”Kikar Tahrir, po ba’ir” rimmaa hepreaksi hyvin ja tarkoittaa ”Tahrir-aukio on täällä”. Sama lause on kaikunut ympäri Etelä-Eurooppaa ja muuallakin maailmalla kaukaiseen Chileen asti. Israel on sikäli erikoinen valtio, että siellä hallitseva eliitti, niin vasemmisto- kuin oikeistosionismi ovat kouluttaneet monen sukupolven nuoria arabifobiaan ja -vihaan. Koko Israelin olemassaolo ja sen rooli Lähi-idässä imperialismin käsikassarana perustuu juuri tuohon elementtiin. Nyt kun kapitalismin globaalikriisi pakottaa ihmiset kaduille myös Israelissa, sionismin perustan edellytykset horjuvat. Osoittaakseen että ovat tosissaan, Tel Avivissa mielenosoittajat laittoivat symbolisesti pystyyn giljotiinin Rothschild-bulevardin varteen. Tunisian vallankumouksen jälkeen arabikevään tuoksu leviää paikasta ja maanosasta toiseen. Mutta onko kyseisten liikehdintöjen samanaikaisuus sattuma vai löytyykö näiden välillä muitakin kuin vain symbolisia yhtäläisyyksiä? Yritän näyttää viimeisen väitteen todeksi.

Ensinnäkin on todettava, että kyseiset maat ovat mitä erilaisimpia keskenään. Kriisiä ei kuitenkaan saisi käsitellä eri maiden kriiseinä ja miettiä sen jälkeen pienten osa-alueiden vaikutuksia suuriin kokonaisuuksiin. Liikkeelle on lähdettävä kapitalismin globaalista dynamiikasta ja sitten tutkittava, miten maailmanlaajuinen kriisi tai pikemmin sen ratkaisemattomuus heijastuu kokonaisuuden eri osa-alueisiin, siis tässä tapauksessa pienempiin maihin. Globalisaatio on kansainvälistänyt, ei vain pääomien ja markkinoiden liikkumista, vaan myös ristiriidat. Kriisin vaikutukset pieniin maihin ilmenee sillä, että se alkaa kokonaisuuden ketjun heikoimmista lenkeistä. Sen jälkeen vaikutukset palaavat takaisin kärjistyneenä kriisinä, ja tilanne näyttää pienten maiden aikaansaamalta. Jos lähtee tutkimaan kriisiä pienistä maista, ei voi selittää, miten euroalueesta 2,7 prosenttia edustava Kreikan talous voi kampata maailmanlaajuisen kapitalismin, tai miten on mahdollista se, että Obaman ja Merkelin giganttivaltioiden johtajat istuvat samaan pöytään ja miettivät miten voi välttyä äkkikuolemasta tapauksessa, jossa Kreikka julistautuisi maksukyvyttömäksi. Samaa voisi kysyä toisellakin tavalla. Miten voi olla mahdollista, että 97,3 prosenttia euroalueen talouksista ei voi pelastaa pientä Kreikkaa.

ARABIKEVÄT

Vallankumouksia ei tapahdu koska tahansa. Vallankumouksellisia tilanteita syntyy sitten kun yhteiskunnallinen kriisi on johtanut pattitilanteeseen, niin että hallitsijat eivät enää pysty hallitsemaan vanhalla tavalla, eikä ristiriitoja pysty enää sovittelemaan millään tavalla. Silloin kansanjoukkojen kärsivällisyys loppuu, ja tilanne kärjistyy räjähdyspisteeseen. Siihen ei välttämättä tarvita suurempia alullepanijoita. Katukauppiaan polttoitsemurha Tunisin keskustassa käynnisti arabimaailmaa ja Lähi-itää järisyttävän prosessin. Atlantilta Keski-Aasiaan ulottuva liikehdintä on kaatanut lännen sätkynukkediktaattorit Tunisiassa, Egyptissä ja Jemenissä, ja taistelee muutoksesta Syyriassa. Liikehdintää ei voinut olla vaikuttamatta tämän myllerryksen keskellä olevaan Israeliin. Kurdi- ja palestiinalaiskysymykset nousevat nyt taas esille arabikevään muokkaaman uuden tilanteen valossa. Valtionsa perustamisestaan saakka Israelin olemus on tiiviissä yhteydessä maan riiston, arabien sorron ja ”hajoita ja hallitse” –politiikan kanssa. Kriisi israelilaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole tuontitavara arabiympäristöstä. Kriisin puhkeamiseen johti globaalikapitalismin sovittamattomat ristiriidat ja ennen muuta järjestelmän taloudellinen kuolemantuska. Globaalikriisi saa eri maissa omia muotoja. Sen heijastuminen eri maan tilanteeseen on vuorovaikutuksessa paikallisten taloudellisten, poliittisten, historiallisten ja kulttuuristen olosuhteiden kanssa. Siitä huolimatta ympäri maailmaa kaikkien liikehdintöjen takana on yhteinen punainen lanka, kapitalismin kykenemättömyys taata vanhoja tasapainoja. Arabikevään kapinoijat eivät ole asettaneet selkeitä tavoitteita, mutta ilmiselvästi ne eivät tyydy ainoastaan diktaattoreiden vaihtoon. Edes niiden vangitseminen tai teloittaminen ei tule riittämään. Ihmismassat vaativat demokratiaa, jota heillä ei koskaan ollut, samalla kun Euroopassa vaaditaan sitä, koska se on katoamassa. Todelliset massoja liikkeelle saavat syyt ovat ruuanhinnan raju nousu, korkea systeemityöttömyys sekä näköalattomuus ja epävarmuus tulevaisuudesta.

Todellisia kriisin syitä maailman kapitalismi ei pysty ratkaisemaan – ei vaikka haluaisikin. Ratkaisu ei löydy siitä, että kapitalismi pakotettaisiin käyttäytymään inhimillisemmin. Kansanjoukkojen ympäri arabimaailmaa on pakko huomata se. Muuta ulospääsyä umpikujasta ei ole jollei sellaiseksi lasketa imperialismin pakottamaa barbariaa, joka esim. voi olla Libyan varoittavan kohtalon näköalana. Toinen vaihtoehto piilee vallankumouksen jatkuvassa luonteessa. Se tarkoittaa, että vallankumousten tulisi luoda kansankokouksia valitsemaan tarvittavia elimiä, joissa voisi keskustella, tehdä päätöksiä ja organisoida tavoitteet ja käytännön askeleet eteenpäin. Pysyvät itsepuolustusjoukot ja yhteydet armeijan varusmiehiin ovat myös välttämättömiä toimenpiteitä. Varusmiesten tulisi olla edustettuina kansanneuvostoissa. Taisteluissa diktatuureja vastaan ei saisi missään vaiheessa turvautua imperialismin apuun niin kuin Libyassa on tehty. Imperialismi ja diktaattorit ovat kaksoisveljiä keskenään. Yhdysvallat tukivat Saddam Husseinia hänen kymmenvuotisessa sodassaan Irania vastaan, mutta se ei estänyt heitä hyökkäämästä Irakiin 2003. CIA loi al Qaidan 1970–luvulla työkaluksi neuvostomiehitystä vastaan. Kun USA:n ulkopolitiikka tarvitsi interventiota Keski–Aasiaan, se hyökkäsi Afganistaniin al Qaidan jahdissa vuonna 2001. Myöhemmin Kaddafi pelkäsi, että häntä odottaa Husseinin kohtalo ja muuttui CIA:n kätyriksi. Äskettäin paljastettujen asiakirjojen mukaan CIA kuljetti (monien mielestä mm. Suomen kautta) talebaneja Libyaan kidutettavaksi, ja nyt käyttää al Qaidan sotureita (1) Gaddafia vastaan.

Arabikevään vallankumouksella on ainutlaatuinen historiallinen tilaisuus muuttaa koko alueen ja sitä kautta myös maailman geopoliittista karttaa. Spontaanisuuden on annettava tilaa suunnittelulle ja organisoidulle toiminnalle niin, että vallankumous ei silti menettäisi aitouttaan. Vallankumouksen on mentävä ohitse kapitalistisen järjestelmän raameista, demokraattiset hallintosuhteet on haettava tulevaisuudesta, ei olemassa olevasta. Nykyinen ”demokratia” kannattaa heittää maan rakoon muuallakin kuin arabimaissa. Porvarillinen demokratia palvelee vain markkinoiden intressejä; nämä kaksi asiaa eivät kumoa toinen toista ilman vallankaappauksia ja väkivaltaa. Arabimaissa ottomaanien valloitus antoi paikkansa länsimaiden kolonialismille ja viimeisen korvasivat kansallismieliset juntat useimmiten armeijan toimeenpanemalla vallankaappauksella. Kylmän sodan aikana vastakkainasettelu Naton ja Varsovan liiton välillä käytiin mm. kilpailemalla kolmannen maailman johtajien suosiosta. Silloin puhuttiin jopa arabialaisesta sosialismista ja anti-imperialismista.

Nämä ajat ovat takana, Nasserin jälkeläisistä tuli sionismin tukijoita ja vasemmiston puuttuessa vastarinta korruptiota ja nepotismia vastaan joutui islamistien käsiin. Arabimaissa ei ole itsenäistä porvariluokkaa, jollei sellaiseksi laske kombradoriporvaristoa, jonka intressit ovat tiiviisti yhteydessä imperialismiin ja sen firmojen raaka-aineiden riistoon. Neuvostoliiton sisäisen luhistumisen jälkeen kyseiset diktaattorit jäivät tyhjän päälle. Jotkut integroituivat täysin ja avoimesti lännen intressejä palveleviin systeemeihin ja jotkut toiset harrastivat kaksinaamaisuutta. Viimeisiin lukeutuvat Hussein, Gaddafi ja Assad. Kuten Gaddafin, myös Assadin on annettu lahdata omaa kansaa mielin määrin ja vieläpä Israelin siunauksella. Assadin diktatuuri on sionismille kaaosta parempi vaihtoehto. Arabikevät järkyttää Israelin vakautta ilman Assadin vallastasyöksemistäkin. Israelin oman väestön toimesta aiheutettu epävakaus moninkertaistuu nyt kun kysymys Palestiinan omasta valtiosta nousee taas esiin. Tämä ei säästä niin maltillisia (Abbas) kuin radikaalimpiakaan palestiinalaisjohtajia arabikevään vaikutuksilta. Assadin syökseminen vallasta synnyttäisi tendenssejä kurdivaltion perustamiseksi, mikä siirtäisi arabikevään paineet Ankaraan ja Teheraniin. On sanottu että tyrannien aika on ohi. Se on tietyllä tavalla totta, muttei sillä tavalla kun median papukaijat haluavat esittää lännessä. Vastaus jokaiselle epäkohdalle ei ole edustuksellinen parlamentarismi tai pikemmin sen puute. Asia ei ole niin että yhtäältä seisovat diktatuurit ja toisaalta lännen demokratia, jota tulisi tavoitella. Parlamentarismi kehittyi kapitalismin tietyssä vaiheessa silloin kun porvaristo oli nuorta ja taloutensa liberaalia. Arabimaissa porvaristo oli syntymästään asti vanha, heikko ja ontuva. Se ei voinut silloin ja vielä vähemmän voi nyt ratkaista kansalliset ongelmat siellä missä niitä on (Palestiina).

Totuus on että tyrannit kaatuvat siksi että niiden päätukija, imperialismi kokee kuoleman kouristuksia. Vallankumouksesta on tehtävä jatkuva, tyrannien mukaan pitää lähettää myös porvaristo ja kapitalismi. Tämä on arabikevään objektiivinen sisältö. Sen onnistuminen riippuu siitä, että saadaanko kansanjoukot tiedostamaan sitä ja toimimaan tietoisesti oikeiden muutosten aikaansaamiseksi. Arabikevättä pelkäävät kaikki ne, joilla on menetettävää. Arabinationalistien lisäksi niitä on imperialismi, sionismi, arabialainen muu porvaristo ja islamismi. Ei ole sattumaa, että islamismi on vastustanut vallankumouksia ja esim. Egyptissä on asettunut diktatuurin tueksi osallistumalla uuden sotilasjuntan hallitukseen. Yhteenkään näistä vanhoista järjestelmistä ei ole paluuta, jollei sellaiseksi lasketa Libyassa meneillään oleva libanonisaatio ja uussiirtomaistaminen. Viimeinen barbarian näköala tulee olemaan hinta, jota kansanjoukot joutuvat maksamaan jos epäonnistuvat muuttamaan vallankumouksensa jatkuvaksi.

Näköala tämäntyyppisestä barbariasta on otettava vakavasti. Gaddafia vastaan uskaltautuneita kapinallisia tullaan hallitsemaan sisältä käsin ”Libyan ystävien” toimesta. Imperialismin intresseihin kuuluu muitakin paljon tärkeämpiä suunnitelmia. Libyasta käsin voi puuttua muihin kansannousuihin alueella. Kuten on myönnetty, Natolla on oiva mahdollisuus jarruttaa yhä enemmän kasvavia Kiinan intressejä, ei vain Libyassa, vaan koko Afrikassa. Sen vuoksi Kiina, joka pari kuukautta sitten myi aseita Gaddafille, nyt on liittynyt Libyan ystäviin. Myös Venäjä valitti Naton brutaaleja pommituksia ja lännen sotilaiden maihinnousua, mutta ilman Venäjän ja Kiinan ääntä YK:n turvallisuusneuvosto ei pystyisi määräämään lentokieltoa, joka oikeutti Natoa pommittamaan. Ilman turhia kiukuttelua Venäjä niin ikään liittyi ”Libyan ystäviin”. Kaikkien konnien on oltava läsnä kun Libyan öljyapajat ovat tarjolla.

