Toukokuun 5. päivänä Kreikassa ja Euroopassa luokkataistelu on tullut uuteen vaiheeseen. Satojatuhansia ihmisiä koko maassa ja pelkästään Ateenassa yli 200 000 kapinoi hallitusta ja kapitalismia vastaan. Mielenosoitukset olivat historian mahtavimmat sitten diktatuurin kaatumisen jälkeen vuonna 1974. Kreikan parlamentti hyväksyi ns. troikan (EU, EKP ja IMF) ehdot nälkäkurista. Palkkoja ja eläkkeitä leikataan kovalla kädellä, työehtosopimuksia huononnetaan, ja minimipalkkajärjestelmä romutetaan. Kuten eduskunnan keskustelusta paljastui, jopa äänestettäväksi tuodun tekstin kirjoittajana oli troikka.

Kapitalismin kriisi heijastuu eri maihin epätasaisesti. Yhteisvaikutuksessa Kreikan paikallisten ristiriitojen kanssa kriisi aiheutti sen, että Kreikasta tuli euroalueen ensimmäinen protektoraatti. Elinkeinoelämä, pankit ja suurpääoman piirit ovat kavaltaneet suuria summia, aiheuttaneet maan velkaantumista ja amerikkalaisten sijoituspankkien avustuksella peukaloineet taseita. Nyt kapitalismi Kreikassa ja sen kautta myös EU:ssa on konkurssikypsä. Tässä tilanteessa porvaristo vetoaa työväenluokan isänmaallisuuteen, ja vaatii, että kansa pelastaa kapitalismia tekemällä orjatyötä.
Kreikan työväenluokka ei suostu maksamaan kapitalismin konkurssista. Kaikki puheet siitä, että pitäisikö Suomen ja muiden euromaiden olla solidaarisia Kreikalle, ovat epätodellisia. Tuki Kreikalle on tukea maan ja välillisesti Euroopan kapitalisteille. Tuki Kreikalle on tukea IMF:n määräämälle vyönkiristykselle, työttömyydelle ja nälälle. Ainoa tapa päästä pois kriisistä niin siellä kuin täälläkin on heittää kapitalismi yli laidan ja rakentaa voimia, jotka aloittaisivat yhteiskunnan sosialistisen reformaation. Vastaus haaksirikkoutuneelle ei ole paluu kapitalististen kansallisvaltioiden aikaan; ei uusliberalistiseen kapitalismiin, kuten äärioikeisto kaavailee, eikä osallistuvan demokratian kapitalismiin, kuten nationalistinen vasemmisto haluaisi. Kysymys siitä, että Kreikalle ei pidä myöntää hätäapulainaa siksi että tämä ei kykenisi maksamaan ”meille” takaisin, ei ole relevanttia.
Kreikan hallitus on turvautunut silmittömään väkivaltaan. Tämä on porvariston ainoa jäljellä oleva työkalu jos kansa ei alistu sille suunniteltuun kohtaloon. Äskeinen kapina muistuttaa edellistä kansannousua, joka kesti joulukuun 6. päivästä 2008 vuoden 2009 helmikuun alkuun. Kansainvälisen valuuttarahaston puheenjohtaja oli silloin sanonut, että kyseessä on ensimmäinen poliittinen kansannousu Lehman Brothersin vararikon jälkeen. Nyt eletään aikaa, jolloin kaikki maat ovat pankkien tueksi painaneet tuhansia miljardeja dollareita ja euroja. Samalla valtiot ovat sosialisoineet riskit. Enää ei mene konkurssiin pankkeja, vaan kokonaisia valtioita. Vaikka eurooppalainen porvaristo näyttää olevan yhtenäinen Kreikan kysymyksessä, pinnan alla piilee suuri vaara protektionismista. Se tulee näkyvämmäksi sen jälkeen kun Kreikan esimerkkiä seuraa muut etelän maat. Silloin eri maiden porvaristo yrittää pelastaa oman nahkansa, ja maksattaa kriisiä toisen maan kustannuksella. Jo Kreikan tilanteeseen on vaikuttanut amerikkalaiset luottoluokitustalot, joiden tähtäimessä oli vahva euro.
Työväenluokan on taisteltava yleiseurooppalaisen luokkasolidaarisuuden puolesta. Vasemmiston pitää lakata tukemasta omaa kansalliskapitalismia ja taistella sen kumoamiseksi. Porvaristo osaa paremmin ajaa omia intressejä ilman vasemmistoa. Alussa meidän on yhdistettävä äänemme, ja vaatia, että lasku kriisistä on lähetettävä kapitalisteille, pankeille ja muille konnille, jotka ovat syypäitä tähän. On ehdottomasti kieltäydyttävä osallistumasta tähän kapitalistisen konkurssiin talkoisiin.
- Velka on mitätöitävä välittömästi. Jos kapitalismi ei pysty siihen, sen pitää painua historian unholaan
- Eurooppalaisen työväenluokan on konkreettisesti tuettava Kreikan kansaa. Sitä varten yleislakkoja on järjestettävä muualla kuin Kreikassa
- Eläköön Kreikan kansan kapina

08.05.2010

More than 300 thousand people demonstrated in Athens in the day of the General Strike in one of the biggest demonstrations ever seen in the Greek capital, comparable only with the mobilizations immediately after the collapse of the military dictatorship in 1974. Despite the divisions within the workers’ movement- the GSEE and ADEDY( the national  trade union federations in the private and public sectors,  controlled by a PASOK majority) had called for a rally in Alexandras Avenue, the PAME, the Communist Party trade union faction has called for a rally in Syntagma Square, and the extra-parliamentary left and the anarchists in front of the Polytechnic- all the streets and public space from Syntagma Square  to Omonia Square  and up to Alexandras Avenue were packed by masses of people, organized and non organized.

When the PAME gathering was ended and the KKE (CP) followers started to disperse, while the other contingents from the Polytechnic had not even started their own march, thousands of non organized, angry people tried to invade and occupy the Parliament shouting “Liars! Thieves! We will not pay for your thefts!” The riot police attacked the crowd. Within the parliament, which was in session, the leader of the far right party Karatzaferis falsely accused the Communist Party for the attack on parliament. The KKE leadership replied by accusing him as agent provocateur, but it denounced also the attempt of the people to occupy the Parliament as “a provocation”.

The demonstration had started to turn into a popular rebellion that the riot police had enormous difficulties to control, despite its brutality and the tons of tear gas thrown against the demonstrators. The specter of the December 2008 revolt, haunting the bourgeoisie the last two years, has returned.

Unfortunately a tragic incident, the death of three employees trapped in a bank put on fire by Molotov cocktails, gave the opportunity to the government, the State repression forces, and all bourgeois parties to use it to slander and repel the mass movement.

Responsible for these deaths as  well as for the savagery of the riot police against the demonstrators( including the brutal attacks on the strong contingent of EEK, a “usual target” of police aggression) are the PASOK government, the IMF and the EU, the police and army of big capital.

Powerful demonstrations took place also in Thessalonica, and all major cites of the country.

No propaganda tricks of the capitalists and their mass media can stop the growing popular anger fed by an unprecedented crisis, a systemic bankruptcy that the capitalist want to make us, the working and unemployed people, to pay for them.

We will not pay for the capitalist thieves! Repudiation of the debt to the international brigands! Out with the IMF, the European Union of big capital and their PASOK government of lackeys! For an indefinite General Strike to open the road for workers’ power and Socialism!

We call the entire international and European working class to join us in solidarity in our common struggle. For an international socialist way out from the bankruptcy of the capitalist system threatening to bury us under its ruins!

Savas Michael, 5/5/10

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Kuva 4

Despite the divisions within the workers’ movement in Greece (in Athens 5 different rallies and marches were called by different trade unions, left organizations and the anarchists…) tens of thousands turn to the streets in Mayday 2010 in a powerful demonstration of popular anger for the IMF/EU/ PASOK government’s draconian measures of austerity( in the picture, from the demonstration in Athens, a part of the contingent of EEK; the second banner writes “Out with the IMF, the EU and the government of their lackeys- All the power to the workers!” ; the banner in front says “ Forward for the world socialist revolution!”). In Syntagma Square, in front of the Parliament, in front of the Athens University, and in Omonia square, the riot police attacked with chemical gas the demonstrators, particularly, from the contingents of class struggle trade unions, extra-parliamentary left( including EEK) and anarchists. Dozens of young people were arrested and savagely beaten. Popular anger was targeting bourgeois politicians and parliamentarians as during the revolt in Argentina in December 2001. The former Chairman of the Greek parliament Apostolos Kaklamanis (PASOK) was recognized by the crowd during the Athens Mayday demonstration, and he had to hide himself in the toilets of a coffee shop near by, and to remain there for some time until the riot police comes to “liberate” him from the people who were shouting “Liars! Thieves! Go home!”.

When the new package of anti-popular measures was announced by Papandreou, Sunday morning May the 2^nd, spontaneously many local demonstrations were formed in working class neighborhoods. As in the Parliament is discussed now a new bill of (anti) Education “reform”, in the spirit of  the IMF demolition of all social services, the teachers unions are in  a 3 days strike. On Monday, May the 3^rd, during the broadcasted News of 21.00 pm in the State TV Channel, a group of radical teachers working under conditions of “flexibility of labor” (which means that they will be fired soon) invaded the studio and read their message to the Greek people,  denouncing the destruction of education by the IMF/EU, and calling also for the General Strike of May the 5^th. The previous time that such an invasion of the State TV Channel took place was during the December 2008 youth revolt.

ADEDY, the National Federation of Public Employees, has called for a 48 hours strike on May 4^th and 5^th. Wednesday, May the 5^th, a one day General Strike is called again by GSEE (Co-federation of Labor) in the private sector and ADEDY in the public sector. The hospital doctors union has a two days strike this week, and the local government workers an indefinite strike.  The trade union bureaucracy is terrified and tries desperately to control the situation, which tends to become uncontrollable.

Even the officers of the Army, Navy and Air-force have organized their own demonstration against the cuts in their salaries; but in their ranks   members of the fascist organizations entered turning the event into a nasty fascist gathering that was quickly dissolved.

The crisis within the discredited bourgeois political system and the State deepens. Some sections of the ruling class are pushing for the formation of a “national government” declaring a State of Emergency and “freezing” the Constitution articles on the right for strikes and rallies…. But this is easier to say than to do it; an attempt by the Papandreou government to call today a “national emergency meeting” of all parliamentary party leaders under the auspices of the President of the Republic has collapsed. Not only the parties of the left but even the Right and the far right that previously supported the austerity program to “save the fatherland” have now to retreat and denounce the government, out of fear of the angry masses.

Deep divisions exist within the ruling class first on the question how to repel a social explosion, and secondly how to deal with the debt, the bankruptcy of the Greek economy itself. The “rescue package” of 110 billions euros for three years has as aim only to save the banks of France, Germany etc, holding a big portion of Greek debt, and to prevent the contagion to other Euro-zone countries. But signs of contagion already exist in Portugal, and above all Spain, while Italy is not far behind in the list of “weak links”. Some circles of the ruling classes both in Greece and in Europe find a “restructuring” of the gigantic Greek debt, a polite expression for the “d” word (default), inescapable. In the left there is a lot of confusion: some are speaking for “re-negotiation of the debt”( SYRIZA and the Maoist KOE); the KKE( Communist Party) ignores the issue leaving it for the day in the distant future when an ‘actually existing Socialism” establishes itself in Greece; some organizations speak about a repudiation of the foreign debt in the way that Correa in Ecuador did, and others( the USFI  section OKDE-Spartakos)  preach to solve the problem in the way that  Kirchner in Argentina did!! Our Party EEK calls for the cancellation of the debt to the international usurers, nationalization of all banks and a re-organization of all social relations on new, socialist bases under a workers power.

