Laidasta laitaan ekonomistit, analyytikot, professorit ja jopa Soroksen kaltaiset kapitalistit diagnosoivat päivittäin euron kuolintauteja ja ennustavat sen loppua lyhyen ajan kuluessa. Kapitalismin taudit ovat saavuttaneet pandemian mittoja. Äskettäinen Wall Street Journalin raportti kertoo kuinka amerikkalaiset pankkijätit kuten Morgan Stanley, Citibank, Goldman Sachs tai Bank of America ovat alttiina ranskalaisten pankkien konkurssille. Professori Robert Barro ennustaa, että vuoteen 2014 mennessä kaikissa Euroopan maissa on joku muu valuutta kuin euro. Professori kertoo WSJ –lehdessä, että ”euro oli kaunis testi, joka epäonnistui”. Tämä siis pätee riippumatta kapitalismin kriisistä. Britti think tank CEBR (Centre for Economics and Business Research) veikkaa euron hajoamista 99 prosentin todennäköisyydellä (1). Britannian ”The Telehraph” vakuuttaa, että hajoaminen alkaa tänä vuonna (2). Ensimmäinen euron jättävä maa on CEBR:n mukaan Kreikka ja toinen Italia. Pelkästään Ranskan tai ranskalaisten pankkien luottoluokituksen alentaminen merkitsisi merkittäviä konkurssipaineita USA:n taloudelle ylimalkaan.

Eurooppalaiset pankit kerjäävät rahaa pääomiensa vahvistamiseksi, muttei siihen helposti dollareita valu. Euroopan taloudelle tarkoitetut lainadollarit tyrehtyivät viime vuoden toisella puoliskolla miltei puolella. ”Kaikki vapisevat yleistä pankkien vararikkosarjaa” vakuutti Economist –lehti joulukuun alussa. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että yhdenkin maan poistuminen euroalueelta merkitsisi euroalueen hajoamista ja eurovaluutan kuolemaa. Italialla erääntyy valtiolainoja 60 miljardia kuukauden sisällä, summa, jota on mahdotonta kerätä vapailta markkinoilta järkevällä korolla. Kreikan tilanne on vielä dramaattisempi. Maaliskuuhun mennessä Kreikan on maksettava 89 miljardia euroa. Ensimmäisestä 110 miljardin euron lainasta Kreikalla jäljellä on 7 miljardin erä. Jos Kreikka ei saa uutta lainaa, hillitsemätön konkurssi on välttämätön seuraavien viikkojen aikana.

EKP on massiivisesti lunastanut jäsenvaltioiden velkakirjoa muuttuen samalla historian suurimmaksi roskapankiksi. Talletusten joukkopako Kreikasta jatkuu, kolmen kuukauden sisällä maasta on lähtenyt 13 miljardia euroa. Pankkeja ja eläkerahastoja odottaa suuri koettelemus tappioista, jotka lankeavat niiden hartioille Kreikan valtiovelan parturoinnista. Ensimmäiset suunnitelmat viime heinäkuusta vaativat 22 prosentin tukanleikkuuta. Marraskuussa luku oli nostettu 50 prosenttiin, ja nyt sanotaan, ettei sellainen riitä mihinkään. Romahdus Euroopassa merkitsisi välitöntä luhistumista maailman taloudelle. Tätä pelkää eniten Kiina, mutta myös Yhdysvallat ja Iso Britannia. Merkel ja Sarkozy ajavat ytimen puuttumista jäsenvaltioiden budjetteihin. Ehkä talouden rationalisointi koko EU:n tasolla olisi voinut tuottaa pientä tulosta jos kyse ei olisi kapitalismin systeemikriisistä. Kapitalismin sisäsyntyneen kriisin lisäksi vanhaa mannerta kiusaa euron farssimainen luonne. Euro on keinotekoinen maksumääräys eikä todellinen tietyn kansantalouden dynamiikkaa heijastava valuutta.

.

Työnriistosta haetaan helpotusta

Raha ei luo rahaa. Tosiväite on tunnettu kauan ennen Tuomas Akvinolaistakin, mutta pääoma ei katso teorioita kun etsii investointikohteita. Vain työ luo paitsi uusia arvoja myös mahdollisuutta pääomalle kasaantumaan. Siitä huolehtii se maksamaton osa työajasta, joka luo lisäarvon, mikä on välttämätön edellytys pääoman kiertokululle. Kaikki voitto, joka ammennetaan tuotantoprosessissa, jaetaan sittemmin eri pääomamuotojen omistajien kesken. Jos halutaan kasvattaa voittoja, on pakko kiristää riistoa. Kaikki yritys luoda voittoja kauppaamalla rahaa, velkakirjoja, vakuutussopimuksia yms. fiktiivisiä arvoja voi toimia hyvin lyhyen ajan. Kriisin aikana voiton suhdeluku laskee, ja pääoma karkaa tuotannosta epätuottaviin kohteisiin. Epävarmuus toimii pääomalle karkottamismekanismina. Nykyään pääoma välttää sijoittamista tuotantoon, kriisimaiden velkapapereihin, pankkien talletuksiin jne. Sen vuoksi likviditeetti kärsii eivätkä pankit lainaa rahaa toinen toiselle. Vapaat markkinat lainaavat mieluummin rahaa Saksalle tai keskuspankeille miinuskorolla kuin toisiin pankkeihin tai periferian maihin todella edullisella korolla.

.
.

Tämä pääomien loismainen luonne ei estä tuottavaa pääomaa yrittämästä lisätä riistonastetta. Tämä tapahtuu monella tavalla. Työtehokkuuden kiristäminen, työajan pidentäminen tai palkattomaan ylityöhön pakottaminen on muutamia menetelmiä lisäarvon kasvattamiselle ja voittojen maksimoimiselle. Samanaikaisesti valtion menoja leikataan, jonka seurauksena työväenluokan elinolot kurjistuvat. Osa säästöistä kohdistetaan väkivaltaisiin mekanismeihin, jotka ovat valmiit tukahduttamaan työläisten ja nuorison protesteja jatkossa. Monet tutkijat ovat laskeneet, että kapitalismin todelliset tarpeet tänä päivänä vaativat olosuhteita, joissa työihminen tekisi töitä pitkin päivää alle 400 euron kuukausipalkalla. Eläkkeelle pääsisi hyvin korkealla iällä, mikäli selviytyisi siihen asti hengissä. Sellaisia prosesseja on parastaikaa käynnissä. Se ei kuitenkaan riitä. Järjestelmä vaatii, että sitä tapahtuisi enemmän ja paljon suuremmalla mittakaavalla.

Britanniassa ammattiliittojen keskusjärjestön (TUC) tutkimuksen mukaan yksinomaan maksamaton ylityö on luokkaa, joka vastaa miljoonaa täysaikaista työpaikkaa. Viime vuonna Englannissa tehtiin maksamattomia ylitöitä 1 968 000 000 tuntia. Palkoista säästettiin –tai pikemminkin varastettiin– 9,2 miljardia puntaa. TUC:n raportin mukaan viime vuonna ”5,3 miljoonaa työntekijää teki keskimäärin 7,2 tuntia maksamatonta ylityötä viikossa, keskimäärin 5 300 punnan arvosta henkeä kohti” (3).

Saksassa seitsemän miljoonaa työntekijää työskentelee työpaikalla, jossa heidän ansionsa jäävät alle 400 euron kuukaudessa. Kyseessä on joustavia työpaikkoja, joita perusti demarihallitus vuonna 2003 Schröderin johdolla. Kyseisille työläisille ei ole ulottuvuutta julkiseen terveydenhuoltoon, eikä heidän työpanoksesta kerry ollenkaan loma- tai eläke-etuuksia. Jo vuodesta 2005 muutettu lainsäädäntö otti käyttöön ns. Hartz IV –reformit. Tämä ensimmäisenä tarkoitti sosiaalivaltion alasajoa. Uutta lakia perusteltiin työllisyyden ja kilpailukyvyn parantamisella. Saman uudistuksen mukaan vuonna 2009 hallituksen tavoitteena oli “työllistää” 600.000 pitkäaikaistyötöntä ns. yhden euron-työn kautta.

Kreikassa minimipalkka ja työehtosopimukset lopetetaan. Jokainen työnantaja saa maksaa työstä niin paljon kuin haluaa. Tulevaa palkkatasoa määritellään alle 400 euroon kuukaudessa. Italiassa kaavaillaan vastaavanlaisia uudistuksia. Suomessakin työnantajat kuolaavat sellaisesta mahdollisuudesta. Helsingin Sanomat varoittaa orastavan kriisin seuraamuksista, kehuu Saksan uudistuksia ja vaatii samanlaista systeemiä Suomeenkin (4). Kataisen hallitus aikoo vaihtaa politiikkansa kurssia ensi keväänä. Siitä tulee kaikkien aikojen tylyin ja taantumuksellisin hallitus. Vasemmiston paikka ei ole barrikadin sillä puolella, missä Katainen ja demarit seisovat, vaan toisella puolella kansan kanssa. Vasemmistoliiton käytöksestä riippuu sen paikkakin historiassa. Ensi kevät näyttää meille selvästi, joutuuko Vasemmistoliitto samaan helvettiin oikeiston kanssa vai eroaako siitä hallituksesta oitis.

Dimitris Mizaras

(1)    Euroalueen hajoaminen “alkaa tänä vuonna”

(2) Eurozone collapse ‘starts this year’ says CEBR

(3) Total unpaid overtime worked is equivalent to a million extra jobs

(4) Ajoissa tehdyt uudistukset hyödyttävät Saksaa

Rosa Luxemburg saatetaan hautaan

Tammikuun kapinanakin tunnettu spartakistien kansannousu alkoi 5. tammikuuta 1919, ja päättyi viikon kuluttua verisesti tukahdutettuna. Kyseessä oli yleislakko, josta puhkesi sisällissota. Siihen päättyi ensimmäinen Saksan vallankumous 1918 – 1919. Monarkian korvasi Weimarin tasavalta. Koska Berliinin kadut olivat vielä tulessa, uusi perustuslaki hyväksyttiin Weimarissa vähemmän vaarallisena paikkana. Karl Liebknecht julisti sosialistisen tasavallan perustetuksi keisarin Berliinin palatsin parvekkeelta marraskuussa 1918, samana yönä kuin SPD:n  Scheidemann ilmoitti Weimarin tasavallan syntyneeksi.
Valta oli senkin jälkeen jakautunut. Maassa vallitsi kaksoisvalta muodollisen hallituksen ja todellisen kansanvaltaisuuden, työläisten ja varusmiesten neuvostojen välillä. Neuvostot olivat samankaltaisia kuin Venäjällä vuonna 1917. Kapina puhkesi sosialidemokraattisen (USPD) poliisin päällikön erottamisen jälkeen. Poliisimestari Emil Eichhorn oli kieltäytynyt käyttämästä tuliaseita lakkolaisia vastaan jouluaaton levottomuuksissa. Erottamisen takana oli SPD:n Friedrich Ebert.

Kun uutinen levisi työläisten keskuudessa, työkansa rakensi barrikadeja Berliinin kaduilla ja valtasi yhden sanomalehden rakennuksen Kochstraßen kadulla. Työläiset eristivät monta katua, ja estivät heitä kohti vihamielisiä artikkeleita julkaisevien lehtien levikkiä, mm. SPD:n Vorwärts’n. USPD ja myös kommunistinen KPD (entinen spartakuksen legioona) tukivat kapinaa, ja kutsuivat työläiset yleislakkoon, joka toteutui Berliinissä 7. tammikuuta.

Puolimiljoonaa ihmistä täytti Berliinin keskustaa sinä viikonloppuna. Seuraavina päivinä kapinan johto, vallankumouskomitea alkoi epäröidä. Toiset sen johtajista halusivat siirtyä aseellisen kapinan vaiheeseen ja toiset taasen hakivat kompromissia Ebertin kanssa. Siitä huolimatta työläiset onnistuivat aseistautumaan. Karl Liebknecht vaati välitöntä Ebertin hallituksen kaatamista.

KPD:n aktivistit yrittivät värvätä varusmiehiä Berliinin kaartista, mutta siinä onnistuttiin huonosti. Tammikuun 8. päivänä Ebert kutsui USPD:n johdon neuvotteluihin, mihin tämä lähti auliisti osallistumaan. Kommunistit jättivät sen jälkeen vallankumouskomitean. Samanaikaisesti demarien Vorwärts –lehti julkaisi artikkelin ”Koston aika on tullut”. Siinä mainitaan ensimmäistä kertaa äärioikeistolaista Freikorps –järjestöä, joka periaatteessa vastusti tasavaltaa ylipäätään ja Weimarin hallitusta erityisesti. SPD oli palkannut puolisotilaallisia Freikorps –joukkoja tukahduttamaan työläisten kapinan. Määräyksen antajina olivat Evert ja puolustusministeri Gustav Noske. Käsky oli annettu 6. tammikuuta.

Vallankumouskomitea keskeytti neuvottelut SPD:n kanssa ja Spartakistit vetosivat jäseniinsä, jotta osallistuisivat aseelliseen kapinaan. Samana päivänä Ebert määräsi ensimmäisen maailmansodan ajalta aseissa olleita Feikorps –joukkoja hyökkäämään työläisiä vastaan. Paremmin aseistautuneet ja kouluttautuneet äärioikeistolaiset valtasivat pian Berliinin kadut takaisin. Monet työläisistä antautuivat, mikä ei estänyt taantumuksellisia ampumasta satoja heistä. Todellista työläisuhrien määrää ei koskaan selvitetty. Freikorpsit pidättivät Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin, jotka teloitettiin pian sen jälkeen.

Kapitalismi oli jo syvässä rappiovaiheessa. Ensimmäinen maailmansota osoitti todeksi sen, minkä Lenin kiteytti näin: ”imperialismin aika on sotien ja vallankumousten aika”. Jo vuonna 1917 globaalikapitalismin ketju katkesi lokakuussa. Maailma sen jälkeen ei ollut enää sama. Monopoli korvasi vapaakilpailun ja pankkipääoma dominoi teollista pääomaa. Näin ollen, liberaalihallinnot väistyivät ja tilalle tulivat joko bonapartistisia näennäisdemokratioita tai avoimesti fasistisia hallintoja.

Spartakistien ja myöhemminkin vuonna 1923 tapahtuneen kapinoiden tappioilla on suurta merkitystä niin Venäjän vallankumouksen eristäytymisen kuin fasismin nousun kannalta. Liberaali Weimarin tasavalta ei ollut enää liberaalia 1919 teurastuksen jälkeen. Se joutui fyysisestikin väistymään myöhemmin Hitlerin tieltä 1930 –luvulla. Saksan demarit kaikin voimin auttoivat porvaristoa tässä kehityksessä.

video spartakistien kapinasta – alkuperäiskuvia

Kreikan kansa on parlamentarisminsa vanki

26.10. kaksi kertaa lykätyssä huippukokouksessaan EU päätti tukea Kreikan taloutta uudella lainalla, julkisen velan leikkauksella ja muilla järjestelyillä. Uutta oli se, että vastuu tappioista siirretään myös pankeille – tosiaan vapaaehtoisella tasolla. Jos pankit eivät suostu siihen, viulut maksaa ERVV, jonka varat kasvatetaan tuhanteen miljardiin euroon. Pankkien kärsimät tappiot kompensoidaan lisäämällä niiden pääomia. Se tapahtuu valtioiden, siis kansalaisten kustannuksella.

Jokainen apupaketti tuo mukanaan joukon leikkauksia, säästöjä ja muita kansaa kurjistavia toimenpiteitä. Sen lisäksi maan suvereniteetin viimeisetkin rippeet hupenee, troikka (IMF, EKP, EU) siirtää Kreikan hallituksen tehtäviä omiin käsiinsä. Maasta tehdään aluetta, jossa puolet kansasta on työttömiä, toinen puoli tekee orjatyötä Kiinan palkoilla ja päätökset alistetaan gauleiter –valvojien harkintaan.

