The irony also played itself out in the imbroglio between the US, on the one hand, and Turkey and Brazil, on the other, over the question of sanctions against Iran. Barely a week after the Israeli assault on the humanitarian flotilla, on June 8, 2010, a vote was taken at the United Nations Security Council on a fourth round of (reinforced) sanctions against Iran and, lo and behold, Turkey and Brazil, rotating members of the Security Council and two erstwhile docile allies of the US, voted against (and the only Arab country on the Council, Lebanon, abstained).

Only three weeks before that, the same two countries, after tough negotiations in Tehran, had signed an agreement with Iran for a swap of Iran’s low-enriched uranium in exchange for enriched uranium to be used for medical purposes, something the Western countries had not been able to convince Iran into last fall. This was seen, as it certainly should, as a manoeuvre by the two countries to prevent the tabling of a motion on a new round of sanctions at the Security Council by the US.

Rise of a Regional Power or Islamic Fundamentalism?

Turkey is the foremost ally, with the obvious exception of Israel, of US imperialism in the Middle East. It is also a candidate for accession to the European Union engaged in negotiations for the last five years, although relations have recently soured between the two sides due to the explicit reluctance of the Sarkozy and Merkel governments to carry the accession process to completion. The country is ruled by the most sophisticated and well-organised capitalist class in the Muslim Middle East. It wields the most advanced industrial production capacity among these countries and has increased its exports from around 30 billion US dollars at the beginning of this decade to more than 130 billion US dollars in 2008, before the onset of the world economic crisis. Moreover, 90 percent of its exports are industrial goods, increasingly focused on such sectors as the automotive industry. It has very recently become a major recipient of foreign direct investment: many multinationals, from Microsoft to Coca Cola, have made Istanbul their headquarters for Eastern Europe, Eurasia, the Middle East and North Africa.

Turkey is now seeking to become a financial hub and a business arbitration centre for the entire Arab world, the Caucasus, Central Asia and the Balkans. Add to this the fact that it has the second largest army in NATO after the US, which puts it among the three major military powers of Eurasia, along with Russia and Israel.

It is on the basis of this increasing economic and military clout that Turkish governments have, for some time now, been seeking to become a regional power. It was under Turgut Ozal, a staunch ally of the West and in particular the US, that Turkey first started in the early 90s to venture into a pan-Turkic and neo-Ottomanist foreign policy, drawing the conclusion that the collapse of the Soviet Union meant a whole new era of opportunities for Turkey.

A singular product of this new orientation within the ranks of the Turkish bourgeoisie has been the mushrooming network of schools all around the world established by an immensely powerful religious congregation led by a charismatic Imam, Fethullah Gulen, not only in predominantly Muslim countries, but also in such improbable corners of the world as Latin America and the Far East. Fethullah Gulen is not committed to any single political party, but has lately supported the AKP (Justice and Development Party — Adalet ve Kalkınma Partisi) government and has disciples within the army of AKP MP’s and even within the council of ministers. He himself resides in the United States for fear of persecution by the Turkish secular establishment.

The AKP government has inherited Ozal’s orientation and reinforced it through an immensely active foreign policy that at times veers in directions that are substantially independent of, even runs counter to, US foreign policy. The fact that the government party comes from an Islamist background has raised a controversy within the country’s ruling circles and the US and EU establishments as to whether this new foreign policy implies an ‘axis shift’, i.e. whether the government is moving away from the firmly entrenched pro-Western foreign policy of the traditional wing of the Turkish bourgeoisie in the direction of closer links with the Islamic world. The answer to this question is of considerable importance, since the government formed in the late 1990s by the more fundamentalist predecessor of this mildly Islamic party was toppled by an alliance of the Turkish military, the Westernist wing of the bourgeoisie and US imperialism through brazen military intervention.

Our characterisation of the situation is that the AKP government is simultaneously attempting to cater to the new expansionist needs of the Turkish bourgeoisie and to become a regional power so as to better negotiate with the US and, in particular, the EU. In other words, the simplistic explanation conjured by the Islamophobics of both the West and of Turkey itself – the idea that the AKP is finally revealing its Islamic fundamentalist nature – is false. The alliance with Brazil is not limited to the question of Iran, but extends across a spectrum of areas both economic and political. It seems that these two midsize rising powers are trying to achieve a level of influence comparable to those of Russia and India, if not China, on the basis of a closer alliance.

However, certain objective factors complicate the situation. For one thing, if Turkey wishes to become a regional power, that necessarily implies reaching out first and foremost to Islamic countries, of which there is no dearth in Turkey’s vicinity, not only in the Middle East and North Africa, but also in the Balkans, the Caucusus and Central Asia.

In setting up relations with predominantly Muslim countries, the AKP has a natural advantage over its more secular rivals in Turkish domestic politics, which of course raises certain paranoid reactions from Islamophobics of all stripes. Even more important than this is the fact that Turkey’s rise in the Middle East has coincided with two other developments of substantial import: the conflict over Iranian nuclear efforts and the rise of Hamas as a highly contentious factor in the Israeli/Palestinian drama. These bring us to the second set of contradictions mentioned above.

Turkey Between Israel and Iran

It should not be necessary to delve at length into the series of contradictions between Israel and Iran that make the hostility between these two countries the most burning question of the Middle East at present. Turkey’s special position vis-a-vis this standoff is what complicates the nature of the new Turkish foreign policy. Turkey is, or at least used to be, the most reliable ally of Israel as well as of the US in the Muslim world.  One would expect Turkey to go along with US policy towards Iran, albeit with the circumspection to be naturally expected from a country neighbouring the powerful country that Iran is.

However, the US-Israeli pressure on Iran for its supposed efforts at going nuclear has very paradoxically backfired on Israel by projecting, at least from the Turkish standpoint, the question of the (unacknowleged) nuclear weapons of Israel under the limelight. The Turkish government now insists on a nuclear-free Middle East; and since, whatever its real intentions, Iran, as opposed to Israel, does not yet wield nuclear weapons, this policy implies turning the attention of the region and the world on Israel’s nuclear capability rather than the putative nuclear arming of Iran.

Not without further irony, Turkey is the only other country in the Middle East, apart from Israel, that maintains (so far unacknowledged in this case as well) nuclear weapons on its territory, although these tactical warheads belong to the US and were placed in Turkey during the Cold War as a deterrent to the Soviet Union. All in all, what we are witnessing in the triangular relationship between Turkey, Iran and Israel is the effort of each of these countries to have the upper hand regarding nuclear clout in the Middle East.

It is on the question of Palestine, and in particular the plight of Gaza, that the semi-Islamic nature of the AKP comes into the equation. Since Hamas was elected in a landslide in January 2006 to rule the Palestinian Legislative Council (eventually becoming isolated in Gaza), the AKP has followed a policy that widely diverges from both that of the US and the EU (and of the so-called Quartet that also includes Russia and the UN). This policy also diverges from that which would have been followed by the rabidly pro-Western and Islamophobic secular parties of Turkey. The Western alliance classifies Hamas as a terrorist organisation and rejects engagement with it so long as it refuses (a) to renounce violence against Israel, (b) to recognise the right of Zionist Israel to exist and (c) to abide by the Oslo accords.

The AKP, in contrast, invited Hamas officials to Ankara for talks in 2006 in the wake of the elections, an initiative severely rebuked by Israel and the US. When Israel attacked Gaza in December 2008, the Turkish government unambigously came up against the war drive. During a panel discussion at the World Economic Forum in Davos, Switzerland, in the aftermath of this war in late January 2009, Turkish Prime Minister Erdogan ferociously attacked the Israeli President Shimon Peres in an incident that captivated Arab audiences and made him a hero in the eyes of Arab masses. Joint military exercises that had been held for many years were later cancelled by Turkey. The Mavi Marmara incident is thus only the latest drama to be played out in the long agony of Turkish-Israeli friendship.

This clearly raises the question of whether, from the point of view of American interests, the AKP is fit to rule a country with which the US has, in the words of Obama, a ‘model alliance’. It is, of course, no secret that the AKP still bears some of the marks of its Islamic origins. The first serious test of the party’s usefulness for the US was tested in March 2003, when scores of AKP MP’s blocked a government motion that stipulated the use of Turkish territory by the US in its attack on Iraq. This soured relations between the two allies for years on end. Having already refused complicity in the US war against the secular regime of Saddam, the more Islamist elements of the AKP may certainly resist, in the case of Iran, the waging of war on a country that calls itself an ‘Islamic Republic’.

The secular opposition in Turkey uses this prospect and the AKP’s sympathies for Hamas to drive a wedge between the US administration and the AKP government. One may even speculate on whether the US has not already turned its back on the Erdogan government, supporting the major left of centre secular opposition party for the general elections, which are to be held at the latest within a year.

Political Civil War

This brings us to a third set of contradictions. The international implications of Turkey’s new foreign policy are intertwined with the domestic struggles between the two major ruling camps of Turkish politics. We have explained time and again in our previous writings that the ongoing political conflict between the AKP government, on the one hand, and the broad array of secular forces, first and foremost the Turkish army, on the other, is an expression above all else of a struggle between two fractions of the bourgeoisie over the division of surplus-value and over political power.

The more traditional and entrenched wing of the Turkish bourgeoisie, the pro-Western, self-styled secular wing, adamantly refuses to contemplate any kind of attempt to move Turkey away from the West, even marginally. This wing owes its rise to the Westernising parameters of the ‘Kemalist republic’ (Kemal Atatürk, the founder of the Turkish republic on the ruins of the Ottoman Empire in 1923). As opposed to this fraction, a new wing of the bourgeoisie has risen within the last quarter of a century and is now competing for power through the AKP. There seems to be no easy solution to the internecine strife of the bourgeoisie, a conflict we have been calling ‘the political civil war of the Turkish bourgeoisie’ for many years now.

The new fault lines of Turkish foreign policy interact with this division of the bourgeoisie in domestic political and economic life. Both wings of the bourgeoisie are keen to internationalize the circuits of capital eastward, and extend the country’s political and economic influence toward the surrounding states, but since Islam is the prevailing religious orthodoxy in these countries, the pro-Western wing has a mortal fear that this policy may spill over, under the semi-Islamist AKP, into one of eliminating the Western anchor and becoming an exclusively Islamist one. The AKP government has come under fierce attack by the ideologues of the pro-Western bourgeoisie both for its management of the flotilla affair and its position on the Security Council vote on Iran. As for the masses, these measures of the AKP government are immensely popular, especially but not exclusively with the pro-Islamic electorate of the AKP.

The interaction between domestic and international politics may lead to a host of complications. The more popular Erdogan becomes in the eyes of the popular masses (both Turkish and Arab) thanks to his resolute standoff with Israel, the more difficult it is to remove him from power and the more hysterical become his pro-Western bourgeois rivals. Yet,  it needs to be kept firmly in mind, the AKP’s opponents in domestic politics are an immensely strong card up the sleeve of the US should the AKP foreign policy become, at a certain point, a real drag on US interests.

What Internationalist Policy for Socialists?