The Greek workers, after an initial shock, start now to mobilize against the brigands of capitalism, and their policemen, the IMF, the EU Commission, the European Central Bank and the Greek PASOK government. It is important to note that mobilizations of solidarity to the Greek working class take place these days throughout Europe, from Berlin to Lisbon.

In this 140^th anniversary of Lenin’s birth, we live the birthpangs of a new stage of the European social revolution!

Savas Michael, May 3^rd 2010

]]> http://mtl-fi.org/2010/05/05/greece-in-bankruptcy-2/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2010/04/28/greece-in-bankruptcy-a-new-stage-of-class-struggle/ http://mtl-fi.org/2010/04/28/greece-in-bankruptcy-a-new-stage-of-class-struggle/#comments Wed, 28 Apr 2010 20:02:25 +0000 MTL http://mtl-fi.org/?p=381 Traumatic memories of History never die.

On April 23, 1941, the Greek government of Tsolakoglou had surrendered the country to the German Occupation Army and transformed itself into the first “government” of Nazi collaborators.

On April 23, 2010, the Greek government of Papandreou officially activated the so-called “rescue mechanism” for a bailout to avoid an official default, agreed with the European Union dominated by Germany, surrendering the country to the grips of the EU Commission, the European Central Bank and the IMF.

Many Greeks, including the Press, particularly of the Left, draw the parallel between the two surrenders.

It is the fist time that a Greek government calls the IMF to intervene in its debt crisis, and it is the first time that the Washington based IMF is called to intervene in a country member of the Eurozone.

While the “rescue” operation can not stop the State bankruptcy of Greece, it will produce a real social catastrophe. Even the mainstream Press writes that what happened in Latvia after the IMF intervention is nothing in comparison to what would take place in Greece.

Apart the austerity measures already decided by the government in its “Stability and Growth Program” of March the 3rd, 2010, the IMF demands new draconian attacks on workers both in the public and private sectors: more pay cuts on wages and pensions, mass sackings above any limit established so far by labor legislation,, abolition of collective contract bargaining between trade unions and bosses, destruction of what remains of Health and Education services, destruction of the pension rights system.

The announcement for the activation of the EU/IMF “rescue” operation was made by Prime Minister George Papandreou from Kastelorizo, a tiny rocky island in the most remote southeastern corner of Greece, producing actually a theatrical effect of farce in the tragedy for millions of people. And the people, obviously, became furious.

In the same evening of Friday, April 23, a few hours after the Kastelorizo announcement, thousands of workers and youth spontaneously filled the streets of the center of Athens and marched towards the headquarters of the European Union to be repelled by riot police and mass use of chemical gas.

On April 27, again thousands of people demonstrated in protest in the streets of Athens and other cities called by class struggle unions and the ADEDY (National Federation of Public Employees). The KKE (Communist Party of Greece) trade union faction PAME organized its own separate rallies and other activities, as usual.

The coming Mayday rallies and demonstrations all over the country will be the next important step as well as another 24 hours General Strike already called for May the 5th. In that General Strike participates even the GSEE (General Confederation of Labor) controlled by a PASOK bureaucratic clique with the collaboration of the right wing and the complicity of bureaucrats of Synaspismos (former “euro-communists”).

Class collaboration exposes the bureaucrats as open agents and policemen of capitalism within the workers’ movement. The Chairman of GSEE, Giannis Panagopoulos, a leading member of PASOK, met with the troika of the IMF/ECB/EU Commission supervisors of the Greek economy despite the opposite decision taken even by the other members of the GSEE leadership… Thus it is not a surprise that a few weeks ago Panagopoulos was physically attacked in front of the parliament by an angry crowd of demonstrators.

The crisis affects the entire bourgeois political system. The previous right wing government party Nea Demokratia(New Democracy) is considered as directly guilty for the State bankruptcy, massive corruption and “creative accounting” of public finance statistics. The PASOK government looses its legitimacy not only because of the rejection of its fraudulent pre-electoral promises and because of its own economic sins when it was in power for two decades but first of all for its current anti-popular policies and its complicity with the IMF/EU barbaric deflationist offensive. Internally, splits are proliferating in PASOK and their only unifying force is participation in the benefits of bourgeois government power.

As both bourgeois parties that traditionally govern Greece are discredited, it becomes popular among the workers and other popular strata the slogan well known from Argentina in 2001 “que se vayan todos”- “all have to go”. The bourgeoisie worries very much and among ruling circles are discussed alternative scenarios for an emergency “national unity government” either combining PASOK and Nea Demokratia or a “government of technocrats”.

The official Left proves to be far behind the demands of the historical moment. The KKE from the one side uses a left wing rhetoric up to the point to raise the possibility and necessity for a struggle for a “popular- workers power” and from the other side limits its action to controlled protests on a reformist program, exclusively of its supporters, rejecting any idea of united front or united action with other forces of the left. SYRIZA, the coalition of Synaspismos with some far left groups is in a deep internal crisis and fragmentation that paralyze it and make its political influence to drop.

In the radical left, the situation is no better. ANTARSYA, a front of a number of groups of the extra-parliamentary left is active in the mobilizations but with a completely centrist, confused perspective making some participants in that front to criticize the KKE from the…right, blaming it for “ultra-leftism”(!) by raising the dilemma “bourgeois or workers power”.

Our Party, the EEK, is active in all mobilizations throughout the country. It fights for an indefinite General Strike to defeat the EU/IMF program, and to overthrow by mass action the PASOK/EU/IMF government opening the road for workers power and a socialist way out from the crisis through the repudiation of the external debt to the international usurers and speculators, and a re-organization of all social relations on a socialist basis: nationalization of the banks and all strategic sectors of national economy under workers control, a break with the imperialist EU and the European Monetary Union, a fight to extend the revolutionary “contagion” all over Europe, from the South to the North, for a Socialist United States of Europe.

From many sides, particularly among forces who had participated in the December 2008 revolt, the call is raised for Committees of Action and for a rank and file self-organization against the GSEE /ADEDY trade union bureaucracy. Such Committees and Initiatives of Struggle already are emerging in various areas.

The capitalist State tries to prevent the growing threat of a popular revolt by the usual means: building up of repression in the name of combating “terrorism”. A number of arrests of “usual suspects” from the anarchist milieu were over-publicized by the Police and the mass media as the dismantling of the “Revolutionary Struggle” group that had in the past, among other operations, attacked with a rocket the US Embassy in Athens. The police-orchestrated anti-terrorist hysteria campaign by the mass media misfired; the majority of the people are convinced that the “antiterrorist” offensive by the State is just a diversion to cover up the role of the real terrorists of the finance capital, the IMF and the EU. The real threat for the rulers is mass revolt by the ruled, not minority violent actions.

Greece is in transition from the December revolt of the youth to a Spring of mass workers revolts.

Savas Michael, 28/4/10

Vasemmiston kannalta on tärkeää ymmärtää, että kriisissä ei ole vain yksi lenkki, Kreikka, vaan koko ketju, so. kapitalismi. Vieläpä Kreikan umpikujaan johtaneet ristiriidat ovat kansainvälisen kriisin heijastamia. Kreikan vararikko johtuu tästä ja paikallisten ongelmien yhteisvaikutuksesta. Kannanotot siitä, että kreikkalaiset ovat laiskoja työntekijöitä, pääsevät aikaisemmin eläkkeelle, väärentävät tilastoja tai elävät ylivarojen eivät perustu mihinkään tieteelliseen analysointiin. Kreikan valtionvelka on huikea. Monella länsimaalla velkaongelma on kuitenkin huomattavasti huonommalla tolalla jos mukaan laskisi yksityisen sektorin velkaa.

Aikaisemmat Kreikan hallitukset kaunistelivat tilastoja ja salasivat sen, että budjettivaje on miltei 13 prosentin luokkaa bkt:sta. Tilastoja muokattaessa Kreikan hallituksen neuvonantajana on toiminut Goldman Sachs, jonka virkailijoita on miehittänyt mm. Bushin hallituksia. Myös Government Sachs nimelläkin tunnettu investointipankki on ns. luovan kirjapidon ensimmäisiä alullepanijoita. Luova kirjanpito on laajasti käytetty maailmalla, kapitalismin valtava kasvu 2000-luvulla osittain johtuu tästä keksinnöstä. Myös Suomi on kaunistellut talouslukujaan. OECD:n tutkijat Vincent Koen ja Paul van den Nord toteavat, että Suomen valtio on käyttänyt tilikikkoja tilien kaunistamiseksi siinä missä muutkin (HS, 4.3.2010).

VOIKO VARARIKOSTA VÄLTTYÄ?

Kreikan hallitus on ryhtynyt toimenpiteisiin. Julkisen sektorin työntekijöiltä on leikattu palkat ja lomarahaa. Verot on myös kiristetty. Sen lisäksi on aikomus nostaa eläkeikää. Nyt yksityinen sektori seuraa perässä ja leikkaa palkkoja kaikilta työläisiltä. Tarkoituksena on supistaa budjettivajetta alle kymmeneen prosenttiin. Kreikan suurin ongelma ei ole suuri valtionvelka eikä edes kaksinumeroinen budjettivaje. Kun kansan elintasoa lasketaan, niin valtion saatavatkin laskevat siten, että ostovoima laskee ja siitä saatu ALV –vero sekä tulovero sen mukana. Samalla laskee bkt, jonka seurauksena velan ja vajeen osuus kasvaa. Näin ollen, vyönkiristyksestä ei ole hyötyä.

Suurin ongelma on muualla. Kreikka kattaa vajeensa hankkimalla lisälainaa. Epävakaan tilanteen vuoksi Kreikan lainapapereita kohti vallitsee suuri epäluottamus. Velkapapereiden korot ovat nousseet pilviin, ylittivät 7,5 prosentin rajan, eikä kukaan osannut sanoa, missä koronnousu pysähtyy. Jos Kreikka joutuisi lainaamaan näin isolla korkotasolla, se vain nostaisi budjettivajetta entisestään. Toinen suuri ongelma on se, että valtion liikkeelle laskettu luottoriskijohdannainen kallistui voimakkaasti. Spekulatiivinen pääoma ja muut keinottelijat levittivät huhuja maan pikaisesta vararikosta ja löivät sen jälkeen vetoa siitä päätyykö Kreikka konkurssiin vai ei. Financial Times ja Wall Street Journal olivat päivittäin Soroksen ja muiden keinottelijoiden asialla. Tilanne verrattiin tilanteeseen, jossa joku ostaa vakuutuksen siltä varalta, että naapurin talo palaa, ja käy samalla sytyttämässä sen tuleen.

