The irony also played itself out in the imbroglio between the US, on the one hand, and Turkey and Brazil, on the other, over the question of sanctions against Iran. Barely a week after the Israeli assault on the humanitarian flotilla, on June 8, 2010, a vote was taken at the United Nations Security Council on a fourth round of (reinforced) sanctions against Iran and, lo and behold, Turkey and Brazil, rotating members of the Security Council and two erstwhile docile allies of the US, voted against (and the only Arab country on the Council, Lebanon, abstained).

Only three weeks before that, the same two countries, after tough negotiations in Tehran, had signed an agreement with Iran for a swap of Iran’s low-enriched uranium in exchange for enriched uranium to be used for medical purposes, something the Western countries had not been able to convince Iran into last fall. This was seen, as it certainly should, as a manoeuvre by the two countries to prevent the tabling of a motion on a new round of sanctions at the Security Council by the US.

Rise of a Regional Power or Islamic Fundamentalism?

Turkey is the foremost ally, with the obvious exception of Israel, of US imperialism in the Middle East. It is also a candidate for accession to the European Union engaged in negotiations for the last five years, although relations have recently soured between the two sides due to the explicit reluctance of the Sarkozy and Merkel governments to carry the accession process to completion. The country is ruled by the most sophisticated and well-organised capitalist class in the Muslim Middle East. It wields the most advanced industrial production capacity among these countries and has increased its exports from around 30 billion US dollars at the beginning of this decade to more than 130 billion US dollars in 2008, before the onset of the world economic crisis. Moreover, 90 percent of its exports are industrial goods, increasingly focused on such sectors as the automotive industry. It has very recently become a major recipient of foreign direct investment: many multinationals, from Microsoft to Coca Cola, have made Istanbul their headquarters for Eastern Europe, Eurasia, the Middle East and North Africa.

Turkey is now seeking to become a financial hub and a business arbitration centre for the entire Arab world, the Caucasus, Central Asia and the Balkans. Add to this the fact that it has the second largest army in NATO after the US, which puts it among the three major military powers of Eurasia, along with Russia and Israel.

It is on the basis of this increasing economic and military clout that Turkish governments have, for some time now, been seeking to become a regional power. It was under Turgut Ozal, a staunch ally of the West and in particular the US, that Turkey first started in the early 90s to venture into a pan-Turkic and neo-Ottomanist foreign policy, drawing the conclusion that the collapse of the Soviet Union meant a whole new era of opportunities for Turkey.

A singular product of this new orientation within the ranks of the Turkish bourgeoisie has been the mushrooming network of schools all around the world established by an immensely powerful religious congregation led by a charismatic Imam, Fethullah Gulen, not only in predominantly Muslim countries, but also in such improbable corners of the world as Latin America and the Far East. Fethullah Gulen is not committed to any single political party, but has lately supported the AKP (Justice and Development Party — Adalet ve Kalkınma Partisi) government and has disciples within the army of AKP MP’s and even within the council of ministers. He himself resides in the United States for fear of persecution by the Turkish secular establishment.

The AKP government has inherited Ozal’s orientation and reinforced it through an immensely active foreign policy that at times veers in directions that are substantially independent of, even runs counter to, US foreign policy. The fact that the government party comes from an Islamist background has raised a controversy within the country’s ruling circles and the US and EU establishments as to whether this new foreign policy implies an ‘axis shift’, i.e. whether the government is moving away from the firmly entrenched pro-Western foreign policy of the traditional wing of the Turkish bourgeoisie in the direction of closer links with the Islamic world. The answer to this question is of considerable importance, since the government formed in the late 1990s by the more fundamentalist predecessor of this mildly Islamic party was toppled by an alliance of the Turkish military, the Westernist wing of the bourgeoisie and US imperialism through brazen military intervention.

Our characterisation of the situation is that the AKP government is simultaneously attempting to cater to the new expansionist needs of the Turkish bourgeoisie and to become a regional power so as to better negotiate with the US and, in particular, the EU. In other words, the simplistic explanation conjured by the Islamophobics of both the West and of Turkey itself – the idea that the AKP is finally revealing its Islamic fundamentalist nature – is false. The alliance with Brazil is not limited to the question of Iran, but extends across a spectrum of areas both economic and political. It seems that these two midsize rising powers are trying to achieve a level of influence comparable to those of Russia and India, if not China, on the basis of a closer alliance.

However, certain objective factors complicate the situation. For one thing, if Turkey wishes to become a regional power, that necessarily implies reaching out first and foremost to Islamic countries, of which there is no dearth in Turkey’s vicinity, not only in the Middle East and North Africa, but also in the Balkans, the Caucusus and Central Asia.

In setting up relations with predominantly Muslim countries, the AKP has a natural advantage over its more secular rivals in Turkish domestic politics, which of course raises certain paranoid reactions from Islamophobics of all stripes. Even more important than this is the fact that Turkey’s rise in the Middle East has coincided with two other developments of substantial import: the conflict over Iranian nuclear efforts and the rise of Hamas as a highly contentious factor in the Israeli/Palestinian drama. These bring us to the second set of contradictions mentioned above.

Turkey Between Israel and Iran

It should not be necessary to delve at length into the series of contradictions between Israel and Iran that make the hostility between these two countries the most burning question of the Middle East at present. Turkey’s special position vis-a-vis this standoff is what complicates the nature of the new Turkish foreign policy. Turkey is, or at least used to be, the most reliable ally of Israel as well as of the US in the Muslim world.  One would expect Turkey to go along with US policy towards Iran, albeit with the circumspection to be naturally expected from a country neighbouring the powerful country that Iran is.

However, the US-Israeli pressure on Iran for its supposed efforts at going nuclear has very paradoxically backfired on Israel by projecting, at least from the Turkish standpoint, the question of the (unacknowleged) nuclear weapons of Israel under the limelight. The Turkish government now insists on a nuclear-free Middle East; and since, whatever its real intentions, Iran, as opposed to Israel, does not yet wield nuclear weapons, this policy implies turning the attention of the region and the world on Israel’s nuclear capability rather than the putative nuclear arming of Iran.

Not without further irony, Turkey is the only other country in the Middle East, apart from Israel, that maintains (so far unacknowledged in this case as well) nuclear weapons on its territory, although these tactical warheads belong to the US and were placed in Turkey during the Cold War as a deterrent to the Soviet Union. All in all, what we are witnessing in the triangular relationship between Turkey, Iran and Israel is the effort of each of these countries to have the upper hand regarding nuclear clout in the Middle East.

It is on the question of Palestine, and in particular the plight of Gaza, that the semi-Islamic nature of the AKP comes into the equation. Since Hamas was elected in a landslide in January 2006 to rule the Palestinian Legislative Council (eventually becoming isolated in Gaza), the AKP has followed a policy that widely diverges from both that of the US and the EU (and of the so-called Quartet that also includes Russia and the UN). This policy also diverges from that which would have been followed by the rabidly pro-Western and Islamophobic secular parties of Turkey. The Western alliance classifies Hamas as a terrorist organisation and rejects engagement with it so long as it refuses (a) to renounce violence against Israel, (b) to recognise the right of Zionist Israel to exist and (c) to abide by the Oslo accords.

The AKP, in contrast, invited Hamas officials to Ankara for talks in 2006 in the wake of the elections, an initiative severely rebuked by Israel and the US. When Israel attacked Gaza in December 2008, the Turkish government unambigously came up against the war drive. During a panel discussion at the World Economic Forum in Davos, Switzerland, in the aftermath of this war in late January 2009, Turkish Prime Minister Erdogan ferociously attacked the Israeli President Shimon Peres in an incident that captivated Arab audiences and made him a hero in the eyes of Arab masses. Joint military exercises that had been held for many years were later cancelled by Turkey. The Mavi Marmara incident is thus only the latest drama to be played out in the long agony of Turkish-Israeli friendship.

This clearly raises the question of whether, from the point of view of American interests, the AKP is fit to rule a country with which the US has, in the words of Obama, a ‘model alliance’. It is, of course, no secret that the AKP still bears some of the marks of its Islamic origins. The first serious test of the party’s usefulness for the US was tested in March 2003, when scores of AKP MP’s blocked a government motion that stipulated the use of Turkish territory by the US in its attack on Iraq. This soured relations between the two allies for years on end. Having already refused complicity in the US war against the secular regime of Saddam, the more Islamist elements of the AKP may certainly resist, in the case of Iran, the waging of war on a country that calls itself an ‘Islamic Republic’.

The secular opposition in Turkey uses this prospect and the AKP’s sympathies for Hamas to drive a wedge between the US administration and the AKP government. One may even speculate on whether the US has not already turned its back on the Erdogan government, supporting the major left of centre secular opposition party for the general elections, which are to be held at the latest within a year.

Political Civil War

This brings us to a third set of contradictions. The international implications of Turkey’s new foreign policy are intertwined with the domestic struggles between the two major ruling camps of Turkish politics. We have explained time and again in our previous writings that the ongoing political conflict between the AKP government, on the one hand, and the broad array of secular forces, first and foremost the Turkish army, on the other, is an expression above all else of a struggle between two fractions of the bourgeoisie over the division of surplus-value and over political power.

The more traditional and entrenched wing of the Turkish bourgeoisie, the pro-Western, self-styled secular wing, adamantly refuses to contemplate any kind of attempt to move Turkey away from the West, even marginally. This wing owes its rise to the Westernising parameters of the ‘Kemalist republic’ (Kemal Atatürk, the founder of the Turkish republic on the ruins of the Ottoman Empire in 1923). As opposed to this fraction, a new wing of the bourgeoisie has risen within the last quarter of a century and is now competing for power through the AKP. There seems to be no easy solution to the internecine strife of the bourgeoisie, a conflict we have been calling ‘the political civil war of the Turkish bourgeoisie’ for many years now.

The new fault lines of Turkish foreign policy interact with this division of the bourgeoisie in domestic political and economic life. Both wings of the bourgeoisie are keen to internationalize the circuits of capital eastward, and extend the country’s political and economic influence toward the surrounding states, but since Islam is the prevailing religious orthodoxy in these countries, the pro-Western wing has a mortal fear that this policy may spill over, under the semi-Islamist AKP, into one of eliminating the Western anchor and becoming an exclusively Islamist one. The AKP government has come under fierce attack by the ideologues of the pro-Western bourgeoisie both for its management of the flotilla affair and its position on the Security Council vote on Iran. As for the masses, these measures of the AKP government are immensely popular, especially but not exclusively with the pro-Islamic electorate of the AKP.