There is no easy path for socialists in this complicated situation. Any acceptable position should certainly avoid the Charibydis of tail-ending the Islamic movement and the Scylla of capitulating to imperialism in the guise of fighting religious bigotry. A nuanced approach to this complex field of political forces needs, moreover, to be combined with a principled support to the oppressed people of Palestine.

The first thing to be noted is that although the Left should, of course, be sworn enemies of nuclear weapons, there is no logic in denying Iran nuclear weapons when Israel manifestly possesses nuclear capacity (leaving aside, for the moment, the question of total nuclear disarmament). A nuclear-free Middle East, as a step towards a nuclear-free world, is the only policy that can be concretely counterposed to the unwarranted aggressive policy towards Iran followed by the Western powers in alliance with Israel. It should be clear that this means not only full accountability for Israel and destruction of its nuclear arsenal, but also the removal of NATO and US tactical warheads from Turkish territory and the closing down of the US bases in that country.

It is far from demonstrated that Iran is after nuclear weapons. Given its track record in Iraq, it is easy to see that the US is aiming for regime change in Iran under the guise of trying to stop nuclear proliferation. Iran should unswervingly be defended against US and/or Israeli aggression. This has nothing to do with defending the fundamentalist Iranian regime against the opposition in that country. And, in any case, any opposition worth supporting for socialists, in Turkey or elsewhere, should be expected to stand up against imperialist aggression on Iran.

Secondly, internationalist solidarity with an oppressed people should not be predicated upon socialists’ approval of the political nature of the movement that leads the struggle of that oppressed people. It is not because Hamas (or Hezbollah in Lebanon) are Islamic organisations that the peoples in question support them in mass numbers.  It is because they defend, arms-in-hand, their people from colonialist aggression and occupation. To turn one’s back on the people of Gaza on the pretext that Hamas is a defender of religious fundamentalism is to abdicate one’s internationalist duties.

Defending the rights of the Palestinian people, ranging from the simplest demand of the lift of the blockade on Gaza all the way to self-determination and the right of return (‘awda’) is a fundamental task of the international movement, irrespective of the political and ideological nature of the Palestinian leadership. A subsidiary task of international socialism should be supporting those tendencies within the Palestinian Left that work towards a political break with the leadership of the PLO, as this organisation has – probably irreversibly – descended into collaborationism with imperialism and Israel.

Thirdly we should be clear that the Islamic movement cannot achieve the emancipation of the Palestinian people. More concretely in today’s conjuncture, we must make clear to the masses, whether we are struggling in Palestine, in other Muslim countries or elsewhere, that the AKP government in Turkey and Erdogan personally are no saviours. It is true that a grassroots Islam that disregards the niceties of imperialist diplomacy seriously challenges the treatment meted out by Israel to the Palestinians. The IHH, a rather enigmatic humanitarian foundation and the major organiser of the flotilla, probably mobilised people of such orientation.

The AKP, however, is not at all a party controlled by such grassroots people. On the contrary, the AKP is a party of the up and coming fraction of the bourgeoisie with an Islamist orientation: it is bound, hand and foot, to the capitalist system domestically and to imperialism internationally. In effect, it is precisely this contradictory nature of the AKP, divided as it is between a rank and file bent on questioning the imperialist status quo and a bourgeois leadership that is structurally unprepared to break with it, that explains both the vote in parliament in March 2003 that had an important impact on the Iraq war and the ongoing conflict with Israel.

To present Erdogan as a saviour for the Palestinian masses is to disregard a series of contradictions that hold his government hostage to the status quo in the Middle East. The first and most obvious is the utter hypocrisy of the AKP when it comes to the Kurdish question. The historical framework of the Palestinian and Kurdish questions differ considerably, but there is similarity in the way they are subjected to national oppression, by Israel and Turkey respectively (although in the case of the Kurds, there is the additional factor of the fragmentation of this people among many Middle Eastern states). To stand up for the rights of the Palestinians and yet deny the Kurds their most elementary rights is a contradiction in the simplest sense of the term and this is exactly what the AKP government is doing.

Erdogan has recently come out and declared that, having won a lanslide victory in the elections, Hamas cannot be considered a terorrist organisation, forgetting that the legal arm of the Kurdish movement polls more than two thirds of the vote in quite a number of Kurdish provinces! The much-vaunted ‘Kurdish overture’ or ‘opening’ that was launched by the AKP government last fall (and abruptly abandoned only months later) amounted to no more than an attempt to liquidate the PKK’s (Kurdistan Workers’ Party – Partiya Karkerên Kurdistan) influence on the Kurds of Turkey in return for token reforms.  Given the hegemony of the party, it turned out to be a dismal failure.

There is, then, the fact that the AKP government has no intention of breaking with the imperialist system, but is in fact offering its services to this system through the new hegemony it is attempting to establish over the Muslim and, more particularly, the Arab world. Only days after the Israeli assault on the flotilla, on June 8-9, foreign and assorted ministers of 22 Arab countries came together in Istanbul for parallel meetings of the Turkish-Arab Cooperation Forum and the Turkish-Arab Economic Forum, to be treated to sermons regarding the virtues of neoliberalism, privatisation, integration with Western capitalism and flexibility in the labour market by none other than Erdogan and his ministers of foreign affairs and the economy. Erdogan, co-chair together with prime minister Zapatero of Spain of the so-called Alliance of Civilisations, a product of the Bush era, in effect acts as a Trojan horse of imperialism in the Arab world.

The attraction Turkey offers economically to other Muslim countries is heavily indebted to its relation to the European Union. This is a relation that is very advanced due to the Customs Union agreement in effect between the EU and Turkey for the last fifteen years. There can be no doubt that a consistent defense of Palestinian rights requires full-scale confrontation with Israel and, thus, the United States. If Turkish skirmishes with Israel have so far occurred without raising the ire of the US administration, that is only because the Obama administration itself is at loggerheads with the present Israeli government over the so-called peace process. However, this is probably about to change: an entire lobby, from the Zionist think-tank JINSA to the neocon establishment, has started to bombard the Obama administration for a break with Turkey.  This has included such outlandish demands, given its embeddedness in Turkey and vice-versa, as Turkey’s eviction from the security structures of NATO. Things are hardly likely to go this far, but a change of mind on the part of the  Obama administration is probable.

So it is clear that the Erdogan government is constitutionally unfit for a full-scale defense of Palestinian rights. But even if Erdogan himself and his co-thinkers were prepared to break completely with Israel and hence the US, the nature of the Islamist movement in Turkey would not allow them to go forward. In a move of extreme significance, Fethullah Gulen, the leader of the religious congregation that was alluded to above, talked to the Wall Street Journal days after the Israeli assault on the flotilla. Gulen condemned the whole Freedom Flotilla enterprise, and defended Israel’s right to decide what goods should be allowed into Gaza.  And he went on to chide the ‘defying of authority’ on the part of the Turkish actors in the drama (all this in a newspaper controlled by sworn enemies within the US establishment of the AKP). This read as a real cold shower for Islamists of all stripes in Turkey, and clearly implies that Gulen will withdraw his support from behind the AKP should Erdogan and co-thinkers opt for a break with Israel and the US. This would, in all probability, reduce the AKP to a shadow of its former self.

There is finally the indisputable fact that an overwhelming majority of the Arab governments with which Erdogan is planning to work on increasingly closer terms, from the secular Egyptian dictatorship of Hosni Mubarak (complicit in the blockade on Gaza) to the medieval fundamentalists of Saudi Arabia, have for decades remained deaf to the plight of the Palestinians simply because they are servile followers of the US, their great benefactor. The AKP government is itself painfully aware of this situation: one of Erdogan’s ministers has gone on record for saying that even Pope Benedict XVI showed more sensitivity to the Mavi Marmara incident than many Arab governments.

The Left and Solidarity with Gaza

The conclusion to be drawn is clear. It is the international socialist movement that bears the responsibility of building a front against Israeli oppression of the Palestinians, starting with the fight against the blockade of Gaza. The flotilla affair has created a most appropriate moment for this. Israel has probably never been so isolated and so severely condemned among the masses of people internationally. One component is turning to the international working class movement to build solidarity with the Palestinian people. The example of the Swedish port workers’ union, which refused to load or unload goods from and to Israel for a period of around ten days after the Mavi Marmara incident, is a welcome overture.  As are the numerous campaigns for boycott, divestment and sanctions (BDS) that have been endorsed by unions in South Africa, Canada, France, Britain and elsewhere.  These initiatives should be multiplied and sytematised.

The socialist movement should also work hand in hand with the democratic and human rights movements to organise a more independent and unitary international solidarity movement while, at the same time, not refusing to collaborate with the Islamic charity movements when it is a question of enterprises of the Freedom Flotilla type. We should not forget nor let anyone blur the fact that the Freedom Flotilla was by no means an exclusively Islamic affair, that there were, on board the ships in the flotilla, including the Mavi Marmara, clergy from other religions of the Middle East, representatives of secular democratic movements, and, most importantly, socialists and revolutionaries from all around the world.

It is only proletarian internationalism that can put an end to the brutal oppression of the Palestinian people, through the establishment, on the basis of a fraternal alliance of the Jewish working class and the downtrodden masses of Palestine, of a democratic, secular and socialist state on the historic territory of Palestine, within the framework of a Socialist Federation of the Middle East, which will also finally bring the emancipation of the Kurdish people form the century-long yoke of Turkey, Iraq, Iran and Syria.

Written by Sungur Savran
Monday, 14 June 2010

The following is an abrigded version of an essay published on the Canadian web site socialistproject and the web site of Workers Struggle

Tänä päivänä kriisistä puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Maailma täyttyy ”asiantuntijoista”, ja profetiat täyttävät lehtien palstoja. Jotkut puhuvat pankkikriisistä, jotkut luotto- ja/tai finanssikriisistä, ja loput Kreikan tai valtiotalouksien kriisistä. Kaikki tällaiset arviot ovat yksipuolisia ja sen vuoksi virheellisiä. Tosiaan kansantalouden yllämainitut osa-alueet ovat todella syvässä kriisissä, mutta kapitalismin kriisi ei johdu yksinomaan yhdestäkään niistä.

Mistä kriisi ei johdu

Ensinnäkin kriisi ei johdu kapitalistien, markkinoiden tai kuluttajien ahneudesta. Kapitalistit ja markkinat olivat aina ahneita, se ei ole kriisiaikaan liittyvä ominaisuus. Kuluttajat taas kuluttavat sitä, mitä markkinat tyrkyttävät, mikäli on tarpeellinen ostokyky tai mikäli pystyy pankkien tyrkyttäväksi velaksi kuluttamaan.

