms of violence inflicted on women.

The measure for the self-emancipation of all toilers is the emancipation of women. Universal human emancipation, communism, through the world socialist revolution, cannot be achieved without the abolition of all forms of gender oppression.

Which International?

The world capitalist bankruptcy and its social and political implications pose as never before the urgent necessity of a revolutionary International of the proletariat and all oppressed to overthrow capitalism and re-organize society on socialist bases on a planetary scale.

But this workers’ revolutionary International cannot be born by the Presidential decree or call by a military populist Bonaparte, even less by a Bonaparte of a bourgeois State. The call for a Fifth International by Chavez, is addressed without any programmatic basis to a heterogeneous audience covering a broad political spectrum representing various and opposed class forces, including bourgeois liberal parties. As foreign polices are the continuation of home policies, the 5th Socialist International of Chavez appears as the international extension of the chavist PSUV, a party to regiment, keep in check and control every and any political expression of the working class.

The reference to a “5th” International and thus the recognition of the tradition of the Fourth International founded by Leon Trotsky and his comrades-in arms has as its aim to attract and trap revolutionary forces coming from that tradition.

François Sabado, one of the main leaders of the former United Secretariat of the FI , has already replied positively to the call, although posing some points for discussion related to the “left” liberal views prevailing in Europe, particularly in France, in the former LCR now liquidated into the NPA. In fact he accepts that a head of a bourgeois State can launch the initiative for an international organization of the working class. The entire Marxist theory of the State, of the classes, of the class struggle and of the transition to communism through a dictatorship of the proletariat, a withering away State of the Paris Commune type is rejected. The coming World Congress of the international current to which Sabado is associated is inscribed in that liquidationist perspective to liquidate the remnants of the Fourth International tradition in that current.

A similar path is followed by other tendencies with a Trotskyist reference (the Alan Woods “International Marxist Tendency” e tutti quanti).

The Coordinating Committee for the Refoundation of the Fourth International stresses that in today’s conditions above all the conquest, preservation, and development of the political independence of the working class, of its program, of its organizations, political parties and trade unions is a condition sine qua non for its struggle against capital, for a workers socialist way out from the crisis, for workers power and world Socialism.

Athens, 12/12/2009

CRFI Statements

]]> http://mtl-fi.org/2010/01/08/in-the-midst-of-a-deepening-crisis-crfin-kannanotto/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2009/06/19/the-capitalists-must-pay-for-the-crisis-the-workers-must-take-power-2/ http://mtl-fi.org/2009/06/19/the-capitalists-must-pay-for-the-crisis-the-workers-must-take-power-2/#comments Fri, 19 Jun 2009 14:43:04 +0000 MTL http://mtl-fi.org/2009/06/19/the-capitalists-must-pay-for-the-crisis-the-workers-must-take-power-2/ Declaration of the Executive Counsil of the CRFI

1. The proletariat and the popular masses of the world are facing an unprecedented crisis and a unique historical situation, in this Mayday 2009, the Day of the international working class.

The world capitalist crisis destroys the lives of millions of people all over the planet condemning them to expropriation, unemployment, destitution, misery, and furthermore, wars and State repression. But at the same time, although the weight of the crisis is bitterly felt, resistance to capitalist barbarism is growing. There is an ascending wave of social struggles, mass strikes, occupations, and popular rebellions such as in Greece or Guadeloupe.

The Coordinating Committee for the Re-foundation of the Fourth International (CRFI) calls the international working class and all oppressed and exploited to mobilize to put an end to that social catastrophe, to refuse to be buried under the ruins of the world capitalist bankruptcy. The capitalists must pay for the crisis of their system! The capital expropriates our lives, let us expropriate capital and open a socialist way out from the current devastation!

2. The capitalists themselves had to admit that the current crisis that erupted in 2007 with the burst of the US sub-prime mortgage market bubble and the international credit crunch is not simply a cyclical one or a conjectural disturbance. It is the worst crisis from the 1929 Crash and the Great Depression. It has historical dimensions in scope and depth; it affects globally the world economy, while its end is unseen in the horizon.

It is clear now that it does not affects only the financial sector but the entire capitalist economy dominated by a decades long over-expansion of finance capital invading, interconnecting and controlling all aspects of economic life globally.

The crisis that manifested itself in 2007-2008 first in the financial sphere driving the international banking system to bankruptcy now is driving a ‘Great Recession’ (the term is forged by Martin Wolf of Financial Times) engulfing the entire so-called “developed” capitalist world and bringing big industries, such as General Motors and the car industries in the US, Europe and Asia, into the abyss. It is only the unprecedented State interventions, bail outs, and packages of the last period that prevented, so far, according to Martin Wolf, the Great Recession to turn into a Great Depression.

The IMF’s World Economic Outlook, in April 2009, predicts a contraction of world economy by a 1. 3%, revising downwards its previous prediction of 0.5% made in January 2009. A year before, in 2008, the IMF was predicting a 3.8% growth of world’s GDP in 2009… More than 60 million new jobless will be added.

