Elokuussa Israelissa nähtiin ainutlaatuinen ilmiö. Satojatuhansia nuoria nousi barrikadeille ja vaati Netanjahun hallituksen eroa. Nuoret leiriytyivät Tel Avivin keskustassa Ateenan ja Madridin suuttuneiden liikkeen tavoin ja huusivat samoja iskulauseita kuin arabimaiden vallankumouksissa huudettiin aikaisemmin Egyptissä ja Tunisiassa. Suosituin lause oli ”Kikar Tahrir, po ba’ir”, mikä hepreaksi tarkoittaa ”Tahrir-aukio on täällä”. Israel on sikäli erikoinen valtio, että siellä hallitseva eliitti, niin vasemmisto– kuin oikeistosionismi ovat kouluttaneet monen sukupolven nuoria arabifobiaan ja –vihaan. Koko Israelin olemassaolo ja sen rooli Lähi-idässä imperialismin käsikassarana perustuu juuri tuohon elementtiin. Nyt kun kapitalismin globaalikriisi pakottaa ihmisiä kaduille myös Israelissa, sionismin perustan edellytykset horjuvat. Osoittaakseen että ovat tosissaan, Tel Avivissa mielenosoittajat laittoivat symbolisesti pystyyn giljotiinin Rothschildi bulevardin varteen. Mielenosoituksia ja kulkueita on järjestetty 11 kaupungissa Israelissa.

Israelin vakaus perustuu imperialismin tukeen ja valtion militaristiseen luonteeseen. Lyhyen historiansa aikana Israelissa on vallinnut suhteellisen täystyöllisyys ja naapurimaitaan korkeampi elin- ja koulutustaso. Halpojen asuntojen tarjonta on perustunut varastettuun maahan rakennettuihin siirtokuntiin. Tämänkin seikan takasi miehitysarmeija, joka dominoi alueen tasapainoa vain imperialismin tukemana. Ylivoimainen varustautuminen ja herrankansan rasistinen identiteetti ovat olennaisia tekijöitä Israelin hegemonista asemaa silmällä pitäen. Kapitalismin talouden maailmanlaajuiset kuolemankouristukset ovat aiheuttaneet elintason kiristyksiä kaikkialla, myös Israelissa. Tämä on yhteinen tausta Tunisian tai Egyptin ja Israelin tai eteläeurooppalaisten maiden liikehdinnöissä.

Työttömyys, ruuan yhä kasvava hinta ja epävarma tulevaisuus koulutetulle nuorisolle ovat asioita, joita mielenosoittajat eivät voi ymmärtää, ei Kairossa eikä Tel Avivissakaan. Merkittävä tekijä, joka vaikutti Israelin sorron ylläpitämisessä, on ollut vanhojen ja nykyään kaadettujen arabijohtajien myötäilevä suhtautuminen Israeliin. Länsirannalla ja Gazassa vallitseva apartheidin järjestelmä olisi mahdotonta ilman Mubarakin ja sen edeltäjän Sadatin petturimaista rauhaa Israelin kanssa. Nyt diktaattorit on kaadettu ja niiden mukana menevät viimeisten vuosikymmenten tasapainot. Arabikevään vaikutukset israelilaiselle yhteiskunnalle olivat odotettavissa.

Arabikevät rantautuu Israeliin kahden väylän kautta. Ensimmäinen niistä liittyy ulkopolitiikkaan. Järkkyneet tasapainot arabimaiden yhteiskunnissa aiheuttavat muutoksia ko. maiden suhteisiin Israelin kanssa. Äskettäin Egypti ja Israel olivat sodan partaalla satunnaisen välikohtauksen vuoksi. Todelliset syyt piilevät siinä, että Israel pelkää, että Gazan saarto rikkoutuu Egyptin rajalla. Toinen väylä on sisäpoliittinen. Se koskee Israelin yhteiskunnan sisäistä kriisiä. Sekin oli odotettavissa, joskin tuli nopeammin kuin osattiin ajatella, merkki israelilaisen kapitalismin syvällisestä rappeutumisesta.

Mielenosoitusten kukistamisessa ja kidutuksissa sionismi on tunnettu edelläkävijä teknologian ja tieteen käyttämisessä. Tel Avivin mielenosoituksissa käytettiin mm. ratsujoukkoja, vesitykkejä ja kyynelkaasuja. Edellisten lisäksi on tilattu uusia ns. ei-tappavia aseita, kuten merisairautta aiheuttavia ”Huuto” –nimisiä ultraäänilaitteita ja aseen, jonka nimi ”Haisunäätä” tulee siitä, että se suihkuttaa pahanhajuista ainetta. Uudet aseet on tarkoitettu niin Israelin kapinoivalle nuorisolle kuin myös palestiinalaisille, jotka ovat ilmaisseet valmiutensa julistaa Länsirannan Itä-Jerusalemia pääkaupunkina käyttäväksi itsenäiseksi valtioksi.

Epävakaus kotimaanpolitiikassa saattaa pakottaa sionismin hyökkäyksiin naapureita vastaan vetääkseen yhteiskunnan ja maailman huomiota muualle, kauas Tel Avivista. Niin kauan kun Syyriasta ei löydy imperialismille miellyttävää vaihtoehtoa, al Assad edustaa vähiten arvaamatonta vihollista. Sanonta ”the devil we know” (piru, jota tunnemme) on Ariel Sharonin lanseeraama. Assad naapurissa on kaaosta mieluisampi vaihtoehto. Tämä on syy, miksi Israel ilmoitti pokkana virallisessa lehdistötiedotteessaan, että Syyrian rajaa pitkin kylvetään maamiinoja siltä varalta, mikäli Assadin hirmuvaltaa pakenevia syyrialaisia yrittää ylittää sen. Tiedotus on julkaistu myös virallisessa Israelin valtion aikakauslehdessä (2). Kirjoituksen mukaan, vielä viime keväänä rajan yli pyrkineet pakolaiset onnistuivat mennä miinakentän läpi, sillä olemassa olleet jalkamiinat olivat niin vanhoja, etteivät räjähtäneet. Historiallista paradoksia muodostaa se, että suurin osa Israelin rajan yli pyrkivistä on palestiinalaisia, jotka olivat aikaisemmin joutuneet sionismin hirmuvaltaa pakoon Syyriaan.

Dimitris Mizaras

(1) Guillotine display stuns Rothschild’s ‘tent city’

(2) Israel army plants new mines along Syria border

Reilun viikon sisällä osakemarkkinoilta katosi pääomia useamman tuhannen miljardin luokkaa, mikä on lähellä koko euroalueen valtioiden velkatasoa. Yhdysvalloissa pörssit kirjasivat tuhannenmiljardin dollarin tappiota yhden päivän aikana. Yhteensä tiistai (9.8.) iltapäivään mennessä maailmanlaajuisesti pääomia oli haihtunut 7800 miljardin edestä. Sytykkeenä kapitalismin kaaokseen syöksymiselle toimi tiedot Italian ja Espanjan kyvyttömyydestä maksaa velkaansa ja USA:n valtion luottoluokituksen laskeminen AAA –tasolta AA+ –tasolle. Euroopan keskuspankin päätös ostaa itse markkinoiden poismyymiä Italian ja Espanjan velkakirjoja saattoi jarruttaa pahempaa katastrofia, muttei se onnistunut estämään poismyymiseen (sell off) johtanutta paniikkia. Kapitalistit ja niiden ekonomistit ja poliitikot ovat syvästi jakautuneita suhteessa keinoihin kriisistä poispääsemiseksi.

Yhdessä asiassa porvaristo on kokonaisuudessaan samaa mieltä. Kaikkialla on sovitettava säästötoimenpiteitä ja matokuuria. Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, Israel mukaan lukien, on puhjennut kapinoita ja vallankumouksia. Etelä-Euroopassa ”suuttuneiden liike” valtaa keskusaukioita kuukausiksi ja ottaa yhteen poliisin kanssa. Kaikkialla ihmisjoukot vaativat hallitsevan eliitin poislähtöä. Englannissa täyssota on levinnyt Lontoosta maan ympäri. Säästötoimet eivät pysty kuromaan kiinni budjettivajeita, vaan niiden seurauksena kulutus ja kansantuote laskevat ja viimeiseen suhteutettu valtionvelan määrä kasvaa suhteellisesti entisestään. Säästötoimet ja muut toimenpiteet tähtäävät ainoastaan markkinoiden miellyttämiseen. Siihen niillä on kuitenkin vain tilapäistä vaikutusta. Sen jälkeen kun markkinat vapautettiin, nämä saivat aivan autonomisen aseman kansantaloudessa. Politiikka palvelee markkinoita, ja poliitikkojen käsissä ei juuri ole tehokkaita työkaluja.

Lisää rahaa painoon

Kansallisvaltiot ja keskuspankit käyttävät vähäisiä työkalujansa kuin aspiriinia laajasti levinneeseen syöpään. Korkotasolla pyritään torjumaan inflaatiopaineita, ja rahamäärällä yritetään säädellä likviditeettiä. Näin ollen kuplia paikataan kuplilla ja vajeita täytetään painamalla lisää rahaa. Viimeinen vaikuttaa inflaation vapaaseen laukkaamiseen samanaikaisesti kun korkea työttömyys kasvaa yhä. Stagflaation painajainen on Ateenan ja Lontoon kapinoiden kolikon toinen puoli. USA:ssa toinen 600 miljardin dollarin paketti ”määräinen helpotus” (Quantitative Easing, QE-2) loppui viime kesäkuussa.

Maanantaina (8.8.) Euroopan Keskuspankki EKP ilmoitti valmiutensa lunastaa jälkimarkkinoilta Italian ja Espanjan lainapapereita. Kreikan, Irlannin ja Portugalin tukipakettien jälkeen kyseinen EKP:n päätös merkitsee sitä, että toinen eurotehtailu on käynnistymässä runsaan vuoden sisällä. Vuosi sitten keväällä Kreikka oli käytännössä konkurssikypsämaa. Kolmen vuoden helpotukseksi tarkoitetun 110 miljardin lainan tarkoitus oli kattaa maan maksutarpeita siihen asti kun markkinat ovat taas vakuuttuneet Kreikan kyvystä maksamaan velkaansa pois. Sen jälkeen maa saisi uudelleen lainata matalalla korolla, kaikki palautuisi entiseen malliin ja markkinoiden hyökkäys ei siirtyisi muihin euromaihin. Nyt vuoden kuluttua osoittautui, että ensimmäinen paketti ei ole riittänyt alkumetreillekään, ja viime kesäkuussa Kreikka neuvotteli toista yli 150 miljardin lainaa.

Sen lisäksi samaan kerhoon olivat liittyneet Irlanti ja Portugali ja markkinat alkoivat epäröidä lisälainojen antamista Italialle ja Espanjalle. Siihen edesauttoi Italian luottoluokituksen alentaminen. Italian ja Espanjan korot kymmenen vuoden lainalle nousivat yli kuuden prosentin ts. vaaravyöhykkeeseen. Italian ja Espanjan velkakirjojen omistajat alkoivat poistaa roskalastiansa hinnalla millä hyvänsä, ja velkakirjojen hinta uhkasi laskea vaarallisesti. Euroalueen edessä avautui kaksi tietä ikään kuin Skylla tai Kharybdis siis oja tai allikko. Ensimmäinen on antaa Italia ja Espanja liittyä edellisten kolmen jonoon. Sellainen tie olisi euron tuho. Kreikan velan osuus koko euroalueen velasta on pari prosenttia. Yhteenlaskettuna Kreikan, Irlannin ja Portugalin velka on kuusi ja Espanjan kymmenen prosenttia euroalueen velasta. Yksinomaan Italian velka nousee 25 prosenttiin. Joka neljäs euro valtionvelkaa on Italian piikissä. Summana se tekee 1800 miljardia euroa. Mikään mekanismi ei Italian ja Espanjan pelastamiseen pysty. Toinen tie on meneillä oleva massiivinen lainakirjojen osto. Maanisena maanantaina (8.8.) EU:n keskuspankki osti ensimmäisen erän velkakirjoja viiden miljardin edestä. Jäljellä on lähes 195 000 miljardia. Painokoneiden on pyörittävä kuumana. EKP:n ”päättäväisyys” sai Italian ja Espanjan korot laskemaan vain prosentin verran. Seuraavassa markkinoiden iskussa EKP:n kassakaapit ovat täynnä arvottomia velkakirjoja ja maailma on täynnä inflatorisia euroja ilman että Italia tai Espanja olisi pelastettu.

Luottoluokitusyhtiö S&P:n USA:n luottoluokituksen pudottaminen ei tullut yllätyksenä, eikä se johtunut teekutsut –puolueen juonittelusta, vaikka sellainenkin on koko ajan taustalla. Luottoluokituksen alentamisesta Obaman hallintoa oli varoitettu jo kauan aikaisemmin. Tämä nostanee lähiaikoina korot, jonka seurauksena lainakaton nostamisesta saatu pieni marginaali hupenee pian. Maksukyvyttömyystilanne on silloin jälleen kerran päiväjärjestyksessä. Toinen seuraamus on se, että tähän asti markkinoiden turvana ollut Yhdysvaltain velkapapereiden asema on horjumassa. Tämä olisi kohtalokas isku Kiinan taloudelle, joka omistaa USA:n velkakirjoja 1100 miljardin dollarin edestä. Tästä kärsii myös Kiinan vienti ja dollarivarannot. Se yhdessä Kiinan korkeuksiin nousseen inflaation kanssa muodostavat räjähtävän seoksen koko Kaukoidän alueella. Obaman uhmauksiin luottoluokitusyhtiö ilmoitti, että se saattaa pudottaa USA:n luottoluokitusta edelleen. Tämä yhdessä valuuttasodan kanssa voi pakottaa Kiinaa myymään pois Yhdysvaltain velkakirjoja ajoissa, ennen kuin näiden arvo laskee lisää. Yhdysvaltain keskuspankki aloittanee pian kolmannen elvytyskierroksen, jonka teho on todennäköisesti heikompi kuin edellisen QE –kakkosen. Euroopan tavoin USA:n keskuspankki ostaa tällöin omia joukkovelkakirjojaan pois markkinoilta. Ensin siis myy niitä saadakseen lainoja, ja sen jälkeen painetaan rahaa ostaakseen niitä takaisin. Yhtälön mahdottomuus on ilmeistä. Kierrossa olevan rahan määrään lisääntyminen näkyy inflaation karkaamisella keskuspankin kontrollista, mikä ilmenee kullan ja raaka-aineiden hintojen maailmanlaajuisena nousuna.