EUROOPPASYKSY

Lainatukiensa vastikkeeksi Kreikalle määrätty barbaarinen matokuuri, palkkojen ja lomarahojen leikkaukset ja muut säästötoimet ovat merkinneet ennennäkemätöntä kurjistamista kansanjoukoille. Tämä ei merkitse sitä, että euroalue ja maailman kapitalismi on pelastettu. Hyökkäys kreikkalaisten elinedellytyksiin muistuttaa kuolemaniskua, jonka skorpioni hännällään kohdistaa itselleen. Ainoa hyöty Kreikkaan (ja muihin maihin) pakotetusta säästöohjelmasta on se, että erityisesti saksalaiset ja ranskalaiset pankit voittavat vähän aikaa valmistautuakseen omiin hautajaisiinsa. Kuitenkin näyttää siltä, että edes tätä periferian maiden kansojen kustannuksella tapahtuvaa kilpajuoksua ajan kanssa kapitalismi ei voi voittaa.

Lehman Brothers –pankin konkurssista alkanut globaali pankkikriisi ja pankkien pelastamiseen tähdänneet bailout –pankkituet sosialisoivat kriisin, eli siirsivät sen kansallisvaltioiden talouksien hartioille. Sen jälkeen oli vain ajasta kiinni se, milloin valtiot ovat samassa tilanteessa kuin LB oli vuonna 2008. Valtioiden romahdukset alkoivat keväällä 2010, ja ketju rikkoutui Kreikan kohdalla. Tämä ei ollut sattuma, siinä on ollut omat syynsä, miksi se alkoi Kreikasta eikä jostain muusta maasta. Merkittävämpi seikka on kuitenkin se, että rikki ei enää ollut se tietty Kreikka –lenkki, vaan ketju kokonaisuudessaan. Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto myönsivät Kreikalle 110 miljardin euron lainan. Tällä tavalla Kreikan ei tarvitsisi kolmeen vuoteen lainata rahaa markkinoilta, joiden määräämä korko oli noussut pilviin. Kevätkesällä 2011, eli vuoden kuluttua Kreikan niin velka kuin vajeetkin olivat kasvaneet entisestään, mikä pakotti Kreikan eliittiä pyytämään toisen vielä suuremman lainaerän. Tämä johti siihen, että samankaltaisen avun tarpeeseen joutuivat Irlanti ja Portugali. Kontaminaation kierre oli jo alkanut. Todellisuudessa ketju on rikkoutumassa myös muiden lenkkien kodalta. Lomakuukauden aikana kriisin kärjistymisen rytmit kiivastuivat. Heinäkuun 6. päivänä Portugalin ja pian Irlanninkin valtion velkakirjojen luottoluokitus laskettiin roskalainojen tasolle. Kolme euroalueen maata oli menetetty, mutta nyt huolenaiheena oli Espanja, jonka odotettiin olevan seuraava. Asiat eivät kuitenkaan tule niin kuin asiantuntijat odottavat niiden tulevan. Toisin kuin oli alun perin odotettu, ennen Espanjaa on luhistumassa Italia, jonka velka on tähtitieteelliset 1800 miljardia euroa, mikä on neljännes koko euroalueen velkamäärästä.

Periferiasta vararikon paineet siirtyvät kovaan ytimeen, kansantalouteen, joka on euroalueen kolmanneksi suurin. Se uhkaa romuttaa koko eurorakennelman ja laajemminkin EU-projektin. Tulipalo ei polta vain PIIGS- maita vaan kehityksen dominoivia voimia. On tärkeä ymmärtää, että Kreikan kriisi ei ole kreikkalainen kriisi, vaan eurooppalainen ja yleismaailmainen. Kapitalismin epätasaisen kehityksen ansiosta Kreikka sattui olemaan heikoimman linkin asemassa. Niin EKP:n Trichet ja USA:n Obama kuin myös maailman kapitalismin huippujohtajat varoittavat siitä, että hallitsematon tai hallittu Kreikan vararikko johtanee tilanteeseen, joka syntyi Lehman Brothers –pankin vararikosta 2008. Miten voi olla mahdollista, että maa, jonka bkt on vain 2,7 prosenttia euroalueen bruttokansantuotteesta, voi muuttua maailmantalouden kuolemantuomioksi. Kaikkien maiden talouksilla on maailmanlaajuinen yhteys. Yhteys alkoi imperialistisen kauden alkuvaiheessa 1900 –luvun alussa, ja se saavutti huippunsa finanssipääoman globalisaatiolla viimeiset 30 vuotta. Ainoastaan analyytikot, jotka näkevät globalisaation kansallisten kansantalouksien summana voivat kuvitella, että ratkaisu löytyisi kansallisvaltion puitteessa. Sosialidemokraatit sekä myös ”sosialismi yhdessä maassa”-teorioita kannattava stalinistisnationalistinen kansallisvaltion fetissi nostavat kädet pystyyn ja pitävät kriisiä joko porvareiden oikkuna ja temppuna tai muuten arvoituksena vailla selityksiä. Marxin mukaan kapitalismin yksi perusristiriidoista piilee tuotantovoimien yleismaailmaisen luonteen ja kansallisvaltion kapeisiin raameihin perustuvien yksityisomistuksen suhteiden välillä.

Euroalueen nykyinen kriisi on tämän kärjistyneen historiallisen ristiriidan ilmaisu. EU:n projekti on vain kapitalismin yritys vastata haasteisiin, jotka syntyivät NL:n itse luhistumisesta (implosion) ja Saksojen yhdistymisestä. Euroalue koostuu 17 kansantaloudesta, joissa on yhteinen valuutta. Kuten MTL:n 5. järjestökokouksen asiakirjassa todetaan: ”Euro ei kuitenkaan ole tavallinen valuutta. Euro on luottotuote, jonka tuottaa EKP. Se on eräänlainen velkavaluutta, jonka on tuottanut pankkikartelli annettavaksi eri maiden käyttöön. Euro ei heijasta tietyn maan talouden todellista dynamiikkaa. Euro on keinottelun työkalu erityisesti euroalueen sisällä. Pankit keräävät kassoihinsa euromailta likviditeettiä, jota välittävät niille takaisin lainojen muodossa. Näin ollen, pankit määräävät jäsenmaiden talouspolitiikkaa. Euro on valuutan muodossa esiintyvä velkakirja, joka tavoittelee finanssisektorin ekspansiota. Viimeksi mainittu on laajentunut niin totaalisesti, että se tukahduttaa talouden kokonaisuudessaan. Suurpankkien liikevaihto ylittää reilusti muun talouden bruttotuotteen. Kriisin aikana kansalliset antagonismit korostuvat, keskipakovoimat vahvistuvat ja euro hajoaa moneen ehkä 17 osaan tai jopa isompaan määrään osia. Vararikkonsa jälkeen Argentiinassa, siis samassa maassa oli käytössä useampi valuutta.

Omien raunioiden alle Euroopan Unioni uhkaa kaivaa sen eri osille hautoja. Euroopassa kaikki luokkajakoon perustuvan talouden ja riistopolitiikan väkivaltaiset tuulet puhaltavat tällä hetkellä täysillä. Lehman Brothersin konkurssin seurauksena syntynyttä pankkikriisiä hoidettiin jättiläismäisillä pankkitukioperaatioilla (bail out). Siinä oli kaksi ongelmaa. Ensinnäkin menetetty luottamus pankkien välillä ei ole koskaan palautettu; eikä se enää palaudu varsinkaan nyt kun eletään kokonaisten valtioiden konkurssiaikaa. Seurasi taantuma, joka nimitettiin ”hillityksi taantumaksi” (contained depression) tai elvytys työttömyyden kera (jobless recovery). Toiseksi ja vakavammaksi ongelmaksi nousi se, että edellisestä syntyi jättivajeita valtioiden budjeteissa. Vajeet hoidettiin luonnollisesti lisävelalla, ja pankkien konkurssi oli tällä tavalla sosialisoitu. Nyt pankkien asemassa on kokonaiset valtiontaloudet. Tukea pankeille antoivat valtiot eli kansalaiset. Valtion voi pelastaa vain isommat valtiot. Kreikan, Irlannin ja Portugalin konkursseja on tähän asti vältetty eri tukirahastojen kautta. Sitten kun porukkaan liittyy Espanja tai Italia konkurssin pallo on Ranskan ja Saksan välisellä rajalla. Eurovelkakirjojen painaminen vain nopeuttaisi kyseistä prosessia. Samanaikaisesti budjettivajeiden lisäksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa, valtioiden interventiot loivat omia hirviöitä. Kiinassa syntyi giganttiset spekulanttikuplat ja hillittömän inflaation paineet. Viimeiset seikat aiheuttivat maailmanlaajuisen raaka-aineiden, energian ja ennen muuta ruuanhinnan reilua nousua, mikä taasen ojensi liekin arabikevään ruutitynnyrille. Nyt kun Kreikasta tulee tämän päivän Lehman Brothers, uusi entistä syvempi lama häämöttää, mikä pahentaa budjettivajeet lännessä ja jouduttaa kiinalaisen talouden pakkolaskuun. Analyytikoiden mukaan toisin kuin 2008, nyt kansantalouksilta on loppunut polttoaine.

Erilaisilla tukilainoilla ei ole tuettu Kreikan kansaa, vaan velkojat antavat rahaa Kreikan eliitille, jotta tämä kykenisi maksamaan heille takaisin saataviaan. Koko ajan kuritettu kansa ei enää suostu tulemaan hallituksi samalla tavalla ja lähtee barrikadeille. Jos Kreikka ei saa ensimmäisen jättilainan kuudetta osaa ja uutta vielä suurempaa lainaa, se ajetaan velkasaneeraukseen. Hillittykin velkojen järjestely muuttuu helposti hillittömäksi, jos markkinat päättävät hyökätä johonkin suureen maahan, joka kärsii Kreikan konkurssista. 80 prosenttia Kreikan valtion velkakirjoista on ranskalaisten ja saksalaisten pankkien kassakaapeissa. Kreikan virallinenkin konkurssi on enemmän kuin todennäköinen tämän syksyn aikana. Euroopalle ja koko maailmalle aiheutuva myllerryksen intensiteetti jää nähtäväksi. Vaikka sellainen ei johtaisikaan euron välittömään konkurssiin, se joka tapauksessa johtaa tilanteeseen, jossa eletään korkean (kaksinnumeroisen) työttömyyden ja yhä kasvavan inflaation oloissa. Stagflaatio yhdessä valtion turvamekanismien romuttamisen kanssa johtavat arabikevään tapaiseen eurosyksyyn. Euroopassakin kansanjoukkojen on valmistauduttava tulevien historiallisten taistelujen johtamiseksi kansan ja työväenluokan kannalta edulliseen tulokseen.

Kreikassa vallitsee esivallankumouksellinen tilanne, joka voi koska vaan johtaa valtatyhjiöön. Kriisin heikoin lenkki on samalla vallankumouksen elinvoimaisin veturi. Kapitalismia ja kriisiä voi vastustaa sosialistisella ohjelmalla, ja tukemalla Kreikan orastavaa vallankumousta. Euroopan maiden historiallinen integraatio voi toteutua ainoastaan Euroopan Yhdistyneiden Sosialististen Federaation puitteissa. Tämän projektin toteuttaminen on meidän käsissä. Sen toteuttamiseksi meidän tulee toimia heti!

__Dimitris Mizaras

(1) Liberation: Entinen mudzahedin Tripolin kuvernööriksi

Huom. Alustus pidetään Oulun Sosiaalifoorumissa 11.9.2011

Libyan kapina alkoi Tunisian ja Egyptin kapinoiden myötävaikutuksesta. Tunisiassa ja Egyptissä, mutta myös muualla kapinoita käynnisti kapitalismin kriisi, ruuan hinnan raju nousu ja korkea työttömyys. Kapinoivat kansalaiset näkevät kurjuutensa syyt vuosikymmeniä vallan kahvassa olevien tyrannien kasvoilla, demokratian puutteessa sekä korruptiossa ja nepotismissa. Kapinat eivät halua maittensa jälleensiirtolaistamista, ei uutta baath –puolueen tapaista kansallista sosialismia eikä varsinkaan islamin valtaa. Arabikevät on edistyksellinen liikehdintä, joka kyseenalaistaa kaiken tähän asti pätevän status quo:n. Baathismin, islamismin, kolonialismin ja imperialismin lisäksi se kyseenalaistaa myös sionismia. Arabikevään virus on tarttunut Israeliin ja muihin maihin Euroopan eteläistä rannikkoa pitkin. Tel Avivissa, Ateenassa, Madridissa ja muualla mielenosoittajat nimittävät kaupunkinsa keskusaukioita Tahririn aukioksi, Kairon keskusaukion mukaan.

Libyassa kapina lähti liikkeelle muiden maiden vallankumousten vanavedessä. Libyassa nälkä ja työttömyys eivät olleet samalla tavalla akuuttiongelmia. Eri heimojen vapauden kaipuu ja vanhat sekä uudet kaunat Gaddafia kohtaan ohjasivat kansaa ottamaan vallan käsiinsä Bengasissa. Siellä perustettiin neuvosto ja kokoonnuttiin tekemään päätöksiä demokraattisesti. Neuvoston talon seinälle ripustettiin jättibanderolli, jossa luki: EMME TARVITSE LÄNNELTÄ APUA”. Kapinallisilla ei ollut varusteita ja ruokahuolto hoidettiin Egyptin kapinan avustuksella. Silti henki oli korkealla. Lähdettiin marssimaan kohti pääkaupunki Tripolia, värväämällä ja kouluttamalla lisää kapinallisia. Kuitenkin mitä enemmän siirryttiin länteen, sitä enemmän ongelmatkin kasvoivat. Ensinnäkin aliarvioitiin Gaddafin mahdollisuudet puolustautua. Etenkin palkkasotureiden ja maahanmuuttajien taistelutahtoa ei osattu mitata oikein. Kun kapinallisten eteneminen oli torjuttu, asialle pääsi armeija järeine aseineen, tykkeineen ja hävittäjineen. Seurasi kaupunkien piirittämistä ja siviilien rumaa lahtausta. Konservatiiviset ja taantumukselliset tendenssit täyttävät tilaa aina kun syntyy tappiomielialaa. Sen sijaan että käännyttäisiin Egyptin kapinallisten puoleen, Bengasin neuvosto pyysi tukea YK:lta. Uuden doktriinin mukaan käytännössä Nato on YK:n toimeenpanoelin. YK:lla oli mandaatti vain valvomaan Gaddafin hävittäjien lentokieltoa. Ranskan, Britannian ja Italian hävittäjät pommittivat – ja pommittavat edelleen – kaupunkeja aina kun epäillään siellä olevan Gaddafin kannattajia, monta kuukautta senkin jälkeen kun Gaddafilla ei ollut enää yhtään hävittäjää käytössään.

