Marxilainen Työväenliitto » Artikkelit, kotimaa

EU ja OECD: matokuuria Suomellekin

MTL — Sat, 17 Apr 2010 12:00:26 +0000

Brysselissä pitämässään puheessa EU:n talouskomisaari Olli Rehn ”suositteli” vyönkiristystä kaikille budjettialijäämämaille. Pelkkä solidaarisuus ja lainatukipaketit eivät riitä velan ja alijäämien supistamisille. Tarvitaan palkanleikkauksia, eläkeiän nostamista ja lisää joustavuutta työmarkkinoilla. ”Jos epäonnistumme näissä asioissa, se voi johtaa deflaatioon koko euroalueella”. Näin Rehn tervehti Kreikan julkisen sektorin työntekijöiden palkanleikkaukset ja sanoi, että toimenpide pitää laajentaa yksityiselle sektorille Kreikassa, mutta myös muissakin maissa EU:ssa.

Aikaisemman OECD :n raportin mukaan, Suomessa työttömyysturva on liian antelias. Järjestön mukaan työttömiä pitäisi aktivoida kaventamalla etuuksia kauttaaltaan. Se taasen suomeksi tarkoittaa, että pitää huolehtia siitä, että mm. työttömistä tehtäisiin köyhempiä. Rehnin tapaan OECD:n Suomea koskevassa maankohtaisessa raportissa ”suositellaan”, että pakkoaktivointi tulisi käynnistyä automaattisesti 50 työttömyysviikon jälkeen. Kieltäytymisestä tekemästä töitä pienellä päivärahalla työläistä pitää rangaista. Todellisuudessa Suomessa on pohjoismaisittain alhaisin työttömyysturvan taso.

OECD:n yksi ehdoton ”suositus” on eläkkeelle pääsyn alarajan nostaminen 65 vuoteen. Tehdystä arvolisäveron alennuksestakin pitäisi luopua. OECD:n terveiset suomalaisille on kuitenkin samankaltaiset kuin oman valtiovarainministeri Jyrki Kataisen ohjeistukset. Suomessakin julkisen talouden vaje on ylittänyt vakaussopimuksen määräämän kolmen prosentin rajan, ja noussee neljään prosenttiin tänä vuonna. OECD arvioi, että kestävyysvaje Suomelle on kahdeksan prosentin tienoilla. Tärkein esitys OECD:n esityksessä koskee palkkajoustoja. Milloin leikkauslista sitten tulee esiin? Hallitus on tiedottanut, että leikkaussuunnitelma nähdään viimeistään budjettiriiheen, eli loppukesään mennessä.

Samaan säveleen yhtyy Suomen Pankki ja sen johtaja. Erkki Liikasen mukaan, ilman uudistuksia Suomi köyhtyy. Uudistuksilla Liikanen tarkoittaa muutoksia talouden rakenteissa, jotta saataisiin kasvu lamaa edeltäneeseen tasoon. Toimenpiteet ovat samanlaiset kuin Rehnin, Kataisen ja OECD:n komennot, julkiset menot alas ja työurat pidemmäksi. Pitäisi siis tehdä enemmän töitä pienemmällä palkalla, jotta emme köyhtyisi. Me –muodossa Liikanen puhuu pääomapiirien puolesta. Liikasen sanoma-kiristys on selkeä: ”Joko me romahdamme kaikki, tai te köyhdytte, jotta me rikastumme”. Luokkataistelun on annettava oma militanttivastauksensa demaripankkiirille.

Julkisten menojen leikkausten lisäksi hallitseva luokka haluaa kasvattaa tulot. Yliopistouudistus supisti yliopistojen saatavat ja pakotti niitä kerjuulle, useimmiten suuryrityksiltä. Sen jälkeen hävyttömästi väläyteltiin opiskelijoille jopa tuhannen euron opintomaksuja. Tänä päivänä nuoren pitää opiskella käyttäen omaa tai isänsä kukkaroa, valmistua ennätysajassa, työskennellä ennätyspitkään, maksaa edellisen sukupolven eläkkeet ja samalla säästää omaa eläkettä varten. Mikäli siinä välillä ehtii tienata palkasta vähän rahaakin, niin peliin puuttuu pankit. Yksi karhuaa opintolainansa takaisin, toinen kauppaa vapaaehtoista pitkäaikaissäästämistä, ja kolmas asuntolainaa. Tämä kaikki jos nuori on onnekas ja löytää töitä, kun työttömyys nuorison keskuudessa on melkein 30 prosenttia.

Onko Sofia -pankin kaatuminen poikkeustapaus?

Kapitalistinen järjestelmä on julistamattomassa konkurssitilassa globaali tasolla, ja sen vuoksi myös Suomessa. Kuolemantuskassa oleva suurpääoma, ja erityisesti pankit, yrittävät kiskoa työväenluokan nahasta kaiken sen, mitä irti saa. Tavallinen ihminen saattaa säästää sukanvarteen pahan päivän varalle, ei sijoitusmielessä. Varsinkin inflaation aikana tallettaja haluaa saada jonkin verran korkoa, joka takaisi hänelle sen osan, minkä inflaatio syö. Pankkilaitokset elävät nykyään valtiontuen turvin. Ne tarvitsevat likviditeettiä. Tarjoamalla korkeaa korkotasoa yrittävät houkutella pieniä summia tuhansilta pitkäaikaissäästäjiltä.

Sitten näissä olosuhteissa käy niin kuin Sofia –pankille kävi. Erääseen sunnuntaihin mennessä pankki mainosti tuotettaan tuottavimpana ja joustavimpana, juuri menestyneen asiakkaan palveluiksi. Seuraavana maanantaipäivänä pankin kotisivuilla oli Finanssivalvonnan tiedote, että Sofiaa ei ole enää olemassakaan. Luovan kirjapidon käytöstä huolimatta näiden pankkien toiminta on yleensä tappiollista. Ennen Sofiaa samoja kikkoja yritti islantilainen viittä vailla konkurssissa ollut Icesave –pankki, ja Sofian jälkeen joku muu tulee perästä. Uusin tulija Suomeen on Viron markkinoiden kääpiöpankki, jolla on mahtava nimi. Kolmen prosentin talletuskorolla BigBank on saanut asiakkaaksi 250 suomalaistallettajaa. BigBank aloitti uransa panttilainaamona ja pikavippiyhtiönä. Pankkioikeudet BB sai vuonna 2005. Siitä, että milloin Fivan viranomaiset puuttuvat BigBankin peliin, ei ole vielä tietoa.

__Dimitris Mizaras

ICAHD Finland kampanjoi Suomen ja Israelin asekauppaa vastaan

MTL — Fri, 16 Apr 2010 17:18:35 +0000

Huom! Saimme ystävällisesti oheisen artikkelin jultavaksi Työväen Mielipide -lehdessä n:o 28

ICAHD Finlandin perustaminen

Yliopistojen avatessa vuoden 2009 kesäloman jälkeen ovensa uusille ja vanhoille opiskelijoille, kokoontui joukko Israel/Palestiina -aktivismista kiinnostuneita nuoria aikuisia eräässä helsinkiläisessä kahvilassa. Kokoontumisen tarkoituksena oli päättää kiinteän Israel/Palestiina -konfliktiin keskittyvän organisaation perustamisesta, toiminnan luonteesta ja tämän syntymäisillään olevan organisaation nimestä. Osanottajien oltua yksimielisiä toiminnan vakiinnuttamisesta ja rekisteröidyn yhdistyksen perustamisen tarpeellisuudesta, päätettiin järjestön nimeksi ottaa ICAHD Finland allekirjoittaneen ehdotuksesta.

Mikä ICAHD?