Stagflaation kauhuskenaario

Tähän asti EKP on ostanut vain pieniä määriä Irlannin ja Portugalin lainoja. Italian ja Espanjan lainojen ostot muuttavat Euroopan keskuspankin historian suurimmaksi roskapankiksi. Muutenkin EKP ei ole koskaan toiminut muiden kansallisvaltioiden keskuspankkien tavoin. EKP ei ilmaise jonkun valtion yhtenäisen talouden dynamiikkaa. Näin ollen EKP ei ole verrattavissa Fed-pankkin samalla logiikalla kun euro ei ole verrattavissa dollariin. Euro on EKP:n painama keinotekoinen luottotuote, joka tavoittelee finanssisektorin laajentamista. Euro ei heijasta tietyn maan (EU:n) talouden todellista dynamiikkaa. Se on sinällään valuutan muodossa oleva velkakirja. Lainojen ostamiseksi, jotta markkinat rauhoittuisivat, EKP painaa lisää rahaa. Sellainen pitää sisällään inflaation kiihtymisen riskin. Samaan aikaan yritysten kustannusten nousu hiljentää kysyntää ja kilpailukyvyn aleneminen tyrehdyttää vientiä. Hintojen ja työttömyyden nousu orastavan taantuman aikana on ilkeämpi kuvio nimeltään stagflaatio.

Italia ja muut periferian maat yrittävät vakuuttaa markkinoita aloittamalla laajoja säästöohjelmia ja EKP painamalla lisää euroja. Onko kyseessä inflatorista vai deflatorista politiikkaa? Tähän paradoksiin voi vastata niin, että kumpikin tai ei kumpikaan; kyseessä on markkinoiden hämäämisen temppu. Valtion menoja leikkaa samalla kun levittää rahaa, ja ostovoimaa leikkaa samalla kun kehottaa kuluttamaan lisää. Kansa pakotetaan palkanalennuksiin, kuten Kreikassa, kilpailukyvyn parantamiseksi ja kauppavajeiden tasoittamiseksi samalla kun Saksan kauppatase on pidettävä ylijäämäisenä. Yhtä mahdoton on kysymys siitä, kumpaan suuntaan korkotaso menee; alhainen korko päästää inflaatiota riehumaan ja korkea tappaa kasvun. Pitkällä tähtäyksellä markkinoita on mahdotonta hämätä, varsinkin jonkun jäykän byrokratian toimesta. Ennen pitkää ne käsittävät mistä on kyse ja kostavat entistä kovemmin. Näin tapahtuu viimeistään silloin kun seuraavan euromaan luottoluokitus laskee. Standard & Poors’ –yhtiö on jo viitannut kintaalla Ranskan suuntaan. S&P vaatii Ranskalta ryhtymistä julkisen sektorin typistämisen reformiin heti. Ranskan julkinen velka on suurin jäljellä olevista maista, eli Saksasta, Itävallasta, Hollannista, Suomesta ja Luxemburgista. Markkinoiden tähän asti pätevällä logiikalla Ranska on seuraava maa, joka jättää AAA –kerhon.

Euroopan keskuspankki ei ole kertonut vielä minkä suuruisella summalla se aikoo ostaa kyseisten valtioiden joukkolainoja. Todennäköisesti sellaisesta ei ole edes päätetty Merkelin kovan vastustuksen vuoksi. RBS –rahoituskonserni arvioi, että kyseessä on 850 miljardin suuruinen summa. Osan ostoista suorittaisi uunituoreet eurot ja osan Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV). Nyt EKP omistaa eurojoukkolainoja 74 miljardin euron edestä. Kaikki ovat viime vuoden sisällä ostetut. Harppaus 850 miljardiin on liian suuri tapahtuakseen ilman poliittista riitaa. Yhteenlaskettuina Italian ja Espanjan velat nousevat kuitenkin yli 2,5 biljoonaan, tarkemmin 2540 miljardiin euroon (Italia 1800 + Espanja 740). Sellaisen summan kerralla painamiseen millään valtiolla ei ole edellytyksiä. Pian markkinat päättävät jatkaa hyökkäyksiään nostamalla uudelleen Italian ja Espanjan korkotason. Silloin kyseiset maat menettävät kykynsä ottaa lisää lainaa ja kääntyvät euromaiden puoleen pyytääkseen apua. Konkurssitilassa on silloin käytännössä euro ja euroalue sekä EU hajoavat. Paljon mainostettu eurovelkakirja on vielä huonompi vaihtoehto EKP:n kannalta. Se siirtäisi kaikkien maiden velkaongelmat Berliinin keskustaan.

Tuleeko totaaliromahdus nyt vai hieman myöhemmin? Oja vai allikko, siinä on kapitalismin valinnanvarat. Vaihtoehto myöhemmin taasen tarkoittaa ehkä viikkoja tai kuukausia, ehkä vuosi, muttei missään nimessä vuosikausia. Niin tai näin, työkansalla ja nuorisolla on vain yksi todellinen varteen otettava vaihtoehto; valmistautua heittämään kapitalismi pois historian näyttämöltä ja vaihtaa se sosialismiin.

Dimitris Mizaras

Foratom riemuitsi 9. maaliskuuta koska EU oli antanut julkisuuteen energiakarttansa, joka avasi tien ydinvoiman laajalle käyttöönotolle Euroopassa. Kahden päivän kuluttua tapahtui maanjäristys ja tsunami iski Japanissa. Wikileaksin lähteistä tulleiden dokumenttien perusteella Japania oli vuosia aikaisemmin varoitettu jättiläiskokoisen katastrofin vaarasta. Ydinonnettomuuksia on tapahtunut 1950-luvulta lähtien joitakin kymmeniä. Syy niihin kaikkiin löytyi aina inhimillisestä erehdyksestä. Japanin katastrofi oli ensimmäinen, jonka taustalla on ollut luonnonilmiö. Onko kuitenkaan tsunami syypää siihen, jos kapitalismi rakentaa kymmeniä ydinvoimaloita alueelle, jossa on mahdollisuus puhjeta maata mullistavia ilmiöitä.

Osittain seuraamusten vähättelemisen vuoksi ja osittain Libyan ja arabimaissa tapahtuvien kansannousujen vuoksi öljyn hinta nousi pilviin, mikä sai ydinvoimalobbaukset taas kiihtymään. Tepco-yhtiö omisti Fukoshiman tehtaat 1977-2002 vuosien välillä. Nyt tiedämme, että sinä aikana firma oli antanut virheellisiä raportteja Japanin hallitukselle yli 200 kertaa. Fukushiman tehtaat oli suunniteltu kestämään maanjäristyksiä korkeintaan 6,5 richterin asteikon verran. Vähän ennen tsunamin tuloa japanilaiset seismologit olivat ennustaneet yli 7 richterin maanjäristystä.

KAPITALISMI JA VALEHTELU OSA 2 – TAPAUS GOLDMAN SACHS

Kesti kauan Fukosiman ydinkatastrofin jälkeen, ennen kuin ihmisiä kehotettiin lähtemään myrkytetyltä alueelta, ja myöhemmin ryhdyttiin evakuoimaan. Pitkä aika kului myös ennen kuin tuho luokiteltiin Tsernobylin kaltaiseksi. Samanaikaisesti Goldman Sachs niminen pankki käski Japanissa työskennelleet työntekijänsä jäämään maahan, koska muuten joutuisivat ”menettämään paljon rahaa”. Tämä on markkinoiden fundamentalismia parhaimmillaan. Tiedosta kertoi CNBC -kanava (Consumer News and Business Channel). Goldman Sachs on sijoituslaitos, joka on kehittänyt ns. ”luovan kirjanpidon” menetelmiä. GS on auttanut mm. Kreikan viranomaisia väärentämään tilastotietojansa ennen maan liittymistä euroalueeseen. Samanaikaisesti GS neuvoi omia asiakkaitaan sijoittamaan vakuutuksiin ja lyömään vetoa Kreikan vararikon puolesta.

Fukosiman tuhon jälkeen neljä GS:n toimitusjohtajaa lensi Japaniin tarkoituksenaan neuvotella amerikkalaisten työntekijöittensä kanssa siitä, että säteilyvaaraa ei ole huolestuttavassa määrin olemassa. GS:n edustajilla oli toinenkin viesti matkassa. Japanista ja varsinkaan Tokiosta ei saisi poistua. Monet pankin työntekijät halusivat lähteä väliaikaisesti maasta, ja toiset halusivat saada siirron eteläiseen Japaniin. Neuvottelut pidettiin Tokion Mori Tower –rakennuksessa, jossa sijaitsee pankin päämaja. Mukana suostuttamassa työntekijöitä olivat kehittyvien markkinoiden johtaja Michael Evans, GS:n investoinneista vastaava Ed Forst ja pankin toimitusjohtaja Lloyd Blankfein.

Viesti oli selkeä. Kukaan ei saanut lähteä, markkinoille pitää antaa oikeat viestit. Monet pyysivät heidän perheitäänkin mukaan USA:lta. Mainittakoon että ydinsaaste on vaarallisempaa lapsille ja raskaana oleville naisille. Kukaan ei uskaltanut lähteä pois irtisanomisen pelossa. Jotkut toiset yritykset, kuten Blackstone ja ranskalainen pankki BNP, siirsivät toimintansa Hong Kongiin. GS:n mallin mukaan, Japaniin jäivät esim. Bank of America, Citigroup, JP Morgan ja muut amerikkalaiset pankit. Goldman Sachs ei suostunut kommentoimaan tätä artikkelia.

KAPITALISMI JA VALEHTELU OSA 3

Goldman Sachs on tämänkin tarinan sankari. Pankki ei valehdellut vain Kreikan tai muiden maiden, vaan omastakin puolesta. Kun puhkesi asuntolainojen kriisi Yhdysvalloissa, GS harhautti omia asiakkaitaan, mutta myös maan Senaattia ilmoittamalla väärennettyjä lukuja koskien pankin omia sijoituksia toksisiin finanssituotteisiin. Senaatti syyttää nyt GS:ä siitä, että se johdatti harhaan asiakkaitaan myymällä heille johdannaisia paisutettuihin hintoihin. Yhtiö väärensi näin kilpailua ja manipuloi markkinat. Le Monden toimittaja ja kirjailija Marc Roche on aikaisemmin nimittänyt GS:a ”eriskummalliseksi eläimeksi, pankin ja maan hallituksen seokseksi”. Samaan huijaripankkikategoriaan luokiteltiin myös Saksan Deutsche Bank AG.

Senaatin tutkimusraportin mukaan, Moody’s sekä Standard & Poor’s tekivät luottoluokituksia Goldman Sachin ja UBS AG:n painostuksen alaisina. Painostajien ryhmään kuuluu vielä kuusi pankkia. Molemmat niin GS kuin Deutsche Bank AG kiistävät syytökset.

__Dimitris Mizaras

WORLD CRISIS AND REVOLUTION In February 2011, the US Federal Reserve chairman Ben Bernanke was bluntly asked, during a speaking engagement, “whether the central bank was culpable for the revolution in Egypt” (Financial Times, March 26/March 27 2011). Bernanke, as it was expected, denied it. He protested that it’s unfair to blame US monetary policy, particularly  “Quantitative Easing 2”(QE2) launched  by the Fed in November 2010, for the tidal wave of inflationary pressures engulfing the “emerging markets” and  the entire underdeveloped South, rising the energy and food prices and propelling the revolutionary storm in the Middle East. But the question posed it had only touched directly an open wound.

The “wound” in this case is not limited to the recent US Fed monetary policy but it refers to the world capitalist crisis itself that has exploded in 2007, and the consequences of the emergency measures taken by all central banks and States in the advanced capitalist countries, after the collapse of the Lehman Brothers in 2008, to halt the meltdown of the world financial system. by unleashing a flood of liquidity.  This is the material historical ground out of which emerged the revolution shaking now the Arab lands, the Maghreb and the Mashrek, in the southern coast of the Mediterranean, at the doors of Europe.

The essential relation between world crisis and revolution, it is what all the apologists of Capitalism, right and “left”, ignore /and or try to keep in the darkness.

After the first shock following the unexpected revolutionary events in Tunisia and Egypt, the mainstream discourse in the West and in the bourgeois mass media exhausts itself into a rhetoric about democracy or on the peculiarities of each Arab social formation in the region, obfuscating the fact that “the key-factor of the movement is the economic crisis” (Le Monde arabe dans la crise, Maghreb Machrek No 206, winter 2010-2011).

It does not mean that we have to replace the concrete analysis of a concrete situation by an oversimplifying vulgar economicism. The conditions of possibility of a revolutionary Event, of a break in the historic continuum, should not be conflated with the Event itself, which it is neither identical nor exhausted to its material conditions; it has its own life, dynamics and dialectical logic. But if the revolutionary Event is cut off from its conditions of possibility, from its material base, its “event site” (“site événementiel” to use Alain Badiou’s terminology) with all its elements and their mobilization, then it appears as a metaphysical miracle that fell from the sky. The recent revolutionary developments could not be isolated from or reduced mechanically to their crisis matrix.