Imperialismin puuttumisen motiivit

Länsimaailman intervention motiivit ovat monenlaisia, ensisijaisesti poliittisia ja sen jälkeen taloudellisia. Tunisian ja Egyptin vallankumoukset eivät antaneet paljon puuttumistilaa imperialismille. Sen lisäksi niissä maissa on aina ollut lännen peukalo läsnä hallinnossa, pystyttiin helpommin hoitamaan asiat niin, että diktaattorit kaatuivat mutta diktatuurit jäivät eloon. Heimojakonsa ansiosta Libya oli otollinen maa sisäisille konflikteille. Vallankumous voidaan kukistaa myös tukemalla sitä sillä tavalla, että joko se ei voi voittaa tai voittavat kapinallisten osat, jotka suhtautuvat länteen myötämielisesti. Intervention yksi näköala on Libyan libanonisaatio. Pitkäaikainen sisällissota, jossa imperialismi näyttelisi sovittelijan roolia. Toinen näköala on sellainen, että maa osittain tuhottaisiin, niin että sen jälkeen olisi jälleenrakennusavun tarpeessa. Avustusten antamista aina saattavat kiristykset ja ehdot. Ulkopuolisten poliisien ja ns. ”rauhanturvaajien” läsnäolo Libyassa olisi tämän skenaarion mukaan välttämätön. Tärkein motiivi siis tässä on Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä käynnissä olevien arabivallankumousten tukahduttaminen Libyasta käsin.

Toinen poliittinen motiivi on Kiinan vaikutusvallan vähentäminen Libyassa ja laajemminkin Afrikassa. Asiaan on heittänyt valoa tieteellinen tutkimus (1), jonka mukaan USA:n joukkojen (afrikom) keskeinen tehtävä on Kiinan vaikutusvallan rajoittaminen Afrikassa. Kiinalla on Libyassa 75 firmaa, joiden investointiarvo on 19 miljardia dollaria. Naton interventio ja etenkin sisällissota vaarantaa Kiinan osallistumista Libyan öljyvarantoihin, varsinkin jos tämä ei tunnusta uutta hallintoa ja vanhat Gaddafin sopimukset katsotaan uudella silmällä. China Military Army –lehden mukaan kiinalaiset investoinnit ulkomailla kasvavat 54 prosentilla vuositasolla. Viime vuonna laskettu kiinalaisyritysten arvo ulkomailla on ollut 1200 miljardin luokkaa. Kiina ennakoi jäävänsä paitsioon jos sopimukset tulevat uusiksi ja sen vuoksi ei käyttänyt veto-oikeutta turvallisuusneuvostossa, joka antoi Natolle valtuudet lentokieltoon. Reaganin hallituksen varavarainministeri Paul Craig Roberts kertoi juuri sen, että Libyassa ei ole kysymys vain öljystä, vaan myös Kiinan vaikutuksen takaisin työntämisestä Afrikassa (2). Gaddafin syökseminen vallasta oli enemmän poliittisten kuin taloudellisten seikkojen sanelema. Libyan kaikista öljyvaroista 80 prosenttia sijaitsee itäisessä maanosassa (3) johon ei ole enää ulottunut Gaddafin valta sitten viime alkukesästä asti. Siellä on sijoitettu suurin osa kiinalaisista investoinneista. Jos maahan asettuu uusliberalistinen hallitus, joka yksityistää öljyrikkaudet, länsimaalaisten ja kiinalaisten yritysten välille syntyy mahtava kädenvääntö öljystä.

Libyan talletukset ulkomailla on takavarikoitu. Niitä annetaan nyt tipoittain siirtymäkauden hallitukselle. Arvioiden mukaan Libyan valtion omaisuus on n. 150 miljardia dollaria kansallista pääomaa ja 144 tonnia kultaa, jota säilytetään Libyan keskuspankissa. Maan öljyteollisuus ennen sotaa tuotti 1,6 miljoonaa tynnyriä päivässä, josta 85 prosenttia suuntautui Eurooppaan. Libyasta löytyy Afrikan suurimmat öljyvarannot, 46 miljoonaa tynnyriä. Asukasluku on vain 6,4 miljoonaa, tyydyttävästi koulutettuja ihmisiä. Infrastruktuuria ei ole Irakin tapaan katastrofaalisesti tuhottu, joten maan nouseminen jaloilleen on helpompaa. Ranskalla on etusija apajien jaossa. Figaro –lehti puhuu Sarkozyn sodasta. Brittivirkailija, joka halusi puhua anonyymina, totesi Economis –lehdelle, että Naton puuttuminen Libyaan merkitsee sitä, että maa on meidän protektoraatti, me olemme sen miehittäjiä. Libyan rikkauksien jakajana on myös Italian Berlusconi, yksi Gaddafin parhaimpia ystäviä. Saaliin suuntaan vilkuilee jopa Turkki, joka haluaa näytellä merkittävän pelurin roolia laajalla alueella. Turkki ehdottaa yhteistyötä oman valtiollisen kaivosfirman, TRAO:n kautta. Saksalaiset tulevat perästä. Sen vuoksi saksalaisia liikemiehiä matkusti Tripoliin saksalaisilla sotakoneilla hyvissä ajoin ennen Pariisin kokousta neuvotellakseen bisneksistä.

Naton fyysisen intervention merkitys Tripolin valloittamisessa

Naton tavoitteet muuttuivat siitä, mitä ne olivat viime keväänä. Silloin haluttiin luoda olosuhteet, joissa epävakaus jatkuisi ilman että joku osapuoli voittaisi. Libyassa, mutta myös ympärillä orastava vallankumous oli ykkösvihollinen. Gaddafia ei haluttu pois, vaan päinvastoin se nähtiin vallankumouksen vastapoolina. Muutenkin Gaddafi oli Berlusconin ja Blairin lojaali ystävä ja CIA:n luotettava yhteistyökumppani. Libya oli yksi totalitaarisista valtioista, johon CIA vei laittomasti pidätettyjä ihmisiä kidutettavaksi (4). Suomen väitettiin silloin olleen yksi CIA:n kuljetusten läpikulkumaa. Silloisen operaation nimi oli Odysseuksen aamunkoitto (5). Nimi viitasi Odysseuksen kymmenvuotiselle seikkailulle ennen kun onnistui palaamaan kotiin. Tripolin miehittäminen oli suunniteltu Pentagonissa.

Operaation nimi tällä kertaa oli ”Merenneidon aamunkoitto”. Merenneidoksi kutsutaan Tripolin kaupunkia. Kapinalliset eivät pystyneet tunkeutumaan kaupungin puolustuksen läpi ja Tripolin sisällä ei ollut syntymässä varteen otettavaa kansannousua. Operaatio toteutettiin maasta eikä ilmasta käsin. Maanpuolustuskorkeakoulun strategian pääopettaja Juha-Antero Puistola kertoi Ajankohtainen kakkonen –ohjelmassa, että mediat tiesivät ainakin kaksi viikkoa operaatiosta, muttei tiedotettu siitä, jottei operaatio vaarantuisi. Natolla on neuvonantajan valepuvussa peitearmeija Libyassa. Nato kuljetti meren kautta kalastajiksi naamioituja kapinallisia ja kolmelta suunnalta maanteitse. Itä-Libyassa, Tunisiassa ja Qatarissa saakka koulutetut kapinalliset olivat hyvin aseistettuja. Niiden kuljettamisessa Tripolin sisään käytettiin CIA:n tiedustelutietoja. Kuten liikkeellä olevat videot paljastavat, kapinallisten joukoissa oli Naton eliittitaistelijoita. Tripolin valtausta Nato tuki 126 pommituslennolla viikonlopun aikana. Yhteensä Nato on suorittanut 19877 lentoiskua elokuun loppuun mennessä. Tripolin valtauksessa käytettiin myös miehittämättömiä hävittäjiä.

Yksi kapinallisille asetetuista ehdoista on ulkomaalaisten poliisien valvonta maassa. On selvää, että sitten kun kyseessä on niin suuret poliittiset ja taloudelliset intressit, imperialismi haluaa olla pysyvästi maassa. Kapinalliset ovat toistaiseksi ilmoittaneet YK:n pääsihteeri Martinille, etteivät halua Libyaan kansainvälisiä sotilastarkkailijoita. Nato myönsi joukkojensa olevan läsnä Libyassa (6). Vielä viime viikolla Daily Telegraph kirjoitti SAS –erikoisjoukkojen avustavan fyysisesti kapinallisia Libyassa. SAS:n entinen jäsen kertoi tietotoimistoille, että Britannian erikoisjoukot ovat olleet Libyassa sodan ensimmäisestä päivästä asti (7). Kapinalliset kieltäytyivät kunniasta saada natomailta poliiseja, mutta YK: pääsihteerin erityislähettiläs Ian Martin on saapunut Tripoliin neuvottelemaan avuntarpeen suuruudesta. Hänen mukaansa Libyan uudet hallitsijat ovat uusien haasteiden edessä, mutta he tiedostavat sitä hyvin.

Vallankumous Libyassa on tienristeyksessä. Se tarvitsee uudenlaisen kansannousun, joka pakottaisi lännen petolinnut pois maasta. Jatkuva vallankumous on ainoa keino päästä eroon niin diktaattoreista kuin diktatuuristakin ja sitä tukevasta imperialismista. Sosialistiset uudistukset ja työväenkontrolli tuotantoon ja sen jakoon on ainut edellytys oikeudenmukaiselle ratkaisulle kapitalismin barbaarista antagonismia ja kilpailua vastaan.

_Dimitris Mizaras_

(1) China’s New Security Strategy for Africa

(2) US To Recoup Libya Oil From China

(3) Libya: The DC/NATO Agenda and the Next Great War

(4) CIA:n vankilentojen salat julki alihankkijoiden sopimuskiistasta – Libyakin kumppanina

Asiakirjat paljastavat lännen tiiviit suhteet Gaddafin Libyaan

Ikävä paperi löytyi Libyasta: CIA-yhteys selvisi

(5) Vallankumous ja vastavallankumous arabimaissa

(6) Britain admits NATO helping rebels hunt down Gaddafi

(7) NATO myöntää joukkojensa läsnäolon Libyassa

SAS-erikoissotilaat ja Nato auttavat kapinallisia Gaddafi-jahdissa

WORLD CRISIS AND REVOLUTION In February 2011, the US Federal Reserve chairman Ben Bernanke was bluntly asked, during a speaking engagement, “whether the central bank was culpable for the revolution in Egypt” (Financial Times, March 26/March 27 2011). Bernanke, as it was expected, denied it. He protested that it’s unfair to blame US monetary policy, particularly  “Quantitative Easing 2”(QE2) launched  by the Fed in November 2010, for the tidal wave of inflationary pressures engulfing the “emerging markets” and  the entire underdeveloped South, rising the energy and food prices and propelling the revolutionary storm in the Middle East. But the question posed it had only touched directly an open wound.

The “wound” in this case is not limited to the recent US Fed monetary policy but it refers to the world capitalist crisis itself that has exploded in 2007, and the consequences of the emergency measures taken by all central banks and States in the advanced capitalist countries, after the collapse of the Lehman Brothers in 2008, to halt the meltdown of the world financial system. by unleashing a flood of liquidity.  This is the material historical ground out of which emerged the revolution shaking now the Arab lands, the Maghreb and the Mashrek, in the southern coast of the Mediterranean, at the doors of Europe.

The essential relation between world crisis and revolution, it is what all the apologists of Capitalism, right and “left”, ignore /and or try to keep in the darkness.

After the first shock following the unexpected revolutionary events in Tunisia and Egypt, the mainstream discourse in the West and in the bourgeois mass media exhausts itself into a rhetoric about democracy or on the peculiarities of each Arab social formation in the region, obfuscating the fact that “the key-factor of the movement is the economic crisis” (Le Monde arabe dans la crise, Maghreb Machrek No 206, winter 2010-2011).

It does not mean that we have to replace the concrete analysis of a concrete situation by an oversimplifying vulgar economicism. The conditions of possibility of a revolutionary Event, of a break in the historic continuum, should not be conflated with the Event itself, which it is neither identical nor exhausted to its material conditions; it has its own life, dynamics and dialectical logic. But if the revolutionary Event is cut off from its conditions of possibility, from its material base, its “event site” (“site événementiel” to use Alain Badiou’s terminology) with all its elements and their mobilization, then it appears as a metaphysical miracle that fell from the sky. The recent revolutionary developments could not be isolated from or reduced mechanically to their crisis matrix.

In the crisis matrix dialectic of the universal and the particular is involved. Some analysts tend to ignore that dialectic and focus exclusively on what they consider as peculiarities of the Arab social formations. But these regional and national peculiarities are not fixed; they have risen and developed historically in constant interaction with the dominant trends of world development, particularly with the ascent and world domination of capitalism, colonialism, imperialism. In the first place, the archipelago of States, statelets, emirates etc. in the Middle East emerged out of the break up of the Ottoman Empire by the imperialist expansion of Western capitalism and the division of the region among the leading imperialist powers of Britain, France and Italy.