ICAHD eli Israeli Committee Against House Demolitions on israelilaisen rauhanaktivistin Jeff Halperin perustama, suoraa poliittista toimintaa harjoittava järjestö, jonka tavoitteena on lakkauttaa Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden sotilaallinen miehitys ja aikaansaada kansainväliseen lakiin perustuva oikeudenmukainen rauha Israel/Palestiinan alueelle. Järjestön nimi on viittaus Israelin harjoittamaan palestiinalaisperheiden talojen tuhoamispolitiikkaan. ICAHD on kehittänyt lukuisia strategioita tämän kansainvälistä lakia rikkovan politiikan vastustamiseksi. Tunnetuin näistä lienee tuhottujen talojen jälleenrakentaminen, joka suoritetaan yhteistyössä palestiinalaisperheiden ja -yhteisöjen kanssa ja heidän luvallaan. Halper, joka oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi vuonna 2006, tähdentää aina tilaisuuden tullen, että ICAHD:in toteuttama jälleenrakentamistyö ei ole ensisijaisesti humanitääristä avustustyötä, josta esimerkiksi Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansainvälinen liike on tullut tunnetuksi. Jälleenrakennus, jota ICAHD tekee, on avointa poliittista vastarintaa ja kansalaistottelemattomuutta. ICAHD on jälleenrakentanut n. 170 taloa, mikä ei tosin ole aivan riittävästi: Israel on tuhonnut vuoden 1967 jälkeen n. 24 000 taloa.

ICAHD:in kanssa yhteistyötä tehneenä ja järjestön henkilökuntaa tuntevana olin sillä kannalla, että Suomen jaoston perustaminen tälle osaavalle ja omistautunutta työtä tekevälle israelilaispalestiinalaiselle järjestölle ei olisi lainkaan kehnompi ajatus.

ICAHD Finland ja Suomen kytkökset Israel/Palestiina -konfliktiin

Olen ollut Israel/Palestiina -konfliktin kansainvälisessä rauhantyössä mukana kymmenkunta vuotta, ja osan ajasta olen toiminut eri organisaatioiden puitteissa, kuten lukioaikoina ollessani yksi Amnesty Internationalin Israel/Palestiina -maakordinaattoreista. Osan ajasta olen puolestani toiminut freelance-pohjalta siten, että olen edennyt projekti projektilta ja tehnyt yhteistyötä lukuisten israelilaisten ja palestiinalaisten järjestöjen kanssa. Vasta alettuani tarkastella lähemmin Suomen yhteyksiä Israel/Palestiina -konfliktiin jouduin uudelleenarvioimaan toimenkuvaani. Tästedes keskittyisin Suomen ulkopolitiikan osuuteen konfliktissa .

Kaikki tämä juonsi juurensa seuraavasta yksinkertaisesta mutta sitäkin epämiellyttävämmästä havainnosta: Suomi, tuo syleilevästä arvostuksesta nauttiva kansainvälisen yhteisön pohjoinen mallijäsen, tekee mittavaa asekauppaa Israelin aseteollisuuden kanssa. Puolustusministeriö on ostanut käytössään olevilla verorahoilla pelkästään vuodesta 1999 lähtien israelilaisia aseita yli 152 miljoonalla eurolla. Tuntui jokseenkin kummalliselta, että tämän luvun pysäyttävyydestä huolimatta julkinen keskustelu ja Suomen mediakenttä keskittyivät mielummin vaikkapa siihen, tuovatko maahanmuuttajat Suomelle tuloja vai menoja, ja mitä tehdä oudoille romanikerjäläisille, joita nykyisin tapaa etenkin Helsingin keskustassa – edes menemättä niin kutsuttuun viihteelliseen uutisointiin, jota tapaa mediassa tuskin kenenkään mielestä liian vähän.

ICAHD Finlandin tekemä tutkimus ja asekauppakampanja

Päätimme alkaa tutkia niitä israelilaisia aseyhtiöitä, joiden kanssa Suomi käy kauppaa. Yhdessä Petter Nissisen kanssa aloimmekin tarkastella lähemmin Elbit Systemsiä ja Rafael Advanced Defense Systemsiä, yhtiöitä, joiden kanssa Suomi on käynyt kauppaa yli sadalla miljoonalla eurolla. Julkaisimme tutkimustulokset ja lähetimme niitä eteenpäin suomalaisille tiedotusvälineille. Kaikessa lyhykäisyydessään osoitimme selvityksessämme, että Elbit ja Rafael osallistuvat sotarikoksiin. Toimme myös esiin sen mitä ilmeisimmän johtopäätöksen, että käymällä noin massiivista kauppaa yhtiöiden kanssa Suomi tukee niitä israelilaistoimijoita, joille Israelin käymät sodat ovat taloudellisesti elintärkeitä. Lisäksi kaupat tukevat Israelin aseteollisuuden kykyä tuottaa kalustoa maan armeijalle.

Taloussanomien päätoimittaja Hannu Sokala kiinnostui selvityksestämme ja lehti julkaisi tutkimuksemme pohjalta paljon keskustelua herättäneen artikkelin otsikolla Järjestö: Suomi tukee asekaupoilla Israelin sotarikoksia. Heti artikkelin julkaisemisen jälkeen tuli puhelinsoitto Ylen Ykkösaamusta ja minua haastateltiin suorassa lähetyksessä. Kampanjamme Suomen ja Israelin käymän asekaupan lakkauttamiseksi oli lähtenyt liikkeelle.

Taloussanomat julkaisi artikkelin kiirastorstaina: eipä aikaakaan kun ICAHD Finlandin facebook-ryhmä oli kerännyt enemmän jäseniä kuin yksikään poliittisen puolueen nuorisojärjestö facebookissa.

Tutustu materiaaliimme ja osallistu kampanjointiimme osoitteessa ICAHD Finland

__Bruno Jäntti

Kampanjasivut: Auta lakkauttamaan Israelin ja Suomen välinen asekauppa

Työtaistelu Suomessa

MTL — Fri, 16 Apr 2010 17:05:56 +0000

Suomessa on kevään mittaan ollut lakkojen sarja. Työehtoneuvotteluissa työnantaja on säälimättä yrittänyt lamaan vedoten huonontaa työoloja sekä palkkoja. Tämä on pakottanut työläiset puolustamaan omia etujaan.

Tämä on kiristänyt luokkataistelutilannetta Suomessa. Ahtaajien lakon aikana Kotkan Mussalossa työläiset estivät rikkureiden pääsyn satamaan siihen asti, kunnes poliisi tuli auttamaan rikkureita. Se että työläiset fyysisesti estävät rikkureiden saapumisen on laadullista kehitystä suomalaisessa luokkataistelussa. AKT:n johto tuomitsi työläisten käytöksen, mutta rautatietyöläiset tukivat ahtaajia estämällä junien kulun satamiin vedoten työnantajan törkeään käytökseen.

Kun AKT:n byrokraatit solmivat sopimuksen EK:n kanssa monet ahtaajat marssivat pois työpaikoilta vastalauseena huonolle sopimukselle. Se, että työläiset ohittavat tai kyseenalaistavat lakon päättymisen sekä sen jälkeen byrokraattien päätökset, on myös tärkeä asia luokkatietoisuuden kehityksessä. Kaupan alalla kauppojen työntekijöiden lakko sulki lukuisia kauppoja ympäri maata.

Vaatimuksena on hyvin pieniä palkankorotuksia sekä hieman lyhempiä työaikoja, mutta silti tämä ei käy työnantajille. PAM:iin kuuluvat vartijat ovat myös lakossa samaan aikaan. Ainakin Stocmannilla työnantajat ovat painostaneet ja pelotelleet työntekijöitä vaatimalla ilmoitusta etukäteen siitä, että aikooko työläinen osallistua lakkoon.