EU:n eliitin ainoa liittolainen, Kreikan hallitu,s on menettänyt täysin uskottavuutensa. Papandreou horjuu lakkojen, mielenosoitusten ja yleisvastustuksen johdosta. Uudet säästöt koettelevat kansan sietokykyä.  Hätäinen ja paniikinomainen päätös kysyä kansan mielipidettä uudesta tukipaketista oli ”0ta tai jätä” –kiristystä, joka kerjäisi legitimiteettiä kansalta. Se käynnisti järisyttäviä prosesseja maailmanlaajuiselle kapitalismille. Merkel ja Sarkozy kutsuivat Papandreoun puhutteluun ja tämä veti kansanäänestyskorttinsa takaisin. Elämme kriittisiä hetkiä. Satojen miljoonien ihmisten tulevaisuus riippuu siitä, millaiseen suuntaan kyseiset prosessit ohjautuvat.

Kapitalistisen järjestelmän raameissa ei ole poispääsyä kriisistä Kreikassa; ei euroalueen puitteessa tai sen ulkopuolellakaan. Työväenluokka ei ole valmis alistumaan kohtaloon, jonka eliitit sille järjestävät. Kansa taistelee, puolentoista vuoden kuluessa viha hallituspuolueita kohti –siis myös oppositiota kohti– on kasvanut rajattomasti. 15 yleislakkoa, suuttuneiden torivaltaukset, ei makseta –liikkeet, yhteenotot poliisin kanssa kielivät vain yhdestä asiasta, jota myös huudetaan: ”Kaikki ulos”. Poliitikkojen julkiset esiintymiset ovat mahdottomia. Herjaavien lauseiden lisäksi ilmassa lentää kivet, polttopullot ja erinäköiset pilaantuneet elintarvikkeet. Ei-pilaantuneet elintarvikkeet säästetään pahan päivän varalle.

Kreikalle myönnetyillä lainoilla maksetaan vanhojen lainojen korkoja, eli ne menevät suoraan pankeille. Pitääkö olla tyytyväinen edes valtion kun sen hallitsematon vararikko siirretään lähitulevaisuuteen?  Ja miten edullinen on auttajien diili?

1) Laina leikataan 50 %. Totuus: se ei koske viimeisiä kahta lainatukipaketteja = 110 +130 M. Velkaa parturoitu IMF:N mukaan vain 65-70 M ja GAP:n mukaan 100 M ainoastaan silloin kun vapaaehtoinen pankkien vastuunotto (PSI) onnistuisi 100%:sti. Kestämään tappiot pankit pääomitetaan. Sitä varten Kreikalle on myönnetty toinen suurlaina 130 M (100M EU:lta + 30M IMF:lta). Siis hyöty leikkauksesta 65-100M miinus lisävelkaa 130M = – 30:stä Miljardista 650:en Miljardiin.

2) Kreikan velkakirjat ovat jo menettäneet jopa 70% nimellisarvoistaan vapailla markkinoilla. Ei siis paljon niille maksa kun pankit suostuivat 50% leikkaukseen.

3)Ensimmäisen lainan yhteydessä (kevät 2010) meni osa suvereniteetista (troikka + task force = Reinbach) ja valtioyrityksien halvalla poismyymistä 50 M edestä. Nykyisen ”tuen” lainasopimus vaatii loputkin jäljelle olevat asiat (gauleiterit + ulkomaiden so. Saksan investoinnit).

Luvatut Saksan investoinnit energiaan tapahtuvat siirtomaaehdoin. Rahoituksen saksalaiset hoitavat EU:n rahastolta. Sitä saisi myös Kreikka, mutta se on käytännössä mahdotonta korkean koron vuoksi. Kreikka osallistuu ko. rahastoon 15 miljardilla  €:lla.

Pankkituet: Kreikka on tukenut pankkejaan 28 (10+18) miljardilla ennen kevättä 2010 ja 10 M:lla 110 M:n lainasta. Nyt pankit vaativat vielä 30M lisää pääomaa; yhteensä 68M ja silti niillä on otsaa puhua vapaaehtoisesta vastuunotosta. Käytännössä tapahtuu tappioiden siirtoa työväenluokan hartioille, tappioiden sosialisointia.

MIKSI pitää pelastaa pankit? Koska se on sydän ja verisuonet kapitalismin tuotantotavassa. Mutta MIKSI pitää pelastaa kapitalismi? Kreikan kriisissä pakotetaan työväenluokkaa pelastamaan pankit, joiden saatavat –tilillä 92,5 % on kuplia, fiktiivisiä arvoja. Tutkimusten mukaan vain 7,5 % pankkivaroista käytetään tavaravaihtoon tai reaalitalouden investointeihin.

Kaikesta huolimatta pankkisektoria ei pysty pelastamaan. Molemmat S&P ja Fich ovat sanoneet, että jos Kreikan muka pelastamiseen tähtäävä paketti toteutuisi, se tarkoittaisi maalle defaultia, siis luottotapahtumaa, täydellistä hillitsemätöntä vararikkoa.

Vuonna 2007 Yhdysvalloista alkanut kapitalismin kriisi on usein muuttanut ilmenemismuotojaan. Ensin se alkoi asuntolainojen kriisinä ja pian se muuttui pankki- ja luottokriisiksi. Pankkeja tuettiin myyttisillä summilla, joiden arvioidaan tänä päivänä nousevan yli kolmannekseen koko maailman bkt:sta. Yksi pankki oli kuitenkin liian suuri pelastettavaksi. Syksyllä 2008 annettiin kaatua maailman suurin investointipankki Lehman Brothers. Pankkien pelastaminen oli kansallisvaltioiden ja sitä kautta kansalaisten hartioilla.

Tällä tavalla kriisi oli sosialisoitu ja kriisin polttopisteessä oli tällä kertaa valtiontaloudet. Tämä kaikki tapahtui ilman että pankkijärjestelmää olisi pelastettu. Rahanpumppaukset (bail out) pankeille hoidettiin kahdella tavalla. Yksi tapahtui painamalla lisärahaa, kuten teki USA, joka valmistelee kolmannen erän tähtitieteellistä elvytyspakettiaan. Toinen tapa tukea pankkeja oli valtion budjetista, joka euroalueella oli muutenkin alijäämäistä. Velkaantumalla lisää valtiot saavuttivat viimeisen kestokykyrajansa, eli maksukyvyttömyyden tilan. Nyt kyse on siitä, kuka tulee pelastamaan valtiontalouksia, ovatko ne toiset valtiot? Miten? Minkä kokoisesta rahanlapioinnista on kyse?

Kreikan kriisi ei ole kreikkalainen kriisi. Maa sattuu olemaan kapitalismin ketjussa heikoimman lenkin asemassa. Kun heikoin lenkki rikkoutuu, silloin koko ketju on poikki. Korko, millä joku maa saa lainata ”vapailta” markkinoilta nousee pilviin jos nämä haistavat, että joku maa voi joutua maksukyvyttömäksi.

Keväällä 2010 Kreikka sai Euroopan Keskuspankilta ja Kansainväliseltä Valuuttarahastolta 110 miljardin euron lainan. Sillä rahalla Kreikan pitäisi paikata maksuvelvollisuuksiaan kolmeksi vuodeksi. Vuoden kuluttua samassa veneessä Kreikan kanssa ovat Irlanti ja Portugali ja perästä tulevat Italia ja Espanja.  Puolentoista vuoden kuluttua Kreikalle annetaan toinen mokoma 130M €. Toimenpiteiden ja kriisin seurauksena TUKIEN lopputulos  on yhä suurempi vaje budjetissa, velkamäärän kaksinkertaistuminen, bkt:n supistuminen 7-8 % /vuosi, työttömyyden kolminkertaistuminen (joka viides vanhempi ja joka toinen nuori on työttömiä). Velka kriisin alussa (2009) oli 120% bkt:sta.

Suurin osa Kreikan valtion velkakirjoista on saksalaisten ja ranskalaisten pankkien kassakaapeissa. Sen sijaan kyseisten pankkien ostamat vakuutukset (CDS – johdannaiset) ovat amerikkalaisissa pankeissa. Kreikan kansantuote on vain 2,7 prosenttia euroalueen volyymista, jos kyse olisi kreikkalaisesta kriisistä, maan pelastaminen olisi lasten leikkiä. Ja vaikka Kreikkaa ei pelastettaisikaan, sen kansantalouden koon olisi mahdotonta kaataa maailman kapitalismia. Kreikan, Irlannin ja Portugalin velat nousevat vain hieman yli kahteen prosenttiin euroalueen veloista. Yksinomaan Italian velat lähentelevät 2000 miljardin tasoa, mikä on neljännes euroalueen veloista. Kuka pelastaa Italiaa ja millä summalla?

Italian luottoluokitusta on laskettu toistuvasti ja EKP on lunastanut massiivisesti maan velkakirjoja, jotta Italian korko ei nousisi Kreikan tasolle. Italia on tänään siellä missä Kreikka oli keväällä 2010. Samalla EKP:sta on tullut historian suurin roskapankki.

Italian korko, millä maa saa lainoja vapailta markkinoilta on noussut ja pysyvästi vakiintunut vaaravyöhykkeen yli kuuden prosentin alueella. Eilen (4.11.2011) Berlusconi kääntyi IMF:n puoleen ja näin ollen Italian valtiontalous on alistettu IMF:n valvonnan alle. Italia on euroalueen kolmanneksi suurin talous. Euroalueen päänsärky eilisestä ei ole Kreikka vaan Italia. Monien ekonomistien mielestä Italia ja Espanja ovat ”menetetty kalu”, ja markkinoiden tähtäimessä alkaa olla Ranska, jonka korkotasoon kohdistuu kasvupaineita.

Ennen Ranskaa Espanjan kanssa konkurssitilaan joutumisesta kilpailee Belgia, jossa sijaitsee EU:n pääkaupunki. Berlusconi ja Papandreou pysyvät vallankahvassa hyvin lyhyeksi aikaa. Järjestelmän legitimiteettikriisi panee samaan kategoriaan myös opposition voimat ainakin Kreikassa ja Italiassa. Belgiassa ollaan ilman hallitusta yli vuoden ajan. Bonapartistiset ratkaisut pitää sisällään teknokraatit ja byrokraatit, sotilaat mukaan lukien. Papandreou jo ilmaisi pelkonsa erottamalla puolustusvoimien kaikki johtavat päälliköt.

Niitä kaikkia vastaan nousee vahva vastarintaliike, arabikeväästä suuttuneiden liikkeeseen Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Myös Kiinan jättiläinen on näyttänyt hampaansa ryhtymällä yli tuhanteen kapinaan vuodessa.

Sadan miljardin drakhman seteli vuodesta 1944

Tappava säästöohjelma on luonut Kreikassa joukon sosiaalisia ongelmia. Ihmiset, jotka saavat pitää työpaikkansa, näkevät, että palkkapussia on kevennetty 25-40 prosentilla työpaikasta riippuen. Lomarahat ovat jo historiaa, Kreikan työväenluokalle halutaan Kiinan palkkoja ja Afrikan työolosuhteita. Lama syvenee, kasvua tänä vuonna mitataan –6,9 prosenttia ja ensi vuodelle arvioidaan samaa tasoa. Se nostaa entisestään velanmäärän suhteessa bkt:seen. Vuonna 2008 Lehman Brothersin konkurssin jälkeen kreikassa puhkesi merkittävä nuorisokapina. Melkein kahden kuukauden ajan nuoriso oli taistelemassa poliiseja vastaan barrikadeilla ja vaatimassa hallituksen eroa. Silloinen IMF:n pääjohtaja arvioi viisaasti, että tämä oli ensimmäinen poliittinen kansannousu länsimaailmassa nykyisen kriisin puhkeamisen jälkeen.

Nykyiset taistelut ovat jatkoa vuoden 2008 taisteluille. Silloinkin oikeistohallitus keskusteli mahdollisuudesta pyytää armeijaa apuun. Kansanliikkeen tulee koordinoida toimintaansa ja kehittää organisaatiomuotojaan jonkun ohjelman pohjalta kriisistä poispääsemiseksi. Kriisistä voi päästä ainoastaan toteuttamalla reformeja yhteiskunnan sosialismiin siirtymiseksi. Siinä kamppailussa ei ole samantekevää kysymys siitä, kumman yhteiskunnallisen luokan käsissä valta on. Mitään historiallista muutosta ei tulla näkemään jos valta pysyy samoissa käsissä kuin nyt. Yhtäältä on siis uudistukset ja toisaalla se, että kuka niitä panee toimeen.

.

KRIISIN HEIKOIN LENKKI ON VALLANKUMOUKSEN ELINVOIMAISIN VETURI

Kapitalismin kabineteissa osataan tutkia tilastoja, ennustukset eivät ota huomioon massojen vastarinnan merkitystä. Tosiasia on, että kansalla ei enää ole mitään menetettävää. Troikan ”ohjeet” muovaavat uudenlaista poliittista tilannetta yhteiskunnassa ja luovat uusia ehtoja luokkataistelun pelisäännöissä. Uutena tekijänä nähdään, että uusia ihmismassoja marssii rynnäkön tavoin vaatimaan oikeuksiaan. Kaduilla on satoja tuhansia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan aikaisemmin osoittaneet mieltään mistään syystä. Mukana on myös lapsia, nuoria, vanhuksia, työssä olevia, työttömiä jne. KOTONAOLEVATKIN tukevat hallituksen eroamista, troikan karkottamista ja velan kumoamista vaativaa liikehdintää. Säästökuri ei pelasta kapitalismia, mutta merkitsee sosiaalista tuhoa kansalle.

Tämä muovaa uudenlaista tilannetta yhteiskunnassa. Kriisin heikoimmasta lenkistä on tulossa vallankumouksen elinvoimaisin veturi. Tilannetta voi kuvailla esivallankumoukselliseksi. Ominaista tässä on se, että a) hallitseva luokka ei pysty enää säilyttämään hegemoniansa niin kuin ennen, ja b) tästä lähtien kansan kurjistaminen kärjistyy nopeammin kuin tähän asti, mikä nostaa kansan taistelutahtoa. Nykyinen tilanne ei välttämättä aina kehity vallankumoukselliseksi, saati sitten voittoisaksi sellaiseksi. Tällainen suotava prosessi riippuu työväenluokan ja sen etujoukkojen kyvystä järjestäytyä ja ryhmittäytyä siirtymävaatimusohjelman taakse historian viimeisen luokkayhteiskunnan ylitse pääsemiseksi. Historiallinen aika kulkee eteenpäin kiitojunan vauhdilla.

Kapitalismi on elämänsä elänyt järjestelmä ja se pitää lähettää siihen mihin kuuluu; historian roskakoriin. Pankit ovat zombeja, valtiomekanismit halvaantuneita ja vararikossa, jossa tukahdutus on ainoa toimiva mekanismi. Tämä on se, mitä Marx ennusti Pääomassaan termillä vampyyripääoma.

.

VÄLITTÖMIÄ TOIMENPITEITÄ TULEVAA KATASTROFIA VASTAAN KREIKASSA

Kaikki velka koronkiskureille on poispyyhkäistävä – troikan karkottaminen maasta

Kaikkien muistioiden tai vastaavien lakien mitätöimistä

Pankkien yhteiskunnallistaminen ilman kompensaatioita ja niiden asettaminen työväen järjestöjen valvontaan. Pankkien yhdistäminen keskuspankiksi, joka takaa talouden rahoittamista ja tallentajien varat

Sosialisointia kaikissa suurissa teollisuuden perusyksiköissä.  Etenkin niissä, josta riippuu miljoonien ihmisten elinehdot; energia, lääketeollisuus, kuljetus, ruoantuotanto

Irtisanomisten kieltäminen, lyhyempi työaika. Tappavien verojen kumoamista

Korruptioon sekaantuneiden omaisuuden pakkolunastaminen

Kirkon omaisuuden jakaminen yhteiskunnan köyhille kerroksille

Kirkon täydellinen ero valtiosta

.