Their fate has changed with the discovery and the role of oil in the world economy, from the 1930s but particularly after the Second World War.

James Petras, insists, in his approach to the recent events in the region( in Roots of Arab Revolts and Premature Celebrations), on the  character of these states as “rentier States” providing a rather small part of their revenue from oil (or tourism) to their citizens:  “ Neo-liberal privatizations, reductions in public subsidies (for food, unemployment subsidies, cooking oil, gas, transport, health, and education) shattered the paternalistic ties through which the rulers contained the discontent of the young and poor, as well as clerical elites and tribal chiefs.  The confluence of classes and masses, modern and traditional, was a direct result of a process of neo-liberalization from above and exclusion from below”.

In that framework, the main antagonism, which has emerged is located between the rentier State and the “street”, where is mobilized the amorphous “modern and traditional” social strata, and not between capital popular democratic revolution” in Petras terms.

Social amorphousness of the Arab rebellious “street” is not an amalgam of disparate elements, modern and traditional, in any kind of equilibrium. It expresses a combined and uneven development of an ensemble of “contemporary” and “non contemporary” contradictions (to use the very actual dialectic notion of Ernst Bloch), where the modern, not the traditional, the contemporary capital/labour contradiction, globally and locally, not the non contemporary contradictions of anachronistic elements is the determining, at the last instance, pole within the fabric of the complex ensemble of social relations.

“Rentier rulers govern via their ties to the US and EU military and financial institutions”, Petras correctly writes. But these ties and the entire network of relations between the imperialist countries and the “rentier regimes” are evolving historically and are determined by world trends in capitalism.

The quadrupling of the oil price after the 1973 war in the Middle East and in the context of world crisis after the collapse of the Bretton Wood framework in 1971-73, had as consequences not only growing budget deficits, recessions and growth of external debts, but also the process of “recycling of petrodollars”, which played an important role in the transition to finance capital globalization and neo-liberalism from the 1980s onwards.

During the decades of finance globalization, the rentier regimes, particularly khaledji capital in the Gulf, were deeply integrated within the structures and networks of flow of global finance capital-not despite but because of the archaic structure of the local societies. The oil-producing countries in the Middle East were not transformed into “sub-imperialisms” as the claim was raised (for example, by the late Ernest Mandel). The historical inability of the belated and subordinated to the West Arab bourgeoisie to fulfil an effective modernizing role in the epoch of imperialist decline of capitalism, and lack of local outlets for investment in the non-oil underdeveloped production sphere, has driven the accumulated wealth of the ruling regimes to turn outwards to the globalized markets dominated by Western finance capital,  and to all sorts of extravagant schemes of decadent nouveaux riches, an emblematic example given by the kitsch skyscrapers of Dubai.

Integration into global finance capital produced not solely tremendous corruption on the privileged few on the top but also a growing misery to the broad popular masses below that pay the high social cost for the implementation of neo-liberal policies. Unemployment became chronic especially among the youth, the overwhelming majority of society.  Globalization and its new technologies (Internet etc.) had opened to a significant section of that youth (not necessarily only to the petty bourgeois sector) new international horizons and demands, beyond local limitations and the weight of conservative traditionalism.

Combined and uneven development made the Arab world the “weakest link” into the international chain of the global finance capital system into which was deeply integrated during the previous decades- in a similar way that Greece, integrated in the EU and joining the Eurocurrency revealed, at the end, became the weakest link in the Euro-zone. When the global financial system imploded, the youth revolt in Greece in December 2008 was the first political explosion of this unprecedented world crisis in the European Continent, preceding the official revealing of the State bankruptcy of the country and foreshadowing the “youth revolutions” in Northern Africa and the Arab East. In both cases, to use Trotsky’s metaphor, the powerful electric charges unleashed by the globalized contradictions of capital erupting in 2007-08 have short-circuited and melted down the weakest parts of the global network.

The arbitrary separation of world crisis from revolution plays a pernicious ideological function: it hides from the eyes of those directly affected- the exploited, the victims of the capitalist crisis- the revolutionary implications of the current crisis as well as the historical way out from the systemic impasse that threatens humanity with catastrophe.

The world capitalist crisis, now in its fourth year, after leading to the abyss banks, financial giants like Lehman Brothers and sovereign States as in the periphery of the Euro-zone, has reached the point that creates conditions for revolutionary situations, uprisings and social revolutions. Nobody expected that decades long established dictatorships, strategically vital to world imperialism and under imperialist protection, like Mumbarak’s and Ben Ali’s tyrannies, could collapse in a few weeks under the revolutionary wrath of the mobilized masses.

The ruling classes have the most immediate political interest to cover up ideologically the fact that the same world crisis, which is driving the revolution in the Arab world, could produce similar revolutionary events in their own countries. They are actually terrified by the prospect of an international expansion of the revolution not solely in the Middle East but also beyond it, in the core metropolitan countries of the North, first of all in neighbouring imperialist European Union as it is entangled in an insoluble sovereign debt, monetary and banking crisis, combined with a deep crisis of legitimacy of the existing political system of rule and growing social unrest.

For decades the dominant discourse of the dominant class was preaching as a dogma that “the historical circle opened by the 1917 October Revolution in Russia has been definitely closed”, that “the epoch of revolutions has been ended for ever”; even self-proclaimed “communists” or “Marxists” were unshaken in their belief that decades or centuries separate us from a revolutionary upheaval in the remote, indefinite future. Everybody now can see real revolutions in the real world taking place not in a far away exotic point in the planet but in our neighborhood, in the opposite side of the Mediterranean, a few miles in the south of the Greek island of Crete.

BOURGEOIS DEMOCRACY AND IMPERIALIST WAR

Like the world crisis that erupted in 2007-08, its new born legitimate children as well, the revolutions of 2011(and previously the Greek revolutionary youth revolt of December 2008) fell like an unexpected thunder in a clear sky over the heads of the think tanks of economists and political scientists in the service of the bourgeoisie.

A few days before the Tunisian revolution, Dominique Strauss-Kahn, the head of the IMF was praising Tunisia as “a model for the entire African continent”, and Anthony Giddens, the spiritual father of the Blairite Third Way described it as the “Norway of Maghreb”!!(Their comrade, “Socialist” too and chairman of the “Socialist International”, George Papandreou had promised to transform Greece into a “Denmark of the South”, before announcing to the Greek people in a televised speech from the most remote small |Greek island of Kastelorizo that the country is bankrupt as well as enslaved to a Memorandum signed by his government with the EU, the ECB, and the IMF for a bail out…)

As far as Mumbarak’s Egypt is concerned, some “specialists” were hurried to include it into the emerging bloc of the BRICs with pretensions for an international hegemonic role.

But it would be a serious error to underestimate the world bourgeoisie. After the initial shock, Western imperialists, although split among themselves and weakened, started to develop a counter-revolutionary strategy, combining repression and concessions, promises for political reforms,  invasions(Bahrain) and imperialist war( Libya).

Imperialism, after supporting for decades the dictatorships, belatedly tries to co-opt “democracy” and organize “orderly, peaceful transitions” to new forms of subjugation and social control, based upon and reproducing the pro-imperialist forces within the old tyrannical regimes, within their armies, police and CIA-trained secret services, in the various elites, old and new, among tribal chieftains.

This is the role played for example by the military council in Egypt that held a fake referendum introducing fake “constitutional reforms” to enable in a few months to transfer power to the organized forces of the former party of Mumbarak and their willing collaborators in the |Muslim Brotherhood. In Tunisia, the continuing mobilization of the masses  has obliged the “transitional” government to apparently yield to the popular political demand calling  for elections for a Constituent Assembly on July 24- as the “lesser evil” as the current prime minister Essebsi (a former collaborator of Ben Ali cursing now the same Ben Ali) has said. In Jordan and in Morocco, the promises are to “extend the powers of the people without restraining those of the monarchy, which is the symbol of national unity” etc. etc.

From the other side, as in the case of Libya, where Gaddafi had established a hermetically closed, family-centered dictatorship, preventing a Mumbarak like replacement, imperialist war came into the agenda. After leaving the Gaddafi military forces to massacre the military untrained and lightly armed insurgents and to come to the gates of Benghazi, then, the imperialists of France, Britain and the US, under the cover of the UN Security Council 1973 decision, intervened pretending to be the “saviors of last resort” and arbiters for a “post-Gaddafi transition”, following a stalemate in military operations between rebels and pro-Gaddafi’s forces. Apart from their supporters among the Transitional National Council in Benghazi, the imperialists are multiplying their calls for collaboration towards the inner circle around the Libyan dictator, including to such persons as the defector to London Mussa Kussa, former Foreign Minister and former chief of the Libyan secret services or Gaddafi’s corrupt and murderous sons like Saif al Islam al Gaddafi.  The main aim of imperialism is to transform Libya into a NATO/UN protectorate, and a crucial strategic military stronghold against the Arab revolution, first of all the Tunisian and Egyptian revolutions.

The counter-revolutionary strategy of “democracy and/or war” is unified in its differentiation as well as the popular revolutionary process from the Atlantic to the Gulf is one single process despite the peculiarities, different social political configurations, different tempos, different levels of confrontation and relationship of social forces in Egypt, Tunisia, Yemen, Bahrain, Saudi Arabia, Morocco, Algeria, Libya, Syria.

Grasping this unitary nature both of revolution and counter-revolution is essential for revolutionaries to smash both tentacles of the counter-revolutionary monster, the pacifist bourgeois democratic “transition” to save the status quo under a different façade, and imperialist war.

The struggle to defeat the “democratic” traps does not mean any rejection of the legitimate popular democratic aspirations of the masses, which are deeply rooted not only to their bitter experience  of decades long repression, torture, and extermination by the hated  tyrannical regimes, but also they are interconnected with the social demands at the heart of the popular revolution. In this framework, the transitional demand of a sovereign Constituent Assembly can play an important role, without forgetting the traps set by rulers to hijack such a demand( as in Tunisia). The emphasis has to be given to the self-organization of the revolutionary masses into soviet-type grassroots organizations (committees, councils, etc.), which already had emerged although in an embryonic form in Egypt and Tunisia, and to the struggle to smash the repressive State apparatuses, to take power by the workers and the poor popular strata, to confiscate the wealth usurped by the dictators and their acolytes, to expropriate the expropriators, local and foreign, kick out imperialism and re-organize the entire Middle East( including a liberated Palestine) on new socialist bases.

In other words, the historical task is to make the revolution permanent, defeating all its foreign and internal foes.

The social revolution cannot be advanced without fighting imperialism, its “democratic” traps as well as its war aggressions, and imperialism cannot be defeated without deepening and expanding the social revolution.

ON LIBYA AGAIN

On this basis, our Party, the EEK, in the case of Libya, fights uncompromisingly the imperialist aggression, and at the same time, supports the popular revolutionary struggle of the rebelled “shebab”( youth) against Gaddafi’s tyranny, warning about the reactionary role of the Benghazi self-appointed “government” of former Gaddafi’s officials and other willing collaborators of imperialism. We say “Imperialists out from Libya and the Middle East”, and at the same time, “Down with Gaddafi and all tyrants! Victory to the revolution!” You cannot fight Gaddafi without fighting to defeat imperialism, and you cannot fight imperialism without fighting to overthrow Gaddafi.

It is totally counter-revolutionary a position of support to the UN Security Council 1973 Resolution giving the green light for imperialist intervention in Libya like that taken by all the liberal “left” in Europe but also by sectors of the “radical left”, expressed in a very clear way by Gilbert Achcar (the Lebanese left economist, politically close to the former ‘United Secretariat of the Fourth International”. See Gilbert Achcar, “A Legitimate and Necessary Debate from an Anti-Imperialist Perspective”, ZNet, 25 March 2011). Later, Achcar opposed the NATO bombings although still defending his initial position of support to the1973 SC resolution, and presenting the Transitional National Council as a carrier of a “program of real democratic change”. Alex Callinicos, the leader and theoretician of the “radical left” British SWP, although rejecting Achcar’s position and opposing the imperialist intervention, was careful to keep a friendly, soft attitude to this openly pro-imperialist position, writing in a comment in “Socialist Worker”, the paper of the SWP, on April 2: “The most intelligent case for supporting the intervention has been made by my old friend Gilbert Achcar. A consistent opponent of Western imperialism, Gilbert argues that this is an occasion when anti-imperialists should be willing to make compromises” etc. etc. How you can describe in the most friendly and even flattering way as “intelligent” an unashamed defence of imperialist aggression?

We have to make very clear the following: the popular uprising against the dictatorship of Gaddafi, the ally of the US in the terrorist “war on terror”, and friend up to recently of Tony Blair, of Berlusconi, and of Ben Ali up to the last moment of his overthrow( the Libyan services had  actively helped the repression of the Tunisian revolution) is an inseparable part of the Arab revolutionary process and not a “conspiracy” organized by imperialism, as claim many self-styled “anti-imperialists”, ALBA in Latin America, Chavists everywhere or neo-Stalinists, including, in Greece, the “libertarian” Takis Fotopoulos of ‘Inclusive Democracy” or the neo-Stalinist George Delastik, chief editor of the weekly paper PRIN of the New Left Current( NAR), unashamedly supporting Gaddafi.

Fotopoulos attacked the EEK and personally the author of this article as “agents of the transnational elite and of Zionism” because we have said the obvious by calling the Libyan dictator “a man of imperialism”. According to his opinion, the Gaddafi regime has to be supported because it remains “anti-imperialist”, “not a client State”, and it is connected not directly but “only indirectly to the West by the internationalized market”. Only indirectly?

