”Kikar Tahrir, po ba’ir” rimmaa hepreaksi hyvin ja tarkoittaa ”Tahrir-aukio on täällä”. Sama lause on kaikunut ympäri Etelä-Eurooppaa ja muuallakin maailmalla kaukaiseen Chileen asti. Israel on sikäli erikoinen valtio, että siellä hallitseva eliitti, niin vasemmisto- kuin oikeistosionismi ovat kouluttaneet monen sukupolven nuoria arabifobiaan ja -vihaan. Koko Israelin olemassaolo ja sen rooli Lähi-idässä imperialismin käsikassarana perustuu juuri tuohon elementtiin. Nyt kun kapitalismin globaalikriisi pakottaa ihmiset kaduille myös Israelissa, sionismin perustan edellytykset horjuvat. Osoittaakseen että ovat tosissaan, Tel Avivissa mielenosoittajat laittoivat symbolisesti pystyyn giljotiinin Rothschild-bulevardin varteen. Tunisian vallankumouksen jälkeen arabikevään tuoksu leviää paikasta ja maanosasta toiseen. Mutta onko kyseisten liikehdintöjen samanaikaisuus sattuma vai löytyykö näiden välillä muitakin kuin vain symbolisia yhtäläisyyksiä? Yritän näyttää viimeisen väitteen todeksi.

Ensinnäkin on todettava, että kyseiset maat ovat mitä erilaisimpia keskenään. Kriisiä ei kuitenkaan saisi käsitellä eri maiden kriiseinä ja miettiä sen jälkeen pienten osa-alueiden vaikutuksia suuriin kokonaisuuksiin. Liikkeelle on lähdettävä kapitalismin globaalista dynamiikasta ja sitten tutkittava, miten maailmanlaajuinen kriisi tai pikemmin sen ratkaisemattomuus heijastuu kokonaisuuden eri osa-alueisiin, siis tässä tapauksessa pienempiin maihin. Globalisaatio on kansainvälistänyt, ei vain pääomien ja markkinoiden liikkumista, vaan myös ristiriidat. Kriisin vaikutukset pieniin maihin ilmenee sillä, että se alkaa kokonaisuuden ketjun heikoimmista lenkeistä. Sen jälkeen vaikutukset palaavat takaisin kärjistyneenä kriisinä, ja tilanne näyttää pienten maiden aikaansaamalta. Jos lähtee tutkimaan kriisiä pienistä maista, ei voi selittää, miten euroalueesta 2,7 prosenttia edustava Kreikan talous voi kampata maailmanlaajuisen kapitalismin, tai miten on mahdollista se, että Obaman ja Merkelin giganttivaltioiden johtajat istuvat samaan pöytään ja miettivät miten voi välttyä äkkikuolemasta tapauksessa, jossa Kreikka julistautuisi maksukyvyttömäksi. Samaa voisi kysyä toisellakin tavalla. Miten voi olla mahdollista, että 97,3 prosenttia euroalueen talouksista ei voi pelastaa pientä Kreikkaa.

ARABIKEVÄT

Vallankumouksia ei tapahdu koska tahansa. Vallankumouksellisia tilanteita syntyy sitten kun yhteiskunnallinen kriisi on johtanut pattitilanteeseen, niin että hallitsijat eivät enää pysty hallitsemaan vanhalla tavalla, eikä ristiriitoja pysty enää sovittelemaan millään tavalla. Silloin kansanjoukkojen kärsivällisyys loppuu, ja tilanne kärjistyy räjähdyspisteeseen. Siihen ei välttämättä tarvita suurempia alullepanijoita. Katukauppiaan polttoitsemurha Tunisin keskustassa käynnisti arabimaailmaa ja Lähi-itää järisyttävän prosessin. Atlantilta Keski-Aasiaan ulottuva liikehdintä on kaatanut lännen sätkynukkediktaattorit Tunisiassa, Egyptissä ja Jemenissä, ja taistelee muutoksesta Syyriassa. Liikehdintää ei voinut olla vaikuttamatta tämän myllerryksen keskellä olevaan Israeliin. Kurdi- ja palestiinalaiskysymykset nousevat nyt taas esille arabikevään muokkaaman uuden tilanteen valossa. Valtionsa perustamisestaan saakka Israelin olemus on tiiviissä yhteydessä maan riiston, arabien sorron ja ”hajoita ja hallitse” –politiikan kanssa. Kriisi israelilaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole tuontitavara arabiympäristöstä. Kriisin puhkeamiseen johti globaalikapitalismin sovittamattomat ristiriidat ja ennen muuta järjestelmän taloudellinen kuolemantuska. Globaalikriisi saa eri maissa omia muotoja. Sen heijastuminen eri maan tilanteeseen on vuorovaikutuksessa paikallisten taloudellisten, poliittisten, historiallisten ja kulttuuristen olosuhteiden kanssa. Siitä huolimatta ympäri maailmaa kaikkien liikehdintöjen takana on yhteinen punainen lanka, kapitalismin kykenemättömyys taata vanhoja tasapainoja. Arabikevään kapinoijat eivät ole asettaneet selkeitä tavoitteita, mutta ilmiselvästi ne eivät tyydy ainoastaan diktaattoreiden vaihtoon. Edes niiden vangitseminen tai teloittaminen ei tule riittämään. Ihmismassat vaativat demokratiaa, jota heillä ei koskaan ollut, samalla kun Euroopassa vaaditaan sitä, koska se on katoamassa. Todelliset massoja liikkeelle saavat syyt ovat ruuanhinnan raju nousu, korkea systeemityöttömyys sekä näköalattomuus ja epävarmuus tulevaisuudesta.

Todellisia kriisin syitä maailman kapitalismi ei pysty ratkaisemaan – ei vaikka haluaisikin. Ratkaisu ei löydy siitä, että kapitalismi pakotettaisiin käyttäytymään inhimillisemmin. Kansanjoukkojen ympäri arabimaailmaa on pakko huomata se. Muuta ulospääsyä umpikujasta ei ole jollei sellaiseksi lasketa imperialismin pakottamaa barbariaa, joka esim. voi olla Libyan varoittavan kohtalon näköalana. Toinen vaihtoehto piilee vallankumouksen jatkuvassa luonteessa. Se tarkoittaa, että vallankumousten tulisi luoda kansankokouksia valitsemaan tarvittavia elimiä, joissa voisi keskustella, tehdä päätöksiä ja organisoida tavoitteet ja käytännön askeleet eteenpäin. Pysyvät itsepuolustusjoukot ja yhteydet armeijan varusmiehiin ovat myös välttämättömiä toimenpiteitä. Varusmiesten tulisi olla edustettuina kansanneuvostoissa. Taisteluissa diktatuureja vastaan ei saisi missään vaiheessa turvautua imperialismin apuun niin kuin Libyassa on tehty. Imperialismi ja diktaattorit ovat kaksoisveljiä keskenään. Yhdysvallat tukivat Saddam Husseinia hänen kymmenvuotisessa sodassaan Irania vastaan, mutta se ei estänyt heitä hyökkäämästä Irakiin 2003. CIA loi al Qaidan 1970–luvulla työkaluksi neuvostomiehitystä vastaan. Kun USA:n ulkopolitiikka tarvitsi interventiota Keski–Aasiaan, se hyökkäsi Afganistaniin al Qaidan jahdissa vuonna 2001. Myöhemmin Kaddafi pelkäsi, että häntä odottaa Husseinin kohtalo ja muuttui CIA:n kätyriksi. Äskettäin paljastettujen asiakirjojen mukaan CIA kuljetti (monien mielestä mm. Suomen kautta) talebaneja Libyaan kidutettavaksi, ja nyt käyttää al Qaidan sotureita (1) Gaddafia vastaan.

Arabikevään vallankumouksella on ainutlaatuinen historiallinen tilaisuus muuttaa koko alueen ja sitä kautta myös maailman geopoliittista karttaa. Spontaanisuuden on annettava tilaa suunnittelulle ja organisoidulle toiminnalle niin, että vallankumous ei silti menettäisi aitouttaan. Vallankumouksen on mentävä ohitse kapitalistisen järjestelmän raameista, demokraattiset hallintosuhteet on haettava tulevaisuudesta, ei olemassa olevasta. Nykyinen ”demokratia” kannattaa heittää maan rakoon muuallakin kuin arabimaissa. Porvarillinen demokratia palvelee vain markkinoiden intressejä; nämä kaksi asiaa eivät kumoa toinen toista ilman vallankaappauksia ja väkivaltaa. Arabimaissa ottomaanien valloitus antoi paikkansa länsimaiden kolonialismille ja viimeisen korvasivat kansallismieliset juntat useimmiten armeijan toimeenpanemalla vallankaappauksella. Kylmän sodan aikana vastakkainasettelu Naton ja Varsovan liiton välillä käytiin mm. kilpailemalla kolmannen maailman johtajien suosiosta. Silloin puhuttiin jopa arabialaisesta sosialismista ja anti-imperialismista.

Nämä ajat ovat takana, Nasserin jälkeläisistä tuli sionismin tukijoita ja vasemmiston puuttuessa vastarinta korruptiota ja nepotismia vastaan joutui islamistien käsiin. Arabimaissa ei ole itsenäistä porvariluokkaa, jollei sellaiseksi laske kombradoriporvaristoa, jonka intressit ovat tiiviisti yhteydessä imperialismiin ja sen firmojen raaka-aineiden riistoon. Neuvostoliiton sisäisen luhistumisen jälkeen kyseiset diktaattorit jäivät tyhjän päälle. Jotkut integroituivat täysin ja avoimesti lännen intressejä palveleviin systeemeihin ja jotkut toiset harrastivat kaksinaamaisuutta. Viimeisiin lukeutuvat Hussein, Gaddafi ja Assad. Kuten Gaddafin, myös Assadin on annettu lahdata omaa kansaa mielin määrin ja vieläpä Israelin siunauksella. Assadin diktatuuri on sionismille kaaosta parempi vaihtoehto. Arabikevät järkyttää Israelin vakautta ilman Assadin vallastasyöksemistäkin. Israelin oman väestön toimesta aiheutettu epävakaus moninkertaistuu nyt kun kysymys Palestiinan omasta valtiosta nousee taas esiin. Tämä ei säästä niin maltillisia (Abbas) kuin radikaalimpiakaan palestiinalaisjohtajia arabikevään vaikutuksilta. Assadin syökseminen vallasta synnyttäisi tendenssejä kurdivaltion perustamiseksi, mikä siirtäisi arabikevään paineet Ankaraan ja Teheraniin. On sanottu että tyrannien aika on ohi. Se on tietyllä tavalla totta, muttei sillä tavalla kun median papukaijat haluavat esittää lännessä. Vastaus jokaiselle epäkohdalle ei ole edustuksellinen parlamentarismi tai pikemmin sen puute. Asia ei ole niin että yhtäältä seisovat diktatuurit ja toisaalta lännen demokratia, jota tulisi tavoitella. Parlamentarismi kehittyi kapitalismin tietyssä vaiheessa silloin kun porvaristo oli nuorta ja taloutensa liberaalia. Arabimaissa porvaristo oli syntymästään asti vanha, heikko ja ontuva. Se ei voinut silloin ja vielä vähemmän voi nyt ratkaista kansalliset ongelmat siellä missä niitä on (Palestiina).

Totuus on että tyrannit kaatuvat siksi että niiden päätukija, imperialismi kokee kuoleman kouristuksia. Vallankumouksesta on tehtävä jatkuva, tyrannien mukaan pitää lähettää myös porvaristo ja kapitalismi. Tämä on arabikevään objektiivinen sisältö. Sen onnistuminen riippuu siitä, että saadaanko kansanjoukot tiedostamaan sitä ja toimimaan tietoisesti oikeiden muutosten aikaansaamiseksi. Arabikevättä pelkäävät kaikki ne, joilla on menetettävää. Arabinationalistien lisäksi niitä on imperialismi, sionismi, arabialainen muu porvaristo ja islamismi. Ei ole sattumaa, että islamismi on vastustanut vallankumouksia ja esim. Egyptissä on asettunut diktatuurin tueksi osallistumalla uuden sotilasjuntan hallitukseen. Yhteenkään näistä vanhoista järjestelmistä ei ole paluuta, jollei sellaiseksi lasketa Libyassa meneillään oleva libanonisaatio ja uussiirtomaistaminen. Viimeinen barbarian näköala tulee olemaan hinta, jota kansanjoukot joutuvat maksamaan jos epäonnistuvat muuttamaan vallankumouksensa jatkuvaksi.

Näköala tämäntyyppisestä barbariasta on otettava vakavasti. Gaddafia vastaan uskaltautuneita kapinallisia tullaan hallitsemaan sisältä käsin ”Libyan ystävien” toimesta. Imperialismin intresseihin kuuluu muitakin paljon tärkeämpiä suunnitelmia. Libyasta käsin voi puuttua muihin kansannousuihin alueella. Kuten on myönnetty, Natolla on oiva mahdollisuus jarruttaa yhä enemmän kasvavia Kiinan intressejä, ei vain Libyassa, vaan koko Afrikassa. Sen vuoksi Kiina, joka pari kuukautta sitten myi aseita Gaddafille, nyt on liittynyt Libyan ystäviin. Myös Venäjä valitti Naton brutaaleja pommituksia ja lännen sotilaiden maihinnousua, mutta ilman Venäjän ja Kiinan ääntä YK:n turvallisuusneuvosto ei pystyisi määräämään lentokieltoa, joka oikeutti Natoa pommittamaan. Ilman turhia kiukuttelua Venäjä niin ikään liittyi ”Libyan ystäviin”. Kaikkien konnien on oltava läsnä kun Libyan öljyapajat ovat tarjolla.

EUROOPPASYKSY

Lainatukiensa vastikkeeksi Kreikalle määrätty barbaarinen matokuuri, palkkojen ja lomarahojen leikkaukset ja muut säästötoimet ovat merkinneet ennennäkemätöntä kurjistamista kansanjoukoille. Tämä ei merkitse sitä, että euroalue ja maailman kapitalismi on pelastettu. Hyökkäys kreikkalaisten elinedellytyksiin muistuttaa kuolemaniskua, jonka skorpioni hännällään kohdistaa itselleen. Ainoa hyöty Kreikkaan (ja muihin maihin) pakotetusta säästöohjelmasta on se, että erityisesti saksalaiset ja ranskalaiset pankit voittavat vähän aikaa valmistautuakseen omiin hautajaisiinsa. Kuitenkin näyttää siltä, että edes tätä periferian maiden kansojen kustannuksella tapahtuvaa kilpajuoksua ajan kanssa kapitalismi ei voi voittaa.

Lehman Brothers –pankin konkurssista alkanut globaali pankkikriisi ja pankkien pelastamiseen tähdänneet bailout –pankkituet sosialisoivat kriisin, eli siirsivät sen kansallisvaltioiden talouksien hartioille. Sen jälkeen oli vain ajasta kiinni se, milloin valtiot ovat samassa tilanteessa kuin LB oli vuonna 2008. Valtioiden romahdukset alkoivat keväällä 2010, ja ketju rikkoutui Kreikan kohdalla. Tämä ei ollut sattuma, siinä on ollut omat syynsä, miksi se alkoi Kreikasta eikä jostain muusta maasta. Merkittävämpi seikka on kuitenkin se, että rikki ei enää ollut se tietty Kreikka –lenkki, vaan ketju kokonaisuudessaan. Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto myönsivät Kreikalle 110 miljardin euron lainan. Tällä tavalla Kreikan ei tarvitsisi kolmeen vuoteen lainata rahaa markkinoilta, joiden määräämä korko oli noussut pilviin. Kevätkesällä 2011, eli vuoden kuluttua Kreikan niin velka kuin vajeetkin olivat kasvaneet entisestään, mikä pakotti Kreikan eliittiä pyytämään toisen vielä suuremman lainaerän. Tämä johti siihen, että samankaltaisen avun tarpeeseen joutuivat Irlanti ja Portugali. Kontaminaation kierre oli jo alkanut. Todellisuudessa ketju on rikkoutumassa myös muiden lenkkien kodalta. Lomakuukauden aikana kriisin kärjistymisen rytmit kiivastuivat. Heinäkuun 6. päivänä Portugalin ja pian Irlanninkin valtion velkakirjojen luottoluokitus laskettiin roskalainojen tasolle. Kolme euroalueen maata oli menetetty, mutta nyt huolenaiheena oli Espanja, jonka odotettiin olevan seuraava. Asiat eivät kuitenkaan tule niin kuin asiantuntijat odottavat niiden tulevan. Toisin kuin oli alun perin odotettu, ennen Espanjaa on luhistumassa Italia, jonka velka on tähtitieteelliset 1800 miljardia euroa, mikä on neljännes koko euroalueen velkamäärästä.

Periferiasta vararikon paineet siirtyvät kovaan ytimeen, kansantalouteen, joka on euroalueen kolmanneksi suurin. Se uhkaa romuttaa koko eurorakennelman ja laajemminkin EU-projektin. Tulipalo ei polta vain PIIGS- maita vaan kehityksen dominoivia voimia. On tärkeä ymmärtää, että Kreikan kriisi ei ole kreikkalainen kriisi, vaan eurooppalainen ja yleismaailmainen. Kapitalismin epätasaisen kehityksen ansiosta Kreikka sattui olemaan heikoimman linkin asemassa. Niin EKP:n Trichet ja USA:n Obama kuin myös maailman kapitalismin huippujohtajat varoittavat siitä, että hallitsematon tai hallittu Kreikan vararikko johtanee tilanteeseen, joka syntyi Lehman Brothers –pankin vararikosta 2008. Miten voi olla mahdollista, että maa, jonka bkt on vain 2,7 prosenttia euroalueen bruttokansantuotteesta, voi muuttua maailmantalouden kuolemantuomioksi. Kaikkien maiden talouksilla on maailmanlaajuinen yhteys. Yhteys alkoi imperialistisen kauden alkuvaiheessa 1900 –luvun alussa, ja se saavutti huippunsa finanssipääoman globalisaatiolla viimeiset 30 vuotta. Ainoastaan analyytikot, jotka näkevät globalisaation kansallisten kansantalouksien summana voivat kuvitella, että ratkaisu löytyisi kansallisvaltion puitteessa. Sosialidemokraatit sekä myös ”sosialismi yhdessä maassa”-teorioita kannattava stalinistisnationalistinen kansallisvaltion fetissi nostavat kädet pystyyn ja pitävät kriisiä joko porvareiden oikkuna ja temppuna tai muuten arvoituksena vailla selityksiä. Marxin mukaan kapitalismin yksi perusristiriidoista piilee tuotantovoimien yleismaailmaisen luonteen ja kansallisvaltion kapeisiin raameihin perustuvien yksityisomistuksen suhteiden välillä.

Euroalueen nykyinen kriisi on tämän kärjistyneen historiallisen ristiriidan ilmaisu. EU:n projekti on vain kapitalismin yritys vastata haasteisiin, jotka syntyivät NL:n itse luhistumisesta (implosion) ja Saksojen yhdistymisestä. Euroalue koostuu 17 kansantaloudesta, joissa on yhteinen valuutta. Kuten MTL:n 5. järjestökokouksen asiakirjassa todetaan: ”Euro ei kuitenkaan ole tavallinen valuutta. Euro on luottotuote, jonka tuottaa EKP. Se on eräänlainen velkavaluutta, jonka on tuottanut pankkikartelli annettavaksi eri maiden käyttöön. Euro ei heijasta tietyn maan talouden todellista dynamiikkaa. Euro on keinottelun työkalu erityisesti euroalueen sisällä. Pankit keräävät kassoihinsa euromailta likviditeettiä, jota välittävät niille takaisin lainojen muodossa. Näin ollen, pankit määräävät jäsenmaiden talouspolitiikkaa. Euro on valuutan muodossa esiintyvä velkakirja, joka tavoittelee finanssisektorin ekspansiota. Viimeksi mainittu on laajentunut niin totaalisesti, että se tukahduttaa talouden kokonaisuudessaan. Suurpankkien liikevaihto ylittää reilusti muun talouden bruttotuotteen. Kriisin aikana kansalliset antagonismit korostuvat, keskipakovoimat vahvistuvat ja euro hajoaa moneen ehkä 17 osaan tai jopa isompaan määrään osia. Vararikkonsa jälkeen Argentiinassa, siis samassa maassa oli käytössä useampi valuutta.

Omien raunioiden alle Euroopan Unioni uhkaa kaivaa sen eri osille hautoja. Euroopassa kaikki luokkajakoon perustuvan talouden ja riistopolitiikan väkivaltaiset tuulet puhaltavat tällä hetkellä täysillä. Lehman Brothersin konkurssin seurauksena syntynyttä pankkikriisiä hoidettiin jättiläismäisillä pankkitukioperaatioilla (bail out). Siinä oli kaksi ongelmaa. Ensinnäkin menetetty luottamus pankkien välillä ei ole koskaan palautettu; eikä se enää palaudu varsinkaan nyt kun eletään kokonaisten valtioiden konkurssiaikaa. Seurasi taantuma, joka nimitettiin ”hillityksi taantumaksi” (contained depression) tai elvytys työttömyyden kera (jobless recovery). Toiseksi ja vakavammaksi ongelmaksi nousi se, että edellisestä syntyi jättivajeita valtioiden budjeteissa. Vajeet hoidettiin luonnollisesti lisävelalla, ja pankkien konkurssi oli tällä tavalla sosialisoitu. Nyt pankkien asemassa on kokonaiset valtiontaloudet. Tukea pankeille antoivat valtiot eli kansalaiset. Valtion voi pelastaa vain isommat valtiot. Kreikan, Irlannin ja Portugalin konkursseja on tähän asti vältetty eri tukirahastojen kautta. Sitten kun porukkaan liittyy Espanja tai Italia konkurssin pallo on Ranskan ja Saksan välisellä rajalla. Eurovelkakirjojen painaminen vain nopeuttaisi kyseistä prosessia. Samanaikaisesti budjettivajeiden lisäksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa, valtioiden interventiot loivat omia hirviöitä. Kiinassa syntyi giganttiset spekulanttikuplat ja hillittömän inflaation paineet. Viimeiset seikat aiheuttivat maailmanlaajuisen raaka-aineiden, energian ja ennen muuta ruuanhinnan reilua nousua, mikä taasen ojensi liekin arabikevään ruutitynnyrille. Nyt kun Kreikasta tulee tämän päivän Lehman Brothers, uusi entistä syvempi lama häämöttää, mikä pahentaa budjettivajeet lännessä ja jouduttaa kiinalaisen talouden pakkolaskuun. Analyytikoiden mukaan toisin kuin 2008, nyt kansantalouksilta on loppunut polttoaine.

Erilaisilla tukilainoilla ei ole tuettu Kreikan kansaa, vaan velkojat antavat rahaa Kreikan eliitille, jotta tämä kykenisi maksamaan heille takaisin saataviaan. Koko ajan kuritettu kansa ei enää suostu tulemaan hallituksi samalla tavalla ja lähtee barrikadeille. Jos Kreikka ei saa ensimmäisen jättilainan kuudetta osaa ja uutta vielä suurempaa lainaa, se ajetaan velkasaneeraukseen. Hillittykin velkojen järjestely muuttuu helposti hillittömäksi, jos markkinat päättävät hyökätä johonkin suureen maahan, joka kärsii Kreikan konkurssista. 80 prosenttia Kreikan valtion velkakirjoista on ranskalaisten ja saksalaisten pankkien kassakaapeissa. Kreikan virallinenkin konkurssi on enemmän kuin todennäköinen tämän syksyn aikana. Euroopalle ja koko maailmalle aiheutuva myllerryksen intensiteetti jää nähtäväksi. Vaikka sellainen ei johtaisikaan euron välittömään konkurssiin, se joka tapauksessa johtaa tilanteeseen, jossa eletään korkean (kaksinnumeroisen) työttömyyden ja yhä kasvavan inflaation oloissa. Stagflaatio yhdessä valtion turvamekanismien romuttamisen kanssa johtavat arabikevään tapaiseen eurosyksyyn. Euroopassakin kansanjoukkojen on valmistauduttava tulevien historiallisten taistelujen johtamiseksi kansan ja työväenluokan kannalta edulliseen tulokseen.

Kreikassa vallitsee esivallankumouksellinen tilanne, joka voi koska vaan johtaa valtatyhjiöön. Kriisin heikoin lenkki on samalla vallankumouksen elinvoimaisin veturi. Kapitalismia ja kriisiä voi vastustaa sosialistisella ohjelmalla, ja tukemalla Kreikan orastavaa vallankumousta. Euroopan maiden historiallinen integraatio voi toteutua ainoastaan Euroopan Yhdistyneiden Sosialististen Federaation puitteissa. Tämän projektin toteuttaminen on meidän käsissä. Sen toteuttamiseksi meidän tulee toimia heti!

__Dimitris Mizaras

(1) Liberation: Entinen mudzahedin Tripolin kuvernööriksi

Huom. Alustus pidetään Oulun Sosiaalifoorumissa 11.9.2011

Ulosheitosta huolimatta, kun alettiin soittaa Bruchin viulukonserttia, joukko toisia kuulijoita alkoi huutaa iskulauseita kuten “Gazan saarto on kansainvälisen oikeuden riitasointu” sekä “Israelin filharmoninen orkesteri on laittoman miehityksen ääni”. Tuossa vaiheessa BBC keskeytti suoran radiolähetyksen kolmoskanavalta.

Laulunsanojen kirjoittaja Sue Blackwell sanoi: “Uskon että Ludwig olisi hyväksynyt tämän sovelluksen. Hän oli tunnetusti kapinallinen ja Ranskan vallankumouksen Vapaus-Tasa-arvo-Oikeudemukaisuus -ihanteiden kannattaja. Valitettavasti Israel edustaa ko. ihanteiden vastakohtaa”.

Israelin filharmoninen orkesteri on kanssasyyllinen Palestiinassa tapahtuvaan kansanmurhaan. Konsertoimalla orkesteri pesee sionismin murhaajien käsiä. Orkesteri on useasti ilmaissut kunnioituksensa Israelin armeijaa kohti, jo suuren etnisen puhdistuksen –Nakba 1948– ajoista ja Palestiinan lopullisesta miehityksestä 1967 aina tähän päivään asti.

Elokuussa Israelissa nähtiin ainutlaatuinen ilmiö. Satojatuhansia nuoria nousi barrikadeille ja vaati Netanjahun hallituksen eroa. Nuoret leiriytyivät Tel Avivin keskustassa Ateenan ja Madridin suuttuneiden liikkeen tavoin ja huusivat samoja iskulauseita kuin arabimaiden vallankumouksissa huudettiin aikaisemmin Egyptissä ja Tunisiassa. Suosituin lause oli ”Kikar Tahrir, po ba’ir”, mikä hepreaksi tarkoittaa ”Tahrir-aukio on täällä”. Israel on sikäli erikoinen valtio, että siellä hallitseva eliitti, niin vasemmisto– kuin oikeistosionismi ovat kouluttaneet monen sukupolven nuoria arabifobiaan ja –vihaan. Koko Israelin olemassaolo ja sen rooli Lähi-idässä imperialismin käsikassarana perustuu juuri tuohon elementtiin. Nyt kun kapitalismin globaalikriisi pakottaa ihmisiä kaduille myös Israelissa, sionismin perustan edellytykset horjuvat. Osoittaakseen että ovat tosissaan, Tel Avivissa mielenosoittajat laittoivat symbolisesti pystyyn giljotiinin Rothschildi bulevardin varteen. Mielenosoituksia ja kulkueita on järjestetty 11 kaupungissa Israelissa.

Israelin vakaus perustuu imperialismin tukeen ja valtion militaristiseen luonteeseen. Lyhyen historiansa aikana Israelissa on vallinnut suhteellisen täystyöllisyys ja naapurimaitaan korkeampi elin- ja koulutustaso. Halpojen asuntojen tarjonta on perustunut varastettuun maahan rakennettuihin siirtokuntiin. Tämänkin seikan takasi miehitysarmeija, joka dominoi alueen tasapainoa vain imperialismin tukemana. Ylivoimainen varustautuminen ja herrankansan rasistinen identiteetti ovat olennaisia tekijöitä Israelin hegemonista asemaa silmällä pitäen. Kapitalismin talouden maailmanlaajuiset kuolemankouristukset ovat aiheuttaneet elintason kiristyksiä kaikkialla, myös Israelissa. Tämä on yhteinen tausta Tunisian tai Egyptin ja Israelin tai eteläeurooppalaisten maiden liikehdinnöissä.

Työttömyys, ruuan yhä kasvava hinta ja epävarma tulevaisuus koulutetulle nuorisolle ovat asioita, joita mielenosoittajat eivät voi ymmärtää, ei Kairossa eikä Tel Avivissakaan. Merkittävä tekijä, joka vaikutti Israelin sorron ylläpitämisessä, on ollut vanhojen ja nykyään kaadettujen arabijohtajien myötäilevä suhtautuminen Israeliin. Länsirannalla ja Gazassa vallitseva apartheidin järjestelmä olisi mahdotonta ilman Mubarakin ja sen edeltäjän Sadatin petturimaista rauhaa Israelin kanssa. Nyt diktaattorit on kaadettu ja niiden mukana menevät viimeisten vuosikymmenten tasapainot. Arabikevään vaikutukset israelilaiselle yhteiskunnalle olivat odotettavissa.

Arabikevät rantautuu Israeliin kahden väylän kautta. Ensimmäinen niistä liittyy ulkopolitiikkaan. Järkkyneet tasapainot arabimaiden yhteiskunnissa aiheuttavat muutoksia ko. maiden suhteisiin Israelin kanssa. Äskettäin Egypti ja Israel olivat sodan partaalla satunnaisen välikohtauksen vuoksi. Todelliset syyt piilevät siinä, että Israel pelkää, että Gazan saarto rikkoutuu Egyptin rajalla. Toinen väylä on sisäpoliittinen. Se koskee Israelin yhteiskunnan sisäistä kriisiä. Sekin oli odotettavissa, joskin tuli nopeammin kuin osattiin ajatella, merkki israelilaisen kapitalismin syvällisestä rappeutumisesta.

Mielenosoitusten kukistamisessa ja kidutuksissa sionismi on tunnettu edelläkävijä teknologian ja tieteen käyttämisessä. Tel Avivin mielenosoituksissa käytettiin mm. ratsujoukkoja, vesitykkejä ja kyynelkaasuja. Edellisten lisäksi on tilattu uusia ns. ei-tappavia aseita, kuten merisairautta aiheuttavia ”Huuto” –nimisiä ultraäänilaitteita ja aseen, jonka nimi ”Haisunäätä” tulee siitä, että se suihkuttaa pahanhajuista ainetta. Uudet aseet on tarkoitettu niin Israelin kapinoivalle nuorisolle kuin myös palestiinalaisille, jotka ovat ilmaisseet valmiutensa julistaa Länsirannan Itä-Jerusalemia pääkaupunkina käyttäväksi itsenäiseksi valtioksi.

Epävakaus kotimaanpolitiikassa saattaa pakottaa sionismin hyökkäyksiin naapureita vastaan vetääkseen yhteiskunnan ja maailman huomiota muualle, kauas Tel Avivista. Niin kauan kun Syyriasta ei löydy imperialismille miellyttävää vaihtoehtoa, al Assad edustaa vähiten arvaamatonta vihollista. Sanonta ”the devil we know” (piru, jota tunnemme) on Ariel Sharonin lanseeraama. Assad naapurissa on kaaosta mieluisampi vaihtoehto. Tämä on syy, miksi Israel ilmoitti pokkana virallisessa lehdistötiedotteessaan, että Syyrian rajaa pitkin kylvetään maamiinoja siltä varalta, mikäli Assadin hirmuvaltaa pakenevia syyrialaisia yrittää ylittää sen. Tiedotus on julkaistu myös virallisessa Israelin valtion aikakauslehdessä (2). Kirjoituksen mukaan, vielä viime keväänä rajan yli pyrkineet pakolaiset onnistuivat mennä miinakentän läpi, sillä olemassa olleet jalkamiinat olivat niin vanhoja, etteivät räjähtäneet. Historiallista paradoksia muodostaa se, että suurin osa Israelin rajan yli pyrkivistä on palestiinalaisia, jotka olivat aikaisemmin joutuneet sionismin hirmuvaltaa pakoon Syyriaan.

Dimitris Mizaras

(1) Guillotine display stuns Rothschild’s ‘tent city’

(2) Israel army plants new mines along Syria border

Vallankumouksia ei tapahdu koska vaan. Vallankumouksen puhkeaminen ei merkitse välttämättä että se johtaa suotuisaan tulokseen. Ennen muuta vallankumous ei synny ilman järisyttävää kriisiä, ennen muuta taloudessa. Jokainen kriisi ei kuitenkaan johda vallankumoukseen.

Vallankumoukset murtavat väkivalloin historian lineaarista kehitystä. Kaikki vallankumoukset eivät ole samanlaisia. Arabivallankumouksissa kyse ei ole yksinkertaisesta nuorison kapinoinnista, koulutetumman väen turhautumisesta, tai demokratian ja vapauden kaipauksesta. Laajuudessaan kyseinen vallankumous ulottuu Atlantista Keski-Aasiaan. Jos erittelisi eri tasoja syvyyden suunnasta, huomaa, että mullistuksen kohteena ovat mitä erilaisimmat alueet. Ikivanhoja ratkaisemattomia ongelmia kuten länsisaharalaisten, kurdien tai palestiinalaisten, antavat nyt toivoa sorretuille kansoille vapautua. Vanhat tasapainot imperialismin tai sionismin ja heidän sätkynukkien ja proletariaatin välillä ovat jo järkkyneet peruuttamattomasti.

Vallankumouksiksi puhjenneiden umpikujien takana on kapitalismin kriisi kaikilla tasoilla länsimaailmassa. Vaihtoehtojen puute ratkaista ristiriitoja rikkaassa maailmassa ei vaikuta vain siihen, että kolmas maailma nousee vastaan. Se vaikuttaa myös siihen, että samoista umpikujista lähtien liikkeelle, kapinoidaan myös lännessä. Tämä seikka yhdistää vallankumouksen imperialismin keskusten ja kolmannen maailman välillä. Samanaikaisesti taantumus pyrkii hajottamaan tietoisuutta vailla olevan liikehdinnän, johtamaan niitä umpikujaan ja murskaamaan niitä sitten kun sellainen on mahdollista. Näin voisi sitten proletariaatin ruumiin päältä rakentaa uusia tasapainoja. Siihen on kuitenkin vielä pitkä matka, eikä sellainen ole missään kirjoissa kuulutettu. Sitä tulee vastustamaan ennen muuta proletariaatti lännessä. Ainoa voitontoivo arabimaailmassa kulkee vääjäämättä jatkuvan vallankumouksen kautta.

Mihin ei ole paluutta

Yritys itsenäistyä ja näytellä omavaraista roolia taloudellisesti, törmäsi aina imperialismin vastustamiseen. Kun Lähi-itä onnistui pääsemään eroon ottomaaneista, se joutui saman tien kolonialismin ikeeseen. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi kansallismielisiä liikkeitä, puolueita tai vain upseerijunttia, jotka käyttivät hyväksi kylmästä sodasta johtuvia ristiriitoja. Vastakkainasettelua lännen ja Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan välillä ei käyty enää kapitalismin keskuksissa vaan kolmannessa maailmassa. Niin sanottu rauhanomainen rinnakkaiselo pakotti työväenliikettä lännessä tyytymään ekonomisiin vaatimuksiin ja mahtavia kapinoita, kuten Pariisin punainen toukokuu, petettiin ja alennettiin lakoksi, joka tavoittaa vain palkankorotuksia.

Sodan jälkeen kapitalismi vietti ns. keynesismin vuosiaan. Se sai kokonaiset 30 vuoden taloudellisen kukoistuksen ajat. Salaisuus oli siirtymisessä kultakannasta dollarikantaan. Se tapahtui takaamalla dollarin vaihdettavuus Bretton Woodsin sopimusten pohjalta. Muita keinoja olivat valtiosektorin interventio, joka takasi miltei täystyöllisyyden ja sotateollisuuden räjähdysmäinen kasvu. Kukoistus oli keinotekoista, ja se tiedettiin alusta asti. Sen vuoksi varusteluun ja myös sotilaallisiin operaatioihin (esim. Suezin kriisi) satsattiin paljon rinnakkaiselosta huolimatta. Israelin valtion perustaminen Moskovan avustuksella tähtäsi myös tosiasiaan, että sodanjälkeinen status quo ennen pitkää järkkyy.

Arabialainen nationalismi tai sosialismi, alussa Nasserin ja myöhemmin Baath –puolueiden johdolla, yrittivät näytellä itsenäistä roolia. Kyseisten voimien valttina on ollut se, että arabimaat omivat edullista geopoliittista ja strategista asemaa ja öljynlähteitä tulonlähteenä. Kehittynyttä kapitalismia ei noissa maissa onnistuttu rakentamaan. Porvaristo syntyi siellä liian myöhään, aikaan, jolloin sama luokka lännessä oli historiallisessa ehtoossa. Samalla se oli taloudellisesti ja poliittisesti liian heikko. Kombradori porvaristo arabimaissa oli täysin riippuvainen imperialismista. Se seisoi proletariaatin ja öljyn riistäjien välillä ja hyötyi taloudellisesti siitä, että länsi ryösti eri maiden raaka-aineet. Suezin sodan tappiot heikensivät Nasseria, mutta kuolinisku arabialaiselle nationalismille tuli vuoden 1967 ja Jom Kippurin sotien jälkeen. Sen jälkeen arabialainen nationalismi tähtää joko kompromisseihin sionismin kanssa (Anwar Sadat) ja muuten miellyttämään imperialismia kuten Saddam Hussein, joka kävi kymmenen vuotta sotaa imperialismin puolesta Irania vastaan. Muut ”arabisosialismin” johtajat eristäytyvät ja linnoittautuvat oman hirmuvallan taakse (Assad) tai leikkivät kissa ja hiirtä imperialismin kanssa kuten Gaddafi.

1970-luvulla jouduttuaan syvään kriisiin kansainvälinen kapitalismi muuttaa kurssiaan. Taloudessa siirrytään uusliberalismiin ja politiikassa omaksutaan aggressiivisempaa linjaa. Erityisesti Iranin panttivankien jälkeen vuonna 1979, Reagan suuntautuu kohti tähtien sotia ja kärjistää kylmää sotaa. Sen seurauksena yhdessä omien ristiriitojen kanssa pian kaatuivat järjestelmät itäisessä Euroopassa ja NL:ssa. Ilman NL:n tukea arabialainen nationalismi oli enää kaukana siitä alkuperäisestä luonteestaan. Sen vallassa pysyminen perustui yksinomaan väkivaltaan ja lännen tukeen. Kun joku oli yrittänyt leikkiä Nasseria, se päättyi hirsipuuhun kuten Saddam lännelle osoitetuista palveluksistaan huolimatta. Nähtyään Husseinin kohtaloa Gaddafi siirtyi ehdoitta CIA:n leiriin.

Vasemmisto lännessä oli täysin hampaaton ja arabimaissa teurastettu arabinationalistien toimesta. PLO kaikkineen kommunistijärjestöineen oli liian pieni kyetäkseen panemaan hanttiin sionismille varsinkaan ilman arabialaisen nationalismin tukea. On luonnollista, että arabimaissa kääntyivät uskonnollisten järjestöjen puoleen, islamismiin. Joukkojen silmissä islamismi näyttäytyi aidompana anti-imperialistina kuin nationalistijohtajat, jotka saarnaavat rauhasta Israelin knessetissä ja solmivat vain omaa maata koskevaa rauhansopimusta Camp Davidissa.

Nykyiset vallankumoukset kaatavat diktaattoreita, ei porvariston jonkun osan eikä islamismin johdolla. Vallankumoukset ovat menneet yli vanhoista kuvioista. Niin nationalismi kuin islamismikin historiallisesti jäävät taakse, maailma ja massat ovat menneet niiden yli. Se ei tarkoita etteivät yrittäisi tehdä paluuta. Egyptissä, jossa lienee vahvin islamistinen puolue, tämä ei pystynyt johtamaan vallankumousta. Työläiset, kaupunkien nuoriso ja köyhät maanviljelijät johtivat siinä tapahtumia. Mitä massiivisemmaksi vallankumous tuli, sitä näkymättömämpiä islamistit olivat. Tunisiassa ja Egyptissä on päästy eroon diktaattoreista, muttei vielä diktatuureista. Väliaikaista hallitusta johtaa pahamaineinen armeija ja kollaboraattorit. Tarkoituksena on viivyttää, toivossa että vallankumous ”haihtuisi” ja että mielialat rauhoittuisivat. Kolaboatoriksi ovat ilmoittautuneet lännen uutta valtaa tavoittelevat lännen kätyrit El Baradei ja Amr Mousa sekä muslimiveljeskunta, joka on myös uudessa hallituksessa.

Yhteenkään näistä vanhoista historiallisista muodostumista ei ole paluuta.

Lännen rooli vastavallankumouksen ruumiillistumana

Operaatio Odysseuksen aamunkoitto on nimi, joka viittaa Kreikan mytologiaan. Odysseuksen paluu Ithakaan kesti kymmenen vuotta. Imperialismin väliintulon tähtäimessä ei ole Gaddafi itse ja sen järjestelmä. Maalitaulun keskellä on vallankumous arabimaissa, joka on vasta alkamassa. Tunisiassa ja Egyptissä tyrannien ulosheitto oli niin äkillistä, ettei siihen ehditty eikä pystytty puuttumaan. Sen lisäksi sieltä löytyi varadiktaattoreita diktatuurien jatkamiseksi. Argumentit siitä, että lentokieltoon ryhdyttiin vallankumouksellisten toiminnan nopeuttamiseksi ja Gaddafin teurastuksen estämiseksi eivät kestä arvostelua. Ennen lentokiellon miettimistä annettiin Gaddafille riittävästi aikaa lahdata omia kansalaisiaan, heikentää vallankumouksen neuvottelulähtökohtia ja ennen muuta pakottaa Bengasin neuvostoa pyytämään apua lännestä.

Demokratian pakottaminen arabimaihin ulkoa käsin kestää vielä vähemmän kritiikkiä. Lentokielto Irakin ilmatilassa persianlahden sodan aikana ei estänyt Husseinia teurastamasta shiiamuslimeja. Kun Hussein kukisti verisesti merkittävän kansannousun Basrassa, länsi katsoi läpisormiensa lentokiellosta ja kauppasaarrosta huolimatta. Arabimaiden porvaristo oli kykenemätön ajamaan porvarillisdemokraattisia reformeja silloin kun oli mahdollista ja on kykenemättömämpi nyt. Demokratiaa ei tuoda ulkoa, jollei sillä tarkoiteta tällä hetkellä Irakissa vallassa olevaa järjestelmää. Lännen operaation yksityiskohdat Libyassa eivät kuitenkaan ole selkeät. Monta skenaariota on auki. Jollei sieltä löydy sätkynukke regime, Libyaa voi jakaa kahtia tai kolmeen heikompaan osaan. Kymmenien heimojen maassa olosuhteet siihen ovat otollisia. On myös mahdollista, että maan eri osat ja heimot ryhtyisivät pitkään sisällissotaan, jolloin länsimaailma voisi asettaa paikalle esim. ”rauhanturvaajia”. Suomalaisjoukot sopisivat siihen hyvin, varsinkin jos niiden ei tarvitse tahrata kätensä vereen lähettämällä paikalle hävittäjiä kuten Ruotsi haaveilee.

Vallankumoukset ja varsinkin lännen intervention tarpeet jakoivat Natoa kahtia. Vaikka Naton kokous Lissabonissa määritteli järjestön uutta roolia YK:n toimeenpanomekanismina, Naton rivit olivat hajalla. Siinä vaiheessa Ranska ja Britannia ottivat johtajuuden omille hartioille. Tämä oli ykkösmotiivi Ranskan aktiivisuudelle. Motiivit, että Ranskan piti olla ensimmäinen ryöstämässä öljyt tai Sarkozyn pohjalukemissa oleva kannatus, ovat paikkaansa pitäviä mutta toisarvoisia elementtejä. Päätöksiä ryhtyä johtamaan operaatiota viipyi pitkään eikä vain USA:n epäröinnin vuoksi. Turkki on ollut yksi tekijä, joka pani kaikin voimin hanttiin. Yksi Lissabonin doktriinin sovellus olisi se, että toimiin ryhtyy yksittäiset maat Ranska, Britannia tai USA ja Nato antaa siihen teknisen tukensa. Ranskan paluu Naton sotilaalliseen haaraan teki sen mahdolliseksi. Toinen Natoa hajottava tekijä on maa nimeltä Turkki.

Turkki

Turkin ulkoministeri Ahmed Davutoglou on hallituksen aivot. Turkki on sanoissa tukenut vallankumouksia ”demokratiasta” ja alussa vastustanut Naton aktiivista roolia Libyassa. Davutoglou kutsui kaikki osapuolet Ankaraan neuvottelemaan. Turkin ”maltilliseen islamismiin” perustuvan hallituksen uusi rooli on nähty aikaisemminkin. Turkki on kieltäytynyt tarjoamasta ilmatilaansa lännen hyökkäyksessä Irakia vastaan 2003 ja on puolustanut palestiinalaisia sionismin pommituksista ja sorrosta. Turkin ulkopolitiikka on esitetty Davutogloun kirjassa ”Syvä strategia”. Siinä ulkoministeri näkee Turkin linjalle ainakin kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on kiinni Euroopassa. EU:hun liittyminen on ykköstavoitteita. Toinen on Lähi-idän aspekti.

Eurooppalaiseen aspektiin vaikuttavat talous ja kansainväliset velvoitteet Natossa. Lähi-idän aspektiin vaikuttavat uskonto, historia ja perinteet. Davutogloun dogmi näkee monella tasolla akseleita Bosniasta Balkanin ja Kyproksen halki Lähi-itään. Niissä ulottuvuuksissa limittäin menevät geopoliittiset, historialliset, diplomaattiset ja kulttuuriset seikat. Doktriini yrittää sovittaa Nasserin kolmen ympyrän (panarabismi-panislamismi-panafrikanismi) johtajuutta. Kaikissa käynnissä olevissa prosesseissa Turkki näyttelee rauhanomaista mutta hegemonista roolia. Davutogloun doktriinia on sanottu uusottomanismiksi ja se kiteytyy yhteen lauseeseen: ”Mitkään status quon muutokset ei ole mahdollisia alueella, ilman Turkin siihen osallistumista”.

Doktriini edellyttää kutakuinkin vanhojen tasapainojen säilymistä. Libya ja arabimaiden vallankumouksen laajuus sotkee Davutogloun ”diplomatiaa”. Alkukiukuttelu väistyi ja Turkki ojensi itsensä Naton riviin. Näköala Turkin roolista periferian hegemonisena voimana imperialismin suostumuksella on dystopistinen ajatus. Syyriassa vallankumous on pakottanut hallituksen eroamaan. Presidentin kaataminen voisi Iranin epävakaan tilanteen kanssa yhteisvaikutuksesta vapauttaa kurdikysymyksen ”demonit”. Irakin kurdit ovat jo käytännössä valtio valtiossa. Kurdikysymys on todellinen riski myös länsimaailmalle ja Natolle. Toinen suuri riski piilee siinä, että sionismin ja imperialismin tasapainot arabialaisen porvariston kanssa horjuvat. Uusia sopimuksia ja tasapainoja syntyy vain uuden laajan ja hirvittävän sodan jälkeen ja sillä edellytyksellä, että Nato, sionismi ja läntiset voimat voittavat sen. Muuten palestiinalaiskysymys on nähtävissä uudessa valossa sillä tavalla, että sionistisen valtion olemassaolon oikeutus kyseenalaistettaisiin. Tämä kaikki voi tapahtua ilman Ahmadinejadin uhkauksia tuhota Israelin, tai pikemmin sen Ahmadinejadin kaatamisen vuoksi. Kansannousua sanotaan vallankumoukseksi juuri siksi, että sisältää potentiaalin muuttaa radikaalisti historiankulkua. Se, että vallankumous Venäjällä 1905 koki tappiota, ei ole syy kutsua sitä muulla nimellä.

Ainoa voima, joka voi saada aikaan pysyviä muutoksia, hyvinvointia, oikeudenmukaisuutta ja demokratiaa on proletariaatti itse muuttamalla kansannousut jatkuvaksi vallankumoukseksi. Paikalliset porvaristot ovat alakynnessä. Imperialismi, sionismi tai Turkin uudet doktriinit ovat vailla periaatteita, koska ajavat omia eikä arabijoukkojen intressejä. Yhtä aikaa ei voi osoittaa tukensa Tunisian ja Egyptin vallankumoukselle, mutta vastustaa Bahreinin vallankumousta, tai vielä pahemmin tukea Saudi Arabian lahtarijoukkojen invaasiota Bahreiniin.

Taloudentila, Saudi Arabia ja luonnon ilmiöt

Eri historiallisessa vaiheessaan kapitalismi on toteuttanut eri tason globalisaatiota. Talouden maailmanlaajuinen leviäminen palvelee kapitalismin tarpeita metropoleissa. Kun on tarvittu raaka-aineita ja markkinoita tuotteilleen kapitalistit globalisoivat tavaranvaihtoa. Myöhemmin maailmanlaajuisesti vietiin pääomia ja myöhemmin, imperialismin aikana, kansainvälistyvät yhteen sulautuneet teollisuus- ja pankkipääomat. Maailman ja markkinoiden jako suoritetaan loppuun, ja imperialistiset maat ajautuvat kriisiin, konfliktiin ja kahteen maailmansotaan.

Toisen suursodan jälkeen kapitalismi globalisoi vain haamuja. Keynesismin aikana viedään pääomia, rahaa ja palveluita valheellisen dollari-kulta –suhteen pohjalta. Seuraavassa vaiheessa, ns. uusliberalismin aikana viedään fiktiivistä rahaa. Prosessi huipentuu 2000 –luvulla, jolloin kaupataan pelkkää ilmaa, johdannaisia ja tuntemattoman sisällön ns. toksisia ”arvoja”. Historiansa aikana kapitalismi on yhdistänyt maailmaa pystyäkseen riistämään siitä lisäarvoa. Kapitalismi tuo modernia teknologiaa ja työnjakoa taloudellisesti takapajuisiin maihin samalla kun tuhoaa niiden elinkeinoja. On havaittavissa, että nämä prosessit eivät tasoita eri maissa vallitsevaa epätasaista kehitystä, vaan päinvastoin ne kärjistävät sitä.

Kolmannessa maailmassa elivät symbioosissa kapitalistiset ja feodalistiset tuotantosuhteet. Suuret suhdanteiden muutokset metropoleissa aiheuttivat kriisejä kolmannessa maailmassa. Ilman öljyä arabimaat olisivat samassa veneessä köyhimpien Afrikan maiden kanssa. Kun keynesismi vietti viimeisiä vuosiaan, arabimaat olivat täynnä inflatorisista dollareista, joita ei saanut vaihtaa kultaan. Puhuttiin silloin petrodollareista, joita ei pääoman liikatuotannon aikana pystytty sijoittamaan mihinkään. Seurasi öljyhinnan nelinkertaistuminen ja 70 –luvun kriisi. Imperialismin santarmi Lähi-idässä, sionismi on auttanut merkittävästi imperialismia jakamaan arabimaailmaa.

Kapitalismin kriisi metropoleissa on aina heijastunut Lähi-itään välittömästi. Nykyisellä kriisillä, joka nostaa proletariaattia kapinoimaan myös lännessä, on mittavat vaikutukset arabimaailmassa. Samalla tavalla kuin 70 –luvulla arabimaat ei tiedä mitä tekisivät öljytuloillaan. Samalla ruuanhinnan räjähdysmäinen nousu ja työttömyys on saanut proletariaatin tilanteeseen, jossa haluaa kaikki ulos. Syntyy raikkaalle ilmalle tuoksuvia tuoreita vallankumouksia. Ne ovat vielä lasten kengissä, mutta tällaisina aikoina ihmiset oppivat nopeasti. Aikaisemmin oli paikalliselinkeinojen, teollisuuden ja maanviljelyn tuhon aika, koska ensisijaisesti piti myydä länsimaisia tuotteita. Nyt on koston aika. Samalla kun maahanmuuton portit ovat sulkeutuneet ja EU on linnoittautunut Schengenin muurillaan, nuoriso kolmannessa maailmassa näkee sikäläistä porvaristoa vihansa pääkohteena.

Siihen asti kun Libyassa aloitettiin ilmaiskut, öljytuloja virtasi normaalisti maan – käytännössä Gaddafin – pankeille. Syy siihen oli se, että öljynhinta nousisi kiihtyvästi jos rahavirrat Libyaan tyrehtyisivät. Gaddafilla on muutenkin tuhat ja yksi taloudellista kytköstä lännen kanssa. Nyt vallankumous on levinnyt Aasian puolella ja koputtaa Saudi Arabia ovea. Öljynhinnalla on tähänkin asti ollut taipumus nousta, mutta saudit yrittävät pitää sitä alhaalla kasvattamalla tuotantoaan, lisäämällä siis öljyn tarjontaa. Jos tai kun vallankumousten seurauksena öljyn hinta karkaa käsistä, se tietäisi kuoliniskua jo uuden laman ja pankkikriisin partaalla olevalle kansantaloudelle lännessä.

Öljynhinnan nousukulkua voi kiihdyttää tilanne Japanissa. Kapitalismin apologeetit perustelevat tilannetta sillä, että ydinvoimaloiden katastrofi johtuu luonnonilmiöistä, tsunamista. Mutta jos firmat rakentavat niin monta ydinvoimalaa alueella, jossa voi tapahtua kymmenen metrin hyökyaallot, sehän ei ole tsunamin vaan kapitalismin syytä. Nyt Japanissa tuotanto on täydellisessä lamassa. Japani on aina ollut energian syöppö. Se tarkoittaa, että kun tuotanto palautuu joillekin tasoille, öljyn tuonti tulee korvaamaan pois pelistä olevien voimaloiden tuotettua sähköä. Pelkästään tämä prosessi kiihdyttää öljyn hinnan nousua. Sen lisäksi yrityksessään auttaa likviditeettiä, Japani painaa tällä hetkellä jenejä huomattavasti enemmän kuin koskaan. Yksinomaan se seikka tulee kiihdyttämään jo nousussa olevaa inflaatiota, mikä omalla vuorollaan nostaa myös öljyn hintaa. Tokion oireyhtymä voi syöstä maailman syvään lamaan, jopa siinäkin tapauksessa mikäli kaikki muut ilmaisimet olisivat kunnossa.

Vasemmisto ja arabimaiden kansannousut

Vallankumous arabimaissa ei ole jakanut vain taantumuksen voimat. Vasemmiston potentiaalia toimimaan muutossubjektina yhteiskunnassa punnitaan suhteessa arabimaiden vallankumoukseen. Kylmän sodan aikana lännessä kokonaissukupolvia on kasvatettu siihen, että ”viholliseni vihollinen voi olla ystäväni”. Tällaisen vääränlaisen suhtautumisen takana on pyrkimys säilyttää vanhat tasapainot. Suhtautuminen vallankumouksiin vaatii vallitsevan tilanteen konkreettista analyysia. Pohtiessamme mikä kehitys on edullista, täytyy pitää aina mielessä kysymys: kenen kannalta edullista. Vallankumouksen tsunami uhkaa pyyhkiä sivuun kaikki ne voimat, jotka toimivat esteenä proletariaatin emansipaation tiellä, mukaan lukien imperialismi. Vallankumouksellisuuden perusoppeja on velvollisuus tukea liikehdintöjä ja auttaa niitä kohdistamalla omalle kapitalismille ja imperialismille iskuja heikentämällä sitä vastavallankumouksellisessa toiminnassaan Lähi-idässä. Muutossubjektina historiassa toimii vain joukkoliike eikä enemmän tai vähemmän karismaattiset johtajat.

Imperialismi asettaa prioriteettinsa omien intressien ja aikataulujen mukaan. Libya on liian tärkeä paikka, jotta pysyisi sieltä poissa. Bahrainin voisi hoitaa Saudi Arabia. Entiset anti-imperialistimaat muuttuvat ystävällisiksi jos vastassa on vallankumous, jonka lopputuloksesta ei ole edes suunta-arvailua. Olemme aikaisemmin puolustaneet Libyaa, Syyriaa tai Irania imperialismin mahdollista hyökkäystä vastaan. On täysin toinen asia jos näitä enemmän tai vähemmän avoimesti imperialismin palveluksessa olevia diktatuureja uhkaa oman proletariaatin vallankumous. Vallankumoukselliset voivat aivan hyvin vaatia Gaddafin kaatamista ja samalla vastustaa lentokieltoa ja imperialismin hyökkäystä.

Tämä oli Libyan kapinallisten virhearvio alusta asti. Yhtäältä oikein vastustettiin imperialismin väliintuloa, mutta toisaalta kokemattomuudesta ja epähomogeenisen koostumuksensa vuoksi vallankumouksen johto hukkasi arvokasta aikaa. Olisi pitänyt kääntyä Egyptin ja Tunisian proletariaatin suuntaan ja pyytää mittavaa apua, muutakin kuin lääkkeitä. Egyptin proletariaatti olisi voinut helposti avata armeijan varastot ja hankkia aseita libyalaisille. Myös vapaaehtoisten lähettäminen olisi antanut ”potkua” eteenpäin vallankumoukselle myös Egyptissä. Tämän heikkouden seurauksena Gaddafi ja sen palkkasoturit ehtivät järjestää vastahyökkäyksen järein asein, hävittäjin ja ohjuksin. Siviileistä koostuvat vallankumouksen voimat oli pantu polvilleen, jonka jälkeen niiden on helppo pyytää lentokiellon toimeenpanemista.

Vanha vasemmisto on koulutettu arvioimaan maailman tilannetta siitä näkökulmasta, mikä oli sopusoinnussa Neuvostoliiton ulkopolitiikan kanssa. Sitten kun NL:a ei ollut enää olemassa, brezhnevit korvattiin milloin milläkin muka anti-imperialismin kulttihahmolla. Näin ollen tuettiin ehdoitta Ahmadinejad, Gaddafi, Assad tai Chaves, tekisikö nämä kansalleen mitä tahansa. Jos on aikaisemmin tuettu Nasser, joka lahtasi jopa kommunisteja minkä ehti, niin miksi ei Gaddafiakin. Kuten on kerran mainittu me vastustamme ehdottomasti Libyan pommituksia Naton toimesta. Mutta emme sure sitä, jos oma kansa joku kaunis päivä hirttäisi lahtarinsa. Tiedonantaja näkee ilmaiskuissa imperialismin tekopyhyyttä. ”Miksi kukaan ei puutu Gazan tilanteeseen”, ihmettelee Erkki Susi. Jos ei ota huomioon sitä, ettei imperialismin tekopyhyys mikään uusi asia ole, joku voisi kysyä: kannattaako Susi imperialismin puuttumista Gazaan. ”Olemme kaiken sortin väkivaltaa vastaan, tuleepa se mistä vaan”, argumentoidaan usein. Vallankumoukselliset eivät tuomitse ikinä väkivaltaa, johon proletariaatti on pakotettu. Vapaussotien ja vallankumousten väkivaltaa ei saa tuomita. Tämäkin on marxilaisuuden ja internationalismin aakkosia. Tiedonantaja ymmärtää Gaddafia, mutta ”nuhtelee” häntä liiallisesta väkivallasta. ”Jokainen uhri on aina liikaa”, moralisoi Susi. Tiedonantaja näkee proletariaatissa kaikkialla CIA:n agentteja siinä, missä Gaddafi näkee Al Qaidan miehiä.

Gaddafin vankkoja ymmärtäjiä löytyy Kuubasta ja Venezuelasta. Tämän sortin vasemmisto ajattelee täysin samalla aallonpituudella Tiedonantajan kanssa. Historiallisesti tämä vallankumous on jotain uutta ja tuoretta. Prosessi täytyy onnistua muuttamaan jatkuvaksi vallankumoukseksi. Vain silloin se voi panna alulle prosesseja, joiden raikas puhallus riittänee pyyhkäisemään historian näyttämöltä, ei vain kapitalismin ja imperialismin, vaan myös kaikkia loismaisia epämuodostumiakin. Gaddafit ja kumppanit pitää kaataa vasemmalta käsin. Vanhan vasemmiston pitää ottaa kantaa siihen, että miten on tähän dilemmaan suhtauduttava; kenen puolesta asettuu ja ketä vastaan. Jos vastustaa sionismia, se ei merkitse että kannattaa Palestiinan Karzaita, eli Abbasia. Tässä asiassa täytyy tervehtiä PLO:n sisällä toimivaa PFLP:ta, jonka kannanotto vallankumoukseen oli erittäin periaatteellinen. PFLP tuomitsi jo tuoreeltaan Gaddafin teurastusta samalla kun se on vaatinut pommitusten välitöntä lopettamista. Myös Libanonin kommunistinen puolue ja osa arabivasemmistosta näkivät 18. – 19. helmikuutta Beirutissa, että vallankumouksen tausta on yhteinen kaikkialla, ja siksi Gaddafi kuuluu samaan kategoriaan Ben Alin tai Mubarakin kanssa.

Epilogi

Pohtiessa Libyan tilannetta ja Naton väliintuloa täytyy pitää mielessä, että imperialismin suunnitelmissa on kokonaisratkaisu. Länsi ei tavoittele vain Gaddafin vallasta syöksemistä, tai jotain muuta skenaariota kuten hänen pakottamista maapakoon, tai Haagin tuomion eteen, tai jopa antaa hänen elää jaetun yhden tynkä Libyan johtajana. Nato haluaa Libyasta käsin dominoida historiallista kehitystä koko laajalle Lähi-idän alueelle. Ennen kun länsi kääntää Libyan arabimaailman vallankumousta vastaan, maa on muutettava protektoraatiksi. Läntisellä maailmalla on aikomus yrittää Libyassa imperialismin historian likaisimpia projekteja. Jo Lissabonissa pidetystä Naton kokouksesta alkaen monen vasemmistolaisen ja pasifistin rakkaan YK:n ja Naton toimintamandaatit menevät limittäin. Pienemmässä mittakaavassa samaan aiotaan ryhtyä Israelin ja Saudi Arabian osalta. Israelissa on jo alkanut äänekäs keskustelu siitä, että al-Assadin johtama Syyria sittenkin on tällä hetkellä paras vaihtoehto (HS 31.3.2011). Turkin rooli on toistaiseksi haussa; tällä hetkellä näyttää siltä, että taipuu Naton tahtoon. Kriisi on syvä, eikä Turkilla ole varaa leikkiä regionaalista kilttiä imperialistia.

Vasemmiston suhtautuminen arabimaailman vallankumouksiin ei ole vähäpätöinen asia, se ei ole vain mielipidekysymys. Siitä riippuu se, miten rakennetaan lähitulevaisuuden näkymät omassa maassa ja Euroopassa. Siksi on perusteltua väittää, että jos ei kannata vallankumouksia vaan valeanti-imperialistisia ”johtajia”, niin sitten suhtautuu kielteisesti myös metropoleissa orastavalle sosialistiselle vallankumoukselle. Me tiesimme aina sen. Nyt on aika muidenkin nähdä se mitä konkreettisimmalla tavalla.

________31.3.2011

_Dimitris Mizaras

Siirtomaavallan arvet ja aatteelliset taustatekijät

Jotta voimme ymmärtää arabimaailman tapahtumia 1900 -tai 2000-luvuilla, on syytä palauttaa mieliimme lyhyesti alueen kolonialismin murjoma historia, sekä kartoittaa joitakin tausta-aatteita arabisosialismin aatekehyksille. Meidän on ensinnä muistettava, että johtuen moninaisista historiallisista seikoista, voimakas kapitalistinen kehitys ei koskaan lähtenyt omalähtöisesti käyntiin arabimaailmassa: Eurooppa ehti ensin, ja alisti alueet imperialismilleen eväten niiltä kaikki edellytykset omaehtoiselle taloudelliselle kehitykselle.

Osmanien valtakunnan valta-aseman rappeutuessa vääjäämättömästi puskivat eurooppalaiset siirtomaavallat vääjäämättä arabialaiseen maailmaan. Ranska liitti Algerian itseensä 1830, ja vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla siirtyi alue toisensa perään verkkaiseen tahtiin eurooppalaisten valtaan. Lopullisesti tilanteen ratkaisi ensimmäinen maailmansota (jonka alkusoittona käydyissä Balkanin sodissa Osmanivaltakunta joutui taipumaan Italialle), jossa hävinneiden keskusvaltojen puolelle asettunut Osmanivaltakunta pirstottiin Englannin ja Ranskan jakamiin mandaatteihin Sykes-Picot’n sopimuksen (1916) nojalla. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Balfourin julistuksen (1917) myötä juutalaisille alettiin rakentamaan omaa kansallisvaltiota arabiväestöltä ulosmitatulle maalle Baselin sionistikongressin (1897) suunnitelmien mukaisesti. 1922 itsenäistynyt Egypti sekä 1932 itsenäistynyt Irak pysyivät vielä ajoittaisesta rimpuilustaan (esim. Irakin asettuminen Saksan rinnalle 1941) huolimatta tiukasti Ison-Britannian talutusnuorassa. Toisen maailmansodan jälkeen valtio toisensa  jälkeen itsenäistyi (prosessi kesti 1970-luvulle saakka) ja alkoi etsiä suuntaansa kylmän sodan maailmassa. Itsenäistyneiden arabivaltioiden keskelle 1948 itsenäistynyt Israel ruuvautui lyhytaikaisen ämpyilyn jälkeen tiiviisti läntiseen leiriin ja kansainväliseen imperialistiseen koneistoon. Israelin itsenäistyessä ratkaisematta jäänyt Palestiinan kysymys (johon aiheen tuttuudesta johtuen ei tässä mennä sen enempää) on loi alusta alkaen antagonistisen suhteen arabimaiden ja Israelin välille.

Arabimaailmassa kolonialismin aikainen alistettu asema koettiin nöyryytykseksi. Katsottiin että jo ristiretkien aikana islamilaisen ja arabialaisen kulttuurin nitistämään pyrkinyt Eurooppa työntyi islamilaisarabialaiselle ydinalueelle torpaten kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen kehityksen. Näistä premisseistä syntyivät ikään kuin haasteenomaisiksi vastauksiksi kaikkien muslimien yhtenäisyyttä – ummaa´-  korostava panislamismi (aatteellinen isä Said Jamal-ad-Din Asadabadi [1838-1897]) ja kaikkien arabien kulttuurista yhtenäisyyttä ja heidän poliittiseen yhtenäisyyteensä pyrkinyt panarabismi. Panarabismin alkuna pidetään usein Jurji Zaydania (1861-1914) ja hänen Nahda -liikettään. Oma vaikutuksensa oli myös Arabian niemimaan beduiinien vapaustaistelulla Osmanien valtakuntaa vastaan (osmanit pyrkivät terhakkaasti luomaan yhtenäistä identiteettiä hallintoalueilleen, nk. panosmanismia, siinä kuitenkaan onnistumatta).

Ba’athismi

Arabisosialismin teoreettisesti kenties pisimmälle kehitelty suunta ba’athismi lienee useimmille tuttu lähinnä Irakin edesmenneen presidentin Saddam Hussein al-Tikritin (1937-2006) hallinnon yhteydestä, ja viimeaikoina valppaimmat median seuraajat ovat saattaneet rekisteröidä ba’athismista puhuttavan Bashar al-Assadin  luotsaaman Syyrian valtablokin ollessa puheenaiheena.

Ba’athismi on mielenkiintoinen sekoitus sekulaaria arabinationalismia ja valtiososialismia. Aate alkunsa 1930-luvun Syyriassa, jolloin suuntauksen pääideologeina pidetyt Michel Aflaq (1910-1989) ja Salah al-Bitar (1912-1980) alkoivat kehittelemään omaa arabikulttuurin sopivaa sosialismin muotoaan petyttyään eurooppalaisperäiseen kommunismiin Syyrian emämaan Ranskan kansanrintamahallituksen (1936-1937) – jossa kommunistitkin olivat mukana ja jonka hallintopolitiikkaa ei vaikuttanut juuri eroavan porvarihallitusten harjoittamasta taantumuksellisesta ja brutaalista miehityspolitiikasta – myötä. Aflaq ja al-Bitar ammensivat voimaa arabirenessanssin ajatuksesta, jonka he omaksuivat arabinationalisti Zaki al-Arsuzilta (1899-1968): ba’ath -sana itse asiassa viittaa juurikin renessanssiin. Vaikutusta voidaan katsoa olleen Constantin Zureiqin (1909-2000) panarabistisella ajattelulla sekä muulla arabinationalismilla, kuten Antun Saadehin (1904-1949) syyrialaiskansallissosialistisilla ajatuksilla voidaan katsoa olleen merkitystä ba’athismin.

Ba’athismi voidaan tiivistää yleisemminkin arabisosialismissa esiintyvään iskulauseeseen “Yhtenäisyys, vapaus, sosialismi”, jossa yhtenäisyys viittaa panarabismiin (sekä luokkien väliseen yhteistyöhön), vapaus antikolonialismiin ja sosialismi talouden kollektivistisiin muotoihin. Ideologian taustalla yleisen panarabistisen liikehdinnän ja luonnollisesti marxixmin ohella voidaan nähdä selkeästi myös eurooppalaisen nationalismin aihiot ja doktriinit. Sekä Aflaq että al-Bitar opiskelivat Sorbonnen yliopistossa, jossa he tutustuivat paitsi J.G. Herderin (1744-1803) ajatteluun “Kulturnation” -käsitteineen (kulttuuriraja kansakunnan määrittäjänä valtiorajojen, uskonnon tai etnisyyden sijaan: panarabisminkin ydin oli juuri tässä), myös J:G. Fichten (1762-1814) protososialistinen nationalismi, Auguste Comten (1798-1857) positivismi ja Ernest Renanin (1823-1892) kansallismielinen ajattelu sekä ranskalainen jakobinistinen porvarillisvallankumouksellisuuden perinne. Huolimatta idealistisista piirteistään ba’athismi on sekulaari oppi. Aflaq piti kuitenkin islamia arvokkaana arabialaiselle kulttuurille. Hän katsoi että itse asiassa koko monoteistisen henkisen kulttuurin muoto oli tyystin vieras Euroopalle, ja ominaispiirteellinen juurikin arabialaiselle maailmalle. Tämä monoteististen uskontojen asettaminen samalle viivalle näkyi mm. Saddam Husseinin Irakin tasa-arvoisessa uskontopolitiikassa.

Ba’ath -puolueen toiminta alkoi pienestä Aflaqin ja al-Bitarin ympärille ryhmittyneestä opiskelijajoukosta, joka lopulta organisoitui puoluemuotoon 1947. Puolue oli yhtenä primus motorina 1954 vallankumouksessa, ja toimi merkittävässä roolissa kun panarabistista Yhdistynyttä Arabitasavaltaa (1957-1961) muovailtiin Egyptin ja Syyrian välille. 1960-luvulla kansainvälinen  ba’ath -puolue jakautui Syyriaan asemoituneeseen regionalistiseen Qotri-liikkeeseen ja Irakista tukipohjansa ammentaneeseen nationalistiseen Qawmi-liikkeeseen. Muissa arabimaissa toimivat ba’athistipuolueet jakautuivat niin ikään em. fraktioihin, ja niin kussakin maassa alkoi toimia kaksi ba’ath -puoluetta. Kahden toisiinsa vihamielisesti suhtautuneen fraktion olemassaolo näkyi mm. 1980-luvun Irakin ja Iranin välisen sodan aikana, jolloin Syyria ainoana arabimaana piti Iranin puolta Irakia vastaan. Vasta myöhempi aggressiivinen USA:n politiikka alueella liennytti vanhojen kiistakumppanien välejä.

Tänä päivänä ba’athistiset puolueet ovat vallassa Syyriassa (nauha on haalistunut..) ja Libanonissa (osana Hizbollahin hallintokoalitiota) sekä suurempina (deba’athifikoitu Irak) tai piskuisempina oppositiovoimina muissa arabimaissa. Mielenkiintoista kyllä, ba’athismi on herättänyt viime aikoina kiinnostusta nk. kolmannen position, so. vasemmistofasismin, piirissä.

Nasserismi

Siinä missä ba’athismi on pitkälle hiottua teoriaa ja ideologiaa jota sitten on lähdetty toteuttamaan käytännössä, on nasserismi perustunut enemmänkin käytäntöön, joka sitten on ideologisoitu jäljestäpäin. Kuten nimestä voi päätellä, on nasserismi saanut nimensä ja muotonsa Gamal Abdel Nasserin (1918-1970) hallinnosta. Nasser masinoi Vapaiden upseerien liikkeensä avulla Egyptin 1952 vallankumouksen, ja nousi pian myös Egyptin presidentiksi. Hänen hallintonsa aikana merkittävä osa taloudesta sosialisoitiin, esim. kuuluisa Suezin kanava, jonka sosialisoimisesta puhjennut kriisi 1956 hankki Nasserille kansainvälistä tunnettuutta, kun hänen onnistui voittaa Ranskan, Ison-Britannian ja Israelin yhteinen vihamielinen interventio. Nasser nousikin arabimaailman kiistanalaiseksi johtohahmoksi.

Maailmanpolitiikassa Egyptin arabisosialistinen hallinto asemoitui liittoutumattomien maiden (NAM) johtomaihin (yhdessä Intian ja Jugoslavian kanssa; tästä vasemmistososialidemokraattien sanonta “Kolme on maailmassa suurta: Nasser, Nehru ja Tito.”), mutta suhteet Neuvostoliittoon (mm. Assuanin pato rakennettiin ja armeija modernisoitiin Neuvostoliiton tuella) olivat myös mallillaan. Neuvostoliitto antoi Nasserille sisäpoliittisesti vapaat kädet vastineeksi hänen johdonmukaisesti anti-imperialistisesta politiikastaan. Nasser tukahduttikin rautakouraisesti paitsi kommunistit, liberaalit kuin Muslimiveljeskunnankin (joka oli alkuun tukenut vuoden 1952 vallankumousta) näiden asettuessa poikkiteloin hallinnon kanssa.

Nasserismin määrittäviksi piirteiksi voidaankin katsoa selkeä sekularismi, anti-imperialismi, antisionismi, panarabismi (mm. Yhdistynyt Arabitasavalta -kokeilu juurikin Egyptin johdolla, ja 1950-luvun kiihkeä vaihe arabimaissa jolloin maa toisensa jälkeen vaikutti luisuvan kohti Nasserin vaikutuspiiriä), kolmannen tien ajattelu (NAM) ja siihen nivoutunut kolmen ympyrän teoria (näkemys siitä että Egypti on avainasemassa kolmannessa maailmassa panarabistisen, panafrikanistisen ja islamilaisen identiteetin solmukohtana) sekä luokkasopuinen valtiososialismi.

Kuuden päivän sodan katastrofi 1967 käänsi Nasserin ja sitä myötä nasserismin laskusuhdanteeseen. Nasser kuoli 1970, ja tappio 1973 Yom Kippurin sodassa ajoi Nasseria vallankahvaan seuranneen Anwar Sadatin (1918-1981) liennytykseen Israelin ja Lännen kanssa, pois NAM:in keskiöstä ja anti-imperialistisesta politiikasta ja pikkuhiljaa myös sosialismista kohti kapitalismia: Hosni Mubarakin (s. 1928) kaudella virinneet nasseristiset puolueet jo kiellettiin.

Algerian sosialismi

Sosialismilla oli sijansa myös Algerian historiassa. Vapaussodassa Ranskaa vastaan 1954-1962 vastarinnan masinoijina ja kamppailijoina siirtomaahallintoa vastaan toimivat sosialismistakin voimakkaasti inspiroituneet tahot, ja niinpä Algerian itsenäistyessä sosialistisiin kokeiluihin lähdettiin presidentti Ahmed Ben Bellan (s. 1918) johdolla innolla.

Siinä missä arabisosialismi esim. Tunisiassa, Syyriassa, Irakissa tai Egyptissä otti sekulaarin muodon, oli Algerian tie toinen. Maan valtapuolueena (ja pitkään ainoana sallittuna puolueena) toimineen FLN:n ideologiassa annetaan virallinen asema paitsi nationalismille ja sosialismille, myös islamille. Islamin merkitystä emansipoivana voimana siirtomaavaltaa vastaan onkin liian usein aliarvostettu, vaikka esimerkiksi Abdelhamid Ben Badisin (1889-1940) reformistisnationalistisilla islamin näkemyksillä on ollut kiistatonta vaikutusta.

Teollisuustuotannon organisoinnissa otettiin selkeästi oppia paitsi ranskalaisilta anarkosyndikalisteilta myös Josip Broz Titon (1892-1980) Jugoslavian itsehallinnollisesta samoupravljanje-mallista. Kansainvälisesti maan hallinto pyrki panafrikanismiin ja anti-imperialismiin, mutta myös liennytti suhteitaan emämaahan. Panarabismi vaikutti myös Algeriassa, jossa sen ajoittainen korostaminen sai maan laiminlyömään suurta berberivähemmistöään.

Ben Bellan vaihtuessa vallankaappauksessa 1965 Houari Boumedienneen (1932-1978) maan sosialistiset kokeilut ottivat selkeämmin valtiososialistisen suunnan. Myös anti-imperialismi ulkopolitiikassa lientyi merkittävissä määrin. Vaikka mitään virallista katkosta maan sosialistiseen menneisyyteen ei missään vaiheessa tehty, luovuttiin maan talouden sosialistisista muodoista hiljalleen Chadli  Benjedidin (s. 1929) hallinnon aikana seuraten maailmanpoliittisen kehityksen tendenssejä.

Jamahiriya – islamilaista sosialismia

Libyassa Muammar Gaddafin johtama nuorten upseerien joukko toimeenpani vallankaappauksen vuonna 1969 korruptoitunutta kuningashuonetta vastaan. Taivallettuaan alkuun tavanomaisen kolmannen maailman valtiososialistisen mallin tiellä, siirtyi Libya Sabhan julistuksen myötä vuonna 1977 jamahiriyan tielle, jonka suuntaviivat, “kolmannen kansainvälisen teorian”, Gaddafi määritteli 1975 julkaistussa Vihreässä kirjassaan.

Teoriassaan Gaddafi yhdistelee Mihail Bakuninin ja Pjotr Kropotkinin anarkistisia teorioita islamin egalitaarisiin ja emansipatorisiin tendensseihin.