KRIISIANALYYSIN TEOREETTISIA LÄHTÖKOHTIA (MTL:n 5. järjestökokouksen asiakirjasta)

Rappio ilmenee kriisinä elämän kaikilla tasoilla. Talous on aluetta, jolla kriisi jarruttaa historian lineaarista kulkua, ja heijastuu välittömästi poliittiselle, kulttuuriselle ja muille tasoille. Taloudellisella kriisillä on eri ilmenemismuotoja ja välitysmekanismeja. Se ilmenee milloin asuntolainakriisinä, luotto- ja pankkikriisinä, teknologiakuplakriisinä, velkakriisinä, fiskaalikriisinä jne. On olemassa pörssinromahduskriisejä, öljykriisejä, kullan ja raaka-aineiden hinnannoususta johtuvia kriisejä, sekä yksittäisten valtioiden nimiä kantavia kriisejä; Kreikan, Irlannin, Latinalaisen Amerikan tai kaukoidän kriisejä. Kaikkien edellä mainittujen kriisien taustalla toimii voimia, joita mobilisoivat alussa mainitut kapitalismin ratkaisemattomat ristiriidat ja lainalaisuudet. Sellaisia ovat voiton suhdeluvun lasku tai fiktiivisen pääoman volyymin kohtuuton ja tahallinen kasvattaminen. Mikään edellä mainituista kriiseistä ei ole syklinen, eli ei siis johdu järjestelmän kasvukivuista, vaan pikemmin kapitalismin supistumiseen ja romahdukseen/luhistumiseen johtuvista tendensseistä.

Tämän kriisin perusominaisuus on kokonaispääoman ylituotanto. Samanaikaisesti maailmalla esiintyy ennennäkemätöntä köyhyyttä. Liikapääoma on kapitalistien, pankkien ja ns. markkinavoimien käsissä. Esimerkiksi kriisimaa Kreikan velka on noin 350 miljardia dollaria. Maan hallitseva luokka omistaa kansainvälisessä pankkijärjestelmässä sijaitsevia pääomia noin 18 000 miljardin dollarin edestä.

Kreikkalainen murhenäytelmä Italian kielellä

1970-luvun loppupuolelta lähtien ja tähän päivään saakka on havaittavissa tuottavan pääoman muuttumista luotto- ja finanssipääomaksi. Tämä käänne on merkki kapitalismin historiallisesta rappeutumisesta. Käänne merkitsee myös sitä, että järjestelmän historiallinen tehtävä tuottavuuden kasvattamisessa on täyttynyt. Yhtä aikaa systeemikriisin kanssa esiintyy myös syklisiä kriisejä ainakin vuoteen 2000 Asti. Pääoman kasaantumisen taipumus ylittää omia rajojaan ja epätasaisuus talouden eri sektoreiden välillä olivat syklisten kriisien perussyy.

Puhuttaessa rakenteellisesta kriisistä tarkoitamme kokonaisuudessaan kapitalistisen järjestelmän kriisiä. Porvariekonomistit ja analyytikot nimittävät systeemikriisiksi vain finanssi- ja luottoepäkohtia. Syklisiä kriisejä on aina seurannut raju kasvu. Systeemikriisiä seuraa kaaos, joka johtuu porvariston poliittisen strategian epäonnistumisesta. Kun talouden pääpaino siirtyi finanssipääoman käsiin, kapitalismin poliittinen kokonaisstrategia tunnettiin nimellä uusliberalismi. Tämä ei tarkoittanut paluuta 1800-luvun vapaan kilpailun aikaan. Keynesismin aikana säännöstelystä huolehti sijoittajavaltion toimesta suoritetut interventiot. Uusliberalismin aikana regulaatiot tapahtuvat korkopolitiikan kautta. Finanssipääoma toteuttaa itsensä abstraktisena arvona (Hilferding). Se yrittää lisääntyä rahan välityksellä, siis yrittää synnyttää voittoja ainoastaan rahan kiertokulun kautta.

Finanssipääoma on luonteeltaan kansainvälinen ja pyrkii ammentamaan suuria voittoja mahdollisimman lyhyessä ajassa. Muutokset finanssipääoman tasolla muuttavat myös teollisuuspääomaa, so. tuottavaa pääomaa. Vanha pääoman kaava Raha-Tavara-Raha (RTR’) muuttuu R-R’ prosessiksi. Ja kun raha ei voi kiskoa voittoja itsestään, se siirtää itselleen arvoa teollisuuspääomasta. Luonteeltaan abstraktina arvona raha ei kykene investoimaan itseensä. Mikäli se ryhtyy siihen, se muuttuu kannibaaliksi, joka raatelee omaa nahkaansa. Vieläpä vuosi sitten puhuttiin johdannaisista, joiden arvo oli 680 000 miljardin dollarin luokkaa. Kokonaisuudessaan maailman bkt on 54 000 miljardia dollaria. Kapitalismin olemassaolo tukeutuu siis tällaisten tyhjää täynnä olevien kuplien perustalle. Johdannaiset taasen tukeutuvat vedonlyöntiin, romahtavien arvojen (myös kokonaisten valtioiden) vakuuttamiseen, odotuksiin, toiveisiin yms. psykologisiin seikkoihin. Tässä kriisissä kyse on finanssipääoman strategian romahtamisesta. Nykyisessä historiallisessa rappiovaiheessa pääomalla ei myöskään voi olla muita kasvustrategioita.

Marxin mukaan, tällainen kriisi merkitsee kapitalismin kokonaisristiriitojen uudelleenjärjestelyä väkipakolla. Ensimmäisenä Marx kartoitti seuraavia ristiriitoja: a) tuotannon ja kulutuksen välillä ja b) tuottavuuden ja voiton suhdeluvun laskutendenssin välillä. Kapitalismin rakenteellinen kriisi ei ratkea muuten kuin järjestelmän totaaliromahduksen kautta. Se ei tapahdu heti ja kerrallaan, vaan määräämättömän rappioajan ja mätänemiskauden jälkeen. Kykenemättömyys sovitella ristiriitojaan pakottaa kapitalismin barbaarisiin tekoihin – imperialistinen sota on yksi niistä.

Siirtyminen finanssipääoman valtaan alkaa jo 1970-luvulta. Ristiriitoja on soviteltu kahden maailmansodan, kylmän sodan ja hyvinvointivaltion rakentamisen kautta. Siirtyminen finanssipääoman dominointiin merkitsi keskitettyä interventiota yhteiskunnan kontrolloimiseksi. Sosiaalidemokratian luopuminen perinteisestä roolistaan aiheutti sen, että palkkojen kehitys ei seurannut tuottavuuden kehitystä, jonka seurauksena on kärsinyt kulutus, joka hoidettiin valtavalla luotonannolla. Liikapääoma pyrki sijoittumaan kolmannen maailman maihin. Ko. maiden kyky imeä pääomia on rajallista. Sen vuoksi pääoma matkusti Kiinaan.

Yhteenvetona voidaan todeta, että kriisi ei koske vain globaalin finanssipääoman jättiläiskuplaa irrallaan reaalitalouden tuotannosta. Pääoman liikatuotannon juuret ovat alussa tuotannossa (pääoman ylituotannon kriisi ja voiton suhdeluvun lasku) ja jatkossa kansainvälisen kilpailun kärjistymisessä ja epätasaisuuksissa ylijäämä- (Kiina, Saksa) ja alijäämämaiden (Usa, EU:n periferia) välillä. Kaikki tämä kehittyy kyllästettyjen markkinoiden ja ennennäkemättömän laajan fiktiivisten arvojen maailman raameissa. Tämän kriisin lähteenä toimii paitsi pääoman globalisoituminen, myös sen ristiriitojen kasvaminen maailmanlaajuisiksi.

Kansainvälisen finanssipääoman luhistuminen alkaa 2007, johon sijoittuu nykykriisin ensimmäinen momentti. Luhistumisen ydin on USA:ssa. Mieletöntä eksoottisten arvojen globalisoitumista seurasi rahavirtojen tyrehtyminen ja toistuvia pankkikonkursseja, joista merkittävin oli Lehman Brothersin tapaus. Se tapahtui syksyllä 2008 ja levitti kapitalistien keskuudessa epätoivoa ja paniikkia. Syvä ja kestävä lama 2008-2009 nosti 1930-luvun möröt esille. USA:ssa työttömien armeija kasvoi 700 000 ihmisellä kuukaudessa, miljoonat uudet työttömät syrjäytyivät lännessä. Valtiot pumppasivat koordinoidusti tukipaketteja pankeilleen samalla kun korot laskettiin nollaan. Yleismaailmaisen pankkijärjestelmän luhistuminen oli väliaikaisesti estetty. Monet alkoivat silloin puhua kriisin lopusta ja uudesta toipumisesta, joskin kasvavan työttömyyden puitteissa (jobless recovery). Vuoden 2009 lopulla kapitalismin orastava totaaliromahdus häämöttää taas. Uusi oire on nimeltään Dubai ja pian sen jälkeen, puolen vuoden kuluttua, Kreikka. Kriisin nimi ja olemuskin on enää fiskaali, julkista taloutta koskeva. Niin sanottu Kreikan tragedia osoittautui jäävuoren huipuksi. Vuoden sisällä Kreikan piinapenkissä istuu nyt Irlanti ja Portugali ja pian Espanja ja Italia. Sen sijaan että Kreikka toimisi siltana Balkanin maiden integroimisessa, se muuttui itse ensimmäiseksi euroalueen protektoraatiksi.

Ranskan valtionlainan korkoero Saksan valtiolainaan kipuaa ennätyslukemiin

.

EUROVALUUTASTA (Sitaatti MTL:n 5. järjestökokouksen asiakirjasta)

Ensinnäkin on todettava, että euro ei ole tavallinen valuutta. Euro on luottotuote, jonka tuottaa EKP. Se on eräänlainen velkavaluutta, jonka on tuottanut pankkikartelli annettavaksi eri maiden käyttöön. Euro ei heijasta tietyn maan talouden todellista dynamiikkaa. Euro on keinottelun työkalu erityisesti euroalueen sisällä. Pankit keräävät kassoihinsa euromailta likviditeettiä, jota välittävät niille takaisin lainojen muodossa. Näin ollen, pankit määräävät jäsenmaiden talouspolitiikasta. Euro on valuutan muodossa esiintyvä velkakirja, joka tavoittelee finanssisektorin ekspansiota. Viimeksi mainittu on laajentunut niin totaalisesti, että se tukahduttaa talouden kokonaisuudessaan. Suurpankkien liikevaihto ylittää reilusti muun talouden bruttotuotteen. Tyypillinen esimerkki on Björn Wahlroosin puhe Sammon sijoittajapäivillä Lontoossa. Nalle toteaa siinä, että Nokian alamäen jälkeen ei ole muuta kasvun veturia, kuin pankit. ”Toisin kuin miten väitin viime vuonna, nyt sanon, että sen sijaan että Kreikalle annettaisiin lainoja, jotteivat saksalaispankit romahtaisi, nyt pitäisi antaa ne rahat suoraan esim. Landesbanken pääomittamiseen.

Liemessä ei ole vain Landesbanken ja muut saksalais- ja ranskalaispankit. Itse Euroopan keskuspankki on vaarassa romahtaa. EKP:lla on vastuita kriisimaissa n. 444 miljardia euroa. Lukemasta 190 miljardia euroa on vastuita Kreikan valtiolle ja pankeille. Espanjan pankeilla on 100 miljardin euron saatavat Portugalista, pääosin pankeista. Samanaikaisesti Espanjalla on myymättä miljoona asuntoa, joiden hinnat ovat laskusuunnassa. Tilannetta pahentaa EKP:n määräämä koron nostaminen. Portugalin konkurssi vaikuttaa suoranaisesti Espanjan pankkien taseisiin. Espanja on puristuksessa, jossa toisella puolella on kansa, josta joka neljännes vanhemmasta väestä ja joka toinen nuorista on työttömiä, ja toisella puolella on markkinat, luottoluokitusta mittaavat laitokset ja korkea markkinakorko. Yksi taikatemppu olisi EU:n velkakirjan painaminen. Kreikka ja muut konkurssimaat saisivat käyttää sitä takeena saadakseen markkinoilta lainoja. Tämä kreikantaisi Saksan ja Ranskan ja siksi se on tähän asti tyrmätty. Todellisuudessa vaihtoehtoa on vain lykätty, ennen sitä halutaan kokeilla kaikki muut vaihtoehdot. Olli Rehn, alkoi kuiskia (europarlamentti, 6.6.2011) mahdollisuudesta miettiä asiaa. Euroalueen poliitikot ovat syvästi erimielisiä siitä, pitäisikö erottaa yksi iso osa euroalueen maista silläkin riskillä, että dominoilmiö aiheuttaisi uuden tsunamin pankkisektorille, vai odottaa aikaa, jolloin koko alue uppoaa.

.

Dimitris Mizaras

Alustus pidetty Turun Sosiaalifoorumissa 5.11.2011

The collapse of the Papandreou government in Greece and the EU imposed “national salvation government” of the “socialist” PASOK together with the right wing New Democracy under EU, above all German direct supervision, is exacerbating the unfolding bourgeois regime crisis in the bankrupt country, fueling new social political explosions on a national, European and international levels.

The new Quisling government imposed over a Greece downgraded into the position of a protectorate has to slavishly implement the decisions of the EU Summit of October 26: a 50 per cent “hair cut” of the Greek sovereign debt bonds (which, among other things, will dilapidate the pension and social security funds of the working population that were obliged to buy sovereign bonds for  years), combined with a new package of savage anti-popular measures, with 300 thousands workers in the public sector losing their jobs and put in “ labor reserve”- already 30 thousands civil servants were fired on November 1 – new privatizations, a sell out of public property, new drastic cuts in wages and pensions already cut twice in 2010 and 2011, new  crashing burdens of taxes for an already agonizing and pauperized petty bourgeoisie. Adding insult to injury, the European Union asks that the new prime minister, the new finance minister, the leader of PASOK George Papandreou, the leader of the New Democracy Antonis Samaras, and the Chairman of the Greek Central Bank submit to Brussels a written document signed by all of them and binding all of them, like vassals to the imperial power, to the decisions of the last EU Summit. This is a precondition to give to Greece the 6^th section of the first bail out package of 2010; without that sum of money, the Greek government will have no means to pay wages and pensions next month.

It is one thing to issue an imperial order and totally another to put it in practice in a country in which its people already had bleed enormously the last two years and it is rapidly transformed into a nation of destitute. In any case, the implementation of the EU decisions will not solve  at all but they will exacerbate the dramatic recession and the insolvability of the debt (theoretically, if the EU plan is implemented, the Greek sovereign debt to GDP ratio will be 120 per cent in 2020, the same as in 2010!!)

The rapid deterioration of the world capitalist bankruptcy in summer and autumn 2011 not solely had a catastrophic impact in an already devastated Greece but also sharpened the class struggle and deepened the radicalization of the working class and of the popular strata. There is a non stop wave of strikes, occupations of schools, places of work, and- an unprecedented event-of all the Ministries, Town Halls and other public buildings. Popular Assemblies in the popular neighborhoods, Coordinating Committees of different sections of workers in strike, the first independent centers of workers action have been formed.  The General Strikes and clashes with the riot police in May and June 2011 but particularly the tremendous mass mobilization of more than a million workers  all over the country  in the General Strike on October 19-20, followed by the unprecedented eruption of the popular masses and the youth in the streets in direct action disrupting the parades on the National Day of October  28 ( day of commemoration of the war against the invasion of Mussolini’s Italian fascist army in 1940) clearly showed that the situation became uncontrollable. Especially the disruption and cancellation of the main official military parade in a country ruled by the military dictatorship many times in the past and more recently by the CIA sponsored junta of the colonels, obliging the head of the State, the President of the Republic Papoulias to leave the stand of the officials among the insults of the people shocked the ruling class, its political personnel and the State repressive apparatuses.

As Papandreou himself had to confess publicly in the Parliament, in his farewell speech during the discussion for a vote of confidence to his government, his desperate maneuver that has shaken all the world financial system and the EU to call for a referendum was determined by these October events of explosion of uncontrollable popular anger. (By the way, the question that Papandreou wanted to pose into the referendum hoping to confuse and blackmail the Greek people was not very different by that proposed later by the furious duo Merkel-Sarkozy: “You want to accept the 26 October EU decisions and remain in the euro-zone or you want to reject it, declare default and return into a devalued drachma?”). The inference of foreign capital, particularly of sections of US capital, into Papandreou’s proposal of a referendum played, in that case, a secondary role; the rebellion in the ranks of the PASOK parliamentary group against Papandreou’s proposal was by itself a by-product of the all over destabilized situation.