The interaction between domestic and international politics may lead to a host of complications. The more popular Erdogan becomes in the eyes of the popular masses (both Turkish and Arab) thanks to his resolute standoff with Israel, the more difficult it is to remove him from power and the more hysterical become his pro-Western bourgeois rivals. Yet,  it needs to be kept firmly in mind, the AKP’s opponents in domestic politics are an immensely strong card up the sleeve of the US should the AKP foreign policy become, at a certain point, a real drag on US interests.

What Internationalist Policy for Socialists?

There is no easy path for socialists in this complicated situation. Any acceptable position should certainly avoid the Charibydis of tail-ending the Islamic movement and the Scylla of capitulating to imperialism in the guise of fighting religious bigotry. A nuanced approach to this complex field of political forces needs, moreover, to be combined with a principled support to the oppressed people of Palestine.

The first thing to be noted is that although the Left should, of course, be sworn enemies of nuclear weapons, there is no logic in denying Iran nuclear weapons when Israel manifestly possesses nuclear capacity (leaving aside, for the moment, the question of total nuclear disarmament). A nuclear-free Middle East, as a step towards a nuclear-free world, is the only policy that can be concretely counterposed to the unwarranted aggressive policy towards Iran followed by the Western powers in alliance with Israel. It should be clear that this means not only full accountability for Israel and destruction of its nuclear arsenal, but also the removal of NATO and US tactical warheads from Turkish territory and the closing down of the US bases in that country.

It is far from demonstrated that Iran is after nuclear weapons. Given its track record in Iraq, it is easy to see that the US is aiming for regime change in Iran under the guise of trying to stop nuclear proliferation. Iran should unswervingly be defended against US and/or Israeli aggression. This has nothing to do with defending the fundamentalist Iranian regime against the opposition in that country. And, in any case, any opposition worth supporting for socialists, in Turkey or elsewhere, should be expected to stand up against imperialist aggression on Iran.

Secondly, internationalist solidarity with an oppressed people should not be predicated upon socialists’ approval of the political nature of the movement that leads the struggle of that oppressed people. It is not because Hamas (or Hezbollah in Lebanon) are Islamic organisations that the peoples in question support them in mass numbers.  It is because they defend, arms-in-hand, their people from colonialist aggression and occupation. To turn one’s back on the people of Gaza on the pretext that Hamas is a defender of religious fundamentalism is to abdicate one’s internationalist duties.

Defending the rights of the Palestinian people, ranging from the simplest demand of the lift of the blockade on Gaza all the way to self-determination and the right of return (‘awda’) is a fundamental task of the international movement, irrespective of the political and ideological nature of the Palestinian leadership. A subsidiary task of international socialism should be supporting those tendencies within the Palestinian Left that work towards a political break with the leadership of the PLO, as this organisation has – probably irreversibly – descended into collaborationism with imperialism and Israel.

Thirdly we should be clear that the Islamic movement cannot achieve the emancipation of the Palestinian people. More concretely in today’s conjuncture, we must make clear to the masses, whether we are struggling in Palestine, in other Muslim countries or elsewhere, that the AKP government in Turkey and Erdogan personally are no saviours. It is true that a grassroots Islam that disregards the niceties of imperialist diplomacy seriously challenges the treatment meted out by Israel to the Palestinians. The IHH, a rather enigmatic humanitarian foundation and the major organiser of the flotilla, probably mobilised people of such orientation.

The AKP, however, is not at all a party controlled by such grassroots people. On the contrary, the AKP is a party of the up and coming fraction of the bourgeoisie with an Islamist orientation: it is bound, hand and foot, to the capitalist system domestically and to imperialism internationally. In effect, it is precisely this contradictory nature of the AKP, divided as it is between a rank and file bent on questioning the imperialist status quo and a bourgeois leadership that is structurally unprepared to break with it, that explains both the vote in parliament in March 2003 that had an important impact on the Iraq war and the ongoing conflict with Israel.

To present Erdogan as a saviour for the Palestinian masses is to disregard a series of contradictions that hold his government hostage to the status quo in the Middle East. The first and most obvious is the utter hypocrisy of the AKP when it comes to the Kurdish question. The historical framework of the Palestinian and Kurdish questions differ considerably, but there is similarity in the way they are subjected to national oppression, by Israel and Turkey respectively (although in the case of the Kurds, there is the additional factor of the fragmentation of this people among many Middle Eastern states). To stand up for the rights of the Palestinians and yet deny the Kurds their most elementary rights is a contradiction in the simplest sense of the term and this is exactly what the AKP government is doing.

Erdogan has recently come out and declared that, having won a lanslide victory in the elections, Hamas cannot be considered a terorrist organisation, forgetting that the legal arm of the Kurdish movement polls more than two thirds of the vote in quite a number of Kurdish provinces! The much-vaunted ‘Kurdish overture’ or ‘opening’ that was launched by the AKP government last fall (and abruptly abandoned only months later) amounted to no more than an attempt to liquidate the PKK’s (Kurdistan Workers’ Party – Partiya Karkerên Kurdistan) influence on the Kurds of Turkey in return for token reforms.  Given the hegemony of the party, it turned out to be a dismal failure.

There is, then, the fact that the AKP government has no intention of breaking with the imperialist system, but is in fact offering its services to this system through the new hegemony it is attempting to establish over the Muslim and, more particularly, the Arab world. Only days after the Israeli assault on the flotilla, on June 8-9, foreign and assorted ministers of 22 Arab countries came together in Istanbul for parallel meetings of the Turkish-Arab Cooperation Forum and the Turkish-Arab Economic Forum, to be treated to sermons regarding the virtues of neoliberalism, privatisation, integration with Western capitalism and flexibility in the labour market by none other than Erdogan and his ministers of foreign affairs and the economy. Erdogan, co-chair together with prime minister Zapatero of Spain of the so-called Alliance of Civilisations, a product of the Bush era, in effect acts as a Trojan horse of imperialism in the Arab world.

The attraction Turkey offers economically to other Muslim countries is heavily indebted to its relation to the European Union. This is a relation that is very advanced due to the Customs Union agreement in effect between the EU and Turkey for the last fifteen years. There can be no doubt that a consistent defense of Palestinian rights requires full-scale confrontation with Israel and, thus, the United States. If Turkish skirmishes with Israel have so far occurred without raising the ire of the US administration, that is only because the Obama administration itself is at loggerheads with the present Israeli government over the so-called peace process. However, this is probably about to change: an entire lobby, from the Zionist think-tank JINSA to the neocon establishment, has started to bombard the Obama administration for a break with Turkey.  This has included such outlandish demands, given its embeddedness in Turkey and vice-versa, as Turkey’s eviction from the security structures of NATO. Things are hardly likely to go this far, but a change of mind on the part of the  Obama administration is probable.

So it is clear that the Erdogan government is constitutionally unfit for a full-scale defense of Palestinian rights. But even if Erdogan himself and his co-thinkers were prepared to break completely with Israel and hence the US, the nature of the Islamist movement in Turkey would not allow them to go forward. In a move of extreme significance, Fethullah Gulen, the leader of the religious congregation that was alluded to above, talked to the Wall Street Journal days after the Israeli assault on the flotilla. Gulen condemned the whole Freedom Flotilla enterprise, and defended Israel’s right to decide what goods should be allowed into Gaza.  And he went on to chide the ‘defying of authority’ on the part of the Turkish actors in the drama (all this in a newspaper controlled by sworn enemies within the US establishment of the AKP). This read as a real cold shower for Islamists of all stripes in Turkey, and clearly implies that Gulen will withdraw his support from behind the AKP should Erdogan and co-thinkers opt for a break with Israel and the US. This would, in all probability, reduce the AKP to a shadow of its former self.

There is finally the indisputable fact that an overwhelming majority of the Arab governments with which Erdogan is planning to work on increasingly closer terms, from the secular Egyptian dictatorship of Hosni Mubarak (complicit in the blockade on Gaza) to the medieval fundamentalists of Saudi Arabia, have for decades remained deaf to the plight of the Palestinians simply because they are servile followers of the US, their great benefactor. The AKP government is itself painfully aware of this situation: one of Erdogan’s ministers has gone on record for saying that even Pope Benedict XVI showed more sensitivity to the Mavi Marmara incident than many Arab governments.

The Left and Solidarity with Gaza

The conclusion to be drawn is clear. It is the international socialist movement that bears the responsibility of building a front against Israeli oppression of the Palestinians, starting with the fight against the blockade of Gaza. The flotilla affair has created a most appropriate moment for this. Israel has probably never been so isolated and so severely condemned among the masses of people internationally. One component is turning to the international working class movement to build solidarity with the Palestinian people. The example of the Swedish port workers’ union, which refused to load or unload goods from and to Israel for a period of around ten days after the Mavi Marmara incident, is a welcome overture.  As are the numerous campaigns for boycott, divestment and sanctions (BDS) that have been endorsed by unions in South Africa, Canada, France, Britain and elsewhere.  These initiatives should be multiplied and sytematised.

The socialist movement should also work hand in hand with the democratic and human rights movements to organise a more independent and unitary international solidarity movement while, at the same time, not refusing to collaborate with the Islamic charity movements when it is a question of enterprises of the Freedom Flotilla type. We should not forget nor let anyone blur the fact that the Freedom Flotilla was by no means an exclusively Islamic affair, that there were, on board the ships in the flotilla, including the Mavi Marmara, clergy from other religions of the Middle East, representatives of secular democratic movements, and, most importantly, socialists and revolutionaries from all around the world.

It is only proletarian internationalism that can put an end to the brutal oppression of the Palestinian people, through the establishment, on the basis of a fraternal alliance of the Jewish working class and the downtrodden masses of Palestine, of a democratic, secular and socialist state on the historic territory of Palestine, within the framework of a Socialist Federation of the Middle East, which will also finally bring the emancipation of the Kurdish people form the century-long yoke of Turkey, Iraq, Iran and Syria.