In the crisis matrix dialectic of the universal and the particular is involved. Some analysts tend to ignore that dialectic and focus exclusively on what they consider as peculiarities of the Arab social formations. But these regional and national peculiarities are not fixed; they have risen and developed historically in constant interaction with the dominant trends of world development, particularly with the ascent and world domination of capitalism, colonialism, imperialism. In the first place, the archipelago of States, statelets, emirates etc. in the Middle East emerged out of the break up of the Ottoman Empire by the imperialist expansion of Western capitalism and the division of the region among the leading imperialist powers of Britain, France and Italy.

Their fate has changed with the discovery and the role of oil in the world economy, from the 1930s but particularly after the Second World War.

James Petras, insists, in his approach to the recent events in the region( in Roots of Arab Revolts and Premature Celebrations), on the  character of these states as “rentier States” providing a rather small part of their revenue from oil (or tourism) to their citizens:  “ Neo-liberal privatizations, reductions in public subsidies (for food, unemployment subsidies, cooking oil, gas, transport, health, and education) shattered the paternalistic ties through which the rulers contained the discontent of the young and poor, as well as clerical elites and tribal chiefs.  The confluence of classes and masses, modern and traditional, was a direct result of a process of neo-liberalization from above and exclusion from below”.

In that framework, the main antagonism, which has emerged is located between the rentier State and the “street”, where is mobilized the amorphous “modern and traditional” social strata, and not between capital popular democratic revolution” in Petras terms.

Social amorphousness of the Arab rebellious “street” is not an amalgam of disparate elements, modern and traditional, in any kind of equilibrium. It expresses a combined and uneven development of an ensemble of “contemporary” and “non contemporary” contradictions (to use the very actual dialectic notion of Ernst Bloch), where the modern, not the traditional, the contemporary capital/labour contradiction, globally and locally, not the non contemporary contradictions of anachronistic elements is the determining, at the last instance, pole within the fabric of the complex ensemble of social relations.

“Rentier rulers govern via their ties to the US and EU military and financial institutions”, Petras correctly writes. But these ties and the entire network of relations between the imperialist countries and the “rentier regimes” are evolving historically and are determined by world trends in capitalism.

The quadrupling of the oil price after the 1973 war in the Middle East and in the context of world crisis after the collapse of the Bretton Wood framework in 1971-73, had as consequences not only growing budget deficits, recessions and growth of external debts, but also the process of “recycling of petrodollars”, which played an important role in the transition to finance capital globalization and neo-liberalism from the 1980s onwards.

During the decades of finance globalization, the rentier regimes, particularly khaledji capital in the Gulf, were deeply integrated within the structures and networks of flow of global finance capital-not despite but because of the archaic structure of the local societies. The oil-producing countries in the Middle East were not transformed into “sub-imperialisms” as the claim was raised (for example, by the late Ernest Mandel). The historical inability of the belated and subordinated to the West Arab bourgeoisie to fulfil an effective modernizing role in the epoch of imperialist decline of capitalism, and lack of local outlets for investment in the non-oil underdeveloped production sphere, has driven the accumulated wealth of the ruling regimes to turn outwards to the globalized markets dominated by Western finance capital,  and to all sorts of extravagant schemes of decadent nouveaux riches, an emblematic example given by the kitsch skyscrapers of Dubai.

Integration into global finance capital produced not solely tremendous corruption on the privileged few on the top but also a growing misery to the broad popular masses below that pay the high social cost for the implementation of neo-liberal policies. Unemployment became chronic especially among the youth, the overwhelming majority of society.  Globalization and its new technologies (Internet etc.) had opened to a significant section of that youth (not necessarily only to the petty bourgeois sector) new international horizons and demands, beyond local limitations and the weight of conservative traditionalism.

Combined and uneven development made the Arab world the “weakest link” into the international chain of the global finance capital system into which was deeply integrated during the previous decades- in a similar way that Greece, integrated in the EU and joining the Eurocurrency revealed, at the end, became the weakest link in the Euro-zone. When the global financial system imploded, the youth revolt in Greece in December 2008 was the first political explosion of this unprecedented world crisis in the European Continent, preceding the official revealing of the State bankruptcy of the country and foreshadowing the “youth revolutions” in Northern Africa and the Arab East. In both cases, to use Trotsky’s metaphor, the powerful electric charges unleashed by the globalized contradictions of capital erupting in 2007-08 have short-circuited and melted down the weakest parts of the global network.

The arbitrary separation of world crisis from revolution plays a pernicious ideological function: it hides from the eyes of those directly affected- the exploited, the victims of the capitalist crisis- the revolutionary implications of the current crisis as well as the historical way out from the systemic impasse that threatens humanity with catastrophe.

The world capitalist crisis, now in its fourth year, after leading to the abyss banks, financial giants like Lehman Brothers and sovereign States as in the periphery of the Euro-zone, has reached the point that creates conditions for revolutionary situations, uprisings and social revolutions. Nobody expected that decades long established dictatorships, strategically vital to world imperialism and under imperialist protection, like Mumbarak’s and Ben Ali’s tyrannies, could collapse in a few weeks under the revolutionary wrath of the mobilized masses.

The ruling classes have the most immediate political interest to cover up ideologically the fact that the same world crisis, which is driving the revolution in the Arab world, could produce similar revolutionary events in their own countries. They are actually terrified by the prospect of an international expansion of the revolution not solely in the Middle East but also beyond it, in the core metropolitan countries of the North, first of all in neighbouring imperialist European Union as it is entangled in an insoluble sovereign debt, monetary and banking crisis, combined with a deep crisis of legitimacy of the existing political system of rule and growing social unrest.

For decades the dominant discourse of the dominant class was preaching as a dogma that “the historical circle opened by the 1917 October Revolution in Russia has been definitely closed”, that “the epoch of revolutions has been ended for ever”; even self-proclaimed “communists” or “Marxists” were unshaken in their belief that decades or centuries separate us from a revolutionary upheaval in the remote, indefinite future. Everybody now can see real revolutions in the real world taking place not in a far away exotic point in the planet but in our neighborhood, in the opposite side of the Mediterranean, a few miles in the south of the Greek island of Crete.

BOURGEOIS DEMOCRACY AND IMPERIALIST WAR

Like the world crisis that erupted in 2007-08, its new born legitimate children as well, the revolutions of 2011(and previously the Greek revolutionary youth revolt of December 2008) fell like an unexpected thunder in a clear sky over the heads of the think tanks of economists and political scientists in the service of the bourgeoisie.

A few days before the Tunisian revolution, Dominique Strauss-Kahn, the head of the IMF was praising Tunisia as “a model for the entire African continent”, and Anthony Giddens, the spiritual father of the Blairite Third Way described it as the “Norway of Maghreb”!!(Their comrade, “Socialist” too and chairman of the “Socialist International”, George Papandreou had promised to transform Greece into a “Denmark of the South”, before announcing to the Greek people in a televised speech from the most remote small |Greek island of Kastelorizo that the country is bankrupt as well as enslaved to a Memorandum signed by his government with the EU, the ECB, and the IMF for a bail out…)

As far as Mumbarak’s Egypt is concerned, some “specialists” were hurried to include it into the emerging bloc of the BRICs with pretensions for an international hegemonic role.

But it would be a serious error to underestimate the world bourgeoisie. After the initial shock, Western imperialists, although split among themselves and weakened, started to develop a counter-revolutionary strategy, combining repression and concessions, promises for political reforms,  invasions(Bahrain) and imperialist war( Libya).

Imperialism, after supporting for decades the dictatorships, belatedly tries to co-opt “democracy” and organize “orderly, peaceful transitions” to new forms of subjugation and social control, based upon and reproducing the pro-imperialist forces within the old tyrannical regimes, within their armies, police and CIA-trained secret services, in the various elites, old and new, among tribal chieftains.

This is the role played for example by the military council in Egypt that held a fake referendum introducing fake “constitutional reforms” to enable in a few months to transfer power to the organized forces of the former party of Mumbarak and their willing collaborators in the |Muslim Brotherhood. In Tunisia, the continuing mobilization of the masses  has obliged the “transitional” government to apparently yield to the popular political demand calling  for elections for a Constituent Assembly on July 24- as the “lesser evil” as the current prime minister Essebsi (a former collaborator of Ben Ali cursing now the same Ben Ali) has said. In Jordan and in Morocco, the promises are to “extend the powers of the people without restraining those of the monarchy, which is the symbol of national unity” etc. etc.

From the other side, as in the case of Libya, where Gaddafi had established a hermetically closed, family-centered dictatorship, preventing a Mumbarak like replacement, imperialist war came into the agenda. After leaving the Gaddafi military forces to massacre the military untrained and lightly armed insurgents and to come to the gates of Benghazi, then, the imperialists of France, Britain and the US, under the cover of the UN Security Council 1973 decision, intervened pretending to be the “saviors of last resort” and arbiters for a “post-Gaddafi transition”, following a stalemate in military operations between rebels and pro-Gaddafi’s forces. Apart from their supporters among the Transitional National Council in Benghazi, the imperialists are multiplying their calls for collaboration towards the inner circle around the Libyan dictator, including to such persons as the defector to London Mussa Kussa, former Foreign Minister and former chief of the Libyan secret services or Gaddafi’s corrupt and murderous sons like Saif al Islam al Gaddafi.  The main aim of imperialism is to transform Libya into a NATO/UN protectorate, and a crucial strategic military stronghold against the Arab revolution, first of all the Tunisian and Egyptian revolutions.

The counter-revolutionary strategy of “democracy and/or war” is unified in its differentiation as well as the popular revolutionary process from the Atlantic to the Gulf is one single process despite the peculiarities, different social political configurations, different tempos, different levels of confrontation and relationship of social forces in Egypt, Tunisia, Yemen, Bahrain, Saudi Arabia, Morocco, Algeria, Libya, Syria.

Grasping this unitary nature both of revolution and counter-revolution is essential for revolutionaries to smash both tentacles of the counter-revolutionary monster, the pacifist bourgeois democratic “transition” to save the status quo under a different façade, and imperialist war.

The struggle to defeat the “democratic” traps does not mean any rejection of the legitimate popular democratic aspirations of the masses, which are deeply rooted not only to their bitter experience  of decades long repression, torture, and extermination by the hated  tyrannical regimes, but also they are interconnected with the social demands at the heart of the popular revolution. In this framework, the transitional demand of a sovereign Constituent Assembly can play an important role, without forgetting the traps set by rulers to hijack such a demand( as in Tunisia). The emphasis has to be given to the self-organization of the revolutionary masses into soviet-type grassroots organizations (committees, councils, etc.), which already had emerged although in an embryonic form in Egypt and Tunisia, and to the struggle to smash the repressive State apparatuses, to take power by the workers and the poor popular strata, to confiscate the wealth usurped by the dictators and their acolytes, to expropriate the expropriators, local and foreign, kick out imperialism and re-organize the entire Middle East( including a liberated Palestine) on new socialist bases.

In other words, the historical task is to make the revolution permanent, defeating all its foreign and internal foes.

The social revolution cannot be advanced without fighting imperialism, its “democratic” traps as well as its war aggressions, and imperialism cannot be defeated without deepening and expanding the social revolution.

ON LIBYA AGAIN

On this basis, our Party, the EEK, in the case of Libya, fights uncompromisingly the imperialist aggression, and at the same time, supports the popular revolutionary struggle of the rebelled “shebab”( youth) against Gaddafi’s tyranny, warning about the reactionary role of the Benghazi self-appointed “government” of former Gaddafi’s officials and other willing collaborators of imperialism. We say “Imperialists out from Libya and the Middle East”, and at the same time, “Down with Gaddafi and all tyrants! Victory to the revolution!” You cannot fight Gaddafi without fighting to defeat imperialism, and you cannot fight imperialism without fighting to overthrow Gaddafi.

It is totally counter-revolutionary a position of support to the UN Security Council 1973 Resolution giving the green light for imperialist intervention in Libya like that taken by all the liberal “left” in Europe but also by sectors of the “radical left”, expressed in a very clear way by Gilbert Achcar (the Lebanese left economist, politically close to the former ‘United Secretariat of the Fourth International”. See Gilbert Achcar, “A Legitimate and Necessary Debate from an Anti-Imperialist Perspective”, ZNet, 25 March 2011). Later, Achcar opposed the NATO bombings although still defending his initial position of support to the1973 SC resolution, and presenting the Transitional National Council as a carrier of a “program of real democratic change”. Alex Callinicos, the leader and theoretician of the “radical left” British SWP, although rejecting Achcar’s position and opposing the imperialist intervention, was careful to keep a friendly, soft attitude to this openly pro-imperialist position, writing in a comment in “Socialist Worker”, the paper of the SWP, on April 2: “The most intelligent case for supporting the intervention has been made by my old friend Gilbert Achcar. A consistent opponent of Western imperialism, Gilbert argues that this is an occasion when anti-imperialists should be willing to make compromises” etc. etc. How you can describe in the most friendly and even flattering way as “intelligent” an unashamed defence of imperialist aggression?

We have to make very clear the following: the popular uprising against the dictatorship of Gaddafi, the ally of the US in the terrorist “war on terror”, and friend up to recently of Tony Blair, of Berlusconi, and of Ben Ali up to the last moment of his overthrow( the Libyan services had  actively helped the repression of the Tunisian revolution) is an inseparable part of the Arab revolutionary process and not a “conspiracy” organized by imperialism, as claim many self-styled “anti-imperialists”, ALBA in Latin America, Chavists everywhere or neo-Stalinists, including, in Greece, the “libertarian” Takis Fotopoulos of ‘Inclusive Democracy” or the neo-Stalinist George Delastik, chief editor of the weekly paper PRIN of the New Left Current( NAR), unashamedly supporting Gaddafi.