Kriisi ei myöskään johdu korkeasta palkkatasosta, hyvistä eläke-eduista, pitkistä lomista yms. Jos tarkkailisi tuottavuus- ja palkkakäyrien kehitystä, voisi selvästi nähdä, että tuottavuus kasvoi samansuuntaisesti palkkojen kanssa 70-luvulle asti. Sen jälkeen palkkakehitys pysähtyy, ja käyrä jatkaa eteenpäin suhteellisessa vaakasuorassa. Kasvava tuottavuus tarkoittaa parempia koneita, enemmän koneita, tehokkaampaa työskentelyä, enemmän tuotteita samassa ajassa kuin aikaisemmin. Kuilua kasvavan tuottavuuden ja paikallaan polkevan palkkatason välillä kapitalistit kattoivat tyrkyttämällä työtä tekeville lainoja. Työläisestä tuli länsimaailmassa kuluttaja ja vieläpä velkaantunut sellainen.

Kriisi ei johdu yksinomaan finanssisektoristakaan, jonka paisuttaminen alkaa varhain jo 70-luvulla, jolloin keynesismin kausi loppui ja dollarin vaihdettavuus peruttiin. Kapitalistinen järjestelmä sodan jälkeen perustui juuri tuohon dollarin valheelliseen vaihdettavuuden pohjaan. Kriisille lääkkeeksi tarjottiin uusliberalismia. Jokaisen valuutan annettiin kellua vapaasti, valtion sääntelyä purettiin, valtion yrityksiä yksityistettiin ja markkinat vapautettiin. Markkina-sanasta tuli sitten abstraktisempi käsite, joka alkoi vähitellen dominoida kaikkia prosesseja kansantaloudessa. Pääoma siirtyi reaalitaloudesta finanssipelien sfääreihin, kartutti valtaa itselleen ja loi uusia ennestään tuntemattomia ilmenemismuotoja. Rahalla tehtiin lisää rahaa ilman todellisten arvojen, so. tuotannon välitystä. Näin kapitalismi voitti vähän aikaa. Kriisi ei siis johdu yksinomaan lääkkeistä, vaan pääasiallisesti taudista.

Samoista syistä kriisi ei johdu vain asuntoalan roskalainoista, eikä Kreikasta, joka on vain vähän yli kaksi prosenttia euroalueen taloudesta. Kriisi ei myöskään johdu ”vastuuttomasta” pankkien toiminnasta, jotka tyrkyttivät avokätisesti lainoja mm. keinottelijoille. Vieläpä kriisi ei johdu keinottelijoistakaan, näitä luotiin samassa yhteydessä kun markkinat vapautettiin. Kriisi ei johdu tiettyjen valtioiden velkaantumisesta, koska koko sodanjälkeinen kansantalous maailmanlaajuisesti perustuu velkaantumiseen. Budjettivajeet eivät samoista syistä ole syypäitä kriisiin. Kuitenkin kaikki edellä mainitut kapitalistisen järjestelmän osa-alueet ovat yhtäaikaisesti syvässä kriisissä.

Mistä kriisi sitten johtuu

Kriisi koskee kaikkia järjestelmän osa-alueita. Eri vaiheissa kriisiytyivät teollisuus-, palvelu-, luotto-, rahoitus- ja finanssialat. Näin ollen, kriisi ei alkanut edellä mainituista sektoreista, eikä se lopu siihen. Varsinkin vuosien 1997-98 jälkeen jokainen kriisi on siirretty eteenpäin lisäämällä samaa tautia kiihdyttävää lääkettä. Rahan funktio kapitalismissa ei ole vain toimia tavaroiden yleisvastikkeena. Raha on pääoman yleisimmän tason ilmenemismuoto. Aina ennen kun kriisiytyy rahasektori, vielä syvempään kriisiin on joutunut reaalitalous. Näin ollen, kysymys siitä, että siirtyykö kriisi reaalitalouteen vai ei, on valekysymys. Kriisi voi puhjeta eri vaiheessa eri sektoreihin, mutta kriisin olemus on kapitalismin ytimessä, järjestelmän perusristiriitojen sovittamattomuudessa.

Tällä hetkellä olemme taas uudessa vaiheessa järjestelmän kriisissä. Viimeisen periodin raameissa vaiheita on ollut useampia. Kesällä 2007 puhkesi ns. subprime-, l. asuntolainakriisi. Edellisellä kaudella keskiluokille oli kaupattu lainoja, jotta markkinoille syntyisi kulutuskykyä. Sen jälkeen kun tämä asiakaskohde oli kyllästetty, alettiin tyrkyttää velka-asuntoja köyhälistölle, työttömille ja asunnottomille. Korko ensimmäiseltä vuodelta oli olematon, mutta myöhemmin se kasvoi. Riskit yritettiin jakaa. Velkakirjat paloiteltiin siivuihin riskiasteensa mukaan, ja niiden eri osia yhdistettiin luomalla uusia ”arvoja”. Viimeisillä oli kolme ominaisuutta: a) niillä oli hienoja nimiä, mutta kukaan ei tiennyt mitä ne pitävät sisällään, b) niitä käytettiin takeeksi saadakseen lisää lainoja tai kaupattiin eteenpäin ammentaen voittoa, ja c) kukaan ei osaa sanoa, paljonko roska-arvopapereita on missäkin pankissa tai muussa rahoituslaitoksessa. Tiedetään vain se, että arvottomia arvoja, ts. yli 90 prosenttia liikkeellä olevasta kokopääomasta on fiktiivisen pääoman osuus. Sillä on rautaisella lainalaisuudella taipumus kutistua ja jopa mitätöityä, siis tuhoutua. Siitä on kysymys tässä kriisissä, joka on kapitalismin historian suurin. Porvarilliset analyytikot nimittävät fiktiivistä pääomaa joukkotuhoaseeksi.

Kriisi asuntolainamarkkinoilla aiheutti valtavan rahoituskriisin. Liikapääomaa pantattiin niin, että syntyi pankkikriisi, jonka seurauksena maailman pankkijätti Lehman Brothers kaatui syksyllä 2008. Sen jälkeen kriisi kulkee omaa vuoristorataansa. Se siirtyy sektorilta toiseen koskien aikaisemmin terveitäkin kansantalouden alueita. Lehman Brothersin kuoleman jälkeen järjestelmä meinasi tukehtua. Ilman rahan kulkua kapitalismi saa infarktin, ja silloin se tarvitsee verensiirtoa. Valtiot siirsivät tuhansia miljardeja dollareita ja euroja toivossa palauttaa luottamuksen ja lepyttää markkinat. Samanaikaisesti kun riskit sosialisoitiin, kriisi valtiollistettiin. Enää kriisi ei ollut vain talouden tasolla, vaan siitä oli tullut poliittinen. Kun saman vuoden joulukuussa Kreikan nuoriso kapinoi yli kuukauden ajan, IMF:n johtaja Strauss-Kahn sanoi: ”Tämä on ensimmäinen poliittinen kansannousu kriisin puhkeamisen jälkeen”. Olemme siis vaiheessa, jolloin romahtaa kokonaisia valtioita; ensin vararikossa oli Islanti, Latvia, Unkari ja Dubai ja nyt Kreikka, eli euroalue. Perässä tulee iso jono muitakin maita PIGS-maiden (Portugali, Irlanti, Kreikka ja Espanja) lisäksi. Romahdukset eivät tapahdu lineaarisesti, mikä tarkoittaa, että maat ja pankit eivät tule luhistumaan vuorotellen yksi toistensa jälkeen, vaan dominoilmiön tavoin.

Nyt on alkanut kriisin kolmas aalto. Edellisen rahapumppauksen lasku on jo lähetetty työväenluokalle ensin niissä maissa, jotka joutuvat IMF:n protektoraatiksi. Tähtitieteelliset summat eivät elvyttäneet taloutta riittävissä määrin. Sen sijaan että ryhdyttäisiin keräämään ylimääräinen raha pois (exit strategies) nyt joudutaan pumppaamaan lisää. Kreikan 110 miljardin lisäksi EU ”uhkailee” laskea liikkeelle noin tuhannen miljardin euron konkurssijonossa olevien maiden pelastamiseksi. Lasku tästäkin tulee pian työväenluokan maksettavaksi. Kyseiset maat tarvitsevat pelastusta koska ns. markkinat ovat valikoineet niitä keinottelunsa kohteeksi. Markkinat tienaavat miljardeja taloudellisesti heikossa tilassa olevien maiden vararikosta. Mutta miten on mahdollista, että kapitalismi raatelee oman raatonsa nahkoja.

Mitä ja missä nämä kuuluisat markkinat ovat?

Markkinoiden vapautumisen prosessissa nämä saivat yhä enemmän valtaa sillä tavoin, että politiikan teko suunnisti koko tarmonsa sen jälkeen niiden tyydyttämiseen. Kaikenlainen politiikka palvoi kilpailukyky-nimistä jumalaa. Ennen, kun äänestettiin uusista laeista, poliitikkoja askarrutti aina se, että ”mitä tästä markkinat ajattelisi”. Valta on näennäisesti valituilla poliitikoilla, mutta sen harjoittaminen riippuu markkinoiden mielialoista. Erityisesti nyt, kriisin aikana markkinat keinottelevat kokonaisvaltioiden vakaudella ja sillä tinkivät valtioilta markkinoiden kannalta edullista politiikkaa. Markkinoilla tarkoitetaan pääoman osaa, joka toimii osapuolena arvopapereiden, valuuttojen ja raaka-aineiden kaupassa.

Tässä mielikuvituksellisessa globaalissa taloudessa vain markkinat saavat päättää siitä, mitä ja missä investoidaan, milloin siirretään pääomia paikasta toiseen, mikä on minkin maan luottoluokitus. Markkinat saavat vielä ostaa eri maiden velkakirjoja, päättää niiden lainojen korkotasosta, hyökätä armottomasti niiden valuuttoihin, ja lyödä vetoa kokonaisten valtioiden vararikon puolesta. Sellaiset arvot ovat CDS –johdannaiset. Credit Default Swaps:t on tietynlaisia vakuutuksia siitä, että joku maa tekee konkurssin. Tämä ansa kamppasi Kreikan. Maan julkisen talouden tila on tietysti surkea, mutta Kreikkaa ei kaatanut valtionvelka eikä budjettinsa vajeet. Nämä olivat vain merkki siitä, että Kreikka on euroketjun heikoin lenkki, so. sopiva uhri markkinoille. Kreikan tragedia alkoi siitä, kun ensin luottoluokituslaitokset laskivat maan luottoluokituksen, jonka jälkeen markkinat eivät suostuneet lainaamaan Kreikalle alle sietämättömän 10 prosentin korolla. Yhdellä kädellä Goldman Sachs auttoi Kreikka peukaloimaan tilastojaan, ja toisella neuvoi pankin riveissä toimivia sijoittajia (lue markkinavoimia) pakottamaan maan vararikkoon ja tienaamaan siitä miljardeja vakuutusjohdannaisista.