Written by Sungur Savran
Monday, 14 June 2010

The following is an abrigded version of an essay published on the Canadian web site socialistproject and the web site of Workers Struggle

Paul Krugman ehdottaa New York Times –lehdessä, että hallituksen pitää ottaa mallia Nixonin politiikasta 1971, ja turvautua tulliveroihin kiinalaistuotteiden tuonnille. Ehdotus näyttää nauttivan laaja kannatusta molempien puolueiden riveissä. Lakiluonnos tulliverojen käyttöönotosta on jo laatinut yhdessä republikaani Lindsey Graham ja demokraatti Charls Summer. Asiaa puoltavaa Obaman kirjettä allekirjoittaa Kongressin 130 jäsentä. Ensi syksynä pidetään vaalit, ja monet kongressin ja senaatin edustajat haluavat tulla uudelleen valituksi. Kansalle on helppoa perustella, että kriisistä ja työttömyydestä syypää on Kiina, syntipukki, joka kilpailee amerikkalaisten firmojen kanssa epäreilusti.

Monet teoreetikot ovat analysoineet, että rakkaussuhde kahden talousjätin välillä on ollut tilapäinen ja ennen pitkää on loputtava. Itse asiassa kaikki ihmettelevät sitä, miten pitkään se on kestänyt. Suhderikko on vain ajan kysymys, monet ennustavat sen loppuvan tämän vuoden puolella. Päätös Obamalle ei ole helppo. Kiinan ei odoteta menevän kyykkyyn, vaan se vastaa tuleen tulella. Näköala tulee aiheuttamaan ketjureaktioita muillekin maille. Todennäköisesti muut maat ympärillä tulevat suojelemaan omia markkina-alueitaan ryhtymällä nekin protektionistisiin toimenpiteisiin, mikä syventäisi kansainvälistä lamaa entisestään.

Amerikkalaisten pelko on perusteltu. Kiinan kauppataseen ylijäämä kasvaa, mutta maan valuuttavarannot kasvavat paljon nopeammin, 40 miljardilla dollarilla kuukaudessa. Kiinan valuuttavarannot ovat jo nousseet 2400 miljardiin dollariin. Pitääkseen kansallisvaluuttansa arvon matalana Kiina painaa koko ajan seteleitä. Amerikkalaislähteiden mukaan yuan on devalvoitu 30-40 prosenttia. Kiina on myös oikeassa kun se syyttelee amerikkalaisia tekopyhyydestä. Kiinan pääministeri muistuttaa, että USA:n kiinteistöjen roskalainat olivat yksi syy kriisiin ja Kiinan 9,5 prosentin kasvu oli osa ratkaisua. China Daily –lehti huomauttaa, että kiinalaistuotteiden USA:han kohdistetusta viennistä 60 prosenttia on lähtöisin Kiinassa toimivilta amerikkalaisilta monikansallisilta yhtiöiltä. Yksi esimerkki tähän on Generals Motors, joka saa tukea USA:n hallitukselta, mutta vie pääomansa Kiinaan. Kiinalaiset näyttää päätyvän samaan tulokseen amerikkalaisten kanssa; yhteistyö on loppumassa. Kiinan invaasio USA:n markkinoille oli vastapalvelus siitä, että se on kattanut Yhdysvaltain vajeet.

Suuren luokan kysymys on siinä, että miten rauhanomainen tai väkivaltainen avioero tulee olemaan. Jos voisi erota konsensuksen hengessä, yhtä hyvin olisi voinut jatkaa suhdettakin. Yhteiskuntatieteilijä Ian Bremer kiteytti Financial Times –lehdessä: ”Tuleva vastakkainasettelu voi osoittautua paljon vaarallisempi kuin kylmä sota”.

KUPLA

Kiinan kansantaloudessa muhii kriisi-ilmiöitä riippumatta suhteestaan Yhdysvaltoihin tai viennin ja valuuttavarantojen määrästä. 2007-08 romahduksen jälkeen Kiina ryhtyi jättielvytykseen, mikä aiheutti taloudessa saman luokan kuplia, joiden puhkeaminen johtaa uuteen taantumaan. Kiinasta taantuma leviäisi tähtitieteellisillä rytmillä ympäri maailmaa. Asiasta ei pidä puhua konditionaalimuodossa. Yi Xianrong on kiinalainen asiantuntija, joka näkee sen tapahtuvan jo tänä vuonna. Yi ei ole mikään toisinajattelija, vaan Kiinan yhteiskuntatieteiden akatemian professori ja hallituksen neuvonantaja. ”On vain ajan kysymys, milloin asuntokupla puhkeaa. Mikäli se paisuu vielä nykyisestä, tappiot tulevat olemaan valtavia taloudelle, pankeille ja Kiinan turvallisuudelle”. Viimeisellä Yi ei tarkoita kuumaa sotaa USA:n kanssa, vaan yhteiskunnallisia levottomuuksia, joita riitti kasvun aikanakin.

Elvytyshuuman yhteydessä rahapoliittisilla helpotuksilla kiinalaisia kannustettiin sijoittamaan asuntoihin. Suurista lainoista myös pankit saivat meheviä bonuksia, jonka seurauksena viime vuonna asuntokauppa kasvoi noin 80 prosenttia. Pekingissä hinnat nousivat yli 100 prosenttia. Yi:n mukaan, asuntomarkkinoiden romahtamisen vaikutukset näkyisivät kaikkialla, esim. terästeollisuudessa. Kysymykseen, milloin suuri romahdus sitten tulee, Yi vastaa: ”Tänä vuonna. Vastatoimet voisivat lykätä sitä hieman myöhemmäksi”.

Elvytystoimet Kiinassa lykkäsivät totaaliromahdusta myös muualla maailmalla. Sen varjopuolet näkyvät kuitenkin nyt. Kiinteistöjen hinnat ovat pilvissä, inflaatio karkaa käsistä, tuotannon sektorilla on pääomien ylituotanto ja ylikapasiteettia, fiktiivinen pääoma on tunkeutunut joka paikkaan ja roskalainojen kummitus leijuu ilmassa valmiina hyökkäämään koska tahansa. Viime vuoden viimeinen kvartaali näytti peräti 11 prosentin kasvua. Se sai jotkut juhlimaan lopullista voittoa lamasta. Lännessä ei juuri kukaan pysty sanomaan miten paljon rahaa Kiina on viime aikoina painanut. Myönnetyt luotot viime vuonna olivat kuitenkin kolmanneksella suurempia edelliseen vuoteen verrattuina. Ekonomisti Andy Xie kirjoitti kolumnissaan näin: ”Kiinan asuntomarkkinat on massiivinen kupla. Mitä suuremmaksi se paisuu, sitä suurempia sen vaikutukset koko taloudelle”.

Jos Kiinan talouden kehitys pysähtyy, se vaihduttaisi kauppasodan prosessia USA:n kanssa. Ilman rahaa taasen Kiina ei voi enää olla USA:n luotottaja, ja rahoittaja. Se taas vaikuttaisi välittömästi niin EU:n ja USA:n, kuin EU:n ja Kiinan välisiin suhteisiin. Kuplan puhkeaminen Kiinassa olisi Japanillekin katastrofaalista. Kaikkialla maailmassa me olemme täysin sidoksissa Kiinaan eikä vain taloudellisesti, vaan myös poliittisesti. Suomen ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Matti Nojonen toteaa: ”Ihmiset alkavat uskoa, että Kiina on niin vakaa, ettei mitään itäblokin kaltaista romahdusta tapahdu”. ”Mutta kun Kiinan järjestelmä ei vain ole vakaalla pohjalla”, hän lisää siihen.

VELKA

Erinäköisten kuplien paisumisen lisäksi, elvytystoimet kiihdyttivät myös velanottoa. Jotkut analyytikot näkevät, että velka ei ole Kiinassa suuri ongelma. Näin se tietenkin on, mikäli velaksi lasketaan vain valtionvelka, joka on vain parisenkymmentä prosenttia bruttokansantuotteesta. Sen lisäksi Kiina makaa mehevien valuuttavarantojen päällä, joiden poismyynti voisi pelastaa maata hädästä. Tilanne näyttää toisenlaiselta, jos lasketaan kokonaisvelkaa. Se tarkoittaa eri paikallishallintojen ottamaa velkaa, joka nostaa luvun jopa 70 prosenttiin. Jos mukaan otettaisiin yksityisen sektorin, firmojen ja kuluttajien velkaantumisastetta, luku heti nousee 200 prosenttiin bkt:sta.

Sen lisäksi, Northwestern Universityn professori Victor Shih:n mukaan, Kiinan tilastoissa on näkymätön lainananto. Hänen mukaansa, velkaongelmasta johtuen vuoteen 2012 mennessä Kiinassa puhkeaa finanssikriisi. Tämä siis ilman sitä, että ennen sitä puhkeaisi asuntokupla tai syntyisi kauppasota. Kiinan kansantaloudessa piilee kolme aikapommia. Ensimmäisen on se, joka viritti menneellä olevaa kapitalismin kriisiä. Toinen syntyi elvyttämisen yhteydessä a) velanotolla ja b) painamalla mielettömästi seteleitä. Kolmas pommi on seikassa, että elvytystoimet eivät kohdistu reaalitalouteen, vaan kuplien synnyttämiseen ja paisuttamiseen. Pommi USA:n ja Kiinan välisestä kauppasodasta on oma lukunsa, se lienee ”loppuräjähdys”, mikä ei tarkoita, että ajallisesti se on viimeinen.

VIELÄ VALUUTASTA JA ULKOMAAKAUPASTA

Kiina tiedostaa vaaroja hyvin. Pekingissä tiedetään, että yuanin revalvointi saattaisi hetkellisesti tyydyttää amerikkalaisia, muttei ratkaisisi ongelmaa. Sen lisäksi se haittaisi maan vientiä. Valuutan arvon raju vahvistaminen olisi kohtalokasta Kiinan viennille. Sen vuoksi Kiina suunnittelee maltillista keskitien ratkaisua päästämällä valuuttansa kellumaan. Kiina sitoi yuanin arvon dollariin kesällä 2008. Sitominen on elänyt syklinsä loppuun. Suunnittelun alla oleva sitomisen purku tarkoittaa samalla elvytystoimien lopettamisen alkua. Se olisi siis osa maailman laajuista exit strategy –menetelmä, mikä pelottaa muitakin kapitalistisia maita lännessä.