Kapitalismin kriisin kiristyessä luokkataistelu kiristyy. Kapitalistien huonontaessa oloja työläisten on pakko alkaa taistella oman olemassaolonsa sekä perusoikeuksiensa puolesta. Samalla työläinen tulee huomaamaan, että työläisillä ja työnantajilla ei ole mitään yhteisiä intressejä.

__Henri Häkkinen

Suomessa vallan instituutiot kriisissä

MTL — Thu, 15 Apr 2010 14:34:41 +0000

Kansantaloutta riepotteleva kriisi heijastuu jo muihinkin vallan elimiin. Niin lainsäädäntö- kuin toimenpanovaltakin ovat vähintään lamaantumistilassa. Välillä tuntuu, ettei hallitusta ole enää olemassakaan. Kaikki odottavat tulevia vaaleja ja peittaavat tulevaa menestystä ja valintansa uusitutumista ensi kevään vaaleissa. Se näyttää olevan kansanedustajillemme päätyö. Heidän kaikki muut sanat tai tekonsa ovat suoranaisesti sidoksissa siihen, mitä ne merkitsevät kannatuksensa kannalta.

Hallituspöydän päässä istuu entinen virallisesti eronnut ja epävirallisesti karmeihin korruptioskandaaleihin kaatunut pääministeri. Vanhasen selitykset olivat hänen salailuaan naurettavampia. Nyt eletään vähintään sekavassa tilassa, jossa ei tiedetä, kuka johtaa maata kesäkuun jälkeen. Koko yhteiskunnan huomio on tällä hetkellä keskittynyt Kepun puheenjohtajan vaaliin. Mediat tuovat esiin eri ehdokkaiden kantoja ydinvoimasta, työttömyydestä, talouskriisistä yms. Tuntuu kuin Kepu puheenjohtajan lisäksi olisivat valitsemassa uuden hallitusohjelman.

Kokoomus olisi voinut hyödyntää keskustan poliittista kriisiä ja vahvistaa asemansa hallituksessa. Mutta kokoomus on yhtä lailla hukkumassa skandaaleihin ja muutenkin ei halua profiloitua vetäjänä hallituksessa, joka kulkee rullatuolilla. Näin ollen, kuten muutkin puolueet, kokoomus odottaa ensi kevään vaaleja, ja toivoo, ettei siihen mennessä pahempia Tiuran tapaisia paljastuksia vuotaisi.

Eduskuntainstituution ja sen keulahahmon arvovalta tyrmättiin tämän vuoden valtiopäivien avajaisissa. Enemmistö kansanedustajista ei äänestänyt Niinistön jatkamisen puolesta. Kokoomuksen ”työväenpresidenttiehdokas” sai vain 89 ääntä ja alussa ilmoitti eroavansa. Hallituspuolueiden lobbarit saivat lopulta hänet taivutettua. Näin ollen, parlamenttia johtaa haluton ja epäsuosittu vähemmistöpuhemies.

Presidentti-instituutiota on lautasjupakan yhteydessä riepotellut sota hallituksen toimesta. Siinä päätettiin, että Euroopan lounaissa Suomea edustaa kaatunut pääministeri yksin. Taxellin perustuslakikomitea ei lopulta saanut lävitse hallituksen tilaamia presidenttivallan kaventamiseen liittyviä perustuslakimuutoksia.

Oikeusvalta on odottavalla kannalla. Sitä tarvitaan viimeiseksi, silloin kun lakot on tulkittava laittomiksi. Katainen ja Vanhanen yhdessä Elinkeinoelämän keskusliiton kanssa vaativat muutoksia työtaistelujen pelisääntöihin. Vanhanen kannattaa ns. avainlakkojen kieltämistä. Lakon murtaminen voi osoittautua bumerangiksi porvaristolle. Aikaisemmin siihen on turvauduttu kahdesti. Vuonna 2005, silloin kun rajavartijoiden lakko uhkasi yleisurheilun MM-kisoja. Syksyllä 2007 Tehy sai Vanhasen polvet vapisemaan uhkaamalla joukkoirtisanomisilla. Muuten on mahdotonta perustella, millä logiikalla ahtaajat lakko satamissa olisi riski kansalaisten ihmishengille, terveydelle tai turvallisuudelle.

Yhteiskunnassa valtaa käyttää muutkin tahot kuin kansanedustaja, poliisi ja tuomari; ennen muuta työnantajat kaikkine kätyreineen ja rikkureineen. Samaan kategoriaan kuuluvat lakkojen sovittelumekanismit, ammattiyhdistysbyrokraatit, ja lopulta, muuta ei viimeisenä mediat, jotka ovat tuotantotavan vakautta edistäviä osia. Kapitalismin kansantalouden rappeutuessa, kaikki sen tasapainoja ylläpitävät mekanismin rappeutuvat sen mukana.

__Dimitris Mizaras

Maahanmuuttokeskustelua vai yhteiskunnan perussuomalaistumista

MTL — Wed, 14 Apr 2010 10:37:48 +0000

(Pakina)

Maahanmuutosta pitää keskustella. Tämä näyttää olevan äärioikeiston motto viimeiset vuodet. Ei tässä mitään uutta ole. Muuallakin äärioikeisto aina profiloituu maahanmuuttajavastaiseksi. Muukalaispelko kasvaa aikoina, jolloin turvattomuus ja epävarmuus tulevaisuudesta vallitsevat yhteiskunnassa.

Hitler valitsi uhrikseen juutalaiset, Le Pen arabit ja Soini somalit. Äärioikeiston oikeistosiipi, Halla-aho panee sitäkin paremmaksi. Hänen kirjoitukset ovat törkeitä. Soini nimittelee valtapuolueita ”vanhoiksi puolueiksi”, jotka eivät halua keskustella maahanmuuttopolitiikasta, vaan hyssyttelevät ja panevat ristiriidat maton alle.

Soini puhuu ymmärrettävää kieltä, ja osaa osoittaa muita sormella. Syypää kaikkiin ongelmiin näyttää olevan isot puolueet ja niiden keskeinen konsensus, johon syyllistyy myös meidän vasemmistomme. Näissä olosuhteissa Soinin kannatus kasvaa vaarallisesti. Muita puolueita huolestuttaa ei niin paljon vaara, joka piilee äärioikeiston vahvistumisessa, vaan se, että se vie ääniä heiltä. Näin ollen, päättivät tulla ikään kuin ”vanhasta kaapista” ulos ja viimein ”keskustella” tästä arasta asiasta.

Ensinnäkin tilanne näyttää siltä, että isot puolueet päättivät osallistua keskusteluun, koska olivat pakotettu siihen. Toiseksi keskustelulla ei tarkoiteta mitään syvällisempää vuoropuhelua, vaan Perussuomalaisten matkimista muiden osalta. Katainen iskee Soinille silmää ja Vanhanen toteaa, että lainsäädännössä on paljon epäkohtia, mitä tulisi korjata. Demarit huutavat opposition penkiltä, että ”maassa maan tavalla”. Sen sijaan siis että asettuisivat vastakkain yrittämällä kumota Soinin naurettavat perustelut, valtapuolueet käytännössä tunnustavat, että Perussuomalaiset ovat tässä asiassa oikeassa.