Nyt Kreikka on IMF:n valvonnan alla. Julkisen sektorin palkat leikataan kovalla kädellä, ja jäädytetään moneksi vuodeksi. Työehtosopimukset katsotaan alusta, monet kovilla taisteluilla saadut saavutukset kumotaan. Eläkeikää nostetaan merkittävästi ja eläketasoa leikataan. Lomarahoista jää vain muisto. Toimenpiteiden vaikutukset näkyvät pian yksityisellä sektorillakin. Vyönkiristys verottaa ostokykyä ja syventää lamaa entisestään. Työttömyys nousee edelleen, se on jo kaksinumeroinen luku. Tämä on markkinoiden ensimmäinen paketti Kreikalle. Kolmen kuukauden välein valvontatroikka vierailee maassa ja päättelee, pitääkö asettaa lisää ”lääkekuuria”. Kreikka on täydellisesti markkinoiden armoilla. Nyt ne voivat mennä sinne ostamaan halvalla esim. lentokenttiä, satamia, rautateitä tai jopa kokonaisia saaria.

Markkinavoimat eivät kuitenkaan niin näkymättömiä ole. Kreikan tilastojen väärentäminen Goldman Sachs:n toimesta ei ollut yksittäistapaus. Temppua käytettiin laajasti kokonaisen periodin aikana. Uusi talouskulttuuri nimettiin ”luovaksi kirjanpidoksi”. Suomikin on harrastanut sitä. Kapitalismi on täynnä luovan kirjapidon aiheuttamia kuplia. Luottoluokitustalot (Moodys, Fitch ja muut), kokonaiset muuhun tarkoitukseen perustetut instituutiot (IMF, OECD) ja jopa Financial Times ja Wall Street Journal ovat markkinoiden työkaluja. Vaikka Kreikka on saatu polvilleen, silti markkinat eivät vielä lepy. Niiden tähtäimessä on isompia kaloja, euron arvo sinällään. Valta piilee tämän muka näkymättömän diktaattorin käsissä, poliitikot vain palvelevat systeemiä.

Kriisin pääpaino tänään

Viime vuonna pankkien massiivisen tason vararikosta vältyttiin väliaikaisesti, mutta nyt kriisin keskipiste on epätasapainossa olevissa julkisissa talouksissa. Siksi markkinat ovat nyt kiinnostuneimpia enemmän valtioiden romuttamisesta kuin pankeista. Pankit ovat joka tapauksessa täynnä myrkyllisiä arvopapereita, joiden arvo voi koska tahansa laskea nollaan. Sen vuoksi pankkikriisi palaa päiväjärjestykseen heti kun julkisten talouksien kriisi yleistyy. EU on valmis laskemaan liikkeelle tuhat miljardia ja Keskuspankki ostaa valtioiden velkakirjoja, mikä on Maastricht sopimuksessakin ”kiellettyä”. Markkinat eivät silti lepy, vaan niiden nälkä se kun vain kasvaa. EU olisi tyytyväinen jos markkinat uskoisi paremmin sitten kun euro näyttää päättäväiseltä ja määrätietoiselta. Jos EU joutuu laskemaan 1000 miljardin pakettinsa liikkeelle, seuraamukset voivat olla kohtalokkaita. Olemme silloin hyvin lähellä totaali luhistumista. Siksi pakettia on verrattu ydinaseeseen, ja mikäli joutuu sitä käyttämään, niin laskeuma voi asettua kaikkien päälle

Pääoma joutuu pelaamaan rahan tasolla kun se ei voi uusiutua reaalitaloudessa. Tämä on kapitalismissa sisään rakennettu mekanismi. Kun esiintyy pääoman liikatuotantoa, kapitalismi on kriisissä. Pääoma sitten joko tuhoutuu tai etsii uusia kohteita mielikuvituksen tasolta. Viimeiset 30 vuotta ja erityisesti 2000-luvulla pääoman pallo on paisunut vain pelaamalla lottoa. Sorttaus-tuotteissa kapitalismi kauppaa arvoja, joita ei edes omista. Sijoittajat lainaavat jostain arvopapereita, ja myyvät niitä pois, toivossa, että seuraavana päivänä niiden arvo laskee. Silloin voivat ostaa ne takaisin ja tehdä voittoa. Jos niiden arvo nousee, niin sijoittaja häviää. Tämä kuvailee aika hyvin nykyisen kapitalismin mätänemisen astetta.

Lontoon yliopiston professori Lapavitsas määrittelee nykykapitalismia finansioituneeksi yhteiskunnaksi (finansialisaatio). Finansioitumisen prosessi koskee kolmea tasoa: a) suuret teollisuuspääomat ovat kääntyneet finanssisfääreihin. Samanaikaisesti nämä tulevat autonomisiksi pankkipääomasta, b) pankit kääntyvät kuluttajan suuntaan ja kauppaavat uusia tuotteitaan sekä c) myös työväenluokka on muuttunut. Vaikka sen asema tuotantoprosessissa on sama kuin ennen, se on niin ikään finansioitunut a) lainan ottajana (palkat ovat jäässä yli 30 vuotta) tai b) omistamalla itsekin osakesalkkuja, talletuksia, vakuutuksia yms.

Kiinan rooli kapitalismin vakauttamisessa 2000-luvulla on suuri. Ilman Kiinaa menneillä olevat prosessit olisivat vaikuttaneet kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Itse asiassa kriisi olikin alkanut Japanista ja Kaukoidästä 90-luvulla. Nopeasti sen jälkeen kriisi levisi maailmalle Venäjän ja Brasilian vararikon kautta Argentiinaan, jossa puhkesi merkittävä kansannousu. It-teollisuuden romahtamisen yhteydessä ja sen jälkeen alkoi syntyä Kiina-ilmiö. Yhdysvaltain talous tietoisesti kasvatti vajeitaan, joita kattoi Kiinassa investoitu länsimaisen pääoman ylijäämä. USA:n talous vuosina 2002-2007 oli kuin pölynimuri, joka veti Aasiasta ja Euroopasta pääomia. Bretton Woodsin, keynesismin ja Marshall-suunnitelmien suurimmasta velkojasta oli tullut maailman suurin velallinen. Vuonna 2007 USA rajoitti ylijäämien tuontia Euroopasta (lue Saksasta) ja Japanista. Sen seurauksena Saksa alkoi kohdistaa ylijäämiään EU-sisäisesti. Kun joku vie ylijäämäpääomia, joku toinen tuo niitä. Kun toisella on ylijäämää, jollain toisella on vääjäämättä alijäämiä. Ei voi etsiä sijoituskohteita omalle pääomalle ja samalla vaatia, että tuontimaa noudattaisi Maastrichtin sopimuksia. Viimeksi mainittu on muuten tullut poliittisestikin tiensä päähän. Euro oli Helmut Kohlin hyvän tahdon tarjous ja vastalahja Saksojen yhdistämisestä. Maastricht oli vastaavasti muiden eurooppalaisten vastatarjous Saksalle, joka vaati rahaunionin tapahtuvan Saksan ehdoin. Nyt eletään aikaa, jolloin ns. reaalisosialismin romahtamisen jälkeen ei alkanut historian loppu ja kapitalismin ehdoton voitto. Nyt 20 vuotta Itä-Euroopan mullistavien muutosten jälkeen romahtamassa on reaalikapitalismi. Nyt on orastamassa ihmiskunnalle historiallisesti uusi aikakausi.

Meneillä olevat toimenpiteet eivät edistä integraatiota Euroopassa. Päinvastoin, koska niitä toteutetaan ylhäältäpäin käskyillä, sen vuoksi keskipakovoimat alkavat taas dominoida taloudellista ja poliittista kehitystä. Euroalue on kaatumassa omiin mahdottomuuksiin. Yksi niistä on ollut se, että euro on valuutta vailla valtiota; ei ole yhteistä raha- eikä talouspolitiikkaa, saati yleiseurooppalaista pääomaa. Pyrkimys tarkistaa eri valtioiden budjetit EKP:n toimesta on pohdintaa, joka osoittaa, miten syvä paniikki vallitsee EU:n eliitin sisällä. Pakollinen Maastricht:n noudattaminen tässä vaiheessa tarvitsisi kovaa diktatuuria, koska kuten sanottu, pakkointegraatio voimistaa hajaannusvoimia. Etelä-Euroopassa on mahdotonta noudattaa sitä, että vaje on oltava kolmessa ja julkinen velka 60 prosentissa bkt:sta. Italiassa puhutaan jo pakkopaidasta. Le Monde diplomatique kirjoitti: ”Sanktiot vakaussopimuksen rikkomisesta tänä päivänä on kuin jos antaisi ylinopeussakot sairasautoon, joka kiirehtii pelastaakseen potilaan hengen.

Alkuvuosien Maastrichtin uusliberalistisen dogmatismin mukaan, EKP ei saanut lainata rahaa valioille. Näin ollen, käyttäen valtion velkakirjoja takeeksi esim. Kreikan pankit lainasivat EKP:lta rahaa yhden prosentin korolla ja lainasivat sitä eteenpäin Kreikan valtiolle kuuden ja seitsemän prosentin korolla. Nyt EU panee itse osittain Maastrichtin syrjään ja ryhtyy turvautumaan tuhannen miljardin euron ydinaseeseen. EU noudattaa vain osittain Maastrichtin sopimusta. Sen avulla pakkointegraatio ”toteutuu” EKP:n ja IMF:n autoritaaristen dominanttidiktatuurin kautta.

Lopulta

Kapitalismi ei voi selviytyä tästä kriisistä. Mikään ”luonnon voima” ei voi pelastaa toista kertaa pankkeja nyt, kun valtioiden pelastusrenkaat ovat pois pelistä. Myös puheet finanssialan sääntelystä kuulostavat pahalta vitsiltä. Professori Roubini sanoi sen olevan pelkkää kosmetiikkaa. Suurten pankkien riskien hallinta on professorin mukaan ”mahdoton tehtävä”. Roubinin mukaan Goldman Sachsin tapaisten pankkien kanssa on kolme ongelmaa: ”Ne ovat liian suuria kaatumaan, liian suuria pelastettaviksi ja liian suuria riskienhallinnan näkökulmasta”. Kriisin kärjistymistä räjähtämispisteeseen voi nopeuttaa vielä monta muutakin seikkaa. Kiinan ennustettu avioero USA:sta käynnistäisi melkoisen hyökyaallon niin Eurooppaan kuin Japaniin ja koko maailmaan. Sellainen pelkästäänkin riittäisi lopun alun käynnistäjäksi. Toinen seikka on tulevan hyperinflaation mörkö, mikä on OECD pelko. Siinä tapauksessa korkojen säilyttäminen alhaisina kiihdyttäisi sitä ja kasvattaisi markkinoiden keinottelumahdollisuuksia. Jos taasen korot nostettaisiin, se syventäisi lamaa ja nostaisi työttömyyden. Bruttokansantuotteet laskisivat, jonka seurauksena velka ja vajeet nousisivat pilviin. Kolmas kapitalismin tuomiopäivästä ilmoittava seikka voi olla protektionismi, joka jo häämöttää.

Kukaan ei pysty ennustamaan sitä, että mikä ylämainituista vaaroista panisi loppuluhistumisen alulle. Tämä voi alkaa useammasta syystä yhtäaikaisesti, tai niin, että yksi laittaa tulen toisten sytytyslangalle. Kriisit on verrattu maajäristyksiin. Niillä kahdella on yhteisiä piirteitä. Kumpikaan ei varoita tulostaan. Vaikka tiedetään elävän herkällä alueella ja hälytysaikoina, silti ei voida tarkasti sanoa, missä ne iskevät, ja mikä niiden iskun laajuus ja intensiteetti ovat. Toinen yhteinen piirre on siinä, että molempien seuraamukset voivat olla vähäisiä tai kohtalokkaita. Viimeksi Chilessä iskenyt maanjäristys siirsi maapallon akselin, ja muutti hieman ajankin. Meneillä oleva kapitalistinen kriisikin voi muuttaa kaikki geopoliittiset tasapainot ja jopa ajanlaskun historian kellossa.

2.6.2010

Dimitris Mizaras

PS: Alustus on pidetty Tampereella 12.5. ja Helsingissä 13.5.2010

Marxilainen Työväenliitto tuomitsee myös suomalaisten valtamedioiden tiedonanon, joka oli sionistihallituksen virallisen tiedottamisen kopio. Myös Suomen hallituksen kanta oli laimea. Ei voi vedota murhaajiin ja odottaa heidän tekevän objektiivista selontekoa tapahtumista. Suomen hallitus on odottavalla kannalla. Ennen oman kannan muodostumista odotettiin ensin EU:n ja sitten amerikkalaisten kannanottoa asiaan. Suomen hallitus on ennenkin nielaissut oman nöyryyttämisensä, kun sionistinen täsmäpommi tähtäsi ja tappoi suomalaisia sotilaita Libanonissa. Silloinen ulkoministeri Tuomiojakin oli vaatinut tapauksen tarkkaa tutkimista. Suomen valtio on osasyyllinen verilöylyyn, sillä vastoin omaa perustuslakiaan, se käy kauppaa aseista ja asejärjestelmistä sotaa käyvän teokraattisen valtion kanssa.

Suomen työväenluokan ja nuorison pitää aktivoitua ja yhdistää voimansa palestiinalaisten kanssa. Kolme vuotta kestäneestä Gazan saarrosta on päättänyt yksin Israelin valtio. Suomen valtio pitää pakottaa katkaisemaan kaikki kaupalliset, sotilaalliset ja diplomaattiset suhteensa Israeliin.

-          Israel saartoon – ei Gaza!
-          Kaikki suhteet Israeliin poikki!
-          Vapaan Palestiinan puolesta!

Marxilainen Työväenliitto

Toukokuun 5. päivänä Kreikassa ja Euroopassa luokkataistelu on tullut uuteen vaiheeseen. Satojatuhansia ihmisiä koko maassa ja pelkästään Ateenassa yli 200 000 kapinoi hallitusta ja kapitalismia vastaan. Mielenosoitukset olivat historian mahtavimmat sitten diktatuurin kaatumisen jälkeen vuonna 1974. Kreikan parlamentti hyväksyi ns. troikan (EU, EKP ja IMF) ehdot nälkäkurista. Palkkoja ja eläkkeitä leikataan kovalla kädellä, työehtosopimuksia huononnetaan, ja minimipalkkajärjestelmä romutetaan. Kuten eduskunnan keskustelusta paljastui, jopa äänestettäväksi tuodun tekstin kirjoittajana oli troikka.

Kapitalismin kriisi heijastuu eri maihin epätasaisesti. Yhteisvaikutuksessa Kreikan paikallisten ristiriitojen kanssa kriisi aiheutti sen, että Kreikasta tuli euroalueen ensimmäinen protektoraatti. Elinkeinoelämä, pankit ja suurpääoman piirit ovat kavaltaneet suuria summia, aiheuttaneet maan velkaantumista ja amerikkalaisten sijoituspankkien avustuksella peukaloineet taseita. Nyt kapitalismi Kreikassa ja sen kautta myös EU:ssa on konkurssikypsä. Tässä tilanteessa porvaristo vetoaa työväenluokan isänmaallisuuteen, ja vaatii, että kansa pelastaa kapitalismia tekemällä orjatyötä.
Kreikan työväenluokka ei suostu maksamaan kapitalismin konkurssista. Kaikki puheet siitä, että pitäisikö Suomen ja muiden euromaiden olla solidaarisia Kreikalle, ovat epätodellisia. Tuki Kreikalle on tukea maan ja välillisesti Euroopan kapitalisteille. Tuki Kreikalle on tukea IMF:n määräämälle vyönkiristykselle, työttömyydelle ja nälälle. Ainoa tapa päästä pois kriisistä niin siellä kuin täälläkin on heittää kapitalismi yli laidan ja rakentaa voimia, jotka aloittaisivat yhteiskunnan sosialistisen reformaation. Vastaus haaksirikkoutuneelle ei ole paluu kapitalististen kansallisvaltioiden aikaan; ei uusliberalistiseen kapitalismiin, kuten äärioikeisto kaavailee, eikä osallistuvan demokratian kapitalismiin, kuten nationalistinen vasemmisto haluaisi. Kysymys siitä, että Kreikalle ei pidä myöntää hätäapulainaa siksi että tämä ei kykenisi maksamaan ”meille” takaisin, ei ole relevanttia.
Kreikan hallitus on turvautunut silmittömään väkivaltaan. Tämä on porvariston ainoa jäljellä oleva työkalu jos kansa ei alistu sille suunniteltuun kohtaloon. Äskeinen kapina muistuttaa edellistä kansannousua, joka kesti joulukuun 6. päivästä 2008 vuoden 2009 helmikuun alkuun. Kansainvälisen valuuttarahaston puheenjohtaja oli silloin sanonut, että kyseessä on ensimmäinen poliittinen kansannousu Lehman Brothersin vararikon jälkeen. Nyt eletään aikaa, jolloin kaikki maat ovat pankkien tueksi painaneet tuhansia miljardeja dollareita ja euroja. Samalla valtiot ovat sosialisoineet riskit. Enää ei mene konkurssiin pankkeja, vaan kokonaisia valtioita. Vaikka eurooppalainen porvaristo näyttää olevan yhtenäinen Kreikan kysymyksessä, pinnan alla piilee suuri vaara protektionismista. Se tulee näkyvämmäksi sen jälkeen kun Kreikan esimerkkiä seuraa muut etelän maat. Silloin eri maiden porvaristo yrittää pelastaa oman nahkansa, ja maksattaa kriisiä toisen maan kustannuksella. Jo Kreikan tilanteeseen on vaikuttanut amerikkalaiset luottoluokitustalot, joiden tähtäimessä oli vahva euro.
Työväenluokan on taisteltava yleiseurooppalaisen luokkasolidaarisuuden puolesta. Vasemmiston pitää lakata tukemasta omaa kansalliskapitalismia ja taistella sen kumoamiseksi. Porvaristo osaa paremmin ajaa omia intressejä ilman vasemmistoa. Alussa meidän on yhdistettävä äänemme, ja vaatia, että lasku kriisistä on lähetettävä kapitalisteille, pankeille ja muille konnille, jotka ovat syypäitä tähän. On ehdottomasti kieltäydyttävä osallistumasta tähän kapitalistisen konkurssiin talkoisiin.
- Velka on mitätöitävä välittömästi. Jos kapitalismi ei pysty siihen, sen pitää painua historian unholaan
- Eurooppalaisen työväenluokan on konkreettisesti tuettava Kreikan kansaa. Sitä varten yleislakkoja on järjestettävä muualla kuin Kreikassa
- Eläköön Kreikan kansan kapina

08.05.2010

More than 300 thousand people demonstrated in Athens in the day of the General Strike in one of the biggest demonstrations ever seen in the Greek capital, comparable only with the mobilizations immediately after the collapse of the military dictatorship in 1974. Despite the divisions within the workers’ movement- the GSEE and ADEDY( the national  trade union federations in the private and public sectors,  controlled by a PASOK majority) had called for a rally in Alexandras Avenue, the PAME, the Communist Party trade union faction has called for a rally in Syntagma Square, and the extra-parliamentary left and the anarchists in front of the Polytechnic- all the streets and public space from Syntagma Square  to Omonia Square  and up to Alexandras Avenue were packed by masses of people, organized and non organized.

When the PAME gathering was ended and the KKE (CP) followers started to disperse, while the other contingents from the Polytechnic had not even started their own march, thousands of non organized, angry people tried to invade and occupy the Parliament shouting “Liars! Thieves! We will not pay for your thefts!” The riot police attacked the crowd. Within the parliament, which was in session, the leader of the far right party Karatzaferis falsely accused the Communist Party for the attack on parliament. The KKE leadership replied by accusing him as agent provocateur, but it denounced also the attempt of the people to occupy the Parliament as “a provocation”.

The demonstration had started to turn into a popular rebellion that the riot police had enormous difficulties to control, despite its brutality and the tons of tear gas thrown against the demonstrators. The specter of the December 2008 revolt, haunting the bourgeoisie the last two years, has returned.

Unfortunately a tragic incident, the death of three employees trapped in a bank put on fire by Molotov cocktails, gave the opportunity to the government, the State repression forces, and all bourgeois parties to use it to slander and repel the mass movement.

Responsible for these deaths as  well as for the savagery of the riot police against the demonstrators( including the brutal attacks on the strong contingent of EEK, a “usual target” of police aggression) are the PASOK government, the IMF and the EU, the police and army of big capital.

Powerful demonstrations took place also in Thessalonica, and all major cites of the country.

No propaganda tricks of the capitalists and their mass media can stop the growing popular anger fed by an unprecedented crisis, a systemic bankruptcy that the capitalist want to make us, the working and unemployed people, to pay for them.

We will not pay for the capitalist thieves! Repudiation of the debt to the international brigands! Out with the IMF, the European Union of big capital and their PASOK government of lackeys! For an indefinite General Strike to open the road for workers’ power and Socialism!

We call the entire international and European working class to join us in solidarity in our common struggle. For an international socialist way out from the bankruptcy of the capitalist system threatening to bury us under its ruins!

Savas Michael, 5/5/10

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Kuva 4

Despite the divisions within the workers’ movement in Greece (in Athens 5 different rallies and marches were called by different trade unions, left organizations and the anarchists…) tens of thousands turn to the streets in Mayday 2010 in a powerful demonstration of popular anger for the IMF/EU/ PASOK government’s draconian measures of austerity( in the picture, from the demonstration in Athens, a part of the contingent of EEK; the second banner writes “Out with the IMF, the EU and the government of their lackeys- All the power to the workers!” ; the banner in front says “ Forward for the world socialist revolution!”). In Syntagma Square, in front of the Parliament, in front of the Athens University, and in Omonia square, the riot police attacked with chemical gas the demonstrators, particularly, from the contingents of class struggle trade unions, extra-parliamentary left( including EEK) and anarchists. Dozens of young people were arrested and savagely beaten. Popular anger was targeting bourgeois politicians and parliamentarians as during the revolt in Argentina in December 2001. The former Chairman of the Greek parliament Apostolos Kaklamanis (PASOK) was recognized by the crowd during the Athens Mayday demonstration, and he had to hide himself in the toilets of a coffee shop near by, and to remain there for some time until the riot police comes to “liberate” him from the people who were shouting “Liars! Thieves! Go home!”.

When the new package of anti-popular measures was announced by Papandreou, Sunday morning May the 2^nd, spontaneously many local demonstrations were formed in working class neighborhoods. As in the Parliament is discussed now a new bill of (anti) Education “reform”, in the spirit of  the IMF demolition of all social services, the teachers unions are in  a 3 days strike. On Monday, May the 3^rd, during the broadcasted News of 21.00 pm in the State TV Channel, a group of radical teachers working under conditions of “flexibility of labor” (which means that they will be fired soon) invaded the studio and read their message to the Greek people,  denouncing the destruction of education by the IMF/EU, and calling also for the General Strike of May the 5^th. The previous time that such an invasion of the State TV Channel took place was during the December 2008 youth revolt.

ADEDY, the National Federation of Public Employees, has called for a 48 hours strike on May 4^th and 5^th. Wednesday, May the 5^th, a one day General Strike is called again by GSEE (Co-federation of Labor) in the private sector and ADEDY in the public sector. The hospital doctors union has a two days strike this week, and the local government workers an indefinite strike.  The trade union bureaucracy is terrified and tries desperately to control the situation, which tends to become uncontrollable.

Even the officers of the Army, Navy and Air-force have organized their own demonstration against the cuts in their salaries; but in their ranks   members of the fascist organizations entered turning the event into a nasty fascist gathering that was quickly dissolved.

The crisis within the discredited bourgeois political system and the State deepens. Some sections of the ruling class are pushing for the formation of a “national government” declaring a State of Emergency and “freezing” the Constitution articles on the right for strikes and rallies…. But this is easier to say than to do it; an attempt by the Papandreou government to call today a “national emergency meeting” of all parliamentary party leaders under the auspices of the President of the Republic has collapsed. Not only the parties of the left but even the Right and the far right that previously supported the austerity program to “save the fatherland” have now to retreat and denounce the government, out of fear of the angry masses.

Deep divisions exist within the ruling class first on the question how to repel a social explosion, and secondly how to deal with the debt, the bankruptcy of the Greek economy itself. The “rescue package” of 110 billions euros for three years has as aim only to save the banks of France, Germany etc, holding a big portion of Greek debt, and to prevent the contagion to other Euro-zone countries. But signs of contagion already exist in Portugal, and above all Spain, while Italy is not far behind in the list of “weak links”. Some circles of the ruling classes both in Greece and in Europe find a “restructuring” of the gigantic Greek debt, a polite expression for the “d” word (default), inescapable. In the left there is a lot of confusion: some are speaking for “re-negotiation of the debt”( SYRIZA and the Maoist KOE); the KKE( Communist Party) ignores the issue leaving it for the day in the distant future when an ‘actually existing Socialism” establishes itself in Greece; some organizations speak about a repudiation of the foreign debt in the way that Correa in Ecuador did, and others( the USFI  section OKDE-Spartakos)  preach to solve the problem in the way that  Kirchner in Argentina did!! Our Party EEK calls for the cancellation of the debt to the international usurers, nationalization of all banks and a re-organization of all social relations on new, socialist bases under a workers power.

The Greek workers, after an initial shock, start now to mobilize against the brigands of capitalism, and their policemen, the IMF, the EU Commission, the European Central Bank and the Greek PASOK government. It is important to note that mobilizations of solidarity to the Greek working class take place these days throughout Europe, from Berlin to Lisbon.

In this 140^th anniversary of Lenin’s birth, we live the birthpangs of a new stage of the European social revolution!

Savas Michael, May 3^rd 2010

]]> http://mtl-fi.org/2010/05/05/greece-in-bankruptcy-2/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2010/04/30/vappujulistus-2010/ http://mtl-fi.org/2010/04/30/vappujulistus-2010/#comments Fri, 30 Apr 2010 07:43:48 +0000 MTL http://mtl-fi.org/?p=383 Marxilainen Työväenliitto

Kapitalismin maailmanlaajuinen kriisi heijastuu Suomeen mitä välittömimmällä tavalla. Elämme vaihetta, jolloin pankit on pelastettu toivossa, että nämä elvyttäisivät reaalitaloutta. Valtiot länsimaailmassa ovat sosialisoineet kapitalismin kriisiä ja yhteiskunnallistaneet järjestelmän totaalisen romahduksen riskit. Kaikilla valtioilla on velkaa ja monessa tapauksessa tähtitieteellisen tason vajeita budjeteissaan. Porvariston ja sen eri instituutioiden mielestä, nyt on tullut aika pelastaa valtioita työtätekevien, työttömien, eläkeläisten ja nuorison intressien kustannuksella.

Kuorossa Olli Rehnin suulla EU, OECD, IMF, EKP ja paikallistalousministerit perässä säestävät meille samoja lauluja. Kaikkialla, mukaanlukien Suomi, valtion menoja pitää supistaa, eläkeikää nostaa, työmarkkinoita joustavoittaa. OECD:n mukaan Suomessa työttömyysturva on liian avokätinen. Sen vuoksi etuuksia on kavennettava. Laitoksen suosituksen mukaan, työttömät tulisi pakkoaktivoida 50 työttömyysviikon jälkeen. Eläkkeelle pääsyn alaraja on tarkoitus nostaa aluksi 65 vuoteen. Hallitus on jo ilmoittanut esittäneensä leikkauslistan loppukesään mennessä.

Suomessakin julkinen talous on nykyään alijäämäinen yli vakaussopimuksessa sallitun kolmen prosentin rajan. Vajeet yritetään kattaa leikkauksilla tai lisäämällä valtion tuloja. Se tarkoittaa enemmän veroja, lukuvuosimaksuja yms. Epäkohdat kansantaloudessa ilmenevät pyramidiskandaalien paljastamisella ja Sofia-kaltaisten pankkien konkursseilla. Viulut maksaa työväenluokka ja yhtäkään herroista ei joudu vankilaan. Islannin ja Kreikan meininki ei ole ainoa kapitalismin kriisin heijastus Suomeen. Poliittiset skandaalit ovat arkipäivää nykyisessä Suomessa. Ministereitä ostetaan ja kokonaisia puolueita autetaan rahalla muuttamaan esim. ydinvoimakantansa. Myös valtion rahoja on valunut nuorisojärjestöjen kautta poliitikkojen taskuihin.

Muutkin vallanelimet natisevat liitoksissaan. Hallituksen päässä istuu puoli vuotta mies, joka on käytännössä kaatunut korruptiojupakoihin. Päivittäin pääministeri joko kumoaa edellisen päivän tiedotteensa, ei muista mitään, salailee asioita, tai valehtelee jne. Kokoomus on yhtä syyllinen muutenkin kuin Tiuran ja Kanervan tapausten johdosta. Eduskuntainstituution päässä istuu vähemmistöpuhemies Niinistö. Hän sai vain 89 ääntä, mutta silti jatkaa. Presidentti-instituutio on menettänyt uskottavuutensa lautasjupakan yhteydessä. Oikeusvalta on odottavalla kannalla. Se on periaatteessa valmis tulkitsemaan kaikki lakot laittomiksi. Välillisiä vallankäyttäjiä ovat työnantajat rikkureineen ja mediat gallupeineen. Lakkojen sovittelumekanismit ja ay-liikkeen byrokraatit kuuluvat vallankäyttäjiin. Kaikki yhteiskunnan tasapainoa ylläpitävät mekanismit ovat kovaa vauhtia rappeutumassa. Vastakkainasettelun voimat ryhmittäytyvät sota-asemiin.

Tilanne johtaa siihen, että nuoret vieraantuvat poliittisista puolueista ja niiden järjestelmästä. Syypäitä siihen ovat ns. vanhat puolueet. Äärioikeisto käyttää tilannetta hyväkseen ja rakentaa muukalaisvihaan perustuvaa politiikkaansa. Vanhat puolueet yrittävät pysyä kärryillä ja kilpailla Persujen kanssa maahanmuuttajavastaisuudessaan. Vanhat puolueet ja erityisesti demarit ovat nopeasti perussuomalaistumassa. Tällä tavalla viime vuosikymmenten kapitalismia hallinnoineet tahot jyrkentävät ja polarisoivat vaarallisia tendenssejä yhteiskunnassa.

Tänä vuonna Suomessa on ollut lakkojen sarja. Neuvotteluissa työläiset ovat olleet erittäin maltillisia. Monessakaan lakossa ei vaadittu palkankorotuksia tai etuuksien parantamisia. Lakkolaisia tyydyttäisi ainoastaan työpaikkansa säilyttäminen tai irtisanomissuojan takuu, ei elintasonsa parantaminen. Silti mikä tahansa vaatimus joka ei alenna oikeuksia on työnantajien osalta hylätty. Ammattiliikkeen johtajat ovat auliisti suostuneet työnantajien linjauksiin. Monessa tapauksessa, kuten Kotkan Mussalossa, työläiset kokoontuivat ohi liiton byrokraattien ja päättivät estää rikkureiden pääsyn työpaikoille. Luokkataistelu Suomessa on kiristynyt ja kiristyy edelleen.

Sellainen on oltava taistelujen taktiikka tulevaisuudessakin. Kehitetään siirtymävaatimuksia, jotka auttavat eteenpäin taistelussa uuden yhteiskunnan rakentamiseksi. Kriisistä syypäitä eivät ole työtätekevät, työttömät, opiskelijat, eläkeläiset tai maahanmuuttajat. Lasku kriisistä pitää antaa suurpääomalle maksettavaksi. Joukkojen on organisoiduttava ja ryhdyttävä poliittiseen yleislakkoon korruptiohallituksen kaatamiseksi. Sosialistisia reformeja kriisistä ulospääsemiseksi.

- Alas Vanhasen hallitus

- Kieltäytykää kriisinlaskun maksusta

- Pankkijärjestelmä on sosialisoitava ilman rahallista kompensaatiota. Pankit on asetettava työväenluokan järjestöjen valvonnan alle asetettavan keskuspankin alaisuuteen

- Raskas teollisuus, energian tuotanto, ja televiestintä on sosialisoitava ja kontrolloitava työväen toimesta

- Konkurssiin menevät ja väkensä irtisanovat firmat otettava yhteiskunnan haltuun. Irtisanomisten kieltäminen

- Työaikaa lyhennettävä niin, että töitä riittää kaikille ilman palkkatason laskua. Minimipalkka ja –eläke 1500 euroon

- Talous on suunniteltava. Osuuskuntatoimintaa on tuettava. Suuret markettiketjut sosialisoitava

- Kaikille ilmainen julkinen terveydenhuolto, koulutus ja joukkoliikenne

- On taisteltava:

* Porvariston vallan kumoamisen puolesta

* EU:n hajottamisesta ja Euroopan sosialisten valtioiden federaation puolesta

* Naton hajottamisesta

* Kaikki miehitysjoukot pois sotapesäkkeistä

On April 23, 1941, the Greek government of Tsolakoglou had surrendered the country to the German Occupation Army and transformed itself into the first “government” of Nazi collaborators.

On April 23, 2010, the Greek government of Papandreou officially activated the so-called “rescue mechanism” for a bailout to avoid an official default, agreed with the European Union dominated by Germany, surrendering the country to the grips of the EU Commission, the European Central Bank and the IMF.

Many Greeks, including the Press, particularly of the Left, draw the parallel between the two surrenders.

It is the fist time that a Greek government calls the IMF to intervene in its debt crisis, and it is the first time that the Washington based IMF is called to intervene in a country member of the Eurozone.

While the “rescue” operation can not stop the State bankruptcy of Greece, it will produce a real social catastrophe. Even the mainstream Press writes that what happened in Latvia after the IMF intervention is nothing in comparison to what would take place in Greece.

Apart the austerity measures already decided by the government in its “Stability and Growth Program” of March the 3rd, 2010, the IMF demands new draconian attacks on workers both in the public and private sectors: more pay cuts on wages and pensions, mass sackings above any limit established so far by labor legislation,, abolition of collective contract bargaining between trade unions and bosses, destruction of what remains of Health and Education services, destruction of the pension rights system.

The announcement for the activation of the EU/IMF “rescue” operation was made by Prime Minister George Papandreou from Kastelorizo, a tiny rocky island in the most remote southeastern corner of Greece, producing actually a theatrical effect of farce in the tragedy for millions of people. And the people, obviously, became furious.

In the same evening of Friday, April 23, a few hours after the Kastelorizo announcement, thousands of workers and youth spontaneously filled the streets of the center of Athens and marched towards the headquarters of the European Union to be repelled by riot police and mass use of chemical gas.

On April 27, again thousands of people demonstrated in protest in the streets of Athens and other cities called by class struggle unions and the ADEDY (National Federation of Public Employees). The KKE (Communist Party of Greece) trade union faction PAME organized its own separate rallies and other activities, as usual.

The coming Mayday rallies and demonstrations all over the country will be the next important step as well as another 24 hours General Strike already called for May the 5th. In that General Strike participates even the GSEE (General Confederation of Labor) controlled by a PASOK bureaucratic clique with the collaboration of the right wing and the complicity of bureaucrats of Synaspismos (former “euro-communists”).

Class collaboration exposes the bureaucrats as open agents and policemen of capitalism within the workers’ movement. The Chairman of GSEE, Giannis Panagopoulos, a leading member of PASOK, met with the troika of the IMF/ECB/EU Commission supervisors of the Greek economy despite the opposite decision taken even by the other members of the GSEE leadership… Thus it is not a surprise that a few weeks ago Panagopoulos was physically attacked in front of the parliament by an angry crowd of demonstrators.

The crisis affects the entire bourgeois political system. The previous right wing government party Nea Demokratia(New Democracy) is considered as directly guilty for the State bankruptcy, massive corruption and “creative accounting” of public finance statistics. The PASOK government looses its legitimacy not only because of the rejection of its fraudulent pre-electoral promises and because of its own economic sins when it was in power for two decades but first of all for its current anti-popular policies and its complicity with the IMF/EU barbaric deflationist offensive. Internally, splits are proliferating in PASOK and their only unifying force is participation in the benefits of bourgeois government power.

As both bourgeois parties that traditionally govern Greece are discredited, it becomes popular among the workers and other popular strata the slogan well known from Argentina in 2001 “que se vayan todos”- “all have to go”. The bourgeoisie worries very much and among ruling circles are discussed alternative scenarios for an emergency “national unity government” either combining PASOK and Nea Demokratia or a “government of technocrats”.

The official Left proves to be far behind the demands of the historical moment. The KKE from the one side uses a left wing rhetoric up to the point to raise the possibility and necessity for a struggle for a “popular- workers power” and from the other side limits its action to controlled protests on a reformist program, exclusively of its supporters, rejecting any idea of united front or united action with other forces of the left. SYRIZA, the coalition of Synaspismos with some far left groups is in a deep internal crisis and fragmentation that paralyze it and make its political influence to drop.

In the radical left, the situation is no better. ANTARSYA, a front of a number of groups of the extra-parliamentary left is active in the mobilizations but with a completely centrist, confused perspective making some participants in that front to criticize the KKE from the…right, blaming it for “ultra-leftism”(!) by raising the dilemma “bourgeois or workers power”.

Our Party, the EEK, is active in all mobilizations throughout the country. It fights for an indefinite General Strike to defeat the EU/IMF program, and to overthrow by mass action the PASOK/EU/IMF government opening the road for workers power and a socialist way out from the crisis through the repudiation of the external debt to the international usurers and speculators, and a re-organization of all social relations on a socialist basis: nationalization of the banks and all strategic sectors of national economy under workers control, a break with the imperialist EU and the European Monetary Union, a fight to extend the revolutionary “contagion” all over Europe, from the South to the North, for a Socialist United States of Europe.

From many sides, particularly among forces who had participated in the December 2008 revolt, the call is raised for Committees of Action and for a rank and file self-organization against the GSEE /ADEDY trade union bureaucracy. Such Committees and Initiatives of Struggle already are emerging in various areas.

The capitalist State tries to prevent the growing threat of a popular revolt by the usual means: building up of repression in the name of combating “terrorism”. A number of arrests of “usual suspects” from the anarchist milieu were over-publicized by the Police and the mass media as the dismantling of the “Revolutionary Struggle” group that had in the past, among other operations, attacked with a rocket the US Embassy in Athens. The police-orchestrated anti-terrorist hysteria campaign by the mass media misfired; the majority of the people are convinced that the “antiterrorist” offensive by the State is just a diversion to cover up the role of the real terrorists of the finance capital, the IMF and the EU. The real threat for the rulers is mass revolt by the ruled, not minority violent actions.

Greece is in transition from the December revolt of the youth to a Spring of mass workers revolts.

Savas Michael, 28/4/10

Vasemmiston kannalta on tärkeää ymmärtää, että kriisissä ei ole vain yksi lenkki, Kreikka, vaan koko ketju, so. kapitalismi. Vieläpä Kreikan umpikujaan johtaneet ristiriidat ovat kansainvälisen kriisin heijastamia. Kreikan vararikko johtuu tästä ja paikallisten ongelmien yhteisvaikutuksesta. Kannanotot siitä, että kreikkalaiset ovat laiskoja työntekijöitä, pääsevät aikaisemmin eläkkeelle, väärentävät tilastoja tai elävät ylivarojen eivät perustu mihinkään tieteelliseen analysointiin. Kreikan valtionvelka on huikea. Monella länsimaalla velkaongelma on kuitenkin huomattavasti huonommalla tolalla jos mukaan laskisi yksityisen sektorin velkaa.

Aikaisemmat Kreikan hallitukset kaunistelivat tilastoja ja salasivat sen, että budjettivaje on miltei 13 prosentin luokkaa bkt:sta. Tilastoja muokattaessa Kreikan hallituksen neuvonantajana on toiminut Goldman Sachs, jonka virkailijoita on miehittänyt mm. Bushin hallituksia. Myös Government Sachs nimelläkin tunnettu investointipankki on ns. luovan kirjapidon ensimmäisiä alullepanijoita. Luova kirjanpito on laajasti käytetty maailmalla, kapitalismin valtava kasvu 2000-luvulla osittain johtuu tästä keksinnöstä. Myös Suomi on kaunistellut talouslukujaan. OECD:n tutkijat Vincent Koen ja Paul van den Nord toteavat, että Suomen valtio on käyttänyt tilikikkoja tilien kaunistamiseksi siinä missä muutkin (HS, 4.3.2010).

VOIKO VARARIKOSTA VÄLTTYÄ?

Kreikan hallitus on ryhtynyt toimenpiteisiin. Julkisen sektorin työntekijöiltä on leikattu palkat ja lomarahaa. Verot on myös kiristetty. Sen lisäksi on aikomus nostaa eläkeikää. Nyt yksityinen sektori seuraa perässä ja leikkaa palkkoja kaikilta työläisiltä. Tarkoituksena on supistaa budjettivajetta alle kymmeneen prosenttiin. Kreikan suurin ongelma ei ole suuri valtionvelka eikä edes kaksinumeroinen budjettivaje. Kun kansan elintasoa lasketaan, niin valtion saatavatkin laskevat siten, että ostovoima laskee ja siitä saatu ALV –vero sekä tulovero sen mukana. Samalla laskee bkt, jonka seurauksena velan ja vajeen osuus kasvaa. Näin ollen, vyönkiristyksestä ei ole hyötyä.

Suurin ongelma on muualla. Kreikka kattaa vajeensa hankkimalla lisälainaa. Epävakaan tilanteen vuoksi Kreikan lainapapereita kohti vallitsee suuri epäluottamus. Velkapapereiden korot ovat nousseet pilviin, ylittivät 7,5 prosentin rajan, eikä kukaan osannut sanoa, missä koronnousu pysähtyy. Jos Kreikka joutuisi lainaamaan näin isolla korkotasolla, se vain nostaisi budjettivajetta entisestään. Toinen suuri ongelma on se, että valtion liikkeelle laskettu luottoriskijohdannainen kallistui voimakkaasti. Spekulatiivinen pääoma ja muut keinottelijat levittivät huhuja maan pikaisesta vararikosta ja löivät sen jälkeen vetoa siitä päätyykö Kreikka konkurssiin vai ei. Financial Times ja Wall Street Journal olivat päivittäin Soroksen ja muiden keinottelijoiden asialla. Tilanne verrattiin tilanteeseen, jossa joku ostaa vakuutuksen siltä varalta, että naapurin talo palaa, ja käy samalla sytyttämässä sen tuleen.

Markkinat hyökkäsivät EU:n heikoimmalle lenkille. Kreikan kansantalouden volyymi on alle kolme prosenttia EU:n kansantaloudesta. Silti EU:n keinot auttaa Kreikkaa olivat vähäiset. Porvarilliset hallitukset tiedostavat hyvin, että enää ei kaadu vain yrityksiä tai pankkeja, vaan myös kokonaisia valtioita. Kreikan itsenäisyyspäivänä, 25.3. EU-maat kokoontuivat ja sopivat epämääräisen sisällön apupaketista. Tarkoitus oli lähettää viesti markkinoille, että EU on Kreikan takana. Saksa hyväksyi paketin vastahakoisesti, mikä kielii siitä, että vanha integraatiomentaliteetti edustaa mennyttä aikaa. Merkel vielä asetti ehdoksi IMF:n mukaantulon. Kreikalle saataisiin lainata rahaa korkeammalla korolla kuin millä EU:n kova ydin saa, mutta matalammalla kuin millä markkinoilta saa. Paketin oli tarkoitus toimia pelotteena, mikä saisi markkinat uskomaan, että tarvittaessa EU tukee Kreikkaa. Silti korkotaso nousi nousemistaan ja samoin tekivät Kreikan luottoriskijohdannaisten hinnat. Maan luottoluokitus on jatkuvasti laskenut. Fitch alensi sen äskettäin (9.4.) kahdella pykälätasolla kerrallaan, ja nyt se on BBB-. Samaan valmistautuu Mondys vaikka sunnuntaina (11.4.) EU:ssa yksimielisesti sovittiin konkretisoida apupaketti. Nyt Kreikan ei enää tarvitse olla markkinoista riippuvainen, koska koronkiskureina toimivat EU, EKP ja IMF. Vuositasolla paketti pitää sisällään 30 miljardin euron lainaa EU:lta ja toinen 15 miljardia IMF:lta. EU:n korkotaso on 5 % ja IMF:n vähän pienempi. Paketti rauhoitti markkinat seuraavaksi päiväksi. Maanantaina korko tuli hieman alas, mutta tiistaista (13.4.) lähtien epäluottamus alkoi kasvaa taas. Vakauden saaminen ei näytä onnistuvan tälläkään tavalla.