It was long ago when the former admirer of Nasser was in conflict with the imperialists, demonized by the West, and winning the sympathy or the support of anti-imperialist and left wing forces (among others, of the International Committee of Healy-an international Trotskyist current, with which the EEK has split in the 1980s- that had manifested a crude form of opportunism towards the so-called |Libyan “Jamahiriya’). After the collapse of the USSR, capitulating to imperialism, the Gaddafi regime started in 1999 its collaboration with the  CIA; from 2003 became openly subservient to the West, giving shelter in Libya for special torture center for people accused to belong to Al Qaeda, betraying to the British MI6 the IRA and providing information on every connection, real or fictitious, with anti-imperialist movements and revolutionary organizations internationally; it  gave the oilfields of the country to the British ,Italian, French and US companies( in a deal very profitable for the Gaddafi family itself and its friends); on this basis, the Libyan tyrant was transformed from a pariah to a valuable friend praised by all the Western rulers.

But the political problem is not the pro-Gaddafi guru of a self styled “anarchist” sect called ‘Inclusive Democracy’. In Greece, as well as in Italy and in other countries, a kind of Stalinoid, hollow “anti-imperialism” came forward in defence of the Libyan butcher of his own people.

Some of the consequences of this stand, we saw in a demonstration in Athens, on March 22,( and in which the EEK too has participated) originally called against the much publicized  EU Summit of the 24/25 March to finalize the “grand bargain” to deal with the crisis in the Euro-zone at the expense of the European working class. The NAR and its coalition of centrist organizations ANTARSYA are very proud (as they write in the paper PRIN on 27/3/11) that through the coordination of a number of rank and file unions that they control they succeeded to “re-orientate” (?) the demonstration, taking with them also the small group around the trade union bureaucracy of GSEE and ADEDY, and substituting the demonstration against the EU by an anti-war demonstration against the imperialist intervention in Libya.

There is no doubt that a mobilisation against imperialist aggression in Libya was (and is) necessary and timely.  But it was a disorientation (not “re-orientation”) to cancel an anti-EU mobilization and substitute to it a (small in numbers) anti-war demonstration, where the majority of the organizations manifested a (not so) “critical”| or even quite unconditional support to Gaddafi.

What was-and is- absolutely necessary to do was and is to connect the struggle in support of the Arab revolution and against the imperialist aggression in Libya with the dramatically deteriorating crisis in the European Union and the prospects of a social revolution in Europe itself.

THE EU SUMMIT FIASCO

War and revolution in the Middle East coincide with a resurgence of the aggravated sovereign debt crisis in the Euro-zone and political crises all over the EU. What unifies all theses developments is the world capitalist crisis, now in its fourth year.

From November 2010, Sarkozy and Merkel were supposedly working on a scheme, nicknamed later as “the Grand Bargain” to impose German anD French interests on the entire EU as a “long term solution to the crisis”.

The plan was nearly agreed in its final form on March 11, 2011 and it was presented for ratification in the EU Summit in Brussels on March 24-25. Precisely on the eve of the Summit, the Grand Bargain proved to be a Grand Fiasco. The Euro-zone sovereign debt crisis was exacerbated with the downgrading of Greece, Portugal, and of 30 banks in Spain, the fall of the Portuguese government putting on the agenda the bail out of the country and complicating the implementation of the EU decisions, the bank crisis in Ireland and the refusal of the newly elected Irish government to accept the German-French blackmail. But above all, the architects of the “grand bargain” pretending to be the united leadership of the European Union, Sarkozy and Merkel, fighting each one for his or her political-electoral survival, split ranks: the French President put the uniform of Napoleon to wage war against his old friend in Libya, and his German counterpart refused categorically any involvement in the military campaign in the North African deserts were the German general Rommel was defeated long ago. Despite the split, both of them suffered devastating defeats in the March local elections in their respective countries.

Sarkozy pompously presented himself in 2007 as the “new Thatcher to burry definitively the May 1968 legacy”. Now who really buries whom? Insofar the so-called “Iron Lady of a German Europe” is concerned, she suffered a humiliating defeat as her Party, Christian Democracy, ruling Baden-Württemberg for 58 years, saw its Walhalla collapsing in the elections of March 27. Not only the German-French axis proved to be less than resilient but political regime crises are rapidly deteriorating in both countries, at the hard core of the EU.

The “Grand Bargain” was formally ratified on March 25, but as the Financial Times has written in an editorial on March 26 “What was agreed will not help, what helps was not agreed”…

The next day of the Grand Fiasco, only a few months after a rebellious youth, during a massive mobilization against the increase of the high education fees, had burned the headquarters of the ruling Tory party,  half a million British workers flooded the streets of London in opposition to the draconian cuts that the Tory/Liberal government wants to impose.

The simoun, the wild wind of the Arab desert, starts to blow in the European Metropolises.

FROM THE GREEK DECEMBER TO THE ARAB SPRING, AND TO A HOT EUROPEAN SUMMER

The European Union has Greece not solely as a most problematic member, the weakest link in the sovereign crisis in the Euro-zone, but also as its geopolitical link to the Middle East in revolutionary turmoil.

On the eve of the “Grand Bargain” EU Summit turned into a Grand Fiasco, a flood of articles in the Western European Press reflected the growing anxiety of the European bourgeoisie for the short term future of a Greece in undeclared State bankruptcy despite the bail out of May 2010 and the enormous sufferings imposed on the Greek people by the measures by the troika of the IMF /EU/ ECB faithfully implemented by the PASOK government.

A worst case scenario published by Standard’s and Poor’s warned that the Greek public debt, already now an unsustainable burden calculated  as 143 per cent of the GDP, could jump to an astronomic  330 per cent of the GDP in 2015! (Le Monde, 24 March 2011)

Despite the fantastic lies of the government and of the mainstream mass media in Greece, the Greek and the European ruling classes are trembling. Only the eternal sceptics of the bureaucratized and even the so-called “anti-capitalist” Left, continue to underestimate the revolutionary potential of the Greek workers’ and popular movement.

The specter of the December 2008 youth revolt is still here terrifying the forces of capitalist social order. This revolt – “the first political explosion of the current world economic crisis” according to the correct and unforgotten assessment, at that time, by the IMF head Dominique Strauss-Kahn- is the prologue, connection, and transition to today’s revolutions in Maghreb and |Mashrek, which, not accidentally, were called “youth revolutions”.

Many of the questions of the Greek December that have remained open up to now, they can find answers if we study the development of the Arab revolution, which actually changes the map of the region and of the world. A revolution, which includes in itself and simultaneously supersedes (as an Aufhebung in Hegel’s dialectical term) the revolutionary experiences of the 20^th century, is neither simply a national democratic nor an Islamic one but a social revolution.

The face of this revolution of the 21^st century has paradoxically the innocent features of the face of adolescent Alexandros Grigoropoulos (the 15 years old young boy killed by the Greek police in 2008 igniting thus the December revolutionary fire), a face very similar to that of the youth in the banlieu of Paris, in the villas of Buenos Aires, in Istanbul, Cairo, Aden or Manama.

Many people speak about an Arab 1848 to emphasize not only its international expansion all over the Middle East but mainly its democratic character. But the 1848 European revolution itself was characterized not solely by the national and democratic awakening of the European peoples but, essentially, by the exhaustion of the 1789 French Revolution and of the historical mission of the bourgeoisie, by the betrayal of the revolution by the German bourgeois and petty bourgeois democrats, the revolutionary ascent of the working class, the massacre of the heroic Parisian proletariat by the democratic bourgeoisie in June 1848.

Drawing the lessons of the 1848 revolution, Karl Marx, in the famous Appeal of the General Council of 1850, re-elaborated and re-formulated, on a new class basis and with a new historical content, the old radical Jacobin slogan for a Revolution in Permanence.

The Spring of the peoples of Europe in 1848 marks the apogee of capitalism and the beginning of its slide into historical decline, in which entered at the end of the 19^th century-early 20^th century. The Arab Spring, on the contrary, comes in an advanced point of capitalist decline, in the middle of the unprecedented crisis of capitalist globalization.

The working class played and still plays a crucial role in Tunisia, Egypt, Yemen, Bahrain, even Saudi Arabia spreading shock and awe not only to the threatened ruling regimes but also to the bourgeois and Islamist oppositions, who give solemn oath to democracy and repeatedly call for an end of the workers strikes, and for “self-restraint” of the radical, uncontrolled youth.

But the Djin is out of the bottle, and came to stay free for a long period of time. In front of us opens not a “new stage of bourgeois democracy”, as the Stalinist Nayef Hawatmeh of the Democratic Front for the Liberation of Palestine claims (in an interview in the Greek paper Avgi, March 20, 2011). On the contrary, the unfolding revolution clashes with the historical inability and failure of Arab bourgeois and petty bourgeois nationalism to achieve freedom, national unity, and independence for the oppressed Arab people; it is in collision with former anti-imperialist regimes, institutionalizing national liberation struggles( as in Egypt, Tunisia, Algeria, Libya, Syria), and degenerating into pro-imperialist corrupt despotisms.

The current revolution also goes beyond the manipulation and frustration of the messianic expectations of the deprived masses by the theocracy of the mullahs, of the Muslim Brotherhood or the Salafists, who, for an entire period, tried to occupy the void left by the bankruptcy of the secular nationalist movements and regimes, and by the collapse of the Stalinist Communist Parties of the region that tail-ended nationalism.

The revolution of unemployed youth in the Middle East defies all the established norms – as the rebellious youth of the Greek December did, to be classified, by the “politically correct” conservative minds in the Right and in the Left, under the oversimplified category of “anarchists”.

Only a libertarian revolutionary Marxism that continues from the point that Lenin has stopped in the “State and Revolution” in 1917 and renews the theory and practice of the Permanent Revolution of Trotsky could speak a common language  with that young generation of the world revolution and build the revolutionary International of its victory, the Fourth International.

As the future of the Russian Revolution depended from the victory of the German Revolution, the victorious future of the revolution in the Middle East is situated in the European coasts of the Mediterranean. The responsibility is ours!

Paris, March 29-April 3, 2011

_Savas Michael Matsas

Kaikki alkoi Tunisiasta. Katukauppiaan epätoivoinen protesti sytytti tuleen, ei vain oman ruumiinsa, vaan koko maailman. Länsi-Saharasta ja Mauritaniasta Pohjois-Afrikan halki Lähi-itään ja Keski-Aasiaan puhaltaa vallankumoukselle tuoksuva ilma. Epäilemättä tapahtumat kääntävät historian kulkua maailmanlaajuisesti. Vaakalaudalla on imperialismin intressit Lähi-idässä ja kaikki tasapainot toisen maailmansodan jälkeen mukaan lukien sionistisen valtion olemassaolo. Ihmisjoukkojen massiivinen marssi historian näyttämölle muokkaa geopoliittisen kartan mukaan lukien valtioita kuten Libya, Syyria tai Iran, joita imperialismi on aikaisemmin pitänyt vihollisinaan. Alkaneen käymistilan ulkopuolelle ei jää kapitalismin keskuksetkaan USA, EU, Japani sekä Kiina ja Venäjä. Eri maissa vallitsee erilaisia paikallisia, yhteiskunnallisia, historiallisia tai kulttuurisia olosuhteita. Silti kaikkien kansannousujen takaa löytyy yhteinen nimittäjä–globaalikapitalismin parantumaton kriisi.

Tunisian Ben Alin kaatanutta vallankumousta seurasi kansannousu Egyptissä, kuin edellisen jatko-osana. Poliisin silmitön väkivalta, tankkien esille tuominen kaduille, puolisotilaallisten joukkioiden värvääminen yms. keinot eivät pystyneet pelottamaan kapinallisia, joilla oli ainakin yksi ehdoton vaatimus – Mubarak pois vallankahvasta. 300 kuollutta ja 3000 haavoittunutta kapinallista oli aseettoman vallankumouksen uhraus voiton alttarille. Tammikuun 25. päivän vallankumous Egyptissä saavutti suuren voiton. Mubarak kaatui. Sivu historian kirjaan on käännetty. Nyt pitää kaataa amerikkalaisten tukema militaristinen järjestelmä. Vallankumous ei saa pysähtyä tähän, diktaattoreiden jälkeen on kaadettava diktatuuritkin. Vallankumouksesta on tehtävä jatkuva. Arabialaisen vallankumouksen dynamiikka ja tulevaisuus nojaa maailmanlaajuisessa sosialistisessa vallankumouksessa.

Arabialainen vallankumous on uusi vaihe maailmanvallankumouksessa, jota ruokkii kapitalismin maailmanlaajuinen kriisi. Ensin Tunisiassa puhjettua vallankumousta ei heti ymmärretty lännessä. Monet vertasivat sitä vuosien 1989-91 Itä-Euroopan muutoksiin, joka palautti kapitalistisen tuotantotavan Venäjällä ja itäisessä Euroopassa. Alkupäivinä ja ennen kun kansainvälinen taantumus ehti kauhistua massojen voimasta, kastettiin Tunisian vallankumous ”jasmiinivallankumoukseksi” imperialismille ystävällisten Itä-Euroopan liikehdintöjen mukaan. Nimitys jouduttiin pian unohtamaan. Vähemmäksi on jäänyt myös alkupäivien pelottelu siitä, että kaikkien takana on islamismi, tai että se ainakin hyötyy tästä. Tämän sortin propagandaa on lanseerannut sionismi, joka näki parhaimman liittolaisensa poistuvan politiikan näyttämöltä. Samalla aallonpituudella on vasemmiston eri osat, jotka ovat kiinni vanhojen geopoliittisten kuvioiden ansassa.