Kolmannen kansainvälisen teorian on Vihreän teorian mukaan tarkoitus korvata ja ylittää sekä kapitalismi että konventionaalisempi sosialismi. Se kritisoi länsimaista “demokratiaa” teoreettisilta lähtökohdiltaan enemmistön diktatuuriksi, ja tarjoaa tilalle konsensuaaliselle päätöksenteolle pohjautuvia kansankomiteoita ja kansankongressia. Myöhemmin Gaddafi on täydentänyt jamahiriyan mallia toteamalla kansallisvaltion liudentuvan “suurten tilojen aikakautena” globalisaation myötä (tässä mielessä jamahiriyan konseptiin kuuluva patriotismi on relativistista). Anarkistiset hallintovaikutteet ovat näkyneet viimeaikaisessa kriisissä siten, että mm. hajautettu armeijakoneisto ja paljolti epäinstitutionalisoitu Gaddafin henkilökohtaiseen johtamiseen perustuva hallinto ovat tehneet mahdottomaksi minkään instanssin yksiselitteisesti kaapata valtaa ja syrjäyttää Gaddafi, kuten esim. Tunisiassa tai Egyptissä on juuri käynyt.

Vihreän kirjan mukaan yhteiskunnan moraali ja lait eivät voi riippua kulloisistakin yhteiskunnallisista olosuhteista, vaan niissä on jotakin objektiivisesti olemassa olevaa ja pysyvää. Juurikin tämä traditionalismi on luonut kiinnostusta Gaddafin teorioihin myös kolmannen position kentän, erityisesti kansallisanarkististen piirien parissa.

Jamahiriyassa talous on sosialisoitu valtiolle perheyrityksiä lukuun ottamatta. Sosialisoidut öljytulot toivat Libyalle paljon vaurautta, joka mahdollisti kattavan terveydenhuolto-, sosiaaliturva- ja koulutusjärjestelmät. Kun Libya pitkällisen kauppasaarron jälkeen avasi markkinansa Lännelle, alkoi järjestelmän rapautuminen.

Tietenkin on hyvä tehdä ero teorian ja käytännön välillä: monet Vihreän kirjan opetukset ovat jääneet puheen tasolla, tai niistä on ensivaikeuksien jälkeen luovuttu. Myös jatkuva ulkoinen uhka sekä useat vallankaappausyritykset ovat tuoneet kylmän reaalipolitiikan idealistisen toiminnan sijaan.

Kansainvälisessä politiikassa Gaddafi on ollut paitsi pontevan panarabistinen, kiihkeän panislamistinen, johdonmukaisen panafrikanistinen ja alusta asti tiukan anti-imperialistinen. Anti-imperialismi on manifestoitunut mm. tukena mitä moninaisimmille hallinnoille ja sissi-/vapaustaistelu-/terroristiryhmille (mm. IRA, PLO, RUF, Abu Sayyaf [lisäksi Gaddafi on tukenut emansipatorisempia uskonlahkoja kuten Children of Godia ja Osho-liikettä] jne.). Tämä on johtanut sekä diplomaattisiin selkkauksiin että sotilaallisiin konflikteihin mm. Ranskan ja Yhdysvaltojen kanssa, ja tuonut Gaddafille liikanimen “Libyan hullu koira”.

Viimeaikaiset siekailemattomat siviiliväestön teurastukset joihin Gaddafin hallinto on syyllistynyt, sekä ennen kaikkea sitä edeltänyt suurimmasta osasta sosialistisia rakenteita luopuminen ja aktiivisen liennytyspolitiikkaa USA:n ja Euroopan hallintojen suuntaan ovat taanneet jamahiriyalle kurjan jälkimaineen, jahka aikamme historiaa tullaan kirjoittamaan. Näistä kauheuksistakin huolimatta olisi syytä muistaa myös jamahiriyan ja Gaddafin ansiot, ja muistaa että nykyinen valtaan itsensä vyöttänyt despootti edustaa jotakin sangen muuta kuin taannoinen salskea nuori ja dynaaminen kansainvälisen vallankumouksen valiosoturi.

Arabisosialismi muissa muodoissaan

Tunisiassa Habib Bourguiban (1903-2000) johtama maltillinen arabisosialismi kaatoi kuningasvallan hetimiten maan itsenäistyttyä. Alun konfliktihakuisen emämaapolitiikan jälkeen suhteet Ranskaan lientyivät, ja Tunisia suuntautui länteen. Bourguiban hallinnon Neo Destour-sosialismi erottui selkeästi muista arabisosialismin malleista selkeän islamvastaisuutensa ja länsimielisyytensä sekä teoreettisen panarabismin puutteen (käytännössä Tunisian politiikka tosin oli solidaarista esim. Palestiinaa kohtaan) vuoksi. Tunisialaista mallia voidaan pitää siis jotakuinkin oikeistososialidemokraattisena. Talous oli markkinoita ohjailevaa valtiososialismia. Huomionarvoisa oli myös Maareformi lakkautti feodalismin rippeet maasta. Asteittain laimentunut laimea sosialismi kaatui 1988 kun osin jo senilisoitunut Bourguiba syrjäytettiin, ja tilalle nousi nyttemmin vallasta pullautettu Zine al-Abidine Ben Ali (s. 1936).

Irak oli ba’athistihallinnon ohella toisten arabisosialististen hallintokokeilujen kenttänä: mm. Arifin veljesten hallinto sekä Abdel Karim Kassemin (1914-1963) rautakourainen valtiososialistinen hallinto edustivat panarabismin kyllästämiä arabisosialismin muotoja. Syyria puolestaan seilasi ba’athistikokeilujensa ohella läpi eriasteisten sosialististen kokeilujen aina kansallissosialistissävytteisistä panarabistisista armeijasosialismin muodoista Neuvostoliiton kanssa flirttailevan tavanomaisemman arabisosialismin muotoihin.

Lähinnä kuriositeettiarvon vuoksi voidaan mainita Länsi-Saharan sissiliikkeen sosialistinen luonne, Mauritanian Mokhtar Ould Daddahin (1924-2003) “islamilainen, nationalistinen, sentralistinen ja sosiaalidemokraattinen” valtiososialistinen hallinto, islamistisen vallankumouksen 1980-l. katkaisema Sudanin Jaafar al-Nimeirin (1930-2009) kompuroiva mutta valtapoliittisesti taidokas panarabistinen arabisosialismi, Tshadin ajoittaiset epämääräiset yritelmät sekä ainoana selkeän marxilais-leninistisenä hallintona arabimaailmassa esiintynyt “Lähi-idän Kuuban” eli Etelä-Jemenin hallinto, joka päättyi Jemenin yhdistymiseen länsimielisen Pohjois-Jemenin johdolla. Koska Somalia on Arabiliiton jäsen, lienee paikallaan mainita myös Mohamed Siad Barren (1919-1995) sotilashallinto, jossa oli aimo annos marxilais-leniniläis-maolaista vaikutetta kyllästettynä pansomalistisella nationalistisella ideologialla. Törmäyskurssi Etiopian sosialistihallinnon kanssa vieraannutti Somalian itäblokista, ja sosialistinen kokeilu päättyi maan nykyiseen kaaokseensa ajaneeseen vallankaappaukseen 1991. Oma lukunsa on tietenkin Palestiina, jonka aatehistoriallisen laajuutensa vuoksi on jätetty artikkeli ulkopuolelle, sekä Libanon, jossa sosialidemokraattisten kokeilujen ohella mielenkiintomme ansaitsee Hizbollahin toiminta, ideologia ja hiljattain valtaan astunut islamilaisen sosialismin hallinto. Hizbollah on malliesimerkki onnistuneesta rinnakkaisvallan rakentamisen kautta toteutetusta vallankumouksesta, sekä eräänlaisesta vallankumouksen moneuden toteutumisesta; huolimatta khomeninilaisesta panislamistisesta doktriinistaan Hizbollahin ideologiaan kuuluu näkemys vilpittömästä yhteistyöstä muiden – ateististenkin – vallankumouksellisten voimien kanssa. Tämä näkyy myös nykyisessä Hizbollah -vetoisessa hallintokoalitiossa. Hizbollahista maininnanarvoisaa on myös kulttuurirelativistinen islamismi, ja sen seurauksena feministinen tendenssi joka sisältyy ideologiaan.

Arabivallankumousten yleispiirteitä ja opetuksia

On muistettava että huolimatta paikoin ankarin verisin taisteluinkin ja kyynelvuoin virratessa saavutetut valtiolliset itsenäisyydet eivät ole vanhoissa kolonialismin kohteena olleissa maissa merkinneet vapautta imperialismista: se on vain muuttunut uuskolonialistisiin muotoihin. Taloudet ovat säilyneet usein kovistakin yrityksistä huolimatta muodoltaan vanhojen emämaiden suurpääoman intresseille alisteisina raaka-ainevarastoina ja ylituotannon purkualueina. Mitä tulee arabimaailmaan, on öljyn asema ja sen kaksoisluonne siunauksena ja kirouksena ilmeinen.

Paitsi talous- myös kulttuuri-imperialistiset voimasuhteet ovat lyöneet leimansa alueen olo- ja valtasuhteisiin. Ilmiöstä kiinnostuneet voivat tutustua paitsi Frantz Fanonin teokseen “Black skin, white masks” tai Edward Saidin teokseen Orientalismi.

Kansainvälisen pääoman ja vanhojen emämaiden etuja on usein kuhunkin maahan muodostunut nk. compradoriporvariston luokka. Tuon luokan valta-asema paikan päällä on tiukasti sidoksissa heidän rooliinsa suurpääoman lakeijoina – on heidän taloudellisen menestymisensä kannalta edullinen asetelma, että imperialistiset taloussuhteet jatkuvat. He ulosmittaavat osansa riistetystä voitosta itselleen ja suurpääoma pitää loput. Tuon compradoriluokan olemassaolo ja sen elimellinen kiinnittyminen kansainväliseen kapitalistiseen talousjärjestelmään on hyvä pitää mielessä.

Arabivallankumousten toimeenpanevana voimana pääosin armeija, virkamiehistö ja sivistyneistö – eli määritelmällisesti nk. vapaat ammatit ja työläisaristokratia. Vallankumousten tukipohja on ollut laajalti pikkuporvaristossa. Marxilaisittain katsoen sosialismi on siis näiltäkin osin ponnistanut sangen epäedulliselta pohjalta. Poikkeuksena voidaan mainita osin Algeria, jossa sekä työläisillä että talonpojilla oli olennainen osansa vallankumouksen liikevoimasta.

Uuraista yrityksistä huolimatta arabisosialistiset kumoukset yksi toisensa jälkeen murskautuivat kansainvälisen kapitalismin rautakoron alle. Taistelu ei ollut kuitenkaan turhaa. Se antoi paitsi arvokkaita opetuksia, myös kykeni paikoin kiistatta aikaansaamaan konkreettisia parannuksia yhteiskunnallisissa oloissa. Mm. feodaaliset rakenteet onnistuttiin purkamaan, naisten asemaa edistämään ja ennen kaikkea onnistuttiin iskostamaan ihmisten mieliin sosialistisen tietoisuuden alkiot, kapinan siemenet joista tämänkin päivän mullistukset versovat.

Arabisosialismin eri muodot ovat kukin olleet historiallisia ilmiöitä, siis joihinkin tiettyihin historiallisiin olosuhteisiin ja sitä kautta aikaansa sidottuja. Jo ilmenneissä muodoissaan ne ovat mennyttä maailmaa, eikä niitä voida soveltaa enää sellaisinaan: esim. luokkapohja ja luokkien väliset voimasuhteet ovat muuttuneet. Tietenkin toki jokainen arabisosialistinen suuntaus pitää sisällään kehityskelpoisia aihioita, joiden pohjalta voidaan lähteä rakentamaan uusia, nykypäivän tarpeisiin soveltuvia sosialismin muotoja. Aivan varmasti myös nuo uudet ideologiat tulevat sisältämään omaleimaisia paikallisia piirteitään. Eritoten panarabismi on aatteellinen ilmiö jonka viimeaikojen “arabimaiden kevät” on osoittanut eläväksi ja ajankohtaiseksi. Aika tulee näyttämään, josko tämä uusi vallankumousten aalto kykenee murtamaan kansainvälisen pääoman taloudellisen ja länsimaisen kulttuurin hegemonisen ylivallan. Toivoa ainakin niin sopii.

Ville Rantanen

Artikkeli muovattu Tampereella 20.3.2011 pidetyn Pienen arabivallankumousseminaarin alustukseni pohjalta

Marxilainen Työväenliitto tuomitsee myös suomalaisten valtamedioiden tiedonanon, joka oli sionistihallituksen virallisen tiedottamisen kopio. Myös Suomen hallituksen kanta oli laimea. Ei voi vedota murhaajiin ja odottaa heidän tekevän objektiivista selontekoa tapahtumista. Suomen hallitus on odottavalla kannalla. Ennen oman kannan muodostumista odotettiin ensin EU:n ja sitten amerikkalaisten kannanottoa asiaan. Suomen hallitus on ennenkin nielaissut oman nöyryyttämisensä, kun sionistinen täsmäpommi tähtäsi ja tappoi suomalaisia sotilaita Libanonissa. Silloinen ulkoministeri Tuomiojakin oli vaatinut tapauksen tarkkaa tutkimista. Suomen valtio on osasyyllinen verilöylyyn, sillä vastoin omaa perustuslakiaan, se käy kauppaa aseista ja asejärjestelmistä sotaa käyvän teokraattisen valtion kanssa.

Suomen työväenluokan ja nuorison pitää aktivoitua ja yhdistää voimansa palestiinalaisten kanssa. Kolme vuotta kestäneestä Gazan saarrosta on päättänyt yksin Israelin valtio. Suomen valtio pitää pakottaa katkaisemaan kaikki kaupalliset, sotilaalliset ja diplomaattiset suhteensa Israeliin.

-          Israel saartoon – ei Gaza!
-          Kaikki suhteet Israeliin poikki!
-          Vapaan Palestiinan puolesta!

Marxilainen Työväenliitto

ICAHD Finlandin perustaminen

Yliopistojen avatessa vuoden 2009 kesäloman jälkeen ovensa uusille ja vanhoille opiskelijoille, kokoontui joukko Israel/Palestiina -aktivismista kiinnostuneita nuoria aikuisia eräässä helsinkiläisessä kahvilassa. Kokoontumisen tarkoituksena oli päättää kiinteän Israel/Palestiina -konfliktiin keskittyvän organisaation perustamisesta, toiminnan luonteesta ja tämän syntymäisillään olevan organisaation nimestä. Osanottajien oltua yksimielisiä toiminnan vakiinnuttamisesta ja rekisteröidyn yhdistyksen perustamisen tarpeellisuudesta, päätettiin järjestön nimeksi ottaa ICAHD Finland allekirjoittaneen ehdotuksesta.

Mikä ICAHD?

ICAHD eli Israeli Committee Against House Demolitions on israelilaisen rauhanaktivistin Jeff Halperin perustama, suoraa poliittista toimintaa harjoittava järjestö, jonka tavoitteena on lakkauttaa Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden sotilaallinen miehitys ja aikaansaada kansainväliseen lakiin perustuva oikeudenmukainen rauha Israel/Palestiinan alueelle. Järjestön nimi on viittaus Israelin harjoittamaan palestiinalaisperheiden talojen tuhoamispolitiikkaan. ICAHD on kehittänyt lukuisia strategioita tämän kansainvälistä lakia rikkovan politiikan vastustamiseksi. Tunnetuin näistä lienee tuhottujen talojen jälleenrakentaminen, joka suoritetaan yhteistyössä palestiinalaisperheiden ja -yhteisöjen kanssa ja heidän luvallaan. Halper, joka oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi vuonna 2006, tähdentää aina tilaisuuden tullen, että ICAHD:in toteuttama jälleenrakentamistyö ei ole ensisijaisesti humanitääristä avustustyötä, josta esimerkiksi Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansainvälinen liike on tullut tunnetuksi. Jälleenrakennus, jota ICAHD tekee, on avointa poliittista vastarintaa ja kansalaistottelemattomuutta. ICAHD on jälleenrakentanut n. 170 taloa, mikä ei tosin ole aivan riittävästi: Israel on tuhonnut vuoden 1967 jälkeen n. 24 000 taloa.

ICAHD:in kanssa yhteistyötä tehneenä ja järjestön henkilökuntaa tuntevana olin sillä kannalla, että Suomen jaoston perustaminen tälle osaavalle ja omistautunutta työtä tekevälle israelilaispalestiinalaiselle järjestölle ei olisi lainkaan kehnompi ajatus.

ICAHD Finland ja Suomen kytkökset Israel/Palestiina -konfliktiin

Olen ollut Israel/Palestiina -konfliktin kansainvälisessä rauhantyössä mukana kymmenkunta vuotta, ja osan ajasta olen toiminut eri organisaatioiden puitteissa, kuten lukioaikoina ollessani yksi Amnesty Internationalin Israel/Palestiina -maakordinaattoreista. Osan ajasta olen puolestani toiminut freelance-pohjalta siten, että olen edennyt projekti projektilta ja tehnyt yhteistyötä lukuisten israelilaisten ja palestiinalaisten järjestöjen kanssa. Vasta alettuani tarkastella lähemmin Suomen yhteyksiä Israel/Palestiina -konfliktiin jouduin uudelleenarvioimaan toimenkuvaani. Tästedes keskittyisin Suomen ulkopolitiikan osuuteen konfliktissa .

Kaikki tämä juonsi juurensa seuraavasta yksinkertaisesta mutta sitäkin epämiellyttävämmästä havainnosta: Suomi, tuo syleilevästä arvostuksesta nauttiva kansainvälisen yhteisön pohjoinen mallijäsen, tekee mittavaa asekauppaa Israelin aseteollisuuden kanssa. Puolustusministeriö on ostanut käytössään olevilla verorahoilla pelkästään vuodesta 1999 lähtien israelilaisia aseita yli 152 miljoonalla eurolla. Tuntui jokseenkin kummalliselta, että tämän luvun pysäyttävyydestä huolimatta julkinen keskustelu ja Suomen mediakenttä keskittyivät mielummin vaikkapa siihen, tuovatko maahanmuuttajat Suomelle tuloja vai menoja, ja mitä tehdä oudoille romanikerjäläisille, joita nykyisin tapaa etenkin Helsingin keskustassa – edes menemättä niin kutsuttuun viihteelliseen uutisointiin, jota tapaa mediassa tuskin kenenkään mielestä liian vähän.

ICAHD Finlandin tekemä tutkimus ja asekauppakampanja

Päätimme alkaa tutkia niitä israelilaisia aseyhtiöitä, joiden kanssa Suomi käy kauppaa. Yhdessä Petter Nissisen kanssa aloimmekin tarkastella lähemmin Elbit Systemsiä ja Rafael Advanced Defense Systemsiä, yhtiöitä, joiden kanssa Suomi on käynyt kauppaa yli sadalla miljoonalla eurolla. Julkaisimme tutkimustulokset ja lähetimme niitä eteenpäin suomalaisille tiedotusvälineille. Kaikessa lyhykäisyydessään osoitimme selvityksessämme, että Elbit ja Rafael osallistuvat sotarikoksiin. Toimme myös esiin sen mitä ilmeisimmän johtopäätöksen, että käymällä noin massiivista kauppaa yhtiöiden kanssa Suomi tukee niitä israelilaistoimijoita, joille Israelin käymät sodat ovat taloudellisesti elintärkeitä. Lisäksi kaupat tukevat Israelin aseteollisuuden kykyä tuottaa kalustoa maan armeijalle.

Taloussanomien päätoimittaja Hannu Sokala kiinnostui selvityksestämme ja lehti julkaisi tutkimuksemme pohjalta paljon keskustelua herättäneen artikkelin otsikolla Järjestö: Suomi tukee asekaupoilla Israelin sotarikoksia. Heti artikkelin julkaisemisen jälkeen tuli puhelinsoitto Ylen Ykkösaamusta ja minua haastateltiin suorassa lähetyksessä. Kampanjamme Suomen ja Israelin käymän asekaupan lakkauttamiseksi oli lähtenyt liikkeelle.

Taloussanomat julkaisi artikkelin kiirastorstaina: eipä aikaakaan kun ICAHD Finlandin facebook-ryhmä oli kerännyt enemmän jäseniä kuin yksikään poliittisen puolueen nuorisojärjestö facebookissa.

Tutustu materiaaliimme ja osallistu kampanjointiimme osoitteessa ICAHD Finland

__Bruno Jäntti

Kampanjasivut: Auta lakkauttamaan Israelin ja Suomen välinen asekauppa

__25.01.2008
Marxilainen Työväenliitto

Kannanotosta äänestettiin MTL:n 4. järjestökokouksessa

Muut syyt

Gaza-sodassaan Israel seuraa isonveljensä oppeja, niin kuin niitä sovellettiin Afganistanissa ja Irakissa. Gazan saarto on kuin kopioitu versio Irakin saarrosta 90-luvulla, joka maksoi miljoonan ihmisen hengen, joista puolet oli lapsia. Hamasin sotilaallisen tuhon lisäksi maasodan tavoitteena on se, että kansan poliittinen tuki kohdistuisi Israelin kannalta ”turvallisempiin” käsiin. Eräässä Ehud Olmertin hallituksen sotakokouksessa hän määritteli, että tehtävänä on vaihtaa Gazan hallitus länsirannan kaltaiseksi nukkehallitukseksi. Tämä on sodan poliittinen tavoite.
Paitsi barbariasta kertova ilmaisin, Israelin uusi sota on myös sionismin syvän kriisin merkki. Libanonin sodan tappion jälkeen kaksi vuotta sitten, sionismi on vaipunut syvään kriisiin, joka heijastuu monelle tasolle. Sotilaallinen sektori, tiedustelu sekä kokonaisuudessaan poliittisen eliitin kyky ajaa sionismin intressejä on kyseenalaistettu. Koalitiohallituksen pääministeri ja Kadima –puolueen johtaja sekä Libanonin sotaretken päällikkö ovat joutuneet eroamaan kesken hirvittäviä korruptio- ja seksiskandaaleja, jotka ovat syövyttäneet loputkin sionismin arvovallasta ja oikeutuksesta. Näiden raunioista esille on tullut Netaniahun Uus-Likud –puolue, joka tällä kertaa pitää sisällään avoimen rasistisfasistisen äärioikeistopiirin. Ulkoministeri Jipi Livni ja demarisionisti sekä Toisen Internationaalin varapuheenjohtaja puolustusministeri Ehud Barak käyttävät hyväkseen sotahysteriaa ja yrittävät nostaa osakkeitaan tulevissa vaaleissa muuttamalla ruumiit ääniksi.
Gazan kaupungin labyrintit voivat kuitenkin osoittautua sionismille haudaksi samalla tavalla kuin Libanonin rotkot vuonna 2006 silloin kun sinne mentiin. Sen lisäksi voi käydä niin, että Hamasin kannatus nousee länsirannalla ja kaataa Abbasin hallituksen, sen sijaan että Hamasin hallitus vaihtuisi maltillisemmaksi Gazassa. Gazan sota voi helposti laajentua Libanoniin, Syyriaan ja Iraniin ja kattaa koko laajan Lähi-idän alueen. Osa sionisteista olisi tyytyväinen sellaiseen ratkaisuun koska siihen USA:N uuden presidentin olisi pakko sekaantua.olisi pakko sekaantua. Tämä kaikki vieläpä aikana, jolloin kapitalismi kokee kuoleman kouristuksiaan Yhdysvalloissa ja muissa metropoleissa, ja Irakin ja Afganistanin sotien perspektiivit näyttävät imperialismin kannalta synkiltä.

Myötäsyyllisiä ja rikoskumppaneita kaikkialla

Gazassa on räikeästi rikottu kansainvälistä oikeutta. Siellä on käytetty köyhdytettyä uraania ja valkoista fosforia; on todistetusti teurastettu siviilejä ja tuhottu avustusmateriaalia. Näistä ja muista sotarikoksista kukaan niin sanotusta ”kansainvälisestä yhteisöstä” ei vaadi Israelin johtajia tilille. Kokonaisuudessaan ”kansainvälinen yhteisö” on tähän kansanmurhaan myötäsyyllinen rikoskumppani. Kansainvälinen media vääristelee toistuvasti totuutta syyllistämällä sodasta Hamasia. Kirjoitusten rivien välissä annetaan ymmärtää, että tätä ei tapahtuisi jos Hamas luopuisi ”ohjuksistaan” ja että se loppuisi kenties heti kun Hamas lopettaisi niiden ampumisen. Yhden israelilaisen kuolonuhrin arvo painaa enemmän kuin 700 palestiinalaisten. Israelin brutaalin väkivallan ”tuomitseminen” kohtuuttoman voimankäytön termein on tekopyhyyttä. Argumentti kohtuuttomasta voimankäytöstä kertoo välillisesti siitä, että voimankäyttö olisi oikeutettua, jos siinä olisi kuollut vähemmän palestiinalaisia. Jää vastausta vaille kysymys, montako palestiinalaissiviiliä tarvitaan siihen, että kansanmurha olisi ”kohtuullinen”? Kansainvälisen yhteisön, ts. länsimaiden poliittisen eliitin ja medioittensa kädet ovat tahrittu palestiinalaisten lasten vereen.
Erityisen rikollinen teko on Yhdysvaltojen suorittama YK:n turvallisuusneuvoston maltillisimpienkin tulitaukolauselmien estäminen. Libanonin sodan tavoin sionismi on pyytänyt lisäaikaa suorittaakseen tehtävänsä loppuun, ja sitä on myös annettu. Saksan hallitus ja EU tšekkiläisen puheenjohtajamaan suulla puhuu puolustussodasta. Sodan 12. päivänä käyty Abbasin ja Israelin edustajan väittely YK:n kokouksessa, joka lähetettiin ympäri maailmaa suorassa lähetyksessä, oli silkkaa teatteria ja osa kansainvälisestä farssista, jota näytellään Palestiinan kansan kustannuksella. Abbas on palestiinalaisasian petturi, eikä hänellä ole oikeutta edustaa Gazaa missään kansainvälisissä kokouksissa. Arabivaltioiden taantumuksellinen eliitti Saudi-Arabiasta Egyptiin ja Jordaniaan eivät ole nostaneet pikkusormeakaan auttaakseen palestiinalaisia. Mubarakin esittämä ”rauhansuunnitelma” on Livnin laatima. Mubarak esittää sitä samaan aikaan kun pitää Gazan etelärajaa tiukasti kiinni. Protestoivia palestiinalaisia ampuvat niin Mubarakin kuin Abbasinkin sotilaat / poliisit ja Arabiliitto ei ole tuominnut edes näennäisesti sionismin raakuuksia.
Kahden valtion näköalat ja Oslon sopimusten kaltaiset kompromissit johtavat vain palestiinalaisten johdon integroimiseen sionismin tavoitteisiin. Fatahin korruptoitunut johto on täysin mädäntynyt. Oslon jälkeen kompromissit kompromissien jälkeen ovat heittäneet sen sionismin syliin, jonka seurauksena se on tänään sionismin pelinappula. Sillä tavoin palestiinalaismassojen johdon hegemonia jäi Hamasin käsiin. Terveiden voimien Fatahin ja PLO:n sisällä pitää tehdä omat johtopäätöksensä, sillä palestiinalaiskansalla on ystävät vähissä. Kahden valtion ratkaisu, jossa toinen olisi toisen sisällä ja koostuisi kahdesta bantustanin tapaisesta isosta keskitysleiristä on petosta. Siihen ei enää usko kukaan. Väite, että sionismi on juutalaisuuden ainoa puolustaja on hävytön valhe. Väite, että sionismin vastaisuus tarkoittaisi antisemitismiä on pelkkää demagogiaa. Tel Avivissa on nähty 10 000 juutalaisen sodanvastainen mielenosoitus ja New Yorkissa marssivat arabit ja juutalaiset yhdessä. Torontossa juutalaisnaiset valtasivat Israelin konsulaatin ja protestoivat sotaa vastaan. Massiiviset sodan vastaiset mielenosoitukset lännessä on vielä yksi palestiinalaisten ystävä. Nyt kun kriisi ja luokkataistelu pakottavat työväenluokkaa ja nuorisoa muutenkin kadulle, Palestiinan kysymyksen pitää olla keskeisessä asemassa kaikessa liikehdinnässä.

Yksi uusi suuri intifada ympäri maailmaa on ainoa voima, joka voi estää Sionin natsisoturit suorittamasta uutta holokaustia.
-    Näpit irti Gazasta

-    Loppu sionismin terrorille

-    Israelin joukot pois Gazasta

-    Voitto Palestiinan vastarinnalle

-    Alas sionismi

-    Kaikki imperialistiset voimat pois Lähi-idästä. YK ulos Libanonista

-    Kaikkien palestiinalaispakolaisten paluu omalle maalle

-    Vapaa sekulaarinen ja sosialistinen demokratia koko historiallisen Palestiinan alueelle, jossa elävät kaikki uskonnot sovussa laajan Lähi-idän alueen sosialistisen federaation puitteissa

_____10.01.09
Dimitris Mizaras

Puhe on pidetty sodan vastaisessa mielenosoituksessa Oulussa 10.01.09

Israeli troops out of Gaza immediately!

Victory to the Palestinian Resistance!

Down with the Zionist state!

For a free, united, secular, socialist Republic in the entire historic territory of Palestine embracing the Arabs and the Jews!

The murderous war of extermination unleashed by Israel on the people of Gaza is testimony to the vicious nature of the Zionist state–if that kind of testimony was ever needed. Hypocritically presented as an attempt to stop the shelling of southern Israel with missiles and mortars by Hamas militants, the assault is in effect an all out endeavour to intimidate the civilian population of Gaza in order to eventually bring down the Hamas government elected through universal suffrage in 2005. So far more than 660 (up to now, January 7, 2009)Palestinians, among whom many children, elderly and non-combatant women, have lost their lives as a result of Israeli bombing and more than 3000 have been injured. The list of some of the buildings targeted by Israeli war planes is also telling: the prime minister’s office and several ministries, other governmental buildings, the Islamic University, and, most importantly many mosques, six to date. None of these can reasonably be argued to belong to Hamas; they are all the common patrimony of the Palestinian people, a people impoverished by decades of ruthless colonial oppression. The ground war now targets whole cities–Beit Lahiya, Beit Hanun, Jabaliya, as well as Gaza City, the capital of the Strip. Even Rafah in the south bordering Egypt is being heavily pounded by air strikes targeting the web of tunnels that serve for provisions coming into Gaza–a vital source of supplies for the population of Gaza given the vicious economic blockade being implemented by Israel for a long time now. It is the whole population of Gaza, 1.4 million souls, including children, the elderly, women and civilians in general, that is suffering immensely as a result of this ferocious offensive by the Zionist state on the densest population settlement on earth.

A war for “regime change”

In attacking Gaza, Israel is following in the footsteps of its “big brother”, i.e. US imperialism, replicating the policies pursued by the latter against Saddam’s Iraq. Having received the mandate of the people of Gaza in landslide elections in 2005, Hamas has been in power in the territory ever since. The fact that Hamas does not recognise the legitimacy of the Zionist state, added to its refusal to comply, in contrast to al Fatah under the rule of Mahmoud Abbas and its stooges in the so-called Palestinian Authority in the West Bank, with the dictates of the so-called “Oslo peace process” has led Israel to adopt an outright hostile policy to the government in Gaza elected freely by the people of the territory. The complete blockade of the territory for a long time now was very much a replica of the embargo staged on Iraq in the 1990s by the US and the EU, with the seal of approval of the United Nations, that parliament of imperialist bandits, an embargo that cost the lives of nearly one million Iraqi citizens, including around 500 thousand children. Gaza, for its part, has gone with two or three hours of power daily and a meagre ration of food for a very long time now. As a result, today, under the Israeli offensive, the population has to survive without electricity, without water, without a functioning telephone network and with a dire shortage of food–and all this in terribly cold weather.

The war declared on the territory is itself very clearly a war for “regime change”. Apart from dismantling a part of the military power of Hamas, the Zionist state aims to terrorise the civilian population of Gaza in order to lay the basis for the fall of the government and its transfer to “safer” hands. Naturally, all kinds of public relations ploys are being used to mask this objective. A top level Israeli official reveals, under condition of anonymity, that during a war cabinet meeting, Prime Minister Ehud Olmert has said very clearly that “the objective is not to topple the government”. And this crap, very visibly a manoeuvre of public relations, is spread far and wide by the international media! Unfortunately for Israel and its acolytes, deputy prime minister Chaim Ramon blundered early on and has gone on record for having declared that “the aim of the operation is to bring down the regime” (French daily Le Monde). This is definitely where truth lies: the political content of the war is the attempt by Israel to bring down the Hamas government in Gaza and replace it with a more docile government that will bend to its diktat.

The new war of aggression of Israel against the Palestinian people in Gaza is not only a sign of the barbarity but also a symptom of the deep crisis of Zionism itself. After its humiliating defeat in 2006 at the hands of the Hezbollah militia, the Zionist regime has plunged in a deep crisis affecting all the military, intelligence and political Israeli establishment while the head of the State of Israel, the head of the Kadima-Labor Coalition government and the head of the army of invasion in Lebanon had to resign under an avalanche of scandals destroying what was left of authority to these embodiments of the Zionist institutions. Over this shambles emerged Netanyahu of the right wing Likud (which includes now an openly racist-fascist wing) as the probable winner in the coming Israeli elections in February 10, 2009. Kadima’s leader and Foreign Minister Tzipi Livni and Labor’s leader and Minister of Defence Ehud Barak have planned their aggression to Gaza in a timing that helps them to use war hysteria to advance their electoral chances (and apparently, in this cynical and criminal exchange of corpses with votes they succeeded according to the polls).

But the attempt by the war in Gaza to re-stabilize the Zionist State after the Lebanese 2006 debacle and to re-elect a Kadima-Labor Coalition to continue the fraud of a “dialogue” with the puppet Abbas in Ramallah while eliminating Hamas (including a new Hamas electoral victory) is condemned to fail. Credibility to Israel’s deterrent power could be further damaged, particularly “if they enter the deadly labyrinth of Gaza City and its refugee camps, as they were suckered into the treacherous ravines of South Lebanon”( Financial Times, January 4, 2009) Gideon Rachman, a columnist of the Financial Times characterises the aggression as “Israel’s self-defeating Gaza offensive” ( FT January 5, 2009).

The war in Gaza destabilizes further an already chaotic Middle East and produces new explosive problems for the Zionist regime and its allies in the West and in the Arab world in the middle of the worst world capitalist crisis in history.

Universal complicity

The whole of the so-called “international community” has a share in the responsibility regarding the death of hundreds and the untold misery of the entire population of Gaza. The international media are adamant on attributing the blame on the missiles and mortars fired by Hamas into Israel, thus balancing out the occasional death of an Israeli citizen every so many months against the death of more than 660 Palestinians (and still counting!) within 10 days! The talk on the “disproportionate use of force”, rampant in the media, is still another smokescreen that justifies, rather then condemns, the murderous acts committed by Israeli forces, implying as it does that, in itself, the onslaught is justified, but that Israel should be a bit more restrained. The question that naturally arises is how many Palestinian casualties would make the Israeli assault more “civilised” and “proportionate”?

United States imperialism must surely have been consulted by Israel before the decision to attack was made. In any event, the Bush Administration is now standing squarely behind the massacre of the Palestinian population. It has even blocked the meek UN Security Council draft resolution on the issue, lest this should pave the way for a ceasefire and get in the way of Israel in achieving its aims. The EU, as represented by its present official Czech presidency, has come out unequivocally on the side of Israel, as has the German government. Sarkozy, in a familiar show of French and personal illusion de grandeur, is posturing for a ceasefire, making it clear, nonetheless, that what is needed is a “durable ceasefire”, i.e. one that has tamed Hamas into accepting Israeli conditions.

The Security Council staged a show on the 12th day of the massacre, trying to make the peoples of the world believe that it is really concerned about what is going on. The live broadcasting of the speeches of Mahmud Abbas and the UN representative of Israel by international network channels was part of the farce being played out. Abbas, a traitor to the Palestinian cause, cannot, et this point, in any manner be considered to be providing the viewpoint of the people of Gaza (or of the Palestinian people at large, for that matter—he is now, incidentally, jockeying to extend his mandate, which expires at the end of this month of January).

Russia manoeuvres between imperialism and its local would be allies, particularly Syria. It refused to take a stand in defense of the embattled Palestinian people. To show its resurgent geopolitical role, it moved in the region in crisis two important ships of the Russian Fleet, a missile destroyer escorting Russia’s only air carrier “Admiral Kuznetsov”, which has anchored offshore the southern coast of Turkey.

The reactionary Arab states, from medieval Saudi Arabia and the Gulf sheikhdoms to the more “modern” dictatorships such as Egypt and Jordan have not yet lifted a finger in order to help their Palestinian brothers and sisters. Livni had announced Israel’s coming war while she was on official visit in Egypt, and Mubarak’s regime not only keeps the Egyptian borders with Gaza closed but also its troops fired against the Palestinians assisting Zionist fire. As the Israeli newspaper Haaretz revealed on January 5 Hosni Mubarak had told European officials that Hamas must not be allowed to win the conflict in the Gaza Strip. No wonder then that even Condoleezza Rice “commends” the resolution proposed by Egypt concerning a diplomatic solution to the war: Mubarek’s stand can only play into the hands of Israel. The Arab League has not even made the most formal hypocritical noise of protest in the face of the Israeli atrocities. All these reactionary states are tied hand and feet by their utter servility to US imperialism, depending as they do on its support for their survival. They are also dead scared by the prospect of a Palestinian victory against Zionism, since this would trigger a massive revolt against their hold on power.

Closer to home, Greece and Turkey bear responsibility for the atrocities committed by Israel as well. Both countries have military pacts and close military and intelligence cooperation with Israel A few months ago, Israel-Greek military exercises took place in Crete having as a declared target Iran. The US military bases in Crete and other US/NATO facilities in Greece, as well as in Turkey and the British bases in Cyprus are crucial for any imperialist intervention in the Eastern Mediterranean and the Middle East. The Karamanlis right wing government, which still faces the upheaval from the December 2008 popular revolt, shares all the hypocrisy of the dominant European Union powers; it “regrets” the Israeli invasion and condemns the “violence” of…Hamas.

The hypocrisy of the semi-Islamist government of Turkey has reached disgusting proportions. Prime Minister Erdoğan’s first reaction to Israel’s onslaught was: “This is an affront on our respectability”, a reaction that would make him the laughing stock of the world, since his “respectability” pales into insignificance when compared to the death of a single Palestinian child. However, there also resides in this comment the tragedy of a politician reared in the anti-Semitic environment of the Islamist milieu, where the whole world is considered to be ruled through a Jewish conspiracy, the same politician now finding himself exposed as a friend of Zionism against the Palestinian people. Israeli Prime Minister Ehud Olmert had visited Erdoğan barely four days before the air bombardment began and, given the close collaboration between the two countries, the question is rightly being asked whether Olmert let Erdoğan in on his plans to attack Gaza, an extremely embarrassing situation for the latter. Having tried to pursue a policy of “regional power” mediating between contending forces in the Middle East and the Caucasus (the most ridiculous instance being the attempt to establish a non-aggression pact between Caucasian states and Russia in the aftermath of the Russian-Georgian war last summer), Erdoğan has now visited Damascus and Amman in order to promote détente, whereas any policy that does not confront the brutal Israeli aggression head on really plays into the hands of the aggressor. Turkey has become, in the course of the last two decades, a quasi-strategic ally of Israel, holding common war games with the Zionist state, allowing Israeli pilots to train in Turkish airspace, signing a multiplicity of military agreements, and entrusting many different military renovation projects to the Israeli military-industrial complex.

Freudian slip: who is Barack Obama monitored” by?

Since his victory in the US presidential elections, Barack Obama has been the darling of the reformist and pacifist wing of the antiwar movement in the United States and the West in general. The Stop the War Coalition of Britain (sister organization of the organization with the same name in Greece and other countries) made its nature clear for all to see by declaring that it was “delighted” to see Obama elected. For days and weeks after Obama’s victory, the democratising and liberal left worldwide clamoured to convince ordinary people that Obama was the hope of all, both in the economic area and regarding US foreign policy, including the question of war. Given Obama’s own statements on the different aspects of foreign policy and his choice of personnel (e.g. his promise of a “surge” in Afghanistan, his threat of bombing Pakistan, something even George W. Bush has been doing under cover, his all too clear allegiance to Israel, his pick of Joseph Biden, a resolute friend of Zionism, as running mate, his prevarications on the question of withdrawal of troops from Iraq late in the campaign, his choice of Emmanuel Rahm, a notorious Zionist, as White House Chief of Staff, and the final nail in the coffin of illusions, the nomination of Hillary Clinton for Secretary of State), the ingenuous deception of the reformists and the pacifists can only be termed shameless.

It is this very president-elect, the peace-lover championed by the reformists and the pacifists the world round, who carefully kept his mouth firmly shut for the first ten days during the tragedy being played out in Gaza! And when he opened it, he was only able to mumble “concerns” about the situation and pontificate on how “engaged” he would be once he takes office, leading all mainstream commentators to agree that what he said amounted to nothing. Most telling in his words was not what he wanted to say, but something he did not wish to say but escaped his mouth! Having started out one of his sentences as “I’m being fully briefed on the events”, he finished it by adding “and monitored”, then hastening to correct himself by saying “monitoring the situation”. The original utterance, that Barack Obama is being monitored, reveals his real “concern”. Taking over the presidency in the midst of the worst economic crisis world capitalism has experienced since the 1930s, haunted already by scandals arising within the Democratic establishment, i.e. the sale of the Senate seat in Illinois and the Mexican connection of Bill Richardson, the would-be Commerce Secretary, Obama is extremely concerned not to alienate the Zionist establishment so powerful in the United States even before he has been inaugurated president. He is thus painfully aware that he is being closely “monitored” by this powerful establishment and, most immediately, by his Vice-President and his Chief of Staff!

In effect, Israel has done Obama a great favour by starting its war of aggression three weeks before the inauguration of the president-elect. In the (improbable) case where the Israeli war attains its objectives or in the (more probable) case where an international intervention establishes, under the threat of extermination for the Gazan population, a new status quo by the 20th of January, Obama will have been exonerated of the murder of hundreds or even thousands of Palestinians in the eyes of a large constituency as he is taking over the presidency. Not in our eyes! Every day that passes by without a clear protest by Obama adds to his exposition as a shameless supporter of the massacre and a reliable friend of Zionism!

The shameful capitulation of Mahmoud Abbas

That the process of the integration of the leadership of Al Fatah and, consequently, of the PLO into the imperialist order of things as a result of the so-called “Oslo peace process” has reached the stage of the putrescence of this leadership has been laid bare in the reaction of Mahmoud Abbas, the President of the Palestinian Authority, to the Israeli aggression on Gaza. Having condemned both Israel and Hamas on the first days of the air bombardment, Abbas had to wait for a week and for the launching of a ground war by Israel to speak of a “brutal aggression” by the latter. And these are only words! While his Palestinian brethren are being decimated in Gaza, Abbas, supposedly the President also of the 1.4 million Palestinians living there has not lifted a finger so much as to organise a massive demonstration, such as the ones organised by Hezbollah in Beirut. No doubt, the real duty of Abbas, Al Fatah and the PLO is to fight the Israeli army guns in hand, in order to broaden the front on which the Zionist state has to fight. But even the demonstrations in Ramallah had to be organised by Hamas itself!

The left-wing forces in the PLO, first and foremost the Popular Front for the Liberation of Palestine, but also living forces within Al Fatah itself, should, without delay, make a balance sheet of the record of Abbas and the PLO and break with the shameless attitude of collaboration with imperialism and Zionism adopted by the present leadership. The friends of the Palestinian people must speak the truth to its organisations and not hide it under diplomatic manoeuvres. The way forward for the Palestinian revolution and the liberation of this people with a unique destiny lies in the break from the pro-imperialist and pro-Zionist leadership of the moment. Unless this path is taken, Hamas will be the centre of attraction for those Palestinians who persevere in the fight against Zionism.

For international solidarity with the people of Gaza! For a free Palestine!

The beginning of the 21st century has seen a massive drift between the governments and the peoples of the world on the question of war and peace. Striking a chord reminiscent of the antiwar movement against the aggression on Iraq, and in particular of the more than ten million people who marched on 15 February 2003 on all continents, the peoples of the world, from Indonesia in the east to Chile and Peru in the Western hemisphere, have taken to the streets to protest the Israeli atrocities in Gaza. The peoples of the Arab Middle East have painted a striking contrast with their rulers. The people of Turkey have come out time and again to show solidarity with the Palestinians. Most importantly, the Greek people, in the context of a massive revolt that has now lasted for a month, have not neglected solidarity with the wretched of the earth that the Gazan people are. This movement should be consolidated and widened to embrace ever broader layers of the population of each country until every government realises that it has to pay a high price to support the butchers in power in Jerusalem.

Despite the technological and manpower superiority of the Israeli army over the military forces of Hamas, an Israeli victory against the people of Gaza is far from a foregone conclusion. Only two years have gone by since, in the summer of 2006, the Hezbollah of Lebanon inflicted an embarrassing defeat militarily and politically on the supposedly invincible armed forces of Israel. The Palestinian people have in the past proved their heroic dedication to the cause of their oppressed nation. Israel’s exit from Gaza will certainly not be as easy as its entry.

The colonialist, racist and fundamentalist Zionist state of Israel embodies the expropriation of all the national rights of the Palestinian people, including, the rightful demand of the Palestinians refugees to return to their homeland. With Israel as a bastion, imperialism will continue to wield a weapon that serves to force the peoples of the region to submit to its dictates As Zionism plunges in crisis, it escalates the oppression and extermination of Palestinians in all occupied Palestine. The fallacy of a “two-state solution” with a Palestinian statelet composed two or more Bantustans has definitely collapsed. Its failure is obvious from the Oslo process to the 2000 Intifada, the emergence of Hamas as a leading force, the siege and now the massacre in Gaza. The Zionist State of permanent wars and terror has to be destroyed and the right of national self determination of the Palestinian people established. Only a democratic, secular and socialist republic bringing together Jew and Arab in the entire historic territory of Palestine will overcome the ordeal of the Palestinian people and put an end to the fortress-like life of the Jewish people of Israel. To present the Zionist state of Israel as the saviour of the Jewish people is an utter lie and to pretend that anti-Zionism equals anti-Semitism is sheer demagogy. On the contrary, Zionism is fuelling anti-Semitism all over the world and its crimes are used by the far right in Europe and elsewhere to cultivate hatred against Jews, in the current dangerous conditions of capitalist crisis. Anti-Zionist Jews all over the world, starting with the UEJF of France that organised a mass rally in Paris to condemn the Israeli assault and to display solidarity with the people of Gaza, have exposed this lie and demagoguery for what it is. Above all, the 10.000 strong anti-war demonstration of Israeli Jews in Tel Aviv during the current war in Gaza is a courageous and encouraging sign that opposition to the dominant Zionist madness is growing.

Hands off Gaza! Stop the Zionist terror unleashed on the people of Gaza! Israeli troops immediately out of the Gaza Strip!

All imperialist troops out of Iraq, the Middle East, and Afghanistan! UN forces out of Lebanon!

Down with the Zionist state! For a democratic, secular and socialist Republic bringing together Jew and Arab in the entire historic territory of Palestine!

For a Socialist Federation of the Middle East!