Soini on taitava median käyttäjä. Perussuomalaiset ovat päässeet hyökkäykseen. Edellisten eduskuntavaalien debatissa kolmen suuren johtajat istuivat vierekkäin ja Soini heitä vastapäätä. Persujen johtaja osoitti heitä sanomalla: ”tuosta puhuu Tupu, Hupu ja Lupu”. Soini oli silloin haastajan asemassa. Maahanmuuttokeskustelussa äskettäin TV:ssa Soini istui piirissä, mutta se oli kuin auktoriteetti. Hän puhuu tietäjänä ja muut katselivat silmiin ja nyökkäsivät päällään, joo, joo! Nykyään muut toimivat haastajina ja ainakin maahanmuuttoasiassa Soini on dialogin vetäjä.

Soini hyökkää konkreettisemminkin. Perussuomalaisten vaalilistoille on sisällytetty Halla-aho. Halla-aholla on vain yksi vaaliteema, ja vaatii Perussuomalaisilta jyrkempiä kantoja maahanmuuttokysymyksessä. Hän ei eurovaaleissa mahtunut mukaan juuri hänen jyrkkien muukalaisvastaisten kannanottojen vuoksi. Halla-aho on koulutettu, matalaprofiilinen, näyttää fiksulta ja kohteliaalta. Hänellä on perhe, ja kulkee kuin Matti Meikäläinen reppu selässä. Kulttuuriselta olemukseltaan Halla-aho on siis vaarallinen mm. siksi, että hän on Toni Halmeen täydellinen vastakohta. Nyt Soini hyökkää Jussi Halla-ahon aseella.

Käymistilat valtapuolueiden maahanmuuttopolitiikassa eivät johtaisi tähän tuloksen, jollei siihen vaikuttaisi porvarillinen valtamedia, tämä jyrkkien asenteiden sopan hämmentäjä. Valtalehdet näkevät kansan mielipiteissä suuressa määrin rasistisia piirteitä. Todellisuudessa on jokin aikaa siitä, että asenteita yritetään tietoisesti muokata nimenomaan kielteiseksi.

Äskettäin Helsingin Sanomat tilasi mielipidetutkimuksen Suomen Gallupista. On kyllä nähty ennenkin tutkimuksia, jossa lopputulos tiedetään ennalta.

Oikeasti vastaus on jo ”valmiiksi keitetty” kysymystä laatiessa. Työttömyys on korkea, kriisi opettaa olemaan epävarma tulevaisuuden puolesta, kapitalismi on opettanut pitämään muita työläisiä –etenkin muukalaisia–kilpailijoina. Valtapuolueet näyttävät löytäneen syntipukin ja Hesari sokerina pohjalla kysyy: ”Pitäisikö meidän ottaa Suomeen lisää maahanmuuttajia?”. Tulos oli Hesarin mukaan häkellyttävää luettavaa.

Valtalehden mukaan ”Suomalaisten asenteet maahanmuuttajia kohtaan olivat jyrkentyneet, ja suoranaisesti kääntyneet päälaelleen”. Kolumnissaan Juha Akkanen antaa ymmärtää, että tulos oli lehdelle yllätys.

Todellisuudessa lehti sai, mitä tilasi. Mitä tarkoittaa, että pitäisikö ottaa enempää maahanmuuttaja? Mistä lähtien Suomi ottaa enemmän kuin pitää ottaa tai joutuu ottamaan. Entä miten voi yhtäkkiä estää maahanmuuttajia tulemasta tänne. Hesari ja jotkut maakuntalehdet ovat antaneet reilusti tilaa Halla-ajon persoonan myöntävän kuvan muokkaamiselle. Halla-ajo on itse todennut: ”minä en tarvitse isoa vaalibudjettia”, ei niin!

Kun Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos oli selvä, Kalevan kolumnisti Seppo Ylönen kirjoitti: ”Voiko neekeri olla suurvallan presidentti?”

Maaliskuussa Oulussa järjestettiin paneelikeskustelu rasismista. Puheenjohtajana tilaisuudessa toimi Kalevan päätoimittaja Markku Mantila, joka kirjoittaa kolumnissaan 21.3.2010. ”Pitäisi muistaa, ettei jokainen autoa Oulussa ajava tummaihoinen ole ajokkiaan varastanut, jokainen tummaihoinen ei ole kieli- tai ammattitaidoton työtön, eikä jokainen maahanmuuttaja yhteiskunnan elätti”.

Mantila esiintyy tässä rasismin vastaisena. Vetoaa Hesarin gallupiin, että muka 60 prosenttia suomalaisista on maahanmuuttajavastaisia, ja yrittää muuttaa kansan ”vääriä asenteita”. Tällainen hienostunut rasismi on erilainen kuin Halla-ajon suorasukainen viha. Kuitenkin sopii kysyä. Miten niin jokainen tummaihoinen ei ole varas? Tämä panee paremmaksi Urpilainen ”maassa maan tavalla” kliseetä. – Mitä tarkoitat, herra Mantila, että jokainen tummaihoinen ei ole kieli- ja ammattitaidoton työtön? Onko vaaleanihoinen työtön parempi kuin tummaihoinen? Entä sitten, mitä pitäisi tehdä luku- ja ammattitaidottomille työttömille? Heittää rotkoon, niin kuin vanhat spartalaiset fasistit heittivät heikot ja sairaat? Kannanotto, että Suomi tarvitsee työperäistä maahanmuuttoa, on rasismia pahemmasta päästä.

Perussuomalaisille voi käydä niin kuin Vihreille kävi, sitten kun muuttuivat puolueeksi, ja tarttuivat vallan kahvan. Kaikki puolueet omaksuivat ”vihreät arvot”, ja laittoivat luonnonsuojelunpykäliä ohjelmaansa. Kaikista puolueista tuli vihreitä, ainakin yhtä vihreitä kuin Vihreät ovat. Nyt on käymässä niin, että mediankin avulla valtapuolueet perussuomalaistuvat. Saadaanko näin perussuomalaisten vahvistumisen trendin pysähtymään tai ei, se jää nähtäväksi. Puolueiden entisestään oikeistolaistumisesta ei ainakaan hyvää seuraa. Tilanne on kriittinen, ja pysyy kriittisenä niin kauan ja siihen asti kun syntyy puolue, joka sanoo totuuden kansalle: Työttömyydestä, epävarmuudesta ja turvattomuudesta syypää on vain kapitalismi. Siitä olisi nyt paras aika tehdä historiaa.

Dimitris Mizaras

Kapitalismin haaksirikko ja työväenluokka – millaista internationaalia tarvitsemme

MTL — Thu, 08 Apr 2010 14:43:32 +0000

Tänä päivänä kaikki tunnustavat, että maailmanlaajuinen kapitalismin kriisi on järjestelmän historian synkin. Tämä kriisi ei ole loppunut. Päinvastoin me olemme sen kehityksen keskellä. Vuoden 2007 romahdus vei pankit vararikon partaalle. Seuraavana vuonna valtiot ryhtyivät ennennäkemättömän pankkien pelastamiseen tähtäävään operaatioon. Tuhannet pankeille pumpatut miljardit eivät päätyneet reaalitalouden sijoituksiin, vaan finanssipelit ja keinottelu alkoivat kukoistaa entisestään. Syntyi lisää kuplia kansantalouksissa. Elvytys oli keinotekoinen ja se näkyy vain luvuissa. Työttömyys – erityisesti nuorison keskuudessa – kasvaa räjähdysmäisesti, ja kaikkialla valtiot valmistelee rajua hyökkäystä työtätekevien elintasoa vastaan.