The so-called “national salvation” government, until this moment that these lines are written (four days after its announcement) is not formed, showing the inherent contradictions and difficulties of the entire operation. Mainly it would be a two parties coalition government of PASOK and the New Democracy, supported by the far right LAOS and some very small neo-liberal and liberal “left” groups and the Ecologists-Greens (the last were pressurized by the European Greens and personally by Daniel Cohn Bendit to give a “vote of tolerance”). The parliamentary Left (the Stalinist KKE and the reformist SYRIZA) have condemned the new government, refuses to participate or support it and calls for early elections.

Apparently, particularly after the failure of the center right government in Portugal to control the situation after the defeat of the “socialist” government, the general option promoted by the EU in the post-Berlusconi Italy and elsewhere is to form center left/center right coalition governments to manage an unmanageable catastrophe.

The populist mask of Samaras and its right wing Party, pretending the last two years to be an irreconcilable “patriotic” opponent of the troika of the EU/ ECB /IMF and its Memorandum of austerity has fallen. Confusion and divisions between neo-liberals and populists are mounting now within the New Democracy ranks as within PASOK, which is literally in shambles. All the recent months polls, and, of course, the last ones, after the PASOK/New Democracy agreement for government cooperation,  give only a 22 per cent for the Right, if elections were held now, and below 15 per cent  for PASOK. If the current shrunk constituencies of the two parties are put together, they show definitely that they represent only a minority in the people. The current moribund Parliament represents less than its shadow in comparison with the situation in 2009 when it was elected.

Actually, the “national salvation” government lacks any legitimacy; it represents “a hole of the constitutional-legal order without the abolition of the constitutional –legal order” according to the famous definition of the “State of Exception” given by the Nazi legal theoretician Carl Schmitt.  It is a general staff established by the European and Greek capital to wage class war against the working class and the pauperized popular classes.

At the same time, it is a very weak, stillborn government. The left wing radicalization of the masses is deepening as all bourgeois parties, including the right and far right populisms are discredited. The EEK calls for an indefinite General Political Strike to bring down the Gauleiters of the EU.

Although our Party, the EEK, is considering to intervene in the coming elections, when and if they take place, we stress that there is no parliamentary solution to this unprecedented systemic crisis; the only way out can be opened by the self organization of the masses, their arming with a  revolutionary Party and program – abolition of the debt, nationalization of the banks and other strategic sectors of the economy, without compensation under workers control, re-organization of the economy on socialist bases under a workers power,  break with the imperialist EU and its euro-zone, and a common struggle with  the other workers in our Continent for the United Socialist States of Europe.

Savas Michael-Matsas

Athens, 8 November 2011

Johdatus samannimiselle alustukselle Turun sosiaalifoorumissa marraskuussa 2011

Keväällä 2010 Kreikka tunnusti, että kansantaloutensa oli vararikon partaalla. Vuonna 2007 Yhdysvalloista alkanut kapitalismin kriisi on usein muuttanut ilmenemismuotojaan. Ensin se alkoi asuntolainojen kriisinä ja pian se muuttui pankki- ja luottokriisiksi. Pankkeja tuettiin myyttisillä summilla, joiden arvioidaan tänä päivänä nousevan yli kolmannekseen koko maailman bkt:sta. Yksi pankki oli kuitenkin liian suuri pelastettavaksi. Syksyllä 2008 annettiin kaatua maailman suurin investointipankki Lehman Brothers. Pankkien pelastaminen oli kansallisvaltioiden ja sitä kautta kansalaisten hartioilla.

Tällä tavalla kriisi oli sosialisoitu ja kriisin polttopisteessä oli tällä kertaa valtiontaloudet. Tämä kaikki tapahtui ilman että pankkijärjestelmää olisi pelastettu. Rahanpumppaukset (bail out) pankeille hoidettiin kahdella tavalla. Yksi tapahtui painamalla lisärahaa, kuten teki USA, joka valmistelee kolmannen erän tähtitieteellistä elvytyspakettiaan. Toinen tapa tukea pankkeja oli valtion budjetista, joka euroalueella oli muutenkin alijäämäistä. Velkaantumalla lisää valtiot saavuttivat viimeisen kestokykyrajansa, eli maksukyvyttömyyden tilan. Nyt kyse on siitä, kuka tulee pelastamaan valtiontalouksia, ovatko ne toiset valtiot? Miten? Minkä kokoisesta rahanlapioinnista on kyse?

Kreikan kriisi ei ole kreikkalainen kriisi. Maa sattuu olemaan kapitalismin ketjussa heikoimman lenkin asemassa. Kun heikoin lenkki rikkoutuu, silloin koko ketju on poikki. Korko, millä joku maa saa lainata ”vapailta” markkinoilta nousee pilviin jos nämä haistavat, että joku maa voi joutua maksukyvyttömäksi. Keväällä 2010 Kreikka sai Euroopan Keskuspankilta ja Kansainväliseltä Valuuttarahastolta 110 miljardin euron lainan. Sillä rahalla Kreikan pitäisi paikata maksuvelvollisuuksiaan kolmeksi vuodeksi. Vuoden kuluttua samassa veneessä Kreikan kanssa ovat Irlanti ja Portugali ja perästä tulevat Italia ja Espanja. Sen lisäksi Kreikka anoo toista edellistä isompaa apulainapakettia. Vaikka maa ei joudu olemaan tekemisissä vapaamarkkinoiden kanssa, sen korko nousee nousuaan.

Kyse on enemmästäkin kuin siitä, että joutuuko joku maa (tai maat) erottamaan (tai eroamaan) euroalueelta. Euron historian loppukin on pieni vahinko todennäköisten vaurioiden edessä. Suurin osa Kreikan valtion velkakirjoista on saksalaisten ja ranskalaisten pankkien kassakaapeissa. Sen sijaan kyseisten pankkien ostamat vakuutukset (CDS – johdannaiset) ovat amerikkalaisissa pankeissa. Kreikan kansantuote on vain 2,7 prosenttia euroalueen volyymista, jos kyse olisi kreikkalaisesta kriisistä, maan pelastaminen olisi lasten leikkiä. Ja vaikka Kreikkaa ei pelastettaisikaan, sen kansantalouden koon olisi mahdotonta kaataa maailman kapitalismia. Kreikan, Irlannin ja Portugalin velat nousevat vain hieman yli kahteen prosenttiin euroalueen veloista. Yksinomaan Italian velat lähentelevät 2000 miljardin tasoa, mikä on neljännes euroalueen veloista. Kuka pelastaa Italiaa ja millä summalla? Toistaiseksi kukaan ei osaa vastata tähän kysymykseen. Italian luottoluokitusta on laskettu toistuvasti ja EKP on lunastanut massiivisesti maan velkakirjoja, jotta Italian korko ei nousisi Kreikan tasolle. Italia on tänään siellä missä Kreikka oli keväällä 2010. Samalla EKP:sta on tullut historian suurin roskapankki.

Kreikan saamilla rahoilla on maksettu pankkitukea ja vanhojen erääntyneiden lainojen korkoja. Lainoista ei maksettu penniäkään palkkoihin tai eläkkeisiin, se menee 100 prosenttisesti koronkiskureille, velkojille. Samalla Kreikan velkamäärä on miltei kaksinkertaistunut, ja budjettivajeet eivät laske massiivisista irtisanomisista huolimatta. Työttömyys on noussut 20 prosenttiin ja nuorista työttömiä on joka toinen. Kreikasta on tehty troikan (EU, EKP ja IMF) protektoraatti. Julkisen sektorin työntekijöitä on lomautettu ja irtisanottu kovalla kädellä. Maa on menettänyt suvereenisuuttaan kirjaimellisestikin. Troikka vierailee Ateenassa parin kuukauden välein ja tarkistaa, miten toteutuvat sen määräämät toimenpiteet. Viimeksi mainittuihin kuuluu valtion työntekijöiden vähentäminen 30 000 ihmisellä vielä tämän vuoden puolella. Tappava säästöohjelma on luonut joukon sosiaalisia ongelmia. Ihmiset, jotka saavat pitää työpaikkansa, näkevät, että palkkapussia on kevennetty 25-40 prosentilla työpaikasta riippuen. Lomarahat ovat jo historiaa, Kreikan työväenluokalle halutaan Kiinan palkkoja ja Afrikan työolosuhteita. Lama syvenee, kasvua tänä vuonna mitataan –6,9 prosenttia ja ensi vuodelle arvioidaan samaa tasoa. Se nostaa entisestään velanmäärän suhteessa bkt:seen.

Vuonna 2008 Lehman Brothersin konkurssin jälkeen kreikassa puhkesi merkittävä nuorisokapina. Melkein kahden kuukauden ajan nuoriso oli taistelemassa poliiseja vastaan barrikadeilla ja vaatimassa hallituksen eroa. Silloinen IMF:n pääjohtaja arvioi viisaasti, että tämä oli ensimmäinen poliittinen kansannousu länsimaailmassa nykyisen kriisin puhkeamisen jälkeen. Tapahtumat eivät silloin ulottuneet valtamedian uutiskynnykselle Suomessa. Nyt kun vaakalaudalla on omat pankit ja euron kohtalo, Kreikka on päivittäin ”etusivun” otsikoissa. Kreikassa on herännyt jättiläinen, jota on vaikea tukahduttaa pelkästään poliisin voimin. Halla-ahon vaatimus sotilasdiktatuurista on monen muunkin, myös kreikkalaisen porvaripoliitikon mielessä. Keskiluokkaa on kurjistettu eniten koska sitä on ollut enemmän varaa ryöstää. Suuttuneiden liike on kaduilla, vuoden sisällä on ollut 16 yleislakkoa, joista kolme yhden kuukauden aikana. Vuoden sisällä on ollut 40 000 pienyritysten konkurssia, 600 koulua on vallattu ja yliopistot ovat kiinni. Troikka vaatii luopumista työsuhdesopimuksista ja vielä enemmän leikkauksia jopa 500 euron tuloihin, käytännössä vaaditaan Intian palkkoja niille, joilla on etuoikeus säilyttää työpaikkansa. Troikka vaatii myös omia valvojia jokaiseen Kreikan tärkeimmistä ministeriöistä. Sen seurauksena, vielä työssä olevat valtiontyöntekijät ovat vallanneet (lokakuussa 2011) kuuden ministeriön ja kymmenien lakkautettavissa olevien laitosten rakennukset.

Tämä muovaa uudenlaista tilannetta yhteiskunnassa. Kriisin heikoimmasta lenkistä on tulossa vallankumouksen elinvoimaisin veturi. Tilannetta voi kuvailla esivallankumoukselliseksi. Ominaista tässä on se, että a) hallitseva luokka ei pysty enää säilyttämään hegemoniansa niin kuin ennen, ja b) tästä lähtien kansan kurjistaminen kärjistyy nopeammin kuin tähän asti, mikä nostaa kansan taistelutahtoa. Nykyinen tilanne ei välttämättä aina kehity vallankumoukselliseksi, saati sitten voittoisaksi sellaiseksi. Tällainen suotava prosessi riippuu työväenluokan ja sen etujoukkojen kyvystä järjestäytyä ja ryhmittäytyä siirtymävaatimusohjelman taakse historian viimeisen luokkayhteiskunnan ylitse pääsemiseksi. Historiallinen aika kulkee eteenpäin kiitojunan vauhdilla.

Millaisia näköaloja avautuu lähitulevaisuudessa, siis seuraavien kuukausien tai jopa viikkojen kuluessa? Joutuuko Kreikka velkasaneeraukseen ja erotetuksi euroalueelta? Kaatuuko pankkeja ja syntyykö maailmanlaajuinen uusi pankkikriisi ja syvä lama? Tapahtuuko sarja pörssiromahduksia ykkösmaailman maissa? Miten työväenluokka ja nuoriso tulevat tällaiseen näköalaan reagoimaan? Syntyykö arabikevään jälkeen eurosyksy tai –talvi? Tervetuloa keskustelemaan asiasta 5.11.2011 Turun sosiaalifoorumissa!

Dimitris Mizaras

4.10.2011

Lue asiasta lisää:

Globaalikapitalismi kompastuu Kreikkaan

Euroopan velkakriisi – syitä ja syntipukkeja

Kuolemanpelko leijuu pörssien päällä – EKP painaa rahaa

Velkasaneeraus syöstäisi Euroopan pohjattomaan kuiluun

Kreikan hallitus sopi budjetista, avun ehdot jäävät saavuttamatta

Goldman Sachs: The Vampire Squid

Goldman Sachs rule the world not Governments – BBC

Kreikka-paniikki repesi: osake -40%

Witness – Children of the Riots (Video)

”Kikar Tahrir, po ba’ir” rimmaa hepreaksi hyvin ja tarkoittaa ”Tahrir-aukio on täällä”. Sama lause on kaikunut ympäri Etelä-Eurooppaa ja muuallakin maailmalla kaukaiseen Chileen asti. Israel on sikäli erikoinen valtio, että siellä hallitseva eliitti, niin vasemmisto- kuin oikeistosionismi ovat kouluttaneet monen sukupolven nuoria arabifobiaan ja -vihaan. Koko Israelin olemassaolo ja sen rooli Lähi-idässä imperialismin käsikassarana perustuu juuri tuohon elementtiin. Nyt kun kapitalismin globaalikriisi pakottaa ihmiset kaduille myös Israelissa, sionismin perustan edellytykset horjuvat. Osoittaakseen että ovat tosissaan, Tel Avivissa mielenosoittajat laittoivat symbolisesti pystyyn giljotiinin Rothschild-bulevardin varteen. Tunisian vallankumouksen jälkeen arabikevään tuoksu leviää paikasta ja maanosasta toiseen. Mutta onko kyseisten liikehdintöjen samanaikaisuus sattuma vai löytyykö näiden välillä muitakin kuin vain symbolisia yhtäläisyyksiä? Yritän näyttää viimeisen väitteen todeksi.

Ensinnäkin on todettava, että kyseiset maat ovat mitä erilaisimpia keskenään. Kriisiä ei kuitenkaan saisi käsitellä eri maiden kriiseinä ja miettiä sen jälkeen pienten osa-alueiden vaikutuksia suuriin kokonaisuuksiin. Liikkeelle on lähdettävä kapitalismin globaalista dynamiikasta ja sitten tutkittava, miten maailmanlaajuinen kriisi tai pikemmin sen ratkaisemattomuus heijastuu kokonaisuuden eri osa-alueisiin, siis tässä tapauksessa pienempiin maihin. Globalisaatio on kansainvälistänyt, ei vain pääomien ja markkinoiden liikkumista, vaan myös ristiriidat. Kriisin vaikutukset pieniin maihin ilmenee sillä, että se alkaa kokonaisuuden ketjun heikoimmista lenkeistä. Sen jälkeen vaikutukset palaavat takaisin kärjistyneenä kriisinä, ja tilanne näyttää pienten maiden aikaansaamalta. Jos lähtee tutkimaan kriisiä pienistä maista, ei voi selittää, miten euroalueesta 2,7 prosenttia edustava Kreikan talous voi kampata maailmanlaajuisen kapitalismin, tai miten on mahdollista se, että Obaman ja Merkelin giganttivaltioiden johtajat istuvat samaan pöytään ja miettivät miten voi välttyä äkkikuolemasta tapauksessa, jossa Kreikka julistautuisi maksukyvyttömäksi. Samaa voisi kysyä toisellakin tavalla. Miten voi olla mahdollista, että 97,3 prosenttia euroalueen talouksista ei voi pelastaa pientä Kreikkaa.