Elvytykseen on pumpattu tuhansia miljardeja. Nyt olisi korkea aika vetää ainakin osan siitä pois kansantaloudesta. Puhuttaessa valtiomenojen leikkauksista, eläkeiän nostosta, palkkojen laskemisesta, työttömyydestä ja paljon muustakin, kyse on juuri tästä, että kenen kukkarosta ne tuhannet miljardit on kerättävä pois. Tässä on myös suuren vedonlyönnin paikka luokkataistelulle ja siihen osallistuville. Investointipankki Goldman Sachs on arvioinut, että Kiinan valuutan vahvistumisen prosessi alkaa kesän aikana.

Maaliskuussa Kiinan ulkomaankauppa jäi alijäämäiseksi. Tämä on ensimmäinen kerta kuuteen vuoteen, että tuonti on jäänyt 7,24 miljardia dollaria vientiä pienemmäksi. Viime vuonna Kiinassa tuonti kasvoi uskomattomat 66 prosenttia. Suurimpia tuontituotteita olivat öljy ja autot. Vientikin kasvoi, mutta huomattavasti vähemmän. Kiinan viranomaiset tulkitsevat tilastot niin, että valuutan arvo ei ratkaise kaupan tasapainoa. Sen vuoksi yuania ei tarvitse vahvistaa.

Myös New Yorkin yliopiston professori Roubini varoittaa, että lähiaikoina USA:n ja Kiinan väliset suhteet ovat kärjistymässä. Roubinin mukaan on ilmeistä, että Yhdysvaltain suhtautuminen Kiinan valuuttapolitiikkaan on muuttumassa. On hyvin todennäköistä se, että ”Kiina julistetaan ’valuutan manipuloijaksi’”, sanoi Roubini. Jopa konservatiivi uusliberaalisti Paul Krugman totesi: Nyt on aika pistää kova kovaa vastaan Kiinan kanssa ja uhata selkeästi kauppapakotteilla”.

__Dimitris Mizaras

]]> http://mtl-fi.org/2010/04/12/kiina%e2%80%93usa-%e2%80%93suhteiden-kuulutettu-kuolema/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2010/04/11/kauanko-vaalitulosten-muokkaaminen-kestaa-lahi-idassa-ja-keski-aasiassa/ http://mtl-fi.org/2010/04/11/kauanko-vaalitulosten-muokkaaminen-kestaa-lahi-idassa-ja-keski-aasiassa/#comments Sun, 11 Apr 2010 21:54:50 +0000 MTL http://mtl-fi.org/?p=329 Yksi perustelu raadollisille imperialismin sodille on aina ollut demokratian vienti. Yksi toinen perustelu miehitetyillä alueilla pitkäksi aika pysymiseksi oli se, että paikalliset eivät ole kypsiä arvostamaan demokratiaa. Demokratian pakottaminen käytännössä tarkoittaa, että ensin maa miehitetään, ja valtaan istutetaan nukkehallitus. Sen jälkeen järjestetään vaalit ja peukaloidaan niitä niin, että omat kätyrihallitsijat valitaan jatkossakin, siis ”demokraattisesti”. Kansa ei ole kypsä demokratiaan ennen kun se oppii alistumaan tähän menettelyyn.

Irakin ensimmäisissä vaaleissa kansalaisia raahattiin kodeistaan ääniuurnille aseen uhalla. Äänten laskenta kestää yleensä kauan. Ääniä todennäköisesti lasketaan uudelleen ja uudelleen kunnes miehittäjille sopiva tulos löytyy; jollei sellaista löydy, niin se pitää keksiä. Irakissa pääministerinä toimi maltillinen shiianmuslimi Nuri al Maliki. Viime vuonna entinen sätkynukke rupesi änkyräksi. Maliki kiirehtii useamman kerran muistuttamaan amerikkalaisille, että nyt olisi aika lähteä kotiin. Sotaretken tavoitteet oli saavutettu; öljylähteitä omistavat amerikkalaiset ja brittiyhtiöt, paikalliset viranomaiset pystyvät takaamaan turvallisuuden, kurdit saivat itselleen pysyvän presidenttiviran.

Vaalit käytiin maaliskuun 7. päivä. Länsi-Euroopassa vaalien tulos saadaan vaalipäivän samana iltana. Suuntaa antava tulos saadaan puolisen tuntia vaalipaikkojen sulkemisen jälkeen. Irakissa laskenta kestää viikkokausia. Maaliskuun 21. päivään mennessä vihdoin oli laskettu 92 prosenttia äänistä. Siinä pääministeri Maliki oli häviämässä parin edustajapaikan verran entiselle pääministerille Ijad Allawinille. Kaikki näytti vahvasti siltä, että amerikkalaiset olisivat vaihtamassa nukkensa. Laskennan aikana tehtiin lukemattomia valituksia epäkohdista. Tulos vahvistettiin kuun lopussa. Tulos ei tarkoita automaattista pääministerin paikkaa Allawille, vaan oikeuden yrittää uuden hallituksen muodostamista ensimmäisenä. Vielä on monta ”sakeaa keitosta” tulossa. State Department, USA:n ulkoministeriö tervehtii tulosta sanomalla, että se oli tärkeä askel kohti demokratian kehitystä maassa, niinpä tietenkin.

Afganistan

Tilanne oli Irakia vaikeampi Afganistanissa. Nimittäin siellä ei ollut valinnanvaraa, länsimaihin täysin lojaalina oli vain yksi nukke. Näin ollen, luotettava tai ei, Karzaita oli tuettava. Vaalit pidettiin 20. elokuuta 2009. Vaihtoehtoiset medialähteet viestittivät, että siellä tapahtuu historiallisesti uskomaton vilppi. Paikoin ihmisiä ei käynyt ollenkaan äänestämässä ja silti äänestysvilkkaus siellä lopulta oli yli 50 prosenttia. Vaaliuurnia katosi, toisia taasen vaihdettiin ”paremmilla”. Suomalaisten valvonnassa oli 700 paikkaa neljässä maakunnassa. Ulkoministeriö oli tyytyväinen. Stubbin mielestä äänestysvilkkaus on osoitus siitä, että Afganistanin kansa haluaa ennen kaikkea rauhaa ja uskoo maansa tulevaisuuteen. Vilkkaus prosentti ei kuitenkaan silloin ilmoitettu. Siinä vaiheessa vaaliprosessi oli kesken, ja se vielä jatkui päiväkausia.

Kaikista lavastetuista vaalitilanteista huolimatta vilppi oli silmiinpistävä. Lännessä mediat alkoivat peittelemättä kirjoittaa, että Karzain petos oli törkeää. Silti ne tyytyivät siihen, julistivat Karzain voittajaksi, ja nuhtelivat tyyliin: ”toivottavasti sellainen ei toistu”. Nyt siitä on kulunut yli puoli vuotta, ja elämä jatkuu entiseen malliin, mutta ”demokraattisemmin”, kun kerran vaalitkin on pidetty. Amerikkalaiset edelleen ampuvat siviilejä, ja talebanit hallitsevat maata. Tilanteeseen kyllästyi jopa Karzai, joka reagoi Malikin tavoin, puremalla ruokkivaa kättä.

Nykyään Karzai esittää syytöksiä ulkomaalaisia vaalitarkkailijoita kohti. Hänen mielestä viime elokuussa vilppi oli laajanmittainen, mutta sitä harrastivat tarkkailijat, ja erityisesti YK:n edustajat. Karzain mukaan, vilppi suunniteltiin YK:n erikoislähettiläs Peter Galbreithin toimistossa. Viimeksi mainittu on yhdysvaltalainen. Tämän jälkeen länsimaiden media aloitti prosessit Karzain kaatamiseksi. Viime päivinä muodissa on kampanja, jonka mukaan Karzai käyttää huumeita. Niinpä tietenkin, eihän kukaan sellaista voi väittää selvin päin. Ennen ei sellainen haitannut. Karzai uhkasi siirtyä talebaneihin, mikäli länsimaiden painostamiskeinot eivät lopu. Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa imperialismin pasmat ovat todella sekaisin.

__Dimitris Mizaras

]]> http://mtl-fi.org/2010/04/11/kauanko-vaalitulosten-muokkaaminen-kestaa-lahi-idassa-ja-keski-aasiassa/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2010/01/22/turkey-the-working-class-literally-takes-the-stage/ http://mtl-fi.org/2010/01/22/turkey-the-working-class-literally-takes-the-stage/#comments Fri, 22 Jan 2010 16:18:06 +0000 MTL http://mtl-fi.org/?p=310 After at least a decade and a half of stagnation, the working class movement of Turkey is making a great stride forward, thanks to the militant action of the workers of a now privatised former state economic enterprise, Tekel, the state monopoly of tobacco and alcoholic beverages. The resolute and tenacious fight put up by the 12,000 Tekel workers and their families has made an electrifying impact on major sections of the working class. Despite the dogged resistance of the top bureaucracy of the Türk-İş confederation, the biggest of Turkey, to which the Tekel workers’ union is affiliated, the pressure for a general strike is mounting. Given the immense social and political contradictions Turkey has been subject to within the last few years, this new awakening of the proletariat adds still another tension to a society already torn apart by strife and dissension, but is susceptible to change the whole chemistry of the country and to create the possibility of a progressive resolution to the already existing problems.

The background to the Tekel conflict is the privatisation of the company, completed in early 2009 despite strong resistance put up by the workers. British-American Tobacco, the new owners, sacked thousands of workers, who are now to be transferred to low-wage jobs in the public sector without any job security. To many Tekel workers, this means a complete destruction of the standard of life they had built over the years. What they are now fighting for is the preservation of their wage level and their status as permanent workers. Tekel is a big company whose factories were spread all around the country. Workers from 43 factories and workplaces from 21 cities have been putting up a resolutely militant fight in the capital city of Ankara for 38 days now. They are living in makeshift tents outside Türk-İş headquarters in the freezing cold of winter. A clear sign of their resolution came through during the poll the union took a fortnight ago (called a “referendum” in Turkish union terminology), asking the workers whether to go on fighting or to quit. Although the workers had already two dozen days behind them, there was not a single vote to quit among those in Ankara and in the provinces the “go on fighting” vote reached the proportion of 99.6 %!