The Organization for the Economic Co-operation and Development (OECD) in its recent interim Economic Outlook stresses that “the world economy is in the midst of its deepest and most synchronized recession in our lifetimes, caused by a global financial crisis and deepened by a collapse in world trade”. As the Financial Times reports, “in the US, the rate of decline of manufactured output compares of that of the Great Depression. Japan’s output of manufactures has already fallen by almost as much as in the US in the 1930s” (FT 21/4/09). Britain and the Euro-zone countries are already in recession. The IMF current predictions for the Euro-zone economy expect a 4.2 % contraction in 2009 and a worst recession in 2010, while unemployment will jump to 10.1% this year and 11.5% in the next. The OECD predicts that the German economy might shrink by as much as 5.3% in 2009. “The 5.3 contraction would represent the biggest decline for Germany-excluding the immediate post-World War II devastation of 1945 and 1948-since the depths of the Great Depression in 1932, when the economy shrank by roughly 7.5% Considering that Germany’s GDP equals three times the combined output of its central European neighbors, the slump is certain to have immense effects on the rest of Europe” (Stratfor, 21/4/09)

The world recession expresses not solely a crisis of capital over-production but also the fact that the basis upon which the world process of capital accumulation was structured in the last historical period has collapsed.

It is not just a failure of the so-called “neo-liberal model” of the “excesses of finance speculation. Finance capital globalization itself was the outcome of a long historical process of development of all the contradictions of capitalism during the imperialist epoch of capitalist decline, of wars and revolutions, from the Great War, the October Revolution and the 1929 Crash to the post -world war two period and the crisis following the collapse of the Bretton Woods framework in the early ’70s.

3. The shift to finance capital from the ’80s and its globalization in the last decades, marked by successive shocks and crashes (1984, 1987, 1989, 1997), produced a gigantic fictitious capital pyramid to sustain the reproduction of the system. This process reached its climax in the 2002-2007 periods, after the 1997-2001 international turmoil, with the production of all sorts of bubbles and exotic (now “toxic”) financial instruments. The derivatives market reached the mythical proportions of a 550 trillion dollars ocean while, comparatively, the world GDP is about 60 trillion. The disproportion between this parasitic, non value-producing Leviathan of fictitious capital that exacerbated the crisis of over-accumulation of productive capital on the one side, and on the other side, the available global surplus value to be pumped out from the exploitation of direct producers put enormous obstacle to the valorization process. Capital finds its historical limits to itself.

Although the crisis is driving the tendency to raise enormously the rate of exploitation (the rate of relative and absolute surplus value) with every old and new means of “flexible” labor relations etc., the disproportion is such that makes it unable to overcome the crisis. It is not the established techniques of pumping out of surplus value that have reached their limits; it is surplus value itself as social form of the surplus product, and with it the law of value as regulative principle of economic life, that demonstrates its historic limits, its outmoded character.

For capital, crisis is the only way out from crisis. It has to destroy the gigantic accumulated sums of capital to restore the rate of profit and re-start the accumulation process. The catastrophic process has already started: in its latest Global Financial Stability Report, the IM estimates that capital of 4.1 trillion US dollars has been lost so far in the financial sector and losses are mounting. This sum, although huge, represents an infinitesimal part of fictitious (and productive) capital that has to be destroyed according to the laws of capital accumulation.

The catastrophe in progress means the massive destruction of surplus capital, of the world productive forces, and first of all of the most important social force of production, the working class itself.

It is by its own nature a protracted process, not an instantaneous, automatic collapse, nor an eternal fall in an endless abyss. The current world crisis marks a period of historic upheavals; it involves not simply economic- technical re-arrangements and adjustments, control of “financial excesses” and “off shore fiscal havens” etc. but a vast process of de-stabilization, disintegration and re-organization of all social relations through sharp political conflicts and violent clashes nationally and internationally.

Transition is not a linear series of successive points but a dialectical development of all contradictions with sharp conflicts, zigzags, continuities and breaks in continuity, leaps.

The current crisis becomes an unresolved riddle if its is separated from the transitional character of our epoch of capitalism in decline

The huge Tower of Babel of fictitious capital, the global credit structure that was erected the last decades, has been transformed from an instrument of global expansion into a dominant factor of global disintegration and crisis. It is the highest manifestation of transition in history, from capitalism to world Socialism and communism as Marx had foreseen:

“The credit system appears as the main lever of over-production and over-accumulation in commerce solely because the reproduction process, which is elastic by nature, is here forced to its extreme limits [...] the self-expansion of capital based on the contradictory nature of capitalist production permits an actual free development only up to a certain point, so that in fact it constitutes an immanent fetter and barrier to production, which are continually broken through by the credit system. Hence, the credit system accelerates the material development of the productive forces and the establishment of the world market. It is the historical mission of the capitalist system of production to raise the material foundations of the new mode of production to a certain degree of perfection. At the same time credit accelerates the violent eruptions of this contradiction-crises- and thereby the elements of disintegration of the old mode of production.

The two characteristics immanent in the credit system are, on the one hand, to develop the incentive of capitalist production, enrichment through exploitation of the labor of others, to the purest and most colossal form of gambling and swindling, and to reduce more and more the number of the few who exploit the social wealth; on the other hand, to constitute the form of transition to a new mode of production” (K. Marx, Capital, vol. III p. 441 Progress, Moscow 1977)

4. After the irruption of the current world capitalist crisis, particularly after its acceleration in September 2008, the capitalists and their governments tried to find a way out in three directions:

a. By searching to establish new international regulations, a “new financial architecture” or a “Bretton Woods II”

b. Looking to China whose impressive growth rate of the last years made her appear as a possible “locomotive” to take the world economy out of the slump

c. Above al , by intense State intervention, injecting huge “rescue” packages to the crumbling banking system and industry, introducing nationalizations etc.

The results so far are disappointing for capitalism.