Fotopoulos attacked the EEK and personally the author of this article as “agents of the transnational elite and of Zionism” because we have said the obvious by calling the Libyan dictator “a man of imperialism”. According to his opinion, the Gaddafi regime has to be supported because it remains “anti-imperialist”, “not a client State”, and it is connected not directly but “only indirectly to the West by the internationalized market”. Only indirectly?

It was long ago when the former admirer of Nasser was in conflict with the imperialists, demonized by the West, and winning the sympathy or the support of anti-imperialist and left wing forces (among others, of the International Committee of Healy-an international Trotskyist current, with which the EEK has split in the 1980s- that had manifested a crude form of opportunism towards the so-called |Libyan “Jamahiriya’). After the collapse of the USSR, capitulating to imperialism, the Gaddafi regime started in 1999 its collaboration with the  CIA; from 2003 became openly subservient to the West, giving shelter in Libya for special torture center for people accused to belong to Al Qaeda, betraying to the British MI6 the IRA and providing information on every connection, real or fictitious, with anti-imperialist movements and revolutionary organizations internationally; it  gave the oilfields of the country to the British ,Italian, French and US companies( in a deal very profitable for the Gaddafi family itself and its friends); on this basis, the Libyan tyrant was transformed from a pariah to a valuable friend praised by all the Western rulers.

But the political problem is not the pro-Gaddafi guru of a self styled “anarchist” sect called ‘Inclusive Democracy’. In Greece, as well as in Italy and in other countries, a kind of Stalinoid, hollow “anti-imperialism” came forward in defence of the Libyan butcher of his own people.

Some of the consequences of this stand, we saw in a demonstration in Athens, on March 22,( and in which the EEK too has participated) originally called against the much publicized  EU Summit of the 24/25 March to finalize the “grand bargain” to deal with the crisis in the Euro-zone at the expense of the European working class. The NAR and its coalition of centrist organizations ANTARSYA are very proud (as they write in the paper PRIN on 27/3/11) that through the coordination of a number of rank and file unions that they control they succeeded to “re-orientate” (?) the demonstration, taking with them also the small group around the trade union bureaucracy of GSEE and ADEDY, and substituting the demonstration against the EU by an anti-war demonstration against the imperialist intervention in Libya.

There is no doubt that a mobilisation against imperialist aggression in Libya was (and is) necessary and timely.  But it was a disorientation (not “re-orientation”) to cancel an anti-EU mobilization and substitute to it a (small in numbers) anti-war demonstration, where the majority of the organizations manifested a (not so) “critical”| or even quite unconditional support to Gaddafi.

What was-and is- absolutely necessary to do was and is to connect the struggle in support of the Arab revolution and against the imperialist aggression in Libya with the dramatically deteriorating crisis in the European Union and the prospects of a social revolution in Europe itself.

THE EU SUMMIT FIASCO

War and revolution in the Middle East coincide with a resurgence of the aggravated sovereign debt crisis in the Euro-zone and political crises all over the EU. What unifies all theses developments is the world capitalist crisis, now in its fourth year.

From November 2010, Sarkozy and Merkel were supposedly working on a scheme, nicknamed later as “the Grand Bargain” to impose German anD French interests on the entire EU as a “long term solution to the crisis”.

The plan was nearly agreed in its final form on March 11, 2011 and it was presented for ratification in the EU Summit in Brussels on March 24-25. Precisely on the eve of the Summit, the Grand Bargain proved to be a Grand Fiasco. The Euro-zone sovereign debt crisis was exacerbated with the downgrading of Greece, Portugal, and of 30 banks in Spain, the fall of the Portuguese government putting on the agenda the bail out of the country and complicating the implementation of the EU decisions, the bank crisis in Ireland and the refusal of the newly elected Irish government to accept the German-French blackmail. But above all, the architects of the “grand bargain” pretending to be the united leadership of the European Union, Sarkozy and Merkel, fighting each one for his or her political-electoral survival, split ranks: the French President put the uniform of Napoleon to wage war against his old friend in Libya, and his German counterpart refused categorically any involvement in the military campaign in the North African deserts were the German general Rommel was defeated long ago. Despite the split, both of them suffered devastating defeats in the March local elections in their respective countries.

Sarkozy pompously presented himself in 2007 as the “new Thatcher to burry definitively the May 1968 legacy”. Now who really buries whom? Insofar the so-called “Iron Lady of a German Europe” is concerned, she suffered a humiliating defeat as her Party, Christian Democracy, ruling Baden-Württemberg for 58 years, saw its Walhalla collapsing in the elections of March 27. Not only the German-French axis proved to be less than resilient but political regime crises are rapidly deteriorating in both countries, at the hard core of the EU.

The “Grand Bargain” was formally ratified on March 25, but as the Financial Times has written in an editorial on March 26 “What was agreed will not help, what helps was not agreed”…

The next day of the Grand Fiasco, only a few months after a rebellious youth, during a massive mobilization against the increase of the high education fees, had burned the headquarters of the ruling Tory party,  half a million British workers flooded the streets of London in opposition to the draconian cuts that the Tory/Liberal government wants to impose.

The simoun, the wild wind of the Arab desert, starts to blow in the European Metropolises.

FROM THE GREEK DECEMBER TO THE ARAB SPRING, AND TO A HOT EUROPEAN SUMMER

The European Union has Greece not solely as a most problematic member, the weakest link in the sovereign crisis in the Euro-zone, but also as its geopolitical link to the Middle East in revolutionary turmoil.

On the eve of the “Grand Bargain” EU Summit turned into a Grand Fiasco, a flood of articles in the Western European Press reflected the growing anxiety of the European bourgeoisie for the short term future of a Greece in undeclared State bankruptcy despite the bail out of May 2010 and the enormous sufferings imposed on the Greek people by the measures by the troika of the IMF /EU/ ECB faithfully implemented by the PASOK government.

A worst case scenario published by Standard’s and Poor’s warned that the Greek public debt, already now an unsustainable burden calculated  as 143 per cent of the GDP, could jump to an astronomic  330 per cent of the GDP in 2015! (Le Monde, 24 March 2011)

Despite the fantastic lies of the government and of the mainstream mass media in Greece, the Greek and the European ruling classes are trembling. Only the eternal sceptics of the bureaucratized and even the so-called “anti-capitalist” Left, continue to underestimate the revolutionary potential of the Greek workers’ and popular movement.

The specter of the December 2008 youth revolt is still here terrifying the forces of capitalist social order. This revolt – “the first political explosion of the current world economic crisis” according to the correct and unforgotten assessment, at that time, by the IMF head Dominique Strauss-Kahn- is the prologue, connection, and transition to today’s revolutions in Maghreb and |Mashrek, which, not accidentally, were called “youth revolutions”.

Many of the questions of the Greek December that have remained open up to now, they can find answers if we study the development of the Arab revolution, which actually changes the map of the region and of the world. A revolution, which includes in itself and simultaneously supersedes (as an Aufhebung in Hegel’s dialectical term) the revolutionary experiences of the 20^th century, is neither simply a national democratic nor an Islamic one but a social revolution.

The face of this revolution of the 21^st century has paradoxically the innocent features of the face of adolescent Alexandros Grigoropoulos (the 15 years old young boy killed by the Greek police in 2008 igniting thus the December revolutionary fire), a face very similar to that of the youth in the banlieu of Paris, in the villas of Buenos Aires, in Istanbul, Cairo, Aden or Manama.

Many people speak about an Arab 1848 to emphasize not only its international expansion all over the Middle East but mainly its democratic character. But the 1848 European revolution itself was characterized not solely by the national and democratic awakening of the European peoples but, essentially, by the exhaustion of the 1789 French Revolution and of the historical mission of the bourgeoisie, by the betrayal of the revolution by the German bourgeois and petty bourgeois democrats, the revolutionary ascent of the working class, the massacre of the heroic Parisian proletariat by the democratic bourgeoisie in June 1848.

Drawing the lessons of the 1848 revolution, Karl Marx, in the famous Appeal of the General Council of 1850, re-elaborated and re-formulated, on a new class basis and with a new historical content, the old radical Jacobin slogan for a Revolution in Permanence.

The Spring of the peoples of Europe in 1848 marks the apogee of capitalism and the beginning of its slide into historical decline, in which entered at the end of the 19^th century-early 20^th century. The Arab Spring, on the contrary, comes in an advanced point of capitalist decline, in the middle of the unprecedented crisis of capitalist globalization.

The working class played and still plays a crucial role in Tunisia, Egypt, Yemen, Bahrain, even Saudi Arabia spreading shock and awe not only to the threatened ruling regimes but also to the bourgeois and Islamist oppositions, who give solemn oath to democracy and repeatedly call for an end of the workers strikes, and for “self-restraint” of the radical, uncontrolled youth.

But the Djin is out of the bottle, and came to stay free for a long period of time. In front of us opens not a “new stage of bourgeois democracy”, as the Stalinist Nayef Hawatmeh of the Democratic Front for the Liberation of Palestine claims (in an interview in the Greek paper Avgi, March 20, 2011). On the contrary, the unfolding revolution clashes with the historical inability and failure of Arab bourgeois and petty bourgeois nationalism to achieve freedom, national unity, and independence for the oppressed Arab people; it is in collision with former anti-imperialist regimes, institutionalizing national liberation struggles( as in Egypt, Tunisia, Algeria, Libya, Syria), and degenerating into pro-imperialist corrupt despotisms.

The current revolution also goes beyond the manipulation and frustration of the messianic expectations of the deprived masses by the theocracy of the mullahs, of the Muslim Brotherhood or the Salafists, who, for an entire period, tried to occupy the void left by the bankruptcy of the secular nationalist movements and regimes, and by the collapse of the Stalinist Communist Parties of the region that tail-ended nationalism.

The revolution of unemployed youth in the Middle East defies all the established norms – as the rebellious youth of the Greek December did, to be classified, by the “politically correct” conservative minds in the Right and in the Left, under the oversimplified category of “anarchists”.

Only a libertarian revolutionary Marxism that continues from the point that Lenin has stopped in the “State and Revolution” in 1917 and renews the theory and practice of the Permanent Revolution of Trotsky could speak a common language  with that young generation of the world revolution and build the revolutionary International of its victory, the Fourth International.

As the future of the Russian Revolution depended from the victory of the German Revolution, the victorious future of the revolution in the Middle East is situated in the European coasts of the Mediterranean. The responsibility is ours!

Paris, March 29-April 3, 2011

_Savas Michael Matsas

Afganistanissa Salehi oli maan turvallisuusneuvoston jäsen ja korruption vastaisen taistelun keskiössä. Heinäkuussa poliisi oli kuulustellut Salehia korruptiojupakan yhteydessä, ja päättänyt pidättää hänet. Salehi vapautettiin Karzain välityksellä, jonka jälkeen hän palasi takaisin töihin.

USA:n presidentti Obama on painostanut viime vuosina Karzaita puhdistamaan Afganistanin yhteiskuntaa korruptiosta. Ehkä tämä ei kuitenkaan koske CIA:n agentteja.

Koko juttu tässä

Guantanamon sulkemiseen ei enää kukaan usko. Poistuminen Irakista on jo aloitettu. Sen tarkoitus CIA:n mukaan olisi päättyä elokuun loppuun mennessä. Suunnitelman mukaan kaikki taistelujoukot vedetään pois. Miehitettyihin alueisiin jää 50000 sotilaan joukot nukkehallituksen tueksi. Todellisuudessa tällä ei ole mitään tekemistä paljon mainostetun tavoitteen kanssa. Sen lisäksi poisvedetyt joukot on vain siirretty Kuwaitiin, jossa ne odottavat komentamistaan takaisin. ”Poissiirretyt” joukot korvattiin kymmenien tuhansien miesten yksityisten turvafirmojen voimilla. Niiden tehtäviin kuuluu lähetystöjen, ministeriöiden, yritysten ja yksityishenkilöiden vartiointi. Niiden valtuudet sisältävät oikeuden tutkia ihmisiä ja taloja, pidättää ”epäiltyjä”, tappaa vihollistaistelijoita, vakoilla ulkomaalaisia hallituksia tai salakuunnella terroristeja. Yksinomaan USA:n suurlähetystöä vartioi seitsemäntuhatta miestä.

Yksityissotafirmoista tunnetuin on pahamaineinen Blackwater, jonka vartijat vuonna 2007 avasivat tulen aseettomia siviilejä kohti Bagdadissa. Siviilien murhat ja kidutukset ovat firman harjoittama tavallinen käytäntö niin Irakissa kuin Afganistanissakin. Nykyisin firman taktiset vedot muistuttavat Obaman politiikkaa. Siinä yritetään päästä eroon huonosta maineesta vaihtamalla uusi nimi firmalle tai operaatiolle. Näin ollen, Blackwater on muuttanut nimensä Xe:ksi. Sen sijaan Bushin sotia ei enää tunneta terrorismin vastaisiksi sodiksi, vaan modernilla vakautusoperaatio –nimellä. Muuta ei muutu vajaassa sadassa sotilastukikohdassa ja Irakin arjessa taistelujoukkojen poistumisen jälkeen.

Afganistan

Miehittäjän kannalta Afganistanissa tilanne on paljon hankalampi. Liittouman hallinnassa on vain pääkaupunki ja sekään ei kokonaan. Nykyään vastarintavoimat iskevät sielläkin. Tilanne on poliittisestikin hankala Obamalle. Operaation komentajat vaihtuivat ja osa heistä vuotaa tietoja operaation mahdottomuudesta. Liittolaisia jättävät uppoavan laivan ja vastustus Euroopassa kasvaa. Jopa nukkehallitus on kääntynyt Obamaa vastaan. Hamid Karzai on amerikkalaisten avustuksella vaalivilpillä noussut Afganistanin presidentiksi. Silti hän haluaa neuvotella talebanien kanssa, ja uhkailee muodostaa koalitiohallituksen, joka vaatisi amerikkalaisten poistumista maasta. Ensimmäinen askel siihen on otettu tiistaina 17.8., jolloin Karzai kielsi kokonaan yksityisten turvallisuusfirmojen toiminnan maassa. Karzai antoi niille poistumisaikaa neljä kuukautta.

Suurin osa näistä firmoista on yhdysvaltalaisia. Kuten CIA:n viranomaiset ilmoittavat, USA:n on mahdotonta pärjätä sodissa ilman turvafirmojen ”palveluita”. Mediatietojen mukaan, 30 prosenttia armeijan tiedustelusta hoitaa yksityisfirmojen henkilökunta. Se tapahtuu ohi CIA:n verkostoja. Turvallisuusfirmojen toiminta ei Washington Postin mukaan pysty kukaan valvomaan. USA:n puolustusministeri Gates kertoi lehdistölle, ettei edes tiedetä kuinka monelta tai miltä firmalta hänen ministeriönsä osta palveluita Yhdysvalloissa tai ulkomailla. Ennen häätöään entinen Blackwater, Xe sai uuden sopimukseen Afganistaniin. Armeijan selkärankana Xe allekirjoitti CIA:n kanssa vuoden mittaisen sopimuksen. Xe käyttää satojatuhansia euroja vuodessa lobbaukseen. Siihen sijoitettu raha tulee monikertaisena takaisin firman harjoittamasta verkkokaupasta, jonka kautta saa ostaa mm. aseita.

Pakistan

Obama jatkaa uskollisesti Bushin politiikkaa Pakistanissakin. Afganistanin miehitys on saanut aikaan sen, että epävakaus eskaloitui naapurimaahan. Epävarmuus Pakistanissa vaikuttaa kielteisesti maan suhteisiin Intiaan. Molemmat maat ovat ydinasemaita. Islamismin nousun pelko on huono argumentti länsimaiden interventiolle, sillä Pakistanin pommitukset edesauttavat islamilaisjärjestöjen vahvistumista.

Edellisen tilanteen lisäksi luonnonkatastrofit tulivat pahentamaan Pakistanin kansan ahdinkoa. Tuhot tulvista ovat mittavia ja ainutkertaisia historiassa. Länsimaiden apu on kaukana poissa, ja amerikkalaisten miehittämättömien koneiden koneet ovat armottomasti pommittaneet Waziristania ja Luoteis-Pakistania tappaen siviilejä koko sen tulvien aikana.

Luonnonkatastrofit ovat katalysoineet poliittisia muutoksia monta kertaa ennenkin historiassa. Heikot tasapainot horjuttivat Somozan Nicaraguassa ja Shaahin Iranissa suurmittaisten maanjäristyksien jälkeen. Sillä aikaa kun Englannin kokoinen pinta-ala Pakistanissa oli veden alle hukkumassa, maan presidentti oli Eurooppa-kiertueella. Valtiokoneisto ei kyennyt kahden viikon ajan välittämään pienintäkään apua uhreille. Arvioiden mukaan tulvauhrien määrä on noin 20 miljoonaa ihmistä, joista parisen tuhatta on menehtynyt. Tuhojen taloudelliset kustannukset voisivat säikäyttää rikkaidenkin maiden hallituksia. Sen lisäksi epidemioiden leviämisen vaara pahentaa tilannetta entisestään. Jo kolme ja puoli miljoonaa lasta on vailla lääkkeitä ja puhdasta vettä. Akuuttia on myös ruuan puutteesta johtuva hätä.

Nyt kun Asif Ali Zardarin korruptoinut hallinto horjuu, amerikkalaiset ovat ”huolissaan” länsimaiden avustusoperaatioiden puutteesta. Perinteisesti Pakistan on ollut amerikkalaisten etuvartio islamilaisen maailman suuntaan. Nykyään maa on muuttumassa imperialismin viholliskuvaksi ja kovaksi vastustajaksi. USA:n senaatin ulkoasiain valiokunnan puheenjohtaja John Kerry varoitti ulkoministeriä suurista vaaroista. Hillary Clinton lupasi Pakistaniin 47 miljoonaa euroa lisää. Tämä ei voi muuttaa tilannetta, ei varsinkaan aikana, jolloin amerikkalaiset sotaoperaatiot jatkuvat entiseen malliin, vaikka toisella nimelläkin.

Dimitris Mizaras

The irony also played itself out in the imbroglio between the US, on the one hand, and Turkey and Brazil, on the other, over the question of sanctions against Iran. Barely a week after the Israeli assault on the humanitarian flotilla, on June 8, 2010, a vote was taken at the United Nations Security Council on a fourth round of (reinforced) sanctions against Iran and, lo and behold, Turkey and Brazil, rotating members of the Security Council and two erstwhile docile allies of the US, voted against (and the only Arab country on the Council, Lebanon, abstained).

Only three weeks before that, the same two countries, after tough negotiations in Tehran, had signed an agreement with Iran for a swap of Iran’s low-enriched uranium in exchange for enriched uranium to be used for medical purposes, something the Western countries had not been able to convince Iran into last fall. This was seen, as it certainly should, as a manoeuvre by the two countries to prevent the tabling of a motion on a new round of sanctions at the Security Council by the US.

Rise of a Regional Power or Islamic Fundamentalism?

Turkey is the foremost ally, with the obvious exception of Israel, of US imperialism in the Middle East. It is also a candidate for accession to the European Union engaged in negotiations for the last five years, although relations have recently soured between the two sides due to the explicit reluctance of the Sarkozy and Merkel governments to carry the accession process to completion. The country is ruled by the most sophisticated and well-organised capitalist class in the Muslim Middle East. It wields the most advanced industrial production capacity among these countries and has increased its exports from around 30 billion US dollars at the beginning of this decade to more than 130 billion US dollars in 2008, before the onset of the world economic crisis. Moreover, 90 percent of its exports are industrial goods, increasingly focused on such sectors as the automotive industry. It has very recently become a major recipient of foreign direct investment: many multinationals, from Microsoft to Coca Cola, have made Istanbul their headquarters for Eastern Europe, Eurasia, the Middle East and North Africa.

Turkey is now seeking to become a financial hub and a business arbitration centre for the entire Arab world, the Caucasus, Central Asia and the Balkans. Add to this the fact that it has the second largest army in NATO after the US, which puts it among the three major military powers of Eurasia, along with Russia and Israel.

It is on the basis of this increasing economic and military clout that Turkish governments have, for some time now, been seeking to become a regional power. It was under Turgut Ozal, a staunch ally of the West and in particular the US, that Turkey first started in the early 90s to venture into a pan-Turkic and neo-Ottomanist foreign policy, drawing the conclusion that the collapse of the Soviet Union meant a whole new era of opportunities for Turkey.

A singular product of this new orientation within the ranks of the Turkish bourgeoisie has been the mushrooming network of schools all around the world established by an immensely powerful religious congregation led by a charismatic Imam, Fethullah Gulen, not only in predominantly Muslim countries, but also in such improbable corners of the world as Latin America and the Far East. Fethullah Gulen is not committed to any single political party, but has lately supported the AKP (Justice and Development Party — Adalet ve Kalkınma Partisi) government and has disciples within the army of AKP MP’s and even within the council of ministers. He himself resides in the United States for fear of persecution by the Turkish secular establishment.

The AKP government has inherited Ozal’s orientation and reinforced it through an immensely active foreign policy that at times veers in directions that are substantially independent of, even runs counter to, US foreign policy. The fact that the government party comes from an Islamist background has raised a controversy within the country’s ruling circles and the US and EU establishments as to whether this new foreign policy implies an ‘axis shift’, i.e. whether the government is moving away from the firmly entrenched pro-Western foreign policy of the traditional wing of the Turkish bourgeoisie in the direction of closer links with the Islamic world. The answer to this question is of considerable importance, since the government formed in the late 1990s by the more fundamentalist predecessor of this mildly Islamic party was toppled by an alliance of the Turkish military, the Westernist wing of the bourgeoisie and US imperialism through brazen military intervention.

Our characterisation of the situation is that the AKP government is simultaneously attempting to cater to the new expansionist needs of the Turkish bourgeoisie and to become a regional power so as to better negotiate with the US and, in particular, the EU. In other words, the simplistic explanation conjured by the Islamophobics of both the West and of Turkey itself – the idea that the AKP is finally revealing its Islamic fundamentalist nature – is false. The alliance with Brazil is not limited to the question of Iran, but extends across a spectrum of areas both economic and political. It seems that these two midsize rising powers are trying to achieve a level of influence comparable to those of Russia and India, if not China, on the basis of a closer alliance.

However, certain objective factors complicate the situation. For one thing, if Turkey wishes to become a regional power, that necessarily implies reaching out first and foremost to Islamic countries, of which there is no dearth in Turkey’s vicinity, not only in the Middle East and North Africa, but also in the Balkans, the Caucusus and Central Asia.

In setting up relations with predominantly Muslim countries, the AKP has a natural advantage over its more secular rivals in Turkish domestic politics, which of course raises certain paranoid reactions from Islamophobics of all stripes. Even more important than this is the fact that Turkey’s rise in the Middle East has coincided with two other developments of substantial import: the conflict over Iranian nuclear efforts and the rise of Hamas as a highly contentious factor in the Israeli/Palestinian drama. These bring us to the second set of contradictions mentioned above.

Turkey Between Israel and Iran

It should not be necessary to delve at length into the series of contradictions between Israel and Iran that make the hostility between these two countries the most burning question of the Middle East at present. Turkey’s special position vis-a-vis this standoff is what complicates the nature of the new Turkish foreign policy. Turkey is, or at least used to be, the most reliable ally of Israel as well as of the US in the Muslim world.  One would expect Turkey to go along with US policy towards Iran, albeit with the circumspection to be naturally expected from a country neighbouring the powerful country that Iran is.

However, the US-Israeli pressure on Iran for its supposed efforts at going nuclear has very paradoxically backfired on Israel by projecting, at least from the Turkish standpoint, the question of the (unacknowleged) nuclear weapons of Israel under the limelight. The Turkish government now insists on a nuclear-free Middle East; and since, whatever its real intentions, Iran, as opposed to Israel, does not yet wield nuclear weapons, this policy implies turning the attention of the region and the world on Israel’s nuclear capability rather than the putative nuclear arming of Iran.

Not without further irony, Turkey is the only other country in the Middle East, apart from Israel, that maintains (so far unacknowledged in this case as well) nuclear weapons on its territory, although these tactical warheads belong to the US and were placed in Turkey during the Cold War as a deterrent to the Soviet Union. All in all, what we are witnessing in the triangular relationship between Turkey, Iran and Israel is the effort of each of these countries to have the upper hand regarding nuclear clout in the Middle East.

It is on the question of Palestine, and in particular the plight of Gaza, that the semi-Islamic nature of the AKP comes into the equation. Since Hamas was elected in a landslide in January 2006 to rule the Palestinian Legislative Council (eventually becoming isolated in Gaza), the AKP has followed a policy that widely diverges from both that of the US and the EU (and of the so-called Quartet that also includes Russia and the UN). This policy also diverges from that which would have been followed by the rabidly pro-Western and Islamophobic secular parties of Turkey. The Western alliance classifies Hamas as a terrorist organisation and rejects engagement with it so long as it refuses (a) to renounce violence against Israel, (b) to recognise the right of Zionist Israel to exist and (c) to abide by the Oslo accords.

The AKP, in contrast, invited Hamas officials to Ankara for talks in 2006 in the wake of the elections, an initiative severely rebuked by Israel and the US. When Israel attacked Gaza in December 2008, the Turkish government unambigously came up against the war drive. During a panel discussion at the World Economic Forum in Davos, Switzerland, in the aftermath of this war in late January 2009, Turkish Prime Minister Erdogan ferociously attacked the Israeli President Shimon Peres in an incident that captivated Arab audiences and made him a hero in the eyes of Arab masses. Joint military exercises that had been held for many years were later cancelled by Turkey. The Mavi Marmara incident is thus only the latest drama to be played out in the long agony of Turkish-Israeli friendship.

This clearly raises the question of whether, from the point of view of American interests, the AKP is fit to rule a country with which the US has, in the words of Obama, a ‘model alliance’. It is, of course, no secret that the AKP still bears some of the marks of its Islamic origins. The first serious test of the party’s usefulness for the US was tested in March 2003, when scores of AKP MP’s blocked a government motion that stipulated the use of Turkish territory by the US in its attack on Iraq. This soured relations between the two allies for years on end. Having already refused complicity in the US war against the secular regime of Saddam, the more Islamist elements of the AKP may certainly resist, in the case of Iran, the waging of war on a country that calls itself an ‘Islamic Republic’.

The secular opposition in Turkey uses this prospect and the AKP’s sympathies for Hamas to drive a wedge between the US administration and the AKP government. One may even speculate on whether the US has not already turned its back on the Erdogan government, supporting the major left of centre secular opposition party for the general elections, which are to be held at the latest within a year.

Political Civil War

This brings us to a third set of contradictions. The international implications of Turkey’s new foreign policy are intertwined with the domestic struggles between the two major ruling camps of Turkish politics. We have explained time and again in our previous writings that the ongoing political conflict between the AKP government, on the one hand, and the broad array of secular forces, first and foremost the Turkish army, on the other, is an expression above all else of a struggle between two fractions of the bourgeoisie over the division of surplus-value and over political power.

The more traditional and entrenched wing of the Turkish bourgeoisie, the pro-Western, self-styled secular wing, adamantly refuses to contemplate any kind of attempt to move Turkey away from the West, even marginally. This wing owes its rise to the Westernising parameters of the ‘Kemalist republic’ (Kemal Atatürk, the founder of the Turkish republic on the ruins of the Ottoman Empire in 1923). As opposed to this fraction, a new wing of the bourgeoisie has risen within the last quarter of a century and is now competing for power through the AKP. There seems to be no easy solution to the internecine strife of the bourgeoisie, a conflict we have been calling ‘the political civil war of the Turkish bourgeoisie’ for many years now.

The new fault lines of Turkish foreign policy interact with this division of the bourgeoisie in domestic political and economic life. Both wings of the bourgeoisie are keen to internationalize the circuits of capital eastward, and extend the country’s political and economic influence toward the surrounding states, but since Islam is the prevailing religious orthodoxy in these countries, the pro-Western wing has a mortal fear that this policy may spill over, under the semi-Islamist AKP, into one of eliminating the Western anchor and becoming an exclusively Islamist one. The AKP government has come under fierce attack by the ideologues of the pro-Western bourgeoisie both for its management of the flotilla affair and its position on the Security Council vote on Iran. As for the masses, these measures of the AKP government are immensely popular, especially but not exclusively with the pro-Islamic electorate of the AKP.

The interaction between domestic and international politics may lead to a host of complications. The more popular Erdogan becomes in the eyes of the popular masses (both Turkish and Arab) thanks to his resolute standoff with Israel, the more difficult it is to remove him from power and the more hysterical become his pro-Western bourgeois rivals. Yet,  it needs to be kept firmly in mind, the AKP’s opponents in domestic politics are an immensely strong card up the sleeve of the US should the AKP foreign policy become, at a certain point, a real drag on US interests.

What Internationalist Policy for Socialists?

There is no easy path for socialists in this complicated situation. Any acceptable position should certainly avoid the Charibydis of tail-ending the Islamic movement and the Scylla of capitulating to imperialism in the guise of fighting religious bigotry. A nuanced approach to this complex field of political forces needs, moreover, to be combined with a principled support to the oppressed people of Palestine.

The first thing to be noted is that although the Left should, of course, be sworn enemies of nuclear weapons, there is no logic in denying Iran nuclear weapons when Israel manifestly possesses nuclear capacity (leaving aside, for the moment, the question of total nuclear disarmament). A nuclear-free Middle East, as a step towards a nuclear-free world, is the only policy that can be concretely counterposed to the unwarranted aggressive policy towards Iran followed by the Western powers in alliance with Israel. It should be clear that this means not only full accountability for Israel and destruction of its nuclear arsenal, but also the removal of NATO and US tactical warheads from Turkish territory and the closing down of the US bases in that country.

It is far from demonstrated that Iran is after nuclear weapons. Given its track record in Iraq, it is easy to see that the US is aiming for regime change in Iran under the guise of trying to stop nuclear proliferation. Iran should unswervingly be defended against US and/or Israeli aggression. This has nothing to do with defending the fundamentalist Iranian regime against the opposition in that country. And, in any case, any opposition worth supporting for socialists, in Turkey or elsewhere, should be expected to stand up against imperialist aggression on Iran.

Secondly, internationalist solidarity with an oppressed people should not be predicated upon socialists’ approval of the political nature of the movement that leads the struggle of that oppressed people. It is not because Hamas (or Hezbollah in Lebanon) are Islamic organisations that the peoples in question support them in mass numbers.  It is because they defend, arms-in-hand, their people from colonialist aggression and occupation. To turn one’s back on the people of Gaza on the pretext that Hamas is a defender of religious fundamentalism is to abdicate one’s internationalist duties.

Defending the rights of the Palestinian people, ranging from the simplest demand of the lift of the blockade on Gaza all the way to self-determination and the right of return (‘awda’) is a fundamental task of the international movement, irrespective of the political and ideological nature of the Palestinian leadership. A subsidiary task of international socialism should be supporting those tendencies within the Palestinian Left that work towards a political break with the leadership of the PLO, as this organisation has – probably irreversibly – descended into collaborationism with imperialism and Israel.

Thirdly we should be clear that the Islamic movement cannot achieve the emancipation of the Palestinian people. More concretely in today’s conjuncture, we must make clear to the masses, whether we are struggling in Palestine, in other Muslim countries or elsewhere, that the AKP government in Turkey and Erdogan personally are no saviours. It is true that a grassroots Islam that disregards the niceties of imperialist diplomacy seriously challenges the treatment meted out by Israel to the Palestinians. The IHH, a rather enigmatic humanitarian foundation and the major organiser of the flotilla, probably mobilised people of such orientation.

The AKP, however, is not at all a party controlled by such grassroots people. On the contrary, the AKP is a party of the up and coming fraction of the bourgeoisie with an Islamist orientation: it is bound, hand and foot, to the capitalist system domestically and to imperialism internationally. In effect, it is precisely this contradictory nature of the AKP, divided as it is between a rank and file bent on questioning the imperialist status quo and a bourgeois leadership that is structurally unprepared to break with it, that explains both the vote in parliament in March 2003 that had an important impact on the Iraq war and the ongoing conflict with Israel.

To present Erdogan as a saviour for the Palestinian masses is to disregard a series of contradictions that hold his government hostage to the status quo in the Middle East. The first and most obvious is the utter hypocrisy of the AKP when it comes to the Kurdish question. The historical framework of the Palestinian and Kurdish questions differ considerably, but there is similarity in the way they are subjected to national oppression, by Israel and Turkey respectively (although in the case of the Kurds, there is the additional factor of the fragmentation of this people among many Middle Eastern states). To stand up for the rights of the Palestinians and yet deny the Kurds their most elementary rights is a contradiction in the simplest sense of the term and this is exactly what the AKP government is doing.

Erdogan has recently come out and declared that, having won a lanslide victory in the elections, Hamas cannot be considered a terorrist organisation, forgetting that the legal arm of the Kurdish movement polls more than two thirds of the vote in quite a number of Kurdish provinces! The much-vaunted ‘Kurdish overture’ or ‘opening’ that was launched by the AKP government last fall (and abruptly abandoned only months later) amounted to no more than an attempt to liquidate the PKK’s (Kurdistan Workers’ Party – Partiya Karkerên Kurdistan) influence on the Kurds of Turkey in return for token reforms.  Given the hegemony of the party, it turned out to be a dismal failure.

There is, then, the fact that the AKP government has no intention of breaking with the imperialist system, but is in fact offering its services to this system through the new hegemony it is attempting to establish over the Muslim and, more particularly, the Arab world. Only days after the Israeli assault on the flotilla, on June 8-9, foreign and assorted ministers of 22 Arab countries came together in Istanbul for parallel meetings of the Turkish-Arab Cooperation Forum and the Turkish-Arab Economic Forum, to be treated to sermons regarding the virtues of neoliberalism, privatisation, integration with Western capitalism and flexibility in the labour market by none other than Erdogan and his ministers of foreign affairs and the economy. Erdogan, co-chair together with prime minister Zapatero of Spain of the so-called Alliance of Civilisations, a product of the Bush era, in effect acts as a Trojan horse of imperialism in the Arab world.

The attraction Turkey offers economically to other Muslim countries is heavily indebted to its relation to the European Union. This is a relation that is very advanced due to the Customs Union agreement in effect between the EU and Turkey for the last fifteen years. There can be no doubt that a consistent defense of Palestinian rights requires full-scale confrontation with Israel and, thus, the United States. If Turkish skirmishes with Israel have so far occurred without raising the ire of the US administration, that is only because the Obama administration itself is at loggerheads with the present Israeli government over the so-called peace process. However, this is probably about to change: an entire lobby, from the Zionist think-tank JINSA to the neocon establishment, has started to bombard the Obama administration for a break with Turkey.  This has included such outlandish demands, given its embeddedness in Turkey and vice-versa, as Turkey’s eviction from the security structures of NATO. Things are hardly likely to go this far, but a change of mind on the part of the  Obama administration is probable.

So it is clear that the Erdogan government is constitutionally unfit for a full-scale defense of Palestinian rights. But even if Erdogan himself and his co-thinkers were prepared to break completely with Israel and hence the US, the nature of the Islamist movement in Turkey would not allow them to go forward. In a move of extreme significance, Fethullah Gulen, the leader of the religious congregation that was alluded to above, talked to the Wall Street Journal days after the Israeli assault on the flotilla. Gulen condemned the whole Freedom Flotilla enterprise, and defended Israel’s right to decide what goods should be allowed into Gaza.  And he went on to chide the ‘defying of authority’ on the part of the Turkish actors in the drama (all this in a newspaper controlled by sworn enemies within the US establishment of the AKP). This read as a real cold shower for Islamists of all stripes in Turkey, and clearly implies that Gulen will withdraw his support from behind the AKP should Erdogan and co-thinkers opt for a break with Israel and the US. This would, in all probability, reduce the AKP to a shadow of its former self.

There is finally the indisputable fact that an overwhelming majority of the Arab governments with which Erdogan is planning to work on increasingly closer terms, from the secular Egyptian dictatorship of Hosni Mubarak (complicit in the blockade on Gaza) to the medieval fundamentalists of Saudi Arabia, have for decades remained deaf to the plight of the Palestinians simply because they are servile followers of the US, their great benefactor. The AKP government is itself painfully aware of this situation: one of Erdogan’s ministers has gone on record for saying that even Pope Benedict XVI showed more sensitivity to the Mavi Marmara incident than many Arab governments.

The Left and Solidarity with Gaza

The conclusion to be drawn is clear. It is the international socialist movement that bears the responsibility of building a front against Israeli oppression of the Palestinians, starting with the fight against the blockade of Gaza. The flotilla affair has created a most appropriate moment for this. Israel has probably never been so isolated and so severely condemned among the masses of people internationally. One component is turning to the international working class movement to build solidarity with the Palestinian people. The example of the Swedish port workers’ union, which refused to load or unload goods from and to Israel for a period of around ten days after the Mavi Marmara incident, is a welcome overture.  As are the numerous campaigns for boycott, divestment and sanctions (BDS) that have been endorsed by unions in South Africa, Canada, France, Britain and elsewhere.  These initiatives should be multiplied and sytematised.

The socialist movement should also work hand in hand with the democratic and human rights movements to organise a more independent and unitary international solidarity movement while, at the same time, not refusing to collaborate with the Islamic charity movements when it is a question of enterprises of the Freedom Flotilla type. We should not forget nor let anyone blur the fact that the Freedom Flotilla was by no means an exclusively Islamic affair, that there were, on board the ships in the flotilla, including the Mavi Marmara, clergy from other religions of the Middle East, representatives of secular democratic movements, and, most importantly, socialists and revolutionaries from all around the world.

It is only proletarian internationalism that can put an end to the brutal oppression of the Palestinian people, through the establishment, on the basis of a fraternal alliance of the Jewish working class and the downtrodden masses of Palestine, of a democratic, secular and socialist state on the historic territory of Palestine, within the framework of a Socialist Federation of the Middle East, which will also finally bring the emancipation of the Kurdish people form the century-long yoke of Turkey, Iraq, Iran and Syria.

Written by Sungur Savran
Monday, 14 June 2010

The following is an abrigded version of an essay published on the Canadian web site socialistproject and the web site of Workers Struggle

Paul Krugman ehdottaa New York Times –lehdessä, että hallituksen pitää ottaa mallia Nixonin politiikasta 1971, ja turvautua tulliveroihin kiinalaistuotteiden tuonnille. Ehdotus näyttää nauttivan laaja kannatusta molempien puolueiden riveissä. Lakiluonnos tulliverojen käyttöönotosta on jo laatinut yhdessä republikaani Lindsey Graham ja demokraatti Charls Summer. Asiaa puoltavaa Obaman kirjettä allekirjoittaa Kongressin 130 jäsentä. Ensi syksynä pidetään vaalit, ja monet kongressin ja senaatin edustajat haluavat tulla uudelleen valituksi. Kansalle on helppoa perustella, että kriisistä ja työttömyydestä syypää on Kiina, syntipukki, joka kilpailee amerikkalaisten firmojen kanssa epäreilusti.

Monet teoreetikot ovat analysoineet, että rakkaussuhde kahden talousjätin välillä on ollut tilapäinen ja ennen pitkää on loputtava. Itse asiassa kaikki ihmettelevät sitä, miten pitkään se on kestänyt. Suhderikko on vain ajan kysymys, monet ennustavat sen loppuvan tämän vuoden puolella. Päätös Obamalle ei ole helppo. Kiinan ei odoteta menevän kyykkyyn, vaan se vastaa tuleen tulella. Näköala tulee aiheuttamaan ketjureaktioita muillekin maille. Todennäköisesti muut maat ympärillä tulevat suojelemaan omia markkina-alueitaan ryhtymällä nekin protektionistisiin toimenpiteisiin, mikä syventäisi kansainvälistä lamaa entisestään.