Historiallinen tausta lyhyesti

Todellisuudessa kyse on työläisten ja muiden proletaarien väkivaltaisesta rynnäköstä historian areenalle. Arabimaailmassa kapinoivat tällä hetkellä nuoret, työläiset ja työttömät, so. proletariaatti. Maailmansodan jälkeen, kapitalismin ja stalinismin rinnakkainelon aikana vastakkainasettelu luokkataistelussa oli siirtynyt kolmanteen maailmaan. Syntyi ns. arabialainen ”sosialismi”, so. imperialismin vastaisia kansallismielisiä järjestelmiä. Muutosten toimijana oli nuorista upseereista koostuvia armeijan junttia. Poliittinen kilpailu kylmän sodan raameissa käytiin kolmannen maailman hallituksien suosiosta. 1970-luvulla kylmä sota siirtyi uuteen vaiheeseen. Dollarin vaihdettavuussopimusten kumottua kapitalismi siirtyi ns. uusliberalistiseen vaiheeseensa. Politiikan tasolla diktatuureja kaatui (Kreikka, Portugali, Espanja) ja siirtomaita itsenäistyi (eteläinen Afrikka ja muualla). Imperialismin alamäki huipentui Vietnamin sodassa.

Uusliberalismi meni käsi-kädessä aggressiivisen ulkopolitiikan kanssa. Sen seurauksena ja yhdessä sisäisten ristiriitojen vaikutuksesta epämuodostuneet työläisvaltiot Itä-Euroopassa ja pian Venäjälläkin luhistuivat. Arabialaisen nationalismin rappio alkoi 1970-luvulla arabimaailman suurimmassa maassa, Egyptissä. Nasserin kuoleman jälkeen virkaan valittiin varapresidentti Anwar Sadat. Sadat puhdisti valtiokoneiston vasemmistolaisista (kommunistit oli aikaisemmin eliminoitu Nasserin toimesta) ja muista oppositioelementeistä. Siinä puhdistuksessa Sadat tukeutui islamisteihin, joita hän auttoi vahvistumaan. Hän karkotti neuvostoliittolaiset neuvonantajat ja suunnisti kohti länttä ja ”rauhaa” sionismin kanssa ohittamalla muiden arabimaiden ja palestiinalaisten intressejä. Käännekohta oli tappio jom kippurin sodassa v. 1973. Islamismin vahvistaminen toimi mallina kun myöhemmin amerikkalaiset rahoittivat talibanien ja muiden fundamentalistien sissisotaa neuvostoarmeijaa vastaan. Täydellinen integroituminen länteen tapahtui vuonna 1977. Silloin Sadat kävi Israelissa ja puhui rauhasta Knessetissä. Seuraavana vuonna solmittiin Camp Davidin häpeällinen rauha, josta Sadat sai Nobelin.

Vuonna 1981 Sadat ryhtyi laajoihin tukahdutustoimiin. Vankilaan heitettiin jopa entisiä nasserilaisia, kommunisteja, islamisteja, feministejä, intellektuelleja. Samana vuonna egyptiläinen jihad teloitti Sadatin.  Muslimiveljeskuntaan kuuluneita Sadatin sotilaita, marssittuaan hänen edessään kunniankulkueessa vuotuisessa voitonpäivän paraatissa, käänsivät kiväärinsä ja ampuivat hänet. Vuodesta 1979 Iranista on tullut teokraattinen valtio, ja kolmannen maailman vastarinta siirtyy nationalisteista fundamentalisteihin. Afganistanissa tämä tendenssi johti myöhemmin siihen, että imperialismin luoma islamilainen fundamentalismi, Al Qaida ja Bin Laden kääntyivät länttä vastaan.

Viimeiset ”vahvat” maalliseen valtaan nojautuneet nationalistijohtajat olivat Saddam Hussein ja Muamar Gaddafi. Ensimmäisestä tuli Nasserin irvikuva ja hirmuvaltias, joka ryhtyi imperialismin puolesta kymmenen vuotta kestäneeseen sotaan Irania vastaan. Tämä ei pelastanut häntä, eikä estänyt Irakin miehitystä YK:n luvalla. Tuota nähtyään Gaddafi päätti integroitua länteen vapaaehtoisesti. Hän tarjosi Libyan öljylähteet länsimaisille öljymonopoleille ja laski joukkotuhoaseistustaan. Gaddafi luovutti terroristit, maksoi Lockerbien uhrien perheille korvauksia, ja kaveerasi Blairin, Berlusconin ja muiden konnien kanssa.

Vallankumouksen luonne

Nyt kyseessä on vallankumous, joka menee kriisejä, nälkää ja työttömyyttä tarjoavan kapitalismin, sortoa tarjonneen nationalismin, mutta myös islamismin ohi. Vallankumouksen ase ei ole pommit tai itsemurhapommittajat, vaan yleislakko, barrikadit ja valtaukset. Jotain uutta on syntymässä! Väite siitä, että proletariaatti tavoittaa vain demokraattisia uudistuksia on silkkaa toiveajattelua. Jotkut ”syvällisemmin” ajattelevat analyytikot näkevät, että kapinoita syntyy koska nuoriso on kyllästynyt korruptioon. Jotkut taasen puhuvat siitä, että on liikaa lukutaidottomuutta tai liikaa koulutettua väkeä ja liian vähän avoimia työpaikkoja. Monet löysivät vian – se on kansalaisyhteiskunnan puute arabimaista. Kaikissa edellä mainituissa on ripaus totuutta, mutta mikään yksittäinen selitys ei selitä vallankumouksen laajuutta ja intensiteettiä.

Yleisellä tasolla on nähtävissä yksi selitys vallankumouksen syntymiselle. Noissa yhteiskunnissa ei voida jatkaa entiseen malliin eikä ylimalkaan millään muullakaan tavalla millään elämän sektorilla. Lännessä kaksoismoralismi kukoistaa. Lehdistö ylistää vallankumouksia vaikka kaikki tietää, että demari-internationaaliin kuuluneet Mubarak ja Ben Ali, mutta myös Gaddafi olivat lännen lapsia. Imperialismi on valmis tukemaan niitä muutoksia, jotka johtavat siihen, että mikään ei muutu. Gaddafi sanoi lännelle suorat sanat: ”On järjetöntä ryhtyä pakotteisiin, olen teidän ainoa toivo alueella. Minun jälkeeni täällä hallitsee al Qaida ja terroristit sekä pakolaiset ryntää Eurooppaan”.

Kun porvarillinen ideologia puhuu demokratiasta, se tarkoittaa kahta asiaa: a) liberaali talous so. vapaat markkinat ja b) edustuksellinen valintamuoto. Lännessä asuvat työläiset tietävät hyvin, että näistä toinen palvelee ensimmäistä. Globalisaatio on lännen keksimä subjektiivinen määritelmä. Sillä tarkoitetaan maailmanlaajuista kapitalismia. Arabialainen vallankumous EI kuulu tähän kaavaan. Globalisaation synonyymejä on kansainvälinen yhteisö. Se tarkoittaa lännen konnia. Kolmas nimi on sivilisaatio. Jos ei kuulu sivilisaatioon, globalisaatioon tai kansainväliseen yhteisöön, se on sitten barbaari. Terrorismin vastaisessa sodassa tai kulttuurien välisessä sodassa kysymys on siitä. Jos joku maa ei kuulu meihin, se on vihollinen.

Kuten Rosa Luxemburg totesi, kriisien aikana taloudellisen ja poliittisen taistelun välinen raja on epäselvä. Taistelut ammattiyhdistysvapauksista, työväendemokratian instituutioiden perustamisen puolesta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta menevät limittäin. Samanaikaisesti valtion sorto pakottaa kapinallisia rakentamaan taisteluorganisaatioita ja itsepuolustuskomiteoita. Sellaisia syntyi Tunisiassa ja Tahririn aukiolla. Jonkun sortin neuvostoja koordinoi taisteluja Libyassa. Riittävätkö nämä organisaatiomuodot loppuun asti? Tuskin riittävät, mutta riittivät Mubarakin ja Ben Alin kaatamiseen. Ensimmäinen pysyi vallassa 30 vuotta. Ranskalaisen imperialismin sätkynukke hallitsi 34 vuotta. Kuka voisi uskoa, että molemmat kaatuvat muutaman viikon sisällä. Kun historia kostaa, se tekee sen armottomasti. Vallankumous tulee aina yhtäkkiä: silloin kun hallitseva ideologia, mutta myöskään reformistit sitä eivät odota. Vallankumous lähtee kadulla vaatimaan ja toteuttamaan uudistuksia eikä pyytämään niitä.

Kaiken takana kapitalismin rappeutuminen

Vallankumouksellinen tulipalo Pohjois-Afrikassa on maailmanlaajuisen kapitalismin kriisin tulos, joka ilmenee monien välitysmekanismien kautta. Samat syyt aiheuttivat Kreikan nuorisokapinan vuonna 2008. Kansainvälinen valuuttasota, dollarin devalvointi liikapainetusta rahasta johtuvan inflaation seurauksena on kohdellut arabimaita kaltoin. Ruuan ja muiden perustarvikkeiden hinnat ovat nousseet hillittömästi. Tämä tapahtuu jo aikaisemmin tuhotun talousalueen perustalla. Kuten muuallakin Afrikassa suuren pääoman tunkeutuminen on tahallisesti tuhonnut kotielinkeinot, pienteollisuuden ja maatalouden. Nyt pääoman kriisin aikana tämä aiheuttaa kurjistumista, suurtyöttömyyttä ja pysyvään syrjäytymiseen tuomittua liikaväestöä. Osa siitä väestönosasta on aikaisemmin ratkaissut ongelmansa maahanmuuton kautta. Entiset isäntämaat Ranska, Espanja ja Italia ottivat ennen vastaan työläiskäsiä Pohjois-Afrikasta.  Maahanmuuton vastainen lainsäädäntö, rakennetut muurit ja Schengen –sopimus estävät nykyään pohjoisafrikkalaisia siirtymästä Eurooppaan. Tästä johtuu ennennäkemätön laittomasti EU:n sisään pyrkivien pakolaisten armeija. Tästä myös johtuu ennen näkemätön laaja osallistuminen vallankumoukseen. Ei ole mitään sellaista, mitä voisi menettää. Tahritin aukiolla kapinoitsijat lauloivat Y-Crew’n rap–biisiä ” Rauhanomaisesti saavutettavaa oikeudenmukaista ratkaisua EI ole olemassakaan”.

Jatkuva vallankumous

Vallankumouksen niin saavutukset kuin rajoitteetkin kielivät jatkuvan vallankumouksen välttämättömyydestä. Proletariaatti ei uhrannut niin montaa poikaa ja tyttöä vaihtaakseen diktaattoripresidentit varapresidentillä. Vallankumouksen jatkuvuuden siemeniä on sekä Tunisiassa että Egyptissä. Mielenosoitukset jatkuvat molemmissa maissa, ja niin kauan kun hallitsijat eivät pysty joukkojen ongelmia ratkaisemaan, joukot lähtevät uudelleen kaduille. Esimerkiksi Egyptissä on tunkeuduttu salaisen poliisin toimistoihin ja viety arkistoja, joita epäiltiin armeijan tuhoavan.

Nyt proletariaatti on tärkeän historiallisen päätöksen edessä. Joko valta siirtyy takaisin uusien diktaattoreiden käsin ja koko alueella syntyy kaaos ja barbaria, tai proletariaatti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja perustaa neuvostoja, joiden kautta käyttää suoraa valtaansa ja demokratiaa. Tietyistä historiallisista syistä johtuen porvarillisdemokraattinen vallankumous ei toteutunut silloin kun oli mahdollista. Kahdessa otteessa heikko porvaristo köyhän kansan tukemana yritti itsenäistyä, mutta se oli liian heikko pysyäkseen jaloillaan. Vallankumous 1916 Sharif Hussein bin Alin johdolla saavutti itsenäisyyden ottomaaneilta, mutta valta luisui brittien ja ranskalaisten käsiin. Vuoden 1945 jälkeen monista arabimaista tuli itsenäisiä, mutta itsenäisyys valui tällä kertaa brittien ja ranskalaisten tilalle tulleiden jenkkien käsiin. Edes nationalismin aika ei onnistunut perustamaan markkinatalouteen ja parlamentarismiin nojaavaa järjestelmää. Sellaiseen pyrkimys tänä päivänä olisi mahdottomuus.

Me trotskilaiset MTL:ssa ja meidän toverit ympäri maailmaa, jotka taistelevat rakentamaan Neljännen Internationaalin, varoitimme tästä tilanteesta vuonna 2007 kapitalismin maailmanlaajuisen kriisin puhjettua. Meitä syytettiin katastrofalismista (tuhon lietsomisesta). Kun tuli Kreikan joulukuun 2008 tapahtumat, Dominique Strauss Kahn näki heti mistä oli kysymys. Nyt euro ja EU ovat taloudellisen vararikon partaalla ja ympärillä palaa vallankumouksen liekkejä. Öljyn hinta uhkaa nousta yli 200 dollariin tynnyriltä. Vallankumous on levinnyt Jemeniin, Omaniin ja Bahreiniin. Se piirittää näin Saudi Arabiaa, jossa on ollut ensimmäiset mielenosoitukset. Viesti arabimaailmalta on selkeä: lisää vallankumouksia on tulossa, eikä vain Afrikassa ja Euroopassa, vaan Aasiassa, Amerikassa ja kaikkialla. Meidän tulisi valmistautua siihen.

Arabivallankumoukset tekevät lopun kokonaiselle historialliselle syklille, jolloin islamismi toimi hegemonisena voimana. Islamismi syntyi a) stalinismin kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta kumota kapitalismia kehittyneissä maissa ja b) haaksirikkoutuneen arabialaisnationalismin raunioille. Uusi ja arabimassojen tietoisuudessa määrittelemätön horisontti häämöttää. Teoreettinen ja ohjelmallinen tyhjiö vaatii nopeasti jatkuva vallankumous –teoriaan perustuvan marxilaisen vallankumouksellisen johdon olemassaoloa. Vallankumousta Pohjois-Afrikassa ei voida rajoittaa vain demokratian toteuttamisen vaiheeseen. Ainut edellytys voittoon on se, että työväenluokka ja muu kurjalisto ottaa vallan käsiinsä ja murskaa militaristiset mekanismit antamalla vallankumoukselle sosialistisen sisällön.

Joka tapauksessa suuri vallankumous on tapahtunut myös joukkojen tietoisuudessa. Kohta kaikkialla maapallolla sorretut ja riistetyt ihmiset huutaa yhdessä arabien kanssa Tahririn aukiolla huudettuja lauseita: HAURET HATE NASSER (Vallankumous voittoon asti).

__Dimitris Mizaras

By Savas Michael-Matsas

The rhythms of History have been dramatically accelerated in early 2011: in January the dictator Ben Ali was swept out by the Tunisian revolution that ignited the flames of revolution in Egypt and in the entire Arab world, from Mauritania, Morocco and Algeria to Yemen, Bahrain, Oman, from the Atlantic to the Indian Ocean.

Even after the departure of the Tunisian and Egyptian dictators, the masses do not stop the revolutionary struggle. It is clearly shown in the 100.000 strong mobilization in Tunis, the bloody clashes and the resignation of Ghanoussi, and in the powerful strike movement of the working class in Egypt defying the military orders.

The armed clashes in Libya and the massacres of the Libyan people by the   disintegrating regime of dictator Gaddafi, the friend of Tony Blair and Berlusconi, as well as the threat of an imperialist military “humanitarian” intervention in the region cannot be separated from the unfolding Arab Revolution, despite all the existing differences.

Libya

The revolutionary process anyway and always is uneven, non linear. Revolution never is uniform; it takes different forms in different social formations, including in those of a region sharing common historical background…

The post –Ottoman Arab world was deliberately fragmented by British, French and Italian imperialism and later by the local feudal-capitalist and military ruling elites. The historical task for an Arab political unity rose by the Nasserites and Baathists it could but fail to be fulfilled by them and by the belated Arab bourgeoisie linked with a thousand ties with world imperialist capitalism. What it is unfolding now is the rising of the Arab masses against not only monarchs and emirs but first of all, regimes that emerged in the anti-colonial awakening in the 1950s and 1960s and then capitulated to imperialism to serve their own greedy interests.

The brutal demise of Arab nationalism takes a particularly violent form in Libya because of the archaic structures of a tribal society preserved by the Gaddafi regime. The development of a local working class was deliberately prevented. The workforce was imported from abroad and now it is evacuating the country. On the contrary, in Tunisia the proletariat plays a decisive role from the beginning of the revolution and in Egypt it had prepared its soil and intervenes from early February. The brutality of the civil war in Libya, reminding tribal wars in Africa,  and the existence of  a strong Islamist element, crashed in the mid-1990s but never extinguished reflect the primitive conditions that the so-called “Third Universal Way” of Gaddafi  kept intact. The Libyan dictator, for an entire period, played the role of a Bonaparte balancing between the conflicting interests, at home between the different tribes and clans, abroad between imperialism, the Arab masses and other anti-imperialist forces, particularly during the Cold War period and the resurgence of the national struggles in the periphery.

The margins of this balancing act have been exhausted by capitalist globalization and its crisis, the demise of the USSR, the re-assertion of the aggressiveness and the war drive of imperialism and Zionism in the Middle East and Central Asia.  The Gaddafi regime, lacking a real social popular base, capitulated to imperialism in the most obscene manner, particularly the last decade. While in the first period the US base in Whilas was kicked out and the oilfields were nationalized, now, Gaddafi and his corrupt clique sold out the oil producing country to big companies of Britain and Italy at the first place. The old “demon” of the West was transformed into a darling of the rulers in London, Paris, and Rome.

It is a shame, an unequivocal symptom of political and moral bankruptcy the fact that Chavez and his “Socialism of the 21^st century”, or, in Greece, the “libertarian” Takis Fotopoulos and his “Inclusive Democracy” give support, hardly “critical” or covered under the veil of “neutrality between the two  civil war camps” in the name of anti-imperialism. Radical “socialist” or “anarchist” anti-imperialism that does not challenge capitalism shares now the fate of radical bourgeois nationalism in its inglorious but bloody fall.

Gaddafi is the man of imperialism, even if now hypocritically it abandons him. There is no doubt that imperialism has its own supporters in the opposition camp( among ex-Gaddafi officials,  Islamists or bourgeois émigrés)  and prepares its intervention in this neuralgic strategic region against the Arab Revolution and in defense of the Zionist State in crisis. But to actually fight imperialism in the region we have to support the just struggle of the Libyan people to crash its tyrant. Already, rebels in Benghazi speaking to Al-Jazzeera (and shown also in Greek TV) denounced “the West that wants to intervene only for the sake to steal Libyan oil” and insisted to be let alone to deal with their own means their own enemy.

The working class, first of all in the NATO countries, has the duty  to stop any imperialist intervention and stand by the side of revolutionaries, opposing pro-imperialist forces and  calling for a program of Permanent Revolution in the country, in the region and internationally.

Revolution and Crisis

While millions of oppressed in the region and all over the world but also the ruling classes, recognize the revolutionary character of the events in the Maghreb and the Arab Peninsula, some professional pessimists in the Left (including the so-called far or radical left) try to deny that what is evolving in front of us is a revolution, either because it does not comply to their schema what a “real” (?)Revolution should be or because it is not led by a Communist Party.

The Stalinist KKE in Greece, taking out of context and distorting the well known quotation by Lenin that a revolution is characterized  by the “transfer of power from a class to another class”, omits innumerous texts of Lenin speaking about a protracted revolutionary process of deep social transformation, never “pure” in its composition, always  with a lot of political and ideological confusion,  leading either to victory- the transfer of power from one class to another( social revolution for ex. the October 1917 Revolution) or of one section of a class to another section of the same class( political revolution, for ex. February 1848 in France)- or to defeat ( for ex. the Greek Revolution of 1941-49). A defeated revolution, when the ruling class remains in power, remains, nevertheless a revolution (for ex. the Russian revolution of 1905)

Others (see article by Petros Papakonstantinou in NAR’s paper PRIN, on February 20) “deplores” that still in Egypt what we have is “ at the most” a revolt, not a revolution. The same author, in another article as correspondent of the bourgeois Kathimerini, correctly stressed that the first word that you learn arriving in the Middle East now is “thawra”, revolution…

Revolutionary Marxists have not any vacillation: as we have stressed in an article published in our paper NEA PROOPTIKI, on February 19, not solely we are confronted with an Arab Revolution; the revolution in the Arab world knocks the doors of Europe. The Greek 2008 Revolt was the prelude – the “first political explosion of the current world economic crisis” according to the famous words of the infamous Dominique Strauss-Kahn- announcing the coming revolutionary explosions. We have entered into a new phase of the world revolution fuelled by the deepening of the world capitalist crisis that erupted in 2007.

It is important and vital to recognize the revolutionary character of the upheavals in the Arab world; but it is not enough: we have as Marxists to establish the dialectical connection of these political events of first historical order and their material conditions of possibility in the current world crisis.

After the Lehman Brothers collapse and the immediate threat for a meltdown of the world financial system in autumn 2008, the attempts by the capitalist States and Central Banks to halt it by injection of enormous liquidity and “rescue packages”, a process exacerbated further by the so-called “Quantitative Easing 2” decided in November 2010 by Bernake’s Fed in the US, produced a gigantic speculative and inflationary tidal wave towards the so-called BRICS and the countries of the South. The result is a new leap in energy and food prices that put fire in the already accumulated social dynamite in the Arab countries with huge impoverished and very young populations suffering from chronic unemployment.

The same process of post 2008 expansion of deficits and debts produced the nightmare of the European sovereign debt crisis and the unsustainable US fiscal crisis.

The CRFI has closely followed, analyzed, and made the right prognosis step by step during this process.

General Strike in Greece

The new massive General Strike in Greece on February 23 was not a repetition of the previous ten that took place last year. Not only the number of the participants in the demonstration in Athens on the day of the Strike was bigger even from the enormous mobilization in the previous General Strike on December 15, 2010  but the state of social consciousness has changed. In 2010, there was the illusion that with an expression of combativity like that manifested previously in the General Strike of 2001 against the first attempt to introduce an anti-pension Law, could be sufficient to halt the catastrophe. Then, disappointment grew as these methods and their manipulation by the treacherous bureaucracies of GSEE proved to be totally ineffective. Now everybody lives in the catastrophe and see that it will continue ad infinitum according to the will of the PASOK government and the troika of the INMF/EU/ECB. The slogan for their overthrow was the central and universal slogan of the demonstration. But an alternative strategy and tactics how to proceed are still lacking for the majority of the people

The Stalinists of KKE with their separated,disciplined, but innocuous for the government, mobilizations present not an alternative. On February 23, the section of the mass march that gathered under the banners of the class struggle unions, social movements and the organizations of  far left was impressively bigger than the section of the separate march organized by the KKE in Omonia Square at 11.00 am and dispersed peacefully in Syntagma Square at noon, after an hour. On the contrary, very violent clashes between the riot police and the demonstrators took place all the day until night, particularly around Syntagma Square, which was transformed by the police into a gas chamber. The British BBC covered live the conflict under the headline “Athens like Cairo”.

Despite the clumsy use of the slogan “to transform Syntagma Square into our Tahrir Square” by the ex-chairman of SYRIZA Alavanos, the truth is that both the deep and explicit fear of the ruling class and the hopes of the most combative sections of the workers and youth was to see an extension of the Egyptian Revolution in Greece. Already, during the recent strike of the doctors  who occupied for 11 days the Ministry of Health against its privatization plan launched the slogan “ George (Papandreou) take the helicopter and go away together with Ben Ali”

The General Strike coincided also with the dramatic hunger strike of 300 immigrants of Arab origins fighting for their rights. A representative of the hunger strikers addressed the meetings of the Greek Strikers underlying objectively the unity of the struggle.

Our Party participated actively in the Strike and the march, fighting for the overthrow of the Government and the troika, the cancellation of the debt and for workers power, receiving as usual its own share from police brutality. This time our class enemies are worrying because our role in struggles like the recent occupation of the Ministry of Health by the doctors, the non stop strikes in Transport, and the social movement “not pay the tolls in the motorways” that was able for the first time to organize a 3000 strong public rally in Syntagma Square in front of parliament, on March the 1^st.

From Athens to Wisconsin

It is not by accident that the Tea Party Republican governor Walker of Wisconsin condemned the hundreds of thousands of American workers that mobilized and occupied the local Capitol in defense of union bargaining rights, as repeating the actions “of the Greeks”. Rightly too the workers have called him “Hosni Walker”. Revolutionary Cairo and Athens in revolt is transferred into the American  Metropolis!

The world capitalist bankruptcy, the same driving force in different manifestations- US states bankruptcies and fiscal crisis, Euro-zone debt crisis, disastrous inflation on food prices and unemployment- affects now directly the class struggle and the consciousness of the masses.

In such revolutionary conditions we see the nationalist “socialists of the 21^st century” and fake “anti-imperialists” exposing themselves as a fraud; the Stalinists to turn their back or to stab in the back the masses; the centrists paralyzed and shrinking crisis (see last Congress of the French NPA). It is true, as Trotsky had said, that the irruption of the masses in the scene of history refresh the air, and destroys all fictions.

We have to take initiatives and re-group by active interventions and debate all the most combative proletarian and revolutionary elements, coming from different traditions, under the banner of the Fourth International that has to complete the work that the 1917 October socialist revolution had started: the victory of the world socialist revolution!

3-3-11

Länsimaailman sätkynukkepresidentin kaataminen Tunisiassa on käynnistämässä historiallisten muutoksien sarjaa Välimeren ja Lähi-idän alueella. Hallittuaan maata vuodesta 1987 alkaen Ben Ali on joutunut muuttamaan Saudi Arabiaan aateveljiensä luokse. Siirto tapahtui helikopterilla, siis menetelmällä, joka on kopioitu Argentiinan presidenttien paosta kansanvihan seurauksena joulukuussa 2001. Niin kuin silloin, tämän päivän Tunisian joukkoliike ei tyytynyt vähempään kuin kaikkeen, joka on: ”que sen vayan todos – kaikki konnat ulos – joka ikinen”.

Kansannousu alkoi joulukuun 17. päivänä, jolloin katukaupustelija sytytti itsensä tuleen protestina työttömyydestä ja nälästä. Sitä seurasivat massiiviset satojentuhansien ihmisten protestit ja yhteenotot poliisin kanssa. Niissä kuoli kymmeniä mielenosoittajia. Samanaikaisesti vaatimuksiin lisättiin ehto, että presidentin ja sen tukivoimien on erottava ja poistuttava maasta. Ben Ali määräsi kaduille sotilaat, jotka pian sen jälkeen ystävystyivät mielenosoittajien kanssa. Kun perjantaina (14.1.2011) kapinalliset alkoivat vallata poliisitaloja, 74 –vuotias diktaattori pakeni maasta. Seuraavana päivänä kansannousu kaatoi myös sillä aikaa vallankaapanneen pääministerin.

Aine al-Abidine Ben Alia ei kaatanut armeija vallankaappauksella niin kuin odottaisi ottaen huomioon alueen poliittista kulttuuria. Diktaattori kaatui kansannousun tuloksena. Vielä sunnuntaina ja maanantaina jatkuvissa taisteluissa ottivat yhteen entisen presidentin tukijat ja sotilaat. Sotilaiden tukemina mielenosoittajat vaativat hallitsevan puolueen edustajia luopumaan vallasta ja häipymään maasta. Kapinoivat nuoret valtasivat sisäministeriön ja yrittivät hyökätä Ranskan suurlähetystöön. Kaikki kaupat ovat olleet kiinni. Liikenne on minimaalista ja leivän ja polttoaineiden pula alkaa tuntua. AFP:n mukaan, armeija hyökkäsi presidentinpalatsiin ja pidätti Ben Alin turvallisuusjoukkojen entisen päällikön Ali Seriatin.

Merkitys naapurimaille

Samanlainen liikehdintä on yhtäaikaisesti ollut myös Algeriassa. Suomessa tapahtumista alettiin tiedottaa vasta sitten kun asiaa ei voitu enää salata. Kapitalismin kriisi pakottaa työväenluokkaa samalle tielle ainakin muissa arabimaissa. Työttömyys, nälkä, oikeuksien puute, vallanpitäjien korruptio, poliisin kovat otteet ovat ongelmia, jotka kärjistyvät kriisin kehittyessä. Samassa veneessä Tunisian kanssa ovat myös Marokko, Algeria, Egypti ja Jordania. Lupauksia demokratisoimisesta ei usko juuri kukaan, eivätkä ne voi enää rauhoittaa vastakkainasettelua. Sitä paitsi länsimaailman demokratia alueella on nähty ja sen opetukset saatu kantapään kautta. Islamistien puolue oli julistettu laittomaksi Algeriassa kun se oli voittanut vaalit 1990-luvun alussa. Samalla tavalla kävi Hamas – puolueelle voitettuaan Palestiinan vaaleissa vuonna 2006.

Eteläisen välimeren alueella asuu 150 miljoonaa ihmistä. Niiden keskuudessa on vakiintunut käsite ”arabikatu”, mikä tarkoittaa kansalaismielipidettä, jotenkin niin kuin … ”tätä mieltä barrikadit ovat”. Länsimaat eivät pysty ehdottamaan varteenotettavia hallitsijavaihtoehtoja. Vielä pari vuotta sitten (18.11.2008) Ben Ali palkitsi IMF:n johtaja Dominique Strauss Khania ”Demokratian ritarikunnan korkean upseerin” mitalilla.

Jordanian pääkaupungissa Ammanissa 3000 ihmistä osoitti eilen sunnuntaina mieltään hallitusta vastaan. Mielenosoitus oli 100 -prosenttisesti Tunisian liikehdinnän inspiroima. Jordanilaiset olivat massiivisesti liikkeellä myös perjantaina. Lauantaina noin 50 ammattiyhdistysaktiivia osoitti Ammanissa mieltään huutamalla: ”Tunisian vallankumous leviää!”

Perjantaina tuhannet jordanialaiset osoittivat mieltään työttömyyttä ja hinnannousua vastaan. Lauantaina Tunisiassa noin 50 ammattiyhdistysaktiivia järjesti Ammanin-lähetystön edustalla mielenosoituksen, jossa muun muassa huudettiin: “Tunisian vallankumous leviää!” Samanlainen kehitys kuin Tunisiassa on meneillään laajalla alueella. Erityisesti tilanne 80 miljoonan asukkaan Egyptissä on räjähtävä. Siellä on tarkoitus järjestää presidenttivaalit syyskuussa. Viimeiseksi faaraoksikin sanottu Hosni Mubarak on täyttänyt 82 vuotta. Ikää Algerian presidentti Bouteflikalla on 73 vuotta. Libyassa taloudellinen tilanne lienee hieman erilainen, mutta poliittisesti Kaddafi tuntee maaperän liikkuvan jalkojensa alla. Libyan johtajan kannanotto Ben Alian puolesta kielii siitä, että hän on jo valinnut paikkansa eliitin puolella barrikadeilla.

Tänään (17.1.) yksi mielenosoittaja on sytyttänyt itsensä palamaan Kairon parlamenttitalon edessä. Kansainvälisten tietotoimistojen mukaan, myös Algeriassa ainakin neljä kansalaista ja jopa Mauritaniassa yksi ihminen ovat ryhtyneet samaan epätoivoiseen protestimuotoon. Tunisian vallankumouksen aikaansaannoksia on juhlittu Egyptissä kaduilla ja kahviloissa, joissa mielenosoittajat liehuttavat Tunisian lippuja. Tunisian kansannousu on harvinainen lajissaan ja määrittelee tulevien tapahtumien laatua.

Vallankumouksen merkitys on suuri myös välimeren pohjoisrannan puolella. Eikä vain siksi, että se voi käynnistää suuria siirtolaisaaltoja kuten meidän porvaristomme pelkää. Välimeren toisella puolella sijaitsee omia nahkojaan raatelevan EU:n periferia. Sielläkin työväenluokka on kypsä eliittinsä lupauksiin, sekä valmis ja arka lähtemään taisteluteille. Kansannousun prosesseja näiden kahden rannikon välillä yhdistää kapitalismin ratkaisematon kriisi. Sama kriisi toimii sellaisten prosessien taustalla, jotka vaikuttavat molempiin rannikkoihin ja näin muodostavat EU:lle räjähdysalttiin seoksen.

Uusi hallitus – vanhoja naamoja

Nyt Tunisiassa on uusi siirtymähallitus, jonka tehtävänä on rakentaa vakautta ja hallita vaaleihin asti. Pääministeri Muhammed Ghannouchi on luvannut demokratiaa ja näyttänyt tahtonsa ottamalla mukaan uuteen hallitukseen kolme opposition edustajaa. Entisen hallituksen avainministerit talous-, ulko-, sisä- ja puolustusministeriöissä jatkavat kuin mitään kansannousua ei olisi tapahtunutkaan. Uusi hallitus lupasi vapauttaa kaikki poliittiset vangit. Pääministeri itsekin kuuluu Ben Alin RCD:n puolueeseen. Ranskan mediasta lähtöisin olevien huhujen mukaan pakomatkalla ollut entisen presidentin vaimo vei mukanaan 1,5 tonnia valtion omistamaa kultaa.

Tunisiassa ei ole vallankumouksellista puoluetta, joka voisi tarjota massoille välttämätöntä työkalua yhteiskunnan uudistamista varten. Spontaani liikehdintä voi edetä jonkin verran automaattisesti, mutta lopulta ilman johtoa se ei voi voittaa. Spontaani organisoituminen on mennyt maassa suhteellisen pitkälle. Maaseudun kaupungeissa ja kylissä on perustettu toimikuntia, jotka toteuttavat kansankokouksissa tehtyjä päätöksiä. Aikaa ei ole hukattavissa: vanhan vallan symbolit revitään irti, muotokuvia ja patsaita poistetaan kouluista ja julkisista rakennuksista. Alueitten sisään johtavia väyliä vartioivat kapinoitsijoiden kaartit. Vanhan vallan presidenttikaartin miehiä on yrittänyt paeta Libyaan. Tähän mennessä armeija on pidättänyt 50 sellaista maasta lähtijää. Entisen presidentin kesähuvila on poltettu. Al-Jazeera on myös kertonut, että pahamaineinen presidenttikaarti on kokonaisuudessaan antautunut.

Kapinaan osallistuvien voimien tulisi vaatia myös uusvanhan hallituksen eroa. Kaikkien vanhan vallan kanssa yhteistyössä olleet poliitikot tulisi erottaa. Pidätetyt on asetettava oikeuden eteen korruptiosta ja muista kansaa vastaan tehdyistä rikoksista. Tulisi myös vaatia laajoja demokraattisia vapauksia ja oikeuksia esim. ammattijärjestäytymiseen. Kansannousua koordinoivien toimikuntien tulisi järjestää koko maassa laajoja kansankokouksia, joissa valittaisiin edustajia valtakunnalliseen perustuslailliseen kokoukseen perustuslain muuttamiseksi.

Lopulta vallankumouksellinen puolue on rakennettava Tunisiassa melko pian, sillä muidenkin hallitsijoiden helikopterit odottavat moottorit käynnissä.

__ 17.1.2011

__ Dimitris Mizaras

kapinavideoita:

video 1

video 2

video 3

video 4

video 5

Statement of the Initiative for the Revolutionary Workers’ Party (DIP) of Turkey on the Incidents in Tunisia:

1. The Revolutionary Workers’ Party (DIP) salutes with great respect and joy the heroic struggle of the Tunisian workers and unemployed, braving police bullets to finally overthrow Zine el-Abidin Ben Ali, who subjected the country to a brutal dictatorship for 23 years. What is taking place in Tunisia is a political revolution. Only time will show whether this revolution will be transformed into a social revolution challenging the domination of the bourgeoisie. Given the fact that even the trade union movement does not constitute an independent force in Tunisia, let alone socialist forces, and remembering that imperialism will now step into the scene in order to stop the revolution, this seems unlikely. On the other hand, the fact that the working people of Tunisia, old and young, male and female, have begun to arm themselves, albeit with nothing but plain sticks, in order to protect their neighborhoods and establish self-defense committees can be considered to be a nucleus of workers’ power at a very early stage. In any case, supporting the Tunisian working class and youth in order to save their insurrection from being forced to stop halfway is an urgent duty for the whole international working class and the world revolutionary movement. The most important task of the moment is to struggle against the interruption of the revolution by a pro-EU, globalist “democracy” in the hands of the bourgeoisie and its allies. Since this kind of regime will in no way eradicate or even alleviate the poverty of the Tunisian workers and unemployed youth, it would not be worth either the self-immolation of the revolution’s great martyr Mohammed Bouazizi or the death of over 100 workers and poor people during the incidents.

2. The Tunisian revolution is so far the most important consequence in the area of class struggle of the Great Depression that has hit the entire world since 2008. The immediate cause of the one month-long struggle that has led to the revolution was the rise in unemployment to an unbearable level as a result of the blow dealt by the economic crisis that has spread around the world and shaken Europe, Tunisia’s rich neighbor, to tourism, the main source of income for the Tunisian economy. In addition, the harsher measures imposed by the European Union to prevent labor migration in the context of the crisis have destroyed the North African youth’s hope for individual salvation. In this sense, the Tunisian revolution has been marked by the same dynamics that led to the Greek rebellion of 2008 and the formidable class struggles during 2010 in this country, the Tekel struggle in Turkey in 2010, the general strikes and student rebellions that took place throughout 2010 in France, Spain, Italy, Portugal, Ireland, and Britain. Echoing the accumulated contradictions and class struggle traditions of the European countries of the Mediterranean coast, the working class, the unemployed, and the poor of North Africa have now risen up. The Mediterranean is becoming a basin of revolution.

3. Imperialism’s reaction to the Tunisian revolution has been an example of hypocrisy par excellence. Having pontificated on the importance of democracy against nations they consider enemies, the USA and the EU have taken a totally different approach towards Tunisia. The EU and in particular France, the ex-colonial power in Tunisia, did not utter a word for a whole month concerning the incidents that took the lives of more than 50 young people. Having itself remained silent for a long time, the USA, sensing earlier than the EU the impending catastrophe for Ben Ali’s regime, maneuvered to distinguish itself from the old regime. Obama, a hero for many, finally brought himself to “applaud” the Tunisian people, but only after the overthrow of Ben Ali! Having reported the incidents in Iran after the elections last year day in and day out and constantly harped on the killing of Neda, one of the few victims of the mullahs during those incidents, the media of imperialist countries simply looked away as Tunisian (and later Algerian) youth were being slaughtered. Both the USA and the EU remained silent until the very last day because they considered the pro-imperialist Ben Ali, who even genuflected before Zionism, useful for their interests. Moreover, France fears a revolutionary victory of the masses in Maghreb like a plague because this is likely to provoke the Beurs, the youth of North African origin in France, the recent rebels of the French cités, into another round of revolt. This population factor is another tie that binds the two coasts of the Mediterranean to each other.

4. This is the first time that the working class and the large laboring masses have overthrown a despot in the Arab world. This is bound to have repercussions so resounding as to be even unimaginable today. Imperialist plunderers (in Iraq and Lebanon) of the great Arab civilization and their lackeys! Kkings, sheikhs, emirs (of the Gulf countries)! Dictators (of Egypt, Syria, Algeria, Sudan, and Libya) and bureaucrats (of Palestine)! Tremble you all! The Arab working people are preparing to take their destiny into their own hands! Your days are counted! In all the Arab countries, the masses are watching the unemployed youth and the poor people of Tunisia with uncontainable admiration. Already, the Tunisian incidents have led to big demonstrations in Algeria and Jordan on class issues. However, its main impact will unfold during the coming years, even decades. At the same time, the Tunisian insurrection creates a great opportunity for socialism to rise as an alternative to Islamism, perceived for the last three decades as the only opposition to imperialism and the despotic regimes of the Arab world. The duty of the proletarian revolutionaries of Turkey and the world is to provide an unwavering and indefatigable support to the emancipation of the Arab world.

5. The Tunisian revolution has also exposed the hypocrisy of all bourgeois forces in Turkey. Tayyip Erdogan, fortune’s hero in the Arab world, did not open his mouth for a full month to condemn the criminal regime of Ben Ali. In line with the pseudo-democrats of the EU, the liberals did not even lift a finger to support the masses against the despotism in danger. Both the secular and fundamentalist media committed a conspiracy of silence against the struggle of the Tunisian masses. The Revolutionary Workers’ Party (DIP) appeals to the working people of Turkey, of Sunni, Alawi and other creeds, to opt for the Tunisian path: this path has once again demonstrated that not only bread but also democracy can only be attained through the struggle of the working class! The Tunisian path shines in contrast to the “bringing of democracy” to Iraq by the imperialists! Shame on those who no longer believe in class struggle and revolution, who have for years ceaselessly hammered in the idea that “the working class is becoming less and less organized and hence can no longer rise in struggle”, who nonsensically have argued that “Muslim populations are sheepish and never rebel”! The proletariat is adding another page of pride to its long history of international struggle! And this in an overwhelmingly Muslim society!

Long live the struggle of our fellow Tunisian workers and youth!

For permanent revolution that leads the workers to take power without stopping at the stage of “democracy”, in Tunisia and everywhere!

Long live the Socialist Federation of the Middle East!

Long live the world revolution!

The Initiative for the Revolutionary Workers’ Party (DIP)

16 January 2011

Uudesta trendistä ilmoittivat innokkaasti kiinnostuneensa amerikkalainen pääomien hallinnointifirma Black Rock, investointipankki Renaissance Capital, Saksan pankki, Goldman Sachs, kuin myös yliopistot kuten Harvard.