Hopes for a new Bretton Woods to establish a new world economic order out of the present chaos proved to be chimerical. The first G20 meeting in November 2008 in Washington DC ended as a fiasco. The recent G20 summit in London avoided an open shipwreck but it did not achieve any of its desired goals (new international financial regulations, stimulus packages in Europe). The most significant achievement was only the G20 pledge to increase the IMF reserves by $500 billion up to 1.1 trillion dollars, including $250 billion of credit lines in Special Drowning Rights to help it in a more active role in “rescuing” countries under the immediate threat of default, first of all the Eastern European countries. The European banks have already an exposure of 1.6 trillion dollars to that countries and Turkey. Not only the sums are insufficient but provided by the IMF are always tied to draconian measures that will exacerbate social suffering and mass unrest.

Centrifugal forces, protectionist tendencies, and imperialist antagonisms are far to be dissipated undermining any attempt for a new international regulation.

The US definitely uses its historically established hegemony in world capitalism and the role of the US dollar as international reserve currency to print huge amounts of dollars to sustain its packages like the previous Paulson Plan or the current Obama plan. But the ocean of “toxic assets” is so limitless, unpredictable and poisoning that the entire endeavor becomes Sisyphean.

The US has up to now injected about 1.2 trillion dollars in its economy. US over-indebtedness and deficits took astronomic dimensions and pressures are building up threatening with collapse not only the US currency but all the international monetary relations. The European Union blames the US that by depleting world resources to bail out its own bankruptcy builds up unbearable pressures threatening the EU and the European Monetary Union with dislocation.

5. China, from the other side, has proven to be much more part of the problem than a solution.

World recession has hit hard the Chinese economy. January 2009 showed the worst drops in import (-41.3 % on year) and foreign direct investment (-32.7%), as well as a fall in exports of -17.5%.

Despite a bold and much publicized $500 billion stimulus plan, the Chinese Gross Domestic Product (GDP) in the first quarter of 2009 fell to 6.1 %, half of 2007′s 13% and smaller than 2008 fourth quarter numbers. The days of double digit, 12% and 13 % annual growth rate look to be over. The fall of the GDP is reaching levels considered already by the Chinese CP -State authorities as dangerous for igniting social unrest and upheavals both in the urban centers and the countryside.

Their worries are shared by analysts in the imperialist West seeing the danger of “growing dissent that can erupt into protests and riots” (Stratfor April 15, 2009). The reasons for a social explosion are routed in the social economic structure itself: “At the most basic level, China’ economy has been structured over the past three decades to be fuelled by exports and inputs of foreign investment. Together, these remain the backbone of the Chinese economy. They are strength in times of global economic activity, but a lead weight in times of global slowdown. Domestically only about a quarter of China’s 1.3 billion are really in the economically active” middle class” and above/ While that still is a massive number, it leaves nearly a billion people on the receiving end…”( Stratfor 15/4/09).

The fall of world demand for Chinese exports because of the contraction of world trade, the flight of foreign capital because of the progressing world bankruptcy and the lack of a developed capitalist domestic market make China vulnerable to the pressures of the world crisis. A turn to develop a domestic market cannot be effectuated without exacerbating all the contradictions between the country side and the cities leading to mass unrest and social explosions. The capitalist restoration process produced super-profits for foreign capital and for the rising local middle class, and the illusion of a China rising to world hegemony later in the 21st century. As the social structure of China is succumbing to the pressures of world crisis, not only past illusions are now has been shattered but also the prospect of a new social revolution in this vast country re-appears in the horizon.

The capitalist restoration process in China played a key role for US imperialism to finance its gigantic deficits and sustain the weak upturn of the world economy in the period 2002-2007. Now the crisis is shattering this US-Chinese economic interconnection with enormous implications both internationally and in China.

Russia has entered also in its worst crisis from the times of the 1998 default, shaken by the fall of the oil price, the collapse of the rubble and the bankruptcy of most of its oligarchs under the pressure of world finance capital. Eastern Europe has been transformed into a black hole threatening to shallow the European banking system. The euphoria in the imperialist West following the collapse of the former bureaucratized workers states in 1989-91 and the opening of the road to the integration of the vast former Soviet space into the world capitalist market has been transformed from the historic dream of capitalism into a nightmare in early 21st century.

5. After decades of neoliberal “deregulation” and privatization, State intervention occupies again the center of the stage, starting from the unprecedented capital injections, interest rate cuts, bail outs and State intervention nationalizations in 2007-2008 in the US and Britain and then extended in one country after another all over the world.

There is no a return to the post-war Keynesianism nor a revival of the Welfare State in the developed capitalist countries ; the State does not “expand” but destroys public services (hospitals, education, etc) by privatizing them and accumulates deficits and public debt to secure resources to bail out the bankers and other capitalists. In fact, there is a strengthening of the role of the capitalist State as the “savior of last resort” of capitalism in bankruptcy. The success of its regulatory intervention in the economy is more than doubtful. “The market may be bust but so is the state”, wrote Philip Stephens in Financial Times (6/4/09).

Capitalist nationalizations, “the negation of capitalism within the capitalist system itself”, are an extreme action to rescue capital from bankruptcy. Within the framework of the actual social regime, nationalization puts the charge of the crisis on the shoulders of the working people through the increase of the public debt, unemployment, inflation etc. From the other side, it’s an objective manifestation of the process of preparation and transition to the collective property of the producers under the control and management of the direct producers themselves.