Markkinat hyökkäsivät EU:n heikoimmalle lenkille. Kreikan kansantalouden volyymi on alle kolme prosenttia EU:n kansantaloudesta. Silti EU:n keinot auttaa Kreikkaa olivat vähäiset. Porvarilliset hallitukset tiedostavat hyvin, että enää ei kaadu vain yrityksiä tai pankkeja, vaan myös kokonaisia valtioita. Kreikan itsenäisyyspäivänä, 25.3. EU-maat kokoontuivat ja sopivat epämääräisen sisällön apupaketista. Tarkoitus oli lähettää viesti markkinoille, että EU on Kreikan takana. Saksa hyväksyi paketin vastahakoisesti, mikä kielii siitä, että vanha integraatiomentaliteetti edustaa mennyttä aikaa. Merkel vielä asetti ehdoksi IMF:n mukaantulon. Kreikalle saataisiin lainata rahaa korkeammalla korolla kuin millä EU:n kova ydin saa, mutta matalammalla kuin millä markkinoilta saa. Paketin oli tarkoitus toimia pelotteena, mikä saisi markkinat uskomaan, että tarvittaessa EU tukee Kreikkaa. Silti korkotaso nousi nousemistaan ja samoin tekivät Kreikan luottoriskijohdannaisten hinnat. Maan luottoluokitus on jatkuvasti laskenut. Fitch alensi sen äskettäin (9.4.) kahdella pykälätasolla kerrallaan, ja nyt se on BBB-. Samaan valmistautuu Mondys vaikka sunnuntaina (11.4.) EU:ssa yksimielisesti sovittiin konkretisoida apupaketti. Nyt Kreikan ei enää tarvitse olla markkinoista riippuvainen, koska koronkiskureina toimivat EU, EKP ja IMF. Vuositasolla paketti pitää sisällään 30 miljardin euron lainaa EU:lta ja toinen 15 miljardia IMF:lta. EU:n korkotaso on 5 % ja IMF:n vähän pienempi. Paketti rauhoitti markkinat seuraavaksi päiväksi. Maanantaina korko tuli hieman alas, mutta tiistaista (13.4.) lähtien epäluottamus alkoi kasvaa taas. Vakauden saaminen ei näytä onnistuvan tälläkään tavalla.

Teorian tasolla tilanne näyttää olevan kunnossa. Lainarahalla Kreikka pitäisi estää joutumasta maksukyvyttömäksi. Sen lisäksi maa saisi hoitaa lyhyen aikavälin velkansa ja EU näyttäisi yhtenäiseltä ja solidaariselta. Tällä tavalla EU näytti tekohampaitaan markkinoille, ja se riitti vain vuorokaudeksi, pelote ei ole uskottava. Ensinnäkin se kauan haettu yhtenäisyys ei ole kirkossa kuulutettu. Yksinmielisiä olivat euromaiden johtajat, mutta kun Kreikka pyytää sille luvatut rahat, paketin hyväksyntä pitää alistaa jokaisen maan eduskunnalle. Silloin yksimielisen päätöksen saaminen on utopia. 45 miljardin summa kattaa Kreikan vain tämän vuoden tarpeita. Vaikka Kreikan taloudellinen tilanne ei huononisi, se tarvitsee saman summan rahaa joka vuosi. Paketin tiellä on muitakin esteitä. Sen rahoittajina on kaikki EU:n maat, jotka osallistuvat tietyllä summalla bruttokansantuotteestaan. Suomelle se tietää yli puoli miljardia euroa ensimmäiselle vuodelle.

Mahdottomalta näyttää myös se, että monet maat, joiden pitäisi osallistua lainoittajana, ovat pian itsekin kerjäämässä vastaavanlaista pakettia. Kuka sitten heille lainaa, Kreikkako? Paketti saattaa pelastaa Kreikan velkojat tämän vuoden osalta. Kreikkaa se ei voi pelastaa, jo viidenkin prosentin korko on sille kestämätön. Ennen pitkää Kreikka ajautuu maksukyvyttömäksi. Sellainen ratkaisu säästäisi monelta piinalta. Siksi sitä on etukäteen suositellut monet professoritkin. Nimittäin jos (vai pitäisikö sanoa kun) Kreikka joutuu maksukyvyttömäksi, ensinnäkin saatu pakettilaina jäisi palauttamatta, ja toiseksi monille heikoilla oleville eurooppalaisille pankeille kävisi kalpaten. EU ajautuu täydelliseen umpikujaan, mikäli Kreikan jälkeen paketin saajaksi ilmoittautuu joku kansantaloudellisesti suurempi maa. Näistä skenaarioista kirjoitettiin paljon heti paketin hyväksynnän jälkeen. Pelkkä puhuminenkin siitä saa markkinat hermostumaan ja epäluottamusmittarin ajamaan ylinopeutta. Kreikka on luvannut, ettei aio käyttää apupakettia, jos markkinakorkotaso pysyy matalana. Mutta minkä teet kun nämä jääräpäiset markkinat eivät usko … Kuolemantuskassa oleva kapitalismi joutuu raatelemaan omia nahkoja. Integraatioiden aika on loppunut. Nyt eletään protektionismin orastavaa vastakkainasettelun kautta.

JÄLKISANAT

Monet vertaavat Kreikan tilannetta Argentiinan vararikkoon, joka johti kansannousuun joulukuussa 2001. Vertaus pitää paikkansa siinä mielessä, että molempien maiden vararikot johtuivat globaali kapitalismin romahtamisesta. Vertailussa on kuitenkin eroavaisuuksiakin. Argentiinan tilanne saatiin pysymään maan rajojen sisällä, se ei koskenut samalla tavalla kuin nyt koko maanosaa tai maailmaa. Tiukan IMF:n talous- ja nälkäkuurin seurauksena saatiin järjestelmä jotenkin stabiloitumaan muutamaksi vuodeksi. Nyt vaaditaan, että samassa tilanteessa olevien tulisi pelastaa Kreikka. Kreikka on Euroopalle sama tapaus kuin Lehman Brothers Yhdysvalloille, paitsi että nyt vaaravyöhykkeellä ei ole yksi pankki, vaan kokonainen joukko valtioita.

Toiseksi eroksi voisi mainita luokkataistelun laatutasoa. Argentiinassa pankit panttasivat kansan rahat sulkemalla kansalaisten tilit. Sen jälkeen puhkesi erittäin militantti kapina, joka kaatoi viisi presidenttiä. Kreikassa alamäki kohti vararikkoa alkaa heti 2008 joulukuun kapinan jälkeen. Silloin IMF:n pamppu Strauss Khan oli lausunut: ”Tämä on ensimmäinen poliittinen purkaus nykyisen kriisin puhkeamisen jälkeen.

Yksi ratkaisu kriisiin olisi se, että ensin heikoimmassa asemassa olevat maat liittoutuisivat ja kyseenalaistaisivat jättiläisvelkojen takaisinmaksuja. Tämä ei kuitenkaan voi tapahtua niin kauan kun porvaristo on yhteiskunnan hegemoninen voima. Se vaatisi työväenvaltioita ja vallankumousta. Siinä piilee luokkataistelun suurin vedonlyönti seuraavalla aikakaudella.

Dimitris Mizaras

A Greek tragedy? “All the world’s a stage”

After the October 4, 2009 parliamentary elections in Greece, it was publicly admitted the farce of the “creative accounting of the Greek statistics” and revealed the fiscal tragedy of the country crashed by the twin unsustainable burden of debt and deficit. The impeding catastrophe was described by Giorgos Papakonstantinou, the finance minister of the newly elected Papandreou government, by the metaphor of the legendary “Titanic” sailing in a fatal collision course towards the iceberg.

But is the ship in that metaphor, representing Greece – or, rather, the entire system of globalized capitalism? Or, looking from another vantage point, isn’t Greece just the most visible part of the hidden gigantic iceberg responsible for a generalized shipwreck of capitalism sinking now in an ocean of debts?

The implosion of the US sub-prime mortgage market triggered, in summer 2007, the eruption of an unprecedented world crisis and credit crunch that took dramatic dimensions with the bankruptcy of Lehman Brothers in September 2008, the meltdown of the entire global financial system, and the plunging of the world economy into a global Great Recession. It followed a State intervention in all the main capitalist countries, in 2008-2009, to halt the fall into the abyss. But, in turn, the ballooning of the State deficits and sovereign debts opened a new phase in the deepening crisis. At the end of 2009, Dubai was the first symptom of a globally propagated disease. Shortly it has been followed and superseded coming into the center in the world stage by what it has been called the “Greek tragedy”, the impending default of over-indebted Greece.

Commenting on the case of Greece, board members at large western banks rightly predicted that “after two years of worrying about mortgage and corporate risk, sovereign risk is going to be the big debate for 2010- both for banks, and the wider investment community”.

Sovereign debt was normally considered as risk –free. “It is the touchstone by which other riskier financial assets are priced”, David Roche and Bob McKee write. “A repricing of sovereign debt as dangerous debt would be an earthquake for financial markets. It would blow a hole in the balance sheets of previously safe financial institutions. That would be a new chapter in the credit crisis.” This new chapter is a logical progression in the current world crisis, according to these authors, and it has been already opened. The manifestation of a series of sovereign debt defaults as “black holes” in the space of globalized capitalist relations is threatening the entire system.

Sovereign debt in Organization for Economic Co-operation and Development (OECD) countries has, after 2007, exploded by nearly 70 per cent from 44 per cent of GDP in 2006 to 71 per cent. The critical point for sovereign debt, according to studies by the IMF and by Reinhart and Rogoff, is in the area of 60-90 per cent of GDP. Sovereign debt in the US, the UK, and the Euro-zone has already risen far beyond, and in Japan is more than twice that level.

Dominique Strauss-Kahn, the head of the IMF, has warned that public debt in the advanced economies will rise to about 110 per cent of the GDP in 2014. He called that “a tremendous challenge” and he predicted that “for the next decade or two, cyclical upswings should be used to reduce public debt than finance expenditures or tax cuts”.

The Greek case has to be situated in this global, peculiar and complex framework of a world capitalist bankruptcy. “Greece”, Mohamed El-Erian, chief executive of Pimco, writes, “is part of a wider, and historically unfamiliar phenomenon-that of a simultaneous and large disruption to the balance sheet of many industrial countries. Tighten your seat belts.”

Warnings for the global implications of a fiscal tragedy not to be limited to Greece nor to Southern Europe are issued by the neo-liberal Niall Ferguson as well, who sees a Greek crisis coming to America itself: “It began in Athens. It is spreading to Lisbon and Madrid. But it would be a grave mistake to assume that the sovereign debt crisis that is unfolding will remain confined to the weaker eurozone economies [...] it is a fiscal crisis of the western world.”

For the unfolding Greek tragedy “All the world’s a stage”. And all the players, all conflicting social forces, classes, and States are acting and clashing in “this wide and universal theatre”.

Capitalist globalization in crisis

The danger of a default of a Greek economy representing only 3 per cent of the European GDP never could reach such importance without a danger of a destructive “contagion” not solely to the peripheral countries of the Eurozone but to the hard core of the European Union itself, and even beyond it, affecting all the lenders of Greece, first of all the French, Swiss, and German banks.

The centrality of the “Greek question” would be inconceivable without the high degree of interconnectedness of all parts of the world economy reached by the capitalist globalization of the last three decades, including the contradictory process of European capitalist integration, advanced particularly by the Maastricht Treaty after the demise of the Soviet Union and the collapse of the so-called “actually existing Socialism” in Eastern Europe.