ARABIKEVÄT

Vallankumouksia ei tapahdu koska tahansa. Vallankumouksellisia tilanteita syntyy sitten kun yhteiskunnallinen kriisi on johtanut pattitilanteeseen, niin että hallitsijat eivät enää pysty hallitsemaan vanhalla tavalla, eikä ristiriitoja pysty enää sovittelemaan millään tavalla. Silloin kansanjoukkojen kärsivällisyys loppuu, ja tilanne kärjistyy räjähdyspisteeseen. Siihen ei välttämättä tarvita suurempia alullepanijoita. Katukauppiaan polttoitsemurha Tunisin keskustassa käynnisti arabimaailmaa ja Lähi-itää järisyttävän prosessin. Atlantilta Keski-Aasiaan ulottuva liikehdintä on kaatanut lännen sätkynukkediktaattorit Tunisiassa, Egyptissä ja Jemenissä, ja taistelee muutoksesta Syyriassa. Liikehdintää ei voinut olla vaikuttamatta tämän myllerryksen keskellä olevaan Israeliin. Kurdi- ja palestiinalaiskysymykset nousevat nyt taas esille arabikevään muokkaaman uuden tilanteen valossa. Valtionsa perustamisestaan saakka Israelin olemus on tiiviissä yhteydessä maan riiston, arabien sorron ja ”hajoita ja hallitse” –politiikan kanssa. Kriisi israelilaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole tuontitavara arabiympäristöstä. Kriisin puhkeamiseen johti globaalikapitalismin sovittamattomat ristiriidat ja ennen muuta järjestelmän taloudellinen kuolemantuska. Globaalikriisi saa eri maissa omia muotoja. Sen heijastuminen eri maan tilanteeseen on vuorovaikutuksessa paikallisten taloudellisten, poliittisten, historiallisten ja kulttuuristen olosuhteiden kanssa. Siitä huolimatta ympäri maailmaa kaikkien liikehdintöjen takana on yhteinen punainen lanka, kapitalismin kykenemättömyys taata vanhoja tasapainoja. Arabikevään kapinoijat eivät ole asettaneet selkeitä tavoitteita, mutta ilmiselvästi ne eivät tyydy ainoastaan diktaattoreiden vaihtoon. Edes niiden vangitseminen tai teloittaminen ei tule riittämään. Ihmismassat vaativat demokratiaa, jota heillä ei koskaan ollut, samalla kun Euroopassa vaaditaan sitä, koska se on katoamassa. Todelliset massoja liikkeelle saavat syyt ovat ruuanhinnan raju nousu, korkea systeemityöttömyys sekä näköalattomuus ja epävarmuus tulevaisuudesta.

Todellisia kriisin syitä maailman kapitalismi ei pysty ratkaisemaan – ei vaikka haluaisikin. Ratkaisu ei löydy siitä, että kapitalismi pakotettaisiin käyttäytymään inhimillisemmin. Kansanjoukkojen ympäri arabimaailmaa on pakko huomata se. Muuta ulospääsyä umpikujasta ei ole jollei sellaiseksi lasketa imperialismin pakottamaa barbariaa, joka esim. voi olla Libyan varoittavan kohtalon näköalana. Toinen vaihtoehto piilee vallankumouksen jatkuvassa luonteessa. Se tarkoittaa, että vallankumousten tulisi luoda kansankokouksia valitsemaan tarvittavia elimiä, joissa voisi keskustella, tehdä päätöksiä ja organisoida tavoitteet ja käytännön askeleet eteenpäin. Pysyvät itsepuolustusjoukot ja yhteydet armeijan varusmiehiin ovat myös välttämättömiä toimenpiteitä. Varusmiesten tulisi olla edustettuina kansanneuvostoissa. Taisteluissa diktatuureja vastaan ei saisi missään vaiheessa turvautua imperialismin apuun niin kuin Libyassa on tehty. Imperialismi ja diktaattorit ovat kaksoisveljiä keskenään. Yhdysvallat tukivat Saddam Husseinia hänen kymmenvuotisessa sodassaan Irania vastaan, mutta se ei estänyt heitä hyökkäämästä Irakiin 2003. CIA loi al Qaidan 1970–luvulla työkaluksi neuvostomiehitystä vastaan. Kun USA:n ulkopolitiikka tarvitsi interventiota Keski–Aasiaan, se hyökkäsi Afganistaniin al Qaidan jahdissa vuonna 2001. Myöhemmin Kaddafi pelkäsi, että häntä odottaa Husseinin kohtalo ja muuttui CIA:n kätyriksi. Äskettäin paljastettujen asiakirjojen mukaan CIA kuljetti (monien mielestä mm. Suomen kautta) talebaneja Libyaan kidutettavaksi, ja nyt käyttää al Qaidan sotureita (1) Gaddafia vastaan.

Arabikevään vallankumouksella on ainutlaatuinen historiallinen tilaisuus muuttaa koko alueen ja sitä kautta myös maailman geopoliittista karttaa. Spontaanisuuden on annettava tilaa suunnittelulle ja organisoidulle toiminnalle niin, että vallankumous ei silti menettäisi aitouttaan. Vallankumouksen on mentävä ohitse kapitalistisen järjestelmän raameista, demokraattiset hallintosuhteet on haettava tulevaisuudesta, ei olemassa olevasta. Nykyinen ”demokratia” kannattaa heittää maan rakoon muuallakin kuin arabimaissa. Porvarillinen demokratia palvelee vain markkinoiden intressejä; nämä kaksi asiaa eivät kumoa toinen toista ilman vallankaappauksia ja väkivaltaa. Arabimaissa ottomaanien valloitus antoi paikkansa länsimaiden kolonialismille ja viimeisen korvasivat kansallismieliset juntat useimmiten armeijan toimeenpanemalla vallankaappauksella. Kylmän sodan aikana vastakkainasettelu Naton ja Varsovan liiton välillä käytiin mm. kilpailemalla kolmannen maailman johtajien suosiosta. Silloin puhuttiin jopa arabialaisesta sosialismista ja anti-imperialismista.

Nämä ajat ovat takana, Nasserin jälkeläisistä tuli sionismin tukijoita ja vasemmiston puuttuessa vastarinta korruptiota ja nepotismia vastaan joutui islamistien käsiin. Arabimaissa ei ole itsenäistä porvariluokkaa, jollei sellaiseksi laske kombradoriporvaristoa, jonka intressit ovat tiiviisti yhteydessä imperialismiin ja sen firmojen raaka-aineiden riistoon. Neuvostoliiton sisäisen luhistumisen jälkeen kyseiset diktaattorit jäivät tyhjän päälle. Jotkut integroituivat täysin ja avoimesti lännen intressejä palveleviin systeemeihin ja jotkut toiset harrastivat kaksinaamaisuutta. Viimeisiin lukeutuvat Hussein, Gaddafi ja Assad. Kuten Gaddafin, myös Assadin on annettu lahdata omaa kansaa mielin määrin ja vieläpä Israelin siunauksella. Assadin diktatuuri on sionismille kaaosta parempi vaihtoehto. Arabikevät järkyttää Israelin vakautta ilman Assadin vallastasyöksemistäkin. Israelin oman väestön toimesta aiheutettu epävakaus moninkertaistuu nyt kun kysymys Palestiinan omasta valtiosta nousee taas esiin. Tämä ei säästä niin maltillisia (Abbas) kuin radikaalimpiakaan palestiinalaisjohtajia arabikevään vaikutuksilta. Assadin syökseminen vallasta synnyttäisi tendenssejä kurdivaltion perustamiseksi, mikä siirtäisi arabikevään paineet Ankaraan ja Teheraniin. On sanottu että tyrannien aika on ohi. Se on tietyllä tavalla totta, muttei sillä tavalla kun median papukaijat haluavat esittää lännessä. Vastaus jokaiselle epäkohdalle ei ole edustuksellinen parlamentarismi tai pikemmin sen puute. Asia ei ole niin että yhtäältä seisovat diktatuurit ja toisaalta lännen demokratia, jota tulisi tavoitella. Parlamentarismi kehittyi kapitalismin tietyssä vaiheessa silloin kun porvaristo oli nuorta ja taloutensa liberaalia. Arabimaissa porvaristo oli syntymästään asti vanha, heikko ja ontuva. Se ei voinut silloin ja vielä vähemmän voi nyt ratkaista kansalliset ongelmat siellä missä niitä on (Palestiina).

Totuus on että tyrannit kaatuvat siksi että niiden päätukija, imperialismi kokee kuoleman kouristuksia. Vallankumouksesta on tehtävä jatkuva, tyrannien mukaan pitää lähettää myös porvaristo ja kapitalismi. Tämä on arabikevään objektiivinen sisältö. Sen onnistuminen riippuu siitä, että saadaanko kansanjoukot tiedostamaan sitä ja toimimaan tietoisesti oikeiden muutosten aikaansaamiseksi. Arabikevättä pelkäävät kaikki ne, joilla on menetettävää. Arabinationalistien lisäksi niitä on imperialismi, sionismi, arabialainen muu porvaristo ja islamismi. Ei ole sattumaa, että islamismi on vastustanut vallankumouksia ja esim. Egyptissä on asettunut diktatuurin tueksi osallistumalla uuden sotilasjuntan hallitukseen. Yhteenkään näistä vanhoista järjestelmistä ei ole paluuta, jollei sellaiseksi lasketa Libyassa meneillään oleva libanonisaatio ja uussiirtomaistaminen. Viimeinen barbarian näköala tulee olemaan hinta, jota kansanjoukot joutuvat maksamaan jos epäonnistuvat muuttamaan vallankumouksensa jatkuvaksi.

Näköala tämäntyyppisestä barbariasta on otettava vakavasti. Gaddafia vastaan uskaltautuneita kapinallisia tullaan hallitsemaan sisältä käsin ”Libyan ystävien” toimesta. Imperialismin intresseihin kuuluu muitakin paljon tärkeämpiä suunnitelmia. Libyasta käsin voi puuttua muihin kansannousuihin alueella. Kuten on myönnetty, Natolla on oiva mahdollisuus jarruttaa yhä enemmän kasvavia Kiinan intressejä, ei vain Libyassa, vaan koko Afrikassa. Sen vuoksi Kiina, joka pari kuukautta sitten myi aseita Gaddafille, nyt on liittynyt Libyan ystäviin. Myös Venäjä valitti Naton brutaaleja pommituksia ja lännen sotilaiden maihinnousua, mutta ilman Venäjän ja Kiinan ääntä YK:n turvallisuusneuvosto ei pystyisi määräämään lentokieltoa, joka oikeutti Natoa pommittamaan. Ilman turhia kiukuttelua Venäjä niin ikään liittyi ”Libyan ystäviin”. Kaikkien konnien on oltava läsnä kun Libyan öljyapajat ovat tarjolla.

EUROOPPASYKSY

Lainatukiensa vastikkeeksi Kreikalle määrätty barbaarinen matokuuri, palkkojen ja lomarahojen leikkaukset ja muut säästötoimet ovat merkinneet ennennäkemätöntä kurjistamista kansanjoukoille. Tämä ei merkitse sitä, että euroalue ja maailman kapitalismi on pelastettu. Hyökkäys kreikkalaisten elinedellytyksiin muistuttaa kuolemaniskua, jonka skorpioni hännällään kohdistaa itselleen. Ainoa hyöty Kreikkaan (ja muihin maihin) pakotetusta säästöohjelmasta on se, että erityisesti saksalaiset ja ranskalaiset pankit voittavat vähän aikaa valmistautuakseen omiin hautajaisiinsa. Kuitenkin näyttää siltä, että edes tätä periferian maiden kansojen kustannuksella tapahtuvaa kilpajuoksua ajan kanssa kapitalismi ei voi voittaa.

Lehman Brothers –pankin konkurssista alkanut globaali pankkikriisi ja pankkien pelastamiseen tähdänneet bailout –pankkituet sosialisoivat kriisin, eli siirsivät sen kansallisvaltioiden talouksien hartioille. Sen jälkeen oli vain ajasta kiinni se, milloin valtiot ovat samassa tilanteessa kuin LB oli vuonna 2008. Valtioiden romahdukset alkoivat keväällä 2010, ja ketju rikkoutui Kreikan kohdalla. Tämä ei ollut sattuma, siinä on ollut omat syynsä, miksi se alkoi Kreikasta eikä jostain muusta maasta. Merkittävämpi seikka on kuitenkin se, että rikki ei enää ollut se tietty Kreikka –lenkki, vaan ketju kokonaisuudessaan. Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto myönsivät Kreikalle 110 miljardin euron lainan. Tällä tavalla Kreikan ei tarvitsisi kolmeen vuoteen lainata rahaa markkinoilta, joiden määräämä korko oli noussut pilviin. Kevätkesällä 2011, eli vuoden kuluttua Kreikan niin velka kuin vajeetkin olivat kasvaneet entisestään, mikä pakotti Kreikan eliittiä pyytämään toisen vielä suuremman lainaerän. Tämä johti siihen, että samankaltaisen avun tarpeeseen joutuivat Irlanti ja Portugali. Kontaminaation kierre oli jo alkanut. Todellisuudessa ketju on rikkoutumassa myös muiden lenkkien kodalta. Lomakuukauden aikana kriisin kärjistymisen rytmit kiivastuivat. Heinäkuun 6. päivänä Portugalin ja pian Irlanninkin valtion velkakirjojen luottoluokitus laskettiin roskalainojen tasolle. Kolme euroalueen maata oli menetetty, mutta nyt huolenaiheena oli Espanja, jonka odotettiin olevan seuraava. Asiat eivät kuitenkaan tule niin kuin asiantuntijat odottavat niiden tulevan. Toisin kuin oli alun perin odotettu, ennen Espanjaa on luhistumassa Italia, jonka velka on tähtitieteelliset 1800 miljardia euroa, mikä on neljännes koko euroalueen velkamäärästä.

Periferiasta vararikon paineet siirtyvät kovaan ytimeen, kansantalouteen, joka on euroalueen kolmanneksi suurin. Se uhkaa romuttaa koko eurorakennelman ja laajemminkin EU-projektin. Tulipalo ei polta vain PIIGS- maita vaan kehityksen dominoivia voimia. On tärkeä ymmärtää, että Kreikan kriisi ei ole kreikkalainen kriisi, vaan eurooppalainen ja yleismaailmainen. Kapitalismin epätasaisen kehityksen ansiosta Kreikka sattui olemaan heikoimman linkin asemassa. Niin EKP:n Trichet ja USA:n Obama kuin myös maailman kapitalismin huippujohtajat varoittavat siitä, että hallitsematon tai hallittu Kreikan vararikko johtanee tilanteeseen, joka syntyi Lehman Brothers –pankin vararikosta 2008. Miten voi olla mahdollista, että maa, jonka bkt on vain 2,7 prosenttia euroalueen bruttokansantuotteesta, voi muuttua maailmantalouden kuolemantuomioksi. Kaikkien maiden talouksilla on maailmanlaajuinen yhteys. Yhteys alkoi imperialistisen kauden alkuvaiheessa 1900 –luvun alussa, ja se saavutti huippunsa finanssipääoman globalisaatiolla viimeiset 30 vuotta. Ainoastaan analyytikot, jotka näkevät globalisaation kansallisten kansantalouksien summana voivat kuvitella, että ratkaisu löytyisi kansallisvaltion puitteessa. Sosialidemokraatit sekä myös ”sosialismi yhdessä maassa”-teorioita kannattava stalinistisnationalistinen kansallisvaltion fetissi nostavat kädet pystyyn ja pitävät kriisiä joko porvareiden oikkuna ja temppuna tai muuten arvoituksena vailla selityksiä. Marxin mukaan kapitalismin yksi perusristiriidoista piilee tuotantovoimien yleismaailmaisen luonteen ja kansallisvaltion kapeisiin raameihin perustuvien yksityisomistuksen suhteiden välillä.