The fetish of the State, supreme expression of the commodity and capital fetishism, creates illusions to the capitalists themselves. For them the State, an expression of social relation, is transformed into a thing or a supreme power able to absorb all the debts and sustain all the capitals in bankruptcy: the bankruptcy of the State (the liquidation of public credit, the default of the public debt, the sinking of the monetary system, the disruption of all inter-state relations) is now in progress as a condensation of the crisis. For the working humanity, the crisis put objectively the question of the State i. e. the question of political power itself.

The State, coming forward as the mediator of the systemic contradictions, becomes the center of intense political conflict both between and with different competing groups of private capitalist interests as well as with the workers and popular masses. The question “who will pay for the crisis?” becomes the most central and disputed political question. At the same time, the question “who rules society?” and thus the centrality of state power itself becomes the apple of discord.

Clashes between the State, the capitalist group interests and the masses fuel political instability and regime crisis. Repressive Bonapartist tendencies are growing; at the same time, all sorts of bourgeois democratic maneuvers, like those introduced by the new Obama Administration, are made to deflect and neutralize popular discontent, rising social movements and anti-imperialist resistances.

6. World capitalism has entered in this new explosive stage of crisis having already behind it a decade of imperialist wars that devasted the Balkans, the Middle East and Central Asia without making possible to imperialism to achieve its goals.

The imperialist war drive, an expression itself of the unresolved and sharpening contradictions of the system in the post-Cold War period, produced new impasses. The “war on terror” terrorist Crusade launched by the Bush Administration led to the swamp in Iraq and to a dead end in Afghanistan that destabilized completely Pakistan and the entire Indian sub-continent. The US war strategy under the Obama Administration shifts its focus to Central Asia not solely by a surge of US and NATO troops but also by building new diplomatic bridges and uplifting a strong network of alliances, which encompasses Turkey, Russia, and Iran.

The position of US imperialism is undermined both by the world capitalist crisis, whose center is located precisely in the US, as well as by the military reverses in Iraq and Afghanistan. Imperialist antagonisms and rivalries are intensifying. But this does not imply that a new capitalist superpower could replace US as world hegemon: American capitalism represents the highest point of the historical development of world capitalism and of its decline. Humanity is still confronted with the volcanic eruptions of a declining US capitalism which cannot find any internal equilibrium without establishing a new world equilibrium under its supremacy.

The new US strategic shift finds acute problems with the emergence of the most extreme right wing, racist, obscurantist Zionist government in Israel, in February 2009, three years after the defeat of the Zionist Army in Lebanon in 2006 and in the aftermath the genocidal massacre of the Palestinian civilians in Gaza at the end of December 2008-early January 2009. The election of an extreme reactionary Zionist coalition government is an expression of the crisis and impasses of the Zionist and imperialist colonial project itself. Together with it, the so-called “two states solution” of a Palestinian statelet of impotent Bantustans surrounded by the Zionist settlers and Army has been buried.

The Palestinian national movement has to be emancipated from the collaborators of Zionism and imperialism in the so-called Palestinian Authority, as well as from the religious fundamentalist leadership of Hamas, to be re-armed with a revolutionary strategy and tactics, fighting for freedom to all political prisoners, the demolition of the apartheid Wall and the dismantlement of the settlements, for the right of the return of all Palestinian refugees to their lands, for the right of self determination and for a secular, socialist Republic in the entire territory of Palestine, in the framework of a Socialist Federation of the Middle East.

The revival of the Arab workers movement as it was seen in the mass strike movement in Egypt with the presence of secular and socialist forces is a positive sign that the conditions develop for an overcoming not only of the bankrupt bourgeois secular nationalist leaderships but also of the reactionary Islamist groups that occupied so far the scene.

The new stage of the world capitalist crisis re-shapes the social landscape providing new possibilities for revolutionaries in Palestine and the Middle East to unite beyond religious and ethnic divisions, and fight imperialism and Zionism under the banner of the Permanent Revolution.

7. In Latin America, the world crisis has had repercussions in a continent already immersed un profound mobilizations and political crises, linked to the world economic crises of the last decades of the twentieth century, culminating in the “Argentinazo” of 2001. The traditional bourgeois parties were in complete bankruptcy.

The nationalist/indigenist regimes of the Andes region were the expresion of the profundity of the crisis, and not its solution. Their policy of partial (and compensated) nationalizations of big capital, and of limited mobilization of the masses against the traditional right and against imperialism, is failing in the historic task of structuring an independent national State, and is now seen to be affected by the vertiginous fall in the world prices of raw materials, which questions the basis of the “social policies” taken up to conquier the support of the poor masses of the city and the countryside and at the same time discipline them.

Being obliged to establish a line of contention based on alliances with governments originating on the left (as in the case of Brazil, or Michelle Bachelet in Chile) was the expression of the political retreat of imperialism, as a complement to, and not as a source of contradiction, with the support of right-wing and paramilitary regimes (Mexico, Colombia), and the reactivation the Third Fleet of the US Navy, patrolling the eastern coast of the continent. Obama not only lends continuity, but deepens Bush’s policy, when he takes the “Great International Agreement” to the point of initiating the dissolution of the blockade against Cuba, which constitutes, apart from the attempt to preserve imperialist dominion in conditions of exceptional crisis, a historic defeat of half a century of agression and provocations by the US against the Caribbean island. With the bilateral commercial treaties, the U.S. also gave continuity to the economic colonization of the continent, destroying the local bourgeois nationalist attempts of “integration”.

This line of precarious co-existence with governments previously denouced as being part of the “evil axis” had hardly been drawn when the world crisis dealt it a tremendous blow. The crisis not only affects the economic basis of the nationalist petite-bourgeois regimes, but also that of the “left-wing firefighter” governments (Lula, Kirchner, Bachelet) giving them the perspective of a gigantic crisis, and even that of a situation of political disolution (Argentina).