Amerikkalaisten pelko on perusteltu. Kiinan kauppataseen ylijäämä kasvaa, mutta maan valuuttavarannot kasvavat paljon nopeammin, 40 miljardilla dollarilla kuukaudessa. Kiinan valuuttavarannot ovat jo nousseet 2400 miljardiin dollariin. Pitääkseen kansallisvaluuttansa arvon matalana Kiina painaa koko ajan seteleitä. Amerikkalaislähteiden mukaan yuan on devalvoitu 30-40 prosenttia. Kiina on myös oikeassa kun se syyttelee amerikkalaisia tekopyhyydestä. Kiinan pääministeri muistuttaa, että USA:n kiinteistöjen roskalainat olivat yksi syy kriisiin ja Kiinan 9,5 prosentin kasvu oli osa ratkaisua. China Daily –lehti huomauttaa, että kiinalaistuotteiden USA:han kohdistetusta viennistä 60 prosenttia on lähtöisin Kiinassa toimivilta amerikkalaisilta monikansallisilta yhtiöiltä. Yksi esimerkki tähän on Generals Motors, joka saa tukea USA:n hallitukselta, mutta vie pääomansa Kiinaan. Kiinalaiset näyttää päätyvän samaan tulokseen amerikkalaisten kanssa; yhteistyö on loppumassa. Kiinan invaasio USA:n markkinoille oli vastapalvelus siitä, että se on kattanut Yhdysvaltain vajeet.

Suuren luokan kysymys on siinä, että miten rauhanomainen tai väkivaltainen avioero tulee olemaan. Jos voisi erota konsensuksen hengessä, yhtä hyvin olisi voinut jatkaa suhdettakin. Yhteiskuntatieteilijä Ian Bremer kiteytti Financial Times –lehdessä: ”Tuleva vastakkainasettelu voi osoittautua paljon vaarallisempi kuin kylmä sota”.

KUPLA

Kiinan kansantaloudessa muhii kriisi-ilmiöitä riippumatta suhteestaan Yhdysvaltoihin tai viennin ja valuuttavarantojen määrästä. 2007-08 romahduksen jälkeen Kiina ryhtyi jättielvytykseen, mikä aiheutti taloudessa saman luokan kuplia, joiden puhkeaminen johtaa uuteen taantumaan. Kiinasta taantuma leviäisi tähtitieteellisillä rytmillä ympäri maailmaa. Asiasta ei pidä puhua konditionaalimuodossa. Yi Xianrong on kiinalainen asiantuntija, joka näkee sen tapahtuvan jo tänä vuonna. Yi ei ole mikään toisinajattelija, vaan Kiinan yhteiskuntatieteiden akatemian professori ja hallituksen neuvonantaja. ”On vain ajan kysymys, milloin asuntokupla puhkeaa. Mikäli se paisuu vielä nykyisestä, tappiot tulevat olemaan valtavia taloudelle, pankeille ja Kiinan turvallisuudelle”. Viimeisellä Yi ei tarkoita kuumaa sotaa USA:n kanssa, vaan yhteiskunnallisia levottomuuksia, joita riitti kasvun aikanakin.

Elvytyshuuman yhteydessä rahapoliittisilla helpotuksilla kiinalaisia kannustettiin sijoittamaan asuntoihin. Suurista lainoista myös pankit saivat meheviä bonuksia, jonka seurauksena viime vuonna asuntokauppa kasvoi noin 80 prosenttia. Pekingissä hinnat nousivat yli 100 prosenttia. Yi:n mukaan, asuntomarkkinoiden romahtamisen vaikutukset näkyisivät kaikkialla, esim. terästeollisuudessa. Kysymykseen, milloin suuri romahdus sitten tulee, Yi vastaa: ”Tänä vuonna. Vastatoimet voisivat lykätä sitä hieman myöhemmäksi”.

Elvytystoimet Kiinassa lykkäsivät totaaliromahdusta myös muualla maailmalla. Sen varjopuolet näkyvät kuitenkin nyt. Kiinteistöjen hinnat ovat pilvissä, inflaatio karkaa käsistä, tuotannon sektorilla on pääomien ylituotanto ja ylikapasiteettia, fiktiivinen pääoma on tunkeutunut joka paikkaan ja roskalainojen kummitus leijuu ilmassa valmiina hyökkäämään koska tahansa. Viime vuoden viimeinen kvartaali näytti peräti 11 prosentin kasvua. Se sai jotkut juhlimaan lopullista voittoa lamasta. Lännessä ei juuri kukaan pysty sanomaan miten paljon rahaa Kiina on viime aikoina painanut. Myönnetyt luotot viime vuonna olivat kuitenkin kolmanneksella suurempia edelliseen vuoteen verrattuina. Ekonomisti Andy Xie kirjoitti kolumnissaan näin: ”Kiinan asuntomarkkinat on massiivinen kupla. Mitä suuremmaksi se paisuu, sitä suurempia sen vaikutukset koko taloudelle”.

Jos Kiinan talouden kehitys pysähtyy, se vaihduttaisi kauppasodan prosessia USA:n kanssa. Ilman rahaa taasen Kiina ei voi enää olla USA:n luotottaja, ja rahoittaja. Se taas vaikuttaisi välittömästi niin EU:n ja USA:n, kuin EU:n ja Kiinan välisiin suhteisiin. Kuplan puhkeaminen Kiinassa olisi Japanillekin katastrofaalista. Kaikkialla maailmassa me olemme täysin sidoksissa Kiinaan eikä vain taloudellisesti, vaan myös poliittisesti. Suomen ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Matti Nojonen toteaa: ”Ihmiset alkavat uskoa, että Kiina on niin vakaa, ettei mitään itäblokin kaltaista romahdusta tapahdu”. ”Mutta kun Kiinan järjestelmä ei vain ole vakaalla pohjalla”, hän lisää siihen.

VELKA

Erinäköisten kuplien paisumisen lisäksi, elvytystoimet kiihdyttivät myös velanottoa. Jotkut analyytikot näkevät, että velka ei ole Kiinassa suuri ongelma. Näin se tietenkin on, mikäli velaksi lasketaan vain valtionvelka, joka on vain parisenkymmentä prosenttia bruttokansantuotteesta. Sen lisäksi Kiina makaa mehevien valuuttavarantojen päällä, joiden poismyynti voisi pelastaa maata hädästä. Tilanne näyttää toisenlaiselta, jos lasketaan kokonaisvelkaa. Se tarkoittaa eri paikallishallintojen ottamaa velkaa, joka nostaa luvun jopa 70 prosenttiin. Jos mukaan otettaisiin yksityisen sektorin, firmojen ja kuluttajien velkaantumisastetta, luku heti nousee 200 prosenttiin bkt:sta.

Sen lisäksi, Northwestern Universityn professori Victor Shih:n mukaan, Kiinan tilastoissa on näkymätön lainananto. Hänen mukaansa, velkaongelmasta johtuen vuoteen 2012 mennessä Kiinassa puhkeaa finanssikriisi. Tämä siis ilman sitä, että ennen sitä puhkeaisi asuntokupla tai syntyisi kauppasota. Kiinan kansantaloudessa piilee kolme aikapommia. Ensimmäisen on se, joka viritti menneellä olevaa kapitalismin kriisiä. Toinen syntyi elvyttämisen yhteydessä a) velanotolla ja b) painamalla mielettömästi seteleitä. Kolmas pommi on seikassa, että elvytystoimet eivät kohdistu reaalitalouteen, vaan kuplien synnyttämiseen ja paisuttamiseen. Pommi USA:n ja Kiinan välisestä kauppasodasta on oma lukunsa, se lienee ”loppuräjähdys”, mikä ei tarkoita, että ajallisesti se on viimeinen.

VIELÄ VALUUTASTA JA ULKOMAAKAUPASTA

Kiina tiedostaa vaaroja hyvin. Pekingissä tiedetään, että yuanin revalvointi saattaisi hetkellisesti tyydyttää amerikkalaisia, muttei ratkaisisi ongelmaa. Sen lisäksi se haittaisi maan vientiä. Valuutan arvon raju vahvistaminen olisi kohtalokasta Kiinan viennille. Sen vuoksi Kiina suunnittelee maltillista keskitien ratkaisua päästämällä valuuttansa kellumaan. Kiina sitoi yuanin arvon dollariin kesällä 2008. Sitominen on elänyt syklinsä loppuun. Suunnittelun alla oleva sitomisen purku tarkoittaa samalla elvytystoimien lopettamisen alkua. Se olisi siis osa maailman laajuista exit strategy –menetelmä, mikä pelottaa muitakin kapitalistisia maita lännessä.

Elvytykseen on pumpattu tuhansia miljardeja. Nyt olisi korkea aika vetää ainakin osan siitä pois kansantaloudesta. Puhuttaessa valtiomenojen leikkauksista, eläkeiän nostosta, palkkojen laskemisesta, työttömyydestä ja paljon muustakin, kyse on juuri tästä, että kenen kukkarosta ne tuhannet miljardit on kerättävä pois. Tässä on myös suuren vedonlyönnin paikka luokkataistelulle ja siihen osallistuville. Investointipankki Goldman Sachs on arvioinut, että Kiinan valuutan vahvistumisen prosessi alkaa kesän aikana.

Maaliskuussa Kiinan ulkomaankauppa jäi alijäämäiseksi. Tämä on ensimmäinen kerta kuuteen vuoteen, että tuonti on jäänyt 7,24 miljardia dollaria vientiä pienemmäksi. Viime vuonna Kiinassa tuonti kasvoi uskomattomat 66 prosenttia. Suurimpia tuontituotteita olivat öljy ja autot. Vientikin kasvoi, mutta huomattavasti vähemmän. Kiinan viranomaiset tulkitsevat tilastot niin, että valuutan arvo ei ratkaise kaupan tasapainoa. Sen vuoksi yuania ei tarvitse vahvistaa.

Myös New Yorkin yliopiston professori Roubini varoittaa, että lähiaikoina USA:n ja Kiinan väliset suhteet ovat kärjistymässä. Roubinin mukaan on ilmeistä, että Yhdysvaltain suhtautuminen Kiinan valuuttapolitiikkaan on muuttumassa. On hyvin todennäköistä se, että ”Kiina julistetaan ’valuutan manipuloijaksi’”, sanoi Roubini. Jopa konservatiivi uusliberaalisti Paul Krugman totesi: Nyt on aika pistää kova kovaa vastaan Kiinan kanssa ja uhata selkeästi kauppapakotteilla”.

__Dimitris Mizaras

]]> http://mtl-fi.org/2010/04/12/kiina%e2%80%93usa-%e2%80%93suhteiden-kuulutettu-kuolema/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2010/04/11/kauanko-vaalitulosten-muokkaaminen-kestaa-lahi-idassa-ja-keski-aasiassa/ http://mtl-fi.org/2010/04/11/kauanko-vaalitulosten-muokkaaminen-kestaa-lahi-idassa-ja-keski-aasiassa/#comments Sun, 11 Apr 2010 21:54:50 +0000 MTL http://mtl-fi.org/?p=329 Yksi perustelu raadollisille imperialismin sodille on aina ollut demokratian vienti. Yksi toinen perustelu miehitetyillä alueilla pitkäksi aika pysymiseksi oli se, että paikalliset eivät ole kypsiä arvostamaan demokratiaa. Demokratian pakottaminen käytännössä tarkoittaa, että ensin maa miehitetään, ja valtaan istutetaan nukkehallitus. Sen jälkeen järjestetään vaalit ja peukaloidaan niitä niin, että omat kätyrihallitsijat valitaan jatkossakin, siis ”demokraattisesti”. Kansa ei ole kypsä demokratiaan ennen kun se oppii alistumaan tähän menettelyyn.

Irakin ensimmäisissä vaaleissa kansalaisia raahattiin kodeistaan ääniuurnille aseen uhalla. Äänten laskenta kestää yleensä kauan. Ääniä todennäköisesti lasketaan uudelleen ja uudelleen kunnes miehittäjille sopiva tulos löytyy; jollei sellaista löydy, niin se pitää keksiä. Irakissa pääministerinä toimi maltillinen shiianmuslimi Nuri al Maliki. Viime vuonna entinen sätkynukke rupesi änkyräksi. Maliki kiirehtii useamman kerran muistuttamaan amerikkalaisille, että nyt olisi aika lähteä kotiin. Sotaretken tavoitteet oli saavutettu; öljylähteitä omistavat amerikkalaiset ja brittiyhtiöt, paikalliset viranomaiset pystyvät takaamaan turvallisuuden, kurdit saivat itselleen pysyvän presidenttiviran.

Vaalit käytiin maaliskuun 7. päivä. Länsi-Euroopassa vaalien tulos saadaan vaalipäivän samana iltana. Suuntaa antava tulos saadaan puolisen tuntia vaalipaikkojen sulkemisen jälkeen. Irakissa laskenta kestää viikkokausia. Maaliskuun 21. päivään mennessä vihdoin oli laskettu 92 prosenttia äänistä. Siinä pääministeri Maliki oli häviämässä parin edustajapaikan verran entiselle pääministerille Ijad Allawinille. Kaikki näytti vahvasti siltä, että amerikkalaiset olisivat vaihtamassa nukkensa. Laskennan aikana tehtiin lukemattomia valituksia epäkohdista. Tulos vahvistettiin kuun lopussa. Tulos ei tarkoita automaattista pääministerin paikkaa Allawille, vaan oikeuden yrittää uuden hallituksen muodostamista ensimmäisenä. Vielä on monta ”sakeaa keitosta” tulossa. State Department, USA:n ulkoministeriö tervehtii tulosta sanomalla, että se oli tärkeä askel kohti demokratian kehitystä maassa, niinpä tietenkin.

Afganistan

Tilanne oli Irakia vaikeampi Afganistanissa. Nimittäin siellä ei ollut valinnanvaraa, länsimaihin täysin lojaalina oli vain yksi nukke. Näin ollen, luotettava tai ei, Karzaita oli tuettava. Vaalit pidettiin 20. elokuuta 2009. Vaihtoehtoiset medialähteet viestittivät, että siellä tapahtuu historiallisesti uskomaton vilppi. Paikoin ihmisiä ei käynyt ollenkaan äänestämässä ja silti äänestysvilkkaus siellä lopulta oli yli 50 prosenttia. Vaaliuurnia katosi, toisia taasen vaihdettiin ”paremmilla”. Suomalaisten valvonnassa oli 700 paikkaa neljässä maakunnassa. Ulkoministeriö oli tyytyväinen. Stubbin mielestä äänestysvilkkaus on osoitus siitä, että Afganistanin kansa haluaa ennen kaikkea rauhaa ja uskoo maansa tulevaisuuteen. Vilkkaus prosentti ei kuitenkaan silloin ilmoitettu. Siinä vaiheessa vaaliprosessi oli kesken, ja se vielä jatkui päiväkausia.