The timing of the struggle helped raise the solidarity action of the rest of the proletariat. For one thing, public employees (who are organised in union confederations of their own) had staged a sector-wide one-day strike at the end of November. Since public employees have no right to strike under Turkish legislation, the state tried to persecute some sectors, but especially state railroads employees started to fight back militantly in action that coincided with the beginning of the Tekel struggle. Other sectors of workers and public employees, especially firemen in Istanbul, also joined this new wave of militancy. Soon, unions and workers across the spectrum were displaying solidarity with the workers of Tekel. Even Türk-İş, whose leadership is divided between a strong right-wing faction and a minority soft left tendency, had to pay lip service to the heroic fight of the Tekel workers, declaring, but not consistently implementing, one-hour work stoppages every Friday.

The government’s intransigent attitude in the initial phase played into the hands of the Tekel workers. The ferocious attack by the police (using tear gas, pressured water and clubs) on the workers on the fourth day of the struggle created a backlash not only within the working class but also among the people at large. In the face of growing support for the workers, the government felt it had to make some concessions, but these were definitely of a token nature. The semi-Islamist (and entirely neo-liberal) AKP government feels it cannot yield to the demands of the Tekel workers simply because this will have repercussions in other sectors, such as sugar and energy, where privatisations are in the pipeline.

Workers revolt against the Türk-İş bureaucracy

The quasi-unanimity of the workers in the referendum gave a clear mandate to the union to step up the fight. Thus began the second stage of the struggle. The entire work force of twelve thousand was brought to Ankara along with their families and held overnight vigils throughout 72 hours, culminating in a demonstration organised by the Türk-İş confederation. Close to 100 thousand workers participated in the march and demonstration, the biggest such event since 1999. The crowd frequently chanted slogans that supported a general strike. The President of Türk-İş, a certain Mustafa Kumlu, catapulted into this position by the governing AKP, made an anodyne speech, saying nothing concrete about the way forward, simply lamenting the situation the entire working class finds itself in.

The indignation this created pushed the Tekel workers to mount on the stage built for the purpose of the demonstration. From that moment on, for close to an hour, there ensued a tug-of-war between the thousands of Tekel workers and the thousands of members of socialist groups, on the one hand, and union bureaucrats of different ranks, on the other. The workers repeated unceasingly a slogan that had originally borne the mark of the socialist left: “General strike, general resistance!” The bureaucrats, for their part, tried to bring the workers down from the podium and get them to disband and go home, alternatively cajoling and threatening them. Finally, a unionist from the Türk-İş leadership promised to take the demand for a general strike to leadership bodies, to which the crowd duly replied by another slogan: “Kumlu has to come and promise us a general strike!” This paralysed the bureaucrats. But in the end, a clever bureaucrat had the idea of threatening the workers with a police attack—after all the “official” demonstration was over and the police disposed of the legal right to disperse the crowd. Thus came to an end this unusual public revolt of the workers against the union bureaucracy. Whatever the outcome in the coming days, this single episode has placed the Tekel fight in the annals of class struggle in Turkey. This was the first time when workers openly revolted against the bureaucracy during mass action, which of course will send shivers through every bureaucrat in future actions of a similar dimension.

This revolt heartened workers in other sectors and widened the fissure within the confederation bureaucracy. Now, bureaucrats of all stripes are talking about a general strike. (It is perhaps in order to point out that general strikes are outlawed in Turkey, a country that has almost no established tradition of this kind of action. So a general strike is a much more explosive event in the Turkish context than in many other countries.) As of the 38th day of the struggle, Türk-İş has today come together with other workers’ and public employees’ unions to issue a warning to the government: Either do something by Tuesday the 26th or we will have to go on a “solidarity strike”.  It seems we are finally on a descending slope towards a general strike (by whatever name it is eventually called), a very radical move by Turkish standards.

Currently some 140 of the workers are on hunger strike, with thousands more wishing to join in but prevented from doing so by the unionists and sympathising doctors, who fear that, after close to 40 days of exhaustion in the freezing cold of Ankara, many a worker might already be in bad health.

DIP totally immersed in Tekel workers’ struggle

The Initiative for a Revolutionary Workers’ Party (DIP), Turkish section of the Coordination for the Refoundation of the Fourth International, has been part of the Tekel workers’ struggle at an ascending level. From day one, the Ankara organisation joined all the action undertaken by the workers themselves. Three bulletins were printed in the thousands and distributed among the workers. Comrades literally spent day and night with the workers. Given the limited resources of the Ankara organisation despite selfless efforts, teams were sent out to Ankara from other cities in the wake of the referendum, doubling the number of militants on the ground.
DIP participated in the demonstration in Ankara with militants and sympathisers from all over Turkey in a remarkably spirited and disciplined manner. Despite the modest size of its column, DIP played an important part in the tug-of-war between the workers and the bureaucrats: It was DIP that first launched the slogan “Kumlu has to come and promise us a general strike!”

It was also intellectuals sympathising with DIP who launched the “Intellectuals’ Platform for the Tekel Struggle”. The petition for the Platform was signed by close to 400 academics, writers etc. Our comrade Sungur Savran was invited on a national TV channel to talk about the Tekel struggle. Without mincing his words, Savran staged a frontal attack on the right-wing bureaucracy of Türk-İş, differentiated his position from those who simply work for a face-saving concession to Tekel workers by advocating the generalisation of the struggle to all sectors of the class and clearly defended a general strike.

Savran’s line was indeed representative of the audacious line the party has pursued from the very beginning. The editorial of our paper published during the first days of the struggle was titled: “Either with the AKP or the Tekel workers”. (This is a reference to the fact that Kumlu, the president of Türk-İş, is a protégé of the AKP.) The party then consistently made an intervention along two axes in all its bulletins and leaflets: The demand for a general strike and a recommendation to the workers to create a “Resistance Committee” made up of representatives democratically elected by each of the 43 workplaces, a recommendation that no other socialist party has put forward. (The importance of such a committee was, unfortunately, confirmed by what happened at the demonstration: Not wielding a centralised body, the workers had no authority to rely on. Hence, the most backward elements decided the outcome.) Not one single party has dared to name Kumlu by name and tried to push him into the corner by saying (as our latest leaflet has): “You’re either with the AKP government or with the Tekel workers”

The fourth dimension

Turkey has lately been shaken by powerful contradictions that have almost brought the country to the edge of the precipice. Three major contradictions tear the country apart. On the one hand, the ongoing struggle for the repartition of surplus-value between the two wings of the bourgeoisie, the dominant Westernist-secular wing and the ascending Islamist wing, has reached the proportions of a political civil war, bordering, in recent months, a military conflict on several occasions. On the other hand, the quarter-of-a-century old Kurdish war has now apparently entered a new stage. All throughout the years of guerrilla warfare waged by the PKK against the Turkish army, relative calm reigned within society itself. But now evidence mounts that there is a growing danger that Turkish chauvinism against the Kurds, fanned consciously by the state and all of the bourgeois political forces, may result in the lynching or wholesale massacre of Kurds, possibly leading on to ethnic civil war, this despite the so-called “Kurdish overture” of the government or perhaps because of its restricted nature. And in the background lurches the prospect of Turkey becoming more closely a part of the US war drive, be it in Afghanistan (where Turkey already has troops, but no combat mission), Iraq (where some of the former duties of the now withdrawing US troops may be turned over to Turkey), Iran (whose alleged nuclear armament efforts seriously disturb the secular Turkish army) or Georgia (in its conflict with Russia). This prospect has direct bearing on Turkish domestic politics and is conditioned by the other contradictions in its turn.

Under the stress of these three sets of contradictions, Turkey has become a powder keg. It is in this bleak context that the awakening militancy of the working class should be situated. We have been saying all along that it is a new class struggle front that alone will create the potential to resolve in a progressive direction the many contradictions that beset Turkey. This claim seems ripe for testing.

The most encouraging sign in the Tekel struggle is the fact that Turk and Kurd are struggling together in comradely fashion. For Tekel has factories both in the Turkish dominated Western part of the country and in the tobacco-rich Eastern part populated by the Kurds (properly speaking Turkish Kurdistan). At the beginning, the Turkish workers were as infested as the rest of the Turkish people with hostility against the Kurds. It was precisely for this reason that many leftists under the effect of identity politics originally kept their distance from the Tekel struggle. We unswervingly defended the idea that under the transformative impact of militant class struggle, the Tekel workers were bound to shed this attitude in favour of a “fraternity of peoples”, as the left in Turkey calls solidarity between Turks and Kurds. This is precisely what is slowly happening. An abundance of evidence gathered through the experience of DIP militants on the field clearly shows that the attitude of even the most right-wing Turks, including some who used to sympathise with the openly anti-Kurd fascist party, has changed radically. It is now commonplace to hear many a Turkish Tekel worker say, “Were it not for the Kurds, we couldn’t have come this far!”

The Tekel struggle also reorders society along class lines. Up until very recently, Turkish society (excluding the Kurds that is) was divided in its sympathy clearly between the two camps of the bourgeoisie. Now a distinct working class position is overtaking these two allegiances.

Turkey seems to be entering a new and promising stage. If the Tekel struggle can be generalised, and it now seems there are distinct possibilities for this, a very different conjuncture will be born. If, on the other hand, the bureaucracy betrays the Tekel workers into defeat, the working class as a whole will stand to lose from this.

__21 January 2010

Kohta 20 vuotta siitä kriisistä talous on nyt romahtamassa globaalisti ja totaalisesti. Yhdellä erolla vaan; nyt kaikki vara elvyttämiseen on käytetty loppuun. Kriisin lähtömaassa, Japanissa julkinen velka on kohta 200 prosenttia BKT:sta, työttömyys ”kukoistaa”, tuotanto ja vienti supistuvat ja kulutus tyrehtyy vaikka hinnat laskevat ja tavarat halpenevat.