Since the world bankruptcy now in course errupted in Latin America after a series of capitalist bankruptcies, political crises and uprisings during the last decade, all social classes and all states have received it in an extraordinary state of tension. The nationalist experiences (including their “radical” versions: Chávez, Evo Morales, Correa) have once again failed in their attempt at structuring a national independent State and at initiating a process of autonomous capitalist industrialization, let alone destroying the supremacy of finance capital and placing the workers and peasants as political power. Not only have they failed to create, and neither have they had the capacity to create, a national bourgeoisie, but neither have their nationalizations been able to structure a period of transition towards that objective, under the hegemony of the State. The nationalizations will only take on a revolutionary character if they transfer capital accumulated by the finance oligarchy to the nation and if they place the exploited in political power. The utilization of state funds to compensate nationalized capital, on the other hand, blocks all possibility for independent development and obliges the nation to make greater sacrifices; foreign capital, forced out of the sphere of industry, returns under the form of finance capital, bailing out the purchase of public debt.

Nationalism has used the nationalizations, not to convert the workers into the ruling class, but rather to impede their independent organization and to subjugate their leaders to the tutelage of the State, availing themselves of nationalist demagoguery as well as repression. The “nationalist” bureaucracies have hardly waited an instant in order to line their pockets, falling into frequent scandals of corruption, as denounced in Venezuela and Bolivia, where the nationalizations of Evo Morales have not been an act of sovreignty against imperialist penetration; on the contrary, they have eased it. According to Evo Morales the oil conglomerates “are now our partners”. But this, far from opening a period of prosperity and peaceful cooperation, deepens the integration of Latin America into the world economy, and its crisis. The world capitalist crisis, which in the 20th century spurred the emergence of nationalist movements and governments, now, in this new period of generalized international bankruptcy, threatens to become their tomb. The failure of nationalism returns all timeliness to the demand for the United Socialist States of Latin America – a federation of worker and peasant governments.

8. The lifting of the blockade against Cuba would be a historic victory for that country, for having overcome imperialist sabotage, even occasioning a very high price for it. But this lifting forms part of an international accord aimed at solving the contradictions in the development of Cuba by means of a restoration of dominion of capital. The question is, who orients the interchange with the world economy needed by Cuba’s economy, the bureaucracy or the workers of the cities and the countryside? Which leads to an even more decisive question: Que should decide in the historic crisis of the oppressive relations between the United States and Latin America: the petite-bourgeois governments of capital, or the alliance of workers and peasants? The world crisis has placed squarely upon the table all the historic relations between Yanqui Imperialism and Latin America. The historic conditions for the abolition of semi-colonial submission are at hand. But this abolition affects the interests of the native capitalist classes and a fraction of the petite-bourgeoisie, that takes it for granted that it has already attained its social aspirations. The Latin American bourgeoisies have placed themselves at the head of a rescue operation for this semi-colonial relationship, by means of their center-left governments. In a relatively short time this operation is bound to fail: the minimal national autonomy aimed at by Latin American governments will be swept away by the world crisis or by the attempts by Yanqui imperialism to reconvert itself into the counter-revolutionary axis of a solution to the crisis. The destiny of the Cuban Revolution is in the hands of the Latin American socialist revolution.
But the political crisis also drags the center-left governments into the wake of its continental (and world-wide) standard bearer, the government of Lula in Brazil. While the northern ex-worker travels all over the world as the solver of all problems, he has a time bomb planted in the politics of his own country. The enormous trade surpluses are a thing of the past, in the next few months the country has registered tax revenue shortfalls. The subsidies given to big industrial and finance capital by Lula’s government amount to billions of dollars in “tax revenue cancelations” and are eating into foreign currency reserves. This points to a perspective of financial crisis (cessation of payments) and social catastrophe. A monumental political crisis is in the works for the 2010 presidential succession. Lula and his apparatus (including his pre-candidate Dilma Roussef), are confronting it by putting forward a popular front coalition extending rightwards without limit, with which to face the bourgeois candidates.

One expression of that crisis are the percentages of over 10% attributed by the public opinion election polls to the PSOL – with it candidate Heloísa Helena – a label holding together a coalition of left-wing and movementist tendencies , which has even served as a model for political adventures on other continents (inside the NPA of France, first of all). This transitory phenomena may, however, create a political earthquake, and can be explained by the brutal gutting of the PT (and the bureaucratization of the CUT) rather than by the intrinsic virtues of the “party-front” model of the PSOL, with no program and based on accords between small left-wing apparatus and parliamentary groups. This position, actually, hides a perspective which seeks to close the crisis with a bourgeois program (in Brazil, the reduction of the interest rates, a demand of a whole sector of the bourgeoisie, and monetary devaluation), a party with a bureaucratic and personalist internal regime, and the sacrifice of any vestige of class independence, in open alliance with the bourgeois and pro-Church parties (Heloísa Helena, for example, repudiates the right to abortion). This right-wing alliance-ism is the natural consequence for a “party of tendencies” which repudiates the revolutionary organization of the workers and the struggle for the socialist consciousness of the working class to replace accords between chieftans. Facing the PSTU of Brazil is a choice between defending class independence or sacrificing it in the name of the “left-wing front” headed by the PSOL – and dominated by the alliance with the shadow of the bourgeoisie. The revolutionary and workers international vanguard must combat the refloating of the idea of a “party bus” (an anti-party having the form of a party), and even harder that of the International, classless and lacking a program, the World Social Forum (WSF), which ended up fully integrated into the bourgeois and imperialist policies of its principal example, the PT of Brazil, cheerleader and host of the WSF in its various editions.