Globalization and European economic and monetary unification under capitalist conditions do not abolish unevenness of social economic development in different countries; on the contrary exacerbate it, strengthening all centrifugal forces. With the post 2007 implosion of global finance capital, unbalances and contradictions emerged violently not between an “austere”, “disciplined” Germany accumulating surpluses at the center and a “profligate” peripheral Greece ridden by deficits, debts and corruption, nor solely between the strong European North and the weak Mediterranean South of the arrogantly denigrated “PIGS” (Portugal, Italy, Greece, Spain) but in the German-French central axis itself of the Maastricht project and of the European Monetary Union. 20 years after its re-unification, and following an austerity straitjacket imposed for decades to the German workers, thanks to Schröder and Social Democratic bureaucracy, industrial Germany is a major export country, second to China globally, confronted to a declining, des-industrializing as most other European countries, parasitic French capitalism. The specter of a default in a country-member of the Eurozone like Greece threatening a devastating contagion in other EU countries put the first major danger to the existence of the EMU, and a deadly challenge to the entire European imperialist project of integration of the Continent.

Commenting on the rising sharp antagonisms, tensions, and hollow compromises among the major countries of the EU core manifested before, during and after the Summit on March 25, 2010 in relation to a “rescue package”, a bail-out urgently needed to prevent an official declaration of a Greek default, George Soros rightly warned that the EU is “at the brink of disintegration”.

This process has not stopped by the shaky and vague compromise in the March 25, 2010 EU Summit for a “rescue mechanism” including the crucial role of the IMF to avoid a Greek default – a decision which do not halted but exacerbated the crisis raising  the spreads of the Greek State bonds  and the CDS’ to astronomic heights. Even the attempted concretization of that vague “mechanism” by a EU promise of 30 billion euros as aid of last resort at the usurer’s rate of 5 per cent interest, in the tele-conference of the EU finance ministers on April 11, 2010 could not solve the solvency problem of the Greek economy nor to overcome the historic impasse facing the EU. On April 15, the Greek government started the formal procedures to activate the process of a bail-out, which involves new draconian austerity” measures demanded by the IMF.

The official call to the US-led IMF to participate in a rescue operation in Europe involving this time not Latvia or Hungary but a serious crisis internal to the Eurozone itself demonstrates not simply the narrow mind of Chancellor Angela Merkel but the impotence of European imperialism to challenge the world hegemony of its transatlantic antagonist, US imperialism, even if the later is in advanced decline and crisis.

The huge obstacle for a bail out of a Eurozone member like Greece reflects the absence of a common fiscal policy, which is possible only through a political unification. The historical verdict is clear: throughout a century, the European ruling classes failed to unify the Continent under their iron heel despite the barbarism of two world wars, a Cold War and more than 50 years of efforts to establish a common economic and monetary space. The historical task of European unification can be fulfilled only by the European working class by revolutionary means in a United Socialist States of Europe.

It is the crisis of finance capital globalization that erupted in 2007, a global crisis having as its center the United States that brought forward all the internal contradictions and weaknesses of European capitalism.

At the same time, it demonstrated the failure of three decades of finance capital global expansion and of the so-called neo-liberal strategy to give a sustainable solution to the tremendous crisis of overproduction of capital produced by the “Thirty Glorious Years” of post war capitalist development in the Keynesian framework of the 1944 Bretton Woods Agreement. It is this crisis of capital over-accumulation in the productive sphere, and the law of the falling rate of profit, the “Nemesis” of capital, the driving force both for the expansion of finance capital as well as for its current implosion-

Keynesianism and anti-Keynesian neo-liberalism, the two economic strategies developed by advanced imperialist capitalism to confront its systemic contradictions and historic decline as a mode of production, have failed. The crisis of overproduction of capital prevents a return to the Keynesianism of the post war period because it will intensify the falling rate of profit and it will fuel inflationary pressure. From the other side, the globalization of finance capital and its policy, “neo-liberalism”, led to the worst crisis in the history of capitalism; its uncontrolled continuation of bubble creation will produce more uncontrolled catastrophes of fictitious capital deepening the world depression. This strategic impasse opens a protracted period of convulsions and disruption of all social and international relations where the questions both of imperialist wars and civil wars, all kinds of revolts, social and anti-imperialist revolutions are on the agenda.

The nature of our epoch of capitalist decline as an epoch of transition to world communism comes forward negating all the bourgeois illusions for an “end of communism” prematurely celebrated in 1989-91. The diagnosis and prognosis made by Karl Marx in the Grundrisse and in Capital are historically vindicated. The “universalizing tendency of capital”, developed to its extremes in the epoch of imperialism, particularly in the last decades of finance capital globalization, drives it to its dissolution, “ finally to its violent overthrow”  and transition to a new mode of production in a classless society : “this[universalizing] tendency- which capital possesses, but which at the same time, since capital is a limited form of production, contradicts it and hence drive it towards dissolution-distinguishes capital from earlier modes of production, and at the same time contains this element, that capital is posited as a  mere point of transition ”.

The current world systemic crisis not solely accelerates all processes of dissolution (mass destruction of surplus capital, mass chronic unemployment and misery); it drives the transition as well beyond capital.

The Greek December: a message from the future

Prominent leaders of international capitalist institutions or of leading EU countries, like IMF chief Dominique Strauss-Kahn and French President Nicolas Sarkozy rightly characterized the popular revolt led by the youth in Greece in December 2008, following the murder by police of a 15 years old schoolboy, as the first political explosion of the current world economic crisis.

The December revolt came indeed in the aftermath of the collapse of the Lehman Brothers, the meltdown of the international financial system and the panic produced by it. All the class conscious sections of the capitalists all over the world clearly saw in the events in Greece a message from the near future of world capitalism for social and political upheavals to come.

Comparisons were and still are made between the Greek revolt in December 2008 and the Argentinazo, the mass revolt in Argentina in December 2001 following the default of that Latin-American country. There are obviously similarities between the two popular revolts but more instructive are the differences.
In Argentina, the default preceded the revolt; from the other side, the Greek revolt was the first manifestation of a deep, on-going crisis, which will bring the over0-indebtedcountry in 2009-10 in a dramatic situation of social economic catastrophe and default.

Differences do not stop here. Argentina’s default in 2001, the bankruptcy of a country considered until then as the “success story” of neo-liberalism and “the jewel in the crown” of IMF, was indeed, in a sense, an announcement that the period of finance globalization and neo-liberalism has exhausted its dynamic- a fact that dominates reality after the 2007-2008 meltdown of the world financial system. But Argentina’s default had come at the completion of a full circle and in the opening of a new one.

It was the culmination of an international financial hurricane that started with the crash in Asia in 1997, and spiraled internationally, with Russia’s default in 1998, the Long Term Capital Management collapse, the bursting of the bubble of the US “dot.com” economy and recession in 2000-2001, the Enron debacle, the crises in Turkey and Brazil.

The Argentine default triggered the popular revolt. In Greece, the revolt foreshadowed the default to come.  But the global economic environment has completely and dramatically changed between the two revolts.

Immediately after the Argentinazo, more precisely during the period 2002-2007, a weak world economic recovery followed. The financial maelstrom was contained by means applied also in previous major shocks and crashes during the decades of finance globalization (for ex. after the 1987 international crash). Interest rates everywhere, following the leadership of the US Federal Reserve, were kept extremely low providing cheap access to liquidity lifelines. Finance capital turned massively to all kinds of exotic financial instruments-later to be proved to be “toxic”, explosive mines hidden everywhere in the globalized financial system. Derivatives permitted an extension of credit on a colossal scale as banks could “securitize” their loans.  Combined to this world “bubble” economy, growth of military expenditures linked to the imperialist “war on terror”, particularly the Afghanistan and Iraq wars, contributed to a short-lived recovery on a world scale.

The backbone of that weak recovery of the world capitalist economy was the US-China axis. The huge deficits of the strongest and more over-indebted capitalist power in the world were financed thanks to the enormous reserves that the export-led hybrid economy of China accumulates, after its turn to capitalist restoration. It could not be more evocative image of the decline and parasitism of an economy representing the highest point of world capitalist development…

Professor Robert Skidelsky summarizes the web of Sino-American relations as follows: “Instead of having to borrow from the American public to finance its fiscal deficit, the US government could borrow Chinese savings by issuing Treasury bonds that were bought by the Chinese. Therefore federal deficits did not raise the cost of domestic borrowing, which they would have done had the government had to borrow American savings rather than selling debt to China. […] With Chinese savings available, the US government could run a deficit without crowding out private spending. This allowed the Fed to establish a  much lower funds rate- the rate at which banks borrow from the Fed and one another- than it would otherwise have been able to do, helped in this by the downward pressure on prices exerted by the import of cheap Chinese goods produced by cheap Chinese labor. Cheap money, in turn, enabled banks to expand their deposits and their loans to customers more than they could otherwise do. In short, it was via their impact on the financing of the federal deficit that Chinese savings made it possible for the US consumer to go on a spending spree. ” […] Capital over-accumulation in the productive sphere, and the fall of profitability, oriented the spending into speculative activities. Skidelsky continues: “The lack of opportunities for profitable investment determined the pattern of American spending. Americans borrowed not to invest in new machines but to speculate in houses and mergers and acquisitions. The resulting growth in paper wealth triggered a consumption boom. The situation was unsustainable because no new resources were being created with which to pay back either domestic or foreign borrowing”. The immense pyramid of paper wealth could not but to collapse, starting from the sub-prime mortgage market in 2007 and leading to the world financial meltdown and recession.

It is this entirely new world situation, recognized even by the capitalists as the worst in the history of their system that produced the Greek December and initiated a qualitatively new period of social conflicts and political explosions not solely in Greece but also in Europe and internationally. There cannot be a return to the status quo ante. The massive State intervention in 2008-2009 was not limited to monetary policies, combining extremely low interest rates with enormous rescue packages, superseding in scale everything experienced in the past, after the 1987 or the 1997 international crashes. The fact that this kind of unprecedented intervention led at the end of 2009 to a non-sustainable gigantic public debt burden all over the capitalist world indicates the inadequacy of the old means to solve the current historical problem of world capitalism.

Greece, thus, is not an exception but a microcosm condensing in a peculiar, original way the main characteristics of the world process.

Why Greece?

Greece is considered as the weakest link in the international chain of the EU member states, the weakest even amidst the despised by the European center “PIGS” of the European periphery. The empirical data come to corroborate this observation: the combination of a staggering deficit of 12.7 per cent of the GDP for 2009 and of an enormous public debt of 113 per cent of GDP (about 300 billion euros) to be raised to 120.8 per cent in 2010, according to the forecast of Bank of Greece, make Greece more vulnerable than any other country of the European Union.

But empirical comparisons are not sufficient and do not reveal by themselves the structural-historical reasons that made Greece the “privileged” locus of the first political explosion of the current world economic crisis and of an impeding default threatening the entire Eurozone.

The accession to the European  capitalist integration process, and above all the integration ton the European Monetary Union in 1999 produced the appearance, accepted by the global  markets, that Greece made its exit from the ranks of “emerging countries” to join the “advanced economies”, in OECD language. Becoming a pole of attraction of surplus financial capital after the 1997 Asian Crash because of the creditworthiness given by its integration to the Eurozone, the Greek bourgeoisie attempted to realize its old ambition to transform itself into the regional hegemonic power by investing massively and controlling the banking system of the Balkans, and extending its economic influence in this vital geopolitical area, in the soft underbelly of Russia and in the front door of the Middle East.

Ten years after the introduction of the euro, the EMU and the EU are confronted now with their worst crisis and the danger of dissolution while Greece is under the shadow of a State bankruptcy. The centrifugal forces of capitalist integration intensified combined development but the centripetal forces of its historically established inner contradictions deepened uneven development as well. The moment of truth came with the crisis: misleading appearances are shattered when essential contradictions explode.

“Greek capitalism was born already old”, as Pantelis Pouliopoulos, the founder of Greek Trotskyism rightly has written. The belated historical development of bourgeois Greece, with absence of a strong industrial base and an over-extended, bureaucratic public sector supervising and giving fiscal and financial support to local capital, determined a debt-led growth of the economy that made it dependent from and extremely sensitive to the flows of foreign capital and of world trends in capitalism, particularly in its imperialist stage.

Foreign loans and inroads by the international financial capital, to which   Greek capital linked its own accumulation and survival, played and still play a determining role in the course of the economic and political history of modern Greece.

In one sense, the history of Greek capitalism is the history of its bankruptcies.  These bankruptcies, in turn, coincide with the crisis moments and Great Depressions in the history of world capitalism: the Great Depression of 1873-1896 led to the State bankruptcy of Greece in 1893; the 1929 Crash and the Great Depression of the 1930s led to the 1932 Greek default; the current crisis at the end of the fist decade of the 21st century put again on the agenda a third State bankruptcy of the country. Each of these bankruptcies is connected with major political upheavals and new chapters in the history of class struggle.

To understand the nature of the debt crisis behind each of these State bankruptcies it is needed to situate it in the proper historical framework as it’s is shaped by social struggle.

The historical background of the current impeding default involves the development of the class struggle, after the betrayed by Stalinism and defeated by imperialism Greek revolution of 1941-49, including, as a major milestone, the fall of the CIA imposed anti-communist military dictatorship of 1967-74 and its implications. The youth uprising in Polytechnic University in Athens in 1973, precipitating a crisis that the military junta could not, finally, survive, was, as a matter of fact, the last battle of the previous civil war putting an end to the post-civil war authoritarian regimes.

The inglorious collapse of the dictatorship in 1974 revealed a vacuum of power, which together with the political radicalization of the people produced the greatest threat to the power of the ruling class from the time of the civil war. To defuse the revolutionary potential, channeling it into a revived bourgeois parliamentary system, it was necessary to introduce political and economic concessions to the workers, peasant, and urban petty bourgeois strata.

At the same years when  the post war Keynesian edifice  was dismantled all over the capitalist world  after the collapse of the Bretton Woods Settlement in 1971( the collapse of the Greek military dictatorship itself was part of the international upheaval and revolutionary tide engulfing the entire planet from the late ’60s to the mid ’70s), in Greece, a reverse process took place:  immediately after the fall of the junta and particularly  after the 1981 ascent to power of the populist PASOK of Andreas Papandreou, were introduced Keynesian type of measures (nationalizations, growth of the State sector enterprises, raise of the popular income etc.) in order to check the re-affirmed militancy of the working class and diffuse a potentially revolutionary political crisis.

These measures were taken on the basis of a growing foreign debt. Greece’s over-indebtedness is due not solely to the corruption of its ruling class and of its politicians but also to their deep fear for the post-1974 popular pressures from below.

Greece was not immune to its global environment sinking into a crisis of overproduction of capital. The industrialization period of 1963-1973, due in a great measure to the penetration of multinational companies taking advantage of the absence of trade union activity under the military regime, has been halted and a so-called industrial “investors strike” followed. Industrial investment remained weak. Traditionally competitiveness of Greek products was based on high tariff protection and low relative labor costs.  Both factors were eroded from the mid-seventies; labor costs increased and tariff protection has been phased out after the 1981 entry in the EEC. “Furthermore”, Takis Fotopoulos remarks “the erosion of the Greek comparative advantage in terms of labor costs and the failure of free-market economic restructuring to change the export pattern implied a very weak response of exports to the continuous expansion of imports”.

The traditional agricultural sector based on small land property, despite the inflow of European subsidies, was drastically shrinking.  The agricultural population dramatically declined from 31 per cent of the active population in 1981 to 13 per cent in 2006.

As the productive tissue of the economy both in industry and agriculture was decomposing, the declining occupation found as a relative way out only to the over-grown services and public sectors. Clientele networks tied to corrupt political personnel of the parliamentary system and a State bureaucracy both intimately connected with foreign and local capital proliferated precipitating the decay of bourgeois parliamentary democracy restored in 1974.

Social inequalities in income distribution supersede by far the EU average, with the 20 per cent of the poorest receiving less than 7 per cent of income, while 20 per cent of the richest receive almost 42 per cent.

From the 1990s chronic unemployment was combined with the introduction of “flexibility” in labor relations, hitting particularly the younger generations. On the eve of the 2008 December youth revolt a quarter of the unemployed was youth, and one in two unemployed youth has a university degree.

Cheap labor by over-exploitation of foreign immigrants working under the most barbaric conditions became the basis for the preparations of Greek capitalism to join the EMU, as Yannis Papantoniou, then finance minister in the neo-liberal PASOK government of Costas Simitis, had cynically boasted.

The structural weaknesses of the Greek capitalist social economic formation, integrated now as a metropolitan knot in the plexus of globalized capitalist relations, were manifesting themselves into a growing deficit to be confronted by increasing foreign lending, and through the growing payments for debt servicing to a vicious circle of accumulation of debt.

Since the 1980s both the public debt and the external debt have increased three times, and according to the Deutsche Bank, the external debt today has reached the 150 per cent of GDP mark.

Finance globalization with the protracted over-extension of credit sustained the growing mountain of public and private debt –until its inescapable implosion after 2007.

Wither Greece?

From early 2010, a de facto bankrupt Greece has been reduced into an EU protectorate with its fiscal situation and economic policies put under the official “surveillance” of the EU Commission, the European Central Bank and the IMF. The government abdicates national economic sovereignty, and the country is reduced to the same quasi-semi-colonial position that it faced more a hundred years ago, in 1897, when, after the default and a disastrous Greek-Turkish war, an “International Economic Control” (DOE) of the foreign banks was imposed on Greece.

The introduction by the “Socialist” Papandreou government on March 3, 2010 of a misnamed “Stability and Growth Program” of drastic cuts of public social expenditures, wages and pensions, agreed with the EU to accomplish the impossible mission to cut the deficit from near 13 per cent to 3 per cent of GDP. This was solely the prelude of the drama, the entrance to “Wolfgang Schäuble’s torture chamber”, as aptly was called by Gideon Rachman referring to the name of the German finance minister. This austerity program was followed by an anti-popular tax “reform” benefiting only the richest sections as well as money laundering of all kinds of Mafiosi and crooks, a new neo-liberal counter-reform in Education, and at the end of April 2010 by a new legislation smashing all pension rights.

The EU led by Merkel’s –Schäuble’s Germany with the assistance and “technical know how“of the IMF are “turning the screw” on the Greek working class and popular masses. It is an attempt not only to face the danger of  Greece’s State bankruptcy and its implications for the Eurozone but also a barbaric social “experiment” using the Greek people as a guinea pig, a frightening example for the entire European working class.

The call to the IMF ands its active involvement in Greece means further “turnings of the screw”, new draconian cuts to impose the kind of IMF plans already applied, with disastrous results, in Hungary, Latvia and Romania. Dominique Strauss-Kahn prescribed a massive deflation of wages and prices for an indefinite period as a condition to a bail-out.

Apart the enormous social catastrophe and mass sufferings of the people, could this deflationary offensive against the workers provide any real solution to the systemic crisis both of Greece and of the Eurozone?

“A Greek bail-out at last but no real solution”, Wolfgang Münchau had remarked. “As a member of a large monetary union Greece can improve its competitiveness only through relative disinflation against the eurozone average, which in effect means through deflation. But as the French economist Jacques Delpla has pointed out, this will invariably produce a debt-deflation dynamic in the Greek private sector of the kind described by the economist Irving Fischer during the 1930s […] the really treacherous aspect about the Greek crisis is that the country’s liquidity position is better than its solvency position. Insolvency is a gradual, invisible process. The negative effects of debt-deflation dynamics have not yet begun, but will become inevitable as the Greek public and private sectors go through a simultaneous debt reduction process”.

The debt-deflation spiral will depress further the economy and depression will increase again the deficit needing to be covered by the accumulation of more debt.

Arguing about the inevitability of a Greek default, Münchau stresses: “It is hard enough to imagine how Greece can get out of a simultaneous debt and competitiveness crisis without falling into some vicious circle- debt deflation, for example or just extreme public hostility that will thwart the government’s reform efforts. But it is impossible, at last for me, to imagine a situation in which Greece can manage to extricate itself from appending catastrophe without some debt restructuring”.

It is noteworthy in this statement not solely the pessimistic, from a bourgeois standpoint, prediction of a debt-deflation vicious circle but also the fear for an “extreme public hostility”, in other words, an “extreme” workers’ resistance to a barbarism that is more than extreme!

Furthermore, it is not only Greece caught in this vicious circle but the Eurozone as a whole. The danger of contagion remains hovering, first of all, over Portugal (already pressurized by Brussels for a new “fiscal adjustment’), and Spain, the fourth largest economy in the Eurozone with an annual GDP of more than a trillion euros, and whose hypothetical bail-out cannot but explode the entire difficult and unstable compromise, up to now, within the Eurozone, between Germany and France.

Proposals are put forward for a way out for the EU from this vicious circle by the reformist European Left party and Synaspismos in Greece, a asking for a radical restructuring of the Stability Pact, and of the EMU, putting the ECB under the “democratic” (?) control of the European Parliament, asking from the ECB for cheap credit to countries on the brink of default, and form the EU amore re-distributive budget. Apart from revolutionary Marxists, Costas Lapavitsas and his research team have showed the futility of such wishful thinking for a “good euro”, for “a reformed EMU” in a ‘reformed EU’. Leaving aside the tremendous political obstacles, these reforms are also economically utopian as they do not resolve but exacerbate the contradiction between the euro as a simultaneously international and national currency and the fiscal independence of the States-members of the Eurozone with final result the collapse of the EMU itself and the disintegration of the EU; last but not least, these reformist proposals are socially reactionary, misleading the workers’ movement into a blind alley, and tying its fate to the demands of a crumbling imperialist European Union of big capitalists.

It remains as an alternative solution, the exit from the Eurozone and from the EU. Lapavitsas makes the distinction between a “conservative” and a “progressive” exit, with the later necessarily connected with major transformations in the economy and society such as nationalizations of the banks, controls on capital outflows, nationalization of strategic sectors of the economy, a program of industrial revival, public works etc.

The terms of these measures are not clarified, and above all, the transformation of social economic relations seen by Lapavitsas et al. is separated form its central presupposition: a radical overthrow and transformation of existing class power relations in Greece, in Europe and internationally.

The Gordian knot of the debt and of debt servicing indeed has to be cut by class mass action, rejecting strangulation in the hands of the international usurers, of the EU/ECB and of the IMF policemen of finance capital. Exit from Schäuble’s torture chamber is a question of life or death.

A unilateral repudiation of the foreign debt to the international usurers, and a radical break from the EMU and the EU necessitate not solely a change in relations of distribution of social wealth but a radical break from the capitalist production relations, a re-organization of social relations on new, socialist bases; hence they raise the central question of a revolutionary confrontation with bourgeois rule and its State, the struggle for workers’ power,  and furthermore, the impulse to an international dynamics of extension these social revolutionary changes in Europe and world wide.

“Socialism in a single country” proved to be a tragedy that ended without a catharsis, ingloriously, at the hands of capitalist restoration. A repetition in today’s conditions of advanced interconnectedness of all parts of world economy, or reactionary nationalist dreams of autarky in “capitalism in a single country” could be only a short-lived tragicomedy.

The Greek tragedy –tragedy for the people, and a piñata of super-profits for financial predators- has as stage the entire world. The denouement will take place in this universal theater, where the Hubris of capital will be punished. The exit from the capitalist vicious circle of destruction cannot be but an exit from the system, a socialist revolution on an international scale, towards a new world to come, Communism without borders, bosses or bureaucrats. This is not the best alternative; it is the only solution.

April 15, 2010

[1] Financial Times, December 21, 2009

[2] David Roche and Bob McKee “ Watch out for sovereign debt black holes” Financial Times March 31, 2010

[3] Op. cit.

[4] “IMF warns high public debt ‘tremendous’ challenge” Reuters, April 10, 2010.

[5] Mohamed El-Erian, “Why the reek rescue isn’t going to plan”, Financial Times April 7, 2010

[6] Niall Ferguson, “A Greek crisis is coming to America”, Financial Times February 10, 2010.

[7] William Shakespeare, As you Like it, Act 2, Scene 7

[8] Jorge Altamira,  Una piñata que no es sólo griega, En Defensa del Marxismo  No 37, Buenos Aires, 5-3-2010

[9] Gillian Tent and Chris Giles, “Soros warns Europe of disintegration”, Financial Times April 11, 2010

[10] Kerin Hope, “ Athens admits defeat in crisis”, Financial Times April 15, 2010

[11] See George Economakis, Alexis Anastasiadis and Maria Markaki, US economic performance from 1929 to 2008 in terms of the Marxian theory of crises, with some notes on recent financial crisis, Critique (under press).

[12] Marx, Grundrisse-Introduction to the Critique of Political economy, translation M. Nicolaus, Penguin 1973 p. 750

[13] Op. cit p. 540.

[14] See Le Monde, December 13, 2008

[15] See, Savas Michael-Matsas, The Greek Revolt, the World Crisis and Freedom of Expression Critique, vol.38 No 1 February 2010 pp.54-55

[16] Hillel Ticktin, Critique Notes, Critique vol.38,No3, December 2008 p.338

[17] Robert Skidelsky, The World Finance Crisis and the American Mission, The New York review of Books, vol. LVI, No12, July 16-August 12 2009, p.32

[18] David Oakley and Kerin Hope, “Greeks set ECB tone”, Financial Times November 23, 2009

[19] P. Pouliopoulos, Democratic or Socialist Revolution in Greece? [1934, in Greek] Difros 1963

[20] An overview of the role of foreign capital and foreign loans in Greece from formal independence to World War II is given by the communist leader Nicos Beloyannis                   (executed after the civil war by the bourgeois Plastiras government in 1952 under the orders of US imperialism) in his book written in prison The Foreign Capital in Greece [in Greek, republished by Agra Publications in 2010). Despite the distortions of an interpretative schema imposed by the Stalinized Comintern to the Communist party of Greece in 1934 presenting Greece dominated by a “bourgeois-feudal bloc in power” and facing tasks of an “unfulfilled bourgeois democratic revolution”, Beloyannis goes beyond this arbitrary pseudo- theoretical straightjacket and brings forward some essential features of the Greek bourgeois formation. The debates in the 1920s and 1930s on the nature of Greek society and the strategic tasks of the coming social revolution acquire a new actuality and need a re-working in the light of the current explosive developments

[21] Takis Fotopoulos, Economic restructuring and the debt problem: the Greek case, International Review of Applied Economies, Vol.6 No 1,1992 see www.inclusivedemocracy.org/fotopoulos/english/bravarious/re…

[22] Op.cit.

[23] Takis Fotopoulos, Greece: the implosion of the systemic crisis, Inclusive Democracy vol.5, No 4/vol.6, No 1( Autumn 2009/Winter 2010) in www.inclusive democracy.org/journal/vol5/no5_no4

[24] Op.cit. See also Wolfgang Münchau, “Greece can expect no gifts from Brussels”, The Financial Times November 30, 2009

[25] Jorge Altamira, “Grecia convertida en protectorado”, Prensa Obrera February 18, 2010

[26] Gideon Rachman, “Wolfgang Schäuble’s torture chamber”, Gideon Rachman’s Blog/FT.com, March 12, 2010.

[27] Wolfgang Münchau, “A Greek bail-out at last but no real solution”,  Financial Times April 11, 2010

[28] Wolfgang Münchau,  “Greece will default, but not this year”, Financial Times April 4, 2010

[29] Wolfgang Münchau, “A Greek bail-out at last but no real solution” op.cit.

[30] See C. Lapavitsas et al., Eurozone Crisis: Beggar Yourself and Thy neighbour, Studies of Research on Money and Finance (RMF), March 2010, www.researchonmoneyandfinance.org/media/reports/eurocrisis/fullreport.pdf

Aikaisemman OECD :n raportin mukaan, Suomessa työttömyysturva on liian antelias. Järjestön mukaan työttömiä pitäisi aktivoida kaventamalla etuuksia kauttaaltaan. Se taasen suomeksi tarkoittaa, että pitää huolehtia siitä, että mm. työttömistä tehtäisiin köyhempiä. Rehnin tapaan OECD:n Suomea koskevassa maankohtaisessa raportissa ”suositellaan”, että pakkoaktivointi tulisi käynnistyä automaattisesti 50 työttömyysviikon jälkeen. Kieltäytymisestä tekemästä töitä pienellä päivärahalla työläistä pitää rangaista. Todellisuudessa Suomessa on pohjoismaisittain alhaisin työttömyysturvan taso.

OECD:n yksi ehdoton ”suositus” on eläkkeelle pääsyn alarajan nostaminen 65 vuoteen. Tehdystä arvolisäveron alennuksestakin pitäisi luopua. OECD:n terveiset suomalaisille on kuitenkin samankaltaiset kuin oman valtiovarainministeri Jyrki Kataisen ohjeistukset. Suomessakin julkisen talouden vaje on ylittänyt vakaussopimuksen määräämän kolmen prosentin rajan, ja noussee neljään prosenttiin tänä vuonna. OECD arvioi, että kestävyysvaje Suomelle on kahdeksan prosentin tienoilla. Tärkein esitys OECD:n esityksessä koskee palkkajoustoja. Milloin leikkauslista sitten tulee esiin? Hallitus on tiedottanut, että leikkaussuunnitelma nähdään viimeistään budjettiriiheen, eli loppukesään mennessä.

Samaan säveleen yhtyy Suomen Pankki ja sen johtaja. Erkki Liikasen mukaan, ilman uudistuksia Suomi köyhtyy. Uudistuksilla Liikanen tarkoittaa muutoksia talouden rakenteissa, jotta saataisiin kasvu lamaa edeltäneeseen tasoon. Toimenpiteet ovat samanlaiset kuin Rehnin, Kataisen ja OECD:n komennot, julkiset menot alas ja työurat pidemmäksi. Pitäisi siis tehdä enemmän töitä pienemmällä palkalla, jotta emme köyhtyisi. Me –muodossa Liikanen puhuu pääomapiirien puolesta. Liikasen sanoma-kiristys on selkeä: ”Joko me romahdamme kaikki, tai te köyhdytte, jotta me rikastumme”. Luokkataistelun on annettava oma militanttivastauksensa demaripankkiirille.

Julkisten menojen leikkausten lisäksi hallitseva luokka haluaa kasvattaa tulot. Yliopistouudistus supisti yliopistojen saatavat ja pakotti niitä kerjuulle, useimmiten suuryrityksiltä. Sen jälkeen hävyttömästi väläyteltiin opiskelijoille jopa tuhannen euron opintomaksuja. Tänä päivänä nuoren pitää opiskella käyttäen omaa tai isänsä kukkaroa, valmistua ennätysajassa, työskennellä ennätyspitkään, maksaa edellisen sukupolven eläkkeet ja samalla säästää omaa eläkettä varten. Mikäli siinä välillä ehtii tienata palkasta vähän rahaakin, niin peliin puuttuu pankit. Yksi karhuaa opintolainansa takaisin, toinen kauppaa vapaaehtoista pitkäaikaissäästämistä, ja kolmas asuntolainaa. Tämä kaikki jos nuori on onnekas ja löytää töitä, kun työttömyys nuorison keskuudessa on melkein 30 prosenttia.

Onko Sofia -pankin kaatuminen poikkeustapaus?

Kapitalistinen järjestelmä on julistamattomassa konkurssitilassa globaali tasolla, ja sen vuoksi myös Suomessa. Kuolemantuskassa oleva suurpääoma, ja erityisesti pankit, yrittävät kiskoa työväenluokan nahasta kaiken sen, mitä irti saa. Tavallinen ihminen saattaa säästää sukanvarteen pahan päivän varalle, ei sijoitusmielessä. Varsinkin inflaation aikana tallettaja haluaa saada jonkin verran korkoa, joka takaisi hänelle sen osan, minkä inflaatio syö. Pankkilaitokset elävät nykyään valtiontuen turvin. Ne tarvitsevat likviditeettiä. Tarjoamalla korkeaa korkotasoa yrittävät houkutella pieniä summia tuhansilta pitkäaikaissäästäjiltä.

Sitten näissä olosuhteissa käy niin kuin Sofia –pankille kävi. Erääseen sunnuntaihin mennessä pankki mainosti tuotettaan tuottavimpana ja joustavimpana, juuri menestyneen asiakkaan palveluiksi. Seuraavana maanantaipäivänä pankin kotisivuilla oli Finanssivalvonnan tiedote, että Sofiaa ei ole enää olemassakaan. Luovan kirjapidon käytöstä huolimatta näiden pankkien toiminta on yleensä tappiollista. Ennen Sofiaa samoja kikkoja yritti islantilainen viittä vailla konkurssissa ollut Icesave –pankki, ja Sofian jälkeen joku muu tulee perästä. Uusin tulija Suomeen on Viron markkinoiden kääpiöpankki, jolla on mahtava nimi. Kolmen prosentin talletuskorolla BigBank on saanut asiakkaaksi 250 suomalaistallettajaa. BigBank aloitti uransa panttilainaamona ja pikavippiyhtiönä. Pankkioikeudet BB sai vuonna 2005. Siitä, että milloin Fivan viranomaiset puuttuvat BigBankin peliin, ei ole vielä tietoa.

__Dimitris Mizaras

]]> http://mtl-fi.org/2010/04/17/eu-ja-oecd-matokuuria-suomellekin/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2010/04/17/kreikka-on-euroalueen-ensimmainen-protektoraatti/ http://mtl-fi.org/2010/04/17/kreikka-on-euroalueen-ensimmainen-protektoraatti/#comments Sat, 17 Apr 2010 10:25:17 +0000 MTL http://mtl-fi.org/?p=351 Nykyään on yleisestikin tunnustettu, että tukemalla pankkisektoria tuhansilla miljardeilla valtiot sosialisoivat romahduksen riskit. Lehman Brothersin vararikon jälkeen miltei kaikki valtiot lisäsivät keskuspankkiensa likviditeettiä painamalla uskomattomia määriä rahaa. Pankit pelastettiin väliaikaisesti, mutta rahaa ei sijoitettu tuottavaan talouteen. Ensimmäisten joukossa Kreikka aluksi pumppasi pankeille 28 miljardia euroa. Siirtymällä taloudellinen kriisi valtion tasolle, se vääjäämättä muuttui poliittiseksi kriisiksi. Tuesta huolimatta kansantalous ei piristynyt. Tuotanto laski, vienti romahti ja markkinat toimivat ainoastaan fiktiivisen pääoman, eri johdannaisten kauppana. Nyt tuli aika vetää ylimääräinen likviditeetti pois markkinoilta. Se tietää hyökkäystä elintasoon, työttömyyttä, palkanleikkauksia yms.