Deflaatio ei ole inflaatiota pienempi ongelma. Sijoittaminen esim. asuntoon tai muihin arvoihin ei paljon houkuttele jos tietää, että ostamansa arvot menettävät kokonaisia prosentteja arvostaan lyhyessä ajassa. Viidentoista vuoden toimenpiteet saivat Japania pääsemään deflaation kiusauksesta aikana, jolloin muut rikkaat maat olivat suhteellisen vakaampia ja velanotto helppoa. Nyt keskuspankki ilmoitti, että maailman toiseksi suurin talous taistelee taas deflaation kourissa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2006.

”Toivomme keskuspankin tukevan hallituksen rahapolitiikkaa deflaation nujertamiseksi”, sanoivat varapääministeri Naoto Kan ja valtiovarainministeri Hirohisa Fujii. Pankki pitää korot 0,1 prosentin tasolla, mutta varoittaa siitä, että keskipitkällä ja pitkällä tähtäyksellä inflaatio voi tällä tavalla karata käsistä. Kuluttajahinnat laskivat 2,2 prosenttia edellisen vuoden syyskuussa.  Ei tuoreiden elintarvikkeiden ja energian hinnat laskivat kuitenkin vain 1,0 prosenttia. Vuositasolla inflaatio muuttui negatiiviseksi ensimmäisen kerran helmikuussa. Hallitus on ilmoittanut siitä vasta nyt.

Inflaatio voi kiihtyä ainoastaan kansainvälisen tilanteen seurauksena. Tällä hetkellä on vaikea nähdä, mikä seikka Japanin taloudesta voisi sen laukaista. Nyt ja vielä pitkään sen jälkeenkin tehtaat seisovat, eikä tästä tyhjäkäyntitilasta voi päästä eroon niin kauan kun pääoma joko ei halua laitata tai pankki ei anna sille rahaa.

Kirjoitus julkaistiin Työväen Mielipide -lehdessä nro 27/25.11.2009

Hajaannusta on havaittavissa kaikilla tasoilla lännessä ennen muuta Yhdysvalloissa, mutta myös Britanniassa, Ranskassa ja Saksassa. Suomikaan ei säästynyt trendistä. Suomen osallistumista miehitysoperaatioon on mahdotonta perustella. Tämä seikka yhdessä sinällään operaation lopputuloksen kanssa on ulkopoliittisen ”johtomme” sähläyksen taustalla eikä joku muka tietokatkos.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun lisäjoukkojen lähettämisestä syntyy hajaannusta imperialismin leirillä. Vuonna 2007 Bush lähetti Irakiin 20 000 sotilasta lisää. Samassa yhteydessä USA:n presidentti vakuutti, että sota loppuu kohta, koska ”me olemme voittamassa sen”. Samanaikaisesti Bushin sisäpiirissä hyvin tiedettiin, että sota on aivan varmasti hävitty. Sen tiesivät niin lisäjoukkoja vaatineet upseerit, kuin siitä päätöstä turhana projektina vastustaneet vaikutusvaltaiset pamput. Sellaiset olivat puolustusministeri Rumsfeld, ulkoministeri Rice, joukkojen komentaja Casey ja pääministeri al-Maliki. Bushin kanta silloin voitti ja niin Rumsfeld kuin Casey saivat lähteä. Afganistanissa tilanne on toinen ja imperialismi on paljon syvemmässä kriisissä kuin silloin.

Afganistanin komentaja Stanley McChrystal arvioi, että ilman lisäjoukkojen lähettämistä, peli on hävitty. Se on pitkään ollut selvä, mutta Obamaa askarruttaa se, että onko peli joka tapauksessa pelattu. Tätä mieltä ovat monet nimekkäät amerikkalaiset. Afganistanin toiseksi tärkeä amerikkalainen pamppu, suurlähettiläs Karl Eikenberry vastustaa kiivaasti lisäjoukkojen lähettämistä. Hän on entinen sotilas ja Afganistanin komentaja vuosina 2005 – 2007; että siis hän tietää! Asiasta valtataistelu kuohuu USA:n poliittisen eliitin huipulla. Vastaavanlaista vastakkainasettelua esiintyy muuallakin länsimaissa.

Obaman ja joidenkin muiden länsijohtajien mielestä pitäisi panostaa siviiliratkaisuihin. Se tarkoittaa, että vastuu annettaisiin nukkehallituksen käsiin. Nukkehallitsijana toimii Karzai, mutta on tuhannen taalan kysymys, miten hänen vallalleen voi saada oikeutusta. Karzailla on pataani- ja vastustajallaan Abdullahilla tadzikkiheimon tausta. Vaaleissa Abdullah pelattiin paitsioon, vaikka hän tulee alueelta, jossa vaikuttaa 2001 miehittäjiä tervetulleina vastaanottanut Pohjoisen liitto. Karzai voitti vaalivilpillä, jonka tunnustivat kaikki, jopa hänen isäntänsä lännessä. Nyt Afganistanissa hallitsee presidenttipalatsissaan vankina piileskelevä Karzai, jota suojelee 140 000 afgaanisotilasta 71 000 Isaf-sotilaan tuella.

Toivo saada afgaanikansan tukea Karzain taakse on epäonnistumaan tuomittu ajatus. Se on kuitenkin imperialismille ainoa vaihtoehto. Näin totesi Ranskan ulkoministeri Bernard Kouchner sanomalla, että ”Karzai on kauttaaltaan korruptoitunut, mutta hän on meille välttämätön ja siksi on pakko hyväksyä hänen laillisuutensa”. Britannia on lähettänyt Karzaille muistion, jonka media esittää uhkavaatimuksena ja ehtona brittien tuesta. Muistiossa yksinkertaisesti kehotetaan Karzaita neuvottelemaan talibanien kanssa ja jopa ottaa heitä mukaan hallitukseensa. Taliban-liike hallitsee suurinta osaa maasta. Sen asevoimat soveltavat sharia –lakia. On vain ajan kysymys, milloin talibanit valloittavat Kabulinkin. Heiltä todennäköisesti tulee samaa vastaus kuin Abdullahiltakin kun tätä pyydettiin uuteen hallitukseen. Abdullah kieltäytyi kunniasta hallita maata Karzain kanssa. Tämä huolimatta siitä, että jotkut maltilliset talibanit ovat koko ajan olleet neuvotteluyhteydessä brittien kanssa. Saksalaiset ovat yhtä pahassa maineessa brittien ja jenkkien kanssa. Saksalaiskomentaja mokasi syyskuussa pyytämällä Naton koneita pommittamaan 142 viatonta siviiliä.

Obamalla on vain kaksi varten otettavaa vaihtoehtoa. USA joko lähtee Afganistanista seuraavan vuoden aikana, tai se heitetään siitä ulos niin kuin Vietnamissa. Se pakottaa Obaman vetämään nöyrästi uusia strategioita. ”Meidän Afganistan-strategiamme tavoitteena on sodan loppu”, totesi Obama toimittajille.

Länsimaisia vaivaa tällä hetkellä Gorban syndrooma. Britannia on ennenkin saanut ”selkäänsä” Afganistanissa 1800-luvulla. Niin oma kuin Neuvostoliitonkaan kokemus ei opettanut imperialismille mitään. Amerikkalaiset eivät oppineet jo kerta ennen heitä ranskalaisia voittaneen Vietnamin tapauksesta. Kun sotilaallinen kapasiteetti ja henkiset resurssit eivät voittoon riitä, julistetaan laidasta laitaan, että ongelma pitäisi ratkaista poliittisin menetelmin. Jos Obama lähettää 40 000 sotilasta lisää, niiden luku alkaa olla samaa luokkaa kuin neuvostosotilailla. Jos sotimista päätetään jatkaa, vaarana voi olla se, että lisävoimien lähettämistä vaadittaisiin kaikilta muiltakin liittoumassa mukana olevilta, myös Suomelta.

Osoittamatta jää vielä tärkeä seikka, että millainen poliittisen ratkaisun muoto olisi. Jos se tarkoittaa jonkinlaisen puolidiktatuurisen järjestelmän pakottamista, niin heidän pitää tietää, että vain voittajilla on vara pakottaa sellaiseen. Jos se tarkoittaa, että Karzain on yksin selviydyttävä sen jälkeen kun miehitysvoimat lähtee maasta, niin nähtäväksi jää se, miten kauan Karzai vallassa kestää. Yli 70 tuhatta sotilasta miltei 40 maasta, Pakistanin apu, poliisivoimat ja paikallisarmeija eivät onnistuneet vakiinnuttamaan Karzain valtaa. Rahakaan ei tässä hädässä ole auttanut. Karzain veli, Ahmed Uali Karzai oli kahdeksan vuoden ajan CIA:n palkkalistoilla. New York Times paljasti, että USA:n tiedustelupalvelu osti sillä rahalla tietoja, ja Karzai käytti tulonsa huumekauppaan, joka on taas vapaasti kukoistamassa talibanien kukistumisen jälkeen.

Näin ollen, lienee perusteltua olettaa, että kun miehittäjät lähtevät pois Afganistanista, Karzaita odottaa talibanien ja sharian oikeus. Länsimaiden kannalta on todettava, että sitä edullisemmaksi heille tulisi, mitä nopeammin ymmärtäisivät lähteä. Ettei tule kiire koptereihin, niin kuin Vietnamissa vapun aattona 1975.

Kirjoitus julkaistiin Työväen Mielipide -lehdessä nro 27/25.11.2009

Mielenosoittajien esittämät vaatimukset demokraattisista sekä naisten, nuorten, homoseksuaalien, kansallisten tai uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksista ovat täysin oikeutettuja. Faktaa on myös se, että Euroopan imperialistit ja sionismi yhteen ääneen tukevat Musavia ja yrittävät manipuloida kansan protestit saadakseen imperialistisystävällisen muutoksen Iranissa. Obama vielä taktikoi Afganistanin tilanteen vuoksi ja toistaiseksi esittää matalaa profiilia. Ahmadimezad on tukenut amerikkalaisia talebaneja vastaan, ja se on tärkeä liittolainen jatkossakin. Imperialismin propaganda ei synny tyhjästä, vaan se käyttää hyväkseen maan sisäisiä vastakkainasetteluja ja olosuhteita, joista teokraattinen järjestelmä on vastuussa.

Linjajako ei siis muodostu anti- ja filoimperialististen, ei demokraattisten ja autoritaaristen eikä teokraattisten ja sekulaaristen voimien välillä. Nuoriso ja naiset, kuten myös kaupunkilaisväestö vaativat enemmän demokratiaa, mutta ”Allah Akbar” -iskulause  (jumala on suuri) oli osa protesteja. Papiston hierarkian kakkonen, korruptoitunut miljönääri Rafsanjani tukee Musavia. Ahmadinejadia tukee maaseudun köyhälistö, joka on syvästi uskonnollinen ja uskoo, että maan presidentti puhdistaa yhteiskuntaa Qomin papistosta. Ahmadinejad ei missään tapauksessa myöskään ole joku islamisti-sosialisti. Hänen ohjelmansa on kapitalistinen ja sisältää suuria valtion omaisuuden yksityistämisiä. Ahmadinejadin harjoittama brutaali mielenosoitusten väkivaltainen kukistaminen ei ole ratkaisu kriisiin, vaan osa siitä.

Ainoastaan marxilainen sosialistinen ratkaisu voi pelastaa yhteiskuntaa hajoamisesta. Valitettavasti vasemmisto niin Iranin kotimaassa kuin ulkomaailmassakin ”laahaa jalkojansa” tapahtumien ja faktojen perässä sen sijaan, että yrittäisi vaikuttaa niihin itsenäisenä voimana luokkataistelussa. Näin ollen, se osa vasemmistosta, joka ei halua olla vastuussa imperialismin ja finanssipääoman tunkutumiseen maahan, tukee Ahmadinejadia. Toinen osa taasen suurelta osin tukee Musavia. Ranskan ns. Uusi Antikapitalistinen Puolue (NAP), Besancenot etunenässä kertoi, että se tukee ketä vaan joka haluaa ja pystyy kaatamaan islamilaisen demokratian. Tämä kanta on hyvin lähellä Sarkozyn teesejä. Chaves tukee sokeasti Ahmadinejadia kun taasen chavismin ylipappi Allan Woods tervehtii protestit atrikkelillaan ”Vallankumous on alkanut”. Kannanotossaan 19.6. SKP:n veljespuolue Iranissa, Tudeh kutsuu kaikki vasemmistovoimat yhteisrintamaan Musavin reformien taakse. Tudeh –puolue pysyi puolueettomana vuonna 1953 vallankaappaukseen, joka kaatoi Mossadegh:n ja nosti Shaahin valtaan. Tällä tavalla koko shaahin vastainen vastarinta jäi Homeinin hartioilla, jota Tudeh tuki varauksetta 1978-79 siihen asti kun viimeisen teloituryhmät panivat kommunistit seinää vasten ammuttavaksi.

__ 28.6.09
__ Dimitris Mizaras

Huom! Oheinen kirjoitus on laajemman artikkelin johdanto.

Kun kaikki lääkkeet on kokeiltu, on luonnollista, että kapitalistien eri osat alkavat repiä toistensa nahkoja. Joskaan Yhdysvaltojen hegemoniaa ei ole rahkeita kyseenalaistaa, eri geopoliittisten keskusten toimet poikeavat radikaalistikin niistä, mitä Atlantin toisella puolella noudatetaan.

Näin ollen, Lontoossa julistettiin vielä kerran aikomus jatkaa yhdessä kun kerran ollaan samassa veneessä. Lopullisesta hajoamisesta vältyttiin ja se oli heidän mielestään tässä tilanteessa voitto. Gordon Brownin mielestä yhteisen julkilausuman aikaansaaminen on merkki onnistumisesta. Sarkozy kertoi kokouksen todistaneen, että kapitalismin uudistus on mahdollinen ja Obama näki kokouksen historiallisena käännekohtana. Tuloksista Helsingin Sanomat julisti juhlallisesti, että “Talousmahtien kokous onnistui yli odotusten”.

Kapitalismin pelastus lamalta Uutta Brerron Woodsia ei Lontoossa tullut, eikä maailmantaloutta muovattu uusiksi koska sellainen ei ole mahdollista. G20 -kokouksen viesti oli se, että odotetaan passiivisesti aikaa, jolloin lama saavuttaa pohjansa ja kriisi loppuu; siihen asti yritetään pelastaa niitä maita ja instituutioita, jotka on vararikon partaalla. Yritetään vaikka painetulla rahalla, eli lisäämällä ja syventämällä talouden kuplia.

Kokouksen ainut kansantaloudellinen toimenpide oli päätös tuhannen miljardin dollarin lisäpumppauksesta. Siitä vain neljännes menisi kaupan eloonheräämiseen ja loput Kansainvälisen valuuttarahaston kassaan, josta lähtisi välitön apu konkurssipesämaille. Kymmenien miljoonien työttömien todelliselle painajaiselle kokous ei lausunut sanaakaan. Mitä tulee yhteisymmärrykseen veroparatiisien valvonnasta, toistaiseksi kyse on vain yhden listan julkaisemisesta.

Todellisuudessa kyse on toivelistasta koska kapitalismi ei voi toimia ilman pankkisalaisuutta. Tällä tavalla saatiin Sarkozy tyytyväiseksi, eikä hänen sitten tarvinnut marssia ulos kokouksesta kuten oli uhkaillut.

Kokoukselle oli ennustettu kunniatonta loppua heti kättelyssä. Kaikki tietävät, että kansainvälisellä areenalla on ainakin 3-4 vastakkaista linjausta koskien kriisin käsittelyä. Todelliset visiot kriisistä ulospääsemisestä puuttuvat tyystin. Yhden osapuolen voitto tietää toisten tappiota. Näin ollen G20 -maat kokoontuivat ja sopivat julkilausumasta, joka tyydytti kaikkia, mutta jolla ei ole todellista merkitystä. Lontoon kokouksessa ja aina silloin kun kapitalistit julistavat yksimielisyytensä, manaavat protektionismia yms., silloin todelliset ristiriidat on pantu maton alle. Kukaan ei halua maksaa naapurin pelastamisesta kun itsekin on vaaravyöhykkeellä. Vahvojen maiden erimielisyydet ovat vahvempia kuin niiden valtioiden kapasiteetit selviytyä niistä.

Obama lähti Lontooseen sen jälkeen kun sai USA:n finanssipääomapiirien tuen. Hänen tavoitteensa painostaa Merkeliä ja Sarkozyta lisäämään inflatoorista elvytystä jäi toteutumatta. Kiinan talous makaa kasaantumansa dollarivelkakirjojen ansassa. Maa haluaisi herättää eloon 1960 -luvulta peräisin olevan idean kansainvälisestä valuutasta, joka korvaisi dollarin. Sekin näköala jäi toteutumatta.

Reaalitalouden reaaliongelmat

Suurin reaaliongelma koskee kuplia, johdannaisia ja ns. myrkyllisiä rahastoja. Niiden volyymi on niin suuri, että luhistuessaan fiktiivisen talouden massa teemaa mukanaan reaalitaloudenkin. USA:ssa kokonaisuudessaan talous putoaa 6-7 prosentin tahtia, joka toki voi koska tahansa kiristyäkin.

Edeltäjänsä tavoin Obama rakentaa 3600 miljardin budjetin ja työttömien armeija paisuu lähes miljoonalla ihmisellä kuukaudessa. Kymmenien vuosien aikana työläisten keräämät eläkesäästöt ovat “haihtumassa” C muutamassa kuukaudessa.

Jo eläkkeellä olevat ihmiset realisoivat säästönsä ja joutuvat palaamaan työelämään. AIG -yhtiö, jossa suurin osa eläkesäästöistä on tallennettu, käyttää satoja miljoonia dollareita yhteiskunnalta saamastaan tuesta maksaakseen bonuksia konnille, jotka ovat tietyllä tavalla vastuussa tästä kriisistä. Obaman uusi suunnitelma ohjaa yksittäisten kansalaisten rahoja myrkyllisten velkakirjojen ostamiseen. Tästä uudesta rahapumppauksesta hyötyvät yksinomaan zombipankit. Sen sijaan keskiluokkaa menettää lisää varoja. Tämä tulonsiirto rikkaille saattaa pian osoittautua kohtalokkaaksi presidentti Obamalle.

Lähitulevaisuudessa tilanne tulee huonontumaan. Muualla kriisi lähenee Yhdysvaltojen tasoa. Asuntokuplien puhkeamisen lisäksi länsieurooppalaisia maita kiusaa viennin tyrehtnyminen. Laman pohja on todella kaukana jos sitä on olemassa. “Jos on tuuria voi toivoa vain sitä, että vapaan pudotuksen tahti hidastuisi hieman” väittää arvostettu amerikkalainen ekonomisti Dean Baker. Hänen mukaansa EU on elvyttänyt vähemmän kuin USA siitä syystä, ettei kykene käsittelemään kriisiä. Keskipakovoimat tekevät päätöksenteon mahdottomaksi EU:n sisällä. On yhteinen valuutta ja keskuspankki mutta kaikki muut talouden instituutiot on eri maissa erillisiä ja hajanaisia.

Maailman talouden supistuminen ennen pitkää aiheuttaa deflaation paineita. Talouden nykyhistoriassa kokemusta siitä on vain Japanilla. 1990 -luvulla Japania koetteli kymmenen vuoden lama ja nollanprosentin korko. Keinottelijat saivat silloin ilmaista rahaa, jota ne lainasivat eteenpäin isommalla korolla. Sellainen oli mahdollista silloin, mutta nyt lama syleilee koko maailmaa.

Deflaatio monimutkaistaa lamakuviota ja tekee toivotusta elpymisestä mahdottoman. IMF ennusti deflaation vaaraa Yhdysvalloille ja Japanille ja vähemmän EU:lle. Silti Espanja näyttää vaipuvan deflaatioon ensimmäisenä. 0,1 prosentin lasku kuluttajahinnoissa tietää taloudellisen toiminnan entisestään laantumista ja työttömyyden rajua kasvua. Sen lisäksi Espanja joutui ensimmäistä kertaa pelastamaan Caja Castilla -ongelmapankin yhdeksällä miljardilla eurolla.

Espanjan jälkeen, Standard & Poors:n mukaan, omaa vuoroaan odottavat Irlanti ja Britannia. Prosessi, joka alkoi vajat kymmenen vuotta sitten Seattlessa, jossa keskeytettiin WTO:n kokouksen, ja Genovassa sekä Göteborgissa 2001, palaa historian näyttämölle pienen tauon jälkeen. Se tulee synnyttämään tarvittavat voimat kapitalismin kumoamiseksi ja sen korvaamiseksi sosialismilla.