Euroalueen nykyinen kriisi on tämän kärjistyneen historiallisen ristiriidan ilmaisu. EU:n projekti on vain kapitalismin yritys vastata haasteisiin, jotka syntyivät NL:n itse luhistumisesta (implosion) ja Saksojen yhdistymisestä. Euroalue koostuu 17 kansantaloudesta, joissa on yhteinen valuutta. Kuten MTL:n 5. järjestökokouksen asiakirjassa todetaan: ”Euro ei kuitenkaan ole tavallinen valuutta. Euro on luottotuote, jonka tuottaa EKP. Se on eräänlainen velkavaluutta, jonka on tuottanut pankkikartelli annettavaksi eri maiden käyttöön. Euro ei heijasta tietyn maan talouden todellista dynamiikkaa. Euro on keinottelun työkalu erityisesti euroalueen sisällä. Pankit keräävät kassoihinsa euromailta likviditeettiä, jota välittävät niille takaisin lainojen muodossa. Näin ollen, pankit määräävät jäsenmaiden talouspolitiikkaa. Euro on valuutan muodossa esiintyvä velkakirja, joka tavoittelee finanssisektorin ekspansiota. Viimeksi mainittu on laajentunut niin totaalisesti, että se tukahduttaa talouden kokonaisuudessaan. Suurpankkien liikevaihto ylittää reilusti muun talouden bruttotuotteen. Kriisin aikana kansalliset antagonismit korostuvat, keskipakovoimat vahvistuvat ja euro hajoaa moneen ehkä 17 osaan tai jopa isompaan määrään osia. Vararikkonsa jälkeen Argentiinassa, siis samassa maassa oli käytössä useampi valuutta.

Omien raunioiden alle Euroopan Unioni uhkaa kaivaa sen eri osille hautoja. Euroopassa kaikki luokkajakoon perustuvan talouden ja riistopolitiikan väkivaltaiset tuulet puhaltavat tällä hetkellä täysillä. Lehman Brothersin konkurssin seurauksena syntynyttä pankkikriisiä hoidettiin jättiläismäisillä pankkitukioperaatioilla (bail out). Siinä oli kaksi ongelmaa. Ensinnäkin menetetty luottamus pankkien välillä ei ole koskaan palautettu; eikä se enää palaudu varsinkaan nyt kun eletään kokonaisten valtioiden konkurssiaikaa. Seurasi taantuma, joka nimitettiin ”hillityksi taantumaksi” (contained depression) tai elvytys työttömyyden kera (jobless recovery). Toiseksi ja vakavammaksi ongelmaksi nousi se, että edellisestä syntyi jättivajeita valtioiden budjeteissa. Vajeet hoidettiin luonnollisesti lisävelalla, ja pankkien konkurssi oli tällä tavalla sosialisoitu. Nyt pankkien asemassa on kokonaiset valtiontaloudet. Tukea pankeille antoivat valtiot eli kansalaiset. Valtion voi pelastaa vain isommat valtiot. Kreikan, Irlannin ja Portugalin konkursseja on tähän asti vältetty eri tukirahastojen kautta. Sitten kun porukkaan liittyy Espanja tai Italia konkurssin pallo on Ranskan ja Saksan välisellä rajalla. Eurovelkakirjojen painaminen vain nopeuttaisi kyseistä prosessia. Samanaikaisesti budjettivajeiden lisäksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa, valtioiden interventiot loivat omia hirviöitä. Kiinassa syntyi giganttiset spekulanttikuplat ja hillittömän inflaation paineet. Viimeiset seikat aiheuttivat maailmanlaajuisen raaka-aineiden, energian ja ennen muuta ruuanhinnan reilua nousua, mikä taasen ojensi liekin arabikevään ruutitynnyrille. Nyt kun Kreikasta tulee tämän päivän Lehman Brothers, uusi entistä syvempi lama häämöttää, mikä pahentaa budjettivajeet lännessä ja jouduttaa kiinalaisen talouden pakkolaskuun. Analyytikoiden mukaan toisin kuin 2008, nyt kansantalouksilta on loppunut polttoaine.

Erilaisilla tukilainoilla ei ole tuettu Kreikan kansaa, vaan velkojat antavat rahaa Kreikan eliitille, jotta tämä kykenisi maksamaan heille takaisin saataviaan. Koko ajan kuritettu kansa ei enää suostu tulemaan hallituksi samalla tavalla ja lähtee barrikadeille. Jos Kreikka ei saa ensimmäisen jättilainan kuudetta osaa ja uutta vielä suurempaa lainaa, se ajetaan velkasaneeraukseen. Hillittykin velkojen järjestely muuttuu helposti hillittömäksi, jos markkinat päättävät hyökätä johonkin suureen maahan, joka kärsii Kreikan konkurssista. 80 prosenttia Kreikan valtion velkakirjoista on ranskalaisten ja saksalaisten pankkien kassakaapeissa. Kreikan virallinenkin konkurssi on enemmän kuin todennäköinen tämän syksyn aikana. Euroopalle ja koko maailmalle aiheutuva myllerryksen intensiteetti jää nähtäväksi. Vaikka sellainen ei johtaisikaan euron välittömään konkurssiin, se joka tapauksessa johtaa tilanteeseen, jossa eletään korkean (kaksinnumeroisen) työttömyyden ja yhä kasvavan inflaation oloissa. Stagflaatio yhdessä valtion turvamekanismien romuttamisen kanssa johtavat arabikevään tapaiseen eurosyksyyn. Euroopassakin kansanjoukkojen on valmistauduttava tulevien historiallisten taistelujen johtamiseksi kansan ja työväenluokan kannalta edulliseen tulokseen.

Kreikassa vallitsee esivallankumouksellinen tilanne, joka voi koska vaan johtaa valtatyhjiöön. Kriisin heikoin lenkki on samalla vallankumouksen elinvoimaisin veturi. Kapitalismia ja kriisiä voi vastustaa sosialistisella ohjelmalla, ja tukemalla Kreikan orastavaa vallankumousta. Euroopan maiden historiallinen integraatio voi toteutua ainoastaan Euroopan Yhdistyneiden Sosialististen Federaation puitteissa. Tämän projektin toteuttaminen on meidän käsissä. Sen toteuttamiseksi meidän tulee toimia heti!

__Dimitris Mizaras

(1) Liberation: Entinen mudzahedin Tripolin kuvernööriksi

Huom. Alustus pidetään Oulun Sosiaalifoorumissa 11.9.2011

Talousuutisointia tällä hetkellä hallitseva Euroopan velkakriisi ei ole voinut jäädä keneltäkään huomaamatta. Kun uutisointi aiheesta on jatkuvaa, kun samalla puhutaan miljardiluokan rahasummista, ja kun Euroopan eri kansoja asetellaan jatkuvasti vastakkain, on enemmän kuin tärkeää ymmärtää, mistä tässä kriisissä on oikeasti kysymys. Yhtä tärkeää on myös erottaa todelliset syyt ja syylliset siihen. Virheellisesti syyllisiksi useimmiten nimetään velkaantuneiden maiden vastuuttomat kansalaiset, sekä ylikansalliset suurpankit, jotka pelkkää ahneuttaan ovat aiheuttaneet talouden kriisiytymisen.  EU:n jäsenmaat on jaettu velkaantuneeseen rupusakkiin, ja velkakurimukselta (toistaiseksi) säästyneisiin maihin.

Länsimaiden talous on perustunut jo vuosikymmeniä velkaekspansion varaan. Reaalitalous ei ole enää kyennyt kasvamaan riittävää vauhtia pitääkseen kapitalismin rattaita pyörimässä. Talouden on laajennuttava jatkuvasti, muuten järjestelmä kriisiytyy. Velkaekspansio on nähtävä yhtenä kapitalismin laajentumisen ulottuvuutena. Tämän ulottuvuuden merkitys on vain kasvanut, kun teollisuustuotantoa on siirretty kehittyneistä länsimaista kehitysmaihin. Velkaantumiskehitys on viimevuosiin saakka kyennyt turvaamaan talouskasvua vaihtelevalla menestyksellä, mutta nyt velkaantumisen rajat ovat tulleet vastaan sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa.

Eteläisen Euroopan maiden syöksyessä vuorollaan velkakriisiin, EU pyrkii pelastamaan taloutta ja erityisesti luottoja myöntäneitä pankkeja väliaikaisilla ja pysyvillä vakausmekanismeilla. Nämä mekanismit käyvät tiuhaan kansalaisten kukkarolla, siirtäen velkataakkaa pankkien harteilta veronmaksajille, mahdollistaen pankkiirien saalistuksen myös jatkossa.

Rintamalinjojen vetoa pintarakenteessa

Velkakriisiin liittyen poliittisen ja taloudellisen kentän eri toimijat hakevat omia ratkaisujaan tilanteeseen. Populistis-nationalistinen oikeisto hokee jatkuvasti mm. Timo Soinin suulla, että ongelma on nimenomaan itse EU, liittovaltiota ajavat taas haikailevat suurempaa integraatiota talouteen ja yhteisiä eurovelkakirjoja. Osa reformistisesta vasemmistosta tunnistaa aivan oikein kyseessä olevan kapitalismin kriisin, mutta ei kykene tai halua ehdottaa kriisiin järjestelmän rajat ylittäviä ratkaisuja. Parasta mihin reformistinen vasemmisto pystyy, on jonkinlainen paluu Keynesin oppeihin ja finanssisektorin tehokkaampi valvonta.

Tärkein syy koko EU:n perustamiseen on ollut kapitalistisen talouden kasvun vaatimus. Kansallisvaltioiden rajojen muodostaessa kasvun esteitä, on ollut välttämätöntä luoda laajempi talousalue Eurooppaan. Kyseessä ei ole ensisijaisesti mikään rauhanprojekti, vaikka näin usein annetaan ymmärtää. EU on ollut keino siirtää talouden kriisiytymistä ajallisesti eteenpäin. Soinin puheet eroamisesta EU:sta ja palaaminen omaan markkaan eivät tarjoa kestävää ratkaisua ongelmaan. Talouden realiteetit ovat jo aikaa sitten ajaneet ohi kansallisvaltion puitteista. Kyseessä on kapitalistisen järjestelmän kriisiytyminen kansainvälisellä tasolla, joka tämän hetken Euroopassa näyttäytyy ensisijaisesti velkakriisin muodossa.

Julkisessa keskustelussa rintamalinjat näyttäisivät menevän liberalismin ja konservatismin, sekä nationalismin ja kansainvälisyyden välillä. Isänmaallisuus ja kansallinen etu vanhoine kovine arvoineen, vastaan varsin erikoinen kansainvälinen solidaarisuus, joka todellisuudessa tarkoittaa vallan entistä suurempaa luovuttamista finanssieliitille. Vahvan sosialistisen vaihtoehdon puute hämärtää tietoisuutta asian todellisesta tilasta. Vahvasti kansainvälistyneen kapitalistisen talouden kriisiytyessä vakavasti, ainoa tie joka ei merkitse laajojen työläisjoukkojen kurjistamista, on talouden uudelleenjärjestäminen sosialistiselta pohjalta. Kaikki nationalistiset puheet ovat omiaan vetoamaan tiedostamattomampien kansanosien tunteisiin, mutta ratkaisua ne eivät tarjoa. Vaarallisin elementti näissä puheissa on maahanmuuttajavastaisuus, joka esittelee syyllisenä ihmisryhmän, jolla ei ole kapitalismin kriisiin osaa eikä arpaa, pelkästään kärsijän rooli.

Eu-mielisten, liberaaleja arvoja kannattavien tahojen (esim. vihreät) käsitys kansainvälisestä solidaarisuudesta on surkuhupaisa. Hajoavia imperialismin rakenteita on tuettava vaikka väkisin, viimeiseen asti. Ilmeisesti mukaanpääseminen isojen herrojen pöytiin riittää näille entisille ”maailmanparantajille”. Elämme aikaa, jolloin idealistiset illuusiot hyvin pian haihtuvat, ja todelliset realiteetit on otettava taas tosissaan. Kriisistä päästääkseen on tiedostettava kriisin syyt. Kuvitelmat järjestelmän reformoinnista inhimillisemmäksi joudutaan pakostakin hylkäämään, kun kriisi edetessään tarjoaa vain vyönkiristystä ja leikkauksia, luultavasti pahempaakin.

Meneillään oleva velkakriisi ei ole minkään yksittäisen kansan syy. Harhaanjohtavat uutiset kreikkalaisen työelämän todellisuudesta luovat täysin virheellisen käsityksen tilanteesta. Historialliset, taloudelliset ja kulttuurilliset syyt ovat vaikuttaneet siihen, että missä kriisi on ensimmäisenä puhjennut, mutta ne eivät ole kriisin perimmäinen syy. Kreikassa on korruptiota, tilastojen vääristelyä ja niin edelleen, mutta ne ovat olleet vain nopeuttamassa kriisiä, eivät alkuunpanemassa sitä. Vanha Leninin viisaus: ”Kapitalismi murtuu heikoimmasta lenkistään” näyttää pätevän yhä. Yksikään EU:n jäsenmaista ei ole turvassa velkakriisiltä, vaan kaikki ovat niinsanotusti samassa veneessä.

Kriisiin ei ole syynä myöskään pankkiirien ahneus. Ahneutta toki esiintyy paljon, mutta se ei selitä nykyistä kriisiä. Taloudellinen valta on enemmän ja enemmän pankkieliitin hallussa, mutta taloueden kriisin aikana se tarvitsee jatkuvasti valtion ja ylikansallisten elimien mukaantuloa, jotta koneisto pysyisi pyörimässä. Velkatakaukset ja muut julkisen talouden interventiot toki tarjoavat hyvän mahdollisuuden pankeille rikastua entisestään, mutta pian tämäkin tie on kuljettu loppuun.

Lopulta todelliset rintamalinjat piirtyvät vääjäämättä. Pieni taloudellinen eliitti poliittisine apulaisineen joutuu kohtaamaan laajojen työväenluokkaisten ja muiden alempien kansankerrosten oikeutetun suuttumuksen. Tulevaisuus riippuu täysin siitä, kyetäänkö laajat joukot saamaan edistyksellisen ohjelman ympärille, rakentamaan ihmisarvoista yhteiskuntaa. Onnistuminen tässä ei ole varmaa, mutta se on paremman tulevaisuuden ainoa tae.

__Jani Poimala

Suomen hallituksen asema näyttää tukalalta heti sen alkutaipaleella. Kapitalismi sinnittelee hengestään maailmanlaajuisesti, ja Suomen talous on osa sitä kriisiä. Tilanteen kärjistyessä niin kansainvälisesti kuin Suomessakin hajaannustrendit voimistuvat. Kreikka on kaatunut Euroopan syliin ja tukilainoista huolimatta maan velan ja vajeiden kehitys ovat hallitsemattomia prosesseja. EU:n ympärillä kerääntyy taantuman pilviä. Samanlaisia uutisia tulee Atlantin toiselta puolelta sekä Kaukoidästä. Maailmanmarkkinoilla luotonanto jäätyy ja suurimmat kansantaloudet tasapainottelevat kuilun partaalla. Samanaikaisesti maksukyvyttömien pienten maiden määrä kasvaa.

Tänä syksynä on jo nähtävissä taipumus, että rikkaammat maat eivät ole enää halukkaita pelastamaan köyhempiä entiseen tapaan. Hajaannusta on havaittavissa euroalueen pohjoisen ja etelän välillä, mutta myös pohjoisen sisällä. Hajaannusvoimia on irti myös eri instituutioiden välillä. Muut ”auttajat” näkevät Suomen vaatimat vakuudet kotiinpäin vetämiseksi. Kansainvälinen Valuuttarahasto vaatii euromaita pääomittamaan pankkejaan jopa 200 miljardilla eurolla. Olemme tulleet vaiheeseen, jossa paremmassa asemassa olevat maat ja instituutiot yrittävät lastata konkurssimaista johtuvat tappiot toinen toisen hartioille. Juuri tästä on kyse puhuttaessa kiistasta EU:n ja Suomen välillä koskien Kreikan vakuuksia, eikä mistään hallituksen saati Urpilaisen harkitsemattomasta sooloilusta.