Kreikan kriisissä kyse on kapitalismin globaali kriisin yhteisvaikutuksesta paikallisten kehnojen talousrealiteettien kanssa. Julkisen sektorin velka on huikeat 300 miljardia euroa ja budjettivaje 12,7 prosenttia bkt:sta. On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että kyseessä ei ole kreikkalainen kriisi, vaan yleismaailmaisen kapitalismin kriisi maapallon ko. kolkassa. Tilastojen väärentäminen on tavalla tai toisella yleisesti käytetty menettely 2000 –luvulla. Se tapahtuu Goldman Sachs –pankin avustuksella. Goldman Sachs on amerikkalainen kaikkien ns. luovan kirjanpidon äiti ja keksijä. Tilastokikkoja talouslukujen kaunistamiseksi on harrastettu laajasti ja jopa Suomen valtion toimesta (HS 4.3.2010).

Kreikan suurin ongelma ei ole velkataakka eikä budjettivaje. Kreikka hoitaa vajeensa lisälainalla. Epävakaan tilanteen vuoksi maan luottoluokitusta on jatkuvasti laskettu. Kreikan lainapapereita kohti vallitsee suuri epäluottamus. Kymmenen vuoden lainat enää irtoavat 7,5 prosentin korolla. Mikään maa ei kestä tällaisia lainaehtoja, ja Kreikka kaikista vähiten. Keinottelijat lyövät vetoa Kreikan konkurssiriskillä ja voittavat miljardeja aina silloin kun maa on mitä lähimpänä vararikkoa. Kreikan hallitus on turvautunut uuvuttavaan vyökiristykseen; palkat, eläkkeet ja lomarahaa on saksittu ja veroja on nostettu.

ASE ON LADATTU, MUTTA LIIPAISIN PUUTTUU

Kreikan kansantalous on vain 2,7 prosenttia EU:n bkt:sta. Silti Kreikan kyvyttömyydellä hoitaa velkavelvollisuuksiaan on oma merkityksensä. Samassa tilanteessa aikaisemmin oli ollut Islanti, mutta myös EU:n jäsenmaat Latvia ja Unkari. Kaikki elävät nyt IMF:n armolla. Kreikka on ensimmäinen euroalueen maa, joka on menossa konkurssiin. Kreikan jälkeen vuorossa on Portugali, Espanja ja Italia. Vararikon partaalla siis ei ole yksi maa, 2,7 prosenttia EU:sta. Vararikon partaalla on koko europrojekti. IMF:n kautta Kreikka joutuu sen protektoraatiksi ja EU päästää Wall Street:n eurotaskuunsa. Siksi EU tarvitsee Kreikkaa enemmän kuin päinvastoin. Ihanteellinen olisi tilanne jos EU voisi antaa Kreikalle sellaiset takeet, jotka saavat markkinat tajuamaan, että keinottelu on lopetattava ja pakottaisi Fitch’n ja Mondys’n palauttamaan Kreikan luottoluokituksen entiselle tasolle.

Kreikka saisi silloin lainata markkinoilta ehkä hieman korkeammalla korkotasolla kuin Saksa, ja EU:n ei tarvitsisi avata kassakaappiaan. Samalla markkinat olisivat sen jälkeen varovaisia siinä, millä tavalla ne kohtelevat muita euromaita. Pääministeri Papandreoun suunnitelma oli nerokas, mutta liian teoreettinen. Markkinat piti saada uskomaan, että jos ne eivät suostu lainaamaan pienemmällä korolla, niin EU tekee niin. Tämä taas tapahtuisi sillä tavalla, että muut EU-maat hankkisivat lainaa kolmen prosentin korolla, ja lainaisivat sen sitten Kreikalle eteenpäin viidellä prosentilla. Papandreou käytti kummisedän retoriikkaa. ”Me emme käyttäisi takeita. Tarvitsemme niitä ikään kuin ladattuna pistoolina pöydällä neuvotellessamme markkinoiden kanssa”. EU päätti tukilainasta yleisellä tasolla 25.3.2010 Kreikan itsenäisyyspäivänä.

Markkinat nuuskivat rahantekoa niin luontevasti, ettei ruostunut ase pöydällä niitä säikytä, ei vaikka se olisikin ladattu. Korkotaso, millä Kreikka ottaa lainaa pysyi ennätyksellisen ylhäällä ja luottoluokitus ennätyksellisen alhaalla. EU kokoontui videoistuntoon sunnuntaina 11.3. ja tarkensi tukilainansa sisällön. Tarvittaessa Kreikka voisi saada tälle vuodelle 30 miljardia euroa viiden prosentin korolla. Sen lisäksi IMF tulisi vastaan 15 miljardin euron lainalla. IMF:n korkotaso on EU:n tasoa matalampi, mutta piiska pysyy IMF:n käsissä. Kreikan ja EYU:n uhma tepsi yhden päivän ajaksi, ja maanantaina korkotaso laski hieman. Tiistaista lähtien korkotaso kääntyi taas ylämäkeen ja Kreikka kohti Golgatan huippua. Markkinat ovat voimakkaampia kuin EU:n byrokraattijohtajat. Markkinat tietävät, että Kreikan tukilainasopimus on ongelmallinen. Ensinnäkin se vaatii yksimielistä päätöstä. Päätös on siis tehty, mutta se pitää vahvistaa jäsenmaiden parlamenteissa. Maksajiksi joutuivat kaikki muut EU-maat tietyllä osuudella bkt:staan. Kreikalle siis joutuu myöntämään lainaa mm. samassa tilassa olevat Portugali ja Espanja. Sopimus koskee kaikkia maita, eli sitten kun Portugali pyytää lainaa Kreikan on löydettävä markkinoilta rahaa lainatakseen eteenpäin Portugalille; mutta millä korolla? Voiko Kreikka lainata 7,5 prosentin korolla rahaa, lainatakseen niitä sen jälkeen eteenpäin Portugalille viidellä prosentilla?

Papandreou tarkoitti siis tukilainasopimusta vain tulevaisuutta varten ja vain kaikkien varalta. Seuraavan kerran Kreikka tarvitsee rahaa toukokuun puolivälissä. Keskiviikkona 14.4. Fitch –talo kuitenkin vakuutti, että Papandreoun on pakko kääntyä EU:n ja IMF:n puoleen ja pyytää sopimuksen käyttöönottoa jo huhtikuun loppuun mennessä. Seuraavana päivänä (15.4.) Ateena teki ensimmäisen askeleen tukimekanismin aktivoimiseksi. Kreikan talousministeri Papakonstantinou pyytää EU:lle ja IMF:lle lähettämässä kirjeessään neuvotteluja tukisopimuksen ehtojen ja yksityiskohtien määrittelemiseksi. Nyt EU:ssa on uusi tilanne. EU:n viiden prosentin korko on edelleen liian korkea. Sillä ei velkaa lyhennetä eikä vajeita supisteta. Sen lisäksi Kansainvälinen valuuttarahasto ottaa Kreikan talouden ohjakset. Se tarkoittaa entistä kuristavampaa vyönkiristystä, mihin vain IMF pystyy pakottamaan. Sitä varten pian EU:n ja IMF:n kurittajia lähtevät käymään Ateenassa kontrolloidakseen uuden protektoraattinsa talouden tilan.

Espanjan talousministeri ilmoitti heti tuoreeltaan, että hänen maansa budjettia on mahdotonta tasapainottaa. Elena Salgadon mukaan, 27 –jäsenen EU:sta 20 maassa on ylitsepääsemättömiä budjettivajeongelmia. Talousministeri väittää, että luku voi kasvaa tänä vuonna. Kreikka voi ajautua maksukyvyttömyyteen huolimatta hätäapulainasta ja IMF:n määräämästä kuurista. Suursijoittaja Soroksen mukaan, viiden prosentin korko on Kreikalle varsin kallis, ja maata ”uhkaa kuolemanspiraali”.

Kreikan tilanne muistuttaa Argentiinan tilannetta joulukuussa 2001. Molempien maiden kriisin taustalla on saman globaali kapitalismin romahtaminen ja finanssiglobalisaation loppu. Silti Argentiinassa kansannousu seurasi talouden romahtamista ja pankkien sulkemista. Kreikassa talous ajautuu umpikujaan suuren toista kuukautta kestäneen kapinan jälkeen. Vuonna 2001 kriisi onnistuttiin pysäyttämään Argentiinan sisällä, peso devalvoitiin ja kansan elintasoon hyökättiin. IMF tuli maahan määräämään ehdot, millä lainaa ottavat kapitalistit saisivat rahansa takaisin. Silloin muut maat tulivat IMF:n kautta kurjistamaan Argentiinaa pelastaakseen Argentiinan kapitalismin. Nyt Kreikan rappeutunut kapitalismi asettaa hirttosilmukkansa myös euron ja koko EU:n kaulaan.

Yksi ratkaisu kriisiin olisi se, että heikoimmassa asemassa olevat maat ensin liittoutuisivat ja sitten kyseenalaistaisivat jättiläisvelkojen takaisinmaksuja. Tällaista ei voi tapahtua niin kauan kun porvaristo on yhteiskunnan hegemoninen voima. Sellainen vaatisi työväenvaltioita ja sitä synnyttävää vallankumousta. Se osoittautuu vielä luokkataistelulle suurimmaksi haasteeksi orastavana aikana.

__Dimitris Mizaras

Naman ensimmäinen tarjous järkytti niin pankkeja kuin kansalaisiakin. Roskapankki arvioi ostavansa lainoja keskimäärin 47 prosentin alennuksella. Se tarkoittaa, että pankkeja pitääkin nyt tukea 32 miljardin potilla aikaisemman parinkymmenen sijasta. Sen lisäksi maan hallitus ilmoitti kansallistamasta Anglo Irish Bankin. Kyseessä ei ole pankkien sosialisointi. Kansallistaminen on kapitalistinen, se tapahtuu 8,3 miljardin kompensaatioita maksamalla. Bank of Irland PLC –pankin tappiot nousevat 1,47 miljardiin euroon (kahteen miljardiin dollariin). Vuosi sitten tähän aikaan irlantilainen pankki ilmoitti voittoja 18 miljoonan euron edestä. Irlantilaisten pankkien osakkeet ovat lyhyessä ajassa menettäneet 10 – 20 prosenttia arvostaan.

Ylivoimaisesti vaalit voitti niistä massiivinen ”poissaolo”. Yli puolet äänestäjistä kieltäytyi menemästä uurnille. Paikoin kansan kortteleissa ja työväenalueilla poissaolo saavutti 70-80 prosentin rajat. Kuuluisassa Pariisin Clichy–sou –Bois –lähiössä, joka oli vuoden 2005 nuorisonkapinan palava keskus, äänesti vain 28,5 prosenttia äänioikeutetuista. Vain idiootti voi kutsua tätä käyttäytymistä ”epäpoliittiseksi teoksi”. Kyseessä oli täysin poliittinen ilmaisu vastenmielistä ja haaksirikkoutunutta porvarillista parlamentarismia ja porvarillisen vallan hallinnointia kohti.