__Dimitris Mizaras

Kaikki G7-maat ovat nyt taantuman kourassa ja maailman talouden kasvu jäänee tänä vuonna puoleen prosenttiin. Toinen toisensa jälkeen Euroopan pankit ilmoittavat suurtappioista. Royal Bank of Scotland kertoi tappioiden olevan 24,1 miljardia puntaa, mikä on kaikkien aikojen ennätys Britannian taloushistoriassa. Pankki, joka vuonna 2007 teki 7,3 miljardin punnan ,voittoja, kuului maan pelastussunnitelmaan ja oli osittain kansallistettu. Ranskan neljänneksi suurin Natixis-investointipankki kärsi viime vuonna 2,8 miljardin euron tappiot. Sama pankki kärsii USAn asuntomarkkinoista johtuneista kuplista ja Madoffin pyramidihuijauksesta. Pelastusoperaatioiden listalla oli myös Sveitsin UBS-pankki. Kun sitä ei näytä pelastavan valtion toimenpiteet, niin turhaa on odottaa, että siihen voi onnistua äskettäin tehty johtajanvaihtokaan.

UBS:n pääjohtaja Marcel Rohner eroaa ja tilalle nousee Oswald Grübel, jolla on karttunut kokemusta muun muassa UBS:n kilpailijan Credit Suissen saneeraajana. UBS on kärsinyt laajoja tappioita ja Yhdysvaltain viranomaiset syyttävät pankkia siitä, että tämä on auttanut varakkaita yhdysvaltalaisia välttelemään veroja. EU-alueen inflaatio hidastuu yhtä voimakkaasti kuin työttömyys nousee. Kun koron lasku on kesään mennessä lähes nollassa prosentissa myös Euroalueella, deflaatio nostaa päätään ja muodostaa lisää uhkia kapitalismille. Miinusmerkkinen inflaatio jarruttaa investointi-intoa entisestään. Öljy- ja energiahinnan kehitys sekä taantumasta johtuva alhainen kysyntä luovat lisää paineita inflaation painumiselle pakkasen puolelle.

Alhaisesta inflaatiosta huolimatta, elintarvikkeiden hinnat nousevat voimakkaasti. Lainat ovat nyt halpoja, mutta pankit supistavat luotonantoa pelossa, että siitä koituvat tappiot kasvaisivat. Epäonnistuneet pelastustoimenpiteet on olleet mahdollisia kahdella keinolla. Ensinnäkin on mielivaltaisesti painettu setelirahaa lisää, etenkin dollareita ja puntia. Toinen liikkumavaraa antanut seikka oli mahdollisuus valtionvelkaantumiseen. Molemmat toimivat väliaikaisesti ja tikittää kuin aikapommeja. Jos joskus deflaation paineet loppuisi ja hinnat alkaisi taas noususuuntaansa, inflaatio olisi hillitsemätöntä johtuen liiallisesta setelimäärän liikkeellepanosta markkinoille. Sen lisäksi valtion velkaantumisella on joustamattomat rajansa. Sitten kun luotto valtiolle joudutaan kiristämään tai lopettamaan, yhteiskunnallinen järjestelmä on aika lähellä loppuaan. Hyperinflaation mörön on nostanut pöydälle myös talouden rocktähdeksikin kutsuttu amerikkalainen Peter Schiff äskeisessä haastattelussaan Kauppalehdessä.

Viime vuonna suurilla miljardeilla “pelastetut” yritykset kummittelevat taas. Bank of American huostaan joutunut Merril Lynch paljastaa lisää vakavia epäselvyyksiä ja epäsäännönmukaisuutta välitystoiminnassaan. Kiinteistöinvestointiyhtiö Fannie Mae on tuettujen listalla koska viime vuoden vain viimeisellä neljänneksellä menetti 25,2 miljardia dollaria. Niistä menetyksistä puolet olivat johdannaismarkkinoilla. Nyt Fannie Mae pyytää valtiolta 15,2 miljardin dollarin lisätukea. Fannie Maen sisaryhtiö Freddie Mac pyytää liittovaltiolta jopa 35 miljardin lisätukea. Ko. yhtiö sai viime vuonna tukea 13,8 miljardia dollaria. Omaperäistä tässä kriisissä on se, että miljardien tuet eivät paikkaa mitään paikkoja, vaan uppoavat fiktiivisen talouden avaruuden pohjattomiin mustiin aukkoihin.

Itä-Eurooppa

Moody’s:n jälkeen myös Citigroup haluaa vähentää läsnäoloaan Itä-Euroopan maissa. Amerikkalainen jätti näyttää keltaista korttia 17 eurooppalaiselle pankille, jotka ovat investoineet itäisessä Euroopassa. Muistiossaan Citigroup arvioi, että yhteistappiot nousevat 60 miljardiin euroon. Citigroupin tappiot takaisinmaksamattomista lainoista arvioidaan nousevan 500 miljardiin euroon. Mukana sopassa ovat pankit Raiffeisen, Erste, Commerzbank, Swedbank, Unicredito, Kreikan kansallispankki, Alpha Bank ja Eurobank. Mahdollinen kapitalismia restauroineiden maiden totaalinen romahdus heijastuisi läntiseen Eurooppaan välittömästi. Taloudelliset ristiriidat ovat jakanee Eurooppaa kahtia poliittisestikin.

Viimeisessä EU27-maiden hätäkokouksessa Itä-Euroopan maat kokoontuivat ensin keskenään ja sitten muiden “kumppaneidensa” kanssa. Sillä puolella on yhdeksän maata kun taasen vastassa on euroalueen maat. Ollessaan vararikon partaalla ensimmäiset kerjäävät mittavaa tukea “rikkailta” ja kiristävät, että tulevat estämään EU:n uusien velkakirjojen käyttöönottoa. Euroalueen mailla ei ole varaa näin mittaviin “lahjoituksiin”. Sitä paitsi asiasta EU:ssa ei ole yhtenäistä linjaakaan. Lopulta jokaisen maan omat ongelmat on yhtä lailla vakavia kuin uuden Euroopan maissakin. EU27-maissa työttömyys on 7,6 prosenttia kun euroalueella luku on 8,2. Se tietää, että virallisesti 13 miljoonaa työläistä on vailla töitä. Lopulta ko. maille myönnettiin lupaus 31 miljardin euron tuesta. Sen takana on Maailmanpankki, Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki ja Euroopan investointipankki. Itäisen ja keskeisen Euroopan maat olivat vaatineet vähintään 180 miljardin euron tukea.

Yksi suurimmista ongelmista on se, että ns. uuden Euroopan maat ottivat kapitalismin restauraation alkuvaiheessa dollarin valuutakseen. Nyt kun dollarin arvo on laskenut jatkuvasti euron suhteen, nämä maat haluaisivat korvata sen eurolla. Näiden maiden euron piiriin mukaan ottaminen tietäisi EU:lle välitöntä itsemurhaa. Nämä maat ovat reilusti velkaantuneita ja kriisi on tyrehdyttänyt niiden viennin täysin. Dollarin heikentymisen vuoksi Itä-Euroopassa on nähtävissä valuuttapakoa. Myös kotitalouksien asunto- ja kulutuslainat ovat mittavia ja ulkomaavaluuttoihin sidottuja. Arvioidaan, että jos itäisen ja keskeisen Euroopan maat eivät selviä velastaan, vanhan Euroopan maiden pankkeja kohtaavat huikeat tappiot. Näiden pankkien saatavat esim. Virossa ovat 146 prosenttia pienen maan BTK:sta. Ainoastaan itävaltalaiset pankit ovat lainanneet idän suuntaan 234 miljardia euroa, mikä on 68 prosenttia omasta bruttokansantuotteesta. Itäisen Euroopan maiden totaalinen romahdus olisi kohtalokasta myös niille keskieurooppalaisille yrityksille, jotka satsasivat idän silloin “kasvaville” markkinoille.

Kolmas maailma

Kapitalismin kriisistä kärsimään joutuvat entisestään köyhimmät maat. Kansainvälinen valuuttarahasto arvioi, että 22 rutiköyhää maata tarvitsee välittömästi tänä vuonna 25 miljardia dollaria pysyäkseen hengissä. Tämä vain sillä edellytyksellä, että maailmanlaajuisesti talouden tilanne ei huonone. IMF:n johtajan Diminique Strauss-Kahnin mukaan näiden maiden tarve nousee 140 miljardiin dollariin mikäli tilanne pahentuu, mikä on todennäköisintä. Tällaisen summan löytäminen kuulostaa mahdottomalta, vaikka USA käyttää enemmän rahaa yhden yhtiön (esim. AIG:n) pelastamiseen. IMF:n raportin mukaan ainoastaan tämän lännestä tulevan kriisin vaikutus 32:n köyhimmän maan maksutaseisiin on yli 200 miljardia dollaria. Köyhät maat eivät selviydy omin keinoin tästä, niistä riippumattomasta ylimääräisestä taloudellisesta taakasta. Kapitalismin globaalikriisi on lisännyt myös ruoan puutetta kolmannessa maailmassa. YK:n ruokajärjestö WFP on suunnitellut tänä vuonna antavan ruoka-apua n. 100 miljoonalle ihmiselle 80 maassa.

_____6.3.2009

Dimitris Mizaras

Epäuskottavat vaalit voivat aiheuttaa yhteiskunnallisia levottomuuksia, joskin Afganistanissa mitään vakautta ei koskaan ollutkaan. Kabulia lukuun ottamatta, muu maa on suurelta osalta talebanien hallinnassa. Näin ollen, Kabulin hallinto, joka puhuu koko maan nimissä, päätti lykätä vaalit. Vaalineuvoston mielestä, toukokuuksi suunniteltuja vaaleja ei voida pitää, ennen kun ulkomaalaisia miehitysjoukkoja on vahvistettu. Suomi on siihen lupautunut taas kerran auliisti.

Tällä tavalla demokratian lisäksi kaupan päälle saadaan turvallisuusaspektikin. Ei presidentti Karzai vaaleja tarvitsekaan koska kerran valtaa Afganistanissa harjoittaa Washington eikä hän.

DM