Teorian tasolla tilanne näyttää olevan kunnossa. Lainarahalla Kreikka pitäisi estää joutumasta maksukyvyttömäksi. Sen lisäksi maa saisi hoitaa lyhyen aikavälin velkansa ja EU näyttäisi yhtenäiseltä ja solidaariselta. Tällä tavalla EU näytti tekohampaitaan markkinoille, ja se riitti vain vuorokaudeksi, pelote ei ole uskottava. Ensinnäkin se kauan haettu yhtenäisyys ei ole kirkossa kuulutettu. Yksinmielisiä olivat euromaiden johtajat, mutta kun Kreikka pyytää sille luvatut rahat, paketin hyväksyntä pitää alistaa jokaisen maan eduskunnalle. Silloin yksimielisen päätöksen saaminen on utopia. 45 miljardin summa kattaa Kreikan vain tämän vuoden tarpeita. Vaikka Kreikan taloudellinen tilanne ei huononisi, se tarvitsee saman summan rahaa joka vuosi. Paketin tiellä on muitakin esteitä. Sen rahoittajina on kaikki EU:n maat, jotka osallistuvat tietyllä summalla bruttokansantuotteestaan. Suomelle se tietää yli puoli miljardia euroa ensimmäiselle vuodelle.

Mahdottomalta näyttää myös se, että monet maat, joiden pitäisi osallistua lainoittajana, ovat pian itsekin kerjäämässä vastaavanlaista pakettia. Kuka sitten heille lainaa, Kreikkako? Paketti saattaa pelastaa Kreikan velkojat tämän vuoden osalta. Kreikkaa se ei voi pelastaa, jo viidenkin prosentin korko on sille kestämätön. Ennen pitkää Kreikka ajautuu maksukyvyttömäksi. Sellainen ratkaisu säästäisi monelta piinalta. Siksi sitä on etukäteen suositellut monet professoritkin. Nimittäin jos (vai pitäisikö sanoa kun) Kreikka joutuu maksukyvyttömäksi, ensinnäkin saatu pakettilaina jäisi palauttamatta, ja toiseksi monille heikoilla oleville eurooppalaisille pankeille kävisi kalpaten. EU ajautuu täydelliseen umpikujaan, mikäli Kreikan jälkeen paketin saajaksi ilmoittautuu joku kansantaloudellisesti suurempi maa. Näistä skenaarioista kirjoitettiin paljon heti paketin hyväksynnän jälkeen. Pelkkä puhuminenkin siitä saa markkinat hermostumaan ja epäluottamusmittarin ajamaan ylinopeutta. Kreikka on luvannut, ettei aio käyttää apupakettia, jos markkinakorkotaso pysyy matalana. Mutta minkä teet kun nämä jääräpäiset markkinat eivät usko … Kuolemantuskassa oleva kapitalismi joutuu raatelemaan omia nahkoja. Integraatioiden aika on loppunut. Nyt eletään protektionismin orastavaa vastakkainasettelun kautta.

JÄLKISANAT

Monet vertaavat Kreikan tilannetta Argentiinan vararikkoon, joka johti kansannousuun joulukuussa 2001. Vertaus pitää paikkansa siinä mielessä, että molempien maiden vararikot johtuivat globaali kapitalismin romahtamisesta. Vertailussa on kuitenkin eroavaisuuksiakin. Argentiinan tilanne saatiin pysymään maan rajojen sisällä, se ei koskenut samalla tavalla kuin nyt koko maanosaa tai maailmaa. Tiukan IMF:n talous- ja nälkäkuurin seurauksena saatiin järjestelmä jotenkin stabiloitumaan muutamaksi vuodeksi. Nyt vaaditaan, että samassa tilanteessa olevien tulisi pelastaa Kreikka. Kreikka on Euroopalle sama tapaus kuin Lehman Brothers Yhdysvalloille, paitsi että nyt vaaravyöhykkeellä ei ole yksi pankki, vaan kokonainen joukko valtioita.

Toiseksi eroksi voisi mainita luokkataistelun laatutasoa. Argentiinassa pankit panttasivat kansan rahat sulkemalla kansalaisten tilit. Sen jälkeen puhkesi erittäin militantti kapina, joka kaatoi viisi presidenttiä. Kreikassa alamäki kohti vararikkoa alkaa heti 2008 joulukuun kapinan jälkeen. Silloin IMF:n pamppu Strauss Khan oli lausunut: ”Tämä on ensimmäinen poliittinen purkaus nykyisen kriisin puhkeamisen jälkeen.

Yksi ratkaisu kriisiin olisi se, että ensin heikoimmassa asemassa olevat maat liittoutuisivat ja kyseenalaistaisivat jättiläisvelkojen takaisinmaksuja. Tämä ei kuitenkaan voi tapahtua niin kauan kun porvaristo on yhteiskunnan hegemoninen voima. Se vaatisi työväenvaltioita ja vallankumousta. Siinä piilee luokkataistelun suurin vedonlyönti seuraavalla aikakaudella.

Dimitris Mizaras

Kapitalismin kansainvälinen kriisin heijastuminen Suomeen ei koske vain taloutta, tuotannon romahtamista tai viennin tyrehtymistä. Ennen muuta kriisi on jo siirtynyt poliittisen järjestelmän rakenteisiin. Muutama vuosi sitten Suomi oli julistettu maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi. Nyt päivittäin paljastuu skandaaleja, jotka osoittavat liike-elämän ja suurpääoman kytköksiä poliittisiin puolueisiin ja poliitikkoihin. “Osta sinäkin oma ministeri” on tänä päivänä hyvin ajankohtainen iskulause.

Alussa vaalituki saatiin näyttämään lailliselta. Poliitikkojen ainoa synti oli se, ettei siitä ilmoitettu, kun kerran siitä ei rangaista. Laidasta laitaan vakuutettiin, että raha oli annettu vastikkeettomasti. Sitten tulivat vuodot ja poliisin tutkimukset. Poliitikoille annettiin rahaa puolueista riippumatta. Ainoana kriteerinä “tuen” saamiseksi oli se, että miten hyvin ko. poliitikko osasi ajaa rahoittajiensa etuja vaalien jälkeen. Vaalien jälkeen ilmestyivät merisalot ja kumppanit vaatimaan hyvitystä.

Tulevaa hallitusta yritettiin neuvoa sen kokoonpanosta lähtien, elikkä siitä, että kenestä piti tulla ministeri ja kenen piti loikata puolueesta toiseen. “Nyt saadaan paljon parempi hallitusohjelma kuin neljä vuotta sitten”, kirjoitti Vanhanen vaalien jälkeen kiitoskirjeessään Merisalolle. Ns. “lobbauspuhelut” nauhoitettiin ja nauhoilla kiristettiin poliitikkoja jälkikäteen. Rahaa annettiin eniten keskustalle, mutta aika hyvin sitä saivat kokoomuksen pääomalle uskollisetkin. Rahaa annettiin jopa vihreälle Forsiukselle, kun tämä sattui olemaan pääministerin rakastettu, ja Matti niin vaati.

Lahjanantajina olivat isot ja osittain salaiset henkilöt ja verkostot, joiden kautta varat kanavoitiin puolueille. Poliitikkoja suosittiin enemmän alueilla, joissa pääomalla oli avoimia hankkeita. Skandaalit kiteytyvät kahden henkilön ympärillä, mutta niiden kattilassa kiehuu koko hallitus. Vanhanen on ollut skandaalien ruumiillistuma. Hän sai rahaa, ehkä rakennusmateriaaliakin, ja anoi summia muiden puolesta, kiitti saamastaan, ja anoi vaalien jälkeen 250 000 euron pikaerää lisää. Jollei ole pakko, Vanhanen ei tahdo muistaa mistään mitään. Jos Vanhanen salaa lahjusskandaaliin liittyviä tietoja, hän ei kelpaa pääministeriksi. Jos taasen on todella dementoitunut, niin ei siinäkään tapauksessa kelpaa sille paikalle. Skandaalin toinen napa on Merisalo. Hän pröystäili kasinotalouden vuosina sytyttämällä sikarinsa 500 markan setelillä. Sittemmin Merisalo on tehnyt konkursseja ja saanut vankilatuomionkin. Skandaalit eivät koske vain, että liike-elämä vetelee poliitikkonukkejensa naruista. Poliitikot järjestivät valtion varojen tilinsiirtoja eri järjestöjen kautta omaan taskuunsa. Näin ollen, Kepun poliitikot hyväksyivät RAY:n tuen Kepun Nuorisosäätiölle, joka toimitti varat eteenpäin samoille poliitikoille vaalitukena.

Hallitus on istunut jo kolme vuotta. Niistä kaksi viimeistä vuotta on ollut skandaalien, salailujen ja valheiden vuosia. Suomen kansa ei ansaitse tällaista hallitusta. Vanhanen sai lähteä, mutta tämä ei pyhitä muiden tekoja. Meillä ei ole päivääkään enää varaa elää tällaisen hallituksen kanssa, maa ei kestä enempää valehtelemista. Tämän hallituksen lainsäätäjät kiertävät avoimesti lakia. Olkoonkin niin, että tämä on paras hallitus mitä rahalla saa, mutta meille se ei kelpaa. Siksi hallituksen täytyy lähteä heti. Uudet vaalit on järjestettävä heti eikä vuoden päästä. Nyt merisalojen “ostetun hallituksen” pääministeristä päättää Keskustan puoluekokous, kun siitä pitäisi päättää Suomen kansan.

Porvarihallitus on ideologisistakin syistä suurpääoman asialla. Loppukesästä julki tulevien työelämän rakenteiden reformit ovat Vanhasen ja kumppaneiden taantumuksellisimpia projekteja. Tällä hallituksella ei ole pienintäkään oikeutusta leikata toimeentuloa, ei nostaa eläkeikää, eikä yksityistää yliopistoja. Tämä hallitus on valehdellut ja valehtelee päivittäin Suomen kansalle. Sen vuoksi se ei voi jatkaa ensi vuoden vaaleihin asti.

- Alas Vanhasen hallitus

- Uudet vaalit pikimmiten

- Ei leikkauksille

- Ei Natolle, joukot heti pois Afganistanista

16.4.2010

Marxilainen Työväenliitto