Kun valtiot päättivät pelastaa pankit vararikosta, ne jakoivat samalla niiden kanssa vararikon riskit. Näin ollen, päiväjärjestyksessä nykyään ovat kokonaiset valtiotalouksien konkurssit. Konkurssi on tätä päivää Latviassa, Islannissa ja Kreikassa. Viimeksi mainittu vetää koko euroalueen mukaansa hautaan. Perästä tulevat Irlanti, Portugali, Espanja ja Italia. Sen lisäksi on tullut aika, jolloin pankeille jaettu inflatorinen raha on kerättävä takaisin. Sitä ei tule pankit maksamaan, vaan kansa. Leikkauksia palkkoihin, eläkkeisiin, terveyden huoltoon, opiskeluun yms. on porvariston ensisijaisia tehtäviä. Talouskriisi on saanut seuraksi mahtavan poliittisen kriisin, jonka keskiössä on Yhdysvallat. Umpikuja Afganistanissa ja Irakissa on kasvattanut paineet uuden sodan aloittamiseksi. Poliittinen kriisi näyttäytyy Euroopassa EU:n keskipakovoimien voimistumisella. EU:n kapitalismien on pakko turvautua protektionismiin.

Ainoa ulospääsy kriisistä on yhteiskunnan sosialistinen reformaatio. Siihen tarvitaan vahva organisaatio, joka vastustaisi kapitalismin pimeät operaatiot ja rakentaisi uudistuksille tarvittavat voimat. Sekään ei riitä, kapitalismin finanssiglobalisaation aikana taisteluilla on pakostakin kansainvälinen luonne. Kiinasta ja Japanista Venäjälle ja Euroopasta Yhdysvaltoihin ja Latinalaiseen Amerikkaan kapitalismia raataa sama kriisi. Kapitalistit sopivat eri foorumeissaan toimenpiteistä, jotka vaativat työväenluokan kriisin maksajaksi. Pääoma siirtyy helposti paikasta toiseen ja työpaikat sen mukana. Näitä tendenssejä on mahdotonta vastustaa yhdessä maassa. Taistelut on yhdistettävä. Maailmanlaajuinen organisaatio ei ole keskustelufoorumi. Se on maailman puolue, organisaatio, jolla on oma ohjelma, säännöt ja jäsenpuolueita kaikissa maissa.

Tarvitaan Internationaali. Se tulee yhdistämään työväenluokan voimat, ja ratkaisemaan nykyisen vasemmiston surkean tilan. Internationaali ei voi perustua pelkästään anti-imperialismiin, se ei voi olla verkosto, joka vain vastustaa milloin mitäkin. Internationaali on työväenluokan yleismaailmainen nyrkki, joka kyseenalaistaa porvariston hegemoniaa ja lopulta kumoaa kapitalismin ja perustaa järjestelmää, joka tekee sosialismiin siirtymistä mahdolliseksi. Siksi siihen ei mahdu teokratiat, anti-imperialistit diktaattorit tai vaaleanpunaiset pikkuporvarilliset ”radikaalit”. Tuleva Internationaali jatkaa Neljännen Internationaalin kesken jäänyttä historiallista tehtävää. Tuleva Internationaali pitää sisällään aikaisemman teoreettisen perinnön ja samalla se ylittää sitä. Rakennettavissa on 2000 –luvun Neljäs Internationaali.

__Teksti on tarkoitettu esittelyksi Suomen ja Tampereen Sosiaalifoorumien alustuksille

ARKISTOT JA TYÖVÄENLIIKKEEN KOLLEKTIIVINEN MUISTI

MTL — Tue, 22 Dec 2009 09:58:08 +0000

Katson aiheelliseksi lausua muutamia reunahuomautuksia, koskien työväenorganisaatioiden kirjallisia jäämistöjä ja jossain määrin huoletonta suhtautumista tähän yhteiseen muistiimme. Näyttää vahvasti siltä, että porvarillinen valtamedia on ottanut mediamanipulaatio-ohjelmansa perusteisiin aikaisempaa vahvemmin suoranaisen historian väärentämisen, joka ei ole pelkästään historiallisista tapahtumakuluista vaikenemista. Hyvänä esimerkkinä talvisota-myytti, joka elää mediassa omaa elämäänsä, ottamatta huomioon uudempaa historiantutkimusta, jonka on olennaisilta osiltaan suorittanut porvarillisten tutkijoiden nuorempi polvi. Työväenliikkeen marxilaiselle, luokkakantaiselle sivustalle historiallisten prosessien järkiperäinen ja objektiivisuuteen pyrkivä analyysi on terveen poliittisen ja organisatorisen kehityksen välttämätön ehto. Minkäänlainen väärentäminen historiallisten tapahtumakulkujen suhteen ei ole marxilaisen historiallisen näkökulman puitteissa mahdollista, jos todella pyritään kehittämään teoreettista aseistusta ideologisen ja poliittisen taistelun tarpeisiin. Erityisesti tämä koskee liikkeen sisäisten kehityskulkujen mahdollisimman objektiivista analyysiä.

Puuttumatta tässä sen enempää poliittisen vasemmiston nykyiseen rappiotilaan, joka on alati kasvavassa määrin ristiriidassa yhteiskunnallisen kehityksen asettamien kiireellisten tehtävien kanssa, pidän tärkeänä muistuttaa arkistojen, kirjastojen ja muun järjestöllisen aineiston merkityksestä marxilaisen teoreettisen tutkimuksen materiaalina. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä vuosina vallinnut epätietoisuus ideologisten perusteiden suhteen, johti hätiköintiin ja monesti myös suoranaiseen poliittiseen luopuruuteen, joka konkreettisella tasolla ilmeni mm. siten että kansandemokraattisten järjestöjen kirjallista perintöä toimitettiin sumeilematta kokonaisina arkistoina kaatopaikoille. Sekä käytännössä että teoriassa tämänkaltainen toiminta on suoranainen petos työväenluokkaa kohtaan. Laitavasemmisto, jonka yhtenä keskeisimmistä tehtävistä on työtätekevän väestön sivistäminen ja fasismin vaarasta, sekä sen syntymekanismeista valistaminen, on suorittanut omatoimisesti juuri niitä samoja tekoja, jotka kuuluvat äärioikeiston normaaliin ’ohjesääntöön’ luokkataistelun kiristyessä avoimeksi yhteiskunnalliseksi konfliktiksi. Arkistoihin on kiteytynyt tietyssä mielessä työväenliikkeen menneisyys, sen läpi käymä luokkataisteluprosessi ja –kokemus. Kokonaisia luokkataistelun vaiheita ja vallankumousprosesseja on käyty ja käydään maailmalla, ilman sitä ylellisyyttä, että tapahtumakulkuja voitaisiin käsitellä avoimen kirjallisesti. Olosuhteiden ja taktisten syiden takia koko prosessi, sen analyysi, historia ja ohjelma joudutaan suorittamaan siinä mukana olevien ihmisten päissä, ilman mahdollisuutta tukeutua kirjoitettuun aineistoon. Tätä yleistä taustaa vasten ei suomalaisella laitavasemmistolla ole moraalista oikeutta mitätöidä omaa luokkataistelukokemustaan, hävittämällä sitä huolettomasti mukamas tarpeettomana menneisyyden jätteenä. Tulevaisuus ja tulevat marxilaiset tutkijat määrittelevät vasta sen mikä on olennaista ja mikä ei sitä ole, ja jokainen tuleva aika saattaa asettaa yhä uusia näkökulmia samaan aineistoon.