Kärjekkäitä ristiriitoja hallituksessa on myös kotimaanpolitiikassa. Hallituksen lähtökohta oli erittäin huono. Ennen vaaleja puolueiden piti kilpailla perussuomalaisten kanssa, sen vuoksi toinen toista enemmän perussuomalaistuivat. Ollessaan häviäjien hallituksessa puolueiden pitää jatkaa samalla linjalla todistaakseen, että toisin kuin Soini ne ovat vastuullisia. Hallitusohjelma on kompromissien summa, jolla on minimitason tavoitteita. Sen vuoksi hallituksen on vaikea olla yhteistä linjaa omaava tiimi. Tilannetta pahentavat uudet esille nousevat asiat, joita ei voitu arvioida hallitusohjelmasta neuvoteltaessa. Hallituksen pyrkimykset sovitella ristiriitojaan kotimaassa ja kansainvälisellä tasolla vaikuttavat epätoivoisilta.

Suomi ei ole ainoa maa, joka yrittää vetää kotiinpäin. Saksa ja Ranska ovat ensimmäiset, jotka näyttivät mallia Maastricht –sopimuksen rikkomisessa ja näyttävät mallia itsekkäässä ajattelussa nytkin. Se käy ilmi väliaikaisen vakausrahaston (ERVV) suunnitelluista muutoksista. Suomi joutuu siinä takaamaan esim. Kreikan ja muiden heikkojen talouksien maksukyvyttömyydestä johtuvia Saksan ja Ranskan pankkien tappioita. Eduskunnan suuri valiokunta hyväksyi ERVV:n ja EVM:n uudet tukimuodot, joiden mukaan tukea voidaan myöntää yksittäisten pankkien pääomittamiseen, myös sellaisissa maissa, jossa ei ole määrätty sopeutusohjelmaa. Tällä muutoksella Ranska ja Saksa voivat lieventää kärsimiään tappioita Suomen vakausrahastoille antamalla rahalla.

Stressitestit eivät paljastaneet tappiomahdollisuuksia, mutta rahoitusmarkkinat ovat eri mieltä asiasta. Kreikan valtion velkakirjoista 80 prosenttia on ranskalaisten ja saksalaisten pankkien kassakaapeissa, joten tappioriskit ovat suuria. Kumpikaan, Ranska tai Saksa, ei ole olleet halukkaita pääomittamaan pankkeja käyttämällä omia verovaroja. Merkel toistaiseksi on tyrmännyt tuoreeltaan IMF:n pääjohtajan Christine Lagarden ehdotuksen pankkien pääomituksesta ERVV:n varoista. Muutos lainsäädännössä kuitenkin mahdollistaa sen. Keskipakovoimat ovat niin pahasti irti, että skenaariot tyngästä euroalueesta, johon kuuluisi vain Suomi, Hollanti, Itävalta, Ranska, Saksa ja Viro kuulostaa huononmakuiselta vitsiltä. Porvaristo on hajalla koska ristiriidat henkilöityvät ihmisten välisiin tappeluihin. Lagarde vastaan Trichet, Rehn vastaan Urpilainen mutta myös Sasi vastaan Backman on vain muutama taistelupari.

Talouden tasapainotus on hallituksen vaikeimpia haasteita. Miten löytyy yksimielisyys hallitusohjelman vesittämisen osalta, on toinen tuhannen taalan kysymys. Joka tapauksessa Suomi ottaa lisää velkaa lähes seitsemän miljardia euroa. Arvio on tehty ennen kun talousennusteet jouduttiin korjaamaan alaspäin. Kataisen hallituksen kunnianhimoinen tavoite on velan selvä lasku hallituskauden loppuun 2015 mennessä. Nordean ennuste ensi vuoden kasvulukemaksi on 1,6 prosenttia. Jos taantuma jatkuu eikä äkkiromahdus tule luhistuttamaan kaikkea kertaheitolla, vuonna 2013 ollaan lamassa, jolloin bkt laskee absoluuttisestikin. Tämän vuoden näkymien mukaan vuosina 2011 – 2015 nopea kasvu on +1 % ja hidas kasvu -1 %.

Yritykset käsittävät tilanteen vakavuuden ja ryhtyvät hyvissä ajoin massiivisiin irtisanomisiin. Metsäyhtiö UPM aloittaa yt –neuvottelut vaneriliiketoiminnassaan välittömästi. Henkilökuntaa vähennetään 125 työläisellä. UPM tekee rajuja leikkauksia paperituotantoon. Firman tehtailta Euroopassa vähennetään 1295 työläistä, joista lähes puolet Suomessa. Leikkauksia tulee myös Saksan ja Ranskan tehtaisiin. Alkavissa yt-neuvotteluissa kerrotaan mm. siitä että Kouvolan Myllykosken tehdas suljetaan pysyvästi vuoden loppuun mennessä. Sijoittajat ovat tyytyväisiä, firman pörssikurssi nousi lähes yhdeksän prosenttia. Myllykosken tehtaassa on työssä n. 375 työläistä. Tehdas on perustettu jo vuonna 1892. Nordea ei jää jälkeen vaan se vähentää Suomesta jopa 650 työpaikkaa.

Hallitus saattaa joutua vielä nostamaan arvonlisäveroprosenttia, luopua perusturvan korotuksesta ja jäädyttää lailla palkat. Työministeri Ihalainen jo leikkaa vuorotteluvapaajärjestelmää, mikä on saanut Jaakonsaaren nousemaan takajaloilleen, koska vuorotteluvapaajärjestelmä on ollut hänen aikaansaama Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana. Kova tavoite on karsia kovalla kädellä myös Suomen kuntia ja muokata kuntakenttä työssäkäyntialueiden mukaisesti. Hallitus käyttää siinä järeitä aseita. Vastahakoiset kunnat pakotetaan yhteen nippuun muiden kanssa.

Onnistuakseen uusiin ja vanhoihin tavoitteisiin hallitus tarvitsee lujaa sisäistä luottamusta ja yhtenäisyyttä. Kuuden puolueen korttipakka hajoaa käsiin heti kun hallitusneuvotteluissa sovittuja kompromisseja joudutaan rikkomaan. Sen jälkeen on mahdotonta hakea irtopisteitä eri ministeriöiden, puolueiden mutta myös saman puolueen sisällä.

Kuten sanottu hallituksen avunhuuto on epätoivoinen ja turha.

Äärioikeistolaisen Anders Behring Breivikin joukkomurhat Oslossa ja Utöyan saarella merkitsevät käännekohtaa luokkataistelun ilmenemismuodoissa Euroopassa. Poliisin, mutta myös norjalaisen ja kansainvälisen median ensimmäinen reaktio tapahtumaan oli harhaanjohtava. Iskut luokiteltiin jihad -kaltaisiksi ja syyttävä sormi nousi osoittamaan islamia. Tilastojen mukaan islamin iskut Länsi-Euroopassa on alle prosentin kaikista terrori-iskuista (1). Valtaosa niistä on nationalismin ja äärioikeiston aikaansaamia. Kun pian saatiin tietää, että syyllinen on aito norjalainen, valtamediassa alettiin puhua psykopaatin teoista. Sen jälkeen eri alan lääkäreitä, murhaajan asianajaja ja lopulta Breivik itsekin vakuuttivat, että hän ei ole häiriytynyt yksilö (2), vaan joukkomurhat olivat harkittu ja hyvin suunnisteltu teko. Kaikki suunnittelu on sisällytetty 1500 –sivuiseen manifestiin, joka löytyy Internetistä. Medioiden äänensävy muuttui pian: alettiin puhua yleisellä tasolla ääriaineiden toiminnasta, joka vaarantaa meidän ”demokratiaa”. Etsiessään syitä tällainen pinnallinen journalismi päätteli, että syypäitä ovat teknologia ja sosiaalinen media, jota tulisi sensuroida tai ainakin rajoittaa.

Traagiset tapahtumat herättävät kysymyksiä liittyen fasististen järjestöjen toimintaan, niiden kansainvälisiin verkostoihin ja niiden peitetoiminnasta porvarillisen demokratian sisällä. Virallinen valtio ja sen poliisi katsovat läpisormien tällaisten järjestöjen toimintaa ja papukaijatoimittajat kätkee sitä hiljaisuudellaan. Viimeksi mainitut ”itkevät” sitä, että tällaiset ilmiöt vaarantavat porvarillista järjestelmäänsä, ja samanaikaisesti niputtavat yhteen Norjan ilmiön ja kurjaliston kapinan Englannissa tai sosiaalimedioiden kautta koollekutsumisen nuorisofestivaaleissa. Nuorison kapinat johtuvat kapitalismin systeemikriisistä ja näköalattomasta tulevaisuudesta, jota järjestelmä tarjoaa nuorisolle. Kapitalismi on rappiovaiheessa eikä se pysty tarjoamaan nuorisolle muuta kuin verta ja kyyneleitä. Mätänemisprosessissaan porvarillinen demokratia ei voi estää väkivaltaisia reaktioita niin vasemmalta kuin oikealtakaan. Kuolemantuskassaan porvarillinen demokratia pukeutuu itsekin autoritaarisuuden pukuun ja käyttää silmitöntä väkivaltaa niin kuin monen liikehdinnän yhteydessä voidaan todeta. Joukkojen ja fasistien väkivallan yhteen niputtaminen on vaarallinen ilmiö. Väkivallan tuomitseminen, tuleeko sitä mistä vaan, antaa viralliselle valtiolle vapaat kädet väkivallan monopolisoinnissa. Perästä tulevat fasistit, tämä laillisen väkivallan sisaruspuoli. Nykyisen järjestelmän vakaus olisi parantumattomasti horjunut ilman valtamedioiden harhakuvien luomista ja valheiden levittämistä.

Vastaamattomia kysymyksiä ja valheita

Yksi niin kansainvälisen kuin norjalaisen lehdistön itsepintainen kanta on ollut se, että joukkomurhaaja toimi yksin. Paitsi, että sellainen olisi ollut teknisesti mahdotonta, Breivik itse vakuuttaa, että heitä on monta (3). Hän haluaa kaiken hyödyn irti propagandasta, niin että näyttäisi sankarilta monien kriisin kaltoin kohteleman pikkuporvarin silmissä. Breivik tahtoi avoimen oikeudenkäynnin, jossa itse esiintyisi virkapuvussaan. Demarihallitus piti parempana käsitellä asiaa suljettujen ovien takana. Fasistit voivat nyt ylpeillä, että heidän sanomaa pelätään.

Kylmäverisesti 76 teiniä lahdannut teko ei aseta vain vastaamattomia kysymyksiä. Se kertoo myös fasistien käyttäytymisessä merkittävistä muutoksista, joita vallankumouksellisten työläisten kannattaisi ottaa vakavasti huomioon. Ensiksi iskut eivät kohdistuneet niin kuin tähän asti maahanmuuttajiin, vaan omiin maanihmisiin. Kuten manifestistakin käy ilmi fasistien toiminnallinen viitekeskus on muuttunut. Raamit eivät enää ole ankarasti kansalliset, siis kansallisvaltion puitteessa. Me-käsite pitää sisällään laajemminkin kulttuurisia piirteitä yleiseurooppalaisella tasolla. Yhtäältä on meidän eurooppalainen kulttuurimme ja toisaalla on islam. Viholliskuvana on edelleen islam, mutta näiden iskujen välitön kohde on fasismin mielestä petturit; so. kaikki ne, jotka ovat suvaitsevaisia islamille tai laajemminkin maahanmuuttajille ja ennen muuta marxilaisille. On toinen kysymys se, että Breivik luuli partiolaistoimintaa muistuttavaa demarien nuorisoleiriä marxilaiseksi koulutusleiriksi. Se kertoo Breivikin tasosta mutta myös marxilaisuuden tasosta Norjassa; jospa demarinuoret ovat kaikista edustavin marxilainen porukka tuossa maassa.

Nykyfasistit eivät toimi antisemitismi –kuvion pohjalta. Islamin vastaisuus on korvannut vanhat ideologiset raamit uusilla. Tämä on sopusoinnussa länsimaiden opetusdoktriinien kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen koulujen oppikirjoissa juutalainen ei esitetty kierona epäluotettavana koronkiskurina. Sen jälkeen kun Israelin valtio oli perustettu sionismi toimi imperialismin santarmina Lähi-idässä. Koulukirjat kaikkialla korjasi vanhat juutalaisepäkohdat, ja nyt alettiin puhua yhteisestä juutalais-kristillisestä kulttuuristamme. Uusi doktriini identifioi juutalaisuuden ja sionismin. Sen mukaan sionismi on juutalaisuskonnon edustaja. Jerusalem Post –lehden mukaan (4), viha islamia, monikulttuurisuutta ja marxismia kohtaan tuo Breivikin tiiviisti lähelle sionismin äärioikeistoa ja näin ollen tekee hänestä Liebermanin aateveljen.

Vastaukset ovat ilmeisiä

Ennen Utöyan hyökkäystä Breivik oli asettanut runsaasti tuhoja aiheuttaneen autopomminsa Oslon keskustaan. Kyseessä ei ollut tavallinen Toyota, joka olisi lastattu täyteen dynamiitilla. Autopommi oli erityisen monimutkainen viritelmä, sellainen jota Mossad käyttää omissa terrorioperaatioissa. Mekanismin hienosäätö, asetus ja sytytys tapahtui hämmästyttävällä tarkkuudella. Se on myös vaatinut koordinoitua toimintaa. Myös täydessä varustuksessa olleen murhaajan siirtyminen saarelle toisella ajoneuvolla ja lautalla tapahtui kenenkään huomaamatta. Mukanaan Breivik kuljetti rynnäkkökiväärin ja suuren määrän panoksia. Lahtauksen jälkeen joukkomurhaaja jakoi armonlaukauksia ympärilleen uhreille, jotka rukoilivat häneltä armoa. Eräs tyttö soitti poliisi – isälleen pyytääkseen apua. Edes silloin kun Breivik itse soitti poliisille ilmoittaakseen tapahtumasta ja tunnustaakseen sen, poliisi ei ollut valmis reagoimaan.

Lopulta virkavalta saapui pikkusaarelle puolentoista tunnin kuluttua. Utöya sijaitsee 20 kilometrin päässä Oslosta. Autolla ja veneellä poliisi olisi voinut ehtiä vajaan puolen tunnin sisällä. Helikopterilla poliisi olisi ollut paikalla viidessä minuutissa. Väite siitä, ettei ollut helikopteria käytössä on naiivi. Sellainen kapine on helppoa lainata armeijalta tai vuokrata joltain yksityishenkilöltä tai harrastusseuralta. Valtamedia ihmettelee miten sellaista voi tapahtua Norjan tapaisessa maassa, muttei hetkeksikään juolahda mieleen ajatus sympatioista, joita saattaa herättää Breivikin ideologia poliisin riveissä. Toinen pyhä asia, jota ns. ”tutkiva journalismi” ei suostu tutkimaan on se, miten helposti tällaiset fasistit onnistuvat salatunkeutua konservatiivisiin tai radikaalioikeiston puolueisiin ja nauttia turvapaikastaan siellä.

Breivik oli hoitanut edistyspuolueen johtavia tehtäviä. Puolue on vahvin oppositiopuolue, jolla on toiseksi suurin kannatus (22,9 %). Puolue määrittelee itsensä liberaalipuolueeksi, joka vastustaa uusliberalismia ja puolustaa hyvinvointivaltiota. Kriisin aikana reaalikapitalismi teurastaa hyvinvointivaltiota, mikä petaa äärioikeistolle otollisia olosuhteita harjoittaa menestyksekästä propagandaa. Meidän PerSu:jen ei tarvitse paljoakaan tehdä ja kannatus moninkertaistuu itsestään. Riittää kun vanhat puolueet joutuvat mokaamaan. Suhteellisia eroavaisuuksia huomioon ottaen tällaiset puolueet muistuttavat Yhdysvaltain teekutsuliikettä. Sellaisia parlamenttia käyttäviä puolueita, joiden riveissä on ääriaineita, löytyy kaikkialta Pohjoismaista. Suomessa on Perussuomalaiset, Ruotsissa ruotsidemokraatit ja Norjassa edistyspuolue. Kansanpuolue Tanskassa on maan hallituksessa. Muualla Euroopassa oikeistopopulistisia puolueita löytyy Itävallasta edesmenneen Jörg Haiderin FPÖ, Sveitsistä SVP, Ranskasta kansallisrintama, Italiasta Pohjoisen liiga(Lega Nord), Belgiasta löytyy Vlaams Belang ja Alankomaista PVV. Edellä mainitut ovat saaneet vaaleissa yli 10 prosenttia äänistä. Viiden ja kymmenen prosentin välillä on kannatusluvut Britannian kansallispuolueella, Ruotsidemokraateilla, Luxemburgissa ja Portugalissa. Hallituksessa Tanskan lisäksi äärioikeistolaisia puolueita on Itävallassa, Italiassa, Hollannissa ja Unkarissa.