A new stage in the mobilization of the exploited in Latin America can be seen on the horizon. The struggle for their most basic needs (wages, defense of jobs, access to land, and the most basic natural resources) comes to the fore under the imperious necessity for the conquest of their political independence from bourgeois and petite-bourgeois nationalism, for an independent (revolutionary) worker’s party, and for the social reorganization upon new (socialist) foundations, by means of the power of the exploited themselves.

The recovery of all of the natural and economic resources, continental unity in order to value them – time and again put forward and then destroyed by nationalism – will be achieved by means of their socialist unity, the bridge over which the struggle of the Latin American masses will join together with the anti-Capitalist fight of the exploited of the whole world. La preparación de la revolución socialista en América Latina ha recorrido un largo proceso histórico, con experiencias antiimperialistas profundas, como la revolución cubana. El entrelazamiento entre la bancarrota mundial y el agotamiento de las experiencias nacionalistas permitirá culminar esta etapa histórica. Es de este modo que el socialismo revolucionario delimita sus posiciones con el imperialismo y sus agentes, de un lado, y con las tentativas nacionalistas, del otro, y se propone como candidato a la lucha por el poder político. La tarea más urgente en América Latina es producir un reagrupamiento socialista de fuerzas en el cuadro de la crisis mundial].

9. The CRFI had pointed out the development of a process of “latinoamericanization” of Europe itself, not only in the sense of a rapid deterioration of social conditions and the existence of ghettoes and Third World zones of misery and police repression within the metropolis itself but also by a growing tendency to rebellion of the oppressed masses, particularly by a new generation of workers with precarious, low-paid work, was manifested, from the revolt in the “banlieue” in 2005 and the combative mobilization against the CPE in France in 2006 to the youth mobilization against the privatization of the universities according to the EU directives in Greece in 2006-2007 to the December 2008 revolt.

The new, contradictory but ascending wave of radicalization clashes with the old bureaucratic apparatuses of Social democracy and the recycled Stalinist CPs. The disastrous experiences of the social-liberal, third way¨, center left or “plural left” governments in Britain, Italy, France, Greece etc. have discredited the traditional reformist Left and their satellites in the so-called radical Left. A new political space has been formed for revolutionary politics.

But as the masses are moving to the left, centrist forces that have exhausted their historical potential in the past by tail ending the bureaucracies, try to meet these radicalized strata by moving themselves further to the right. A number of ‘broad anti-capitalist parties or fronts’ were formed the last period: the Scottish Socialist Party (SSP), Respect in Britain, Red-Green Alliance in Danemark, Bloc of the Left in Portugal, and lately the New Anticapitalist Party (NPA) in France. The parliamentary reformist parties of Rifondazione Comunista in Italy and of SYRIZA in Greece are usually included in that list. Most of these “anti-capitalist” parties or fronts of far left origins turned openly to reformism becoming parts of the European Left Party (Bloc of the Left, Respect). Some already knew devastating crises and splits. It is the case of Respect, of the SSP, and of the Rifondazione Comunista in Italy, considered for a long time as the leading force of the radical anti-capitalist left in Europe before collapsing after its treacherous collaboration in the Prodi government.

Olivier Besancenot´s NPA in France, founded formally in February 2009 after an initiative taken by the self-dissolved LCR, advocates a regroupment of various left forces and traditions superseding the old, historical divisions between opposite currents in the workers movement. Avoiding carefully the demarcation line between revolution and reform, it speaks about a “revolutionary transformation of society” and it proclaims as its strategic goal “socialism of the 21st century”. It is not just a flattering reference to Chavez but a conscious break from any continuity with the 1917 October Revolution, the Bolshevik communist tradition, and Trotskyism. The rejection of the dictatorship of the proletariat, already done by the LCR years ago, is now completed. While that rejection was done under the pretext that the dictatorship of the proletariat was discredited by Stalinism, now it becomes crystal clear that this rejection is motivated mainly by an adaptation to bourgeois parliamentary democracy, which they try to extend and improve by a combination of renewed parliamentary institutions of a representative democracy based on general elections and the direct democracy of social movements from below.

The problems of the current explosive situation in France and in Europe are approached from the standpoint of this vague left democracy. Support to social struggles and movements has to be reflected into an electoral ascent of the anticapitalist vote and a good electoral result has to lead to new social struggles and movements. A combination and alternation of electoralism and movimentism is proposed as a political strategy for social emancipation!

As far as the European Union is concerned, in sharp contrast to its crisis and the centrifugal forces that threaten to disintegrate it, the NPA rejects the revolutionary program for the socialist unification of the Continent by a social revolution and the formation of a United Socialist States of Europe; it substitutes it with a call for “a social and democratic Europe” advancing a series of anti-neoliberal demands, which leave the capitalist framework intact, and postponing the demand for a socialist Europe as a proposal to a future “democratically elected by universal suffrage” European Constituent Assembly…

No revolutionary transformation of society in France, in Europe or in any part of the world could ever be achieved with such a fetishism of democratic rhetoric.

10. The explosive impact of the world crisis on the life and the struggle of the exploited and oppressed produces rapid, often unexpected changes in the movement and the consciousness of the masses. There is a non linear process of radicalization.