Tässä asiassa on huomattava myös se tosiseikka, että etenkin luokkakantaisen marxilaisen siiven sisäinen perinteensiirtoketju on monessa paikassa katkennut täysin, niin elävänä ihmisten välisenä kanssakäymisenä, kuin muodollisena järjestöllisenä olemassaolonakin. Vanhenevat ja harvenevat järjestöveteraanit eivät helposti näe kasaamiensa kirjallisten materiaalien arvoa, koska ovat itse olleet sitä tuottamassa käytännön poliittisen toimintansa parissa. Kokonaisuus on heidän omakohtaista kokemustaan, ja heidän mentyään jää heidän kokemuksestaan jäljelle vain se, mikä on päätynyt aikoinaan paperille. Nuorisolla ei taas useimmissa tapauksissa ole halua tai kykyä ymmärtää aineistojen merkitystä teoreettis-analyyttiseltä kannalta tarkasteltuna. Puuttuu tarvittava ajallinen perspektiivi tai ideologinen valveutuneisuus ymmärtää järjestöllisten prosessien merkitys marxilaisen organisaatioteorian rikastamisen keskeisimpänä lähdeaineistona. Sukupolveen katsomatta, jokaisen marxinsa opiskelleen, työväenliikkeen parissa toimivan toverin on ymmärrettävä tämä näkökulma käsiteltävään aiheeseen. Päivän politiikan kannalta asia näyttäytyy helposti toisarvoisena, mutta menneisyyden päivän politiikan ja tehtyjen ratkaisujen arviointien kannalta se on mitä keskeisin. Ilman menneisyyden jatkuvaa uudelleenarviointia valittu taktiikka ja päivän poliittiset ratkaisut, mutta myös ohjelmatyö ja tunnusten valmistelu jäävät enemmän tai vähemmän irrallisiksi suhteessa objektiiviseen todellisuuteen. Itse asiassa kommunistien velvollisuus on kantaa tiettyä huolta myös muiden työväenorganisaatioiden puitteissa kasatusta kokemuksesta, etenkin kun on syytä olettaa, ettei asiaan paneuduta näissä millään lailla työväenliikkeen kollektiivisen muistin historiallis-teoreettisesta näkökulmasta.

Jos olenkin tässä kärjistänyt asiaa ja esittänyt sen ikään kuin tärkeimpänä asiana luokkataistelun dynamiikassa, olen tehnyt sen vain siksi, että aiheeseen on suhtauduttu mielestäni aivan liian lyhytnäköisesti ja kapea-alaisesti. Työväenliikkeen velvollisuus on huolehtia omasta muististaan, sillä ei tätä tehtävää hoida kukaan muukaan, ei ainakaan porvari. Ilman historiaa työväenliike on sokea tulevaisuudelle.

6.12.2009 Kotka
Mikko Niemi

Huom! Artikkeli on lähetetty julkaistavaksi Tiedonantajaan Lukijan Kynästä – palstalle, mutta se ei mennyt lävitse!

Sdp:n kadonnut identiteetti – poliittinen juurettomuus

MTL — Tue, 22 Dec 2009 09:08:42 +0000

Uutiset demaririntamalta ei ole kovin lohduttavia puolueen jäsenille. Puolueen takana on pitkä historiallinen kehitys kapitalismin isännöitsijänä. Nyt kapitalismin kriisi on ajanut sen tukijoita, ja näin ollen myös Sdp:ta, umpikujaan. Hallituksessa tai oppositiossa puolue ei voi enää löytää olemassaololleen perusteita. Syitä ei saa kaivaa esiin pinnallisesti; onko hyvä vai huono verolinja, onko liika vai liian vähän medioissa esillä, onko imago paikallaan, onko johtaja tarpeeksi nuori jne. Kriisi ei johdu erityisen pragmaattisuuden puutteesta, eikä se ole tapahtumien ja henkilövalintojen yhteensattuma. Kriisi puolueessa heijastaa syvällisempiä historiallisia prosesseja.

Samanlaiset prosessit ovat käynnissä muuallakin Euroopassa. Kun keynesismi oli jo historiaa, ja uusliberalismi oli alkanut jyrätä, Britanniassa labourit päättivät luopua perinteisestä reformistisen puolueen luonteestaan, hylätä Ay-siipensä ja ryhtyä matkimaan Thatcherin politiikkaa. Nyt kun uusliberalismin aika on ohi, paluutta perinteiseen reformismiin ei ole. Erityisesti aikana, jolloin kriisistään johtuen kapitalismi ei kykene myönnytyksiin. Eletään aikaa, jolloin aikaisempienkin saavutusten kumoaminen on kapitalismille elinehto. Näissä olosuhteissa demarit etsivät sielunsa peilistä, joka on vuosikymmeniksi ollut hullunkurinen. Saksassa SPD koki historiansa kirvelevintä tappiota, eikä ole näkyvissä keinoja, millä suuntaa voisi muuttaa. Viime aikana Ranskassa sosialistit ovat menettäneet 50 000 jäsentä.

Suomessa tilanne on samanlainen. Koska hallitukseen pääsee vähemmälläkin 50 prosentilla äänistä, etäisyyttä ay-liikkeestä ei tarvittu Britannian malliin tehdä. Silti täälläkin vuotaa jäseniä pois, paikalliskoneisto ei toimi, jäsenten keski-ikä on 60 vuotta, on hävitty kolmet perättäiset vaalit, on vaihdettu puheenjohtajia jne. Äskettäin tehty mielipidetutkimus paljasti, että Urpilaisen takana ei olekaan puoluejäsenten tuki. Jopa vanhat historian hylkäämä Heinäluoma ja monia vaaleja hävinnyt Tuomioja olivat Juttaa suositumpia. Urpilainen valittiin tehtäväänsä juuri siksi, että puolue piti pelastaa. Demareissa oltiin etsimässä messiasta ennen Vasemmistoliittoa. Uuden johtajan piti olla nuori, nainen, vähän vihreä ja paljon kaukana SAK:sta.

”Hyvät toverit, me teimme sen”, riemuitsi Jutta valintansa jälkeen. Mutta mitä oli tehty? Oli pantu alulle uusi linjaus. Urpilainen määritteli sen piirtämällä raamit. Olemme vasemmistokeskustalainen puolue, sanoi ensimmäisissä lausunnoissaan toimittajille. Oliko se freudilainen lipsahdus vai tahallinen ”erehdys”? Jääköön se arvoitukseksi. Termihän kuuluu keskustavasemmistolainen; ehkä tällä Jutta halusi näyttää liikkumasuuntaansa, että siis tästä mennään pari – tai enemmän – piirua oikealle. Tällä tavalla Sdp halusi houkutella keskiluokkaa, toimihenkilöitä yms. jotka siirtyvät usein puolueesta toiseen. Siinä vääjäämättä kääntää selkänsä SAK:laisille. Ja nyt vain kolmannes demarien tukijoista kannattaa häntä.

Puolue perustettiin 110 vuotta sitten Turussa. Ensimmäinen nimi oli Suomen Työväenpuolue. Sen perustivat työväenyhdistykset. Yhdistyksiä oli perustettu vuosia ja vuosikymmeniä aikaisemmin. Liike oli siis ensin. Työväenliike näki välttämättömäksi toimia puolueena, ja siksi STP piti perustaa. Sitten myöhemmin, ensimmäisen maailmansodan aikana sosialidemokraattiset puolueet muuttuivat reformistisiksi. Ne hylkäsivät tavoitteet kapitalismin kumoamisesta, ja alkoivat puolustaa isänmaata, mutta myös työläisten elinoloja kapitalismissa. Reformistien rooli hyvinvointivaltion rakentamisessa oli merkittävä. Vaikka toimivat kapitalismin viitekehyksen sisällä, toisen sodan jälkeen demarit puolustivat työväenluokan etuja. Vuosisadan viimeisellä neljänneksellä sosialidemokratian luonne muuttui täysin. Sdp ei ollut enää puolustamassa työläisiä porvariyhteiskunnan riistosta, vaan muuttui porvariston pampuksi työläisiä vastaan.