Ylimielisenä vuonna 2007 Sarkozy lupasi mennä Thatcheriakin pidemmälle, hävittää vuoden 1968 punaisen toukokuun perinnön ja perustaa uudenlaista uutta kapitalistista järjestystä ei vain Ranskalle, vaan koko Euroopalle. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän kärsi nöyryyttävän poliittisen tappion. Oikeisto hävisi vaalit 21:ssä 22 vaalipiiristä, mukaan lukien Korsika, ja säilytti voimiaan vain konservatismin perinteisessä linnakkeessa Elsassin maakunnassa. Siellä, missä ehdokkaina oli Sarkozyn ministereitä, yksikään ei mennyt lävitse. Sarkozyn puolueeseen aikaisemmin sulautetut äärioikeiston voimat, Le Penin Kansallinen Rintama nousi jaloilleen ja sai takaisin oman vanhan kannatuksensa.

Vaaleissa romahti uusthatcherismi, jolla Sarkozy uhkaili vaalivoittonsa aikana 2007. Puhjettuaan yleismaailmainen kapitalismin kriisi, sen mukana romahti kokonaisuudessaan uusliberalistinen hanke. Kriisi muutti Sarkozyn Thatcherin seuraajasta valtiollisen kapitalismin myöhäiskannattajaksi, eräänlaiseksi keynesismin karikatyyriksi. Kuten muutkin kapitalististen maiden johtajat, myös Sarkozy osallistui mielettömien summien pumppaamisella pankkien pelastamiseen. Kun väliaikainen toivo välttyä pahemmasta oli ohi, nyt on vuoro korjata hedelmät sen politiikan epäonnistumisesta. Ranskan velka on paisunut, lama kärjistyi ja talouden teollisuuspohja supistui. Työttömyys ja kansan tyytymättömyys leimahtivat. Pétainin kaltainen Sarkozyn populismi on nyppinyt viimeisetkin lehdet päivänkakkarasta. Yritys nimittää oman poikansa korkeaan virkaan ja muut skandaalit vieraannuttivat Sarkozyn kannattajiltaan. Hänen epäonnistumisensa maalikuun 2010 vaaleissa on poliittinen ilmaisumuoto kykenemättömyydestä ratkaista yleismaailmainen kriisi. Kreikkalaista murhenäytelmää esitetään nyt Ranskan Champs Élyséesin presidentin palatsissa.

Toisaalta näyttää siltä, että Sosialistinen puolue tekee paluuta rekonstruoidun ”pluralistisen vasemmiston” raameissa, joka niin säälittävästi haaksirikkoutui vuonna 2002 tehden mahdolliseksi ensin Le Penin vaalivoittoa ja sitten Sarkozyn riemuvoiton v. 2007 presidenttivaaleissa. Vanhan moninaisen vasemmiston liitto koostui hegemonisesta sosialistipuolueesta ja Ranskan Kommunistisesta puolueesta, ja sillä oli ekologien tuki. Uusiksi muotoutunut rintama pitää sisällään pääasiallisesti demarien ja Cohn-Benditin vihreiden liiton. Sen tukena on ”vasemmistorintama”, jonka on solminut KP sosiaalidemokraatti Melansonin vasemmistopuolueen ja entisen LCR:n vähemmistön kanssa.

Vasemmistorintama sai kuusi prosenttia äänistä äärivasemmiston systemaattisen ja jatkuvan perääntymisen ansiosta. Besancenotin ja ”Työväentaistelun” Uusi Antikapitalistinen Puolue (NPA) menetti sille reilusti ääniä. Jos pari kuukautta sitten Ranskassa joku olisi sanonut, että sosialistit palaa pian valtaan, häntä luultaisiin mielipuoleksi tai kyyniseksi demarien mainostajaksi. Nyt Sosialistisen Puolueen, Kommunistisen Puolueen ja Eurooppa-Ekologia – järjestön kolme naisjohtohahmoa juo kahviaan poseeraamalla kuin hyvät ystävättäret yhdessä kameroiden edessä, ja suunnittelevat yhteistyötä vuoden 2012 presidenttivaaleissa jakamalla ministerisalkkuja keskenään.

Tämän kuvion vaalivoitto on kuitenkin vain suhteellinen eikä se salli riemuitsemista, varsinkin jos ottaa huomioon matalaa vaaliaktiviteettia erityisesti köyhälistön asuinalueilla. Kuvion tilapäinen enemmistönsä on enemmistöä, joka on vähemmistöä vahvan julkisen protestin sisällä.

Entä Antikapitalistinen vasemmisto?

Hallitusvastuussa olevan oikeiston lisäksi, vaalien suuri häviäjä on ns. ”äärivasemmisto” ja erityisesti Uusi Antikapitalistinen Puolue (Nouveau Parti Anticapitaliste – NΡA).

Valtakunnallisella tasolla se sai tyytyä 3,4 prosenttiin. Jos laskisi pois kolme aluetta, jossa NPA osallistui vaaliliitossa vasemmistorintaman kanssa, niin todellinen kannatus on 2,85 prosenttia. Viime vuoden eurovaaleissa NPA sai 4,98 prosenttia. Ko. vaaleissa NPA oli menettänyt miljoona ääntä aikaisemmista presidenttivaaleista, jossa Besancenot oli NPA:n edeltäjän, itsenäisen LCR:n ehdokkaana. Suuresta takapakista huolimatta vuonna 2009 NPA selitti, että tämä menetetty miljoonan äänen potti muodostaa ”meidän reservimme”. Nyt NPA ei saa reserviänsä takaisin, vaan se vielä menettää lisää 258 000 ääntä, mikä on vuoden 2009 kesäkuun äänistä 35 prosenttia.

Muutama vuosi sitten kahden trotskilaisjärjestön äänisaalis oli yhteensä yli 10 prosenttia; se silloin syrjäytti kommunistisen puolueen marginaaliin. Nykyään näiden järjestöjen yhteenlaskettu äänimäärä tuskin ylittää 3,5 prosentin. Trotskilaisen identiteetin hylkääminen väljemmän ”antikapitalistispluralistisen” kuvion hyväksi ilman viitteitä Neljänteen Internationaaliin oli kaikkea muuta kuin tuloksekas. NPA:n laskusuunta on vaalituloksena ilmaistuna ilmeinen ja jatkuva erityisesti työväen, naisten ja nuorison keskuudessa. NPA:n johtajien tarjoamat tulkinnat ilmiölle on kaikkea muuta kuin uskottavia.

NPA:n lehdessä selitetään, että tappio johtuu siitä, että viime syksynä ei onnistuttu ”käynnistämään yhteiskunnallista liikehdintää”. Sopisi kysyä, että mistä lähtien liikehdintä heijastuu lineaarisesti vaalitulokseen. Miten kävi Kreikan vaaleissa heti joulukuun kansannousun jälkeen? Naisten ja yleensä työväen tuen menettämistä ei voi selittää sekään, että NPA:lla oli ehdokkaana musliminainen, joka käytti huivia.

Suosituin selitys NPA:n niin ystävien kuin vihamiesten keskuudessa on se, että se epäonnistui koska kielsi ”yhtenäisyyden”, osallistui itsenäisesti, eikä osallistunut vasemmistorintamaan, joka kuten todellisuus osoitti, kiirehtii sosialidemokratian syliin lämmittääkseen uudelleen pluralistisen vasemmiston keittoa. Kuitenkin Besancenot oli itsenäisesti ehdokkaana presidentinvaaleissa. Sielläkin NPA oli hylännyt vastaavanlaisia Kommunistisen Puolueen yritystä elvyttää haaksirikkoutunutta porvarillisen valtion vasemmistohallinnointia. Äänisaalis oli paljon Kommunistisen puolueen saalista parempi. Mitä tapahtui kommunikatiivisen Bensacenotin vuoden 2007 huippuvuosien ja tämän kiihdyttävällä tavalla tapahtuvan putoamisen välillä?

Suurin tapahtuma kahden ajankohdan välillä objektiivisesti on meneillä olevan yleismaailmaisen kriisin puhkeaminen. Se alkoi kesällä 2007 ja edelleen kärjistyy dramaattisesti aiheuttaen tehostunutta lamaa ja valtiokonkurssien uhkia. Subjektiivisella tasolla ex trotskilaisen LCR:n vastaus tähän kriisiin ei ollut taistelua vallankumouksellisen sosialistisen ulospääsyn puolesta, eikä vallankumouksellisen puolueen rakentamisen puolesta, puolue, joka tarjoaisi johtoa taisteluihin. NPA:n linjana oli trotskilaisuuden kavallus ja keskitien epämääräinen ”antikapitalistisuus” ja rajojen väljentäminen. NPA:n perustaminen nähtiin malliksi koko Euroopalle ja Kreikalle. Sen linjauksien ainutlaatuisuus piilee vallankumouksellisten strategisten tavoitteiden puuttumiseen, ideologiseen löyhyyteen ja ”antikapitalismin” poliittiseen epäselkeyteen. Tällainen ”Antikapitalismi” suhtautuu sosialismiin ja työväenvaltaan kuin kaukaisena perspektiivinä. Omien sanojensa mukaan, linjaus pyrkii spontaanin liikehdinnän avuin tavoittamaan vain ”osittaisia” kumouksia.

Yleisen sekasorron aika kuitenkin testaa kaikkia meitä kovalla kädellä, ja lopulta räjäyttää ilmaan epäselkeyksiä, poliittisia horjumisia ja keskitien hankkeita. Ennen aluevaaleja keskustelussa oikean linjan noudattamisesta NPA jakautui kolmeen osaan. Vahva vähemmistö vaati yhteisiä vaalilistoja Kommunistisen puolueen ja vasemmistodemarien rintaman kanssa. Kolmasosa vaati itsenäisiä listoja ja kehno enemmistö päätti noudattaa keskitietä. Sen mukaan, vaaleihin oli osallistuttava paikoin itsenäisesti ja toisaalla vasemmistorintaman kanssa. Yhteistyölistoilta NPA:n ehdokkaat saivat enemmän ääniä kuin mitä saatiin itsenäisesti osallistuneiden listoilta. Se nyt esitetään milloin tappion alibina ja milloin kutsuna yhtenäisyyteen.

Paineet ”jälleenkoottuun pluralistivasemmistoon” sopeutumiselle tulevat tehostumaan sitä muka, kun syrjäytymisen vaara kasvaa järjestössä, joka haluaa yhdistää keskenään spontaania liikehdintää ja vaalitoimia, pitäen jälkimmäiset ”keskeisenä poliittisena areenanaan”.

Antikapitalistisen hankkeen epäonnistuminen on varoitus vallankumoukselliselle vasemmistolle kokonaisuudessaan eikä vain Ranskassa, vaan myös kansainvälisesti ja ennen muuta Euroopassa Kreikka mukaan lukien.

Vallankumoukselliset ajat vaativat vallankumouksellista marxilaista organisaatiota ja rohkeaa vallankumouksellista marxilaista politiikkaa. Sen strateginen tavoite on oltava kapitalismin ja imperialistisen EU:n kumoaminen, työväenvalta, Euroopan Sosialististen Valtioiden Federaatio ja maailmanlaajuinen sosialismi – yleisinhimillinen libertaristinen kommunismi.

__Savvas Michael

]]> http://mtl-fi.org/2010/04/12/savas-michael-ranska-vuoden-2010-aluevaalit-varoitus-vasemmistolle/feed/ 0