Mass sackings, factory closures, and unemployment create initially confusion, frustration and a defensive attitude. The trade union bureaucracies are entirely incapable and unwilling to confront the capitalist debacle or even to organize a partial mobilization against it. They lean to the capitalists and the State for an impossible compromise through concessions and retreat, abandoning many of the gains and positions won though struggle by the workers’ movement. Trotsky has analyzed that “exceptional circumstances, independent from the will of individuals and parties are needed for the discontent to break from the chains of conservative spirit and for the masses to erupt into rebellion. Consequently, the rapid changes in the opinion and mood of the masses in time of revolution have their origin not in the elasticity and flexibility of the human psyche but, on the contrary, in its deep conservativism. Ideas and social relations are in a chronic delay in relation to the new objective conditions until the moment when they are collapsing as in a cataclysm[...] the class acquires consciousness of the problems posed by the crisis and the masses are orientated into action by the method of successive approximations”( History of the Russian revolution). This movement of radicalization can be reversed when “this impetus is broken on objective obstacles”.

We are in a stage of radicalization which has not been defeated by reaction or unsurpassable obstacles; in a transition where it is absolutely necessary for the revolutionary parties to study in detail every particular moment of development of the economic and political crisis, every manifestation of workers’ and popular resistance, from the smallest defensive struggle to mass mobilizations, general strikes and rebellions like that in Greece or Guadeloupe, by a systematic intervention in the movement, establishing a constant dialogue with the masses and their demands, old and new, advancing the program needed for the development and victory of the struggle, and preparing by the methods of propaganda, agitation and organization the revolutionary struggle for workers’ power and Socialism.

The world crisis is increasing the tendency to social explosions posing on the agenda the open question of a transition to social revolution and revolutionary transformation of society- or to barbarism.

The Greek revolt summarizes many of the problems to be resolved in that transition. It is clear that the revolt was not directed by any political party, or organized force on the basis of a political project and program. It is false to see just an expression of spontaneity of a youth rebelling against police repression. There were conscious attempts by vanguard forces to advance into a general political strike. Many experiences of past struggles were revived and superseded; the bureaucracies were challenged and ousted from the local offices in many occasions. Together with the monopoly of the violence by the State, it was challenged the control of the ruling class on information, mass media, and culture. For the first time, demands for a re-organization of the social relations on new socialist bases, for the re-appropriation of life in all its manifestations were expressed in many occupied sites, open general assemblies and centers of action.

But the limits of the December revolt became very soon visible: there was no a unifying political revolutionary organization of the masses and of its vanguard to channeling the energy of the rebellion into a revolutionary “assault to heaven”. PASOK, the official center left bourgeois opposition was naturally hostile to the rebellion, being sometimes on the right of the right wing government blaming it as “incapable” to impose effective police state measures. The PASOK trade union bureaucracy of GSEE (the General Confederation of Labor) boycotted the general strike and opposed the rebellion. The Stalinist KKE stood on the sides of the bourgeois State as a Party of Order. The rebelled masses left far behind the other left forces, including the anarchist networks. Conservative tendencies appeared within the far left, which turned from direct action to the formation of electoral blocs for the next elections. While the class conscious bourgeois newspaper Le Monde wrote with fear that ¨Greece is without a State” (10/12/08), the working class was not politically and organizationally prepared or ready for the overthrow of a shaken bourgeois regime by seizing political power and its fate in its hands.

Nevertheless, the December rebellion in Greece remains undefeated, a dress rehearsal for the next stage of confrontation in Greece, in Europe and internationally, and a source of inspiration for revolutionaries all over the world for the coming historic confrontations.

The world crisis has put the questions ¨who will pay for the crisis?” and “who rules society?” on the agenda. The answer can be given only by starting from a world point of departure. Now more than ever the task is posed clearly: we need a revolutionary workers International, the re-founded Fourth International!

Buenos Aires, April 14, 2009

2/2/2009

The Initiative for the Revolutionary Workers’ Party considers fully warranted the response by Prime Minister Tayyip Erdoğan to the attitude of Shimon Peres, the president of Israel, and David Ignatius, US journalist and moderator of the panel discussion. It was correct to criticise sharply Peres’ manner of speaking, to respond in kind to the moderator, who kept patting the prime minister of a foreign country on the shoulder, displaying the arrogance of a person close to the establishment circles of an imperialist country, to remind him of the unfair allotment of time to the different speakers, thereby privileging Peres, and in the end to abandon the panel. Those who criticise Erdoğan for using the bullying style he resorts to back home are thereby promoting the idea that he should have acted meekly when confronted with such effrontery from imperialists and Zionists. They have thus also been admitted that they cannot defend the idea of equality among nations even for their own people, let alone for those nations whom they oppress. Erdoğan’s behaviour is so abominable domestically because he unjustly attacks oppressed people. It is exactly for the symmetric reason why his behaviour at Davos is to be commended. There is no basis for comparing the two, as Erdoğan is the oppressor in the domestic cases while he represents the underdog in the Davos case. Erdoğan has displayed a more honourable attitude vis-à-vis the representatives of imperialism and Zionism than his detractors.

But all of this was confined to the duration of a panel discussion. As soon as he left the hall where the panel discussion was held, he changed his attitude to Israel. The fact that his press conference was based on a text formulated with carefully selected phrases was the first sign that he had returned to the diplomatic track. The fact that, in this statement, he asserted that his rage was directed against the moderator showed clearly that he was already trying to mend fences with Israel. The reaction shown to Peres had, thereby, evaporated once he was out of the hall. And during the telephone conversation he had with Peres a bit later, it was not only Peres but also Erdoğan who adopted a conciliatory tone.