Irtaantuminen työväenliikkeestä konkreettisesti tapahtui monen vuoden viiveellä. Se on kuitenkin sosialidemokratian kehityksen luonnollinen tulos, ei sattuma eikä varsinkaan taktikointi. Kun puheet punavihreästä linjasta (joka kannattaa ydinvoimaloiden rakentamista) ei saanut nuoria ryntäämään demareihin, ja kun esiintyminen Pride – kulkueen suojelijana ei tuonut liberaalisti ajattelevia keskiluokkalaisia, Jutta vaihtoi äänisävelen. Viime kesän jälkeen Urpilainen kokee taas, että Sdp on työn puolue. Demarit eivät kuitenkaan enää työn puolue ole. Sdp on vapaaehtoisesti ilmoittautunut hyvin taantumuksellisessa vaiheessa olevan porvarillisen yhteiskunnan tukipilariksi, eikä se tosiasia miksikään muutu. Porvarit käyttävät sosialidemokratiaa sitten kun tarvitsevat, sitä ja heittävät sen syrjään muulloin. Silloin ei vaan ole ketään puolustamassa demareita.

Porvarillinen yhteiskunta on syvässä kriisissä ja sen vuoksi se heijastuu porvarillisia linjauksia noudattaviin puolueisiin. Näin ollen, demarit eivät voi hyötyä oppositioasemansa tarjoamista eduista. Sdp:n paitsioon pelaamiseen ei tarvita porvareita, se on itse ajanut itsensä siihen. Metalliliiton tarjoama oma ohjelmaluonnos ensi toukokuun puoluekokouksessa ei myöskään voi merkitä sosialidemokratian siirtymistä työväenluokan riveille. Puolue on kiskottu irti juuristaan, eikä sitä enää voi niiden päälle istuttaa. Tämän liikkeen historiallinen rooli on täytetty. Enää ei voi tapahtua muuta kuin että Sdp kuihtuisi pois. Jollei demareilla olisi paljon kytköksiä elinkeinoelämään, kuihtuminen olisi jo tapahtunut aikaisemmin.

__Dimitris Mizaras

Kirjoitus julkaistiin Työväen Mielipide -lehdessä nro 27/25.11.2009

Ay-liikkeen riveissä sama hajaannus kuin muuallakin yhteiskunnassa

MTL — Tue, 22 Dec 2009 09:05:31 +0000

Kriisin kärjistyessä päivä päivältä käy yhä ilmeisemmäksi, että pääoman ja työnantajien intressit ovat sovittamattomassa ristiriidassa työtätekevien jopa elämän edellytysten kanssa. Ennen piti maksimoida työn riistoa tehostamalla työntahtia. ”Tulos tai ulos”-fraasi kuvasi silloista vallitsevaa työkulttuuria, mutta ei enää. Nyt vastaava slogan voisi olla ”palkasta pois tai kokonaan pois” tai jotain eläkeiän nostamiseen liittyvää kiristystä. Uusi ajanhenki jakaa rivit Ay-liikkeen sisälläkin. Kriisistä irti puhaltamalla samaan hiileen – kehotukseen ei enää kukaan usko, eikä sitä pitäisikään.

Viime keväänä SAK sai uuden puheenjohtajan repivän taistelun jälkeen. Lauri Lylyn pitää nyt saada liittojen väliset ristiriidat soviteltua. SAK:n ja muidenkin liittojen päätehtävä on kuitenkin paljon monimutkaisempi ja vaikeampi. Nimittäin työväenluokka pitää saada uskomaan, että kannattaa alistua työnantajien tahtoon ja maksaa laskun kriisistä; koska juuri tästä on kyse. Kriisi hajottaa rivejä ja polttaa konsensuksen siltoja. Pääoman edustajat ovat asiasta tietoisia, sen takia ovat heittäneet vanhan TUPO:n kokonaisratkaisut kaatopaikalle. Jos nyt yrittää hieroa konsensuskuvioita pääoman, niin silloin joutuu vastakkainasettelun työläisten kanssa. Kun vielä kriisin suurin pesäke on teollisuudessa, tämä SAK:n perinteinen tukiydin täyttää taivaan uhkapilvillä.

SAK:n byrokraatit ovat täysin voimattomia sitten kun alalla kuin alalla irtisanotaan non-stop – virtana. Tähän tarvitaan radikaalitoimia, joista työnantajat eivät välttämättä pidä. Sävellaji nykyään kuulostaa tältä: ”Oletko valmis Finnairin kaltaiseen ratkaisuun?”. Monet byrokraatit olisivat valmiit vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Jos on uskomista yhtiön edustaja Pentti Arpalahden sanoihin, Nokia Siemens Networksin työntekijät ovat valmiit tekemään sen vapaaehtoisesti. Mainittakoon, että Finnairin työtaistelun seurauksena palkkoja alennetaan viidellä prosentilla. Sen lisäksi etsitään kohteita 13 prosentin lisäsäästöjen löytämiseksi. Jos viimeksi mainitussa epäonnistutaan, niin palkat alennetaan vielä toiset viisi prosenttia. Yhtiö lupasi pidättäytyä irtisanomisista mutta ei lomautuksista alkavan vuoden loppuun asti. Ja kun ajattelee, että tämän tuloksen saavuttamiseksi piti mennä lakkoon. Liittokohtaisissa neuvotteluissa pallo on työnantajien käsissä. Siellä työntekijöillä ei ole senttiäkään liikkumavaraa.

Alkusyksyllä työnantajat vaativat Leif Fagernäsin suulla, että Suomessa pitäisi ottaa käyttöön 67 vuoden eläkeikä. Ammattijärjestöt nousivat takajaloilleen, ja tavallinen kansalainen ajatteli, ettei ehkä tämä menisi koskaan läpi; näytti kuin sitä ei sallittaisi. Tästä ”välikohtauksesta” huolimatta asiasta jatketaan keskusteluja edelleen senkin jälkeen. Samasta asiasta Ruotsissa demareiden Mona Sahlin esitti, että työuria voisi pidentää kolme vuotta; tämä oppositioasemista käsin. SAK ehdottaa pehmeitä keinoja, ja laskee, että niillä voisi saada 2,5 työvuotta lisää. Vanhanen uhkailee, että jos ko. keinot eivät riitä, niin silloin hallitus nosta eläkeiän joka tapauksessa alkuperäisen suunnitelman mukaan 63:sta 65 vuoteen.

Jos Finnairin ennakkotapaus ei mene muilla aloilla lävitse, niin tehdään sitten niin kuin metallialan byrokraatit opettivat. Metalliliitto on sopinut teknologiateollisuuden kanssa yleiskorotuksesta, joka on puolen prosentin luokkaa. Sen jälkeen pääoman patruunat paimentavat koko elinkeinoelämää sen taakse; palkka-ale siis, tai maksimissaan puolen prosentin korotuksia, ota tai jätä. Vaihtoehtona voisi olla Helsingin kauppakorkeakoulun professori Vesa Puttosen resepti, jonka hän heilutti Finnairin henkilökunnasta: ”Kaikki lentäjät pitäisi erottaa ja heidän tilalleen tulisi palkata uudet lentäjät ulkomailta…lentäjiä pitää vetää kunnolla kölin alta, kyllä kai maailmalta lentäjiä löytyy”.

Hajaannus Ay-liikkeen riveissä ilmenee ensinnäkin metallin ja sähköliiton riidalla. Se näyttäytyi riitana reviirin jakamisesta. Mille teollisuusalalle kuuluisi minkinkin liiton luottamusmies, ja pitäisikö noudattaa lausetta yksi ”ala, yksi sopimus, yksi luottamusmies”. Nämä seikat eivät ole riidan oikea motiivi. Se löytyy valta-asemista SAK:n ja SDP:n sisällä. Demareilla on puheenjohtaja, jolla ei ole SAK:n tausta. Sen metalli kokee uhkana ja joutuu uusien kuvioiden kanssa sukset ristiin. Joensuun puoluekokouksessa ensi keväänä metalliliitto ehdottaa demareille laatimansa omaa poliittista puolueohjelmaa. Mullistavat muutokset yhteiskunnassa on vielä edessä.