Kaikista lavastetuista vaalitilanteista huolimatta vilppi oli silmiinpistävä. Lännessä mediat alkoivat peittelemättä kirjoittaa, että Karzain petos oli törkeää. Silti ne tyytyivät siihen, julistivat Karzain voittajaksi, ja nuhtelivat tyyliin: ”toivottavasti sellainen ei toistu”. Nyt siitä on kulunut yli puoli vuotta, ja elämä jatkuu entiseen malliin, mutta ”demokraattisemmin”, kun kerran vaalitkin on pidetty. Amerikkalaiset edelleen ampuvat siviilejä, ja talebanit hallitsevat maata. Tilanteeseen kyllästyi jopa Karzai, joka reagoi Malikin tavoin, puremalla ruokkivaa kättä.

Nykyään Karzai esittää syytöksiä ulkomaalaisia vaalitarkkailijoita kohti. Hänen mielestä viime elokuussa vilppi oli laajanmittainen, mutta sitä harrastivat tarkkailijat, ja erityisesti YK:n edustajat. Karzain mukaan, vilppi suunniteltiin YK:n erikoislähettiläs Peter Galbreithin toimistossa. Viimeksi mainittu on yhdysvaltalainen. Tämän jälkeen länsimaiden media aloitti prosessit Karzain kaatamiseksi. Viime päivinä muodissa on kampanja, jonka mukaan Karzai käyttää huumeita. Niinpä tietenkin, eihän kukaan sellaista voi väittää selvin päin. Ennen ei sellainen haitannut. Karzai uhkasi siirtyä talebaneihin, mikäli länsimaiden painostamiskeinot eivät lopu. Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa imperialismin pasmat ovat todella sekaisin.

__Dimitris Mizaras

]]> http://mtl-fi.org/2010/04/11/kauanko-vaalitulosten-muokkaaminen-kestaa-lahi-idassa-ja-keski-aasiassa/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2010/01/22/turkey-the-working-class-literally-takes-the-stage/ http://mtl-fi.org/2010/01/22/turkey-the-working-class-literally-takes-the-stage/#comments Fri, 22 Jan 2010 16:18:06 +0000 MTL http://mtl-fi.org/?p=310 After at least a decade and a half of stagnation, the working class movement of Turkey is making a great stride forward, thanks to the militant action of the workers of a now privatised former state economic enterprise, Tekel, the state monopoly of tobacco and alcoholic beverages. The resolute and tenacious fight put up by the 12,000 Tekel workers and their families has made an electrifying impact on major sections of the working class. Despite the dogged resistance of the top bureaucracy of the Türk-İş confederation, the biggest of Turkey, to which the Tekel workers’ union is affiliated, the pressure for a general strike is mounting. Given the immense social and political contradictions Turkey has been subject to within the last few years, this new awakening of the proletariat adds still another tension to a society already torn apart by strife and dissension, but is susceptible to change the whole chemistry of the country and to create the possibility of a progressive resolution to the already existing problems.

The background to the Tekel conflict is the privatisation of the company, completed in early 2009 despite strong resistance put up by the workers. British-American Tobacco, the new owners, sacked thousands of workers, who are now to be transferred to low-wage jobs in the public sector without any job security. To many Tekel workers, this means a complete destruction of the standard of life they had built over the years. What they are now fighting for is the preservation of their wage level and their status as permanent workers. Tekel is a big company whose factories were spread all around the country. Workers from 43 factories and workplaces from 21 cities have been putting up a resolutely militant fight in the capital city of Ankara for 38 days now. They are living in makeshift tents outside Türk-İş headquarters in the freezing cold of winter. A clear sign of their resolution came through during the poll the union took a fortnight ago (called a “referendum” in Turkish union terminology), asking the workers whether to go on fighting or to quit. Although the workers had already two dozen days behind them, there was not a single vote to quit among those in Ankara and in the provinces the “go on fighting” vote reached the proportion of 99.6 %!

The timing of the struggle helped raise the solidarity action of the rest of the proletariat. For one thing, public employees (who are organised in union confederations of their own) had staged a sector-wide one-day strike at the end of November. Since public employees have no right to strike under Turkish legislation, the state tried to persecute some sectors, but especially state railroads employees started to fight back militantly in action that coincided with the beginning of the Tekel struggle. Other sectors of workers and public employees, especially firemen in Istanbul, also joined this new wave of militancy. Soon, unions and workers across the spectrum were displaying solidarity with the workers of Tekel. Even Türk-İş, whose leadership is divided between a strong right-wing faction and a minority soft left tendency, had to pay lip service to the heroic fight of the Tekel workers, declaring, but not consistently implementing, one-hour work stoppages every Friday.

The government’s intransigent attitude in the initial phase played into the hands of the Tekel workers. The ferocious attack by the police (using tear gas, pressured water and clubs) on the workers on the fourth day of the struggle created a backlash not only within the working class but also among the people at large. In the face of growing support for the workers, the government felt it had to make some concessions, but these were definitely of a token nature. The semi-Islamist (and entirely neo-liberal) AKP government feels it cannot yield to the demands of the Tekel workers simply because this will have repercussions in other sectors, such as sugar and energy, where privatisations are in the pipeline.

Workers revolt against the Türk-İş bureaucracy

The quasi-unanimity of the workers in the referendum gave a clear mandate to the union to step up the fight. Thus began the second stage of the struggle. The entire work force of twelve thousand was brought to Ankara along with their families and held overnight vigils throughout 72 hours, culminating in a demonstration organised by the Türk-İş confederation. Close to 100 thousand workers participated in the march and demonstration, the biggest such event since 1999. The crowd frequently chanted slogans that supported a general strike. The President of Türk-İş, a certain Mustafa Kumlu, catapulted into this position by the governing AKP, made an anodyne speech, saying nothing concrete about the way forward, simply lamenting the situation the entire working class finds itself in.

The indignation this created pushed the Tekel workers to mount on the stage built for the purpose of the demonstration. From that moment on, for close to an hour, there ensued a tug-of-war between the thousands of Tekel workers and the thousands of members of socialist groups, on the one hand, and union bureaucrats of different ranks, on the other. The workers repeated unceasingly a slogan that had originally borne the mark of the socialist left: “General strike, general resistance!” The bureaucrats, for their part, tried to bring the workers down from the podium and get them to disband and go home, alternatively cajoling and threatening them. Finally, a unionist from the Türk-İş leadership promised to take the demand for a general strike to leadership bodies, to which the crowd duly replied by another slogan: “Kumlu has to come and promise us a general strike!” This paralysed the bureaucrats. But in the end, a clever bureaucrat had the idea of threatening the workers with a police attack—after all the “official” demonstration was over and the police disposed of the legal right to disperse the crowd. Thus came to an end this unusual public revolt of the workers against the union bureaucracy. Whatever the outcome in the coming days, this single episode has placed the Tekel fight in the annals of class struggle in Turkey. This was the first time when workers openly revolted against the bureaucracy during mass action, which of course will send shivers through every bureaucrat in future actions of a similar dimension.

This revolt heartened workers in other sectors and widened the fissure within the confederation bureaucracy. Now, bureaucrats of all stripes are talking about a general strike. (It is perhaps in order to point out that general strikes are outlawed in Turkey, a country that has almost no established tradition of this kind of action. So a general strike is a much more explosive event in the Turkish context than in many other countries.) As of the 38th day of the struggle, Türk-İş has today come together with other workers’ and public employees’ unions to issue a warning to the government: Either do something by Tuesday the 26th or we will have to go on a “solidarity strike”.  It seems we are finally on a descending slope towards a general strike (by whatever name it is eventually called), a very radical move by Turkish standards.

Currently some 140 of the workers are on hunger strike, with thousands more wishing to join in but prevented from doing so by the unionists and sympathising doctors, who fear that, after close to 40 days of exhaustion in the freezing cold of Ankara, many a worker might already be in bad health.

DIP totally immersed in Tekel workers’ struggle

The Initiative for a Revolutionary Workers’ Party (DIP), Turkish section of the Coordination for the Refoundation of the Fourth International, has been part of the Tekel workers’ struggle at an ascending level. From day one, the Ankara organisation joined all the action undertaken by the workers themselves. Three bulletins were printed in the thousands and distributed among the workers. Comrades literally spent day and night with the workers. Given the limited resources of the Ankara organisation despite selfless efforts, teams were sent out to Ankara from other cities in the wake of the referendum, doubling the number of militants on the ground.
DIP participated in the demonstration in Ankara with militants and sympathisers from all over Turkey in a remarkably spirited and disciplined manner. Despite the modest size of its column, DIP played an important part in the tug-of-war between the workers and the bureaucrats: It was DIP that first launched the slogan “Kumlu has to come and promise us a general strike!”

It was also intellectuals sympathising with DIP who launched the “Intellectuals’ Platform for the Tekel Struggle”. The petition for the Platform was signed by close to 400 academics, writers etc. Our comrade Sungur Savran was invited on a national TV channel to talk about the Tekel struggle. Without mincing his words, Savran staged a frontal attack on the right-wing bureaucracy of Türk-İş, differentiated his position from those who simply work for a face-saving concession to Tekel workers by advocating the generalisation of the struggle to all sectors of the class and clearly defended a general strike.

Savran’s line was indeed representative of the audacious line the party has pursued from the very beginning. The editorial of our paper published during the first days of the struggle was titled: “Either with the AKP or the Tekel workers”. (This is a reference to the fact that Kumlu, the president of Türk-İş, is a protégé of the AKP.) The party then consistently made an intervention along two axes in all its bulletins and leaflets: The demand for a general strike and a recommendation to the workers to create a “Resistance Committee” made up of representatives democratically elected by each of the 43 workplaces, a recommendation that no other socialist party has put forward. (The importance of such a committee was, unfortunately, confirmed by what happened at the demonstration: Not wielding a centralised body, the workers had no authority to rely on. Hence, the most backward elements decided the outcome.) Not one single party has dared to name Kumlu by name and tried to push him into the corner by saying (as our latest leaflet has): “You’re either with the AKP government or with the Tekel workers”

The fourth dimension

Turkey has lately been shaken by powerful contradictions that have almost brought the country to the edge of the precipice. Three major contradictions tear the country apart. On the one hand, the ongoing struggle for the repartition of surplus-value between the two wings of the bourgeoisie, the dominant Westernist-secular wing and the ascending Islamist wing, has reached the proportions of a political civil war, bordering, in recent months, a military conflict on several occasions. On the other hand, the quarter-of-a-century old Kurdish war has now apparently entered a new stage. All throughout the years of guerrilla warfare waged by the PKK against the Turkish army, relative calm reigned within society itself. But now evidence mounts that there is a growing danger that Turkish chauvinism against the Kurds, fanned consciously by the state and all of the bourgeois political forces, may result in the lynching or wholesale massacre of Kurds, possibly leading on to ethnic civil war, this despite the so-called “Kurdish overture” of the government or perhaps because of its restricted nature. And in the background lurches the prospect of Turkey becoming more closely a part of the US war drive, be it in Afghanistan (where Turkey already has troops, but no combat mission), Iraq (where some of the former duties of the now withdrawing US troops may be turned over to Turkey), Iran (whose alleged nuclear armament efforts seriously disturb the secular Turkish army) or Georgia (in its conflict with Russia). This prospect has direct bearing on Turkish domestic politics and is conditioned by the other contradictions in its turn.

Under the stress of these three sets of contradictions, Turkey has become a powder keg. It is in this bleak context that the awakening militancy of the working class should be situated. We have been saying all along that it is a new class struggle front that alone will create the potential to resolve in a progressive direction the many contradictions that beset Turkey. This claim seems ripe for testing.

The most encouraging sign in the Tekel struggle is the fact that Turk and Kurd are struggling together in comradely fashion. For Tekel has factories both in the Turkish dominated Western part of the country and in the tobacco-rich Eastern part populated by the Kurds (properly speaking Turkish Kurdistan). At the beginning, the Turkish workers were as infested as the rest of the Turkish people with hostility against the Kurds. It was precisely for this reason that many leftists under the effect of identity politics originally kept their distance from the Tekel struggle. We unswervingly defended the idea that under the transformative impact of militant class struggle, the Tekel workers were bound to shed this attitude in favour of a “fraternity of peoples”, as the left in Turkey calls solidarity between Turks and Kurds. This is precisely what is slowly happening. An abundance of evidence gathered through the experience of DIP militants on the field clearly shows that the attitude of even the most right-wing Turks, including some who used to sympathise with the openly anti-Kurd fascist party, has changed radically. It is now commonplace to hear many a Turkish Tekel worker say, “Were it not for the Kurds, we couldn’t have come this far!”

The Tekel struggle also reorders society along class lines. Up until very recently, Turkish society (excluding the Kurds that is) was divided in its sympathy clearly between the two camps of the bourgeoisie. Now a distinct working class position is overtaking these two allegiances.

Turkey seems to be entering a new and promising stage. If the Tekel struggle can be generalised, and it now seems there are distinct possibilities for this, a very different conjuncture will be born. If, on the other hand, the bureaucracy betrays the Tekel workers into defeat, the working class as a whole will stand to lose from this.

__21 January 2010