Even of greater importance is the policy adopted by the Erdoğan government toward Israel. It is true that the condemnation of the crimes committed by Israel since the war on Gaza started on 27 December 2008 was a constant in the policy pursued by this government. In this sense, the row that erupted at Davos was only the high point of previously existing tension. However, while on the one hand the Erdoğan government was condemning the assault waged by the Israeli government on the civilian people of Gaza, on the other hand it played the diplomatic game of Israel, the aggressor in this unjust war. The ultimate goal of the war was to bring about regime change by toppling Hamas. For the short run, Israel aimed at preventing the smuggling of arms for Hamas through the underground tunnels between Gaza and Egypt. Hence, it was one of the major objectives of the war to disarm Hamas. By proposing that the United Nations place a force of observers at the borders of Gaza, the Turkish government was thereby providing support for Israel’s aims, whatever the tenor of the statements by the prime minister. Moreover, by skirting the idea (Washington Post, 31 January 2009) that Turkey should take part in this observer force, Erdoğan was thereby asserting that he was ready to serve as the overseer of Israel’s disarming of Hamas.

In effect, all this is the result of the fact that, while protesting the atrocities committed by Israel, the AKP government has, throughout the years, continued to pursue the policies of previous Turkish governments. Starting with the 1980s, Turkey has entered strategic relations with the state of Israel, the big impetus being provided by the military agreements of the 1990s (signed ironically under Erbakan, the historic leader of Turkey’s Islamist movement!). It is this policy that the Erdoğan government has embraced lock, stock and barrel. Here lies its capital crime. And now, unless it revamps this orientation after all that he has said during the last month and a half and in the aftermath of his theatrics at Davos, his words will remain what they are—empty words used for electoral purposes (as local elections will be held in two months’ time).

Erdoğan claims that Gaza has been converted into an “outdoor prison”. If that is the case, then let him take concrete steps to change this situation. Let him withdraw his ambassador to Israel, declare the Israeli ambassador to Ankara persona non grata, and immediately terminate all military contracts placed with Israel! Erdoğan stresses that during the war Israel killed 1300 Palestinians, most of them children, non-combatant women and the elderly and injured another 6000. Then let him cancel the order that has been placed by Turkey for the Herons, the unmanned planes used to bomb the people of Gaza, and thus stop assisting the financing of these death machines of Israel! Addressing Peres at the end of the panel discussion, Erdoğan said, “You know very well how to kill. I know how you killed children on the beach”. Let him cancel all the bilateral agreements with Israel, not forgetting that the pilots who killed those children receive their training flying over the vast Konya plain in central Anatolia! The whole world knows that the US is the major benefactor of Israel. At Davos, Erdoğan made an appeal to Obama on behalf of the people of Gaza. The very same Obama who did not open his mouth for the first ten days of the war on Gaza and who, when he did, enounced platitudes! Joseph Biden, Obama’s vice-president, is a loyal friend of Israel and Emmanuel Rahm, the White House chief-of-staff, a long-time Zionist himself! He who dares not upset his relations with the US should not challenge Zionist Israel! If Erdoğan wants to be consistent with his words, then let him pass to deeds! Or else his words will be just words and nothing else.

Those who dispute Erdoğan’s attitude at Davos have thereby laid bare the hypocrisy of the so-called “nationalist” camp and revealed who the real friends of Zionism in Turkey are. The Turkish armed forces (TSK) have declared, “national interest comes before all else” and insisted that the Heron deal be preserved, thus making it clear that the military are the defenders of the status quo in Turkish-Israeli relations. Deniz Baykal, the leader of the self-styled “social democratic” People’s Republican Party,
remained speechless for 72 hours! The expert of the party in foreign affairs, Onur Öymen, also the vice-chairman, had the rashness to say “Erdoğan has been struck out by the civilised world”, basing himself on the alleged support extended by Erdoğan to Hamas. That the People’s Republican Party and, more generally, the pro-Western, secular wing of the bourgeoisie reduce the “civilised world” to imperialism, which, incidentally, looked on as hundreds were being murdered in Gaza, is obvious! The real friends of Zionism, more loyal to it than Erdoğan, and the real flock of imperialism are the so-called “nationalist” forces posturing as anti-imperialist and anti-Zionist! A small minority among these may have a different stance, but they themselves have become the stooges of the pro-imperialist forces of the pro-Western, secular camp of the bourgeoisie.

The Revolutionary Workers’ Party resolutely stands by the people of Palestine and defends its freedom, its right to self-determination and its right to return to its homeland. For us, there will be no peace in the Middle East, nor can imperialism be evicted from this region unless and until the Zionist state of Israel, erected on racist and fundamentalist bases, has been dismantled. The question of Palestine will only have been solved when, on the entire historic territory of Palestine, a secular, democratic and socialist state of Palestine, bringing together Arab and Jew, has been established. But the real emancipation will only come with the Socialist Federation of the Middle East, making possible the brotherhood of all the peoples of this region.

Declare the Israeli ambassador persona non grata! Withdraw Turkey’s ambassador to Israel!

Disclose and repeal all bilateral agreements and military pacts with Israel and suspend relations! Cancel all military contracts placed with Israel!

US imperialism and all imperialist forces out of the Middle East!

Freedom to Palestine! Down with the Zionist state of Israel!

For a secular, democratic and socialist state of Palestine, bringing together Arab and Jew, on the entire historic territory of Palestine!

For a Socialist Federation of the Middle East!