Kirjoitus julkaistiin Työväen Mielipide -lehdessä nro 27/25.11.2009

Suomen taloudessa syvää routaa – Eliitin mielessä vuoden 2011 vaalit eikä vastuunkantaminen

MTL — Tue, 22 Dec 2009 09:00:01 +0000

Kapitalismin kriisi koettelee Suomea kovemmin kuin muita Pohjoismaita. Tämä johtuu osittain siitä, että EU-jäsenenä Suomi ei voi edistää vientiään säätämällä korkotasoa tai valuuttansa arvon niin kuin muut kilpailijansa, esim. Ruotsi. Mauri Pekkarinen käytti tästä sotaretoriikasta lainattua ”epäsymmetrinen sokki”- termiä. Toinen syy on, että nykyinen taantuma on järjestyksessä toinen suuri rakenteellinen kriisi maassamme vajaassa 20 vuodessa. Kolmanneksi syyksi voisi mainita tapa, jolla edellinen kriisi hoidettiin. Ankara uusliberalismi puri nopeasti julkista sektoria ja tuomitsi työttömäksi puoli miljoonaa ihmistä. Pysyvää pitkäaikaistyöttömyyttä käytettiin tietoisesti reservityövoimana ja sillä tavalla poljettiin alas ja kiristämällä laajasti epätyypillisten työsuhteitten käyttöä.

Suomen kansantalous polkee paikallaan, ja kukaan ei siitä halua ottaa vastuuta ennen tulevia vaaleja. Kenenkään nimeä ei saa yhdistää laman seuraamuksiin. Teollisuustuotanto syyskuussa oli keskimäärin 23 prosenttia pienempi kuin vuosi sitten vastaavaan aikaan; sähkö- ja elektroniikka-alalla vajaat 47, metallissa lähes 37, metsäteollisuudessa vain 7,9 prosenttia. Vuosi sitten (16.9.09) Katainen kukkoili eduskunnassa: ”Suomi pärjää parhaimpien joukossa”. Toisin kuin muualla, Suomen teollisuustuotannossa syyskuussa oli lasku, jopa edelliseen kuukauteen verrattuna.

Norjassa on nostettu korkotasoa ja Tanskassa työttömyys on paremmassa mallissa, vaikka se on EU-maa. Suomen taloudessa siis suhdanteet laskevat vaikka muualla sama suuntaus on pysähtymässä. Suurin riski Suomen kansantalouden kannalta olisi, jos EU päättyisi exit-strategioihin. Mikäli EKP päättäisi nostaa korkotasoa, sellainen antaisi taloudelle armolaukauksen Suomessa. Ratkaisevasti teollisuus täällä ei voi toipua ennen kuin muualla aletaan kunnolla investoida tuotantoon. Sen tapaista kehitystä ei kuitenkaan ole näkyvissä.

Suomen bruttokansantuote supistuu tänä vuonna 6,9 prosenttia. Näin arvioi OECD. Tämä on prosentin verran valtiovarainministeriön arviota suurempi. Saman arvion mukaan työttömyys nousee kymmenen prosentin paikkeille. Teollisuusmaiden BKT supistuu tänä keskimäärin 3,5 prosenttia, puolet Suomen BKT:n laskusta.

Teknologiateollisuuden liikevaihto on neljänneksen pienempi kuin vuosi sitten. Alan johtaja Risto Alanko on laskenut, että päästäkseen tasolle ennen taantumaa, tarvittaisiin peräti 40 prosentin kasvua. Sellaiseen visioon ei pysty edes mielikuvituksellisin utopistikaan. Teknologian alalla tehdään tänä vuonna 20 miljoonaa työtuntia (-23%) vähemmän kuin viime vuonna, ja uusia tilauksia on hyvin vähän. Tällaisilla luvuilla taantuman pohjaa ei näy edes kiikarilla. ”Pienet positiiviset signaalit vaan johtuvat elvytystoimista ja varastojen täydentämisestä”, arvioi Alanko.

Tilanne pienissä ja keskisuurissa yrityksissä ei ole lohduttavampi. Viimeisestä suhdannebarometristä kävi ilmi, että yrityksiä eniten kiusaa likviditeetin (rahoitus ja maksuvalmius) puute. Joka neljännellä
vientiyrityksellä oli vaikeuksia saada pankista lainoja. Luottotappioita pelkäävät pankit panttaavat rahaa ei vain yrityksille vaan myös kuluttajille. Pk-yritykset lainaavat eri järjestelyillä rahaa asiakkailleen, koska nämä eivät saa pankista. Malli on kopioitu isommasta maailmasta. General Motors sai miljarditukea, jota käytti rahoittaakseen autojensa ostajia. Tällä tavalla pk-yrityksissä pääoman määrä supistuu, koneiden ollessa käyttämättä kiinteät kustannukset kasvavat, ja deflaatio, eli hintojen lasku syövyttää kannattavuuden. Tässäkin maksumieheksi joutuu työväenluokka. Työläisen palkkataso laskee, ellei tämä ei joudu työttömäksi.

Palkan alenemiselle haetaan tänä päivänä mallia monesta suunnasta. Finnairin lakon tulos, ja se että palkanale tapahtui työtätekevien suostumuksella, tulee huolestuttaa kaikkia ja ennen muuta Ay-liikettä. Palkan alennus pitäisi lailla kieltää, ja tämän on oltava Ay-liikkeelle tinkimätön vaatimus.

Muitakin malleja löytyy, sellaisia, jossa työväenluokasta tehdään maksumies. Ministeri Katainen ehdottaa meille Baltian mallia, eli menot ja palkat alas. Hänen mielestä erityisesti Viro ja Liettua ovat ”rohkaisevia esimerkkejä”. Palkanalennukset Baltiassa on päivittäinen käytäntö. Samanlainen on Björn Walroosin ehdottama malli: ”Suomen talouden rakenteelliset ongelmat voidaan ratkaista vain noudattamalla Margaret Thatcherin talousoppeja”. Palkanalen lisäksi, tämä malli pitää sisällään laajoja verohelpotuksia ja valtion varallisuuden myyntiä.

Vientiteollisuutta kiusaa vahvan euron suhde heikkoon dollariin. Kokonaisuudessaan kansantalous kärsii heikosta kysynnästä. Kumpaakaan edelliseen seikkaan ei lähitulevaisuudessa ole tulossa muutoksia. Työttömyyden kehityksen jarruttamiseksi ei ole suunnitelmaa, ei tahtoa, ei aikomusta eikä edes toiveita. Päinvastoin, todennäköisintä on vaihtoehto, että työttömyyden kasvu kiihtyy. Monet yritykset ovat tällä hetkellä odottavalla kannalla. Siellä ei tehdä pahemmin investointeja kuin supistuksiakaan. Monissa yrityksissä tuotetaan tappioita, joiden kasaantuminen ei voi vielä pitkään jatkua. Tuleva aika on johtopäätösten aika. Työväenluokan on tehtävä omansa, sellaisia, jotka olisivat soviteltavissa vallitsevaan tilanteeseen itsenäisesti, riippumatta porvariston pimeistä suunnitelmista.

__Dimitris Mizaras

Kirjoitus julkaistiin Työväen Mielipide -lehdessä nro 27/25.11.2009