Manifestista ja fasistien verkostoista

Kuuluisa 1500 –sivuinen Breivikin manifesti löytyy hänen blogista. Saksan äärioikeistolaisella ”Politically Incorret” –nettifoorumilla kehutaan Breivikin manifestia erinomaiseksi tekstiksi, joskin Utöyan iskut ovat tuomittavia. Manifestissa on koottu yhteen teesejä muilta islamofobisilta ja fasistisilta kotisivuilta. Siitä löytyy myös Teekutsut –liikkeen, vapaamuurareitten ja jopa Unabomberin tekstejä. Manifesti oli etukäteen lähetetty omalla postituslistalla oleville Breivikin aatetovereille. Halla-aho vakuuttaa, että hän sai sen mutkien kautta. Manifesti siteeraa erään blogin tekstiä, jossa kehutaan Halla-ahoa. CNN julkaisi pätkiä manifestista (5). Siinä Breivik ennustaa Euroopassa sisällissotia, jotka tulevat eliminoimaan marxilaiset ja karkottamaan muslimit. Manifestissa vallitsee ilmapiiri, joka on lähtöisin Huntingtonin teorioista jatkuvasta sodasta sivilisaatioiden siis islamin ja lännen välillä. Breivik ihailee Halla-ahon kantaa, jonka mukaan edessämme on kaksi valintaa. Joudumme valitsemaan ei sodan ja rauhan vaan sodan ja tuhon välillä (6). Manifesti kutsuu (7) ristiretkille islamismia vastaan samanhenkisesti kuin Halla-aho kirjoittaa omassa blogissaan. Yksi suuri osa manifestista on kopioitu Wienin Portin –kotisivuilta [Gates of Vienna (GoV) - Tore von Wien]. Halla-ahon tekstejä julkaistaan usein GoV:n sivuilla. Breivik tunnustautuu Wienin Portin ideologian kannattajaksi, ”Wienin ajatuskoulukunta” (Vienna-Denkschule). Eri keskustelufoorumeissa Breivik vannoo olevansa lännen- ja erityisesti amerikkalaismielinen ja Israelin ystävä sikäli kun viimeiset taistelevat islamia vastaan. Pro-Breivik kantansa ilmaisivat Itävallan FPÖ ja erilaiset jalkapallofanien ryhmät sekä britti EDL (English Defence League).

Meidän vastaus on oltava itsepuolustusryhmät

Fasismin voimistumisen taustalla on parlamentarismin ja sen viitekehyksissä viihtyvien ideologioiden rappeutuminen. Porvarillisen demokratian hutera yhteiskunnallinen perusta merkitsee kriisin aikana reformismille poliittista konkurssia. Todellinen maaperä reformistisen politiikan soveltamiseksi on kadonnut keynesismin kuoleman yhteydessä 1970 – ja 1980 –luvuilla. Sen jälkeen uusliberalismi on kapitalismin ainoa mahdollinen olemassaolonmuoto. Reaganin ja Thatcherin jälkeen sosialidemokraatit jatkoivat heidän viitoittamalla tiellä. Kolmannella tiellään Blair muuttui Thatcheria oikeistolaisemmaksi. Meillä Suomessa vastaavat prosessit toteutuivat pienellä viiveellä 1990 –luvulla.

Enää mikään paluu perinteiseen sosialidemokraattiseen politiikkaan ei ole mahdollista, sikäli kun kapitalismikaan ei voi palata keynesismin aikaan. Samanlainen on toisen työväen byrokratian, stalinismin kohtalo. Viimeinen yrittää täyttää poliittista tilaa, joka jää tyhjäksi demareiden siirryttyä oikealle. Kun tilaa reformismille ei ole, osa stalinismin jälkeläisistä joutuu omalla vuorolla oikealle ja toinen osa kuihtuu kuppikuntansa ääressä. Kaikilla löytyy poliittista evästä niin kauan kun porvarillinen demokratia sinnittele hengissä. Sen vuoksi yhdelläkään niistä ei ole fasismia vastaan muuta ehdotettavaa kuin että demokratiaa tulee vahvistaa. Jos porvarillinen demokratia on ainoa puskuri Breivik’in kaltaisille joukkomurhaajille, niin huonolta se silloin näyttää. Vanhat vasemmistolaiset eivät ole reformisteja erehdyksestä, siis siksi että ne harjoittavat virheellistä politiikkaa. Molemmat työväenbyrokratiat ovat osa porvarillista yhteiskuntaa, elävät niin kauan kun tämä elää ja kuolevat sen mukana. Norjassa vaativat porvaristoa murskaamaan fasistit, murskaamaan siis omia lapsiaan. Toisaalla Englannissa syytelevät porvareita siitä, etteivät murskaa kapinoivaa nuorisoa. Cameronia on syytetty siitä, että hänen leikkaukset heikensivät poliisivoimia, ja sen vuoksi nuorison ryöstely tuli mahdolliseksi. Samat vasemmistolaisemme Englannissa perustivat vapaaehtoisten kotijoukkoja, jotka pidättivät nuoria ja luovuttivat ne sitten poliisille. Alueittain kotijoukot kokoontuivat ja sopivat partiointivuorojen jaosta. Sitä kutsuttiin suorademokratian toteuttamiseksi. Tunnettu rappiointellektuelli Slavoi –Elvis– Zizek kirjoitti artikkelin otsikolla: ”Maailman myymälävarkaat liittykää yhteen” (Shoplifters of the World Unite – Slavoj Žižek on the meaning of the riots) (8).

Kyseiset vasemmiston voimat ovat porvarillista valtiota kykenemättömämpiä kohtaamaan, saati voittamaan fasismia millään tasolla. Tämä velvollisuus jää vallankumouksellisten hartioille. Kansanjoukoille on selitettävä yhteiskunnallisen kriisin syitä ehdottaen ohjelmaa kriisistä poispääsemiseksi. Ideologisen tason lisäksi fasismi on kohdattava fyysisellä tasolla. Polttavimpana asettuu nuorison edessä tehtävä mielenosoitusten ja julkisten tilaisuuksiensa suojeleminen ja vartiointi, eli kysymys itsepuolustuksesta. Samaten lakkojen ja valtauksien turvallisuus on vartioitava omin voimin. Itsepuolustuskomiteoita voisi käsittää pysyvänä ilmiönä, joka voisi tulevaisuudessa saada myös offensiivista luonnetta. Nuorison ja työväenluokan suojelu fasisteja vastaan on liian arvokas asia jättääksemme sen poliisin, poliitikkojen ja toimittajien käsiin.

–Dimitris Mizaras

(1) Nationalistinen terrori muslimiterroria yleisempää

(2) Ylilääkäri Lauerma: Surmaaja tuskin on mielisairas

(3) Breivik kertoi järjestäytyneistä hengenheimolaisista

(4) Jerusalem Post

(5) Breivikin oma video

(6) Kirjoituksia uppoavasta lännestä

(7) 2083–A European Declaration of Indepence

(8) Shoplifters of the World Unite

Kuten Pariisin lähiöissä vuonna 2005 ja Ateenassa 2008 nuoriso lähti ensin Lontoon ja sitten muidenkin kaupunkien kaduille ilmaisemaan vihaansa mitä väkivaltaisimmalla tavalla. Sytykkeenä tälläkin kertaa oli poliisin brutaali käytös, jonka seurauksena kuoli 29 –vuotias musta mies Mark Duggan. Tällaiset spontaanisti puhkeavat sodat helposti muuttuvat sekasorroksi ja kauppojen ryöstelyksi. Kapinoivien nuorten riveihin voi tunkeutua myös epämääräisiä porukoita, mutta siitä ei voi eikä saa määritellä liikehdinnän luonnetta. Lontoo ja muut suurkaupungit eivät ole nähneet tällaisia mellakoita sitten 1980-luvun. Valtaosaltaan teini-ikäisiä ja monikulttuurisia ihmisiä, kurjalisto, joka kokee, että siltä on riistetty tärkein asia elämässään; oikeus elämään. Tämä tapahtuu niin välillisesti tuomitsemalla nuoret elämään ilman tulevaisuutta kuin kirjaimellisestikin ampumalla niitä kadulla tai taksissa. Lontoo, Bristol, Leeds, Liverpool, Nottingham, Birmingham, Manchester, Salford, West Bromwich, Wolverhampton tai Wolverhampton ovat toisen maailmansodan pommituksista (1) muistuttavia kaupunkeja.

Daily Telegraph –lehden mukaan kyseessä on sissisota. Puhjettuaan, vuosikausien patoutumia kantava sota ei hevin helpolla lopu. Mellakan jatkuessa kuolleiden määrä vaan kasvaa, mikä kasvattaa myös vihaa. Ainoastaan Lontoossa partioi 16 000 raskaasti varustautunutta mellakkapoliisia. Sen lisäksi mukana on reserviläisiä ja vapaaehtoisia. Silti Cameron uhkaa käskeä armeijankin kadulle jos muoviluotien käyttöönotto ja vesitykit eivät tehoa. Muoviluodit tappavat yhtä hyvin kuin oikeatkin, jotka murhasivat epäonnisen Dugganin. Ranskan ja Italian johdon tavoin Britannian eliitti keskeytti lomansa ja kokoontui hätäistuntoon torstaina 11.8. Cameronin mukaan mellakan aiheutti rikolliset jengit. Pääministeri aikoo myös sensuroida sosiaaliset verkostot kuten Blackberry, Messenger ja Twitter. Vastaavanlaisiin toimenpiteisiin ovat aikaisemmin ryhtyneet Kiina ja arabivaltiot, hyvät brittieliitin sätkynukkediktaattorit.

Eliitti ja sen korporatiiviset mediat ovat lakaisemassa maton alle kapinan kaikki sosiaaliset ja yhteiskunnalliset aspektit ja puhuvat rikollisista ja vaarallisista ihmisistä, jotka nauttivat tuhoista ja muiden ihmisten kärsimyksistä. Poliisin väkivaltaa ei missään yhteydessä kyseenalaisteta, vaan päinvastoin syytetään poliisia lempeydestä. Yli kaksituhatta nuorta on pidätetty ja sadat viedään tuomarin eteen, käytännössä vankilaan. Nuorin heistä on 12 –vuotias. Niiden keskuudessa on myös työssäkäyviä, työttömiä ja opiskelijoita, muitakin siis kuin vain syrjäytyneitä. Vahvasti mediat yrittävät painottaa, että mellakka on epäpoliittinen. Asianlaita ei ole niin; pelkästään se, että syrjäytyneitä ihmisiä on olemassa, se on sinällään poliittinen seikka. Pyrkimyksessään ”liikuttaa” pikkuporvariston tunteita mediat keskittyvät yksinomaan ryöstelyihin. Näin ollen hyökkäykset poliisiasemia vastaan (2) on tieto, joka tulee ainoastaan vaihtoehtoisista medioista. BBC sensuroi kovalla kädellä kaikki ”vaaralliset” haastattelut (3).

Viha on kannanotto poliisin väkivallalle, sanoo brittitoimittaja Darcus Howe Democracy Now –mediassa, ja hän jatkaa: ”kyseessä on massiivinen kansannousu”. Monet muutkin kommentaattorit puhuvat institutionalisoidusta rasismista. Vuodesta 1998 poliisin huostassa on kuollut 333 ihmistä ilman että yksikään poliisi olisi siitä rangaistu.

Tietyllä tavalla yhteiskunnan köyhien jäsenten murhat ovat hyväksyttyjä. Sen sijaan mikä tahansa vastareaktio tähän saa vastaansa valtion väkivaltaa. Tekopyhät pikkuporvarilliset tahot ”ihmettelevät”. – Mitäs nuokin nyt taas haluavat? Nuoret eivät osaa eivätkä halua vastata tähän kysymykseen muuten kuin tällä tavalla. – Minäpäs näytän teille! Monesti saamme lukea ihmettelystä, että onko pakko käyttää väkivaltaa ottaakseen kantaa johonkin? Kaikkien niiden kätyrimustekynien mielestä, kaikki väkivalta on aina pahasta. Eivät kuitenkaan huomioi, että sitä ilmenee joka päivä ympäri maailmaa, esimerkiksi niin, että britit pommittavat tahallisesti esim. Libyassa myös siviilikohteita. Eliitti näytti meille moraalitasonsa äskettäin ns. Rupert Murdochin jutussa. Mediamogulin brittilehti News of the World tuomittiin siitä, että poliisimestarin avustuksella vakoili ja salakuunteli yksityishenkilöiden puheluita. Murdochin oma mies on aikaisemmin toiminut Cameronin henkilökohtaisena neuvonantajana. Murdoch on vetänyt taustalla myös laboureiden ja Tony Blairin poliittiset narut. Nuorten kansannousu on ihmisten aktiivinen vaatimus saada takaisin riistettyjä oikeuksiaan. Kapina on erittäin oikeutettu ja siksi tuettava. Kapitalismin globaalikriisi, joka uhkaa viedä kaikki ihmisetkin hautaan järjestelmän luhistuttua on yhtä lailla poliittinen teko kuin nuorten vastarinta, vaikka kuinka tiedostamaton tämä olisi.

Sellainen voi puhjeta muuallakin

Englannin tapahtumat ovat kiistämätön osoitus siitä, että kapitalismi ei ole pystynyt sovittelemaan saati ratkaisemaan ristiriitansa, joista yksi on suuri kuilu rikkaiden ja köyhien välillä. Edellisen kauden aikana olemme saaneet kuulla ihan tarpeeksemme siitä, että tuloerojen kasvattaminen toimii stimuloivana tekijänä taloudessa. Eriarvoisuuden ja eripuran kasvattaminen johtaa monen kerroksen yhteiskuntaan, jossa konfliktit ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Tilanne ei kuitenkaan ole eliitin vain ideologinen valinta, vaan myös taloudellinen realiteetti. Pärjätäkseen järjestelmä tarvitsee yhteiskuntaa, jonka kansalaisista puolet tekisi työtä nälkäpalkalla ja toiset puolet odottaisi reservissä almuja.

Väkivallan aalto Britanniassa voi puhjeta missä tahansa muussakin eurooppalaisessa metropolissa, kirjoittaa Le Figaro –lehti. Muutkin ranskalaiset lehdet ovat täynnä vertauksia vuoden 2005 Pariisin tilanteeseen. Kreikan lehdet taasen eivät voi unohtaa melkein kaksi kuukautta kestäneen joulukuun 2008 nuorison kapinaa. Sen lisäksi tämä on tuoreempi tapaus, ja vieläpä se sattui Lehman Brothersin jälkeiseen aikaan niin kuin Britannian sissisotakin.

Euroopan suurten kaupunkien köyhät lähiöt ovat polttoöljyä yhteiskunnalliselle tulipalolle. Kriisi, leikkaukset, kallis ruoka ja kasvava työttömyys ovat vain se tulitikku, joka vaikuttaa ”päättäneen”, että aika sen syttymiseen on nyt jo kypsä. Saksassa Frankurter Allgemeine Zeitung toteaa, että Cameronin tehtävä on miltei mahdoton. Hänen pitää palauttaa kansan luottamus valtion instituutioille ja ratkaista kapinoivien sosiaaliset ongelmat. Kaikki tämä on tehtävä aikana, jolloin kriisi ei tarjoa paljon edellytyksiä siihen. Frankfurter Rundschau arvioi, että samanlaisia tapahtumia voi kokea myös Saksa, ja se selittää miksi: työmarkkinoilla on päivittäin nähtävissä sääty-yhteiskunnan vahvistuminen.

Dimitris Mizaras

(1)

(2)   , (2a)

(3)    Darcus Howe, kirjailija: