Trotskin elämä oli täynnä käänteitä, niin nousuja kuin laskuja riitti lukuisia. Elämän monet käänteet, uskomattomine pakoretkineen vankeudesta, ratsujoukkojen johtamisineen ja valtataisteluineen, yhdistettynä päähenkilön toiminnan yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen hyvin räjähdysherkkänä historiallisena aikakautena tekevät tästä tarinasta loistavan tutkimuksen kohteen ja samalla myös innoituksen lähteen. Luultavasti ainoastaan poliittiset syyt ovat estäneet tekemästä Trotskin elämästä suurelokuvaa, niin hyvät ainekset sellaiseen olisi tarjolla. Pursiaisen lähestymistapa aiheeseen on aika suoraviivainen. Kerronta on varsin kiivastahtista, lukijan ei tarvitse kokea suvantovaiheita, kirja pitää otteessaan alusta loppuun. Mielenkiintoiset yksityiskohdat siivittävät kerrontaa, kirjailija on selvästikin tarkoittanut kirjan myös viihdyttäväksi lukukokemukseksi, ei pelkästään historiallisen tiedon lähteeksi.

Trotskin tekee merkittäväksi historialliseksi hahmoksi hänen työnsä marxilaisen teorian ja vallankumouksen käytännön parissa. Pursiaisen kirjan suurin heikkous on tämän seikan jättäminen liian vähälle huomiolle. Trotskin persoonan ja luonteenpiirteiden kuvaus menee hieman yliampuvaksi. Kirjan perusteella saa kuvan miehestä, joka on täynnä itseään, ja pyrkii jyräämään toiset armotta tieltään. Ikäänkuin Trotski olisi ollut vallankumouksellinen oman vallanhalunsa vuoksi, pyrkinyt valtaan sen itsensä takia. Juuri dialektinen ymmärrys historiallisista prosesseista jää Pursiaisen kirjasta puuttumaan. Tekijä käsittelee Trotskin ja Stalinin valtataistelua taisteluna, jossa olisi ikäänkuin kysymys vain siitä, että kumpi saa johtaa kommunistista puoluetta ja Neuvostoliittoa ymmärtämättä, että Trotskin ja Stalinin poliittisessa ajattelussa oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Samoin aika vähättelevät kommentit trotskilaista liikettä kohtaan 30-luvun vaikeina aikoina osoittavat ainakin jonkinasteista historiallisen viitekehyksen ymmärtämättömyyttä. Trotskilaisen liikkeen sisäiset kiistat näennäisesti pikkuasioistakin helposti näyttävät jopa surkuhupaisilta, jos ei osaa asettua siihen asemaan, jossa trotskilaiset joutuivat toimimaan Stalinin murhakoneiston ollessa jatkuvasti kannoilla, ja imperialismin teroittaessa veitsiään Euroopassa. Myös itse stalinismi (työväenvaltion byrokraattinen rappio) oli ilmiö, johon trotskilaiset joutuivat ottamaan kantaa erittäin vaikeissa olosuhteissa. Vallankumouksen saavutusten puolustaminen vastustaen samalla stalinistista koneistoa ei ollut aivan yksiselitteisen helppo tehtävä. Marxilaisuuteen perehtyneen lukijan on helppo todeta, että Pursiainen näkee monesti ristiriitaisuuksia asioissa, joissa niitä ei todellisuudessa ole. Ikäänkuin tämä kaikki olisi tapahtunut tyhjiössä, johon ulkoiset olosuhteet ja niiden nopeatkin muutokset eivät olisi lainkaan vaikuttaneet. Trotskilaisen liikkeen historia on täynnä tilanteita, jolloin on täytynyt kyetä nopeasti muodostamaan näkemys muuttuvista olosuhteista luokkataistelussa ja poliittis-taloudellisessa viitekehyksessä yleensä.

Trotski oli ensisijaisesti vallankumousmies ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta alati pohtinut teoreetikko. Kunnianhimo, säälimättömyys poliittisessa keskustelussa, määrätietoisuus, tarvittaessa myös ankaruus ja muut vastaavat ominaisuudet olivat täysin alisteisia suurelle päämäärälle, maailmanvallankumoukselle. Luokkayhteiskunnan rajoitteet ihmiskunnan kulttuurin kehittymisen suhteen ja kapitalismin kriisiytymistendenssien jatkuva paheneminen, sotanäköaloineen saivat kyvykkään marxilaisen ajattelijan toimimaan herkeämättä vallankumouksen hyväksi, hetkeksikään siltä tieltä kaikkoamatta. Se seikka, että Trotskikin oli ihminen, kera tavallisten inhimillisten heikkouksien, ei muuta sitä seikkaa, että Trotskin nimi säilyy läpi historian nimenomaan hänen vallankumouksellisen teoriansa ja toimintansa vuoksi. Mikäli Trotski olisi valinnut saman tien kuin lukuisat hänen aiemmat työtoverinsa, eli alistunut stalinismille, olisi hänen nimensä vain jatkona murheellisessa nimiluettelossa Stalinin uhreista; Kamenev, Zinovjev, Buharin, Radek… Näiden sijaan Trotski pystyi toiminnallaan pelastamaan vallankumouksellista työväenliikkeestä sen, mikä pelastettavissa oli, eli teoreettisesti korkeatasoisen ytimen.

Pursiaisen kirjaa voidaan pitää tervetulleena juuri nyt, kun kapitalismin kriisiytyminen on taas enemmän kuin ajankohtaista, kun väkijoukot vaativat leipää ja vapautta lähes ympäri maailmaa, ja kun stalinismi alkaa olla pelkkä paha muisto, ja toinenkin työväenliikkeen byrokratisoinut siipi, sosialidemokratia elää kansainvälisellä tasolla kenties lopullista rappiovaihettaan kaikkensa ylikansallisen pääoman puolesta antaneena. Trotskin perintö on kestänyt historian haasteet näihin päiviin asti, ja sillä on kaikki mahdollisuudet tulla vallitsevaksi teoreettiseksi lähtökohdaksi yhä uusien sukupolvien radikalisoituessa ja lähtiessä barrikadeille ihmisarvoisen yhteiskunnan puolesta. Erittäin suotavaa on, että tämä kirja toimii monelle lukijalle innoittajana lähteä ottamaan paremmin selvää Trotskista, trotskilaisuudesta ja vallankumouksellisesta työväenliikkeestä yleensä. Mikäli näin käy, Kirja lunastaa paikkansa tärkeimpien yhteiskunnallisten tietokirjojen joukossa.

Ikäänkuin varmistaakseen, että tekijää ei syytetä tänään poliittisesti niin epäkorrektista trotskilaisuudesta, kirjoittaja muistaa mainita muutamaan otteeseen Trotskin toimintaa kielteisessä valossa. Stalininkin politiikka oli muka samaa, kuin mitä Trotski oli itse aiemmin ajanut. Siltä osin se on totta, että Trotski toimi häikäilemättömästi vastavallankumousta vastaan sisällissodan kestäessä, mutta Stalin käytti paljon laajempaa terroria nimenomaisesti kaikkein tiedostavinta työväenluokan osaa ja puolueen lahjakkaimpia kommunisteja kohtaan. Trotskia ja Stalinia ei voida laittaa samalle viivalle siksi, että molemmat ovat jossain vaiheessa käyttäneet väkivaltaa. Se miksi on käytetty, ja missä olosuhteissa, on ratkaiseva ero. Totta on se, että Trotski ajoi kulakkien hävittämistä luokkana. Mutta jokainen voi kysyä itseltään, onko yksityisen suurmaanomistuksen olemassaolo oikeutettu aikana, jolloin suuret työläisjoukot näkevät nälkää, ja kun tarkoituksena on nimenomaan rakentaa tasa-arvoinen yhteiskunta? Stalinin väkivaltainen pakkokollektivisaatio maataloudessa eroaa ratkaisevasti siitä Trotskin ajatuksesta, että suuret yksityistilat yhteiskunnallistetaan, ja pientilalliset voivat itse päättää liittyvätkö yhteen, vai jatkavatko pientilallisina. Stalinin politiikkaa oli ensin rohkaista kulakkeja rikastumaan, ja sitten muuttaa kurssiaan salamannopeasti väkivaltaiseen pakkokollektivisointiin. Vaikka kirjoittaja esittääkin varauksia Trotskin toiminnan suhteen, ajoittain esiintyy myös selvää sympatiaa päähenkilöä kohtaan. Näin myös kirjan lopussa, joka päättyy Trotski-sitaattiin tämän testamentin loppusanoista: ”Natasha tuli juuri pihalta ylös avaamaan ikkunaani enemmän, jotta raitis ilma virtaisi vapaammin huoneeseen. Voin nähdä loistavan vihreän kaistaleen ruohoa muurin reunustalla ja kirkkaan sinitaivaan muurin yllä ja auringonvalon kaikkialla. Elämä on kaunis. Puhdistakoot tulevat sukupolvet sen kaikesta pahasta, sorrosta ja väkivallasta, nauttiakseen siitä täysin rinnoin”. Tähän kauniiseen lauseeseen on hyvä lopettaa myös tämä kirja-arvio.

.
Mikkelissä 13.1.2012
Jani Poimala

MTL:n viides järjestökokous pidettiin Mikkelissä 29.-31.7.2011. Ohessa on kokoukselle hyväksyttäväksi tarkoitettuja asiakirjoja. Kirjoituksessa analysoidaan kapitalismin tila talouden ja politiikan alueilla, mitataan luokkataistelun sykettä maailmanlaajuisesti ja Suomessa, ja piirretään yleisimmät vallankumouksen suuntaukset, sekä määritetään välttämättömiä ohjelmallisia kohtia vallankumouksen voittamiseksi. Lopuksi hiotaan taktiikkaan liittyviä seikkoja, ja tarkistetaan MTL:n yhteistyöpolitiikkaa. Kokouksessa tarkistetaan ja päivitetään myös järjestön sääntöjä.

1. Toimintakertomus 2009-2011

TYÖVÄENMIELIPITEET: Kahdeksan numeroa 24-31

MARXILAISET: Kaksi numeroa 3-4

MUU JULKAISUTOIMINTA:

-          LEON TROTSKI: Heidän moraalinsa ja omamme

-          LEON TROTSKI: MARXISMI MEIDÄN AIKANAMME

-          LEON TROTSKI: POLIITTINEN TESTAMENTTI

-          JAMES CANNON: VANHAN MIEHEN MUISTOLLE

KANNANOTOT: 11 KPL

TEOREETTISET ARTIKKELIT:

-          Johdatus keskusteluun sosialismista

-          Kriisin seuraava nimi on Eurovaluutta

-          Loppulama historian parametrina

-          Kapitalismin vaiheita 1900-luvulla

-          Stalin murhautti Trotskin natsien avustuksella

-          Kriisi ja kapitalismin pelastautumisen mahdottomuus

-          Loppulama – terrorin talouspolitiikka

-          Millainen yhteiskunta kapitalismin jälkeen

EEK:n KOULUTUSLEIRIT: MTL oli edustettuna kahtena vuonna, 2009 kahdella ja 2010 kolmella edustajalla

MUU TOIMINTA:

2009

25.4.2009 SSF Helsingissä: Millainen yhteiskunta kapitalismin jälkeen?

1.5.2009: VAPPU

17.5.2009 Tampereen SF: Mitä kapitalismin jälkeen?

29.11.2009: Paneelikeskustelu Oulussa -> ”Vallankumous nyt”

2010

29.-31.1.2010: Opintopiiri Oulussa

27.2.2010 -> Runoilta Oulussa

12.5.2010: Alustus Tampereella -> ”Loppulama historian parametrina”

13.5.2010: Alustus Helsingissä -> ”Loppulama historian parametrina”

21.-22.5.2010: Tampereen SF -> Kapitalismin haaksirikko ja työväenluokka – millaista internationaalia tarvitsemme

24.-25.5.2010: SSF Hki: Kapitalismin haaksirikko ja työväenluokka – millaista internationaalia tarvitsemme

26.5.2010: Oulun Lyseo -> epäonnistunut yritys keskustelutilaisuuteen

5.8.2010: Tampereella alustus -> ”Loppulama historian parametrina”

11.-12.9.2010: TROTSKIN MURHASTA 70 ja MTL:n PERUSTAMISESTA 10 VUOTTA

10.11.2010: Alustus Oulussa -> ”Loppulama historian parametrina”

11.11.2010:  Alustus Rovaniemellä -> ”Loppulama historian parametrina”

15.12.2010 -> Oulu -> dokumenttielokuva Kreikan joulukuusta 2008

25.11.2010: Alustus Turussa -> ”Loppulama historian parametrina”

2011

20.1.11: Alustus Oulussa -> “Jatkuva vallankumous ja maailmanvallankumous

4.2.2011: Alustus Oulussa -> ”Bolsevismi ja trotskilaisuus – onko lokakuun sykli sulkeutunut?” – ”Jatkuva vallankumous –teoria tänään”

2.-3.4.2011: SSF Helsinki -> Arabimaiden vallankumous

19.3.2011: Paneelikeskustelu Tampereella: ”VALLANKUMOUS NYT”

20.3.2011: Keskustelutilaisuus Tampereella -> PIENI ARABIVALLANKUMOUSSEMINAARI

20.4.2011: Alustus Oulussa -> Mitä trotskilaisuus on?

1.5.2011: VAPPU Helsingissä

1.5.2011: VAPPU Oulussa

18.5.2011: SF Oulussa -> valmistelukokous, saatiin alustusseminaari

29.-31.7.2011: MTL:n Järjestökokous

.

1. Globaalikapitalismin nykyvaiheesta

MTL:n viides järjestökokous pidetään kapitalismin maailmanlaajuisen historiallisen rappion ollessa erittäin kriittisessä vaiheessa. Analyysin lähtökohtana ovat kapitalismin ratkaisemattomat perusristiriidat. Lähdemme liikkeelle siitä, että nämä kriisin syyt ovat järjestelmän rakenteissa, ja mikä tahansa ratkaisu, joka ei pyri muuttamaan tuotantotapaa, ei voi saada yhteiskuntaa pois kriisistä. Mikä tahansa reformi, joka muuttaa vain yksittäisiä osa-alueita (instituutioita, puolueita, verotusta yms.) yhteiskunnassa, on riittämätön, koska se ei ratkaise vallankäytön perusdilemmaa; sitä siis että kumman yhteiskunnallisen luokan käsissä valta jatkossa on. Viimeisten kahden vuoden historialliset tapahtumat kielivät juuri siitä, että jos tahtoo saada tuolla saralla jotain aikaan, pitää lähteä ulos kadulle ja taistella hallitsevan luokan hegemonian kumoamiseksi.

Rappio ilmenee kriisinä elämän kaikilla tasoilla. Talous on aluetta, jossa kriisi jarruttaa historian lineaarista kulkua, ja heijastuu poliittiselle, kulttuuriselle ja muille tasoille mitä välittömimmin. Taloudellisella kriisillä on eri ilmenemismuotoja ja välitysmekanismeja. Se ilmenee milloin asuntolainakriisinä, luotto- ja pankkikriisinä, teknologiankuplakriisinä, velkakriisinä, fiskaalikriisinä jne. On olemassa pörssinromahduskriisejä, öljykriisejä, kullan ja raaka-aineiden hinnannoususta johtuvia kriisejä, sekä yksittäisten valtioiden nimiä kantavia kriisejä; Kreikan, Irlannin, Latinalaisen Amerikan tai Kaukoidän kriisejä. Kaikkien edellä mainittujen kriisien taustalla toimii voimia, joita mobilisoivat alussa mainitut kapitalismin ratkaisemattomat ristiriidat ja lainalaisuudet. Sellaisia on voiton suhdeluvun lasku tai fiktiivisen pääoman volyymin kohtuuton ja tahallinen kasvattaminen. Mikään edellä mainituista kriiseistä ei ole syklinen, ei siis johdu järjestelmän kasvukivuista, vaan pikemmin kapitalismin supistumiseen ja romahdukseen / luhistumiseen johtuvista tendensseistä.

Politiikan tasolla olemme todenneet kansannousuja ympäri maanpalloa. Mahtavin niistä on arabimaiden vallankumoukset ja eteläeurooppalainen liikehdintä. Kapinoita on tapahtunut myös muualla Kiinasta Yhdysvaltoihin, jonka Wisconsissa kapinalliset valtasivat kongressitalon ja vaativat kaikkien konnien poislähtöä. Maailman eri alueilla on keskenään erilaisia maita ja kansoja, joilla on erilaisia ongelmia tai vaatimuksia. Jopa arabimaissa kahdella naapurimaalla voi olla jyrkkiäkin eroavaisuuksia. Silti kaiken liikehdinnän taustalta toimii kapitalismin kriisistä johtuvat näköalattomuus ja umpikuja vaihtoehdoista. Tämä on punainen lanka, joka yhdistää arabivallankumouksen Euroopan periferian taisteluihin, Kiinan kapinoihin ja Wisconsin valtauksiin. Myös ihmisten suuttumuksella on erilaisia välitysmekanismeja. Arabit vaativat demokratiaa, jota heillä ei ole koskaan ollut ja eurooppalaiset demokratiaa, joka on katoamassa. Ruoka, työ, koulutus tai rauha ovat vaatimuksia, joita kapitalismi ei pysty tyydyttämään tässä kriisissä.

Ilman organisaatioiksi järjestäytymistä ja ilman vallankumouksellista johtoa kyseiset vallankumoukset, kapinat, yleislakot jne. eivät yksistään pysty johtamaan joukkoja proletariaatin kannalta edulliseen tulokseen. Euroopassa vanha järjestelmä kaikkine instituutioineen kärsii vakavasta uskottavuuskriisistä. Poliittisiin puolueisiin kohdistuu epäusko, suuttumus ja jopa avoin viha. Tähän ryhmään lukeutuvat myös vanhat työväenpuolueet, ns. vasemmisto, niin sosiaalidemokraattisen kuin stalinistisen haaran reformistit. Tyhjiötä tällä hetkellä täyttää vaarallinen äärioikeiston suuntaus, joka muistuttaa meille siitä, että barbaria on hinta, jota joudumme maksamaan jos emme taistele oikean ohjelman ja vaatimuksien toteuttamiseksi. Fukushiman katastrofi osoittaa, että barbaria ei ole joku synkkä näköala tulevaisuudessa, vaan se on läsnä tässä ja nyt.

.

1.1. Teoreettinen lähestyminen

Tämän kriisin perusominaisuus on kokonaispääoman ylituotanto. Samanaikaisesti maailmalla esiintyy ennennäkemätöntä köyhyyttä. Liikapääoma on kapitalistien, pankkien ja ns. markkinavoimien käsissä. Esimerkiksi kriisimaa Kreikan velka on noin 350 miljardia dollaria. Maan hallitseva luokka omistaa kansainvälisessä pankkijärjestelmässä sijaitsevia pääomia noin 18 000 miljardin dollarin edestä.

1970-luvun loppupuolelta lähtien ja tähän päivään saakka on havaittavissa tuottavan pääoman muuttumista luotto- ja finanssipääomaksi. Tämä käänne on merkki kapitalismin historiallisesta rappeutumisesta. Käänne merkitsee myös sitä, että järjestelmän historiallinen tehtävä tuottavuuden kasvattamisessa on täyttynyt. Yhtä aikaa systeemikriisin kanssa esiintyy myös syklisiä kriisejä ainakin vuoteen 2000 Asti. Pääoman kasaantumisen taipumus ylittää omia rajojaan ja epätasaisuus talouden eri sektoreiden välillä olivat syklisten kriisien perussyy.

Puhuttaessa rakenteellisesta kriisistä tarkoitamme kokonaisuudessaan kapitalistisen järjestelmän kriisiä. Porvariekonomistit ja analyytikot nimittävät systeemikriisiksi vain finanssi- ja luottoepäkohtia. Syklisiä kriisejä on aina seurannut raju kasvu. Systeemikriisiä seuraa kaaos, joka johtuu porvariston poliittisen strategian epäonnistumisesta. Kun talouden pääpaino siirtyi finanssipääoman käsiin, kapitalismin poliittinen kokonaisstrategia tunnettiin nimellä uusliberalismi. Tämä ei tarkoittanut paluuta 1800-luvun vapaan kilpailun aikaan. Keynesismin aikana säännöstelystä huolehti sijoittajavaltion toimesta suoritetut interventiot. Uusliberalismin aikana regulaatiot tapahtuvat korkopolitiikan kautta. Finanssipääoma toteuttaa itsensä abstraktisena arvona (Hilferding). Se yrittää lisääntyä rahan välityksellä, siis yrittää synnyttää voittoja ainoastaan rahan kiertokulun kautta.

Finanssipääoma on luonteeltaan kansainvälinen ja pyrkii ammentamaan suuria voittoja mahdollisimman lyhyessä ajassa. Muutokset finanssipääoman tasolla muuttavat myös teollisuuspääomaa, so. tuottavaa pääomaa. Vanha pääoman kaava Raha-Tavara-Raha (RTR’) muuttuu R-R’ prosessiksi. Ja kun raha ei voi kiskoa voittoja itsestään, se siirtää itselleen arvoa teollisuuspääomasta. Luonteeltaan abstraktina arvona raha ei kykene investoimaan itseensä. Mikäli se ryhtyy siihen, se muuttuu kannibaaliksi, joka raatelee omaa nahkaansa. Vieläpä vuosi sitten puhuttiin johdannaisista, joiden arvo oli 680 000 miljardin dollarin luokkaa. Kokonaisuudessaan maailman bkt on 54 000 miljardia dollaria. Kapitalismin olemassaolo tukeutuu siis tällaisten tyhjää täynnä olevien kuplien perustalle. Johdannaiset taasen tukeutuvat vedonlyöntiin, romahtavien arvojen (myös kokonaisten valtioiden) vakuuttamiseen, odotuksiin, toiveisiin yms. psykologisiin seikkoihin. Tässä kriisissä kyse on finanssipääoman strategian romahtamisesta. Nykyisessä historiallisessa rappiovaiheessa pääomalla ei myöskään voi olla muita kasvustrategioita.

Marxin mukaan, tällainen kriisi merkitsee kapitalismin kokonaisristiriitojen uudelleenjärjestelyä väkipakolla. Ensimmäisenä Marx kartoitti seuraavia ristiriitoja: a) tuotannon ja kulutuksen välillä ja b) tuottavuuden ja voiton suhdeluvun laskutendenssin välillä. Kapitalismin rakenteellinen kriisi ei ratkea muuten kuin järjestelmän totaaliromahduksen kautta. Se ei tapahdu heti ja kerrallaan, vaan määräämättömän rappioajan ja mätänemiskauden jälkeen. Kykenemättömyys sovitella ristiriitojaan pakottaa kapitalismin barbaarisiin tekoihin – imperialistinen sota on yksi niistä.

Siirtyminen finanssipääoman valtaan alkaa jo 1970-luvulta. Ristiriitoja on soviteltu kahden maailmansodan, kylmän sodan ja hyvinvointivaltion rakentamisen kautta. Siirtyminen finanssipääoman dominointiin merkitsi keskitettyä interventiota yhteiskunnan kontrolloimiseksi. Sosiaalidemokratian luopuminen perinteisestä roolistaan aiheutti sen, että palkkojen kehitys ei seurannut tuottavuuden kehitystä, jonka seurauksena on kärsinyt kulutus, joka hoidettiin valtavalla luotonannolla. Liikapääoma pyrki sijoittumaan kolmannen maailman maihin. Ko. maiden kyky imeä pääomia on rajallista. Sen vuoksi pääoma matkusti Kiinaan.

Yhteenvetona voidaan todeta, että kriisi ei koske vain globaalin finanssipääoman jättiläiskuplaa irrallaan reaalitalouden tuotannosta. Pääoman liikatuotannon juuret ovat alussa tuotannossa (pääoman ylitutannon kriisi ja voiton suhdeluvun lasku) ja jatkossa kansainvälisen kilpailun kärjistymisessä ja epätasaisuuksissa ylijäämä- (Kiina, Saksa) ja alijäämämaiden (Usa, EU:n periferia) välillä. Kaikki tämä kehittyy kyllästettyjen markkinoiden ja ennennäkemättömän laajan fiktiivisten arvojen maailman raameissa. Tämän kriisin lähteenä toimi paitsi pääoman globalisoituminen, myös sen ristiriitojen kasvaminen maailmanlaajuisiksi.

Kansainvälisen finanssipääoman luhistuminen alkaa 2007, johon sijoittuu nykykriisin ensimmäinen momentti. Luhistumisen ydin on USA:ssa. Mieletöntä eksoottisten arvojen globalisoitumista seurasi rahavirtojen tyrehtyminen ja toistuvia pankkikonkursseja, joista merkittävin oli Lehman Brothersin tapaus. Se tapahtui syksyllä 2008 ja levitti kapitalistien keskuudessa epätoivoa ja paniikkia. Syvä ja kestävä lama 2008-2009 nosti 1930-luvun möröt esille. USA:ssa työttömien armeija kasvoi 700 000 ihmisellä kuukaudessa, miljoonat uudet työttömät syrjäytyivät lännessä. Valtiot pumppasivat koordinoidusti tukipaketteja pankeilleen samalla kun korot laskettiin nollaan. Yleismaailmaisen pankkijärjestelmän luhistuminen oli väliaikaisesti estetty. Monet alkoivat silloin puhua kriisin lopusta ja uudesta toipumisesta, joskin kasvavan työttömyyden puitteissa (jobless recovery). Vuoden 2009 lopulla kapitalismin orastava totaaliromahdus häämöttää taas. Uusi oire on nimeltään Dubai ja pian sen jälkeen, puolen vuoden kuluttua, Kreikka. Kriisin nimi ja olemuskin on enää fiskaali, julkista taloutta koskeva. Niin sanottu Kreikan tragedia osoittautui jäävuoren huipuksi. Vuoden sisällä Kreikan piinapenkissä istuu nyt Irlanti ja Portugali ja pian Espanja ja Italia. Sen sijaan että Kreikka toimisi siltana Balkanin maiden integroimisessa, se muuttui itse ensimmäiseksi euroalueen protektoraatiksi.

2.2. Usa, Kiina, Japani

USA:ssa Lehman Brothersin konkurssin seuraavana vuonna 2009 Fortune 500-lista arvioi, että 500 suurinta monopolia oli kasvattanut voittojaan 335 prosentilla. Näin ollen, niiden voitot nousivat 291 miljardiin dollariin. Samanaikaisesti kyseiset konsernit irtisanoivat 821 000 työntekijää, ja joka viidennen amerikkalaisen tulot supistuivat neljänneksellä. Seuraavana vuonna, 2010 Forbes- lehti kertoo, että 2000 suurimman firman liikevaihto oli suurempi, kuin USA:n, Kiinan ja Japanin bkt:t yhteensä. Maailmanpankin mukaan, absoluuttiseen köyhyyteen vaipuneiden ihmisten määrä nousi samana vuonna 64 miljoonaan. Köyhien määrä planeetallamme nousi 1,2 miljardiin. Kansainvälisen työjärjestön mukaan 210 miljoonaa lasta elää pakkotyösuhteessa. Yli miljoonan dollarin osakesalkkuja omistavien määrä kasvoi 17 prosentilla, ja näin se nousi 0,15 prosenttiin maapallon väestöstä. Heidän omaisuutensa nousi 19 prosentilla 39 000 miljardiin dollariin (Merrill Lynch-Gapgemini, 2009). Tämä kaikki tapahtui aikana, jolloin maailman bkt laski keskimäärin kaksi ja EU:ssa neljä prosenttia.

Vaikka kriisiä on käytetty hyväksi suurten tulonsiirtojen aikaansaamiseksi, se ei tarkoita, että kriisi on keinotekoinen. Nyt eletään viidettä vuotta kriisin puhkeamisen jälkeen. Järjestelmän totaaliluhistumista on onnistuttu siirtämään kärjistämällä kaikki ne syyt, joiden seurauksista on tähän tultu. Kriittisen kohdan eteenpäin siirtäminen onnistuu tänä päivänä parhaimmassa tapauksessa vain muutamalla kuukaudella USA:n ja muutamalla viikolla EU:n osalta. USA käyttää hyväkseen kansainvälistä asemaansa maailman suurimpana taloutena, mutta myös poliittisena valtana. Politiikka so. porvarillinen demokratia palvelee aina markkinataloutta, se ei voi kääntyä sitä vastaan ilman, että syntyisi vallankumouksellisia tilanteita. USA sovittelee yhteiskuntansa ristiriitoja käyttämällä valtaa kansainvälisissä instituutioissa (MP, IMF, OECD), välillisesti kontrolloimalla suuria mediataloja tai monopolisoimalla luottoluokitusfirmoja. Toisin kuin monetaarista talouspolitiikkaa harjoittava EU, USA jatkaa elvyttämistä jo melkein kolme vuotta Lehman Brothersin konkurssin jälkeen. Menetelmä, joka paikkaa puhjenneita kuplia luomalla niitä lisää, on tuomittu räjähtämään käsiin ennen pitkää, viimeistään silloin kun tulee ko. uusien kuplien vuoro puhjeta.

Kevätkesällä 2011 USA:n Fed julkaisi talouskasvulle korjauslukuja alaspäin korostamalla, että elvytystoimet jatkuvat edelleen kesän jälkeenkin. Monet taloustieteilijät ovat varoittaneet hintojen nousukierteestä. USA on pitänyt ohjauskorkoa nollassa joulukuusta 2008 alkaen. Sen lisäksi markkinoille on pumpattu tuhansia miljardeja uunituoreita dollareita. Painetuilla lisärahoilla on ostettu USA:n valtion velkakirjoja, mutta silti talous ei näytä elpymisen merkkejä. Obama ja Bernanke ottavat kuitenkin riskin, eivätkä tiukenna rahavirtauksia. Toinen vaihtoehto olisi pelätä inflaatiota ja joutua markkinoiden hampaisiin. Silloin kärsisi maan luottoluokitus, kuten Standard & Poors toukokuussa varoitti. Sellainen skenaario olisi, Singaporen valtion sijoitusjätti GIC:n mukaan katastrofaalinen koko globaalikapitalismin kohtalolle. GIC on maailman suurimpia sijoituslaitoksia. Sen tase on 300 miljardia dollaria, joista yli kolmannes on Yhdysvalloissa. Molemmat skenaariot, sekä korkea inflaatio, että alhaisempi luottoluokitus ovat mahdollisia lähiaikoina, jopa yhtäaikaa. Yhdysvaltain talouden suurimpia ongelmia ovat budjetin jättimäinen alijäämäisyys ja ylivelkaantuminen, joka vaikuttaa omalla vuorollaan markkinoiden luottamukseen, lainanottokykyyn ja dollarin arvoon.

Työttömyys ei meinaa hellittää huolimatta ennennäkemättömästä elvyttämisestä. Laman alusta on työpaikkansa menettänyt vajaat 8 miljoonaa ihmistä. Yhdysvalloissa on tehty toimenpiteitä työttömyyttä vastaan eniten G7-maista. Silti siellä on eniten työttömiä. Tämä on yksi ilmaisin siitä, että kriisi ei ole suhdanteissa tai kapitalismin jossain osasektorissa, vaan järkestelmän rakenteissa. Jos korkea inflaatio pakottaisi jarruttamaan rahojen lapiointia markkinoille, työttömyyskäyrät nousisivat pilviin. Britannian jälkeen USA:ssa inflaatiotaso on nousemassa hälyttäviin sfääreihin, ja on saavuttanut viiden prosentin rajan. Sen kasvun rytmikin on tänä vuonna suurempi kuin kaksi vuotta sitten. Dollarin heikentymisen havaitsee myös Goldman Sachs. Talouden toinen tukipaketti erääntyy kesäkuussa. 600 miljardin dollarin velkakirjojen korkojen sijoittaminen markkinoille auttoi vähän pörssiyhtiöiden elpymisessä, muttei ratkaissut yhtään talouden ongelmaa, vaan päinvastoin nämä entisestään kärjistyivät. Jollei uusia dollareita tule, markkinat tukehtuvat ja likviditeetti kärsii ainakin yhtä paljon, kuin pankkikriisin alussa.

Jokainen menetetty työpaikka Yhdysvalloissa – mutta muuallakin – on historiaa. Näin ollen, on perusteltua väittää, että kyseessä on työn ja työpaikkojen kriisi. Työttömyyskorvauksia on leikattu Arkansasissa, Michiganissa ja Missourissa, ja perässä tulevat Florida, Pennsylvania ja Etelä-Carolina. Toimenpiteet lisäävät varsinkin lapsiperheiden ahdinkoa. Korvausten leikkaukset tulevat samaan aikaan muiden valtion säästöohjelmien kanssa, kuten koulujen sulkemiset sekä satojentuhansien valtion työntekijöiden lomautukset niin osavaltioiden kuin liittovaltionkin tasolla. Tavoitteena on luoda olosuhteet, joissa työtätekevät voisivat ottaa työtä vastaan Kiinan palkalla. Viime huhtikuussa työttömyys 18 osavaltiossa oli virallisesti yhdeksän prosentin luokkaa. Todellisuudessa työttömiä on paljon enemmän. Tällä hetkellä työnhakijoina on kirjattu 24 miljoonaa ihmistä, enemmän kuin neljästi Suomen väkiluku.

Vajeiden, velan, inflaation, luottamuksen, tai työttömyyden lisäksi Obamalla on joukko ”pienempiä” päänsärkyjä. USA:n postipankki kirjaa 6,4 miljardin tappiot kirjanpitokauden lopussa, syyskuun 30. päivänä. Hallituksen edessä on kaksi valintaa; joko antaa sen mennä vararikkoon, jolloin jää maksamatta eläkeläisille kuukausimaksuja tai pelastaa se 50 miljardilla dollarilla. Tällaisia aikapommeja on Yhdysvalloissa monta. Viimeinen vaihtoehto kiihdyttää rahapainojen työtahtia, mutta myös inflaation kuumetta.

USA on ollut johtava maa talouden kehityksessä toisen maailmansodan jälkeen. Taloudelliset ja poliittiset suhteet menevät limittäin ja tasapainot haetaan kansainvälisellä tasolla. Tässäkin tilanteessa amerikkalaisen ja maailman kapitalismin umpikujat heijastuvat maailman eri kolkkiin Afganistanista ja Pakistanista Lähi-Itään ja Pohjois-Afrikkaan. Arabimaiden vallankumous eliminoi niin länsimaiden sätkynuket ja arabialaisen nationalismin, kuin uhkakuvana käytetyn islamismin. Vanhat tasapainot järkkyvät. Uusia tasapainoja on silloin etsittävä, eikä ainoastaan diplomatian kielellä, kuten Libyan tapaus todistaa. Samaan kategoriaan kuuluu pienempiäkin interventioita, kuten Bin Ladenin murha. Uhri oisi voitu pidättää ja tuomita oikeudessa. Lopullinen ratkaisu Abbottabadin kaupungissa Pakistanissa sai futuuri-johdannaisten hinnat nousemaan Wall Streetin pörssitalon kattoon. Sellainen arvottomien arvojen nousu on luonteeltaan väliaikainen.

Verrattuna Bush-juniorin aikaan, kapitalismin niin taloudelliset kuin poliittisetkin pulmat ovat moninkertaistuneet. Arabimaiden vallankumous vaatisi lisää aggressiivisuutta imperialismin osalta. Nyt imperialismilla ei ole varaa luopua aikaisemmista keskeneräisistä tavoitteistaan ja ideologisista doktriineistaan. Irakissa ja Afganistanissa ei saavutettu ”edistystä”, jonka seurauksena joukkojen läsnäolo jatkuu. Miehittämättömien lennokkien iskut Pakistaniin jatkuvat. Tarkoituksena on Pakistanin saaminen protektoraatiksi, josta käsin voitaisiin manipuloida tehokkaammin muiden maiden kehitystä. Terrorismin vastainen sota jatkuu. Guantánamo on ollut pieni laittomuuden saareke, jossa on säilytetty lainsuojattomia (myös lapsia) ilman minkäänlaisia oikeuksia. Guantánamo on meidän aikamme Auschwitz ilman fasismia. Aikaisempien oppien päälle tulee uusia. Armeijan ja tiedustelun toiminta sulautuvat virallisestikin yhteen. Kenraali Petraeuksesta tehtiin CIA:n johtaja, joka osallistui itsekin Bin Ladenin murhaan. Kenraali väittää, että etsityn Al Qaidan johtajan lisäksi huippusalainen ohjelma on löytänyt ja surmannut jo 12 000 talibania. Silti vastarinta Afganistanissa jatkuu edelleen.

Kiinassa talous on käännekohdassa. Maailman toiseksi suurimmassa taloudessa tehtiin 14. maaliskuuta päätös uudesta viisivuotissuunnitelmasta. Sen mukaan taloudessa on tehtävä rakenteellisia muutoksia siltä varalta, että talouskasvu laskee rajusti tulevan viiden vuoden aikana. Pääministeri Wen Jiabao kertoi, että viennin kasvurytmi laskee niin ikään. Viime vuosina Kiina on investoinut suuria summia infrastruktuuriin, kiinteistöjen ostoon ja raaka-aineita välittävään teräs- ja sementtiteollisuuteen. Kaukana siitä, että jokaiselle kansalaiselle olisi rakennettu asunto, rakentamisen tahti on tyrehtymässä. Kapitalismin lainalaisuudet huolehtivat siitä, että Kiinassakin on tyhjiä asuntoja samanaikaisesti, kun iso määrä ihmisiä asuu joko työkasarmeilla tai ovatasunnottomia. Tilanne Kiinan asuntomarkkinoilla on traaginen. Myymättä olevia asuntoja on jopa Pekingissä, jossa esiintyy eniten kysyntää. Yli 100 000 huoneistoa odottaa tyhjillään.

Rakentamisessa vallitsee byrokratian mielivalta ja kunnianhimo, sekä yhtä aikaa myös kapitalistinen anarkia. Aavekaupungin rakentaminen Kangbashin alueella Sisä-Mongoliassa vaati kuusi vuotta. 2,6 miljardilla dollarilla rakennettiin postmoderneja rakennuksia, torneja hallitukselle, pilvenpiirtäjiä, museoita, kirjastoja, teattereita, aukioita ja luksuskoteja. Alue on rikas, sillä sieltä löytyy hiiltä ja maakaasua. Kaikkien ennusteiden mukaan uusi kaupunki olisi peili Kiinan ja sen kansalaisten vauraudesta. Tänä päivänä kaupunki on enimmäkseen tyhjä. Miljoonakaupungiksi suunnitellussa paikassa on suoritettu loppuun kaikki infrastruktuuriin liittyvät yksityiskohdat; vain asukkaat puuttuvat.

Demografisesti aktiiviväestön (15-64-vuotiaat) osuus kasvaa alituisesti 1980-luvulta lähtien. Toinen suuri ongelma on eriarvoisuuden kasvu yhteiskunnassa. Viime vuosien mittavat kansannousut yhdessä talouden suurien ylijäämien kanssa ovat vaikuttaneet siihen, että Kiinassa on alettu rakentamaan sosiaaliturvajärjestelmää, maanviljelijöille on alettu maksamaan eläkkeitä, ja vuoteen 2020 mennessä kaikille pyritään takaamaan terveydenhuolto. Monissa maakunnissa palkkoja on nostettu jopa 20 prosenttia.

Viisivuotissuunnitelma nostaa myös alimpia verotettavia tuloja. Näiden toimenpiteiden tarkoituksena on vähentää säästämisen astetta ja kannustaa kulutukseen. Kiina on sitoutunut hillitsemään hiilipohjaista energiantuotantoaan. Uusi suunnitelma tähtää sähköautojen ja ns. vihreän asumisen myymiseen. Siihen tavoitteeseen pääsemiseksi on varattu merkittäviä investointeja tuuli-, aurinko-, vesi-, bio-, ja maalämpöenergiaan. Energiamenot Kiinassa ovat nousseet 1,1 prosentista bkt:sta vuonna 2002 1,4 prosenttiin vuonna 2010. Uusi suunnitelma nostaa menot 2,5 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Menot tutkimukseen ovat nousemassa peräti 20 prosenttia vuositasolla.

Tällaiset näköalat kielivät siitä että ns. Kiina-ilmiö on mitä konkreettisimmalla tavalla ohi. Siinä Kiina näytteli kahdenlaista roolia: a) länsimaisen pääoman kohdemaana ja b) ylijäämän sijoittajana USA:n vajeisiin. Kiina sovitteli räjähdyspisteessä olleita länsimaisen kapitalismin ristiriitoja 2000-luvulla, teknologia-alan romahtamisen ja Argentiinan kansannousun jälkeen. Näin kapitalismi sai tarpeellista happea jatkaakseen muutaman vuoden hengissä. Kiinan USA:aan sijoittama raha on käytännössä tehnyt mahdolliseksi sotatoimet Irakissa ja Afganistanissa. Kyseiset sodat eivät saavuttaneet poliittisia tavoitteitaan. Imperialismi on edelleen kiinni Keski-Aasian maastossa ja sillä on aikomus tavalla tai toisella puuttua arabimaiden vallankumouksiin. Sovittelija ja edesauttajasta Kiinasta tulee lännelle taloudellinen kilpailija. USA:n ja Kiinan välisiä suhteita määrittää lähitulevaisuudessa antagonismi ja vastakkainasettelu. Maailmassa, joka matelee lamassa, Kiinasta ei voi tulla yleismaailmaisen kapitalismin veturi. Sen kotimaankulutus ei voi osoittautua pelastajaksi lännessä tuotetuille tavaroille. Kiinalaisen korkeampi kulutustaso voi aiheuttaa vain ongelmia kiinalaiselle voiton suhdeluvulle. Kuten kaikki muutkin BRIC-maat, myös Kiina potee samoja tauteja muun kapitalismin kanssa.

Japanissa toteutuu painajainen, että oikea dilemma ei ole sosialismi tai lähitulevaisuuteen sijoittuva barbaria. Tietyssä muodossa barbaria on tässä ja nyt. Ensimmäinen ydinvoimala rakennettiin Neuvostoliitossa vuonna 1955. Kilpaan lähti pian Britannia, Ranska ja USA, ja 1970-luvulla ydinvoimaloita oli 20 maassa. Nykyään maailmalla on 440 toimivaa voimalaa, niistä 134 EU:ssa. Onnettomuuksia on ollut kymmeniä. Lukuunottamatta Fukushimaa, kaikki muut ovat olleet inhimillisen erehdyksen aikaansaamia. Pahimmat niistä olivat USA:n Three Mile Islandilla ja tunnetusti Tsernobylissä. Ydinonnettomuus Japanissa oli tsunamin aiheuttama, muttei se ollut tsunamin syytä. Jos varoituksista huolimatta rakentaa ydinvoimaloita tsunamiherkälle alueelle, syypäänä on sitten kapitalismi, eivätkä luonnonvoimat. Kuten muuallakin maailmalla ydinvoimateollisuus on yksityisten käsissä ja tuottaa voittoja. Turvallisuusseikat varsinkin energiasta riippuvaisessa maassa jäävät toiselle sijalle.

Fukushiman reaktori perustuu General Electricin 40 vuotta vanhoihin suunnitelmiin. Samaa reaktorityyppiä on edelleen kuudessa voimalassa Japanissa ja ainakin 21:ssä Yhdysvalloissa. Voimalasta vastuussa oleva TEPCO- firmalla on ”syntinen” menneisyys. Vuonna 2003 firman 17 ydinreaktoria suljettiin skandaalin vuoksi. Firma oli väärentänyt voimaloiden turvallisuutta koskevia raportteja. Samanlainen skandaali toistui vuonna 2006. Kansainvälisellä tasolla rationaalisesti järjestäytynyt yhteiskunta voisi välittää Japanille tämän tarvitsemaa energiaa. Niin monien voimaloiden rakentaminen tiheästi asuttuun maanjäristysmaahan on itsemurha. Kapitalismi perustuu kansallisvaltioon ja kilpailuun, mikä tekee näistä kysymyksistä paikallisia ja erittäin salaisia. Seuraamukset ovat kuitenkin kansainvälisiä. Kuten WikiLeaks paljastaa, vuonna 2008 kansainvälinen atomienergiajärjestö (IAEA) oli varoittanut Japania siitä, että sen ydinvoimalat eivät kestä voimakkaita järistyksiä. Daily Telegraph kertoo, että Japani vastusti IAEA:n juridisia toimia läntisessä Japanissa sijaitsevan voimalan sulkemiseksi. Huolestumisensa ilmaisi myös G8-maiden ydinvoimaturvallisuuskomitea Tokiossa samana vuonna, 2008.

Nykyinen kapitalismin maailmanlaajuinen kuolinkamppailu alkoi Japanista 1990-luvun alussa. Sen jälkeen se liikkui ympäri Kaukoitää, isko Venäjään ja Brasiliaan, romutti Argentiinan, synnytti Kiina-ilmiön ja nyt moukaroi pankkeja ja valtiontalouksia. Koko sen kahdenkymmenen vuoden ajan kriisin lähtömaa Japani ei toipunut iskusta, vaan se niin ikään odottaa milloin muut kapitalismit saisivat luhistua ehkä jopa yhtä aikaa. Tsunami ja ydinonnettomuus tuli arassa ajankohdassa kruunaamaan konkurssikypsän maan. Kriisi ei siis johdu tsunamista, vaan tämä nopeuttaa mätänemisen prosesseja. Tsunamin seurauksena tuhoutui lähes Suomen kansantalouden kokoinen bkt (180 miljardia euroa). Maailmanpankin mukaan Japanissa katosi 235 miljardia dollaria, eli 160 miljardia euroa, mikä on 2,5-4 prosenttia maan bkt:sta. Fukushiman traagisten tapahtumien taloudelliset ulottuvuudet tuntuvat koko Itä-Aasiassa.

Spekulantit, kuten Warren Buffett tai Etelä-Korealaiset yritykset ovat japanilaisten yritysten ostosmetsästysretkellä. Japanilaisyritykset menevät pilkkahintaan, mikä ei auta romahtanutta pörssiä toipumaan. Kansainvälisten yritysten maastapako heikentää taloudellista tilannetta Japanissa. Onnettomuuden jälkeen maan valuutan arvo on silmänräpäyksessä romahtanut 400 pistettä ja Japanin keskuspankki painoi heti ensihätään yenejä 420 miljardin dollarin edestä. Sellaiseen suoritukseen maailmaa on totuttanut vain Fedin Bernanke. Pankkiiri Masaaki Shirakawa kertoi, että inflatorisen rahan painaminen jatkuu. Japanin talousministeri sanoi, että ”olemme aloittaneet yenin sodan”. Rahan painaminen aiheuttaa sen arvon lisälaskua. Katastrofin seuraamuksia ei ole vielä kokonaisuudessaan ehditty arvioida. Vaikeudet matkustaa Japaniin saastuneen ilman, veden ja ruoan vuoksi ovat toistaiseksi hidastaneet markkinavoimien haukkoja iskemästä Japanin kansantalouden kimppuun. Isku käynnistyy heti, kun se on mahdollista; ja kaikki tietävät silloin, että tämä on paljon voimakkaampi tekijä, kuin Japanin keskuspankki, vaikka tämä painaisi yenejä kuinka paljon tahansa. Maanjäristys aiheutti tsunamin vakuutusyhtiöille viemällä näitä konkurssin partaalle.

Vakuutuskorvauksista aiheutettuja tappioita ei voi kompensoida nostamalla jälleenvakuutusten hintoja. Japanin viranomaiset ovat karkeasti arvioineet katastrofin kustannukset 200 miljardiksi dollariksi. Siitä suurimmat jälleenvakuutusyhtiöt joutuvat maksamaan vakuutusyhtiöille Swiss Ren 1,6 miljardia ja Munich Re 2,7 miljardia. Edellä mainitut yhdessä Hannover Re’n kanssa vakuuttavat vakuutusyhtiöitä. Kaikkia tavallisia vakuutusyhtiöitä ei ole jälleenvakuutettu. Saksalainen Allianz, sveitsiläinen Zurich ja yhdysvaltalainen AIG ovat jo ilmoittaneet huomattavista tappioista. Suurin osa tappioista lankeaa japanilaisten yhtiöiden kannettavaksi.

2.3. EU ja euroalue

Kapitalismin kriisin ydin on tuotantotapa USA:ssa. Ajallisestikin kriisi alkoi sieltä ja palaa sinne aina uudestaan. Globalisaatio levittää kriisin eri ilmenemis- ja välitysmuotoja ympäri maailmaa reaaliajassa. Euroopassa kriisi on jatkuvassa vuorovaikutuksessa paikallisten taloudellisten ja poiittisten olosuhteiden kanssa. Hajaannuksen keskipakoisvoimat olivat näkyvissä EU:ssa paljon ennen nykyisen kriisin puhkeamista. Yritykset takoa EU:sta liittovaltio ovat epäonnistuneet ainakin nykyisiä poliittisia työkaluja käyttäen. Mitä erilaisimpien talouksien ylhäältä yhdistäminen on hysteerinen tapa pakottaa yli 500 miljoonan ihmisen kansa talouseliitin ja pankkien diktatuuriin. EU ei ole verrattavissa USA:han ja vielä vähemmän euro dollariin.

Ensinnäkin on todettava, että euro ei ole tavallinen valuutta. Euro on luottotuote, jonka tuottaa EKP. Se on eräänlainen velkavaluutta, jonka on tuottanut pankkikartelli annettavaksi eri maiden käyttöön. Euro ei heijasta tietyn maan talouden todellista dynamiikkaa. Euro on keinottelun työkalu erityisesti euroalueen sisällä. Pankit keräävät kassoihinsa euromailta likviditeettiä, jota välittävät niille takaisin lainojen muodossa. Näin ollen, pankit määräävät jäsenmaiden talouspolitiikasta. Euro on valuutan muodossa esiintyvä velkakirja, joka tavoittelee finanssisektorin ekspansiota. Viimeksi mainittu on laajentunut niin totaalisesti, että se tukahduttaa talouden kokonaisuudessaan. Suurpankkien liikevaihto ylittää reilusti muun talouden bruttotuotteen. Tyypillinen esimerkki on Björn Wahlroosin puhe Sammon sijoittajapäivillä Lontoossa. Nalle toteaa siinä, että Nokian alamäen jälkeen ei ole muuta kasvun veturia, kuin pankit. ”Toisin kuin miten väitin viime vuonna, nyt sanon, että sen sijaan että Kreikalle annettaisiin lainoja, jotteivat saksalaispankit romahtaisi, nyt pitäisi antaa ne rahat suoraan esim. Landesbanken pääomittamiseen.

Liemessä ei ole vain Landesbanken ja muut saksalais- ja ranskalaispankit. Itse Euroopan keskuspankki on vaarassa romahtaa. EKP:lla on vastuita kriisimaissa n. 444 miljardia euroa. Lukemasta 190 miljardia euroa on vastuita Kreikan valtiolle ja pankeille. Espanjan pankeilla on 100 miljardin euron saatavat Portugalista, pääosin pankeista. Samanaikaisesti Espanjalla on myymättä miljoona asuntoa, joiden hinnat ovat laskusuunnassa. Tilannetta pahentaa EKP:n määräämä koron nostaminen. Portugalin konkurssi vaikuttaa suoranaisesti Espanjan pankkien taseisiin. Espanja on puristuksessa, jossa toisella puolella on kansa, josta joka neljännes vanhemmasta väestä ja joka toinen nuorista on työttömiä, ja toisella puolella on markkinat, luottoluokitusta mittaavat laitokset ja korkea markkinakorko. Yksi taikatemppu olisi EU:n velkakirjan painaminen. Kreikka ja muut konkurssimaat saisivat käyttää sitä takeena saadakseen markkinoilta lainoja. Tämä kreikantaisi Saksan ja Ranskan ja siksi se on tähän asti tyrmätty. Todellisuudessa vaihtoehtoa on vain lykätty, ennen sitä halutaan kokeilla kaikki muut vaihtoehdot. Olli Rehn, alkoi kuiskia (europarlamentti, 6.6.2011) mahdollisuudesta miettiä asiaa. Euroalueen poliitikot ovat syvästi erimielisiä siitä, pitäisikö erottaa yksi iso osa euroalueen maista sillkin riskillä, että dominoilmiö aiheuttaisi uuden tsunamin pankkisektorille, vai odottaa aikaa, jolloin koko alue uppoaa.

Todellisuudessa ns. rationalisointi so. kapitalistisen talouden tervehdyttäminen vaatisi toiseen suuntaan kulkevia tendenssejä. Euroalueen pankkijärjestelmän vastattavat ovat koko euroalueen bruttokansantuotetta neljä kertaa suuremmat. Kyseessä on järjestelmän geenimutaatio. Komission raportissa (helmikuu 2009) todetaan, että korjataksemme epäkohdat ”pankkien vastattavista pitäisi pyyhkiä pois 17 000 miljardia euroa”. Tämän kaiken on tapahduttava talousalueella, joka tuottaa vuositasolla n. 10 000 miljardia. Toisin sanoen pitää pyyhkiä pois miltei kaksi vuosittaista bruttokansantuotetta. Mikä taho voisi kantaa taakkaa niin, ettei kokonaisia valtioita tuhoutuisi? Työväkeä ja kansaa uhataan tuholla, jotta pankit eivät tuhoutuisi. Tavoitellaan köyhien kansalaisten liittovaltiota, jossa pankit kukoistaisivat. Raportissa kuvailtu tapa siivota pankkisektori, on ristiriidassa niiden pääomittamisen kanssa. Euro plus-sopimuksessa kyseessä on kiinalaistyyppisen alueen perustaminen euroalueen sisällä, joustavuus työsuhteissa, Kiinan kuleja muistuttava työläinen, työnantajan tarpeisiin sovitetut palkat ja vallan luovuttaminen poliitikoilta talousguruille. Itä-Euroopan maita on otettu euroalueeseen luodakseen paineita Saksan, Ranskan ja muiden kovan ytimen maiden työläisille palkkojen alentamisen ”välttämättömyydestä”. Bulgariassa palkat liikkuvat noin 126 eurossa kuukaudessa.

Kuten silloin varoitimme, viime vuoden stressitestit osoittautuivat farssiksi. Niiden tarkoitus oli rauhoittaa markkinat esittämällä väärä kuva pankkien terveydentilasta. Pankeista valittiin pieni otos ja tutkittiin vain osa niiden arvopapereista. Silti seitsemän pankkia reputti Saksa-Espanja-Kreikka-kolmion sisällä. Käsittelemällä vain pieni kirjo talousskenaarioista stressitestit eivät onnistuneet saamaan markkinoiden luottamusta. Esimerkiksi valtionlainoja ei otettu huomioon; sen seurauksena niin valtioiden kuin pankkienkin luottoluokitusta on laskettu reilusti; Moody’s alensi Kreikan valtion luotettavuuden roskapapereiden tasolle samalla, kun maan kahdeksan pankkia jakoi saman kohtalon. Tulevilla stressitesteillä on eri tavoitteet; lisää pääomaa tarvitsevat on kartoitettava. Näin ollen, paljon puhutut pankkifuusiot siirtyvät tulevaisuuteen. Toisin kuin viime vuonna, nyt ei ole enää salaisuus, että reputtavien määrä on huomattavasti viime vuotta suurempi. Melko varmasti saksalaiset landespankit ja espanjalaiset säästöpankit eivät läpäise testejä. Reputtaneista heikoimmat ajetaan alas ja vähemmän heikoille yritetään rakennejärjestelyjä.

EU:ssa on vakavia erimielisyyksiä siitä, että kannattaako antaa väliaikaista tekohengitystä etelän valtiontalouksille pelastaakseen pohjoisen pankkeja, vai pitäisikö järjestää niille kontrolloituja konkursseja samalla, kun tukee pankkien selviytymistä. Jälkimmäinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä. Valtioiden konkurssit  halutaan hoitaa kontrolloidusti, niin että siitä aiheutuvan vastaiskun tulisi olla mahdollisimman hyvin puskuroitu. Pysyvä vakausmekanismi (EVM) on yksi velkasaneerauksen muoto, pehmeä sellainen. Tämä estää väliaikaisesti toisen saneerauksen, kovan sellaisen, joka käynnistyisi markkinoiden ehdoilla. Kun markkinat nostavat korkoja, vanhojen velkakirjojen arvo alenee, ja siitä kärsivät markkinat itse, kun sijoittajien lainasalkkujen arvot hupenevat tai romahtavat. Pehmeä saneeraus perustuu lisärahan pumppaamiseen ja kansan vyönkiristämiseen. Inflaation kiihtyminensaattaa levittää ja moninkertaistaa ongelmat koko EU:n alueelle, niihinkin maihin, joiden menot pysyvät kurissa. Vielä yksi pehmeän saneerauksen skenaario on se, että markkinat laskuttavat rikkaampia maita köyhempien riskeistä. Silloin on palattu takaisin tilanteeseen, josta pelastumiseksi koko mekanismi on synnytetty. Kovan saneerauksensynkin skenaario kapitalismin kannalta on sijoittajien pakottaminen tappioihin. Sen hintana taasen voi olla syöksyminen uuteen, entistä syvempään lamaan. Kolmantena vaihtoehtona EU näkee mahdollisuuden yhdistää keskenään yllämainitut pehmeä ja kova saneeraus. Silloin pitäisi antaa kriisimaiden ja pankkien lainojen ja osakkeiden laskea reilusti samalla, kun yrittää pehmentää siitä aiheutuvia seuraamuksia. Siitä on kyse, kun demarit puhuvat sijoittajien vastuusta. Kriisivelkakirjoja ostettaisiin silloin alentuneisiin hintoihin. Sitä varten elinvoimaisille pankeille annettaisiin avokätisesti rahoitusta EU:n toimesta. Konkurssin partaalla olevat pankit pääomitettaisiin uudelleen niin, että päätös- ja määräysvalta siirtyisivät pääomittajille. Konkurssimaille varattaisiin sama kohtalo, niiden hallitus toimisi mitä konkreettisimmin takaustahojen (EU, EKP, IMF) valvonnan alla. Kreikalle kaavaillaan troikan valvojaa jokaiseen tärkeään ministeriöön.

Tässä kauhun tasapainoilussa päättäjät yrittävät sovitella erimielisyyksiään markkinoiden miellyttäminen ja lepyttäminen mielessä. Kreikan konkurssi on markkinoiden mielestä mitä varmin asia. FT ja WSJ ovat vaatineet sitä pitkään. Markkinat luulevat, että jos Kreikka, Irlanti ja Portugali menevät konkurssiin, velkakriisi hellittäisi. Vain marxilainen ajattelu pystyy päättelemään, että kyseessä ei ole velkakriisi, vaikka se sellaisena näyttäytyy. Päättäjien syntilistaan on lisättävä myös pelko. Talouspäättäjät pitkittävät velkakriisiä kalliilla, mutta tehottomilla tukitoimilla – koska eivät muuta uskalla. Kriisimaissa poliittiset jännitteet koko järjestelmän kyseenalaistamiseksi kasvavat. Vastaavanlaisia jännitteitä syntyy myös kriisiapua kustantavissa maissa, joissa EU:n vastustus alkaa saada äärioikeistolaisia piirteitä. Päättäjät yrittävät rauhoittaa kansan mielialoja, mutta sijoittajat arvioivat tilannetta hyvin pessimistisesti. Kreikan velkakirjojen luottokelpoisuuden aleneminen roskalainan tasolle, se että viime kevään kolmevuotinen 110 miljardin euron laina, ja kansan historiallinen kurittaminen synnytti entistä synkempiä lukuja, jonka seurauksena Kreikka kerjää lisää lainaa, saa markkinat hermostumaan ja korot nousemaan uusiin ennätyksiin.

Bloombergin mukaan 85 prosenttia sijoittajista arvioi, että Kreikka jättää suurimman osan veloistaan maksamatta. Portugalin ja Irlannin osalta samaa mieltä oli puolet sijoittajista. Se, että Kreikka sai viidennen erän 110 miljardin lainasta johtuu siitä, että pehmeä velkasaneeraus halutaan valmistella paremmin. Joka tapauksessa markkinat tietävät , että kaikki kolme maata joutuvat ennemmin tai myöhemmin maksukyvyttömyyteen. HS:n mukaan Suomen takaussitoumukset velkaantuneille yli kaksinkertaistuvat 17,2 miljardiin euroon. Kyseinen summa näiden maiden konkurssin jälkeen on menetetty. Espanjan ja Italian kriisi olisi euron painajainen. Ennen kun euro loppuu, maanosamme joutuu uudelleen entistä pahempaan pankkikriisiin. Tämä kehitys vaikuttaa väistämättömältä, se on kulman takana. Niin tulee käymään riippumatta siitä, painuvatko kriisimaat deflatoriseen lamaan tai joutuvat jopa eroamaan euroalueesta ja EU:sta. Kriisi on leviämässä Saksan sisälle. Jo neljä osavaltiota, Berliini, Bremen, Saarinmaa ja Schleswig-Holstein laativat viisivuotisen talouden tervehdyttämisohjelman. Kriisimaille annetut ja annettavat paketit rikkovat euron perustamisen yhteydessä sovittuja sääntöjä, joiden mukaan sellaisia paketteja ei saisi tehdä. Sen lisäksi paketit kasvattavat velkataakkaa entisestään. Viimeisimpiä skenaarioita voi olla se, että Saksa palaisi omaan valuuttaan jättämällä uppoavan euron. Samaan matkaan voisivat lähteä Suomi, Alankomaat ja Itävalta.

.

3. Politiikka ja luokkataistelu

3.1. EU:n kova ydin ja periferia

Euromaat näännyttävät kirjaimellisesti eteläisen periferiansa kansalaisia. Kreikan konkurssikypsä luottoluokitus on kutakuinkin Pakistanin luokkaa. Vuonna 2008 Kreikan analyytikot selittivät, että orastava kriisi ei vaikuta Kreikkaan, siksi että sillä ei ollut ns. myrkyllisiä velkakirjoja eikä se ollut investoinut talojen ostamiseen. Kriisi iski kuitenkin Eurooppaan Kreikasta alkaen. Tämä tapahtui tällä tavalla siksi, että kriisin olemus ei sijaitse pankeissa, toksisissa arvoissa, rakennusten velkakirjoissa tai muualla. Kriisi on kaikkialla kapitalismin ytimessä. Kriisissä ei ole talous, vaan yhteiskunnalliset suhteet ja tuotantovoimien yksityisomistus. Toistuvista yrityksistä huolimatta kriisin leviämisen estäminen on epäonnistunut täysin. Näin tapahtuu siksi, että kyseessä ei ole kriisin siirtyminen paikasta A paikkaan B. Joka maassa pesii sama kriisi, leviäminen on vain kielikuva. Tämä seikka yhdistää kansannousut Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä eteläisen Euroopan protesteihin. Eri maiden ja maanosien eroavuudet ja epätasaisuudet ovat muodostuneet historiallisesti. Ne on tunnistettava, tutkittava ja otettava huomioon jos kansainvälisenä järjestönä aikoo osallistua vallankumoukseen ja edesauttaa sitä voittamaan. On toinen asia analysoida, mitä näissä kaikissa on yhteistä. Muodon ja sisällön dialektiikkaa työväenluokan liikehdinnässä on tutkittava alituisesti jos haluaa ymmärtää, mitä uutta syntyy historiankulussa.

Etelä Euroopassa eletään tyytymättömien liikehdinnän aikaa. Taistelumuoto alkoi Madridin Portti aurinkoon -aukiolta (Puerta del Sol). Pian se oli levinnyt Espanjan muihinkin kaupunkeihin, Kreikkaan, jossa esiintyi massiivisimpia kokouksia ja muuallekin Euroopassa. Uutta mielenosoittajien koostumuksessa on keskiluokan mukaan lähteminen. Tyytymättömien sanoma vaihtelee päivästä toiseen, se kehittyy. Sen sisältö on kuitenkin kaikkialla sama. ”Me alamaiset, emme suostu enää siihen, että eliitti hallitsee meitä vanhaan tapaan”. Espanjassa joka toinen nuori on työtön. Prosentti on suurempi kuin arabimaissa. Toinen ominaispiirre on se, että kadulla on yhtä aikaa ihmisiä Espanjassa kymmeniä tuhansia ja Kreikassa jopa satojatuhansia. Mielenosoittajat eivät lähde kotiin, kadut eivät jää hetkeksikään tyhjilleen. Aukion keskelle on pystytetty telttakylä Kairon Tahririn aukion tavoin. Tyytymättömyys on totaalista ja yleistä.

Kreikassa iskulauseet ovat selkeämpiä. Tärkeimpiä niistä on se, jota huudetaan väsymättä: ”Jos ette häippäise vallasta, me emme lähde kaduilta”. Euron pahin vihamies ei ole maan taloudentila, vaan luokkataistelun terävyys. Viimeinen ilmenee monella tavoin. Hallituksen edustajat eivät enää uskalla kulkea ulkona tai esiintyä tilaisuuksissa; ei Kreikassa eikä ulkomailla. Heitä buuataan lähtemään ja heitetään milloin milläkin esineellä; suosituimpia on ollut jogurtit ja kananmunat, mutta myös kiviä on käytetty. Poliitikot on jokaisessa tapauksessa evakuoitu ”takaoven” kautta, yhdessä tapauksessa joutuivat keskeyttämään päivällisensä ja lähtemään meren kautta veneellä. Kansanedustajat poistuivat eduskunnasta salaisia käytäviä pitkin keskuspuiston kautta. Poliitikkojen perästä aina kuulee: varkaat, hävetkää, häipykää, tuokaa varastetut rahat takaisin, kaikki ulos tms. Vielä yksi taistelumuoto on, ei makseta -liike. Se alkoi EEK:n tovereiden aloitteesta, ja on laajentunut valtakunnalliseksi liikkeeksi. Liike kieltäytyy suorittamasta maksua tietulleissa ja linja-autoissa. Liikkeen paikallisosastot kokoontuvat säännöllisesti ja tekevät päätöksiä koskien liikkeen toimintaa, joka voi olla täysin ulkopuolinen ei makseta-konseptista. Kreikassa heräsi henkiin vanhat korttelikomiteat, jotka huolehtivat kaikista itsehallinnollisista asioista. Keratea on 7000 asukkaan kaupunki, joka sijaitsee 40 km Ateenasta lounaaseen. Maan hallitus valitsi Keratean koko Attikan yli neljän miljoonan asukkaan uudeksi kaatopaikaksi. Kaupunkilaiset olivat eri mieltä. Joulukuun 11. päivänä 2010 keratealaiset järjestivät iskukaartinsa ja lähtivät estämään urakoitsijoita muokkaamasta maastoa tarkoitukseen sopivaksi. Hallitus toisaalla lähetti mellakkapoliisit, jotka leiriytyivät alueelle. Sotatoimia muistuttaneet yhteenotot kestivät neljä kuukautta ja päättyivät hallituksen tappioon ja poliisin perääntymiseen.

Suuttuneiden liike ennakoi orastavaa syvää legitimiteettikriisiä eurooppalaiselle porvaristolle. Arabian kevät on sulkemassa ympyränsä välimeren ympäri tunkeutumalla mantereeseemme molempien porttien kautta, Kreikasta ja Espanjasta. Vertaus Argentiinan kansannousuun 2001 on perusteltu. Nykyisen kriisin kärjistymisen yksi huippukohta oli argentinazo. Nykyinen tilanne on edullisempi maailman vallankumouksen kannalta. Argentiinan kansannousu onnistuttiin rajoittamaan yhteen maahan. Lulan osallistuvat budjetit ja Kiina-ilmiö estivät vallankumousta leviämästä Brasiliaan ja Yhdysvaltoihin, jonka ovelle kriisi oli seuraavaksi koputtamassa. Toinen merkittävä eroavuus argentinazoon verrattuna on se, että nyt porvaristo on huomattavasti hajanaisempi kuin silloin. Kutomalla edelliset seikat yhteen synteesiin, ei ole vaikea tulla johtopäätökseen, että tällä hetkellä luokkataistelun dynamiikassa yleiseurooppalaisella tasolla Kreikka on sen keihäänkärki. Kreikassa luokkataistelu on jouduttamassa tilannetta esivallankumouksellisen tilanteen asteelle. Yleiseurooppalaisen vallankumouksen korkein taso tällä hetkellä löytyy Kreikasta.

Leninin klassinen määritelmä vallankumousta edeltäneestä tilanteesta pätee Kreikassa ilmiselvästi. Yhteiskunnan yläkerrokset eivät enää voi hallita kuten tähän asti ja alakerrosten väki ei tahdo tulla samalla tavalla hallituksi. Sen lisäksi kansan valtaenemmistön elinolot ovat kurjistumassa ja taisteluihin ryntää äkillisesti uutta tähän asti poliittisesti puolueetonta väkeä. Joka tapauksessa kysymys vallankumouksesta on kysymys vallasta. Tämä on siten myös vallankumouksen kriteeri. On helppo todeta, että Kreikassa eliitti ei enää kykene hallitsemaan. Alakerrosten tyypillinen piirre on epähomogeenisyys. Thatcher onnistui lyömään työläiset voittamalla keskiluokat puolelleen. Papandreou lyö kaikkia. Tässä piilevät sekä mahdollisuudet että vaarat. Kreikassa taisteluihin heittäytyy pikkuporvareita ilman vallankumouksellista tietoisuutta ja työläisiä ilman luokkatietoisuutta. Kapinoivien joukkojen on ryhmittäydyttävä sellaisen rintaman taakse, joka ohjelmallaan tavoittelee uuden vallan rakentamista. Vallankumoukselliset tapahtumat avautuvat salamannopeasti ja sen vuoksi pelkkä vanhan vallan kaataminen ei riitä. Täytyy olla selvä kuva siitä, mitä tapahtuu vanhan vallan kumoamisen jälkeenkin. Muuten tilanne voi riistäytyä käsistä; silloin voi käydä niin, että esivallankumouksellinen ei välttämättä kehitykään vallankumoukselliseksi, vaan suoraan vastavallankumoukselliseksi tilanteeksi. Tällaista vaaraa ei saa aliarvioida.

Arabimaiden vallankumous heijastuu välittömästi Turkkiin ja Israeliin. Ensimmäiseen kurdi- ja jälkimmäiseen Palestiina-kysymyksen kautta. Jos vallankumous Syyriassa nostaa kurdien oikeudet pöydälle, Turkin aggressiot saattavat kohdistua EU:n jäsenvaltioon, jossa asuu turkkilaisväestöä. Konflikti Turkin ja Kyproksen välillä on konflikti Turkin ja EU:n välillä. Arabimaiden vallankumouksen heijastus pienen saaren turkkilaisväestöön on niin voimakasta, että Kyproksen turkkilaiset ovat ryhtyneet kapinoimaan maanmiehiään ja Kyproksen pohjoisosan miehittäjiä vastaan. Tammikuussa Kyproksen turkkilaisväestö meni yleislakkoon ja mielenosoituksiin, johon osallistui kymmeniätuhansia kansalaisia. Banderolleissa luki: ”we want freedom” ja ”Ankara, näpit pois minun kaulastani”. Massiivisten mielenosoitusten tielle palattiin maaliskuun alussa. Kyproksen turkkilaiset kokevat miehittäjät kulttuurisina imperialisteina. Itä-Turkista on lähetetty Kyprokselle kymmeniätuhansia uudisasukkaita. USA:sta on vuodatettu asiakirjoja, joista näkyy Turkin pyrkimykset muuttaa demografisen kartan, lisätä turkkilaisväestöä ja perustella sen jälkeen suuren pinta-alan hallussapidon oikeutusta. Vuonna 1974 Turkki miehitti saaren pohjoisosan, jossa sijaitsi 70 prosenttia turisti- ja 60 prosenttia viljelyinfrastruktuurista. Kulttuurisesti Kyproksen turkkilaiset ovat lähempänä kreikkalaisia kuin uudisasukas -maanmiehiään. Pohjois-Kyprokselle on rakennettu mielettömästi moskeijoita ja koraani ja imaamit ovat palanneet kouluihin. Miehittäjät ovat nimenneet uudelleen kadut ja useimmiten myös ihmiset. Rakentaminen saaren turkkilaisosassa on vilkasta. Sen hoitaa Turkista kotoisin olevat maahanmuuttajat, jotka töiden jälkeen jäävät saarelle asumaan. Turkin pääministeri, Erdogan oli sanonut eräälle Kyproksen turkkilaispoliitikolle: teidän väestöluvun pitää nousta yli miljoonan, yli eteläisessä osassa asuvan kreikkalaisväestön. Saarta miehittää yhä 35 000 sotilaan miehitysjoukko. Nyt kun kriisi pakottaa ihmisiä muutenkin kadulle, Kyproksen turkkilaisasukkaat taistelevat myös omaa sulauttamistaan vastaan.

.

3.2. Arabimaiden vallankumous

Joskus vallankumoukset ilmoittavat etukäteen tulostaan. Esivallankumouksellinen tilanne sytyttää yhteiskuntaan käymistilan, jonka sisällä syntyy kumouksen ja tulevan vallanharjoittamisen elimet, organisaatiot ja niitä johtavat puolueet, jotka jouduttavat kehitystä eteenpäin. Tilanteesta syntyy vallankumouksellinen, kaksoisvalta ja vastakkainasettelu vallan anastamisen tasolla. Joskus taasen puhkeaa kansannousu, joka luo tilanteen, jossa yhteiskunta alkaa miettiä kaikkia asioita uudelleen. Jälkimmäistä tapausta useimmiten seuraa uusi vallankumous, joka korjaa ensimmäisen rajoitteet. Arabimaiden vallankumoukset kuuluvat tähän kategoriaan.

Vallankumoukset vaarantavat imperialismin intressejä Välimerellä ja Lähi-idässä. Niiden laajuus luo pohjan mahdollisuudelle tähän asti vallitsevien tasapainojen muuttamiseksi. Ben Alin ja Mubarakin kaltaiset imperialismin sätkynuket kaatuvat ja geopoliittinen kartta muovautuu alusta. Ihmisjoukkojen massiivinen marssi historian areenalle on spontaania. Se menee niin arabialaisen nationalismin kuin islamisminkin ohi. Se ei vielä tiedä millä voisi korvata vanhan vallan, mutta se ei suostu enää elämään vanhan järjestelmän alaisena. Vallankumoukset kärjistävät sisäisiä ristiriitoja jokaisessa maassa Atlantista arabialahteen asti. Palestiina, ja kurdi -kysymys, Israelin rooli imperialismin santarmina alueella, Iranin teokraattinen valtio ja jopa USA:n skenaariot Afganistanissa ja Pakistanissa pitää katsoa uusin silmin. Vallankumoukset ovat mitä välittömimmässä vuorovaikutuksessa Välimeren vastarannalla olevan EU:n eteläisen osan kanssa.

Konkreettisia syitä, miksi vallankumous puhkesi yhtä aikaa niin monessa maassa, on kolme. A) elintarvikkeiden hintataso kaksinkertaistui kaikkialla. Tähän asti näissä maissa on ollut korruptiota, sortoa, tyranneja, mutta leipä, riisi, tee tai bensa olivat halpoja. B) kaikkialla vallankahvassa on ollut kiinni dynastioita. Arabialaisnationalismista tai sodasta Israelia vastaan oikeutuksensa lunastaneet vanhemmat luovuttivat vallan ulkomailla opiskelleille pojillensa. Gaddafi oli jakanut Libyan neljälle pojalleen. Tämä on yksi syy miksi päteviä upseereita loikkasi länteen. C) huolimatta viivoittimella vedetyistä rajoista, lopulta Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä koetaan, että on olemassa yksi kansankunta.

3.2.1. Tunisia, Egypti ja Libya

Vallankumouksen lumivyöry alkoi Tunisiasta, ja levisi pian Egyptiin. Diktaattorit kaatuivat suhteellisen helposti kun armeija ystävystyi mielenosoittajien kanssa ja kieltäytyi tukahduttamasta kansannousua. Vahvat tyrannien järjestelmät ovat kuitenkin vielä pystyssä. Paljon on vielä tehtävä. Nuorisojoukot ovat vielä kokemattomia, mutta näyttäneet olevansa valmiita jatkamaan sitä mikä tammikuussa alkoi. Kapinan vaatimuksista ei ole toteutunut muuta kuin että tyrannit ovat joutuneet luopumaan vallasta. Kaikki ne syyt, jotka johtivat kapinaan, ovat edelleen läsnä. Kuten muualla arabimaissa näissäkään yhteiskunnissa ei voida jatkaa vanhaan malliin ja muita vaihtoehtoisia hallintajärjestelmiä lännellä ei ole tarjolla. Kaikki uuden kapinan siemenet ovat tällä hetkellä itämässä.

Kapitalismin kriisi on kohdellut arabimaita huonosti. Korkea työttömyys ja inflaatio etenkin elintarvikkeissa yhdessä yleisen sosiaalisen näköalattomuuden ja korruption sekä sorron kanssa johtavat tilanteeseen, jossa etenkään nuorilla ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa.

Tilanne aiheuttaa kansan elinolojen kurjistumista ja pysyvää syrjäytymistä. Aikaisemmin osa työttömistä on ratkaissut ongelmansa maastamuuton kautta. Entiset kolonialistit Ranska, Espanja ja Italia ottivat ennen vastaan työläiskäsiä Pohjois-Afrikasta. Nykyinen EU-linnake estää pohjoisafrikkalaisia siirtymästä Eurooppaan muuten kuin laittomasti. Tästä syystä syntyi nykyinen pakolaisten armeija. Tästä myös johtuu ennennäkemättömän laaja osallistuminen vallankumoukseen. Schengen -sopimus vaatii vapaata liikkumista rajojen sisällä. Sarkozy esti tunisialaisia pakolaisia siirtymästä Italiasta Ranskaan. Näin ollen 30 000 Tunisian pakolaista jäi Italiaan.

Libyassa kansannousu törmäsi toiseen seinään. Benghazin kapinalliset ottivat helposti vallan käsiinsä itäisessä Libyassa ja perustivat siellä neuvoston, jonka rakennuksen ulkoseinään ripustivat jättiläisjulisteen: ”Emme tarvitse leipää, rahaa tai töitä”, ja sen jälkeen englanniksi: ”We need freedom”. Benghazin neuvosto julisti alussa, että mikä tahansa apu lännestä ei ole tervetullutta. Yksi brittiagenttien yritys tunkeutua kapinallisten riveihin päättyi brittien kannalta onnettomasti. Heiltä riisuttiin aseet ja karkotettiin oitis. Taistelujen alkuvaiheessa Gaddafi oli vaikeuksissa. Hän joutui käyttämään palkka-armeijaa kun ei luottanut omien sotilaiden lojaalisuuteen. Kapinalliset olivat kokemattomia ja heillä ei ollut tarvittavaa varustusta tai muuta resurssia. Ensimmäisten voittojen jälkeen myös Gaddafin mahdollisuuksia oli aliarvioitu. Silloin olisi pitänyt kääntyä Tunisian tai Egyptin kapinallisten puoleen ja pyytää apua. Erityisesti viimeksi mainitut olivat tunkeutuneet poliisin päämajaan eikä heillä olisi ollut vaikeutta vallata armeijansa varastoja ja takavarikoida aseita. Libyalaiset tarvitsisivat myös vapaaehtoisia taistelemaan Gaddafia vastaan.

Kun Gaddafin vastahyökkäys lahtasi minkä ehti, länsimaiden apu alkoi maistua. Alussa hyväksyttiin vain lentokieltoa ilmatilaansa. Myöhemmin Nato otti ohjat käsiinsä ja välillä pommitti kapinallisiakin. Joka tapauksessa pommitukset jatkuivat senkin jälkeen kun Gaddafilla ei ollut yhtään konetta jäljellä. Poliittisesti Natolla on kaksi skenaariota. Ensinnäkin sen interventio toteuttaa ensimmäistä kertaa Naton Lissabonin sopimusta, jonka mukaan YK tekee päätöksiä ja Nato panee ne toimeen. Ensimmäisen skenaarion mukaan Gaddafi pysyy vallassa ja sisällissota jatkuu niin kauan kuin tarvitaan ”tuomaria” ja siihen asti, että sen jälkeen molemmat osapuolet ovat heikkoja ja lännestä riippuvaisia. Tätä sanotaan libanonisaatioksi. Toinen skenaario olisi Gaddafin korvaaminen jollakin nukkejohtajalla, joka on sillä aikaa löytynyt. Joka tapauksessa taistelujen loputtua maahan asettuu ”rauhanturvaajia”, ehkä suomalaisiakin.

Länsimaiden interventio ei estänyt lahtausta, vaan se kiihdytti sitä. Strategisesti interventio ei muuttanut mitään. Ainoa mikä muuttui, on poliittinen maisema; kapinallisten neuvosto on integroitu länteen. Sen rakennuksen seinällä Benghazissa nyt liehuvat Ranskan ja muiden imperialistimaiden liput. Samanaikaisesti keskusteluyhteys Gaddafin vanhimpaan poikaan on pidetty auki. Heimoyhteiskunnassa ei ole kovin vaikea lietsoa monivuotista sisällissotaa. Gaddafin kanssa tai ilman, Libyaa aiotaan käyttää poliittisena ja sotilaallisena tukikohtana arabivallankumousta vastaan. Maalitaulussa ei ole Gaddafin persoona, vaan vallankumous. Ujohkot yritykset kapinoida Algeriassa ja Marokossa päättivät vielä miettiä asiaa ja palata siihen vähän myöhemmin.

Myös Tunisiassa ja Egyptissä tarkkaillaan tilanteen kehitystä. Kokouksessaan G8 -maat päättelivät että pelkkä keppi ei riitä, tarvitaan myös porkkanaa. Mahtipontinen yritys nimitettiin uudeksi Marshall -suunnitelmaksi, mutta kokoon luvatut miljardit ei riittäisi edes yhden pienen maan ongelmiin. Egyptissä eliitti joutui näyttämään Mubarakille etuovea, mutta samanaikaisesti avattiin takaovi, ei demokratialle, vaan IMF:lle, Kansainväliselle Valuuttarahastolle. Sotilaspääministeri Mohamed Hussein Tantawi kertoi 26.4. saavansa 2,2 miljardia dollaria Maailmanpankilta ja 3-4 miljardin dollarin lainaa IMF:lta. Yhteensä Egypti on pyytänyt 5,2-6,2 miljardia dollaria. Mubarakin omaisuuden on arvioitu olevan 40 ja 70 miljardin dollarin välillä.

.

3.2.2. Syyria Palestiinan, Libanonin ja Iranin kolmion keskellä

Irakin miehityksen jälkeen 2003 Bush nosti pöydälle suunnitelman, jonka mukaan seuraavaksi voisi hyökätä Syyriaan. Suunnitelmassa kaavailtiin, että Israel osallistuisi operaatioon. Sotahaukka Ariel Sharon jarrutti kuitenkin operaatiota. Vuosien 2004 ja 2005 vaiheessa Sharon sanoi Bushille, ettei Assadia kannata kaataa, sillä ei ole olemassa sopivaa seuraajaa. Tällä hetkellä olemme saman kuvion edessä. Mikäli mielenosoitukset Syyriassa rauhoittuisivat, Assad olisi valmis aloittamaan keskustelut Israelin kanssa. Kansa, joka ei aio lopettaa vallankumousta, tuhoavat tällaiset skenaariot. Kansa vaatii reformeja, ja vieläpä eri johtajien toimesta. Nykyisten pitää lähteä.

Henry Kissinger on joskus sanonut, että on mahdotonta saada aikaan sotaa ilman Egyptiä ja rauhaa ilman Syyriaa. Syyrialla on Egyptin jälkeen toiseksi tärkein rooli alueen voimatasapainossa. Lännelle Assad on Gaddafia paljon tärkeämpi kumppani. Sen vuoksi imperialismin puuttuminen tilanteeseen on Syyriassa Libyaa epätodennäköisempi. Vaikka Assadin hallinto on Iranin liittolainen ja tukee niin Hisbollahia kuin Hamasia, silti Israelin näkökulmasta näyttää olevan pienempi paha. Joka tapauksessa imperialismi ja sionismi seuraavat tilannetta tarkasti, sillä Syyriassa pelissä on enemmän kuin Libyassa konsanaan. Syyrian naapurina on Libanon, Israel, Irak, Jordania ja Turkki. Voimatasapaino koko Lähi-idän alueella järkkyisi välittömästi jos Syyria syöksyisi sisällissotaan tai jos muuten syntyisi valtatyhjiö. Siinä olisi monen kolmiodraaman status quo vaarassa. Ensiksi uusiksi tulisivat suhteet kolmiossa Syyria – Hisbollah – Israel, sitten olisi Syyria – Iran – Israel, Syyria – Hamas – Israel ja lopulta Syyria – kurdit – Turkki ja sen kautta Turkin välit Israeliin. Tunisian jälkeen Assad ilmoitti hallintonsa olevan immuuni vallankumouksille. Viime vuosina Assad on käynyt pitkiä keskusteluja amerikkalaisen Trinity -yliopiston Lähi-idän historian professori David Lenchin kanssa.

Kapina alkoi Daraan kaupungista etelässä. Kaupunki on nyt armeijan hallussa. Armeija on suorittanut Assadin likaisen työn. Se on ampunut mielenosoittajia kohti, tappanut lapsia ja muita siviilejä, pidättänyt ja kiduttanut. Mielenosoittajat ovat suureksi osaksi nuoria maallistuneita ja työttömiä tai muuten köyhiä. Jos Assad syöstäisiin vallasta, kurdit hyödyntäisivät sitä perustamalla itsenäisen kurdialueen Syyriassa Irakin kurdien tavoin. Perspektiivi yhtenäisestä Kurdistanista Syyrian ja Irakin pohjoisessa, Turkin itäisessä ja Iranin luoteisosassa olisi silloin lähempänä. Israelia huolestuttaa Fatahin ja Hamasin mahdollinen sopu. Todelliseen sopuun ei ole paljon edellytyksiä. Hatara sopu ilmaisee myös Hamasin ja Fatahin johtajien pelkoa arabivallankumouksia kohtaan, jotka haluavat heittää yli laidan kaiken vanhan. Palestiinalaisjärjestöjen sopuakin enemmän Israelia pelottaa idea siitä, että palestiinalaismassat nousisivat näitä molempia vastaan.

Maantieteellisen sijaintinsa lisäksi Syyria koostuu muslimidogmien mosaiikista. Uskontoenemmistönä Syyriassa on sunnimuslimit. Vallassa on pieni vähemmistö alawiitteja, jotka ovat lähellä shiialaisia. Syyria on arabialaisen nationalismin sydän. Jihadin kannattajat Syyriassa ovat heikkoja. Vuonna 1982 Al-Assadin isä teurasti muslimiveljeskuntaa; armeijan tulituksen seurauksena surmattiin 20 000 ihmistä. Haman kaupunki pommitettiin maan tasalle. Assadin veli johtaa vihattua salaista poliisia. Ulkopolitiikassaan Syyria on aina ollut pragmaattinen. Vuonna 1991-92 Persianlahden sodassa nykyisen presidentin isä Hafiz al-Assad liittoutui isä-Bushin kanssa. Libanonin sodassa Syyrialla oli mustan Pekan asema. Kun palestiinalaiset olivat johtamassa, Syyria liittoutui falangistien kanssa ja päinvastoin. Sen vuoksi Israel vaatii reformeja Iranissa mutta ei Syyriassa. Monet sionistit ovat sanoneet, että Basar al-Assad on ”the devil we know”, piru jonka me tunnemme.

Israelia eniten kiinnostaa se, että miten voisi aiheuttaa säröjä Syyrian ja Iranin/Hisbollahin väleissä. Israelilla on vielä yksi diplomaattinen valtti, Golanin kukkuloiden palauttaminen. Sama keino onnistui Egyptin Sadatin kanssa kun Israel palautti Siinain niemimaan. Vastalahjana Egypti hylkäsi palestiinalaiset. Sellaista sopimusta Syyrian ja Israelin välillä pelkää Iran kuollakseen. Sen vuoksi vuoden alussa Ahmadimejad lähetti Suezin kautta kaksi sotalaivaa käymään välimerellä.

.

3.2.3. Jemen ja muut

Jemenin tyranni Ali Abdullah Saleh on menettänyt valtansa. Saleh hallitsi maata 33 vuotta. Kesäkuussa Salehin kerrotaan haavoittuneen taisteluissa mielenosoittajien kanssa ja lähteneen Saudi Arabiaan hoitoon. Totta tai tekosyy, tärkeää on se, että Saleh ei palaa Jemeniin. Salehia saattoivat Saudi Arabiaan pääministeri, eduskunnan puhemies ja puolustusministeri. Kaikkien edellä mainittujen kerrotaan loukkaantuneen taisteluissa. Tämä sairaalaturismi on Jemenin kansan suuri voitto. Saleh oli kolme kertaa aikaisemminkin luvannut jättää maan, mutta aina söi sanansa. Huhujen mukaan loukkaantumista ei aiheuttanut vastavoimien kranaatti, vaan pommi, jonka omat miehet olivat asettaneet presidentinpalatsin moskeijalle.

Saudi Arabia on amerikkalaisten ja sionistien paras ystävä ja kiistaton hegemonia niemimaalla, johon kuuluu myös Kuwait, Qatar, yhdistyneet emiraatit, Bahrain ja Oman. Saudi Arabia on näytellyt vahvaa roolia vastavallankumouksen tukijana. Ensinnäkin se on turvapaikka jokaiselle karkotetulle konnalle. Mahtava Saudi Arabia osallistui omilla sotajoukoilla pienen emiraatin, Bahrainin kapinan kukistamiseen. Bahrain on pieni saari Persianlahdessa, mutta siellä sijaitsee USA:n tukikohtia. Bahrain on shiialaisenemmistöinen maa. Vallankumousten alkuvaiheessa tammikuussa Iran osoitti tukensa niille. Bahrainiakin Iran tuki poliittisesti ja rahallisesti. Kun saudisotilaat tunkeutuivat maahan, Bahrainin shiialainen oppositio petti kansansa ja purki yleislakon imperialistien iloksi.

.

3.4. Afganistan, Irak ja Keski-Aasia

Amerikkalaisen imperialismin strategialla on edessään käännekohta. Bushin terrorismin vastainen sota on tuottanut enemmän haasteita kuin mitä tavoitteita olisi toteuttanut. Kymmenen vuoden jälkeen Afganistanissa talebanit ovat niskan päällä, valmiit ryntäämään presidenttitaloon hirttääkseen Karzain mikäli amerikkalaiset ja muut ISAF:in miehittäjät poistuisivat maasta. Sota on eskaloitunut Pakistaniin, jossa entisestä uskollisesta liittolaisesta on tullut mahtava vihollinen. Irakissa tilanne on täydellisessä kaaoksessa. Al Qaidan tukikohta on siirtynyt Afrikan sarveen, mutta järjestön merkitys on tänä päivänä huomattavasti heikompi. Näin siitä syystä, että suuret massat ovat ryhtymässä historian subjektiksi, eikä siksi että vuosikausia kolossaan elänyt Bin Laden on murhattu. Imperialismin uusi haaste on nimeltään arabimaiden vallankumouksen käsittely ja vastaavien kansannousujen kukistaminen metropoleissa.

Miten tulisi käsitellä orastavia vallankumouksia ympäri maailmaa ja myös kotona? Kysymys askarruttaa Obaman avustajia niin talouden kuin politiikan ja sotilaallisten ratkaisujen osalta. Imperialismi tulee valmistamaan paketteja, jotka sisältävät kaikki kolme osa-aluetta. Se, että miten voi tarjota porkkanaa talous, joka on vararikon partaalla, miten voi ehdottaa poliittisia vaihtoehtoja hallitus, johon ei luota edes omat kansalaiset, tai puuttua sotilaallisesti armeija, joka kokee jatkuvasti tappioita, se on kysymys, johon kukaan ei osaa vastata. Afganistanista on luvattu lähteä. Siellä on 100 000 amerikkalaista ja 40 000 ISAF-sotilasta, joista vajaat 200 suomalaisia. Afganistanissa kukaan ei voi vakavasti väittää, että maan miehittäminen on täyttänyt tavoitteet siksi että Bin Laden on kuollut. Afganistanissa arabimaiden vallankumousten vaikutukset eivät ole vielä alkaneet näkyä. Tapahtumat heijastuvat sinne viimeistään silloin kun miehittäjät joutuvat lähtemään. Afganistanin sota maksaa Obamalle kahdeksan miljardia dollaria kuukaudessa.

Viime vuosina Irakin sodan hävinnyt ”sankarikenraali” David Petraeus siirrettiin Afganistaniin. Petraeus pyysi lisää joukkoja ja rahaa ja lupasi voittoa tiettyyn aikaan mennessä. Nyt fiaskon jälkeen kenraali on siirretty CIA:n johtoon suunnittelemaan sieltä käsin tulevia voittoja. Samanaikaisesti CIA:n rooli muuttuu, järjestö saa korkeamman aseman. Se osallistuu itsenäisesti operaatioihin ilman mandaattia ja selittämättä kenellekään syitä. Vain presidentti tietää ja siunaa CIA:n operaatiot. Osama Bin Ladenin murha oli sellainen toimi. Samalla logiikalla kun kytkettiin keskenään Naton ja YK:n toiminta-alueet, nyt tietyssä määrin sulautuvat ulkoministeriö ja CIA.  Tiedustelu ei ole enää pelkkää tiedustelua. USA:n ulkoministeri Robert Gates astuu syrjään ja tilalle tulee tähänastinen CIA:n johtaja Leon Panetta, jonka paikalle asetetaan David Petraeus. Afganistanin ja Pakistanin välisellä rajalla armeijan ja CIA:n välinen raja on jo pitkään sumentunut. Kaikki miehittämättömien lennokkien operaatiot ovat CIA:n vastuulla. Nämä koneet hyökkäävät ja pommittavat, ne tekevät siis muutakin kuin tuottavat tiedustelua päättäjille.

Petraeusta ei tarvita enää niin paljon Afganistanissa. Jos tänä kesänä vähennetään amerikkalaisjoukkoja, valta ”siirretään” afganistanilaisille. Näin ainakin väitetään. Todellisuudessa valta siirretään talebaneille. Yhteyksistä heidän kanssaan on pidetty matalaa profiilia, mutta niiden olemassaoloa kukaan ei vaivaudu edes kiistämään. Liittyen uuteen doktriiniinsa Obama on tilannut useita vaihtoehtoja arvioitaviksi. Kaikki vaihtoehdot laatii uusi CIA:n johtaja kenraali Petraeus itse. Yksi asia on varma. Heinäkuussa USA:n ja Afganistanin hallitukset allekirjoittavat sopimukset strategisesta kumppanuudesta. Niiden mukaan vuodesta 2015 lähtien amerikkalaiset perustavat Afganistaniin pitkäaikaisia sotilastukikohtia. Arabivallankumouksen vaikutus ei ole ainoa kysymysmerkki uudessa maailmassa ja näin ollen myös imperialismin käyttäytymisessä. Yksi tuntematon tekijä, joka pitää ottaa huomioon uutta strategista doktriinia laatiessa, on Kiina ja sen rooli lähitulevaisuudessa. Kauppa- ja valuuttasodat tulevat muovaamaan myös poliittisia ja sotilaallisia suhteita USA:n ja Kiinan välillä. Ohjuskilven rakentamisen lisäksi amerikkalaisten vahvistuminen Keski-Aasiassa saa venäläispäättäjät ryhtymään omiin valmisteluihin. Vallankumousten lisäksi pitkällä tähtäimellä Venäjä ja Kiina ovat maalitauluja imperialismille.

4. Vasemmiston tila

4.1. Sosialidemokratia ja stalinismin perilliset

Työväenluokan kaksi perinteistä byrokratiaa ovat kulkeneet eri historiallisia polkuja tullakseen lopulta samaan kohtaan. Perustamisestaan lähtien sosialidemokratia oli puolueeksi järjestäytyneiden vallankumouksellisten työläisten järjestö, joka asetti tavoitteekseen kapitalismin kumoamisen ja yhteiskunnan reformoinnin sosialistisella perustalla. Ajan kuluessa demareissa muodostui eliitti, joka alkoi ajaa työväenluokan elinolojen parantamista kapitalismin sisällä. Kapitalismin kumoaminen siirrettiin hamaan tulevaisuuteen, ja puolue työskenteli yksinomaan porvarillisessa parlamentissa ja ammattiliitoissa. Porvarillisen demokratian instituutioiden kunnioittaminen oli samalla porvariston ja sen yhteiskunnallisen hegemonian kunnioittamista. Oman maan porvaristo oli muiden maiden porvaristoa parempi, koska sen kanssa oltiin kyetty neuvottelemaan mm. paremmista palkoista. Vuonna 1914 Saksan porvaristo korotti puolustusmenoja ja demarit äänestivät sen puolesta. Sosialidemokratiasta oli tullut isänmaallinen, ja internationalismia puolusti enää vain pieni vähemmistö demareissa, spartakistit.

Lenin, Trotski ja heidän toverinsa eivät jääneet tähän. Lokakuun vallankumouksen jälkeen perustettiin kolmas internationaali rappeutuneen demareiden toisen internationaalin tilalle. Lokakuun vallankumouksen jälkeen kehitys ei ollut edullinen bolsevikeille ja kommunisteille ympäri maailmaa. Venäjän sisällissota, nälänhätä ja taloudellinen takapajuisuus yhdessä maailmanvallankumouksen tappiosarjan kanssa vaikuttivat siihen, että NL:ssa pintaan nousi taantumuksellinen byrokraattinen kasti, joka vähitellen keskitti kaiken vallan yhden miehen käsiin. Muutaman vuoden kuluessa Leninin kuoleman jälkeen stalinisaatio oli prosessi, jota sovellettiin kaikissa kommunistipuolueissa ympäri maailmaa.  Stalinismi ajoi byrokraattisen kastin intressejä. Kansainvälisesti kommunistiset puolueet olivat kuin Moskovan suurlähettiläitä. Byrokraattisen kastin taholta vallankumous lykättiin jälleen kerran tulevaisuuteen, ja alettiin ajaa lännessä vain minimiohjelman vaatimuksia. Stalinismista tuli demarien lailla reformistinen tendenssi, joskin eri lähtökohdista lähtien. Stalinismi ajoi neuvostokastin ja sosialidemokratia työväenaristokratian intressejä.

Stalinismin ns. kolmannen periodin pientä ajanjaksoa lukuunottamatta 1930-luvulta lähtien, stalinismi ja sosialidemokratia pelaavat samalla kentällä. Usein nämä tekevät yhteistyötä porvariston kanssa ja osallistuvat myös porvarihallituksiin kansanrintamien petollisen kuvion alla. Hallituksen tasolla stalinismi on ollut sosialidemokratian apulainen. Sodan jälkeen molemmat auttoivat omia porvariyhteiskuntia isänmaan jälleenrakentamisessa. Keynesläisen legendaarisen inflatorisen kukoistuksen aikana (1944-1971) nämä kaksi työväenpuoluetta rakensivat hyvinvointivaltiota, ja saivat merkittäviä etuuksia työväenluokalle. Kun keynesismi oli ohi, porvaristo ryhtyi harjoittamaan uusliberalistista politiikkaa. Sen enempää demareita, kuin stalinistejakaan ei enää tarvittu, porvaristo käytti konservatiivipuolueita, Thatchereita ja reaganeita, politiikkansa ajamiseen. Tämä oli käännekohta, jolloin sosialidemokratia lakkasi olemasta edes reformistinen työväenpuolue. Stalinismi jatkoi edelleen Moskovan tuella entiseen malliin siihen asti, kun sen ideologinen koti, Neuvostoliitto, allekirjoitti oman lakkauttamisensa dokumentit.

Seuraavalla periodilla demarit palasivat valtaan, mutta oikeistolaisempina kuin konservatiivit. Blair oli Thatcherin klooni. Stalinistipuolueet hupenivat ja suurelta osin muuttivat nimensäkin oman poliittisen linjansa mukaiseksi, sosialidemokratiaksi. Poststalinismin ideologit luulivat, että voisivat täyttää tyhjiön, joka syntyi demareiden siirtymisestä uusliberalismin leiriin. Todellisuudessa aika, jolloin reformistien painostus riitti työväenluokan olojen parantamiseksi, oli ohi. Siellä missä stalinismin perilliset olivat päässeet porvarihallituksiin, niistäkin oli tullut demarien tavoin uusliberaaleja. Tyypillinen esimerkki tästä on Vasemmistoliiton osallistuminen hallitukseen Suomessa 1990-luvulla. 2000-luvulla nämä puolueet yrittävät esittää hieman humaanimpia teesejä, kuin porvaristo, ja selittää hyökkäystä työväenluokkaa vastaan ainoastaan porvariston raadollisuudella. Ei SKP, VL ja vielä vähemmän SDP:kään ymmärrä tai halua ymmärtää nykyisen kriisin laatua. Porvareiden tavoin demarit pitävät kriisiä ohimenevänä ilmiönä, niin että ”meidän pitää rationalisoida taloutemme, jotta se kestäisi kilpailijamaita paremmin”. Epigoneista osa vaatii demareiden tavoin oman taloutemme vahvistamista ottaen samalla kuitenkin huomioon heikoimpien aseman; toinen osa taas väittää, että kriisi on keinotekoinen, tai ainakin liioiteltu, jotta ahneet porvarit pääsisivät huonontamaan työläisten asemaa.

Työväenluokka näkee entiset luokkakantaisettyöväenpuolueet osana rappiokapitalismia. Sen vuoksi nämä puolueet eivät Euroopan tasolla pysty käyttämään hyödykseen kapitalismin kriisiä esiintyäkseen vetovoimaisena poolina elämämme kriittisimpinä hetkinä. Nämä puolueet eivät ole yksiselitteisesti ajan tasalla. Euroopassa demarit toimivat yhdessä porvariston kanssa kriisimaiden, euron ja viime kädessä kapitalismin pelastamiseksi. Poststalinistit äänestävät EU:n apupaketteja vastaan, mutta kunnon patriootteina heillä on äärioikeistosta erottamaton nationalistinen lähtökohta. He vastustavat tukipaketteja siksi, että meidän oma työväenluokka joutuu niissä maksumiehiksi. EU:n vastaiset stalinismin jälkeläiset kannattavat eurosta ja EU:sta eroamista ja paluuta omaan kansalliseen kapitalismiimme.

.

4.2. Laitavasemmisto keskustalinjausten laajakaistalla

Kriisi ja ehdotettavat ratkaisut jakavat porvaristoa ainakin kahteen leiriin. Osa vaatii hallittua konkurssia kriisimaille. Toinen osa on valmis jatkamaan kriisimaiden tukemista pelossa, että kriisi leviää muuten hallitsemattomasti. Hajaannus on silmiinpistävä. Jakolinja on nähtävissä kaikissa instituutioissa, niin EU:ssa ja EKP:ssa kuin IMF:ssa tai eurooppalaisten poliitikkojen keskellä ja saman maan porvariston eri osien välillä. Aihe jakaa rivejä myös laitavasemmistossa. Osa haluaisi kontrollikomiteoita, jotka objektiivisesti valvoisivat velan syitä ja alkuperää. Osa haluaa erota euroalueesta, muttei EU:sta. Kyseiset ratkaisut ovat kaikki reformistista hourailua riippumatta siitä, kuka niitä on lanseeraamassa, jos ei samalla puututa kapitalismin rakenteisiin. Jatkuvat tukipaketit eivät ratkaise kriisiä etenkään silloin, kun vastamaksuksi vaaditaan joukkojen näännyttämistä. Ihmismassa lähtee kaduille kuten Kreikassa ja toimintavaihtoehdot jäävät hallitsijoille vähiksi. Kontrolloitu konkurssi aiheuttaisi moninkertaisia vaikutuksia verrattuna Lehman Brothersin konkurssiin vuonna 2008. Sillä aikaa kun porvaristo ei osaa päättää mitä tekee ja äärivasemmisto mitä haluaa, on mahdollista, että puhkeaa kontrolloimaton konkurssi, jonka aiheuttama tsunami pyyhkäisi kaiken tieltään.

Kreikka on tällä hetkellä eurooppalaisen luokkataistelun kärjessä. Vallankumouksellisten on sen vuoksi seurattava tarkasti siellä kehittyvän tilanteen kärjistymistä ja syventymistä. Tilanne Kreikassa kertoo luokkataistelun kehityksen tulevaisuudesta muuallakin; Tämä ei tule missään muualla sellaisenaan kopioitumaan, mutta siitä voidaan saada arvokkaita opetuksia omalle toiminnallemme. Monessa suhteessa Suomessa on täysin erilaiset olosuhteet kuin Kreikassa, mutta meillä on Kreikan kanssa yhteinen kriisi, nimenomaan sama kriisi. Nykyiset satojentuhansien osanottajien mielenosoitukset Kreikassa ovat vuonna 2008 tapahtuneen kapinan jatkoa. Silloin tapahtumat sijoittuivat ajallisesti Lehman Brothersin konkurssiin, nyt maan konkurssin jälkeiseen aikaan. 2008 taistelujen etunenässä oli nuoriso ja osittain työväenluokka parilla yleislakollaan. Nyt on edellisten lisäksi lähtenyt kaduille valtava keskiluokkainen massa. Kreikan porvaristo ei onnistu tukeutumaan keskiluokkiin lyödäkseen työväenluokkaa, kuten tekivät Thatcher tai Pinochet. Luonnollisesti keskiluokka on epähomogeeninen porukka. Päivittäisissä kansankokouksissaan on mennyt läpi meidän tovereidemme ehdottamia vaatimuksia hallituksen kaatamiseksi poliittisen yleislakon keinoin ja velan yksipuolisesta mitätöimisestä. Meidän mielestämme koko velka on vastenmielinen, ei vain osa siitä.

Suurin osa äärivasemmistolaisina itseään pitävistä suuntauksista on siirtänyt toimintansa pääpainon vaaleissa menestymiseen. Silloinkin kun nämä puolueet harjoittavat ulkoparlamentaarista toimintaa, tähtäimessä ovat vaalit. Kunon impressionistin tavoin nämä ajattelevat, että hyvä toiminta on sellaista, joka näkyy hyvänä vaalituloksena. Luokkataistelun dialektiikka ei kuitenkaan toimi samalla logiikalla. Voimasuhteet on hyvä mitata vaaleissa, mutta ne eivät saa olla toiminnan tavoite. Ranskan johtava ”trotskilainen” puolue NPA on tästä varoittava esimerkki. NPA poisti ohjelmastaan periaatteellisia kohtia, siirtyi kohti vasemmiston keskustaa ja hioi yhteistyökuvionsa siihen sopiviksi. Silti NPA sai vaaleissa paljon vähemmän (miljoona ääntä viime vaaleissa), kuin edeltäjänsä LCR. Sen lisäksi aika pian NPA:n edessä voi olla kahtiajako. Tulevissa presidentinvaaleissa osa NPA:sta haluaa tukea Mélanchonia, entistä lambertistia, joka asettuu yhteisehdokkaana stalinistien kanssa. Toinen osa NPA:sta haluaa osallistua vaaleihin itsenäisesti. mutta ilman Besancenotia, joka ilmoitti, ettei ole käytettävissä. NPA luulee houkuttelevansa proletariaattia, (ehkä on parempi sanoa kannattajia tai äänestäjiä), vesittämällä ohjelmaa ja määrittelemällä yhtenäisyyden nimessä tavoitteet väljemmiksi. NPA jätti trotskilaisuuden viitekehyksen, proletariaatin diktatuurin tavoitteen tavoitteen ja demokraattisen sentralisminperiaatteen ja alkoi levittäytyä liikkeisiin. Eri verkostojen sisällä on ehdottomasti oltava ja toimittava, mutta omalla ohjelmalla ja tavoitteilla, eikä niin, että sulautuu niihin. Viimeksi mainittu so. liikkeenpalvonta on viime vuosina ollut äärivasemmistolle musta surma. LCR:lla oli n. 5000 jäsentä Levitettyään lonkeronsa liikkeisiin ja verkostoihin, NPA:n ensimmäisessä kongressissa edustettuna oli 10 000 jäsentä, mutta toisessa kokouksessa oli vain 3000.

NPA ei ymmärtänyt SWP:n karvaita kokemuksia Britanniassa. Siellä SWP miltei sulautui Respect-verkostoon tinkimällä omista tavoitteistaan. Fiasko Britanniassa oli sulavampi, sillä SWP:n arsenaalissa ei ollut siirtymävaatimusten ohjelmaa. Ensisijaisesti on tehtävä konkreettisen tilanteen analyysi, toisin sanoen pitää tietää, mitä vastaan ollaan. Sitten tulee määrittää maksimitavoitteet, sosialistiset reformit välttämättöminä toimenpiteinä kriisistä poispääsemiseksi. Näiden kahden välillä on siirtymäohjelma, silta edellisten kahden yhdistämiseksi. Pelkkä kapitalismin vastustaminen ei riitä, vaan se vääjäämättä johtaa reformismiin, vaikka puolue kuinka vannoisi olevansa vallankumouksellinen. Antikapitalismi on ollut yksi suosituimpia ns. laitavasemmiston iskulauseita. Se on sarja murtoja kapitalistisen hegemonian maaperällä. Lähi- ja etätavoitteiden välille ei sijoitu monia pieniä antikapitalistisia vallankumouksia. Näiden kahden vaiheen välillä on vain yksi prosessi, jatkuva vallankumous.

Kun vallankumouksellinen puolue ehdottaa toimenpiteitä kriisistä poispääsemiseksi, sen pitää muistaa kaksi asiaa: a) ehdotusta ei tulisi osoittaa porvaristolle ja sen edustajille/instituutioille. Ehdotus on tarkoitettu työväenluokalle, joka samalla on nähtävä toimenpiteen subjektina. b) näkökulmastamme missään vaiheessa ei pitäisi menettää perspektiiviä vallasta. Ei ole samantekevää, kumman luokan käsissä valta on. Kreikassa Antarsya syntyi siitä, kun NAR hajoitti vallankumoukselliseksi pooliksi tarkoitetun MERA:n liittyäkseen yhteen sikäläisen SWP:n ja eräiden reformististen elementtien kanssa. ANTARSYA:n malipuolue on NPA. Se ajaa sellaisia tavoitteita kuin velan mitätöimistä, kaikkien yksitettyjen valtionyritysten jälleenkansallistamista ja työväenkontrollia. Tämä puolue ehdottaa Argentiinalle soviteltua ratkaisua jopa Pohjois-Afrikan tilanteeseen. Me olemme samaa mieltä Marxin kanssa siitä, että proletariaatin taloudellisen emansipaation poliittinen muoto on proletariaatin diktatuuri.

Imperialismin aikana eroavaisuudet talouden ja politiikan välillä hälvenevät. Useimmiten taloudelliset ratkaisut ovat poliittisia. Jopa vallassa oleva movementismi ymmärsi tämän. Lula ja Porto Allegren kokemukset sitoivat proletariaatin porvarilliseen hegemoniaan osallistuvien budjettien kautta. Yhdistyneen Sihteeristön brasilialainen jaosto ei epäröinyt mennä porvarihallitukseen. Vallankumouksellisessa puolueessa jäsenmäärää enemmän merkitsee jäsenten laatu. Puolueelle jäsen ei tarkoita kannattajajäsentä. Puolue kouluttaa jäsenkaadereita puuttumaan luokkataisteluun. Vallankumouksellinen puolue tarkoittaa tällaisten johtajien puoluetta. Sellaisen puolueen rakentaminen ja tavoittelemamme voittoisa vallankumous ovat perimänä meidän identiteetissämme; ilman niitä meillä ei yksilöinä ole minkäänlaista poliittista substanssia.

Erityisesti ’suuttuneiden’ keskuudessa nykyään on muodissa vaatimus reaalidemokratiasta tai suorasta demokratiasta. Molemmat ovat reformismia radikaalivaatteissa, joskin jälkimmäinen kuulostaa ensimmäistä paremmalta. Kriisi ei sijaitse politiikassa yleisesti ottaen eikä demokratian vajeissa, joskin se heijastuu näillekin osa-alueille. Kriisi ei ole myöskään pelkästään talouden tasolla, vaan yhteiskunnallississa suhteissa ja tuotantovoimien yksityisomistuksessa. Espanjassa suuttuneiden liike vaatii reaalidemokratiaa ja Ateenassa suoraa sellaista. Kuitenkin demokratiaa on käsiteltävä kriisin aikana suhteessa vallankumoukseen. Laitavasemmistomme vaatimus suorasta demokratiasta uhraa vallankumouksen porvarillisen demokratian alttarille. Samasta syystä, miksi arabimaiden vallankumoukset eivät olleet kannanottoja parlamentarismin paremmuuden puolesta, myöskään Euroopassa kriisistä ei voi päästä ilman taloudellisia ja yhteiskunnallisia reformeja. Paitsi että paluu demokratiaan ei ratkaisisi mitään, sellainen on mahdotonta. Kreikassa fasistit vativat paluuta antiikin kaupunkivaltion demokratiaan.

Suhtautuminen kapitalismin kriisiin ei ole joku hieno harrastus. Se on RAJALINJA vasemmistossa. Liikkeisiin ja verkostoihin on osallistuttava ja pyrittävä perustamaan niitä lisää. Toimiessamme niissä yritämme rakentaa vallanmuutoksen akseleita. Ei siis vain kumoamista, vaan myös edellytyksiä valmistautumaan siihen, mikä kumouksia seuraa. Kysymys liikkeestä ja puolueesta ei ole loputon akateeminen keskustelu. Kysymyksessä on taistelu työväenluokan hegemoniasta muun väestön suuntaan. Toisin sanoen kysymys on ensin työväendemokratiasta ja toiseksi suorasta demokratiasta. Jos yhteiskuntaan ei saada työväenluokan ratkaisua, mitään ratkaisua ei synny suoran demokratian kanssa tai ilman sitä.

4.3. Latinalaisen Amerikan ilmiöt

Argentiinan kansannousun jälkeen 2001 porvaristo Latinalaisessa Amerikassa niin kuin myös USA:n imperialismi olivat kovilla. Tyytymättömyys, mutta myös kapinasta johtunut innostus sai koko eteläisen ja keski-amerikan kansojen mielialat kuohumaan. Laaja väkivallan käyttö ja sotilasdiktatuurit olivat mahdottomia aikana, jolloin Bush oli aloittamassa terrorismin vastaista sotaansa Aasiassa. Kapinamielialoja rauhoittelivat toisenlaiset sovittelumekanismit. Paikallisista olosuhteista johtuen eri maissa sovellettiin ´vaaleanpunaisia´järjestelmiä, joissa hallitus oli keskustavasemmistolainen, anti-imperialistinen ja ainakin retoriikassaan ajoi sosiaalisten olojen kohottamista. Sillä tavalla kansa sidottiin kapitalismiin, jonka johdossa oli ”vasemmisto” joka ainakin paikka paikoin pyrki siirtymään rauhanomaisesti sosialismiin joskus hamassa tulevaisuudessa. Niistä ilmiöistä merkittävimpiä on vasemmistoperonismi, eli kirchnerismi Argentiinassa, Lula ja osallistuvat budjetit Brasiliassa, populismin emo Chavezin 21. vuosisadan sosialismi ja Kuuban tapaus.

Yksikään Latinalaisen Amerikan maista ei päättänyt korvata kapitalismin tuotannollisia rakenteita ta riistää väkivaltakoneiston monopolia porvariston käsistä. Salvador Allenden Chilessä epäonnistuneessa sosialismiin siirtymisen yrityksessä oli enemmän sosialistisia reformeja, kuin missään tämän päivän eteläisen Amerikan maassa. Erityisesti Venezuela ja Kuuba ovat hämänneet laitavasemmistoa pitkään. Chavez väitti siirtyvänsä 21. vuosisadan sosialismiin 30-40 vuodessa. Hän aloitti siirtymisen kohottamalla kansan sosiaalista asemaa. Rakennettiin kouluja ja sairaaloita, joihin saatiin Kuubasta lääkäreitä ja hoitajia. Pienet muutokset rahoitettiin öljyn korkeasta maailmanmarkkinahinnasta johtuneesta kauppataseen ylijäämästä. Poliittisesti Chavez kaveerasi kaikkien pirujen kanssa, joita imperialismi vihasi. Teoreettisesti hän ammensi oppinsa porvarillisen vallankumouksen johtajista esim. Bolivarista ja kaikista muista klassikoista, joiden ajatukset pantiin samaan kulhoon sillisalaatiksi. Käytettiin vähän Castroa ja vähän Guevaraa, vähän Maoa ja enemmän Trotskia. Jatkuva vallankumous-teoriasta piti tulla orastavan viidennen internationaalin peruskirja. Internationaali oli tarkoitus perustaa ”trotskilaisen” Alan Woodsin, Fidel Castron, Muammar Gaddafin ja Mahmoud Ahmadinejadin kanssa. Yritys onneksi epäonnistui.

Molemmat Alan Woodsin IMT (International Marxist Tendency) ja CWI (Committee for a Workers International) ovat saman ideologisen isän lapsia; Ted Grantin Militant tendency on entryismin uranuurtajia. Taistelu itsenäisen vallankumouksellisen puolueen rakentamisen puolesta on korvattu demaripuolueiden sisään soluttautumisella. Kahtiajaon jälkeen syntyi CWI, joka vaihtoi Trotskin teoreettisen perinnön Neljännen Internationaalin rakentamisesta jollain työväen internationaalilla. Kun joku luopuu omasta identiteetistään, luopuu aikaisemmin puhutusta rajanvedosta. IMT jatkaa johdonmukaisesti Grantin linjauksia. Latinalaisessa Amerikassa demarit vain korvattiin Chavezilla. Uusi guru houkutteli silläkin, että hän maratonpuheissaan televisiossa viittasi välillä Trotskiin. Woods omisti koko poliittisen elämänsä. Chavezin puolustamiseen samalla tavalla kuin Lohikoski kampanjoi toverinsa Arhinmäen puolesta.

Kuten monet muutkin laitavasemmiston puolueet IMT on tänä päivänä hajalla. Kapitalismin kriisi iskee myös Latinalaiseen Amerikkaan, koka nekin maat ovat kapitalistisia. Kansalaisten tyytymättömyys kasvaa ja keskustavasemmistolainen johto siirtyy oikealle ja teroittaa tukahduttamistokoneiston miekkoja. Tämä ei sulje pois imperialismin intervention mahdollisuutta tai vallankaappauspyrkimyksiä. Silloin, kun vaaleanpunaiset järjestelmät ovat menettämässä kansan tukea, vallankaappaukset ovat helpompia. Lepyttääkseen imperialismia Chavez siirtyy oikealle; sen tempun hän on oppinut Gaddafilta. Prosessi on alkanut jo vuodesta 2008, vähän ennen Lehman Brothersin romahtamista. Alussa Chavez hyökkäsi ideologisella tasolla kunnolla Kolumbian FARC:a vastaan. ”Sissisota kuuluu historiaan, ei tähän paikkaan ja aikaan”, sanoi Chavez silloin. Vieläpä hän sanoi, että Farcin olemassaolo provosoi USA:n imperiumia hyökkäämään kaikkialle. Sillä tavalla Chavez karkotti kaikki Venezuelassa leiriytyneet Farcin militantit, mikä oi ratkaiseva Kolumbian sisällissodan kohtalolle. Näin hän luuli, että nyt Venezuelan ”sosialismi” on pelastettu. Kolumbian oikeistopresidentti Juan Manuel Santos tunnusti palveluksen oitis. Santosin kiitokset välitti Woodsin ylläpitämät kotisivut (http://venezuelanalysis.com/news/6129) Santosista on tullut Chavezin parhaimpia ystäviä. Kahdeksan tuntia kestäneessä tapaamisessaan allekirjoitettiin 16 sopimusta. Sen lisäksi kaverukset tapasivat Hondurasin armeijan vallankaappauksen jälkeen ”valitun” diktaattori Porfirio Lobon. Kuten on tunnettua, alamäkeen vyöryttäessä ei ole pohjaa. Arabimaiden vallankumouksissa Allan Woodsin toveri Chavez asettui lahtareiden puolelle vallankumousta vastaan.

Kuuba seuraa samoja polkuja. 14 vuoden viiveellä pidetyssä kuudennessa puoluekokouksessaan (16.-19.4.2011) byrokraatit päättivät palauttaa kapitalismin Kiinan mallin mukaan. Valta pysyy poliittisen eliitin käsissä ja talous vapautuu. 300 uudistuksessa päätettiin sallia 178 yrittäjyyden muotoa. Johtaja Raoul Castro vahvisti armeijan asemaa Kuuban hallintojärjestelmässä. Tärkeimmissä ministeriöissä istuu nyt upseereita. Uudessa Kuubassa puretaan sääntely- ja lupajärjestelmää, vähennetään huomattavasti tukiaisia ja leikataan etuisuuksia kovalla kädellä. Riisin ja sokerin hintaa markkinat voivat nyt nostaa mielinmäärin. Suurin ongelma kapitalismin restauraatiolle on pääomien ja keskiluokan puute. Tietyistä syistä Kiina houkutteli aikanaan pääomia ulkomailta. Kuubassa yrittäjät eivät ole halukkaita aloittamaan kaupallista toimintaa sen vuoksi, ettei sieltä löydy alkukasaantumiseen tarvittavaa pääomaa. Tähän asti valtio on ollut suurin työnantaja, 90 prosenttia työväenluokasta oli työssä valtion yrityksissä. Lukua on tarkoitus laskea puolella. On odotettavissa, että työttömyys kasvaa, jos yrittäjyyttä ei synny. Tämä yhdessä sosiaalitukien leikkaamisen kanssa muodostaa hyvin räjähtävän seoksen kuubalaisessa yhteiskunnassa.

.

5. Tilanne Suomessa

Suomi kuuluu euroalueen kovaan ytimeen. Silti maa potee samaa tautia, kuin muukin kapitalismi Euroopassa ja maailmanlaajuisesti. Kun kirjoitetaan kriisin mahdollisuudesta levittäytyä, tai dominoilmiöstä, kyseessä ei ole joku virus, joka siirtyy yhdestä maasta toiseen. Kriisi on täällä; puhuttaessa sen leviämisestä, pikemminkin tarkoitetaan sen aktivoitumista muuallakin kuin siellä, missä se alun perin puhkeaa. Suomessa työttömyys ei ole Espanjan luokkaa ja julkinen talouskin on suhteellisessa tasapainossa. Silti yhteiskunta voi huonosti. Olemassa olevasta pahoinvoinnista tulee todellinen sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ongelma viimeistään. silloin, kun kriisi seuraavassa vaiheessa heijastuu Suomeen siten, että kaikki talouden mittaritkin heilahtavat.

Syvä lama, joka oli tekemässä tuloaan vuoden 2008 syksyllä, saatiin siirtymään tuhansien miljardien rahanpumppaamisen avulla. Seuraavaksi ei ole romahtamassa vain yksi suurpankki, vaan sarja valtiontalouksia; eivätkä ne ole pelkästään Atlantin toisella puolella, vaan myös euroalueella. Lähtökohta on siis Suomessa parempi kuin Kreikassa tai Portugalissa, jos sitä mitattaisiin vain tuottavuudella, budjettivajeella tai bruttokansantuotteella. Ennen kriisin tuloa 1990- ja 2000-luvulla Suomi koki ennennäkemätöntä kasvua. 1990-luvun alussa köyhiä olivat vain työttömät ja eläkeläiset. 2000-luvulla köyhiä ovat eläkeläiset, työttömät, pitkäaikaistyöttömät, yksinhuoltajat, opiskelijat ja pätkätyöläiset. Henkinen vauraus jäi jalkoihin. Aineellisen vaurauden myötä vuoden 1991 laman jälkeen alkaa kasvaa myös eriarvoisuus. Samansuuntaiset prosessit esiintyvät työttömyydessä. Kokonaislukuna työttömyys laski, mutta pitkäaikaistyöttömyys moninkertaistui.

17000 lasta ja nuorta on sijoitettu asumaan oman perheensä ulkopuolelle. Vanhempien sosiaalinen status määrittää lapsen tulevaisuuden. Periytyvä köyhyys ja koulutusmahdollisuuksien puute on tilanne, joka on syntynyt tässä ajassa. Hyviä palveluita saa vain maksukykyiset, köyhien on tyydyttävä ruoka- ym. jonoihin. Porvaristo näkee vain kestävyysvajeita ja pidentää työuria, muttei koskaan vajetta hyvinvoinnissa. Uusien tutkimusten mukaan elinajanodote, terveys, sosiaalinen luottamus, mielenterveys, lapsikuolleisuus, huume- ja alkoholiriippuvuus, lasten koulumenestys, vankien määrä, henkirikokset ja ylipäätään rikollisuus yms. korrelloivat maassa vallitsevan eriarvoisuuden kanssa. Suurituloisten ansiot kasvavat suhteellisesti enemmän, keskituloisten vähemmän, ja pienituloisten eivät kasva ollenkaan. Tuloerot Suomessa ovat kahdessakymmenessä vuodessa kasvaneet enemmän, kuin missään muussa OECD-maassa.

Tällä tavalla on annettu muodostua kolmen kerroksen väkeä; Pomot, työläiset ja ”rupusakki” (työttömät, eläkeläiset, opiskelijat, prekariaatti jne.). Työelämän ulkopuolelle jääneiden perusturva heikkenee huomattavasti verrattuna työssä oleviin. Sen lisäksi työttömillä ei ole vahvoja etujärjestöjä. Puolueet eivät heitä muista, paitsi vaaleissa. Jo vuodesta 1963 voimaan astunut lakisääteinen sairausvakuutus on taannut kaikille terveydenhuollon palveluita. Järjestelmä ei ole kaikille kuitenkaan sama. Kolmen kerroksen väki saa kolmekerroksisen järjestelmän. Julkinen terveydenhuolto on alimmalle kerrokselle. Kaikkia tauteja hoitaa usein vaihtuva, useimmiten kokematon terveyskeskuslääkäri. Jonot ovat pitkiä ja lähetettä sairaalahoitoon ei saa helposti, vaikka tarvetta olisikin. Keskikerroksen väki käyttää työterveyshuoltoa. Pääsy sinne on nopeaa, ja henkilökunta on ammattitaitoisempaa. Etuudet menetetään, jos esim. nainen on hoitovapaalla. Yksityisiä palveluita on tarjolla enemmän kuin koskaan, jos on varaa maksaa omavastuuosuus itse, tai vakuutuksen kautta. Loput maksaa valtio, joka tukee yksityisten lääkäripalveluiden käyttöä. Yksityisvastaanottoa pitävällä lääkärillä on useimmiten virka myös julkisella puolella.

.

5.1. Talous

Suomen valtionvelka on toista luokkaa, kuin eteläisessä Euroopassa, mutta valtio velkaantuu nopeasti. Vuoteen 2008 mennessä valtionvelka oli saatu laskemaan 63:sta prosentista 30:een prosenttiin bruttokansantuotteesta. Nyt velka on noussut miltei 45:een prosenttiin bkt:sta (yli 80 miljardia euroa). Tilanne on vakavampi kotitalouksien velan kehityksessä. Se uhkaa järjestelmän vakautta myös muualla pohjoismaissa. Kehitys on samansuuntaista Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Suhteessa käytettäviin tuloihin kotitalouksien velka on Tanskassa 200%, Norjassa 188% ja Ruotsissa 161% (Kauppalehden tilastot). Suomen lukua ei ole raportoitu. Luottoluokitusyhtiö Standard & Poor’s raportoi asuntojen hinnannousua eniten kahteenkymmeneen vuoteen. Kun eurokriisi syvenee entisestään, se johtaa siihen, että kaikki lainakapasiteetti on käytetty loppuun.

Siinä tapauksessa velkaantuneet valtiot julistautuvat maksukyvyttömiksi. Silloin Suomi joutuisi ottamaan enimmäisvastuidensa suuruisen velan mitä todennäköisimmin tätä korkeammalla korolla. Sitäkin synkempi on skenaario romahduksesta, joka laajenee ympäri Eurooppaa hillitsemättömästi. Molemmat skenaariot vaikeuttaisivat julkisen talouden tasapainottamista. Toimenpiteistä vähentää kestävyysvajeita tulisi silloin tiukempia.

Vaalikampanjansa aikana ei kokoomus eikä mikään muukaan puolue suostunut paljastamaan teknokraattien (Sailas ym.) aikaisemmin tekemiä leikkauslistoja. Menoleikkauksia on tulossa kuusi miljardia. Säästökohteina on kuntien peruspalvelut (päivähoito, peruskoulu ja terveyden- ja vanhustenhoito.). Valtionavun suuruus kunnille tänä vuonna on 10 miljardia euroa. Kovalla kädellä karsitaan myös ammattikouluja ja yliopistoja. Tappolistalla on 80 kouluyksikköä, tiedekuntia ja laitoksia sekä 10 prosenttia opetuspaikoista.

Lista on loputon; se pitää sisällään lapsilisien verotuksen ja ALV:n nostamisen. Lista on valtiovarainministeriön laatima. Lasten päivähoito-oikeutta rajoitetaan; se säästäisi 50 miljoonaa euroa. Kuntien valtionosuuksia leikataan entisestään. Leikkausten säästövaikutukset ovat satojen miljoonien, jopa miljardin euron luokkaa. Kriisin johdosta eläkeyhtiöiden sijoitustulokset jäivät kauas tavoitteista. Suurin riski tulee jälleen konkurssikypsältä euroalueelta. Suomalaiset eläkerahastot omistavat kriisimaiden velkakirjoja miljardien eurojen edestä. HS:n selvitys paljasti, että viimeisen viiden vuoden aikana yksikään työeläkeyhtiö ei saavuttanut neljän prosentin vuosituottoa. Kun rahastojen tuotto jää vajaaksi, taseet tasapainotetaan nostamalla reilusti eläkemaksuja ja leikkaamalla tulevia eläkkeitä. Pienyhtiö Eteran reaalituotto putosi alle nollan. Yhtiöt itse arvioivat, että syy niiden kärsimykseen on pörssiromahdus pari vuotta sitten. Tuleva rajoitettukin romahdus veisi loputkin eläkkeistä.

Yksi suurimpia haasteita suomalaiselle kapitalismille ja yhteiskunnalle on inflaatio ja erityisesti ruoan hinnannousu. Loppuvuoden aikana hyllyhintojen arvioidaan nousevan reilusti inflaatiota nopeammin. Euroopan suhdannelaitosten liitto ennustaa, että maailmanmarkkinahinnat nousevat 29% euroissa ja 37% dollareissa. Suomessa kustannusten nousut siirtyvät kuluttajahintoihin niin, että korotus tältä vuodelta on noin kymmenen prosentin luokkaa. Tilanne tulee pidentämään leipäjonoja entisestään. Yksinomaan Helsingissä ruoka-apua jaetaan kolmessa eri jonossa. Ilmiö, joka pian tulee kärjistymään, kielii toimeentuloturvan surkeasta tasosta. Se, että jonojen vakioasiakkaina on yhä enemmän työssäkäyviä, kertoo palkkauksen surkeasta tasosta. Kallion leipäjono on ollut niin pitkä, että viranomaiset päättivät siirtää aen laitakaupungille pois näkyvistä. Köyhien piilottaminen ei vähennä köyhyysrajan alapuolella elävien määrää, joka lähentelee miljoonaa ihmistä.

Myös Suomen teollinen perusta on murenemassa. Paperiteollisuus on suurelta osalta karannut Kiinaan ja latinalaiseen amerikkaan jo aikaisempina vuosina. Nyt kännykkäjätti Nokia on suurissa ongelmissa osittain kriisin, ja osaltaan epäonnistuneen Symbian-käyttöjärjestelmänsä takia. Nokia on vaarassa ajautua vararikkoon, tai vähintäänkin joutua myydyksi ulkomaille. Muutkin vientiyritykset Suomessa ovat vaikeassa tilanteessa. Se vaikuttaa negatiivisesti verotuloihin, joita siirretään taakaksi kansan harteille.

.

5.2. Poliittinen kriisi – vanhat puolueet

Kapitalismin kriisi kääntyy tänä päivänä välittömästi poliittiseksi kriisiksi. Poliitikot ja vanhat puolueet joutuvat tekemään niin ikäviä päätöksiä, että ne menettävät nopeasti kansan luottamuksen. Usein menettävät sitä, vaikkeivat olisikaan osallistuneet suoraan esim. leikkauksiin. Joukot näkevät oppositionkin olevan tämän järjestelmän osa. Suomessa hallitseva eliitti on syvästi jakautunut siinä, että miten vaihtoehdottomuus tulisi ratkaista. Jakautunutta porvaristoa on muuallakin, esim. Saksassa, Ranskassa ja Belgiassa, jossa ei oltu onnistuttu saamaan hallitusta kasaan yli vuoteen. Ainoita realistisia ratkaisuja  kapitalismin selviytymisen kannalta ei ole vielä edes uskallettu kertoa kansalle. Suomessa hallitus yritettiin muodostaa vaalien voittajapuolueiden turvin, vaikka niitä oli vain yksi. Epäonnistuttuaan pääministerikandidaatti Katainen yritti häviäjien kanssa. Kun lopputulos oli sama, yritettiin uudestaan Soinin kanssa ja lopulta palattiin takaisin six-packin kuvioihin.

Talouden jälkeen epävakaus on siirtynyt myös parlamentarismiin, johon se on tullut jäädäkseen. Uudet voimasuhteet eduskunnassa yhdessä erimielisyyksien kanssa viittaavat siihen, että hallituksen elinaika ei voi olla pitkä. Porvaristolla ei ole muita vaihtoehtoja, kuin vaihtaa hallituksia, ja kokeilla eri kuvioita, toinen toistaan huonompia, kunnes kansa lähtee kaduille huutaen: ”ulos täältä joka iikka”. Historiallisesti ainutlaatuista on sekin, että hallitukselle kuuluva vastuu päättää Portugalin lainojen takaamisesta oli perustuslain vastaisesti siirretty parlamenttiin. Koska uutta hallitusta ei ollut saatu ja entisen hallituksen ministereistä koostuva toimitusministeriö ei halunnut toimia esityksen tekijänä, Katainen esitti sen eduskunnalle. Todellisuudessa hallitusta ei edes haluttu muodostaa, ennen kuin Portugali-kysymys oli ratkaistu. Professori Hentilän mukaan, tällä tavalla ”parlamentarismi on pantu Kataisen esityksestä jäähylle”. Ainutlaatuinen tilanne muistuttaa sotien ajasta, jolloin hallitus teki päätöksiä parlamentin selän takana, tai 1930-luvusta, jolloin Lapuan liike painosti presidenttiä hajottamaan eduskunnan.

Umpikuja ei johdu siitä, etteivät puolueet löydä yhteistä linjaa, vaan siitä, ettei uskottavaa linjaa ole olemassakaan. Politiikan vaihtoehdottomuus ratkaista ristiriitoja on esiintynyt mahdottomuutena muodostaa toimiva hallitus Belgiassa, ja samat umpikujat esiintyvät lukuisissa EU-maissa. Vaalitulokset ilmaisevat ennen muuta kansan tahtoa rangaista vanhoja puolueita, jos nämä jatkavat vanhaan malliin, ne ovat sitten syypäitä järjestelmänsä alennustilaan.

.

5.3. Perussuomalaiset ja äärioikeisto

Suomessa vasemmisto ei ole koskaan toisen maailmansodan jälkeen esittänyt työväelle uskottavaa vaihtoehtoa kapitalistiselle järkestelmälle. Vasemmiston radikaaleimmat vaatimukset rajoittuvat parempaan perusturvaan ja oikeudenmukaisempaan tulonjakoon. Se on vuosikymmeniä ollut porvarillisen yhteiskunnan vasen siipi. Kun porvarillinen yhteiskunta on mätänemässä, sen vasen siipikin on mukana samassa prosessissa. Äärioikeiston vaalivoitto on hinta, jonka työväki joutuu maksamaan vasemmistonsa hampaattomuudesta. Perussuomalaiset eivät ole verrattavissa perinteisiin fasistiliikkeisiin ennen maailmansotaa. Silloin äärioikeisto nousi valtaan murskaamalla luokkataistelun fyysisesti. Tällä kertaa luokkataistelun kovimmat yhteenotot ovat edessäpäin. Eli äärioikeiston jyrääminen Suomessa ja muualla euroopassa ovat tilapäinen ilmiö, eikä osoitus proletariaatin häviämästä luokkataistelusta. Viime kädessä mitään ei ratkaista vaaliuurnilla. Fasistiset tendenssit voivat toimia porvariston viimeisenä oljenkortena, mutta vain työväenluokan tappion myötä.

Perussuomalaiset ovat oikeistopopulistinen puolue, jonka riveissä toimivat sosiaalidarwinismilla ja avoimella rasismilla ratsastavat ainekset Halla-Aho etunenässään. Perussuomalaiset esiintyvät kahdella teemalla. Ensimmäinen on sosiaalistaloudellisen kriisin hyväksikäyttö: Kaikki paha johtuu EU:sta. Toinen on maahanmuuttajavastaisuus. Perussuomalaiset eivät esitä monimutkaisia selityksiä yhteiskunnasta. He vetoavat ihmisten vihaan ja pettymykseen puhumalla ”torikieltä” vanhojen puolueiden kapulakielen sijasta. Omasta mielestään PS on suomalaisille sopivin puolue. Sen perusarvoihin kuuluu ”oletus homogeenisesta, ristiriidattomasta kansasta”. Perussuomalaiset eivät anna vastauksia ylimääräisiin kysymyksiin, ei aina edes silloin kuin siltä kysytään. Fasistis-rasistiset viestit ovat piilossa, niitä ei liehuteta vaalikampanjassa. ”Yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää vapaasti ja itsenäisesti omista asioista”, julistaa PS:n eduskuntavaaliohjelma 2011.

Suomessa on vieläkin tuoreena muistissa skandaalitapaukset, vaalirahoitukset, palvelukset rakennusliikkeille, RAY:n rahojen kavallukset. Perussuomalaiset onnistuivat luomaan kuvan, että jakolinjan toisella puolella on Suomen kansa ja perussuomalaiset ja vastassa on korruptoitunut eliitti.  PS:n mukaan talouskriisi on ”vastuuttoman poliittisen johtamisen seurausta”. Lopulta PS julistaa sodan kaikkia niitä vastaan, jotka sijoittuvat ”kansan” ulkopuolelle. Käsite pitää sisällään muutakin kuin maahanmuuttajia. Vihreästi ajattelevat, homoseksuaalit, ruotsinkieliset ym. eivät voi olla kansaa. Omasta mielestään PS on porvaripuolueista vasemmistolaisin, työväenpuolue ilman sosialismia. Perussuomalaiset lähestyvät duunareita, joista vasemmisto on erkaantunut. Vasemmisto on hylännyt ”tavallisen ihmisen”.

.

5.4. Vasemmistoliitto, SKP ja muu vasemmisto

5.4.1.  Parlamentaarisesta vasemmistosta

Vasemmiston tilaa ei luonnollisestikaan tule käsitellä vaalimenestyksen perusteella, vaikka vaalitulos kevään eduskuntavaaleissa jotain informaatiota siitä antaakin. Yhteiskunnallinen tilanne kapitalistisen järjestelmän kriisiytymisen seurauksena on muodostunut hyvin otolliseksi radikaaleille muutosvoimille. Vallitsevan järjestelmän epäkohdat, ja sen selkeä kestämättömyys niin inhimillisessä, ekologisessa, kuin taloudellisessakin mielessä ovat ainakin jossain määrin alkaneet konkretisoitua työläisten arkielämässä ja yhteiskunnassa yleensä.

Kuitenkin vaalitulos osoittaa, että jokaikinen vasemmistopuolue koki tappion. Jotain täytyy siis olla pahasti pielessä, kun vasemmisto ei kykene kasvamaan porvarillisen järjestelmän kriisiytyessä. Tappiot joudutaan edelleen esittämään puolustusvoittoina tyyliin; ”eipähän sentään tämän pahemmin tullut turpaan”. Tästä päästäänkin suoraan ongelman ytimeen; nykyinen vasemmisto EI OLE vallitsevan järjestelmän kriitikko eikä vastustaja, vaan ainoastaan järjestelmän lainalaisuuksiin täysin sopeutunut osanen, joka vain palvelee vallitsevaa järjestystä, eikä pysty/halua olla mitään muuta.

Vasemmistoliiton ja demareiden mukaanlähtö sixpack-hallitukseen osoittaa karulla tavalla sekä vasemmiston merkityksen porvarillisessa järjestelmässä, että vasemmiston johtajien täydellisen erkaantumisen luokkatietoisesta ja radikaalista vasemmistopolitiikasta. Korotukset perusturvaan, jotka ilmeisesti jäävät todellisuudessa hyvin pieniksi, riittivät sitomaan vasemmiston porvarillisen järjestelmän tukipönkäksi seuraavan neljän vuoden ajaksi, sikäli kun hallitus istuu nin kauan. Hinta tästä sitoutumisesta on korkea; Vasemmistoliitto petti äänestäjänsä täysin juuri kaikkein oleellisimmissa kysymyksissä, kuten suhtautumisessa EU-tukipaketteihin ja takauksiin. Puheenjohtaja Arhinmäen varsin vasemmistolainen esiintyminen vaalikeskusteluissa loi pientä toivoa suunnan muuttumisesta puolueessa. Edellisten kahden puheenjohtajan aikana edes vaalienaluspuheet eivät olleet erityisen vasemmistolaisia. Järjestelmäkriisin paisuessa päivittäin Euroalueella, on selvää, että vasemmistoministerit joutuvat todella likaamaan kätensä kansanvastaisissa finanssioperaatioissa. Yhtä selvää on, että leikkaukset ja veronkorotukset, peruspalveluiden heikennykset ja nouseva hintataso mm. elintarvikkeissa ja energiassa tulevat tällä vaalikaudella rankaisemaan juuri pienituloisia työväenluokan edustajia pahiten.

Tämän kaiken keskellä vasemmistoliitto demareiden ohella on järjestelmän edustajana kohtaamassa työväenluokan kasvavan vihan kyseistä järjestelmää kohtaan. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä löytyi tasan kaksi edustajaa, jotka eivät pyörtäneet kantaansa EU-tuista hallitukseenastumisen yhteydessä. Järjestelmään sitoutunut puolue rankaisi heitä siitä erottamisella eduskuntaryhmästä.

Populistinen oikeisto teki vaaleissa huiman harppauksen suurten puolueiden joukkoon. Kaikesta päätellen Soini teki taktisesti täysin oikein jättäytyessään hallitusvastuusta. Vasemmisto tarjoaa vallan avaimia tarjottimella puolueelle, joka vilisee äärioikeistolaisia militaristeja ja rasisteja. Tilanteen äärimmäistä vakavuutta ei voi kyllin korostaa.

Demarit ovat taas eturivissä hakemassa kansalliseen itsekkyyteen pohjautuvaa ratkaisua Kreikan tukipakettiin. Vakuuksien vaatiminen lainoille näyttäytyy väistämättä hädänalaisen tilan hyväksikäyttönä Kreikan työväenluokan silmissä. Demariministereiden julkisia esiintymisiä seuratessa tuntuu vahvasti siltä, että he elevät jossain toisessa todellisuudessa. Kriisitietoisuus on täysin hukassa pienen näpräilyn vaatiessa kaiken huomion; muutama euro sinne, muutama tänne. Ihankuin ei elettäisi romahduksen aikaa, vaan pieniä hienosäätöjä tekemällä yhteiskunta muuttuu paremmaksi.

.

5.4.2. Ulkoparlamentaarisesta vasemmistosta

Kaikki ulkoparlamentaariset vasemmistopuolueet betonoivat asemansa marginaaliin, elleivät jo siellä olleet aiemminkin. Erityisen merkillepantavaa oli SKP:n romahdus, eräistä näkyvistä ehdokkaista huolimatta. Hakasen porukan profiloituminen toiseksi vasemmistoliitoksi ei voinut olla viemättä ääniä Arhinmäen suuntaan. Lisäksi SKP:n häikäilemätön toiminta kaiken laitavasemmistolaisen toiminnan ohjailemiseksi heikentää varmasti puolueen uskottavuutta demokraattisena ruohonjuuritason puolueena. SKP:n peitejärjestöjä taitaa olla enemmän, kuin he itsekään pystyvät laskemaan.

Patastalinistinen eläkeläispuolue KTP jatkoi tasaisen varmaa taivaltaan kohti sukupuuttoa, kuten olettaa saattoikin. Aika tekee tästä porukasta pian selvää, eikä siihen kannata uhrata enempää aikaa.

Sama pätee pääosin myös STP:hen. Porukka vilisee kaikenkarvaista porukkaa, yhteistä heille on uskottavuuden määrä laitavsemmiston voimien yhdistäjänä: Nolla. Johan Bäckmaneineen, Abdullah Tammineen, finanssikeinottelija Tiaisineen tärkeintä on pitää porukkaan riittävää hajurakoa. Yhteistyöhön heidän kanssaan pitää suhtautua suurin varauksin, ja mahdollisen yhteistyön tulee olla varsin yleisluontoista, jos sellaiseen päädytään.

Sosialistiliitto on joutunut kärsimään suuresti omista yhteistyökokeiluistaan, niin SKP.n kuin Vasemmistoliitonkin kanssa. Yhteistyö on osoittautunut kaksiteräiseksi miekaksi. Hakasen saaminen kunnanvaltuustoon, ja muutaman pitkäaikaisen aktiivin menettäminen Vasemmistoliiton riveihin ovat laihoja tuloksia, jos/kun tarkoituksena on ollut levittää vallankumouksellista tietoisuutta työväenluokan ja vasemmistoaktiivien keskuuteen, sekä enenkaikkea rakentaa vallankumouksellista puoluetta.

Julkaistiin ”Rabotshaja Gazeta” – lehdessä nro 4-5

On kulunut neljäkymmentä vuotta Pariisin Kommuunin julistamisesta. Vakiintuneen tavan mukaisesti Ranskan proletariaatti kunnioitti joukkokokouksin ja mielenosoituksin vuoden 1871 maaliskuun 18 päivän vallankumouksen toimihenkilöiden muistoa; toukokuun lopulla se vie taas seppeleensä ammuttujen kommunardien kauhistuttavan ”toukokuun viikon” uhrien, haudoille ja vannoo taaskin heidän hautojensa ääressä taistelevansa hellittämättä siihen asti, kunnes kommunardien aatteet ovat täydellisesti voittaneet, kunnes kommunardien meille uskoma tehtävä on loppuun suoritettu.

Miksi proletariaatti, ei ainoastaan Ranskan, vaan koko maailman proletariaatti, kunnioittaa Pariisin Kommuunin toimihenkilöitä omina esitaistelijoinaan? Mikä on Kommuunin perintö?

Kommuuni syntyi alkuvoimaisesti, sitä ei kukaan valmistellut tietoisesti eikä suunnitelmallisesti. Epäonnistunut Saksan sota, piiritysajan kärsimykset, työttömyys proletariaatin keskuudessa ja taloudelliseen häviöön joutuminen pikkuporvariston keskuudessa; joukkojen suuttumus yläluokkia ja täysin kykenemättömäksi osoittautunutta esivaltaa vastaan, levoton kuohunta asemaansa tyytymättömän ja muunlaiseen yhteiskuntamuotoon pyrkivän työväenluokan keskuudessa; Kansalliskokouksen taantumuksellinen kokoonpano, mikä synnytti huolestuneisuutta tasavallan kohtalosta – kaikki tämä ja monet muta syyt yhteenkasaantuneina sysäsivät Pariisin väestön maalikuun 18 pnä vallankumoukseen, joka siirsi odottamattomasti vallan kansalliskaartin käsiin, työväenluokan ja sen mukaan liittyneen pikkuporvariston käsiin.

Tämä on historiassa ennenkuulumaton tapaus. Siihen asti valta oli ollut tavallisesti tilanherroilla ja kapitalisteilla, ts. heidän valtuutetuillaan, joista muodostui niin sanottu hallitus. Maaliskuun 18 päivän vallankumouksen jälkeen, kun hra Thiers’in hallitus sotaväkineen, poliiseineen, ja virkamiehineen pakeni Pariisista, – kansa jäi tilanteen herraksi ja valta siirtyi proletariaatille. Mutta kykyajan yhteiskunnassa pääoman taloudellisesti orjuuttama proletariaatti ei voi hallita poliittisesti, ellei se murra kahleitaan, jotka kytkevät sen pääomaan. Ja juuri siksi Kommuuni – liike oli väistämättömästi saava sosialistista väriä, ts. sen oli pyrittävä porvariston herruuden, pääoman herruuden kukistamiseen, nykyisen yhteiskuntajärjestelmän itse perustojen hävittäminen.

Tuo liike oli alussa äärettömän sekava ja epämääräistä. Siihen yhtyivät myös isänmaanystävät, jotka luottivat siihen, että Kommuuni jatkaa sotaa saksalaisia vastaan ja vie sen onnelliseen loppuun. Sitä tukivat myös pikkukauppiaat, joita uhkasi taloudellinen häviö, jollei vekselien kuoletusmaksuja ja asunnonvuokramaksuja lykätä (hallitus ei tahtonut myöntää tätä lykkäystä, mutta Kommuuni sen sijaan myönsi). Ja vihdoin alkuaikoina sille olivat osittain myötämielisiä myös porvarilliset tasavaltalaiset, jotka pelkäsivät, että taantumuksellinen Kansalliskokous (”maanmoukat”, villit tilanherrat) palauttaa monarkian. Mutta pääosaa tässä liikkeessä esittivät tietenkin  työläiset (varsinkin Pariisin käsityöläiset), joiden keskuudessa Toisen imperiumin viime vuosina oli harjoitettu aktiivista sosialistista propagandaa ja joista monet kuuluivat jopa Internationaaliin.

Vain työläiset pysyivät loppuun saakka uskollisina Kommuunille. Porvarilliset tasavaltalaiset ja pikkuporvarit luopuivat pian siitä: toiset säikähtivät liikkeen vallankumouksellis-sosialistisista, proletaarista luonnetta; toiset luopuivat siitä nähdessään sen joutuvan kiertämättömästi tapiolle. Vain Ranskan proletaarit tukivat omaa hallitustaan tuntematta pelkoa ja väsymystä, vain he taistelivat ja kaatuivat sen puolesta, toisin sanoen työväenluokan vapauttamisasian puolesta, toisin sanoen työväenluokan vapauttamisasian puolesta, kaikkien työtätekevien paremman tulevaisuuden puolesta.

Kommuunin, jonka eiliset liittolaiset olivat hyljänneet ja jota kukaan ei tukenut, täytyi väistämättömästi joutua tappiolle. Koko Ranska, kaikki tilanomistajat, pörssimiehet, tehtailijat, kaikki suuret ja pienet varkaat, kaikki riistäjät yhdistyivät sitä vastaan. Tämän porvarillisen liittoutuman, joka sain tukea Bismarckilta (hän vapautti 100 000 ranskalaista sotamiestä Saksan sotavankeudesta vallankumouksellisen Pariisin nujertamiseksi), onnistui nostattaa takapajuisesti talonpojat ja maaseudun pikkuporvaristo Pariisin proletariaattia vastaan ja sulkea puolet Pariisista rautaiseen saartorenkaaseen (toista puo9lta tukkimassa oli Saksan armeija). Eräissä Ranskan suurissa kaupungeissa (Marseillessa, Lyonissa, Saint-Eliennessä, Dijonissa y.m.) työläiset niin ikään yrittivät vallata vallan, julistaa Kommuunin ja lähteä auttamaan Pariisia, mutta nuo yritykset päätyivät pian epäonnistumisiin. Ja Pariisi, joka ensimmäisenä oli nostanut proletaarisen kapinan lipun, sai tulla toimen omin voimin ja oli tuomittu varmaan tuhoon.

Voittoisaan yhteiskunnalliseen vallankumoukseen vaaditaan ainakin kahta edellytystä: tuotantovoimien korkeaa kehitystasoa ja proletariaatin valmiutta. Mutta v. 1971 nämä molemmat edellytykset puuttuivat. Ranskan kapitalismi ei ollut vielä kylliksi kehittynyttä, ja Ranska oli silloin enimmäkseen pikkuporvariston (käsityöläisten, talonpoikien, pikkukauppiaiden ym.) maa. Toisaalta ei ollut olemassa työväenpuoluetta, ja työväenluokalta, jolla valtaosaltaan ei ollut edes kyllin selvää käsitystä tehtävistään eikä niiden toteuttamiskeinoista, puuttui valmennusta ja pitempiaikaista kokemusta. Ei ollut myöskään proletariaatin lujaa poliittista järjestöä eikä laajoja ammattiliittoja ja osuuskuntia…

Mutta pääasiassa Kommuunilta puuttui aikaa, mahdollisuutta silmäillä ympärilleen ja ryhtyä toteuttamaan ohjelmaansa. Se ei ehtinyt käydä käsiksi asiaan, kun Versailles’iin pesiytynyt hallitus aloitti koko porvariston tukemana sotatoimet Pariisia vastaan. Ja Kommuunin täytyi ennen muuta ajatella itsepuolustusta. Ja aivan loppuhetkeen saakka, joka koitti toukokuun 21-28 pnä, sillä ei ollut aikaa ajatella vakavasti mitään muuta.

Muuten, noin epäedullisista olosuhteista huolimatta, olemassaolonsa lyhytaikaisuudesta huolimatta, Kommuuni ehti ryhtyä eräisiin toimenpiteisiin, jotka luonnehtivat riittävästi sen todellista merkitystä ja tarkoitusperiä. Vakinaisen sotaväen, tuon hallitsevien luokkien sokean välikappaleen, Kommuuni vaihtoi kansan yleiseen aseistamiseen; se julisti kirkon erotetuksi valtiosta, lakkautti uskonnollisten menojen rahoittamisen (ts. pappien valtionpalkat), antoi kansanvalistukselle aidon maallisen luonteen – ja iski siten lujasti pappiskaapuisia santarmeja. Puhtaasti sosiaalisessa suhteessa se ehti tehdä vähän, mutta sekin vähä osoittaa kyllin selvästi, että se oli luonteeltaan kansan, työväen hallitus: kiellettiin yötyö leipomoissa; lakkautettiin sakottamis-, tuo laillistettu työläisten riistämisjärjestelmä; ja vihdoin säädettiin kuulu dekreetti (asetus), jolla kaikki omistajiensa jättämät tai seisauttamat tehtaat ja työpajat luovutettiin työläisartteleille tuotannon elvyttämiseksi ennalleen. Ja ikään kuin varta vasten tähdentääkseen luonnettaan tosi demokraattisena, proletaarisena hallituksena Kommuuni sääti, ettei kenenkään virasto- ja hallitusvirkamiehen palkkio saa olla työläisen normaalipalkkaa suurempi eikä missään tapauksessa ylittää 6 000 frangia vuodessa (alle 200 ruplan kuukaudessa).

Kaikki nämä toimenpiteet osoittivat kyllin selvästi sen, että Kommuuni merkitsee kuoleman vaaraa vanhalle, orjuutukseen ja riistoon perustuvalle maailmalle. Sen tähden porvaripiirit eivät voineet nukkua rauhassa niin kauan kuin Pariisin kaupungintalon yllä liehui proletariaatin punainen lippu. Ja kun vihdoin hallituksen järjestyneiden voimien onnistui saada yliote vallankumouksen huonosti järjestyneistä voimista, niin saksalaisten lyömät, mutta voitettujen maanmiestensä edessä rohkeat bonapartilaiset kenraalit, nuo Ranskan Rennenkamfit ja Möller – Zakomelskit toimeenpanivat sellaisen teurastuksen, jollaista Pariisi ei ollut vielä nähnyt. Eläimellistynyt sotaväki murhasi noin 30 000 pariisilaista, noin 45 000 vangittiin ja monet niistä sittemmin teloitettiin, tuhansia lähetettiin pakkotöihin ja karkotusvankeuteen. Yhteensä Pariisi menetti noin 100 000pokaansa, siinä luvussa kaikkien eri ammattialojen parhaat työläiset.

Porvaristo oli tyytyväinen. ”Nyt on sosialismista tehty loppu pitkäksi aikaa!” sanoi sen johtomies, verenhimoinen kääpiö Thiers verilöylyn jälkeen, jonka hän kenraaleineen oli järjestänyt Pariisin proletariaatille. Mutta suotta koikkuivat nuo porvarikorpit. Jo kuutisen vuoden kuluttua Kommuunin kukistamisesta, kun monet taistelijat olivat vielä kitumassa pakkotöissä ja karkotuspaikoissa, Ranskassa alkoi uusi työväenliike. Edeltäjiensä kokemuksen rikastuttamana, mutta ei suinkaan heidän tappionsa masentamana uusi sosialistinen polvi nosti lipun, joka oli heltinyt Kommuunin taistelijoiden käsistä, ja lähti viemään sitä varmasti ja rohkeasti eteenpäin huutaen: ”eläköön yhteiskunnallinen vallankumous! eläköön Kommuuni!” Ja sitten vuoden, toisen kuluttua uusi työväenpuolue ja agitaatio, jonka se oli alkanut maassa, pakotti vallassaolevat luokat päästämään vapauteen kommunardivangit, jotka vielä olivat hallituksen käsissä.

Eivät ainoastaan Ranskan työläiset, vaan myös koko maailman proletariaatti kunnioittaa Kommuunin taistelijoiden muistoa. Sillä Kommuuni ei taistellut jonkin paikallisen tai ahtaasti kansallisen asian puolesta, vaan koko työtätekevän ihmiskunnan, kaikkien nöyryytettyjen ja loukattujen vapautuksen puolesta. Yhteiskunnallisen vallankumouksen esitaistelijana Kommuuni on saanut osakseen myötätuntoa kaikkialla siellä, missä kärsii ja taistelee proletariaatti. Näkymä, jonka tarjosivat sen elämä ja kuolema, työväenhallitus, joka valtasi maailman pääkaupungin pitäen sitä hallussaan yli kahden kuukauden ajan, proletariaatin sankarillinen taistelu ja sen kärsimykset tappion jälkeen, – kaikki nuo rohkaisi miljoonia työläisiä, herätti heissä toivoa ja sain heidät myötätuntoisiksi sosialismia kohtaan. Pariisin kanuunoiden jylinä herätti syvästä unesta proletariaatin takapajuisimmatkin kerrokset ja antoi kaikkialle herätteen vallankumouksellis – sosialistisen propagandan voimistamiseen. Juuri sen tähden Kommuunin asia ei ole kuollut; se elää yhä meissä jokaisessa.

Kommuunin asia on yhteiskunnallisen vallankumouksen asia, työtätekevien täydellisen poliittisen ja taloudellisen vapautuksen asia, koko maailman proletariaatin asia. Ja siinä mielessä se on kuolematon.

mieletöntä puhuakaan jos tarkastelun ulkopuolelle jätetään kapitalistisessa tuotantotavassa vallitseva pääoma-palkkatyö suhde (palkkaorjuus) ja kuvitellaan että järjestelmä voisi luonnehtia sosialistiseksi kumoamatta kapitalistin yksityisoikeudellista etuoikeutta anastaa työläisen tuottamaa lisäarvoa. Tämä on perustava kysymys, jota ei voida koskaan unohtaa keskusteltaessa sosialismista. Se on viimekädessä myös ikuinen vedenjakaja poliittisen työväenliikkeen sisäisessä kehityksessä, kuten myös ikiaikainen ongelmakohta työläisen poliittisen tietoisuuden heräämisessä.

Silläkin uhalla että yliyksinkertaistus johtaa syytöksiin ‘taloudellisesta determinismistä’, on todettava, että poliittis-juridisen tason vaatimukset tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisesta so. palkkaorjuus suhteen poistamisesta, ovat aina olleet ja tulevat myös kapitalistisen tuotantomuodon puitteissa aina olemaan luonteeltaan ‘siirtymävaatimuksia’. Millään yhteiskunnallisten ylärakenteiden hienosäädöillä, markkinakontrolleilla, valtiokapitalistisilla suunnitteluilla, arvovasemmistolaisilla sanasikermillä, kauniilla vappujulistuksilla tai sosiaalipoliittisilla uudistuksilla järjestelmästä ei saa tekemälläkään sosialistista, niin kauan kuin tähän taloudellisen tason peruskysymykseen ei kajota. Tämä näyttää unohtuneen niin sanotulta kolmannelta vasemmistolta, joka tamppaa pitkälti samoja latuja kuin sosiaalidemokratia (nykyisessä merkityksessään) tamppasi aikanaan. ‘Hyvinvointivaltio’ on pohjimmiltaan rahoitettu kapitalisteilta liikenevillä rippeillä yhteiskunnallisesta lisäarvosta, suuntaamalla se reformistisen työläisaristokratian porvarillistamiseen, laajamittaiseen kansalaisten mediakontrolliin ja pahimpia luokkaristiriitoja siloittaviin sosiaalipoliittisiin tulonsiirtoihin.

Se millä lailla sosialistisen yhteiskunnan poliittinen ja organisatorinen päällysrakenne tulisi organisoida, on tunnetusti monimutkainen kysymys, jonka puheeksi ottaminenkin poliittisen vasemmistonkin keskuudessa aiheuttaa usein typeriä syytöksiä ‘utopioiden rakentelusta’ ja ymmärtämätöntä hihittelyä, sekä laukaisee usein välittömän fraseologisen vastareaktion, jossa käytetään senkaltaisia lauseita kuin “se ei ole nyt ajankohtaista”, “ei vallitse vallankumouksellinen tilanne”, “keskitytään reaalipolitiikkaan” jne. Ikään kuin sosialismiin siirtymisen prosessi olisi jotenkin kaiken sen ulkopuolella, mitä erinäiset toverit ajatuksina päässään pyörittelevät. Ongelmaa ei ole jos sitä ei tunnisteta ja tunnusteta. Poliittisella vasemmistolla on luovuttamaton oikeus (itseasiassa velvollisuus) käydä sosialismista jatkuvaa keskustelua ja muotoilla ohjelmia, ne tavoitteet johon pyritään, keinot joita käytetään, uuttaa menneisyyden historiallisista kokemuksista se mikä niistä on opiksi otettava ja mihin asioihin tulee panostaa lisää tutkimustyötä jne. Kansainvälinen Työväenliike on suurelta osin ulkoistanut nämä tehtävät luokkaviholliselle.

Mitä tulee luonteeltaan sosialistisen järjestelmän ja suunnitelmatalouden erityisluonteeseen, erilaisten organisaatiomallien kehittelyyn, järjestelmän logistiikkaan ja ohjaukseen, toisaalta demokratian ja sentralismin suhteen, toisaalta lokaali-globaali akselin viitekehyksissä; ei ole missään määrin utooppista käydä tätä keskustelua, sillä sikäli kun on havaittavissa, kapitalistiset esikunnat ovat käyneet ja käyvät tätä keskustelu omissa piireissään jo nyt. Miten hallita järjestelmää?

Se että työväenliikkeellä on historiallista kokemusta sosialismin tielle lähteneistä järjestelmistä, ei suinkaan ole syy olla tätä keskustelua käymättä, päin vastoin, se antaa juuri argumentit koko keskustelun relevanttiudesta ja ajankohtaisuudesta. Tämä edellyttää kykyä lähestyä aihepiiriä kylmän objektiivisesti. Asia joka myös on pitkälti hukkunut kansainväliseltä työväenliikkeeltä. Filosofis-metodologinen arsenaalimme ei johdonmukaisesti käytettynä mahdollista erilaista lähestymistapaa tutkimuksessa historiallisten prosessien suhteen, tapahtuivat ne sitten ‘reaalisosialismissa’ tai imperialistisessa länsimaisessa ylikypsässä kapitalismissa.

Strateginen välttämättömyys on pyrkiä tuomaan työläisille mahdollisimman laajasti, tajuttavasti ja kiihkottomasti esille ne konkreettisesti vallitsevat olosuhteet kapitalistisessa palkkaorjuussuhteessa, jotka luovat myös ristiriitaisessa ‘ratkaisemattomuudessaan’ todellisen moraalis-eettisen pohjan ‘arvososialismille.’ Tuotannon kannalta kapitalisti on turha, tuottamaton kuluerä työläiselle. Toisin sanoen järjestelmä ei ole kustannustehokas.

– M.Niemi

ALKUPERÄINEN LÄHDE:

M.Niemi 21.4.2011 11.16 : Sosialismi.net kommentti kirjoitukseen ‘Sosialismikeskustelu Vasemmistoliitossa’

Kriisi on tänä päivänä yksi hyvin yleisessä käytössä oleva sana. Eri kirjoittajat antavat sanalle erilaisia määreitä vaivautumatta miettimään, mitä yhteistä kaikilla noilla eri vaihtoehdoilla on. Näin ollen puhutaan pörssikriisistä, öljykriisistä, Kreikan tai Irlannin kriisistä, asuntolainakriisistä, velkaantumisesta tai viimeksi myös euron kriisistä. Lontoon yliopiston RMF:n (1) mielestä kyseessä ovat saman kriisin eri ilmenemismuodot. Eri kriisit ovat kapitalismin rakenteellisen kriisin konkreettiseksi tulemisen välitysmuotoja. Kapitalismin kriisin eri vaiheessa eri muodossa ilmenevat muodot ovat järjestelmän kuolinkamppailun kouristusten konkretiaa. Kriisin edetessä ristiriidat kärjistyvät ja keinot sovitella niitä hupenevat.

Pääoman liikakasautuminen ja fiktiivisen sektorin ylivoimainen kasvu alkoi oireilla vuodesta 2007 alkaen. Ongelma ilmeni alussa USA:n asuntolainojen arvojen romahtamisella. Pian koko pankki- ja luottojärjestelmä olivat yleismaailmaisen kriisin yhteinen nimittäjä. Pankkien tuki ja painettujen rahojen pumppaukset eivät parantaneet pankkien tauteja, vaan saivat valtiotalouksiakin samaan konkurssitilaan. Näin kävi Kreikan ja Irlannin tapauksissa. Näiden maiden ja mukaan joukkoon tulevien Portugalin ja Espanjan tukeminen saa EU:n rikkaatkin maat ongelman ytimeen. Euron rooli kriisin välittymiselle koko euroalueelle on ollut ratkaiseva. Euroalueen (ja EU:n) periferiassa kriisi välittyy velkakirjojen arvon rajulla alentamisella. Euroalueen ytimessä joudutaan puskuroimaan periferiasta siirtyvät paineet. Eurovaluutta on kyllä yhteistä rahaa, mutta talouspolitiikka, velkaantuminen ja siitä syntyvät tappiot ovat kansallisia. Tämä on ristiriita, jota euro ei kykene sovittelemaan. Valtava osa periferian velkakirjoista on ytimessä olevien pankkien kassakaapeissa.

Velan kokoonpano Periferiassa

RMF tutki mielenkiintoisella tavalla velan laatua, eli suhdetta julkisen ja yksityisen velkaantumisen välillä. Tutkimuksessa (2) saadaan selville, mikä maa on velkaa millekin taholle, velkaantumisen historiikkia euron lyhyen iän aikana ja pankkien roolia ko. prosessissa. Yleensä talousartikkeleissa toimittajat viittaavat vain julkisen velan määrään. Yksityinen velka, so. pankkien, yritysten ja kotitalouksien velkaantuminen on paljon julkista velkaa suurempi. Kreikassa valtionlainat nousevat 273 miljardiin euroon, mutta maan kokonaisvelka on 700 miljardia euroa (v. 2009 lopussa). Kokonaisvelka n. saman väkiluvun Portugalissa on 780 miljardia euroa. Irlannissa kokonaisvelka on tähtitieteelliset 2 000 ja Espanjassa 5 300 miljardia euroa. Liittyen euron ja velkaantumisen väliseen suhteeseen mielenkiintoisia ovat tutkimuksen taustatiedot.

Periferian systemaattinen ylivelkaantuminen alkoi 1990 –luvun loppupuolella. Liikavelkaantumisen historia (3) ajallisesti on siis euron historia. Vähän yli kymmenen vuoden aikana velka suhteessa bkt:seen yli kaksinkertaistui. Suurin osa velasta on yksityissektorin aikaansaamaa. Esimerkiksi Espanjassa valtionvelka on vain 15 prosenttia ja sen osuus bkt:sta on yhä vähenemässä. Jopa Kreikassa, jossa valtionvelka on huomattavasti suurempi kuin muualla, sillä on tässä ajassa laskutaipumuksia. Luonteenomaista periferiassa on se, että suurin osa velasta on saatu ulkomailta. Periferian velan suurin omistaja on EU:n ytimessä, Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa vaikka viimeinen ei kuulu euroalueeseen. Ratkaisematonta velkaantumisen yhtälössä on se, että velan kokonaismäärä on niin suurta, että sitä on mahdotonta maksaa pois. Sen seurauksena velan takaisinmaksun kykenemättömyys murskaa velkaantuneita talouksia. Vararikko on päiväjärjestyksessä myös maissa, jotka omistavat murskattujen talouksien velkakirjoja. USA:ssa ja Japanissa velka liikkuu myyttisellä tasolla. Toisin kuin EU:ssa näissä maissa velan taustalla on tasainen talouspolitiikka ja keskuspankki, joka tukee valuuttansa.

Euron taustalla on keskuspankki (EKP) ja löysä mutta kuitenkin yhteinen valuuttapolitiikka. Sen heikkoutena taasen on mainittava julkisen sektorin kirjavat politiikat eri maissa. Kun euro tarvitsi joustavuutta, se hoidettiin työn joustavuudella. EU:n maat kilpailivat keskenään työnolojen kiristämisellä. Juoksun voitti Saksa jo Schröderin aikana. Kilpailukyky Saksassa parantui enemmän kuin muualla. Tämän ansiosta saksalainen pääoma synnytti ylijäämää, joka ei johtunut periferian alijäämästä vaan – kiitos demareiden palvelusta kapitalismille – kilpailukyvyn kohottamisesta Saksassa. Ajatellen vajeiden, euron ja velan välisiä suhteita esille nousee kaksi tosiasiaa.

1. Vajeet ovat vaatineet rahoitusta. Vajeet katettiin velanotolla, joka oli hankittu euroalueen ytimen pankeista.
2. Halpa lainan saanti euroalueen markkinoilta antoi periferian pankeille mahdollisuuden levittää lainanantoa muille maille. Suuriman osan saamistaan lainoista esim. Kreikan tai Itävallan pankit ”kierrättivät” eteenpäin Itä-Euroopan maille. Lainatun rahan eteenpäin lainaaminen tapahtui tietysti korkeammalla korolla, ja kohdistui asuntomarkkinoille ja kuluttamisen kohottamiseen.

Kilpailukyvyn romahdettua periferiassa lainojen kotimainen kysyntä kasvoi, ja näin ollen pankit ylivelkaantuivat.

Euroalueen politiikan vaihtoehdot

Siirtovaihtoehtojen kirjo shakkiottelussa supistuu pelin edetessä. Pelin alussa kaikki vaihtoehdot ovat auki. Kun kaikki strategiat on käytetty loppuun asti, mikäli tuloksia ei synny, ollaan lähellä tappiota. EU:n talouspolitiikka tähän asti on tähdännyt: 1. pankkien suojelemiseen a) niiden likviditeetin takaamisella ja b) niiden luotettavuuden varmistamisella sekä 2. saksalaisten intressien suojelemiseen. EU ei ole koskaan ollut samanarvoisten maiden kerho. Kriisin kärjistyminen pakottaa tilanteeseen, jossa päätöksiä toimenpiteistä tehdään yhä suppeammassa piirissä. Sarkozy ja Merkel ovat kokoontuneet salaisissa istunnoissa, jopa Atlantin toisella puolella. EU:n kovan ytimen määräävä asenne on vahva piiska europerheen ihanteita ihailevien poskelle. Tilanne on aina ollut tällainen, nyt se vaan näkyy selkeämmin kuin ennen.

Likviditeetin takaaminen EKP:n toimesta – vastoin EU:n omia sääntöjä – siirtää riskin keskuspankille ja valtioille, jotka ylläpitävät niitä. EU:n talouspolitiikkaa määrittelee pankkien ja velkakirjojen omistajien allianssi. Tämä on ilmiselvästi näkyvissä Irlannissa. Tuleeko sellainen politiikka onnistumaan? Tähän ei ole vaikea vastata kieltävästi. Säästötoimet aiheuttavat uutta lamaa, sahaavat siis oksaa, jossa itsekin istuvat. Säästöjen, vakautumisen ja kovan kurin jälkeen seurannee pitkä pysähtyneisyyden kausi, joka kestää monta vuotta. Optimismi haihtuu ja yhteiskunnalliset yhteenotot tihenevät. Kun jonkun maan itsenäinen velan takaisinmaksu käy mahdottomammaksi, moodykset laskevat sen luottoluokituksen ja pian kaikki on samalla lähtöviivalla Irlannin kanssa.

Luotettavuus ei palaudu ennen kun on kuulunut 2-3 vuotta ja vain sillä edellytyksellä, että kaikki muut faktorit pysyvät vakaina. Tämä on pitkä aika markkinoille, joilla on aina kiire saada taseensa tasapainoon. Tässä tapauksessa täytyy siirtää omistamansa velka muualle. Kyse on sitten siitä, kuka tulee kantamaan taakkaa. Periferian taakka on liian suuri jopa Saksalle, joka ei ole edes oikeutettu ryhtymään siihen.

Skenaariot

Loppulaman loppuvaiheessa vaihtoehdotkin ovat vähissä. Viime päivinä keskustelussa esillä on ollut kolme spekulaatiota. Ongelmana on se, ettei niiden taakse löydy tarvittavaa yksinmieleisyyttä. Toinen ongelma on se, että vaikka ottaisi käyttöön kaikki kolme ”taikatemppua”, mikään niistä ei ratkaise EU:n luotettavuuden / uskottavuuden puutetta markkinoiden suhteen.

1. Ensimmäinen ehdotettu toimenpide on, että EKP jatkaa suuremmalla mittakaavalla periferian velkakirjojen ostamista, niin kuin yhdysvaltalainen Fed tekee. On ehdotettu, että näihin ostoihin pitäisi käyttää kahdesta jopa neljään tuhanteen miljardiin euroon.
2. Eurovelkakirjan painaminen yhtäältä tarkoittaisi kattavaa vastausta ja koordinoitua liittovaltiomaista käyttäytymistä. Toisaalta se tarkoittaisi, että periferian vararikko on adoptoitu kovan ytimen vararikkona, ja sellaisena on kohdattava. Yhteiset joukkovelkakirjat edellyttävät sopivaa EU:n elintä, joka laskisi niitä liikkeelle. Siitä hankittu raha jaettaisiin sitten periferian maille, jotka hyötyisivät siitä. Kovan ytimen maat (johon Suomikin kuuluu) riskeeraisivat tällä tavalla omat matalat korkonsa.
3. Monet vaativat yhteistä julkista taloutta EU:ssa. Tällainen tarkoittaisi federaatiositeiden kiristämistä ja koko EU:ta koskevan talouspolitiikan harjoittamista pienen juntan toimesta. Edelleenkin pysyy kysymys, kuka joutuu kantamaan taakan periferian tappioista.

Mikään näistä skenaarioista ei pysty palauttamaan mennyttä luottamusta tai löytää kadonnutta uskottavuutta. Kovan ytimen maiden ns. terveempien joukkovelkakirjojen – esim. Saksan – korot ovat alkaneet nousta. Olli Rehnin vakuutukset ja ecofinin hätäkokoukset eivät saa markkinat uskomaan. Kun markkinat näkevät velkasaneerauksia kaikkialla, eivät oikeutetusti halua olla mukana prosessissa, jossa niiden omistamista velkakirjoista leikataan suurin osa pois.

Tosiasia on, että kapitalismin tässä vaiheessa pankit ovat kansainvälisiä eläessään mutta kansallisia kuolleessaan. Ylikansallisia mekanismeja pankkien pelastamiseksi ei ole vielä keksitty. Eurovelkakirja olisi sellaisen mekanismin irvikuva. Se merkitsisi sitä, että Saksan (ja Suomen) veronmaksaja joutuisi maksamaan pelastaakseen espanjalaisia ja irlantilaisia pankkeja. Kukaan poliitikko ei tietenkään halua olla se, joka kertoisi näille kansoille tästä uutisesta. Sen vuoksi toisin kuin Dominique Strauss-Kahn, Jean-Claude Juncker tai Jean-Claude Trichet, Merkel on vastustanut satsaamista euron pelastamiseen.

Näin ollen, yhteinen eurovaluutta ei pysty rakentamaan siltoja periferian ja keskuksen välillä. Yhteenvetona on todettava ennustus: a) jos euroalue muuttuu kovaksi pienen päättäjäryhmän liittovaltioksi, koko EU:sta tulee yksi suuri Kreikka tai Irlanti, b) jos jäsenvaltioiden väliset suhteet säilyvät entiseen malliin, euroon kohdistuu niin kestämättömiä paineita, että koko euroalue hajoaa. Joka tapauksessa perspektiivit ovat eurokapitalismille synkät; siksi ne ovat oikein hyviä perspektiivejä.

_DIMITRIS MIZARAS

(1)    Research on Money and Finance

(2)    THE EUROZONE BETWEEN AUSTERITY AND DEFAULT

(3)    Liikavelkaantumisen prosessi alkaa 1990-luvun puolestavälistä lähtien eri tahdissa eri maissa.

Sana kriisi on aiheuttanut suurta hämmennystä ennen muuta niille, jotka sitä käyttävät. Suurin osa asiantuntijoista määrittelee sanaa tarkemmin; on velkakriisejä, asuntolainakriisejä, fiskaalisia kriisejä, teknologiankuplakriisejä, pankkikriisejä, luottokriisejä, valuuttakriisejä, pörssikriisejä, öljykriisejä jne. Sen lisäksi on eri maiden kriisejä: on Kreikan, Latinalaisen Amerikan, Venäjän, Irlannin ja Kaukoidän kriisejä. Valtiotieteen tohtori Juha Tarkan mukaan eri kriisien taustalla voi olla yhteisiä tekijöitä, mutta kriisit eivät ole ”veljiä keskenään”. On totta että mikään kriisi ei ole identtinen tapaus toisen kriisin kanssa, ei edes samassa maassa eri aikana. Mitä porvarilliset analyytikot eivät näe on se, että kapitalismissa voi olla laadultaan kahdenlaisia eri kriisejä. On järjestelmän kasvuvaiheen ns. toistuvat (sykliset) kriisit ja rappiovaiheen rakenteelliset systeemikriisit.

Kapitalismi on yhteiskunnallinen järjestelmä täynnä ratkaisemattomia ristiriitoja. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin, nykyään empiirisestikin huomaa, että suurien muutosten aikoina historian kulku ei ole lineaarista. Kehitys kulkee välillä asteittaisin askelin ja välillä jatkuvuuteen tapahtuu murroksia, kuiluja, äkillisiä käänteitä, zikzak -liikettä, kehityksen pysähtymistä ja taantumista. Kehitys on rauhanomaista kun kapitalismi löytää välitysmekanismeja ristiriitojensa sovittelemiseksi. Muutoin kaikkialla syntyy otollisia olosuhteita kapitalismin kumoamiseksi. Kapitalistisella tuotantotavalla on globaali dynamiikka, joka heijastuu kansalliselle tasolle aika pitkällä määrää sitä. Kyseessä on maailman kapitalismin ongelmat, jotka heijastuvat paikallisiin kriiseihin, pankki- ja luottosektoriin sekä valtiotalouksiin eikä päinvastoin. Kapitalismin ketju rikkoutuu eri lenkkien kohdalla, so. rikki on ketju eikä yksittäiset lenkit.

Heijastuessaan eri valtioihin ja sektoreihin kriisi muotoutuu vuorovaikutuksessa paikallisten, historiallisten ja jopa kulttuuristen olosuhteiden kanssa. Siksi se saattaa näyttää erilaiselta kuin joku muu kriisi jossain muualla. Pitää esimerkiksi paikkansa väite, että Irlannin kriisi on erilainen kuin Kreikan. Kuitenkin kyseessä on vain eri taudit järjestelmän kaikin puolin yli-ikääntyneessä ruumiissa. Kun yksi elin lakkaa toimimasta, kaikki muut seuraavat perästä. On väärin siis ajatella, että pelastamalla Kreikan, Irlannin ja muut jäljessä tulevat maat estetään kriisiä leviämästä ja tulemasta meillekin. Pelastamalla näitä kriisipesäkkeitä saadaan aikaan vain se, että välitön totaaliromahdus siirtyy vähäksi aikaa eteenpäin. Joka kerta kun loppupamaus on siirretty tulevaisuuteen, a) siitä on tullut äänekkäämpää ja b) siirtokausi on joka kertaa edellistä lyhyempi. Tällä hetkellä kapitalismin tilaa voi määritellä näin: järjestelmän kaikki ristiriidat ovat räjähtäneet käsin. Samanaikaisesti kaikki tähän asti käytetyt lääkkeet ovat toimineet pikemminkin niin, että ristiriitojen sovittamattomuus on kärjistynyt. Nyt maailmanlaajuisesti ajaudumme suurmittakaavan vallankumouksellisiin konflikteihin.

Kriisin ilmaisimet tässä vaiheessa

Kapitalismin taudin diagnoosi on pääoman liikakasaantuminen. Vanhaa yhteiskunnallista järjestelmää on kiusannut jatkuvasta tuottavuuden kasvusta johtuva voiton suhdeluvun laskun laki. Kun liikapääomaa ei voitu sijoittaa tuottaviin aloihin, se ohjautui mielikuvituksellisiin sfääreihin. Se on synnyttänyt fiktiivisiä tuotteita ja on paisuttanut olemassa olevia taloudellisia arvoja monikertaisesti suuremmiksi. Paiseita sanotaan kupliksi. Kapitalistinen järjestelmä on täynnä jättiläismäisiä kuplia. Yksien tuotteiden, asuntolainojen kuplat puhkesivat kesällä 2007 Yhdysvalloissa. Se aiheutti välittömästi pankkikriisin maassa ja pian koko maailmassa. USA:n valtio kansallisti joitakin pankkeja siinä määrin, että kun Lehman Brothers joutui samaan tilaan, rahaa sen pelastamiseksi ei löytynyt. Historian suuriman investointipankin konkurssi syksyllä 2008 veti koko yhteiskunnallisen järjestelmän vararikkojen kuiluun.

Tuhansien miljardien rahanpumppaukset saivat pian valtiot samaan tilanteeseen pankkien kanssa. On tärkeää ymmärtää, että pankkikriisi sai valtiot konkurssin partaalle eikä päinvastoin. Valtioiden velkaongelmat omalla vuorollaan kärjistivät entisestään niin pankki- ja finanssikriisiä. Rahan tarjonta, l. luotto on suhteessa julkisen rahan injektointiin vähentynyt huomattavasti. Pankit lakkaavat lainaamasta toinen toiselle ja nyt olemme syksyä 2008 muistuttavassa tilanteessa joskin kärjistyneemmällä tasolla, koska valtiot sosialisoivat tappiot. Työväenluokka vaaditaan pankkien tappioiden maksajaksi. Lehman Brothersin konkurssin jälkeen joulukuussa 2008 Kreikassa puhkesi nuorisokapina. Melkein kaksi kuukautta ihmiset taistelivat kadulla. Uutta vuotta juhlittiin barrikadeilla ja seiniin kirjoitettiin “MERRY CRISIS AND HAPPY NEW FEAR”. Kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtaja Strauss-Kahn määritteli tilannetta näin: ”tämä on ensimmäinen poliittinen kansannousu globaalin pankkikriisin seurauksena”. Samaan aikaan me totesimme: ”Tämä kapina tulee tulevaisuudesta”.

Suomessa ja muualla porvariston torvet vakuuttivat, että kyse on kriisistä, joka ei koske omaa maatamme. Vasemmisto puhui keinotekoisesta kriisistä, jota porvaristo käyttää hyväkseen ajakseen hyvinvointivaltiota alas. Tässä vaiheessa kriisiä romahtaa kokonaisia valtioita, tai niitä joutuu IMF:n protektoraatiksi. IMF laatii muistioita, so. välillisiä käskyjä, joita sen syliin joutuneiden maitten on pakko noudattaa. Muistiot ovat suoranainen hyökkäys työväenluokan elintasoa vastaan, ja merkitsevät työelämän turvamekanismien purkua ja julkisten yritysten halvalla myymistä yksityisille. Voisimme kiteyttää johtopäätökset seuraavasti: a) Kreikan tai Irlannin valtion konkurssi on osa kapitalismin maailmanlaajuista konkurssia. b) Vuonna 2010 elämme uutta vaihetta, joka on järjestelmän kannalta paljon synkempi kuin mitä se oli LB:n konkurssin jälkeen. c) Kaikki suunnitelmat tilanteen pelastamiseksi valtioiden välityksellä ovat epäonnistuneet. Valtioiden puuttuminen peliin on kärjistänyt kriisiä entisestään ja laukaissut luokkataistelun dynamiikkaa kaikkialla.

Miksi ongelmamaita on pakko pelastaa

Kreikan bruttotuote edustaa vain 2,7 prosenttia koko Euroopan bkt:sta. Jos, kuten väitetään, tämä olisi Kreikan kriisi, lilliputtitalouden olisi mahdotonta vetää mukaansa EU:ta ja koko maailmaa romahduksen mustaan aukkoon. Presidentti Obama sanoi äskettäin, että Yhdysvallat oli toipumassa vuoden 2007 asuntolainakriisistä kun tuli Kreikan konkurssi ja upotti USA:n takaisin laman suohon. Sellainen on vähintään naurettavaa. Kuitenkin on muita kytköksiä, jotka levittävät kriisiä, ja tekevät siitä pandemian. Yksinomaan Kreikka, Espanja ja Portugali ovat velkaa 3000 miljardia dollaria pelkästään saksalaisille pankeille. Sen lisäksi Ranskan ja Saksan pankit omistavat 80 prosenttia ”arvottomista” Kreikan velkakirjoista.

Nykyisessä tilanteessa olemme olleet viimeksi 2000 –luvun alussa. Takana oli ns. Aasian tiikereiden, Venäjän ja Brasilian vararikot. Kriisi oli siirtymässä alalle, jossa on pääoman korkein orgaaninen koostumus, teknologiateollisuudelle. Silloinkin puhuttiin IT-alan eikä kapitalismin kriisistä. Alueellisesti kriisi siirtyi Argentiinaan. Pankkiromahdus aiheutti kansannousun (argentinazo), joka kaatoi viisi presidenttiä puolen vuoden aikana. Argentiinan konkurssin jälkeen helvetin portit olivat auki kapitalismille. Kriisi oli koputtamassa Wall Streetin ovea. Maailmanlaajuisesti totaaliromahdus estettiin kasvattamalla ulkomaavelkaa, jolla rahoitettiin budjettivajeita. Vajeita läntisessä maailmassa oli kattamassa Kiina valtavalla ylijäämällään. USA:lle lainaaminen hoitui osittain myös Saksan ja Japanin pääomalla. Kiina–ilmiö yhtäältä siirsi totaaliromahduksen tuonnemmaksi, mutta toisaalta se laukaisi kaikki velkaantumisen trendit ympäri maailmaa. Nykyisen kriisin alusta asti (2007) alkoi esiintyä murtumia USA – Kiina – akselilla. Ristiriitojen tasapainottavana tekijänä Kiina–ilmiö on nyt loppunut.

Kiinan ylijäämällä Bush rahoitti sodat Afganistanissa ja Irakissa. Vastapalvelukseksi suurelle palvelukselleen Kiinan tuotteet saivat valittamatta jyrätä lännen markkinoilla. Se onnistui halvan valuutan (yuan) politiikalla. Nyt Kiinaa ei enää nähdä ystävänä, vaan vaaditaan siitä, että se vahvistaa valuuttansa, jonka heikkous on edellytys Kiinan viennille. Yhdysvallat painaa tähtitieteellisiä summia inflatorista rahaa pakottaakseen yuanin sitä kautta vahvistumaan. Juuri ennen G20–kokousta Soulissa Fed laski liikkeelle uuden satsin 600 miljardia dollaria. Dollarin tahallinen heikentäminen saa Kiinan dollarivarannot hupenemaan. Vastaavasti Kiina uhkailee myydä pois länsivaltioiden velkakirjoja. Niitä on Kiinan halussa kolmen biljoonan (3000 miljardin) dollarin edestä. Soulissa eliitti sopi siitä, ettei heidän välisiä ristiriitojaan pysty sovittelemaan. Näin ollen, protektionismi nostaa päätään. Kapitalismin kriisin tämän muodon nimikin on lanseerattu; se on valuuttakriisi.

Pörssit Aasiassa sahaavat ylös ja alas kun leviävät skenaariot ja huhut siitä, että Kiina nostaa korkotason. Inflaatiopaineet kasvavat ympäri maailmaa sen jälkeen kun USA:n keskuspankki Fed on avannut rahahanansa. Kiinassa inflaatiota vastaan voi taistella tukemalla ruokavarantojen myymistä tai hintavalvonnalla. Koron noston seurauksena kasvu Kiinassa tyrehtyisi tyystin. Talousanalyytikot ennustavat ettei koron nostolta voida välttyä, ei ainakaan vuoden loppuun mennessä. Fedin pääjohtaja tietää hyvin, että hyökkäys ja vastahyökkäys ovat paras puolustus. Ben Bernanke kertoi että työttömyys on noussut yli 10 prosentin rajan (reaaliluku on yli 40 miljoonaa) samanaikaisesti kun inflaatiopaineet ovat laskussa. ”Tämä pakottaa meitä elvyttämään lisää”, hän sanoi välittämättä puuttua toimenpiteensä seuraamuksiin. Kiina ja Yhdysvallat asettuvat paikoillensa ja ottavat puukot tupesta näkyviin. Kuka iskee ensin ja miten; emme voi tietää, mutta siihen ryhtyminen on vain lyhyen ajan kysymys.

Sen jälkeen jotkut tulevat sanomaan, että kriisin syy on tuossa vastakkainasettelussa. Tämä niin kuin muutkin seuraukset ovat vain oireita. Sairaana on toisen maailmansodan jälkeinen järjestelmä. Hallitsevan luokan intressit sanelevat sen, että kaikki mitä kovalla työllä ja taistelulla on suursodan jälkeen saavutettu pitää riistaa pois. Mahdottomuus piilee siinä, että tällainen ei onnistu ilman silmitöntä väkivaltaa. Projektin tekee mahdottomaksi sekin, ettei kukaan pystyisi sen jälkeen enää kuluttamaan. Tuottajana nähtynä työläinen on oltava halpa, mutta kuluttajana hänellä pitää olla ostokyky. Lääke on kokeiltu ja se on epäonnistunut. Siispä toistaiseksi lääkkeeksi kokeillaan kuplien paisuttamista entistä suurimpiin mittoihin. Sekään ei näytä tepsivän. Nykykriisin alkamisesta eri tukien muodossa (bail-out) on yhteensä pumpattu 20 biljoonaa (20 000 miljardia) dollaria. Summa on kolmasosa koko maailman bruttokansantuotteesta. Silti vuoden 2007 jälkeen esim. USA:n ulkomaanvelka on yli kaksinkertaistunut. Kreikan budjettivaje viime keväänä oli noin 13 prosenttia. Jouduttuaan troikan valvontaan maa joutui leikkaamaan julkisen sektorin työntekijöiden palkkoja kovalla kädellä, välillä 50 ja 60 prosenttia. Lopputuloksena puolen vuoden kuluttua vaje nousi miltei 15 prosenttiin. Tämä on sodanjälkeisen kapitalismin ja myös tässä muodossa esiintyvän globalisaation lopun alkua.

Kolmas askel toden sanoo – tai keitä tulee perästä

Helsingin Sanomien mukaan kuilu euroalueelle ja sen seurauksena koko EU:lle on lähellä. ”Euroalueen rahaliitto ja euro ovat enää kolmen harha-askeleen päässä kuilusta”. Ihan varmaa on se, että Irlannin jälkeen kuiluun hyppää Portugali. Analyytikkojen mukaan tähän asti ulottuvat rahaliiton rahkeetkin. Sekin sillä edellytyksellä, että muut euroalueen maat suostuisivat osallistumaan talkoisiin. Kreikan ja Irlannin olisi hieman vaikeata osallistua siihen, joten niiden osuudet tulisi hoitaa muiden jäljellejäävien.

Jos – olisi todennäköisempi sanoa kun – kuilussa olevien seuraksi siirtyy Espanja, EU alkaa olla historiaa. Saman lehden mukaan ”…tämä kolmas harha-askel olisi jo liikaa. Siihen loppuisivat tukirahkeet – ja ehkä myös rahaliitto […] jos kaatuu vielä Espanja, peli on saman tien pelattu” (HS 14.11.2010). Porvarilliset taloustieteilijät eivät ole totuttaneet meitä tällaiseen karuun kielenkäyttöön. Pääoma pakenee reunavaltioita pikavauhtia. Kovassa ytimessä nähdään, että eurokriisin toinen näytös siirtyy valonnopeudella periferiasta keskuksiin. Kapitalismin suurin dilemma tänä päivänä Euroopassa on tässä: jos pelastaa reunatalouksia voi käydä niin, että itsekin on pian samassa tilanteessa. Jos antaa niiden mennä saneeraukseen, sen jälkeen pitää linnoittautua omien rajojen sisään, hyväksyä protektionismin säännöt ja alkaa teroittaa omiakin puukkoja.

Käytännössä kaikki kolme maata ovat kuilussa, koska niiden rahoitus ei onnistu markkinoiden kautta. Sen jälkeen kun julkinen valta tuki pankkien likviditeettiä, se menetti oman likviditeettinsä lisäksi myös mahdollisuuden lainata markkinoilta. Vaikka pankkituet saivat valtiot vararikon partaalle, se ei helpottanut pankkien likviditeettiä. Kun velkakirjamarkkinat haistavat riskiä, niiden myöntämien lainojen korko nousee pilviin. Pian mikään näistä maista ei pysty itsenäisesti lainaamaan ja joutuu maksukyvyttömäksi. Jotkut sijoittajat tienaavat vielä miljardeja eurovaltioiden velkasaneerauksista ja muista luottovahingoista. Luottoriskijohdannaiset (Credit Default Swap – CDS) siirtävät miljardit sijoittajien taskuihin. Olemme siis tilanteessa, jossa tukirahkeita riittää vain pienille valtioille ja seuraava potilas on Espanja, joka on liian suuri pelastettavaksi. Sijoituskonsulttiyhtiö GaveKal Research’n mukaan, koko rahaliitto vetelee viimeisiään.

Roubini: Ranska niin kuin Kreikka

Kuuluisa talousasiantuntija Nouriel Roubini väittää, että Ranskan julkisen talouden tila ei ole parhaimmassa kunnossa euroalueella. CNBC –kanavalle antamassaan haastattelussa Roubini arvioi, että monessa suhteessa Ranskassa luvut ovat samansuuntaiset kuin Kreikassa tai Irlannissa, vaan ei vielä ole vajonnut yhtä syvälle kuiluun. Roubinia huolestuttaa Sarkozyn päättämättömyys kohdata poliittinen vastuunsa ja ryhtyä radikaaleihin reformeihin. Viimeinen on helpommin lausuttu kuin tehty. Äskettäin näimme miten mahtava työväenluokan vastarinta taisteli kadulla. Mitä porvarilliset analyytikot eivät voi ymmärtää on se, että luokkataistelu on osa taloudellisia prosesseja.

Ranskan valtiolainojen korkoero Saksan vastaaviin verrattuna on viime päivinä kasvusuunnassa. Maan velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on aika korkea (84%) ja budjettivaje on kasvamassa yhä suuremmaksi. Se on onnistuttu pitämään kuuden prosentin tasolle yllättävien leikkaustoimien jälkeen. Barclays Capitalin strategin Huw Worthingtonin mukaan, Ranskalla ei kuitenkaan ole paljon näyttöä näiden lukujen supistamisesta. Ranska joutuu maksamaan lainoistaan enemmän kuin Chile tai Malesia, joille on annettu alempi luottoluokitus.

Saksan keskuspankki kertoi (20.11.) että maan rahalaitokset tarvitsevat 50 miljardia euroa lisäpääomaa jos aikovat täyttää vakavaraisuussäädökset. Arviot perustuvat Bundesbankin vakausraporttiin, joka julkaistaan 25.11.2010. Elvyttävänä toimena pidetty alhainen korkotaso on lisäännyt pankkiriskejä euroalueella ilman että paljon kaivattua piristystä olisi nähty.

Äänensävy eliitin retoriikassa on muuttunut niin ikään. Silloin kun Kreikassa soivat hälytyskellot, EU:ssa vihellettiin muina miehinä. Siiten markkinat alkoivat kohdella Kreikkaa kaltoin. Maan luottokelpoisuutta laskettiin ja korot, millä Kreikka sai lainata rahamarkkinoilta, nousivat pilviin. Eri johdannaisten kautta investoitiin maan konkurssiin. Kreikka kääntyi EU:n puoleen. Pitkään sen jälkeenkin liittokansleri Merkel kieltäytyi neuvottelemasta apupakettilainasta Kreikalle. Nyt puolisen vuotta myöhemmin EU:n eliitti rukoilee Irlantia pyytämään mukaan tukimekanismiin. Erityisesti Soulin jälkeen Katainen mutta myös muut kuten Rompuy eivät säästele synkkiä ennusteitaan. Tämä on merkki kahdesta asiasta. Ensinnäkin totaaliromahdus on lähempänä kuin luulemme. Toiseksi valuutta- ja mahdollisesti kauppasotakin kapitalismin eri keskusten välillä on näkyvissä. Tällä tavalla yritetään valmistella omia kansalaisia niin, että propaganda syntipukkien etsimisessä myöhemmin purisi paremmin. Aikaisemmin on yritetty rauhoittaa kansalaisten mielialoja ja vaalia optimismia. Nyt Jyrki Kataisen suusta kuulee: “Pankkien stressitestit epäonnistuneet” ja että ”Irlanti todennäköisesti ei jää viimeiseksi”. Näin siis Katainen itki 17.11.2010: ”Joka päivä on tartuntavaara, ja riski on edelleen hyvin suuri”. Van Rompuy on yhtä suorasukainen: ”EU taistelee henkiinjäämisestään”.

Fiskaalinen kriisi johtaa kansallisvaltioiden luhistumiseen

Pitkässä juoksussa valtioiden interventio pankkien pelastamiseksi pahensi pankkikriisiä sen sijaan, että olisi parantanut sitä. Sinällään tämä kertoo siitä, että kyseessä on järjestelmän rakennekriisi, eikä yksinomaan kapitalismin johonkin osa-alueeseen kohdistuva epäkohta. Vuosikymmeniä on esitetty talouslukuja käymällä kauppaa fiktiivisen pääoman alueella, ja vieläpä kasvattamalla sitä. Fiktiivinen pääoma ei tuota lisäarvoa. Sen kasvava pyramidi kuitenkin vaatii omansa yhä enemmän supistuvasta tuottavasta pääomasta. Huutava epäkohta nykykapitalismissa on johdannainen nimeltä ”naked short selling”. Siinä kaupataan arvoja, joita ei edes tarvitse omistaa. Kyseessä ovat lainatut arvot, joita kaupatessa myyjä panee kaiken panoksensa siihen, että pian myymisen jälkeen näiden hinta romahtaa. Silloin myyjä saa ostaa ne takaisin halvemmalla, ja vetää välistä mittavia voittoja. Rappiovaiheessaan oleva kapitalismi raatelee omia nahkojaan investoimalla omaan tappioonsa. Kreikan Pankki on naked short selling -menetelmällä kaupannut maan velkakirjoja vapailla markkinoilla. Jopa keskuspankit ovat ristiriidassa niitä omistavien valtioiden kanssa. Kapitalismi raatelee omia nahkojaan.

Exit strategies

Marxin mukaan pääoma on itse kehittyvä arvo, joka itse arvoistuminen tietyn rajan jälkeen vääjäämättömästi johtaa pääoman tuhoon (Grundisse). Pääoma on liikkeellä oleva ristiriita. Pääomalla on sisäänrakennettu mekanismi, joka pakotta sen levittäytymään. Kun Pääoma on luonut maailmanlaajuiset markkinat, työnjaon ja tuotantovoimat, silloin alkaa rappeutuminen. Pääoma yrittää tavoittaa äärettömiä päämääriä mitä halpamaisimman motiivin, rahan vuoksi (Saksalainen Ideologia). Kapitalismi valloittaa koko maailman laittaakseen sen taskuunsa ja lompakkoonsa. Silloin äärettömän ja äärellisen välinen ristiriita muuttuu absoluuttiseksi, so. sovittamattomaksi, ja se aiheuttaa järjestelmälle kouristuksia joista syntyvät suuret historialliset järistykset.

Bernanke vannoo olemassa olevan tilanteen säilyttämisen ja jatkumisen puolesta. Atlantin tällä puolella Merkel vannoo deflaation jumalan nimeen. Menoja, palkkoja ja palveluita pitää leikata. Muun muassa Kreikassa, Italiassa, Irlannissa ja Englannissa raaka peli on alkanut. Suurin osa vasemmistosta siellä vaatii uudelleen neuvottelemista velanmaksunehdoista, siis ratkaisua kapitalismin raameissa. Sellainen on mahdoton ilman, että kansa tuomittaan elämään absoluuttisessa kurjuudessa. Toiset vaativat tulonsiirtoa, enemmän liksaa työläisille ja kovempaa verotusta rikkaille. Vasemmistosta jotkut haluavat pois euroalueesta, mutta ei EU:sta, ja paluuta vanhaan valuuttaan ja devalvaatiopolitiikkaan. Realistisimmat skenaariot kriisistä poispääsemiseksi kapitalismin viitekehyksessä on vielä kerran esitetty porvariston leiristä.

Stratford –instituutti on yksityinen think-tank, jonka henkilökunta koostuu entisistä CIA:n asiantuntijoista. Se analysoi Kreikan näköalat seuraavasti: umpikujasta päästään kahdella tavalla. Joko Saksa jättää euron, mikä ei olisi sen etujen mukaista. Euro on luotu Saksaa varten, ja monet puhuivat aikanaan eurosta naamioituna Saksan markkana. Toinen vaihtoehto olisi se, että Kreikka jättää euron taakseen. Tämäkään ratkaisu ei olisi helppo, koska drakhman pitäisi silloin devalvoitua 50 – 60 prosenttia. Teoriassa kansa tulisi siis saman verran köyhemmäksi. Käytännössä kurjistuminen tulisi olemaan paljon suurempaa luokkaa, koska kreikkalaiset joutuisivat maksamaan velkaansa euroissa, joita eivät omistaisi. Tämä siksi että maa ei juuri tuota paljon, ja sen vienti on muutenkin tyrehtynyt laman vuoksi. Arvojen mittana (store of value) drakhmaa ei hyväksyttäisi kaikkialla, ei välttämättä edes Kreikan sisällä. Drakhman saaminen kiertokulkuun olisi kallis prosessi. Ja CIA:n ex-agentit jatkavat: ainoa tapa saada devalvoitu drakhma liikkeelle on väkipakko (The only way to quarantee the currency circulation is BY FORCE).

Sellainen by force-ratkaisu olisi pankkien sulku muutamaksi päiväksi ennen devalvaatiota. Tähtäimessä ei silloin olisi ainoastaan talletusten hallussa pitäminen muutamaksi päiväksi, vaan myös niiden osittainen anastaminen. Takavarikoiduilla talletuksilla rahoitettaisiin drakhman kiertokulkua. Stratford kertoo myös, että tällaisessa toimessa pitää ottaa huomioon kaksi seikkaa: a) takavarikoituja talletuksia on pyrittävä minimoimaan ja b) väkivaltavoimia tulisi vahvistaa, koska kadut tulevat vääjäämättä levottomiksi. Tällainen on drakhman devalvoinnin kauhuskenaario.

Stressitestit

Kaikki luottokelpoisuutta mittaavat luokituslaitokset ovat amerikkalaisia. Nykyään myös Kiinalla on mahdollisuus luokitella toisten maiden luottokelpoisuutta. Eurooppalaiset ovat USA:n luokituslaitosten armolla. Tästä syntyi ajatus siitä, että omien pankkien tila voitaisiin itse arvioida EU:sta käsin. Näin ollen, päätettiin (23.7.) aloittaa pankkien stressitestit. Todellisuudessa haluttiin viestittää markkinoille myönteisiä uutisia. Tällä menetelmällä siis on vain psykologinen merkitys markkinoiden suuntaan. Luottoluokitustalot antavat puolueellisia raportteja. Lehman Brothers’lle oli annettu parhaat suosituksen juuri pankin konkurssin aattona. Mutta miten eurooppalaiset luokittelevat itse omien pankkiensa sairautta?

Ensinnäkin pankeista valittiin vain pieni ote, aluksi vain 91 pankkia. Niistä sairaiksi todettiin vain viisi pankkia Espanjassa, yksi pankki Kreikassa ja yksi pankki Saksassa. Ennen sitä pankeille oli annettu mahdollisuus ryhtyä uuteen temppuun. Ne jakoivat omistamiansa velkakirjoja kahteen kategoriaan. Niihin, jotka ovat kaupattavaksi ja niihin, jotka varastoidaan. Näin ollen, ”sairaat” arvot suljettiin erilliseen kassakaappiin kuin ”terveemmät”. Sairaisiin ei sallittu stressitestiä. Vaikka ote oli niin pieni (91 pankkia), ja vaikka niitä tutkittiin vain terveiden arvojensa osalta, silti niistä seitsemän todettiin sairaiksi. Sairaiden pankkien alkuperä on myös mielenkiintoinen. Kuvio Kreikka – Espanja – Saksa on sanottu Bermudan kolmioksi.

Heinäkuun 30. päivänä 2010 neuvoteltiin siitä, miten voitaisiin ajaa eri valtioita ns. kontrolloituun konkurssiin. Tämäkin menettely on uutta, ja se luo viitekehystä valtiokonkurssien saamiseksi legitiimiksi. Osana sitä suunnitelmaa on vakaussopimuksen uusiminen. Eletään Maastrichtin jälkeistä aikaa. Europiiriin jäisivät vain maat, jotka noudattavat uuden vakaussopimuksen ehtoja. Muut maat lentäisivät ulos tai ne voisivat muodostaa toisen luokan euromaita. Toisen luokan maat voisivat ottaa käyttöön valuutaksi euro n:o 2.n. Samassa yhteydessä ollaan luomassa uusia rakenteita. Sellaisella Pariisin klubin tapaiselle kuviolla olisi oikeus tarvittaessa viedä yksipuolisesti osa jäsenmaiden tuloista.

Kriisin laajentuminen poliittiselle tasolle sai aikaan kaksi ilmiötä. Kriisi saavutti vaiheen, jossa romahtaa kokonaisia valtioita ja valtiokomplekseja. Talouspolitiikan teko ei ole poliitikkojen, vaan markkinoiden käsissä; se on fakta. Markkinat saavat sijoittaa tai olla sijoittamatta, siirtää pääomia reaaliajassa paikasta toiseen, päättää tietyn maan luottoluokituksista, ostaa tietyn maan velkakirjoja tai ei, määrittää korkotasoa, hyökätä räikeästi valuuttoihin, lyödä vetoa kokonaisten maiden vararikosta. Sen lisäksi nämä näkymättömät haamudiktaattorit määräävät IMF:n kautta ”lääkekuuria” sekä lakia ja kuria niin, että tietyt maat pakotetaan yksityistämään yhteistä omaisuutta. ”Markkinat” tulevat sen jälkeen ostamaan puoli-ilmaiseksi lentoyhtiöitä, satamia, rautateitä tai kokonaisia saaria. Sen jälkeen kun kaikki on takavarikoitu, markkinoiden luottamus näiden maiden kansantalouksiin saattaa taas nousta.

Niin sanotut markkinavoimat eivät kuitenkaan niin näkymättömiä ole. Toimiessaan ne ovat yhtenäiset ja hyvin koordinoidut. Ne eivät kommunikoi keskenään muuten, vaan niitä yhdistää joukkopsykoosin massapsykologia. Siksi psykologia on tärkeä tekijä nykykapitalismissa. Pari väärää lausetta väärään aikaan voi heilauttaa järjestelmää maailmanlaajuisesti. Avioliitto USA:n ja Kiinan välillä on kestänyt uskomattoman pitkään. Avioero aiheuttaa ketjureaktioita ympäri maailmaa tavalla, jossa protektionismi vahvistuu. Avioero ei myöskään voi olla rauhanomainen. Financial Times -lehden mukaan avioero tulee olemaan vaarallisempi kuin kylmä sota konsanaan. Sen lisäksi Kiinalla on omatkin USA:n avioliitosta riippumattomat ongelmansa. Kansantalous on täynnä puhkeamattomia kuplia, erityisesti asuntomarkkinoilla. Edellisen kriisivaiheen aikana Kiinassa elvytettiin tähtitieteellisillä summilla. Tällä hetkellä Kiinan kansantaloudessa piilee kolme aikapommia. a) Se joka johtuu kapitalismin kriisistä sinällään. b) Velan kasvu, mieletön seteleiden painattaminen yms. ovat elvyttämisestä johtuva pommi. c) Elvytys ei kohdistunut reaalitalouteen. Näiden lisäksi avioero USA:sta sinällään on omaa luokkaansa, joka on verrattavissa loppuräjähdykseen.

Yleisesti ottaen kapitalismin jättiläismäinen elvytys ei tuottanut odotettuja tuloksia. Korko on edelleen nollatasolla ja ”markkinat” vaativat lisää miljardeja. Nyt kuitenkin eletään aikaa, jolloin viimein pitäisi kerätä aikaisemmin jaetut miljardit. Exit strategy –politiikka on kauan ollut edessäpäin kaikkialla. Tilanne on kestämätön, eikä tunnelin päässä ole valoa näkyvissä. Nyt on luokkataistelun vuoro sanoa oma sanansa. Niin sanottu ”luova kirjanpito” osoittautuu bumerangiksi ja lyö takaisin kapitalismia silmien väliin. Kreikka joutui markkinoiden vihan kohteeksi paljastettuaan, että budjettivajeensa oli 13 prosenttia kuuden prosentin sijasta. Nyt paljastuu, että Irlannin vaje on miltei 34 prosenttia. Vaje syntyi siitä, kun julkinen valta yritti pelastaa pankit ja erityisesti yhden niistä, Angloirish –pankin. Viime kesänä irlantilaiset pankit läpäisivät EU:n stressitestit. Neljä kuukautta myöhemmin samat pankit eivät saa lainaa kansainvälisiltä markkinoilta. Stressitestit osoittautuvat epäluotettavaksi, niiden tarkoitus on kaunistaa kapitalismin karmeaa todellisuutta.

Näköalat

Saavutettuaan äärirajansa kriisin ytimessä on ns. kapitalismin globalisaatio. Ei siis vain finanssiglobalisaatio ja uusliberalismi, vaan kaikki kapitalismin rakenteet ja sitä ylläpitäneet poliittiset tasapainot kuten esim. Maastrichtin sopimus. Näin ollen, päättymässä on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen aikakausi.

Käynnistymässä on prosesseja, mihin EU ei voi vaikuttaa. Siinä jokainen EU:n maa pyrkii auttamaan vain itseänsä. Saksan rooli orastavassa tilanteessa on ratkaiseva. Merkelin Saksa ei ole sama maa kuin Kohlin Saksa. Euroopan integraatio oli Kohlin tarjous muille eurooppalaisille Saksojen yhdentymisen hyväksymiseksi. Vastaavasti Maastricht oli muiden tarjous Saksalle, joka vaati, että rahaunioni toteutuisi Saksan ehdoin. Muita EU:n maita ei ole helppo erottaa euroalueesta. Tilanne muuttuu vaikeammaksi sitten kun ns. Kreikan kriisi leviää muuallekin kuin Irlantiin. Siksi monet tahot – jopa Merkelin puolueen sisällä – vaativat, että Saksa eroaa itse vapaaehtoisesti eurosta, ja siirtyy taas vanhaan markkaan. Morgan Stanley näytti melko varmalta väittäessään, että ”Saksa jättää euron”. Soros oli samalla aallonpituudella: ”EU on hajoamisen partaalla”.

Enää ei ole epäilystä siitä, että keskipakoisvoimat ovat ottamassa voiton kädenväännössä integraatiovoimien kanssa. Yhtenäisyys on vaarassa, ei vain EU:ssa, vaan myös Saksan ja jokaisen maan sisällä. Yhteiskunnallisen kudoksen eheyttä uhkaa yksi toinenkin seikka. Kehityskulkua yhteiskunnassa eivät määrää vain hallitsevan luokan järjestelyt, sovittelut tai vastakkainasettelut. Historian kulkuun vaikuttaa myös luokkataistelu kokonaisuudessaan. Se, että miten helposti proletariaatti tulee alistumaan kohtaloonsa esim. Kreikassa, Ranskassa, Italiassa tai muualla ei ole lainkaan kirkossa kuulutettu. Luokkataistelu tulee näyttelemään pääroolia kansallisvaltion hajottamisprosessissa. Kansallisvaltio syntyi kapitalismin synnyn yhteydessä ja kuolee sen mukana.

Yhteiskunta esittää vastarintansa luokkataistelun kautta. Siihen tarvitaan kokonaisohjelmaa siitä, miten kriisi on hoidettava. Ei riitä se, että porvariston hyökkäyksiä vain vastustetaan ja/tai väliaikaisesti mahdollisesti jopa estetään. Jos vastarinta jää vain protestoinnin tasolle proletariaatti väsyy tuloksettomista taisteluista, ja näköalojen puutteesta johtuen se ennen pitkää passivoituu. Silloin vasemmistolle on myöhäistä puuttua asiaan. Tänä päivänä edessämme avautuu kaksi barbarianvaaraa. Ensimmäisen skenaarion mukaan proletariaattia yritetään kääntää toisen maan proletariaattia vastaan. Saksassa kriisiin syypäinä ovat Kreikan työläiset ja Kreikassa romahtamisesta syytellään saksalaisia, jotka eivät ole halukkaita auttamaan. Kurjuudesta Yhdysvalloissa sormi nousee osoittamaan kiinalaisia, jotka ovat vallanneet markkinat halvalla valuutallaan. Protektionismin ainekset yhdessä syntipukkien etsimisen kanssa muodostavat sodalle haisevaa seosta. Toinen suuri vaara avautuu jokaisen maan sisällä. Pikkuporvariston vararikosta syypääksi nimitetään työväenluokkaa, joka lakkoilee tms. Kun vanhan yhteiskunnan tasapainot järkkyvät, vanhoista puolueista tulee epäluotettavia. Siihen vaikuttavat myös lisääntyneet skandaalit. Jollei vasemmisto esitä NYT HETI omaa itsenäistä poliittista vaihtoehtoaan, lähitulevaisuudessa äärioikeisto tulee todenteolla jyräämään.

Analyysin teoreettiset lähtökohdat historiankulun kannalta

Jos tarkastelisi kapitalismia sen teoreettista taustaa vasten, pitäisi ensiksi todeta, että tuottajana tai kuluttajana ihminen on ennen muuta sosiaalinen olento. Se erottuu muista eläimistä siitä, ettei tee työtä ainoastaan biologisten tarpeiden tyydyttämiseen, vaan se työn tekeminen tuottaa myös lisää tarpeita. Saksalainen Ideologia -kirjassaan Marx analysoi, että riippumatta siitä, missä tuotantotavassa ihminen toimii, se menee biologisten tarpeidensa yli ja luo sosiaalisia tarpeita. Ensimmäisen uuden tarpeen luominen on samalla ollut ensimmäinen historiallinen teko. Marx selittää, että tarve on eri asia kuin toive. Tarpeiden tyydyttäminen on aina elämän vain yhden osa-alueen tyydyttämistä. Toiveen alueen rajat taasen ovat äärettömiä. Kapitalismi on yksittäisten kansalaisten/yksilöiden yhteiskunta. Kapitalismia ei voi kumota, ilman että kumoaisi yksilöiden yhteiskunnan.

Yhdellä puolella on Valtio ja toisella on yksittäisten yksilöiden massa. Massa koostuu rikkaista ja köyhistä, riistäjistä ja riistetyistä, mutta kaikki ovat olevinaan samanarvoiset, ainakin lain edessä. Talous taas on suhde ihmisten välillä, suhde, joka jää pinnan alle piiloon. Kyseessä on vieraantunut suhde. Ihminen tuottaa siis elämiseensä välttämättömiä tuotteita, mutta samalla luo tarpeita, ei poimi ravintoaan luonnosta niin kuin muut eläimet. Tuotantoprosessissaan ihminen tuottaa aina ylijäämää. Yhteiskunnallisesta järjestelmästä riippumatta valtion kontrolli on sen tahon käsissä, joka valvoo ylijäämää. Tämän ylijäämän yhteiskunnallinen muoto kapitalismissa on lisäarvo. Kaikki yhteiskunnalliset vallankumoukset tähän saakka ovat korvanneet vanhan tuotantotavan uudella. Uusi yhteiskunnallinen luokka on tullut vanhan tilalle ja anastanut tuotannon ylijäämän. Toisin sanoen kaikki tähänastiset vallankumoukselliset ryhmät ovat korvanneet luokkayhteiskunnan toisella luokkayhteiskunnalla. Jakobiinit tekivät legendaarisen vallankumouksen, josta syntyi hirvittävä järjestelmä, kapitalismi. Robespierre, Saint-Just ja muut jättiläiset synnyttivät bonaparteja ja muita lilliputtipoliitikkoja. Sosialistinen vallankumous on luonteeltaan erilainen ja siksi myös vaikeampi toteutumisessaan, koska sen pitää kumota kaikki luokat, työväenluokka mukaan lukien ja sitä kautta myös valtio. Jatkuva vallankumous on taukoamaton vallankumous, joka pysähtyy vain silloin kun tämä luokkien välinen ristiriita on ratkaistu.

Yleisen (julkisen) ja yksityisen välisen ristiriidan ratkaiseminen (ristiriidan ylittäminen) vaatii sovittelumekanismeja. Hegel näki valtion ja yksilön (perhe) ristiriidan välittäjäksi osuuskunnat ja muut taloudelliset yksiköt. Välittäjä sovittelee ristiriidan yhdistämällä kokonaisuuden ja sen osa-alueita samaan yhteyteen. Niin kauan kun valtio ja yksilöiden yhteiskunta säilyttävät asemansa vastakkainasettelussa erillisinä pooleina, ristiriita on ratkaisematon. Se kärjistyy yhä enemmän siihen asti, kunnes Leviathan -valtio nielaisee kansalaisensa, jotka kamppailevat olemassaolostaan. Hegel näki ratkaisun ristiriitaan näiden kahden poolin kompromississa. Marx taasen näki ratkaisun poolien konfliktissa. Ristiriidan välittäjänä Hegelillä toimivat osuuskunnat ja Marxilla konfliktista syntyvä ylimenoyhteiskunta, jota hän alussa kutsui liberaalidemokratiaksi ja myöhemmin, kommuunin jälkeen, proletariaatin diktatuuriksi. Välttämätön edellytys ristiriidan ratkaisemiselle ei ole vain valtion vaan myös yksilöistä koostuvan yhteiskunnan kuolettaminen. Molempien poolien on kadottava. Myöhemmin stalinistit ja kaikki valtaa palvovat tahot opettivat työväenluokalle, että työläiset ottavat valtion haltuunsa ja hallitsevat yhteiskuntaa. Stalinismin opin mukaan, se että valtio omistaa tuotantovälineet tarkoittaisi sosialismia.

Asia ei ole näin. Kommunismiin johtava ylimenokauden toteutumisen mitta on se, kuinka valtio ja individualistien kansalaisten yhteiskunta katoavat. Marxin mukaan kommunismissa ihminen tarkoittaa kaikkien toiveiden toteuttamisen kokonaisuutta. Ei siis vain tarpeiden tyydyttämistä, se on vain yksi osa ihmisen itsensä toteuttamisesta. Kapitalismin väistyttyä proletariaatin diktatuurin tavoite ei ole nousta yhteiskunnan ylläpuolelle tai muuttua fetissiksi niin kuin NL:ssa kävi, eikä hallita jumalajohtajan mandaatilla. Sen tehtävä ei ole nousta taivaaseen vaan toimia paratiisin ja helvetin välimaastossa. Proletariaatin diktatuuri toteuttaa jatkuvaa vallankumousta, jotta valtion ja yksilöiden ja niiden yksittäisten intressien yhteiskunnan välillä oleva jako lakkaisi olemasta. Ei ole niin kuin Jean-Jacques Rousseau väitti, että yksilöllisen intressin on alistuttava julkiseen.

Päästäkseen tähän tulokseen Marx laati jatkuvan vallankumouksen teorian. Jatkuva vallankumous -teoria ei ole joku hieno lisäys aikaisemman teoreettisen perinteemme päälle. Se on välttämätön työkalu, joka ei lakkaa toimimasta proletariaatin diktatuurissa. Siksi tätä, alun perin Marxin lanseeraamaa, termiä vainottiin niin paljon Stalinin toimeksiannosta. Monet demonit katoavat vähitellen jatkuvien kumousten kautta senkin jälkeen kun proletariaatti murskaa porvareiden vallan ja luo oman väliaikaisen uudentyyppisen valtansa. Alkoholismi, uskonnollisuus, patriarkaalisuus eivät katoa väkivalloin. Ne katoavat vähitellen sitten, kun niitä ylläpitävä tekijä, individualismi katoaa. Samassa yhteydessä Marx sanoi uskontoa kansan oopiumiksi, mutta myöhemmin määritteli sitä näin: “uskonto on sydän ja sielu maailmassa, joka on ilman sydäntä ja sielua”.

Vanhan järjestelmän tilalle asettuu yhteiskunnallisen yksilön yhteiskunta. Se ei tarkoita, että meistä kaikista tulee toistemme muotteja tai janoamme samoja nautintoja. Jokaisella meistä on potentiaali kehittyä ihmisenä. Sitä edistävät voimat vapautuvat kun ihminen vapautuu rajoitteista, joita aiheutti jako henkiseen ja ruumiilliseen työn välillä. Meistä kaikista tulee runoilijoita, ei samannäköisiä runoilijoita, mutta jonkunlaisia. Jokaisessa meistä asuu enemmän tai vähemmän nero, sitten kun loppuu se, että toinen tekee työt ja toinen nauttii sen hedelmistä. Kommunistinen manifesti loppuu näin: “jokaisen ihmisen potentiaalin ääretön kehitys on edellytys kaikkien ihmisten potentiaalin äärettömälle kehitykselle”. Kööpenhaminan puheessaan Trotski toteaa, että jokaisen ihmisen sisällä on jonkunlainen nerouden liekki. Vallankumouksen tekevät ihmiset itse. Vallankumouksen rooli on ihmisen emansipaatio ilman ehtoja ja ilman rajoja. Kaikilla tasoilla vallankumouksen on oltava jatkuva, tai muuten se häviää. Tässä juuri piilee vallankumouksen libertaarinen luonne.

Globalisaation historiallisia käännekohtia

Mitä joulukuussa 2008 näimme tapahtuvan Kreikassa, oli uuden aikakauden ensimmäinen metropolien kansanousu. Kyseessä ei ole Kreikan eikä Euroopan, vaan maailmankapitalismin konkurssi. Financial Times kirjoitti 8.5.2010: “Kun PIIGS – maat hukkuvat velkojensa mereen, ei ole varmaa, että pelastajat auttaisivat muita, vaan ihan hyvin voivat hukkua siihen itsekin”. Amerikkalaiset onnistuivat kattamaan talousvajettaan lainaamalla Kiinasta, Japanista ja Saksasta. Kiina-ilmiö – nimellä tunnetussa kaksinapaisessa järjestelmässä ilmeni säröjä jo keväästä 2007 lähtien. Kiinan talouden ylijäämä syntyi siitä kun maailman markkinat täytettiin halvoilla tuotteilla. Prosessi kiihdytti velkaantumisen tendenssiä kaikilla tasoilla. Valtiot tukivat pankkeja myyttisillä summilla. Se sai aikaan vain sen, etteivät pankit luhistuneet ihan heti. Yhteiskunnan tuki ei parantanut pankkikriisiin johtaneita syitä, vaan päinvastoin kriisi muuttui fiskaaliseksi, eli valtiotalouden kriisiksi. Nyt talouden käsikranaatti on vielä kerran pankkien käsissä. Lama on tulossa takaisin, ja tällä kertaa ei ole mahdollista elvyttää samoilla keinoin kuin ennen. Silloin puhutaan kaksoistaantumasta ja loppulamasta, totaalisesta romahduksesta.

Kriisin analyysin on kiteydyttävä kolmeen kohtaan. a) kyseessä on maailmanlaajuinen eikä kreikkalainen, irlantilainen tai eurooppalainen kriisi. b) Euroopan Bermudan kolmion ilmiö (Kreikka-Espanja-Saksa) alkoi ilmetä 9.8.2007 Northern Rock-pankin vararikosta. Pankeille pumpattiin suuria summia, mutta pankkien kesken luotto ei vieläkään pelaa. Pankit ovat kapitalismin sydän, eli meillä on infarktitilanne. c) Vallankumous on tulossa – vihollinen on kuin zombi ja siksi vaarallinen. Kriisin luonnetta ei voi ymmärtää ennen kun ymmärtää aikakauden luonteen. Siihen tarvitaan klassikkoja. Tämä ei vapauta meitä velvollisuudesta analysoida tämän ajan kriisiä, mutta nykyhetken analyysin teko on mahdotonta ilman esim. Leninin imperialismin analyysia. Imperialismi oli finanssipääoman herruuden aika. Samalla kun pääoma sitoo yhteen sen eri alueellisia osiaan, samanaikaisesti se kärjistää kaikki ennestään jo vallitsevat epätasaisuudet. Historian kehityksen yhteydessä nämä korostuvat molemmat sekä epätasaisuudet että yhtenäisyysaspektit. Muinainen sekoittuu moderniin, jotkut kehitysvaiheet keskeytyvät ja esiintyy kuiluja ja taantumista.

Mitään homogeenista aikaa ja paikkaa ei ole olemassakaan. Kun imperialismi yhdistää pääoman eri osat, on siinä ensisijaisen tärkeänä itse kokonaisuus eikä mikään yksittäinen osa. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa ja sillä on oma dynamiikkansa.  Tämän dynamiikan ketju ensisijaisesti rikkoutui vuonna 1917 ja vain toissijaisesti sen murtui yksi sen lenkistä. Lenin viittaa J. A. Hobsoniin, joka tutki kapitalismin loismaista luonnetta ja Rudolf Hilferdingiin, joka tutki finanssipääomaa. Näiden teorioiden arvostelun pohjalta Lenin rakensi imperialismin kritiikkinsä.

Ekspansio on sisäänrakennettu mekanismi kapitalismissa. Ensimmäinen suuri globalisoimisen aalto oli silloin kun kapitalismi oli vielä lasten kengissä, Kolumbuksen ajoista (v. 1492) alkaen. Löytöretkien kautta Länsi-Eurooppa yritti valloittaa maailmaa levittääkseen kauppatavaraansa. Globalisaation toinen aalto tapahtui 1800-luvun toisella puoliskolla. Vuonna 1848 tapahtuneen yleiseurooppalaisen vallankumouksen jälkeen Saksa alkoi teollistua. SPD perustettiin Bismarckin maassa. Yhdysvallat sisällissodan jälkeen ja Japani nousivat Saksan rinnalla kyseenalaistamaan Britannian kauppamonopolia. Siihen hätään oikeita ehdotuksia kapitalismille teki herra Cecil John Rhodes: ”jos aiomme säilyä maailman herroina, meidän tulisi teollistaa siirtomaamme”. Ei enää siis tavaroiden, vaan pääoman vientiä. Rhodes palkittiin antamalla hänelle oma maa, joka nimettiin Rhodesiaksi – nykyinen Zimbabwe.

Etenkin vuosina 1873–1896 esiintyy rajua voiton suhdeluvun laskua. Tämä kapitalismin Nemesis toimi järjestelmän koko olemassaolon ajan. Kyseisenä aikakautena kapitalismi siirtyy kultakantajärjestelmään, josta alkaa armoton hintasota, deflaatio. Kolmannen maailman siirtolaistaminen kiihtyy. Kolmannessa globalisaation aallossa 1900-luvulla imperialismissa luonteenomaista on pankkitalouden dominoiva rooli. Muutamassa vuodessa se johtaa uuteen historialliseen ilmiöön, maailmansotaan. Sodan jälkeen taloustieteilijä Keynes neuvoi Churchillia siirtymään pois kultakannasta, mutta hän ei noudattanut neuvoa. Vanha armoton Nemesis syöksi kapitalismin ennen näkemättömään vuoden 1929 kriisiin. Samassa kriisissä vararikkoon meni amerikkalaisia pankkeja, jotka olivat lainanneet Britannialle sodan jälkeen. Tästä haavasta ei toivuttu New Dealin eikä Bretton Woodsin avulla.

Toisen suursodan jälkeen kapitalismi sai uusia liittolaisia, yhtenä stalinistinen byrokratia. Maailman jako periferioihin ja yhteiskunnallinen rauha metropoleissa oli neuvostojohdon antama tae. Bretton Woods sopimuksen olisi mahdotonta toteutua sisällissodan raatelemassa Kreikassa, aseellisten partisaanien hallinnassa olevassa Jugoslaviassa, patavasemmistolaisessa Italiassa ja Ranskassa. Maurice Thorez meni De Gaullen ja Palmiro Togliatti entisen fasistin Badoglion hallituksiin.

Näitä taloudellisia tapahtumia on mahdotonta erottaa poliittisista tapahtumista ja erityisesti luokkataistelusta, joka on historian mobilisoiva tekijä. Tarkemmin sanottuna, Marxin mukaan, mobilisoivana tekijänä ei toimi luokkataistelu yleisesti ottaen vaan vallankumous (Saksalainen ideologia). Vallankumouksen uhka oli tekijä, joka pakotti imperialisteja siirtymään kultakannasta dollarin vaihdettavuuteen. Se oli heikkouden eikä vahvuuden merkki.

Grundrissessa Marx selittää miten jokainen kriisi pitää sisällään edeltäjänsä kriisit ja samalla ylittää ne. Nykyinen kriisi sisältää niin vuosien 1929 kuin 1873 kriisit. Kaikkien kolmen kriisin takana 1800-, 1900- ja 2000-luvuilla on sama syy, voiton suhdeluvun laskutendenssi. Bretton Woodsin loppu alkaa De Gaullen neuvoista, joka vaatii paluutta kultakantaan. Ranska otti käyttöön kahden kerroksen kultamarkkinat. Ensimmäisellä käytiin kauppaa virallisella hinnalla (35 $/unssi) ja toisella hinta määräytyi kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti. Tämän seurauksena puhkesivat “punaisen toukokuun” tapahtumat, joilla oli suuri merkitys siihen, ettei kultakantaan sitten palattu. Sellainen paluu olisi tarkoittanut paluutta deflaatiopolitiikkaan ja miljoonia työttömiä sekä palkkojen ainakin puolittamista. Myös Vietnamin sota näytteli suurta roolia Bretton Woodsin hautaan saattamisessa. Vuodet 1971–1979 oli stagflaation aika, hinnat nousivat, työttömyys kasvoi ja dollarin hinta laski. Vuosina 1980–2007 nostettiin ensin korot pilviin ja sitten laman puhkeamisen jälkeen laskettiin ne miltei nollaan. Samanaikaisesti velka kasvoi (varsinkin 2000-luvulla omalle historialliselle tasolle). Nyt kapitalistien edessä on kaksi dilemmaa. Bernanke haluaa elvyttää lisää kasaamalla yhä enemmän paineita luhistumiseen suunnalle. Tämä vaihtoehto siirtää konfliktin lähitulevaisuuteen. Merkel on päättänyt kallistua deflaation suuntaan. Se tarkoittaa jättiläispääomien tuhoamista, joista yksi on työväenluokka sinällään. Jos – niin  kuin Marx väitti – pääoma  on suhde ihmisten välillä, niin sitten pääomien tuho merkitsee ihmisten tuhoamista tavalla tai toisella.

Me olemme jo siirtymävaiheessa. Hegelin ystävä, runoilija Hölderlin painotti, että sinällään kriisi on siirtymistä. Jokin kuolee siksi että joku muu on syntymässä. Jonkin ruumiin mätäneminen on elämän laboratorio, ei vain kuolema (Marx). Tarvitsemme vanhan rappiota ja uuden syntymää koskevaa kokonaisteoriaa. Siirtymä on ristiriitainen prosessi ja samalla pyrkimys ratkaista ristiriitoja: a) työn ja pääoman välillä, b) maailmanlaajuisen työnjaon ja kansallisvaltion olemassaolon välillä ja c) julkisen ja yksityisen välillä (valtio ja kansalaisyhteiskunta). Tavasta, kuinka ristiriidat ratkaistaan, riippuu se, että millainen siirtymästä tulee. Ristiriitoja esiintyy enemmänkin: 1. kapitalismi tarvitsee epätoivoisesti ammentaa lisäarvoa työväenluokalta, mutta toisaalta se joutuu vähentämään koko ajan työläisten määrää. Viimeinen on välttämätön edellytys tuotantovoimien kasvulle, johon alinomainen kilpailu pakottaa. Tästä muodostuu kapitalismin hautakivi.

Venäjän vallankumous ei tapahtunut turhaan. Ennen vallankumousta Venäjä oli kansainvälisen taantumuksen poliisi. Sen jälkeen maasta tuli maailmanvallankumouksen panttivanki. Samassa tilanteessa on tänä päivänä Kiina. Kiina ei ole kapitalismin toivo kriisistä poispääsemiseksi. Kiinasta on tullut kapitalismin kriisin ja sitä kautta myös maailmanvallankumouksen panttivanki. Kiinan tuloista 2/3 osa syntyy viennistä. Dollarin romahtaminen aiheuttaa romahtamisen Kiinan dollarivarannoille, joissa ”lepää” 3000 miljardia dollaria. Näin ollen, Kiina on myös dollarin sekä USA:n ja Euroopan markkinoiden panttivanki eikä niiden pelastaja. Jos tai kun Euroopan markkina-alue romahtaa lopullisesti, niin Kiina romahtaa perässä. Tämän vuoksi Kiina tuki Espanjaa ostamalla sen valtion velkakirjoja. Edellisten esimerkkien lisäksi viime vuosina on havaittavissa iso määrä kapinoita ja liikehdintöjä Kiinassa, mikä kertoo luokkataistelun kärjistymisestä.

Vielä kerran kapitalismin kuolemankouristusten takana on se, että työn ja pääoman välistä ristiriitaa ei voida enää sovitella perinteisin keinoin. Tämä on merkki järjestelmän vanhenemisesta ja rappeutumisesta. Mikään ei pysty sitä elvyttämään, ei Kiina tai vielä vähemmän Intia tai muut britit. Kapitalismia ei voinut pelastaa edes järjestelmän restauraatio Venäjällä tai Itä-Euroopassa. Kukaan kapitalismin apologeetoista ei voi vastata kysymykseen: miksi kapitalismi on historiallisessa kriisissä, jos sen historiallista vastustajaa, NL:a ei enää ole.

Kapitalismin mätänemisen olosuhteissa ei rappeudu vain järjestelmä tai sen valtapuolueet (hallitus- ja oppositiovoimat), vaan myös kaikki muutkin vaihtoehtoiset voimat, joiden vaihtoehtoisuus ei mene kapitalismin rajoja pidemmälle. Näin ollen, kapitalismin kriisi ilmenee kapitalismin hallitsemisen kriisinä. Koskaan ei ollut ajankohtaisempi Trotskin fraasi, millä siirtymäohjelma alkaa: “Maailmanpoliittiselle tilanteelle kokonaisuudessaan on luonteenomaista ennen kaikkia proletariaatin johdon historiallinen kriisi”. Nyt olisi ponnistettava kriisin ratkaisemiseksi, ja uuden vallankumouksellisen puolueen rakentamiseksi. Tämä on ehdoton edellytys ihmiskunnan poispääsemiseksi tästä umpikujasta.

Loppufaktat loppulamasta

Huolimatta retoriikasta, että kyseessä on Kreikan kriisi, viimeistään viime keväänä EU tiesi mitä on tulossa. Sen vuoksi varattiin 750 miljardin euron hätärahasto tulevia kreikkoja varten. Uutistoimisto Bloombergin mukaan rahasto on jo loppumassa kesken jos euromaiden ongelmat jatkuvat Irlannin jälkeenkin. Irlannin noin sadanmiljardin apupaketti vastaa 60 prosenttia koko talouden tuotteesta. Kreikka sai suurin piirtein saman verran avustuslainaa, mikä vastasi 47 prosenttia bkt:sta. Monien arvioiden mukaan Portugali on monenkertaisesti pahemmassa tilanteessa kuin Irlanti. Jos Portugalille myönnettäisiin samansuuruisen hätäavustuksen (60 prosenttia bkt:sta), sen koko olisi myös 100 miljardia euroa. Siihen loppuu sitten rahaston avustuskyky. Vaikka ei tapahtuisikaan muita kansantalouksia mullistavia tapahtumia, kuten pörssiromahdusta, osakkeiden loppuunmyyntipaniikkia, valuuttasotaa, markkinoiden poispäin valumista, seuraavan maan maksukykyongelma roikkuisi kuin kirves euron niskan päällä.

Jos Espanjalle – kuten on veikattu – kävisi samalla tavalla kuin Kreikalle, Irlannille tai Portugalille, sen bkt:n 60 prosenttisen paketin suuruus on 632 miljardia euroa. Bloomberg on laskenut, että Italian tapauksessa kyseinen summa olisi 912 miljardia euroa. 750 miljardin avustuspaketti ei riitä minkään maan pelastamiseen Portugalin jälkeen. Sitä paitsi, sitäkään ei ole missään edes mihinkään talteen kerätty. Paketti oli vain lupaus silloin kun haluttiin rauhoittaa markkinoita viime keväänä. Vasta nyt avautuu edessämme todellinen perspektiivi. Sen vuoksi eliittiin on iskenyt tekopyhärehellisyyden kärpänen.

Euroalue hajoaa pian. Se joko sirpaloituu tyngiksi ja heikoiksi kansantalouksiksi tai supistuu pieneen ytimeen, joka yrittää dominoida sen ulkopuolelle eloonjääneiden valtioiden taloudellista ja poliittista kehitystä. On todennäköistä, että markkinat reagoivat aikaisemmin massiivisella arvopapereiden myynnillä tai joukkopaolla euroalueelta. Loppu orastaa siis ennen Portugalin konkurssiakin. Professori Holtham kirjoittaa Financial Times –lehdessä: “Irlannille annettava paketti on vain kallis laastari, joka ei edes tyrehdytä verenvuotoa”. Eräiden huhujen mukaan euron kaatumista parastaikaa valmistellaan euromaissa. Kannattaa muistaa EU:n presidentti Rompuyn lausahduksen viime viikolta: ”Jos euro kaatuu, koko EU kaatuu”. Siinä ei ollut lipsahduksesta kysymys, sellaisia kömmähdyksiä ei tuon tason poliitikko tee. Tuo lausahdus selittää, miksi Britannia osallistuu Irlannin avustuspakettiin, so. jotta Irlanti pysyisi euroalueella.

Ratkaisuna maailman sosialismi – maailmanvallankumous

Marxin Pääomassa on diagnoosi, että maailmanlaajentumisen tendenssi (universalizing) syöksee kapitalistisen järjestelmän kriisiin, kumoukseen ja siirtymiseen uudenlaiseen tuotantotapaan ja luokattomaan yhteiskuntaan. Nykyinen kriisi ei sisällä vain vanhan yhteiskunnan hajoamisen elementtejä, vaan tulevan yhteiskunnan siemenet.

Yhteiskunnan sosialistinen reformaatio tarjoutuu nykyisessä kriisissä koko sivilisaation pelastajaksi. Tämä ei ole vain propagandaa, vaan välttämättömyys. Reformaation alullepano on mahdottomuus, mikäli hegemonia yhteiskunnassa säilyy porvariston käsissä. Ennen kuin pakkolunastaa tuotantovoimat ja tuottaa kollektiivisesti hyväksytyn suunnitelman mukaan, porvaristo on riisuttava poliittisesta vallastaan. Se taasen tarkoittaa vallanriisumista porvaristolta niiltä vallanelimiltä osin, johon porvariston hegemonia perustuu. Sellaisia ovat väkivaltamekanismit, l. poliisit, armeijat, byrokratiat. Vasemmiston tukea proletariaatilta ei saisi tulevissa muutoksissa kohdistaa prosessiin, jossa vasemmisto tulisi hallinnoimaan kapitalismia joko yksin tai yhteistyössä porvareiden kanssa. Yksi elintärkeä dilemma yhteiskunnassa tänään ei ole siinä, että mikä puolue on vallassa, vaan että minkä luokan käsissä yhteiskunnalliset asiat ovat. Muutoksen prosessi on vallankumouksellinen siksi, että se kyseenalaistaa porvariston johdon yhteiskunnassa. Samalla se kyseenalaistaa porvarillisen tuotantotavan, lainsäädännön, väkivallan monopolin porvariston toimesta jne.

Tällä hetkellä on mahdotonta määrittää, missä maassa vallankumouksellinen prosessi alkaisi. Se riippuu kriisin etenemisestä, imperialistien keskeisistä tappeluista, proletariaatin luokkatietoisuudesta ja luokkataistelun määrätietoisesta offensiivista. Yksi asia on varma. Globalisaatio on huolehtinut siitä, että se ja vallankumous eivät voi jäädä yhden valtion rajojen sisälle, vaan se leviää kaikkialle raketin vauhdilla. Porvariston etulyöntiasema piilee siinä, että porvaristo suurin piirtein tietää missä mennään. Proletariaatin etu on siinä, että eri maiden työläisten välillä ei ole erilaisia saati vastakkaisia intressejä. Proletariaatti ei vielä tiedosta tilanteen vakavuutta. Porvaristo sen sijaan on jo ottanut puukot esiin ja yrittää kohdistaa ne eri maiden porvaristojen ja saman maan porvariston eri osien sekä proletariaatin selkään.

Dimitris Mizaras

Tietty osa Marxin argumentaatiosta, erityisesti ensimmäinen, kaikkein vaikein luku, voi näyttää asiaan perehtymättömästä lukijasta aivan liian hajanaiselta ja poukkoilevalta, hiusten halkomiselta tai ”metafyysiseltä”. Tosiasiassa tämä vaikutelma nousee seurauksena tarpeesta suorittaa lähestyminen läpikotaisin tavanomaiseen ilmiöön tieteellisesti. Hyödykkeestä (tavarasta – suom. huom.) on tullut siinä määrin kaiken läpitunkeva, tavanomainen ja tuttu osa meidän jokapäiväistä olemistamme, että me uneen vaipuneina, emme edes yritä miettiä sitä miksi ihmiset luopuvat tärkeistä, elämän ylläpitämiseen tarpeellisista esineistä, vaihtaessaan ne pieniin kulta- tai hopeakiekkoihin, joista ei ole minkäänlaista hyötyä. Tämä ei rajoitu pelkästään hyödykkeisiin. Tämä ja kaikki markkinatalouden kategoriat (peruskäsitteinä) näyttävät tulevan otetuiksi vastaan ilman analyysiä, itsestään selvinä, aivan kuin ne olisivat ihmisten kanssakäymisen luonnollinen perusta. Silti, taloudellisen prosessin todellisuus on ihmistyötä, raaka-aineita, koneita, työnjakoa, välttämättömyydestä jakaa tuotteet työprosessiin osallistuneiden kesken jne., sellaiset kategoriat kuin ”hyödyke”, ”raha”, ”palkat”, ”pääoma”, ”voitto”, ”vero” jne., ovat ainoastaan taloudellisen prosessin vaihtelevien aspektien puoli-mystisiä heijastuksia ihmisten päissä, joita he eivät kykene ymmärtämään ja jotka eivät ole heidän kontrolloitavissaan. Tulkitakseen niitä, syvällekäyvä tieteellinen analyysi on välttämätöntä.

Yhdysvalloissa, jossa ihmistä joka omistaa miljoonan, kutsutaan miljoonan ”arvoiseksi”, markkinakäsitteet ovat uponneet syvemmälle kuin missään muualla. Vielä aivan viime aikoinakin, amerikkalaiset uhrasivat vain erittäin vähän ajatuksia taloudellisten suhteiden luonteelle. Kaikkein voimakkaimman taloudellisen järjestelmän maassa, talousteoria jatkaa äärimmäisen köyhänä. Ainoastaan nykyinen syvälle käyvä amerikkalaisen talouden kriisi, on suoraan asettanut vastakkain yleisen mielipiteen ja kapitalistisen yhteiskunnan perustavaa laatua olevat ongelmat. Joka tapauksessa, kuka tahansa joka ei ole onnistunut voittamaan tapaansa epäkriittisesti hyväksyä valmiiksi pureskeltuja ideologisia ajatuksia taloudellisesta kehityksestä, kuka tahansa joka ei ole harkinnut loppuun asti, – Marxin jalanjälkiä seuraten – hyödykkeen olennaista perusluonnetta kapitalistisen organismin perussoluna, tulee olemaan ainiaaksi kykenemätön ymmärtämään kaikkein tärkeimpiä ja ankarimpia aikakautemme ilmenemismuotoja.

MARXIN METODI

Luotuaan tieteen luonnon objektiivisen kiertokulun tiedostamiseksi, ihminen on itsepäisesti ja sinnikkäästi yrittänyt sulkea itsensä tieteen ulkopuolelle, säästäen itselleen etuoikeuksia oletettuihin yhteyksiin yliaistillisiin voimiin (uskonto), tai ajattomiin moraalikäsitteisiin (idealismi). Marx erotti ihmisen näistä vastenmielisistä etuoikeuksista ehdottomasti ja ikiajoiksi, nähden ihmisen luonnollisena linkkinä materiaalisen luonnon kehitysprosessissa, ihmisyhteiskunnan tuotannon ja jakelun organisaationa ja kapitalismin ihmisyhteiskunnan kehityksen vaiheena.

Marxin tarkoituksena ei ollut löytää talouden ”ikuisia lakeja”. Hän kielsi tällaisten lakien olemassaolon. Ihmisyhteiskunnan kehityksen historia on erilaisten taloudellisten järjestelmien peräkkäisyyden historiaa, kunkin toimiessa niille ominaisten lakien mukaisesti. Siirtymisen yhdestä järjestelmästä toiseen on aina määrännyt tuotantovoimien kasvu, so., työn tekniikka ja organisaatio. Tiettyyn rajaan asti, yhteiskunnalliset muutokset ovat luonteeltaan määrällisiä, eivätkä muuta yhteiskunnan perusteita, eli vallitsevia omistusmuotoja (tuotantosuhteita – M.N.). Mutta saavutettuaan pisteen, jossa kypsyneet tuotantovoimat eivät enää kykene pysymään vanhojen omistusmuotojen sisällä, silloin seuraa radikaali muutos yhteiskunnallisessa järjestyksessä siihen liittyvine mullistuksineen. Alkukantainen yhteisö ei enempää syrjäyttänyt kuin täydentynyt orjuudella; orjajärjestelmää seurasi maaorjuus, sen feodaalisine päällysrakenteineen; kaupunkien kaupallinen kehitys kuudennellatoista vuosisadalla vei Euroopan kapitalistiseen järjestykseen, joka siitä lähtien on käynyt läpi useita vaiheita. Pääomassaan, Marx ei tutkinut taloutta yleisesti, vaan kapitalistista taloutta, jolla on omat erityiset lakinsa. Vain ohimennen hän viittasi toisiin talousjärjestelmiin, valaistakseen kapitalismin luonteenpiirteitä.

Alkukantaisen maanviljelijä perheen omavaraistalous ei tarvitse ”poliittista taloustiedettä”, koska sitä hallitsivat toisaalta luonnonvoimat ja toisaalta perinteen voima. Omavarainen Kreikan tai Rooman luonnontalous perustui orjatyölle, sitä hallitsi orjanomistajan tahto, jonka ”suunnitelma” vuorollaan määräytyi luonnon lakien perusteella ja tottumuksesta. Samaa voidaan kenties sanoa keskiaikaisesta läänityksestä maaorjineen. Kaikissa näissä tapauksissa taloudelliset suhteet ovat selvät ja läpinäkyvät niiden kaikessa primitiivisessä karkeudessaan. Mutta nykyaikaisen yhteiskunnan tapaus on kokonaan toisenlainen. Se tuhosi vanhat omavaraistaloudelliset suhteet ja peri työn muodot. Uudet taloudelliset suhteet yhdistivät kaupungit ja kylät, provinssit ja kansat. Työnjako on sulkenut piiriinsä koko planeetan, horjuttaen perinteitä ja rutiineja. Nämä siteet eivät ole sovittaneet itseään mihinkään tiettyyn suunnitelmaan, vaan pikemminkin ovat erillään ihmisen tietoisuudesta ja harkintakyvystä, näyttäen olevan ikään kuin ihmisten selkien takana. Riippumattomuus ihmisestä, ryhmistä, luokista, kansoista, joka seuraa työnjaosta, ei ole kenenkään hallitsema tai johtama. Ihmiset työskentelevät toisiaan varten tuntematta toisiaan, tiedustelematta toistensa tarpeita, toivoen ja omaten jopa tiettyä varmuutta siitä, että heidän keskinäissuhteensa jollain tavalla säätelee heitä itseään. Sitä mitä he paljolti tekevät, tai pikemminkin sitä mitä he eivät tee.

On puhtaasti mahdotonta etsiä syitä kapitalistisen yhteiskunnan uusintamiseen yksilöllisestä tietoisuudesta, sen jäsenten pyrkimyksistä tai suunnitelmista. Kapitalismin uusiutumisen objektiivisuus oli muotoutunut jo ennen kuin tiede alkoi vakavissaan sitä pohtimaan. Tänä päivänä ihmisten ylivoimainen enemmistö ei tiedä mitään niistä laeista, jotka hallitsevat kapitalistista taloutta. Marxin koko metodin voima on siinä, että hän lähestyessään talouden ilmiötä, ei tietyn yksilön subjektiivisesta näkökulmasta käsin, vaan yhteiskunnan kokonaisuuden objektiivisesta näkökulmasta, lähestyy sitä aivan kuin kokeellinen luonnontutkija mehiläispesää tai muurahaiskekoa.

Ratkaiseva merkitys taloustieteille on siinä, mitä ja kuinka ihmiset tekevät, ei siinä mitä he itse keskuudessaan ajattelevat omista tekemisistään. Yhteiskunnan perusta ei ole uskonto tai moraalisuus, vaan luonto ja työ. Marxin metodi on materialistinen, koska se etenee olemassaolosta tietoisuuteen, eikä toisin päin. Marxin metodi on dialektinen, koska se tarkastelee sekä luontoa että yhteiskuntaa niiden kehityksessä, ja evoluutio itsessään on jatkuvaa keskenään ristiriitaisten voimien kamppailua.

MARXISMI JA VIRALLINEN TIEDE

Marxilla oli edeltäjänsä. Klassinen poliittinen taloustiede – Adam Smith, David Ricardo – saavutti täyden kukkansa ennen kuin kapitalismi oli kasvanut vanhaksi, ja ennen kuin se alkoi pelkäämään huomista. Marx osoitti molemmille klassikoille täydellisen tunnustuksensa syvällä kiitollisuudella. Kuitenkin klassisen taloustieteen perusvirhe oli sen näkemyksessä kapitalismista ihmisyyden normaalina olotilana kaikkina aikoina, sen sijaan että se on pikemminkin yksi historiallinen vaihe yhteiskunnan kehityksessä. Marx aloitti kritisismillä tätä poliittista taloustiedettä kohtaan, paljasti sen virheet, kuten myös kapitalismin sisäiset ristiriitaisuudet ja esitti sen tuhoutumisen väistämättömyyden.  Kuten Rosa Luxemburg erittäin osuvasti huomautti, Marxin taloudelliset opetukset ovat klassisen taloustieteen lapsi, lapsi jonka syntymä maksoi äidilleen hänen henkensä. Tiede ei saavuta pyrkimyksiään koulumestarin hermeettisesti eristetyllä erakkomaisella tarkastelulla, vaan konkreettisessa verestä ja lihasta koostuvassa yhteiskunnassa. Kaikki intressit ja intohimot, jotka pitävät yhteiskunnan erillään, sulkevat itsensä pois tieteen kehityksestä – erityisesti poliittisessa taloustieteessä, joka on rikkauden ja köyhyyden tiede. Työläisten taistelu kapitalisteja vastaan pakottaa porvarilliset teoreetikot kääntämään selkänsä riistojärjestelmän tieteellisestä analyysistä, ja täyttämään kätensä puhtaalla taloudellisten tosiasioiden kuvaamisella, tutkimuksilla taloudellisesta historiasta, ja mikä kaikkein pahinta, suoranaisella asioiden väärentämisellä, mikäli niillä on käyttöä oikeuttamaan kapitalistinen järjestelmä. Taloudellinen doktriini jota näinä päivinä opetetaan virallisissa koulutusinstituutioissa ja saarnataan porvarillisessa lehdistössä, ei tarjoa edes niukalti tärkeää tosiasia-aineistoa, minkä johdosta se on auttamattomasti kykenemätön käsittämään taloudellista prosessia kokonaisuutena ja saamaan selville sen lakeja ja tulevaisuudennäkymiä. Tosin ei sillä ole siihen mitään pyrkimystäkään. Virallinen poliittinen taloustiede on kuollut. Todellinen tietämys kapitalistisesta yhteiskunnasta on saavutettavissa vain Marxin Pääoman kautta.

TYÖARVOTEORIA

Nykyaikaisen yhteiskunnassa ihmisten pääasiallinen sidos on vaihto. Jokaisesta työn tuotteesta, joka menee vaihdon prosessiin, tulee tavara. Marx aloittaa tutkimuksensa tavarasta ja johtaa tästä perustavaa laatua olevasta kapitalistisen yhteiskunnan solumuodosta ne yhteiskunnalliset suhteet, jotka muotoutuvat itsessään tämän vaihdannan pohjalta, riippumatta ihmisen tahdosta. Vain etenemällä tätä linjaa, on mahdollista ratkaista perustava arvoitus – kuinka kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa yksilö ajattelee itseään eikä kukaan ajattele kaikkia, on syntynyt elämälle välttämättömien eri taloudenhaarojen keskinäiset mittasuhteet.

Työläinen myy oman työvoimansa, maanviljelijä vie maataloustuotteensa markkinoille, rahaa lainaava pankkiiri myöntää lainan, kauppias tarjoaa valikoiman kauppatavaraa, teollisuusmies rakentaa tehtaan, keinottelija ostaa ja myy osakkeita ja arvopapereita – jokaisella on hänen omat harkintansa, omat yksityiset suunnitelmansa ja omat huolensa palkoista ja voitoista. Kuitenkin, tästä yksilöllisten pyrkimyksien ja toimien kaaoksesta nousee tietty talouden kokonaisuus, joka tosiasiassa, ei ole harmoninen vaan päinvastoin ristiriitainen, silti antaen yhteiskunnalle mahdollisuuden, ei pelkästään olla olemassa vaan jopa kehittyä. Se tarkoittaa sitä, kaikesta huolimatta, että tämä kaaos ei ole kaaosta missään määrin, että jollakin lailla se on automaattisesti säännelty, joskaan ei tietoisesti. Ymmärtääkseen mekanismin jolla talouden eri aspektit saavat aikaan suhteellisen tasapainon tilan, on löydettävä kapitalismin objektiiviset lait. Ilmeistä on, että lait jotka hallitsevat kapitalistisen talouden eri tasoilla – palkat, hinta, maa, vuokra, voitto, korko, luotto, pörssikauppa – ovat monilukuisia ja monimutkaisia. Mutta viimekädessä ne palautuvat yhteen lakiin, jonka Marx sai selville ja tutki loppuun saakka; eli työarvoteoriaan, joka todellakin on kapitalisen talouden perussääntelijä. Tämän lain luonne on yksinkertainen. Yhteiskunnalla on käytettävissään tietty määrä elävää työvoimaa. Sovellettuna luontoon, tämä voima tuottaa tuotteet, jotka ovat välttämättömiä tyydyttämään ihmisten tarpeet. Seurauksena työnjaosta riippumattomien tuottajien keskuudessa, tuotteet saavat tavaran muodon. Tuotteet vaihdetaan keskenään toisiinsa tietyssä suhteessa, ensin välittömästi, ja lopulta kullan tai rahan välityksellä. Tuotteiden perusarvo, mikä tietyssä suhteessa tekee ne yhtäläisiksi toisiinsa nähden, on niihin käytetty ihmistyö – abstrakti työ, työ yleensä – arvon mitan perustana. Työnjako miljoonien hajallaan olevien tuottajien keskuudessa ei johda yhteiskunnan hajoamiseen, koska tuotteet on vaihdettu huomioiden niihin käytetty yhteiskunnallisesti välttämätön työ. Hyväksymällä tai hylkäämällä tuotteen, markkinat vaihdon areenana, määrittelevät sen milloin ne sisältävät tai eivät sisällä yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä, tällöin määritellen erilaisten yhteiskunnalle välttämättömien hyödykkeiden suhteet, ja tästä seuraten myös työvoiman jakauman eri tuotannon alojen kesken.

Todelliset markkinamekanismit ovat äärettömän paljon monimutkaisempia kuin on tässä näillä muutamilla riveillä esitetty. Niinpä, työvoiman arvon vaihdellessa hinnat heilahtelevat huomattavasti niiden arvon ylä- ja alapuolella. Syyt tähän heilahteluun on Marx täydellisesti selvittänyt Pääoman kolmannessa osassa, ”Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi.”

Kaikesta huolimatta, olivat poikkeamat yksittäistapauksissa kuinka suuria tahansa hintojen ja tavaroiden arvojen välillä, kaikkien hintojen summa on yhtä suuri kuin kaikkien arvojen summa, koska viimekädessä vain arvot jotka on luotu ihmistyöllä, ovat yhteiskunnan käytettävissä, ja hinnat eivät voi rikkoa tätä rajoitusta, mukaan luettuna monopolihinnat; missä työ ei luo uutta arvoa, siellä ei edes Rockefeller voi saada mitään.

EPÄTASA-ARVO JA RIISTO

Mutta jos tavarat vaihdetaan toisiinsa sen mukaan, mikä määrä työtä on niihin sijoitettu, kuinka epätasa-arvoisuus nousee esiin tasa-arvosta? Marx ratkaisi tämän ongelman paljastamalla erään tavaran erityisen luonteen, joka lepää kaikkien muiden tavaroiden perustalla: nimittäin, työvoiman. Tuotantovälineiden omistaja, kapitalisti, ostaa työvoimaa. Kuten kaikki muutkin tavarat, se on arvotettu sen mukaan, miten paljon työtä on siihen sijoitettu, so. toimeentulon välineet, jotka ovat välttämättömiä työläisen selviytymiseksi ja uusintamiseksi. Mutta tämän tavaran kuluttaminen – työvoiman – perustuu työhön, eli uusien arvojen luomiseen. Näiden arvojen määrä on suurempi kuin se mitä työläinen itse saa osakseen ja jotka hän käyttää omaan ylläpitoonsa. Kapitalisti ostaa työvoimaa tarkoituksenaan riistää sitä. Se on tämä riisto, jossa on epätasa-arvoisuuden lähde.

Sitä osaa tuotteesta, joka menee työläisen toimeentulon ylläpitämiseen, Marx kutsuu välttämättömäksi tuotteeksi (necessary-product); se osa jonka työläinen tuottaa tämän yli, on lisätuote (surplus-product M.N.). Orjan on ollut tuotettava lisätuote, tai muuten orjanomistaja ei olisi pitänyt yhtään orjaa. Maaorjan on ollut tuotettava lisätuote, tai maaorjuudella ei olisi ollut mitään käyttöä maataomistavalle aateliselle. Lisätuote, ainoastaan merkittävästi suuremmassa laajuudessa, on niin ikään palkkatyöläisen tuottamaa, tai muuten kapitalistilla ei olisi tarvetta ostaa työvoimaa. Luokkataistelu ei ole mitään muuta kuin taistelua lisätuotteesta. Hän joka omistaa lisätuotteen, on tilanteen herra – omistaa rikkauden, omistaa valtion, hänellä on avaimet kirkkoon ja oikeusistuimeen, tieteisiin ja taiteisiin.

KILPAILU JA MONOPOLI

Suhteet työläisiä riistävien kapitalistien keskuudessa ovat kilpailun määräämiä, mikä säilyi pitkään kapitalistisen edistyksen pääasiallisena lähteenä. Laajat liikeyritykset nauttivat teknisestä, finanssirahoituksellisista, organisatorisista, kansantaloudellisista, ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, poliittisista etulyöntiasemista pienten yritysten kustannuksella. Suurempi määrä pääomaa, ollen kykenevänä riistämään suurempia työläisjoukkoja, on väistämättä selviytyvä voittajana kilpailusta. Tämä on pääoman kasautumis- ja keskittymisprosessin muuttumaton perusta.

Tekniikan progressiivisen kehityksen stimuloimana, kilpailu asteittain kalvaa, eikä ainoastaan välissä olevia kerroksia, vaan myös yhtälailla itseään (kokonaisuutena – M.N.). Pienten ja keskisuurten kapitalistien ruumiiden ja puolikuolleiden raatojen ylle ilmaantuu alati pienenevä joukko jatkuvasti voimakkaampia kapitalistisia yliherroja. Niinpä ”rehellinen”, ”demokraattinen”, ”edistyksellinen” kilpailu peruuttamattomasti kasvattaa ”vahingollisen”, ”loismaisen”, ”taantumuksellisen” monopolia. Sen valta alkoi puolustaa itseään 1880-luvulla, saaden tarkalleen määritellyn muodon 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa. Nyt monopolin voitto on avoimesti tiedostettu useimpien porvarillisen yhteiskunnan virallisten edustajien taholta. Kilpailun rajoittavana vaikutus, valittaa entinen Yhdysvaltojen oikeusministeri, Herra Homer S. Cummings, on asteittaisesti syrjäytetty, ja suurilla talouden alueilla, on enää ”hämäränä muistona olosuhteista, jotka kerran vallitsivat.” Vielä silloin kun tehdessään ennusteita Marx oli ensimmäisenä johtanut monopolin kapitalismin luontaisista taipumuksista, porvarillinen maailma näki kilpailun ikuisena luonnonlakina.

Monopolin eliminoitua kilpailun, merkitsi se kapitalistisen yhteiskunnan hajoamisen alkua. Kilpailu oli kapitalismin luova voima ja kapitalistin historiallinen oikeutus. Samasta syystä kilpailun eliminointi merkitsee osakkeenomistajien muuttumista yhteiskunnallisiksi loisiksi. Kilpailulla täytyi olla tiettyjä vapauksia, liberaalinen ilmapiiri, demokraattinen hallinto ja kaupallinen kosmopoliittisuus. Monopoli tarvitsee niin autoritaarista hallintoa kuin vain mahdollista, tullimuureja, ”omia” raaka-aine lähteitä ja markkina-alueita (siirtomaat). Monopolistisen pääoman viimeinen sana on fasismi.

RIKKAUDEN KASAUTUMINEN JA LUOKKARISTIRIITOJEN KASVU

Kapitalistit ja heidän puolestapuhujansa yrittävät kaikin keinoin piilottaa rikkauksien kasautumisen todellisen laajuuden ihmisten näköpiiristä, aivan kuten myös verottajan näköpiiristä. Uhmaten itsestäänselvyyksiä, porvarillinen lehdistö yrittää silti ylläpitää illuusiota ”demokraattisesta” tulonjaosta kapitalistien sijoitustoiminnassa. New York Times, kumotakseen marxisteja, kiinnittää huomiota siihen että täällä on kolmesta viiteen miljoonaa eri työnantajaa. Osakeyhtiöt, on totta, edustavat suurempaa pääoman kasautumaa, kuin kolmesta viiteen miljoonaa erillistä työnantajaa, koska Yhdysvalloissa on ”puoli miljoonaa yhtiötä.” Tämän kaltaisiin joutaviin könttäsummiin ja keskimääräisiin lukuihin turvaudutaan, ei tarkoituksena tuoda esille, vaan tarkoituksissa peittää asioiden todellinen tila.

Sodan alusta aina vuoteen 1923, tuotantolaitosten ja tehtaiden lukumäärä Yhdysvalloissa putosi indeksiluvusta 100 lukuun 98.7, samalla kun koko teollisuustuotanto kohosi indeksiluvusta 100 lukuun 156.3. Sensaatiomaisina kukoistuksen vuosina (1923-1929), jolloin näytti siltä että jokaisesta oli tulossa rikas, liikelaitosten lukumäärä putosi luvusta 100, indeksilukuun 93.8, samalla kun tuotanto kasvoi luvusta 100 lukuun 113. Niinpä liikelaitosten kasautuminen, niiden kömpelön materiaalisen kokoonpanon sitomina, on kaukana niiden sisimmän olemuksen kasautumisesta, eli omistajuudesta. Vuonna 1929 Yhdysvalloissa oli tosiasiallisesti enemmän kuin 300,000 yhtiötä, kuten New York Times aivan oikein huomauttaa. On ainoastaan välttämätöntä lisätä tähän se, että 200 näistä, eli 0.07 prosenttia koko luvusta, kontrolloi suoraan 49.2 prosenttia kaikkien yhtiöiden omaisuuksista. Neljä vuotta myöhemmin tämä suhde oli jo kohonnut 56 prosenttiin, kun vuosina Rooseveltin hallinnon aikana se on epäilemättä kohonnut yhä suuremmaksi. Näiden 200 johtavan yhtiön piirissä todellinen hallinta kuuluu pienelle vähemmistölle. Senaatin komitea sai selville helmikuussa 1937, että kuluneiden 20 vuoden aikana kahdentoista suurimman yhtiön ratkaisut ovat käytännöllisesti katsoen johtaneet ohjaavaan rooliin suuremmassa osassa amerikkalaista teollisuutta. Näiden yhtiöiden hallitusten puheenjohtajien määrä on suurin piirtein sama kuin Yhdysvaltain Presidentin kanslian, tasavallan toimeenpanevan elimen jäsenten määrä. Mutta näillä hallitusten puheenjohtajilla on mittaamattoman paljon enemmän valtaa kuin kanslian jäsenillä.

Sama prosessi on havaittavissa pankki- ja vakuutusjärjestelmissä. Viisi suurinta vakuutusyhtiötä Yhdysvalloissa ovat sulattaneet itseensä, eivät ainoastaan muita yhtiöitä vaan jopa monia pankkejakin. Pankkien kokonaismäärä on laskenut, pääasiassa niin kutsuttujen yhteensulautumien (’mergers’ – fuusioiden – suom. huom.) muodossa, olennaisesti tultuaan sulatetuiksi. Liikevaihdon suuruus kasvaa nopeasti. Pankkien yläpuolella kohoaa super-pankkien oligarkia. Pankkipääoma yhtyy teollisuuspääomaan finanssipääomaksi. Olettaen että teollisuuden ja pankkien keskittyminen jatkavat edelleen samalla vauhdilla kuin edellisen neljännesvuosisadan aikana – itse asiassa, keskittymisen tempo on kasvamaan päin – niin lähestyvän seuraavan neljännesvuosisadan aikana monopolistit tulevat keräämään itselleen koko maan talouden, jättämättä jäljelle hitustakaan.

Yhdysvaltojen tilastoihin on tässä turvauduttu ainoastaan siksi, että ne ovat niin täsmällisiä ja niin huomiota herättäviä. Pohjimmiltaan kasautumisprosessi on luonteeltaan kansainvälinen. Halki kapitalismin eri vaiheiden, läpi yhteensattumien syklien, läpi kaikkien poliittisten hallitusmuotojen, poikki rauhallisten kausien yhtälailla kuin aseellisten selkkaustenkin ajanjaksojen, kaikkien suurten omaisuuksien kasautumisen prosessi alati harvenevan joukon käsiin, etenee ja se tulee jatkumaan ilman loppua. Suuren Sodan vuosina, kun valtiot olivat vuotamassa kuiviin, kun porvarillisen politiikan ruumis makasi ruhjottuna valtiollisten velkojen taakan alla, valtiontalouden järjestelmät työnnettiin kuilujen syvyyksiin, vetäen keskiluokat perässään mukana, monopolistit löivät rahoiksi ennenkuulumattomia voittoja verestä ja liasta. Voimakkaimmat yhtiöt Yhdysvalloissa kohottivat sotavuosina omaisuuksiaan kaksin-, kolmin-, nelinkertaisiksi, tai enemmän ja paisuttivat osinkojaan 300, 400, 900 prosenttia tai enemmän.

Vuonna 1840, neljä vuotta ennen Marxin ja Engelsin Kommunistisen Puolueen Manifestin julkaisua, kuuluisa ranskalainen kirjoittaja Alexis de Tocqueville kirjoitti kirjassaan Demokratia Amerikassa (Democracy in America – suom. huom.). ”suuret omaisuudet ovat taipuvaisia katoamaan, pienten omaisuuksien määrän lisääntyä.” Tätä ajatusta on toistettu lukemattomia kertoja, aluksi viitaten Yhdysvaltoihin, myöhemmin viitaten muihin nuoriin demokratioihin, Australiaan ja Uuteen Seelantiin. Tietenkin, de Tocquevillen näkemys oli väärä jo hänen omana aikanaan. Silti, todellinen rikkauden kasautuminen alkoi vasta Amerikan sisällissodan jälkeen, sen ajan aattona, jolloin de Tocqueville kuoli. Nykyisen vuosisadan alussa kaksi prosenttia Yhdysvaltojen väestöstä omisti jo enemmän kuin puolet koko maan varallisuudesta; vuonna 1929 samainen kasi prosenttia omisti kolme neljännestä kansallisesta omaisuudesta. Samaan aikaan 36,000 rikkaalla perheellä oli yhtä suuret tulot kuin 11,000,000 keskiluokkaisella ja köyhällä perheellä. Kriisin aikana vuodesta 1929 vuoteen 1933 monopolistisilla liikelaitoksilla ei ollut tarvetta vedota julkiseen köyhäinapuun; päinvastoin, ne kohosivat korkeammalle kuin koskaan, yleisen kansantaloudellisen lamaantumisen yläpuolella. Seuranneena huteran teollisen elpymisen aikana, New Dealin hiivakakuilta, monopolistit jälleen kuorivat parhaat kermat päältä. Työttömien lukumäärä laski parhaimmillaan 20,000,000 työttömästä 10,000,000; samaan aikaan kapitalistisen yhteiskunnan ylemmällä taikinankuorella – ei enempää kuin 6000 aikuista – käärivät fantastiset osingot; tämä on se mitä varaoikeuskansleri Robert H. Jackson todisteli luvuilla ollessaan virassaan Anti-Trusti-avustajana oikeusministerille.

Ferdinand Lundberg, joka kaikessa koulumestarimaisessa tunnontarkkuudessaan, on pikemminkin konservatiivinen ekonomisti, kirjoitti kirjassaan joka nostatti melkoista kohua: ”Yhdysvallat omistaa ja sitä hallitsee tänään kuudenkymmenen rikkaimman perheen hierarkia, jota tukee, ei enempää kuin yhdeksänkymmentä vähemmän varakasta perhettä.” Tähän voisi lisätä vielä kolmannenkin kerroksen, ehkäpä 350 muuta perhettä, joiden tulot ylittävät 100,000 dollaria vuodessa. Hallitseva asema täällä kuuluu ensimmäiselle kuudenkymmenen perheen ryhmälle, joka dominoi, ei pelkästään markkinoita, vaan myös kaikkia hallinnon vipuja. He ovat todellinen hallitus, ”rahan hallitus dollaridemokratiassa.”

Niinpä, abstraktina käsitteenä ”monopolistinen pääoma” on meille täynnä lihaa ja verta. Se tarkoittaa sitä, että kuusikymmentä perhettä, joita sitoo yhteen samankaltaisuus ja yhteiset intressit itsensä valikoivassa kapitalistisessa oligarkiassa, määrää suuren kansakunnan taloudesta ja poliittisista kohtaloista. Täytyy pakostakin myöntää se, että Marxilainen kasautumisen laki on toiminut erinomaisesti!

OVATKO MARXIN OPETUKSET VANHENTUNEET?

Kysymykset kilpailusta, rikkauden kasautumisesta ja monopolista johtavat meidän päivinämme kysymykseen siitä, onko Marxin taloudellisella teorialla ainoastaan historiallista merkitystä – kuten on esimerkiksi Adam Smithin teorialla – vai onko sillä edelleen jatkuvaa todellista merkitystä. Kriteeristö tähän kysymykseen vastaamiseksi on yksinkertainen: jos teoria arvioi oikein kehityksen yleislinjan ja ennakoi tulevaisuutta paremmin kuin toiset teoriat, se säilyy aikamme kaikkein kehittyneimpänä teoriana, vaikka sille olisi kertynyt jo ikääkin.

Kuuluisa saksalainen taloustieteilijä Werner Sombart, joka oli käytännöllisesti katsoen marxilainen uransa alussa, mutta myöhemmin revisioi kaikki vähänkin vallankumoukselliset aspektit Marxin opeista, erityisesti ne jotka olivat kaikkein epämiellyttävimpiä porvaristolle, vuonna 1928 uransa lopulla, vastasi Marxin Pääomalle omalla teoksellaan Kapitalismi (Capitalism – suom. huom.), joka on käännetty monille kielille ja joka on todennäköisesti paras tunnettu selonteko porvarillisen taloustieteen apologetiikasta viime aikoina. Annettuaan kunnioittavan arviointinsa Pääoman kirjoittajan opinkappaleille, Sombart samalla kirjoittaa, ”Karl Marx ennusti: ensin, palkkatyöläisten kasvavan kurjistumisen; toiseksi, yleisen ’kasaantumisen’, yhdessä käsityöläis- ja maanviljelijäluokan katoamisen kanssa; kolmanneksi, kapitalismin katastrofaalisen tuhon. Mitään näiden kaltaista ei ole tullut vastaan.” Tätä erheellistä ennustusta vastaan Sombart asettaa hänen oman ”tiukasti tieteellisen” ennusteensa. ”Kapitalismi tulee jatkamaan,” hänen mukaansa, ”itsensä sisäistä muodonmuutosta samaan suuntaan, kuin mihin se on jo alkanut muuttaa itseään, sen omassa nuoruudessa: kasvaessaan vanhemmaksi, se tulee enemmän ja enemmän rauhalliseksi, hillitymmäksi, kohtuullisemmaksi.” Yritetäänpä varmistaa, vaikkapa vain peruslinjoja pitkin, kumpi näistä kahdesta on oikeassa, Marx katastrofiennusteineen, vai Sombart, joka kaiken porvarillisen taloustieteen nimissä lupaa että asiat järjestyisivät ”rauhallisiksi, hillityiksi ja kohtuullisiksi.” Lukija yhtyy siihen, että kysymys on huomion arvoinen.

”KURJISTUMISTEORIA”

”Vaurauden kasautuminen yhtäältä”, kirjoitti Marx kuusikymmentä vuotta ennen Sombartia, ”on täten toisaalta kurjuuden kasautumista, raatamisen tuskaa, tietämättömyyttä, henkistä alennustilaa, so. sen luokan keskuudessa, joka tuottaa tuotteensa pääoman muodossa.” Tämä Marxin teesi, kantaen nimeä ”kurjistumisteoria”, on ollut demokraattisten ja sosialidemokraattisten uudistajien alituisen hyökkäyksen kohteena, erityisesti ajanjaksolla vuodesta 1896 vuoteen 1914, jolloin kapitalismi kehittyi nopeasti ja tuotti tiettyjä myönnytyksiä työläisille, erityisesti heidän ylemmille kerroksilleen. Maailmansodan jälkeen, kun porvaristo oli pelästynyt omista rikoksistaan ja Lokakuun Vallankumouksesta, ottaen sosiaalisten uudistusten mainostamisen tien, jonka arvon mitätöi samanaikaisesti inflaatio ja työttömyys, kapitalistisen yhteiskunnan edistyksellisen uudistamisen teoriat näyttivät reformisteista ja porvarillisista professoreista täysin takuuvarmoilta. ”Palkkatyön ostovoima”, Sombart vakuutti meille vuonna 1928, ”on noussut suorassa suhteessa kapitalistisen tuotannon laajenemisen kanssa.”

Itse asiassa, taloudelliset vastakohtaisuudet proletariaatin ja porvariston välillä ovat pahentuneet kapitalismin kaikkein kukoistavimpina kehityksen aikoina, kun elintason nousu työläisten tietyn piirin osalta, joka oli ajoittain melko merkittäväkin, piilottaa taikauskoisen katsojan silmistä proletariaatin osuuden laskun koko kansantulon osalta. Niinpä juuri ennen putoamista lamaan, Yhdysvaltojen teollisuustuotanto kohosi 50 prosentilla vuosien 1920 ja 1930 välillä, samalla kun palkkoina maksettu summa nousi ainoastaan 30 prosenttia, mikä tarkoitti, – huolimatta Sombartin vakuutteluista – suunnatonta laskua työn osuudessa kansantulossa. Vuonna 1930 alkoi pahaenteinen työttömyyden nousu, ja vuonna 1933 enemmän tai vähemmän systemaattinen apu työttömille, jotka ansaitsivat hätäavustuksien muodossa hädin tuskin yhden kolmanneksen siitä, minkä he olivat menettäneet palkkojen muodossa. Illuusio keskeytymättömästä kaikkien luokkien ”edistyksestä” on kadonnut jälkeä jättämättä. Suhteellisen joukkojen elintason laskun on syrjäyttänyt absoluuttinen elintason lasku, työläiset aloittavat säästää niukoista huveistaan, sitten vaatetuksestaan ja lopulta ruoastaan. Tavaroiden ja tuotteiden keskinkertaisen laadun syrjäyttää laadultaan ala-arvoiset, ja ala-arvoiset syrjäytyvät huonoimpien edestä. Ammattiliitot alkavat näyttää ihmiseltä, joka epätoivoissaan tarraa kiinni, samalla kun menee äkillisesti alaspäin laskeutuvien liukuportaiden mukana.

Kuuden prosentin osuudellaan maailman väestöstä, Yhdysvallat pitää otteessaan neljääkymmentä prosenttia maailman varallisuudesta. Silti kolmannes kansakunnasta, kuten Roosevelt itse on myöntänyt, on aliravittuja, riittämättömästi vaatetettuja ja elävät epäinhimillisissä olosuhteissa. Mitä on tässä sitten sanottava paljon vähemmän etuoikeutetuista maista? Kapitalistisen maailman historia on sitten viime sodan kiistämättömästi vahvistanut niin kutsutun ”kurjistumisteorian”. Yhteiskunnan sosiaalisen kahtiajaon polarisoituminen on tänään tiedostettu, ei pelkästään jokaisen pätevän tilastotieteilijän taholla, mutta jopa niiden valtiomiesten keskuudessa, jotka muistavat perustiedot aritmetiikan säännöistä.

Fasistisesta hallinnosta, johon ainoastaan tiivistyy rappion äärimmäinen raja ja taantumus, joka on luontainen jokaiselle imperialistiselle kapitalismille, tulee välttämätön kun kapitalismin degeneroituminen on pyyhkinyt pois kaiken mahdollisuuden ylläpitää illuusioita proletariaatin elintason nousemisesta. Fasistinen diktatuuri tarkoittaa avointa köyhtymistendenssin tunnustamista, jota rikkaammat imperialistiset demokratiat yrittävät yhä salata. Mussolini ja Hitler vainoavat vihassaan marxisteja juuri siksi, että heidän oma hallintonsa on kaikkein hirvittävin vahvistus Marxin ennustukselle. Sivistynyt maailma oli närkästynyt tai teeskenteli närkästyneensä silloin kun Göring, teloittajan äänensävyllä ja hänelle oudolla pelleilyllä, julisti että aseet ovat paljon tärkeämpiä kuin voi, tai kun Cagliostro-Casanova-Mussolini neuvoi Italian työläisiä kiristämään vöitään tiukemmalle mustien paitojensa päällä. Mutta eikö olennaisilta osiltaan sama löydä paikkansa imperialistisissa demokratioissa? Voita käytetään joka paikassa rasvaamaan aseita. Ranskan, Englannin ja Yhdysvaltain työläiset oppivat kiristämään vöitään ilman mustaa paitaa. Maailman rikkaimmassa maassa miljoonat työläiset ovat muuttuneet köyhiksi, eläen liittovaltion, valtion, kunnallisen tai yksityisen hyväntekeväisyyden varassa.

VARA-ARMEIJA JA TYÖTTÖMIEN UUSI ALA-LUOKKA

Teollinen vara-armeija muodostaa välttämättömän komponentin kapitalismin sosiaalisessa mekaniikassa, aivan samoin kuin koneiden huolto ja raaka-aineet tehtaiden vararikoilla tai valmistuneet tuotteet varastoissa. Sen enempää yleinen tuotannon laajentaminen kuin pääoman sopeutuminen ajoittaisiin lasku- ja nousuvaiheisiin teollisissa sykleissä, ei olisi mahdollista ilman reservityövoimaa. Kapitalismin yleisestä taipumuksesta – lisätä pysyvää pääomaa (koneet ja raaka-aineet), vaihtelevan pääoman kustannuksella (työvoima) – Marx veti johtopäätöksen: ”kuta suurempi tämä vara-armeija on toimivaan työläisarmeijaan verraten, sitä suurempi on se pysyvä liikaväestö, jonka kurjuus on suoraan verrannollinen toimivan työarmeijan työrasitukseen. Kuta suurempi vihdoin on työväenluokan Latsarus-kerros ja teollisuuden vara-armeija, sitä suurempi on virallisesti tunnustettu pauperismi. Tämä on kapitalistisen kasautumisen ehdoton, yleinen laki.

Teesistä – pitävästi kiinni sidottuna ”kurjistumisteoriaan” ja vuosikausia tuomittu ”liioittelevana”, ”tarkoitushakuiseksi” ja ”demagogiseksi” – on nyt tullut moitteeton teoreettinen kuva asioista sellaisina kuin ne ovat. Nykyistä työttömien armeijaa ei enää voi pitää ”vara-armeijana”, koska sen perusjoukolla ei ole enää mitään toiveita palata työllistetyiksi: päinvastoin, se on paisuva alituisesti jatkuvasta lisätyöttömien virrasta. Kapitalismin hajoaminen on synnyttänyt kokonaisen sukupolven nuoria ihmisiä, joilla ei ole koskaan ollut töitä, ja joilla ei ole toivoa sellaisen saamisessa. Tämä uusi ala-luokka proletariaatin ja puoliproletariaatin välillä on pakotettu elämään yhteiskunnan kustannuksella. On arvioitu että yhdeksän vuoden aikana, aikavälillä 1930-38, työttömyys on vienyt pois Yhdysvaltain taloudesta enemmän kuin 43,000,000 miestyövuotta. Ottaen huomioon että vuonna 1929, kukoistuksen huipulla, täällä Yhdysvalloissa oli kaksi miljoonaa työtöntä ja että noiden yhdeksän vuoden aikana potentiaalisten työläisten määrä on kasvanut viidellä miljoonalla, menetettyjen miestyövuosien lukumäärän täytyy olla huomattavasti suurempi. Yhteiskunnallinen järjestelmä jota riivaa tällainen tauti, on kuolemansairas. Asianmukainen diagnoosi tästä sairaudesta on tehty jo melkein kahdeksankymmentä vuotta sitten, jolloin tauti itsessään oli vasta pelkkä taudinaiheuttaja.

KESKILUOKKIEN RAPPEUTUMINEN

Luvut jotka valaisevat pääoman kasautumisesta, ilmaisevat samalla että keskiluokkien siirtyminen tuotannon piiriin ja sen osuus kansatulosta on ollut jatkuvasti vähenemässä, samalla kun pienet omistukset ovat joko tulleet suurempien täydellisesti nielaisemiksi, tai ovat asteittain pienentyneet ja menettäneet riippumattomuutensa, tullen pikemminkin sietämättömän raadannan ja epätoivoisen puutteen tunnusmerkeiksi. Samaan aikaan, toden totta, kapitalismin kehitys on merkittävästi stimuloinut teknikkojen, johtajien, huoltomiesten, toimistovirkailijoiden, asianajajien ja lääkereiden armeijan määrän nousua – sanalla sanoen, niin kutsuttujen ”uusien keskiluokkien” kasvua. Mutta tällä kerroksella, jonka kasvu ei ollut mysteeri edes Marxille, on vain vähän yhteistä vanhan keskiluokan kanssa, jolla omistaessaan omat tuotantovälineensä oli käsikosketeltava vakuus taloudellisesta riippumattomuudestaan. ”Uusi keskiluokka” on suoremmin riippuvainen kapitalistista kuin työläiset, jonka piiskurina se laajemmassa mitassa toimii, ja lisäksi sen keskuudessa myös on ollut havaittavissa merkittävää ylituotantoa, sen sosiaalisen alennustilan jälkimainingeilla.

”Luotettava tilastollinen informaatio”, julistaa henkilö, joka on yhtä kaukana Marxista, kuin jo aikaisemmin lainattu entinen oikeusministeri Homer S. Cummings, ”osoittaa, että erittäin monet teollisuuden yksiköt ovat täydellisesti kadonneet, ja se mikä on tullut tilalle, on alati etenevä pienyrittäjien tuhoutuminen, Amerikkalaisen elämän tendenssinä.”

Mutta, osoittaa Sombart yhdessä monien edeltäjiensä ja seuraajiensa kanssa, välittämättä Marxista, ”yleinen kasautuminen, yhdessä käsityöläis- ja talonpoikaisluokkien katoamisen kanssa”, ei ole vielä toteutunut. On vaikeaa sanoa mikä tässä argumentissa painaa enemmän, vastuuttomuus vai epäuskoisuus. Kuten jokainen teoreetikko, Marx aloitti erittelemällä perustavaa laatua olevat tendenssit, niiden puhtaassa muodossaan; muuten olisi ollut kerta kaikkiaan mahdotonta ymmärtää kapitalistisen yhteiskunnan kohtaloa. Marx itse oli kuitenkin, täysin kykenevä tarkkailemaan elämän ilmiötä konkreettisen analyysin valossa, erilaisten historiallisten kehityskulkujen yhteen kasautuneena tuotteena. Varmastikaan, Newtonin lakeja ei ole mitätöinyt se tosiasia, että putoavien kappaleiden nopeus vaihtelee erilaisissa olosuhteissa tai se, että planeettojen kiertoradat ovat häiriöiden alaisia.

Ymmärtääksemme keskiluokkien niin sanotun ”sitkeyden”, on pidettävä mielessä että kaksi tendenssiä, itse keskiluokkien turmio ja näiden turmioon joutuneiden muuttuminen proletaareiksi, ei kehity tasaista vauhtia, eikä samassa laajuudessa. Se seuraa koneistumisen kasvavasta ylivallasta työvoimasta, joka jatkaa keskiluokkien rappeutumisprosessia edelleen, sitä enemmän mitä enemmän se ohittaa heidän proletarisoitumisprosessiaan: todellakin, tietyssä ratkaisevassa vaiheessa jälkimmäinen prosessi tulee lakkaamaan kokonaan ja kääntyy jopa päin vastaiseksi.

Aivan kuten operoiminen fysiologian lainalaisuuksilla, tuottavat ne erilaisia tuloksia kasvavasta kuin kuolevasta organismista, samoin marxilaiset talouden lait puolustavat itseään erilailla kehittyvässä ja hajoavassa kapitalismissa. Tämä eroavaisuus näyttäytyy erityisen selvänä kaupungin ja maaseudun keskinäissuhteessa. Maaseutuväestö Yhdysvalloissa on kasvanut suhteellisesti vähemmän kuin koko väestön määrä, jatkaen absoluuttista kasvuaan aina vuoteen 1910, jolloin se oli määrältään enemmän kuin 32,000,000. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana, huomioimatta koko maan nopeaa väkiluvun kasvua, se putosi 30.4 miljoonaan, eli 1.6 miljoonalla; mutta vuonna 1935 se kohosi jälleen 32.8 miljoonaan, kasvaen vuoteen 1930 verrattuna 2.4 miljoonalla. Tämä käänne näyttää hämmästyttävältä ensisilmäyksellä, mutta se ei kumoa sen enempää kaupunkiväestön määrän taipumusta kasvaa maalaisväestön määrän kustannuksella, kuin keskiluokkien taipumusta tulla häviämään, samalla kun se osoittaa mitä terävimmin kapitalistisen järjestelmän hajoamiskehitystä kokonaisuudessaan. Maalaisväestön lisääntyminen akuutin kriisin aikana vuodesta 1930 vuoteen 1935, on yksinkertaisesti selitettävissä sillä tosiasialla, että hyvinkin kaksi miljoonaa kaupunkien asukasta, tai mikäli asia halutaan sanoa vielä tarkemmin, kaksi miljoonaa nälästä riutuvaa työtöntä muutti maalle – farmareiden hylkäämille maatilkuille tai sukulaistensa maatiloille, käyttääkseen yhteiskunnan hylkäämää työvoimaansa tuottavaan luontaistalouteen, tarrautuakseen puoli-riutuvaan elämään, sen sijaan että riutuisivat nälissään kokonaan kuoliaiksi.

Tästä syystä kysymys ei ole niinkään pienviljelijöiden vakaudesta, käsityöläisistä tai pikkukauppiaista, vaan ennemminkin heidän viheliäisestä olosuhteistaan. Kaukana siitä että tuntisi tulevaisuutensa turvatuiksi, keskiluokka on onneton ja traaginen menneisyyden reliikki, kykenemätön siitä myöskään kertakaikkisen lopullisesti luopumaan, kapitalismi on onnistunut painamaan sen äärimmäiseen alennustilaan ja ahdinkoon, ei ainoastaan kiellettyään farmarilta hänelle kuuluvan vuokratulon maatilkustaan ja voiton hänen itsensä sijoittamasta pääomasta, vaan jopa merkittävän osuuden hänen palkastaan. Samoin, hänen pienet kaupunkilaistoverinsa riutuvat levottomina epämääräisissä tulevaisuudennäkymissään, taloudellisen elämän ja kuoleman rajamailla. Keskiluokka ei ole proletarisoitunut vain ainoastaan siitä syystä että se on köyhtynyt. Tästä syystä on niin vaikeaa löytää argumentteja Marxia vastaan kapitalismin puolesta.

TEOLLINEN KRIISI

Viime vuosisadan loppu ja tämän vuosisadan alku merkitsivät niin valtavaa kapitalismin synnyttämää edistystä, että sen jaksolliset suhdannekriisit eivät näyttäneet enempää kuin ”tilapäisiltä” mieliharmeilta. Lähes universaalin kapitalistisen optimismin vuosien aikana, Marxin kriitikot vakuuttelivat meille että kansallinen ja kansainvälinen trustien, syndikaattien ja kartellien kehittyminen toisi mukanaan markkinoiden suunnitellun kontrolloinnin ja ennustaa lopullista voittoa kriiseistä. Sombartin mukaan kriisit olivat jo ennen sotaa ”kumottu” itsensä kapitalismin mekanismien toimesta, joten ”kriisien ongelma on meille tänään käytännöllisesti katsoen yhdentekevä.” Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, nämä sanat kuulostavat petolliselta pilkanteolta, samalla kun meidän aikamme vain saattaa Marxin ennusteen täyteen loistoonsa kaikessa traagisessa todistusvoimassaan. Verensä myrkyttäneelle organismille jokainen satunnainen sairastuminen näyttää muodostuvan luonteeltaan krooniseksi; jopa niin, että monopolistisen kapitalismin mätänevän organismin kriisit omaksuvat erityisen pahanlaatuisen muodon.

On huomion arvoista, että kapitalistinen lehdistö, joka osittain yrittää kiistää koko monopolien olemassa olon, turvautuu osittain näihin samoihin monopoleihin kiistääkseen kapitalistisen anarkian. Jos kuusikymmentä perhettä kontrolloi Yhdysvaltojen talouselämää, huomauttaa New York Times ironisesti, ”sen tulisi osoittaa että Amerikan kapitalismi on kaukana ”suunnittelemattomuudesta”, eli se on organisoitu suurella huolellisuudella.” Tämä argumentti ei osu asian ytimeen.

Kapitalismi on kykenemätön kehittämään yhtä ainoatakaan pyrkimystään äärimmäiseen loppuun asti. Aivan kuten omaisuuksien kasautuminenkaan ei poista keskiluokkaa, ei monopolikaan poista kilpailua, se ainoastaan rajoittaa ja turmelee sitä. Ei vähempää kuin jokaisen kuudenkymmenen perheen ”suunnitelma”, tämän suunnitelman erilaiset muunnelmat eivät ole vähäisessäkään määrin kiinnostuneita koordinoimaan talouden eri osa-alueita, vaan pikemminkin kohottamaan oman monopolistisen klikkinsä voittoja toisten klikkien ja koko valtion kustannuksella. Noiden suunnitelmien törmäykset viime kädessä vain syventävät anarkiaa valtiontaloudessa. Monopolistinen diktatuuri ja kaaos eivät ole keskenään toinen toisensa pois sulkevia; pikemminkin ne tukevat ja ruokkivat toisiaan.

Kriisi puhkesi 1929 Yhdysvalloissa, vuosi sen jälkeen kun Sombart oli julistanut ”tieteensä” täydellisen välinpitämättömyyden samaisten kriisien ongelmasta. Jokainen kriisi on katastrofi. Tarve pelastautua näistä osittaisista kriiseistä, tullimuurien, inflaation, hallinnon kohonneen rahankäytön ja velkaantumisen keinoin, luo maaperää uusille, syvemmille ja vieläkin laajemmalle leviäville kriiseille. Taistelu markkinoista, raaka-aineista ja siirtomaista tekee sotilaallisista katastrofeista väistämättömiä. Kaiken kaikkiaan ne valmistavat vallankumouksellisia katastrofeja. Todellakaan ei ole helppoa yhtyä Sombartin kanssa ajatukseen siitä, että ikääntyvästä kapitalismista tulisi suuremmassa määrin ”rauhallinen, hillitty ja kohtuullinen.” Olisi paljon sattuvampaa sanoa, että se on menettämässä viimeisenkin järjen hivenen. Joka tapauksessa, ei ole epäilystäkään siitä että ”luhistumisteoria” on voittoisa rauhanomaisen kehityksen teorian edessä.

KAPITALISMIN MÄDÄNNÄISYYS

Riippumatta siitä miten kalliiksi markkinoiden kontrolli yhteiskunnalle on tullutkaan, ihmiskunta tietyllä kehitysasteellaan, jotakuinkin aina maailmansotaan asti, kasvoi, kehittyi ja rikastui käydessään läpi osittaisten tai yleisten kriisien. Tuotantovälineiden yksityisomistus jatkoi olemassa oloaan tällä aikakaudella suhteellisen edistyksellisenä tekijänä. Mutta arvolain sokea kontrolli kieltäytyi antautumasta sen palvelukseen siitä eteenpäin. Ihmisen edistys on juuttunut umpikujaan. Huolimatta uusimmista tekniikan saavutuksista, materiaaliset tuotantovoimat eivät ole enää kasvaneet. Selvin ja kaikkein virheettömin rappeutumisen oire on teollisuuden rakentamisen maailmanlaajuinen pysähtyneisyyden tila, joka on seurausta uusien investointien loppumisesta talouden perustasolle. Kapitalistit eivät yksinkertaisesti enää kykene uskomaan oman järjestelmänsä tulevaisuuteen. Hallinnollisin keinoin stimuloitu rakentaminen tarkoittaa verojen korottamista ja ”vapaan” (untrammeled – suom. huom.) kansantuotteen osuuden kutistumista, erityisesti siitä lähtien kun suurin osa uudesta hallituksen rakennustoiminnasta on suoraan suunniteltu sodankäynnin tarpeita varten.

Turmio on saavuttanut erityisen pahanlaatuisen ja alentavan hahmon ihmistoiminnan kaikkein muinaisimmassa piirissä, piirissä joka on kaikkein läheisimmin yhteydessä ihmisen perustarpeisiin – maataloudessa. Ei enää tyytyen esteisiin, – jotka yksityinen omistajuus sen kaikkein taantumuksellisimmassa muodossaan, siis pieninä maaomaisuuksina, asettaa maatalouden kehityksen eteen – kapitalistiset hallitukset näkevät yhä useammin itsensä pakotetuiksi rajoittamaan tuotantoa mielivaltaisesti lainsäädännöllä ja hallinnollisin keinoin, jotka olisivat kauhistuttaneet kiltojen käsityöläisporvareita heidän oman rappionsa aikakaudella. On tuleva kirjatuksi historiaan se, että kaikkein voimakkaimman kapitalistisen maan hallitus myöntää farmareilleen palkkioita siitä että nämä pienentävät viljelyalaansa, eli keinotekoisesti vähentävät jo muutenkin supistuvaa kansantuloa. Seuraukset ovat itsestään selviä: huolimatta mahtavista tuotannollisista mahdollisuuksistaan, jotka on turvannut tiede ja kokemus, maatalous ei nouse mätänevästä kriisistään, samalla kun lukuisa nälkäisten joukko, ylivoimainen ihmisten enemmistö, jatkaa kasvamistaan nopeammin kuin kasvaa koko väestön määrä planeetallamme. Konservatiivit pitävät tätä järkevänä politiikkana puolustaakseen yhteiskunnallista järjestelmää, joka on jättänyt perinnökseen näin tuhoisan mielettömyyden ja tuominnut sosialistien taistelun tätä mielettömyyttä vastaan tuhoisaksi utopiaksi.

FASISMI JA NEW DEAL

Kaksi metodia historiallisesti tuhoon tuomitun kapitalismin pelastamiseksi, kilpailevat maailman areenalla – fasismi ja New Deal, kaikkine niiden ilmenemismuotoineen. Fasismi perustaa ohjelmansa työväenorganisaatioiden tuhoamiseen, sosiaalisten uudistusten tuhoamiseen ja demokraattisten oikeuksien täydelliseen hävittämiseen, tarkoituksenaan estää proletariaatin luokkataistelun herääminen. Fasistinen valtio virallisesti laillistaa työväenluokan alennustilan ja keskiluokkien köyhtymisen, ”kansan” tai ”rodun” pelastamisen nimissä – julkeuden nimissä, jonka alle mätänevä kapitalismi olennoituu.

New Deal – politiikka, joka yrittää pelastaa imperialistisen kapitalismin lohduttamalla työväen ja maanviljelijöiden aristokraattista kerrosta, on laajemmassa mielessä käytettävissä ainoastaan erittäin vauraissa valtioissa, ja niinpä se tässä mielessä onkin amerikkalaista politiikkaa parhaimmasta päästä. Hallitus on yrittänyt siirtää osan tämän politiikan kustannuksista monopolistien harteille, kehottaen heitä kohottamaan palkkoja ja lyhentämään työpäivän pituutta ja näin lisäämään ihmisten ostovoimaa ja laajentamaan tuotantoa. Léon Blum yritti kääntää tämän saarnan peruskoulun ranskan oppimääräksi. Turhaan! Ranskalaiset kapitalistit, samoin kuin amerikkalaisetkaan eivät tuota tuotannon vuoksi, vaan voiton vuoksi. Hän on aina valmis rajoittamaan tuotantoa, jopa tuhoamaan jo valmiita tuotteita, jos tätä kautta hänen oma osuutensa kansantuotteesta tulee nousemaan.

New Dealin ohjelma on kokonaisuudessaan vielä enemmän ristiriidassa tämän kanssa, samalla kun pääoman magnaatit saarnaavat runsauden eduista puutetta vastaan, hallitus myöntää tukiaisia tuotannon supistamiseksi. Onko suurempi sekasorto edes mahdollinen? Hallitus kumoaa kriitikkonsa haasteella: pystytkö sinä parempaan? Se mitä tämä kaikki merkitsee, on siinä että kapitalismin perustalla tilanne on toivoton.

Alkaen vuodesta 1933, viimeisen kuuden vuoden ajan, liittovaltion hallinto, osavaltiot ja kunnat ovat luovuttaneet työttömille melkein 15 miljardia dollaria avustuksina, summan joka itsessään on riittämätön ja edustaa vain murto-osaa menetetyistä palkoista, mutta samaan aikaan kolossaalinen summa verrattuna supistuvaan kansantuloon. Vuonna 1938, joka oli suhteellisen taloudellisen elpymisen aikaa, Yhdysvaltojen valtion velka kohosi kahdella miljardilla dollarilla yli 38 miljardin dollarin rajapyykin, tai kaksitoista miljardia dollaria suuremmaksi kuin se korkeimmillaan oli heti maailmansodan päätyttyä. Alkuvuodesta 1939 se saavutti 40 miljardin dollarin rajan. Ja mitä tästä? Kasvava valtion velka tietysti on jälkipolvien taakka. Mutta New Deal itse oli mahdollinen ainoastaan aikaisempien sukupolvien kasaamien mahtavien rikkauksien johdosta. Vain erittäin rikas valtio voi suoda itselleen näin tuhlaavaisen politiikan. Mutta edes tällainen valtio ei voi loputtomiin jatkaa elämäänsä edellisten sukupolvien kustannuksella. New Dealin politiikka fiktiivisine saavutuksineen ja sen erittäin todellisesti kasvaneine valtion velkoineen, johtaa väistämättä julmaan kapitalistiseen taantumukseen ja imperialismin räjähdyksen omaiseen tuhoutumiseen. Toisin sanoen, se tulee kanavoitumaan samoihin uomiin kuin fasismin politiikka.

POIKKEUS VAI NORMI?

Sisäministeri Harold L. Ickes piti ”yhtenä oudoimmista poikkeuksista historiassa” sitä, että Amerikka demokraattisena muodoltaan, on itsevaltainen perustaltaan: ”Amerikka, on enemmistövallan maa, mutta ainakin vuoteen 1933 (!) asti oli monopolien hallitsema, joita vuorostaan hallitsee mitättömän pieni joukko niiden osakkeenomistajista.” Diagnoosi on oikea, sillä vihjeellisellä poikkeuksella, että Rooseveltin valtaantulon jälkeen monopolien kontrolli olisi joko päättynyt tai heikentynyt. Se mitä Ickes kutsuu ”yhdeksi oudoimmista poikkeuksista historiassa”, on tosiasiassa, kyseenalaistamaton kapitalismin normi. Vahvat hallitsevat heikkoja, harvat hallitsevat monia, riistäjät hallitsevat työläisiä – on porvarillisen demokratian peruslaki. Mikä erottaa Yhdysvallat muista maista, on vain sen suurempi laajuus ja suurempi vastenmielisyys sen kapitalistisissa ristiriidoissa. Puuttuva feodaalinen menneisyys, rikkaat luonnonvarat, energinen ja yritteliäinen kansa, sanalla sanoen, kaikki se mikä on välttämättömänä ennusmerkkinä demokratian keskeytymättömälle kehitykselle, on todellisuudessa synnyttänyt fantastisen varallisuuden kasautumisen.

Luvaten tällä kertaa julistaa voittoisan taistelun monopoleja vastaan, Ickes vastuuttomasti palaa Thomas Jeffersoniin, Andrew Jacksoniin, Abraham Lincolniin, Theodore Rooseveltiin ja Woodrow Wilsoniin, Franklin D. Rooseveltin edeltäjinä. ”Käytännöllisesti kaikki tai suurimmat historialliset hahmomme”, sanoi hän joulukuun 30. päivänä 1937, ”ovat kuuluisia heidän sitkeän ja urhoollisen taistelunsa johdosta, estääkseen ja hallitakseen vaurauden ja vallan liiallisen kasautumisen harvojen käsiin.” Mutta, seuraa hänen omista sanoistaan se, että tämän ”sitkeän ja urhoollisen taistelun” hedelmä on demokratian täydellinen dominointi rahavallan toimesta.

Jostakin selittämättömästä syystä Ickes ajattelee, että tällä kertaa voitto on turvattu, edellyttäen että ihmiset ymmärtävät että, taistelu ”ei ole New Dealin ja keskimääräisen valistuneen liikemiehen välillä, vaan New Dealin ja kuudenkymmenen perheen ylimystön (Bourbons – suom. huom.) välillä, joka on saattanut muut Yhdysvaltain liikemiehet heidän kauheaan valtansa alaisiksi.” Tämä vaikutusvaltainen puhemies ei kerro sitä, kuinka tuo ”ylimystö” on onnistunut alistamaan valtaansa kaikki nuo valistuneet liikemiehet, puhumattakaan demokratiasta ja ”suurten historiallisten hahmojen” aikaansaannoksista. Rockefellerit, Morganit, Mellonit, Vanderbiltit, Guggenheimit, Fordit ja kumppanit eivät valloittaneet Yhdysvaltoja ulkoapäin, kuten Cortez valloitti Meksikon; he kasvoivat orgaanisesti ylös ”kansasta”, tai tarkemmin ilmaistuna, ylös ”valistuneiden teollisuus- ja liikemiesten” luokasta, ja ilmaantuivat, Marxin ennusteen mukaisesti, kapitalismille luonnollisena ilmiönä. Koska nuori ja voimakas demokratia kukoistusaikanaan ei ollut kykenevä pysäyttämään rikkauksien kasautumista, jolloin prosessi oli vasta aluillaan, onko mahdollista usko edes hetkeäkään sitä, että mätänevä demokratia olisi kykenevä heikentämään luokkavastakohtaisuuksia, jotka ovat saavuttaneet äärimmäiset rajansa? Kuitenkaan, New Dealin antama kokemus ei luo minkäänlaista pohjaa tällaiselle optimismille. Kumotakseen suuren rahan hyökkäyksiä hallitusta vastaan, Robert H. Jackson, korkea-arvoinen henkilö hallinnon kanslioissa, todisteli lukuihin perustuen, että Rooseveltin aikana pääoman magnaattien voitot saavuttivat sellaiset korkeudet, jollaisista he itsekään eivät olisi kyenneet edes uneksimaan Hooverin presidenttikauden viimeisinä aikoina; josta seuraa täten joka tapauksessa se, että Rooseveltin taistelu monopoleja vastaan ei ole tullut kruunatuksi, yhtään sen suuremmalla menestyksellä kuin hänen edeltäjiensä taistelutkaan.

Vaikka he tuntevatkin olevansa kutsuttuja kapitalismin puolustamiseksi, uudistajat asioiden todellisesta luonteesta johtuen, joutuvat toteamaan itsensä voimattomiksi valjastamaan sen lakeja poliisikeinoilla. Mitä muuta he sitten voisivat tehdä kuin moralisoida? Herra Ickes, kuten muutkin New Dealin kabinetin jäsenet ja tiedottajat, päättävät kokouksensa vetoamalla monopolisteihin, etteivät nämä unohtaisi säädyllisyyttä ja demokratian periaatteita. Kuinka tämä on yhtään parempaa kuin sateen rukoileminen? Ilman muuta Marxin näkökulma tuotantovälineiden omistajista on paljon enemmän tieteellinen, ”Kapitalisti”, luemme Pääomasta, ”hän on vain personoitunut pääoma. Hänen sielunsa on pääoman sielu. Mutta pääomalla on vain yksi ainoa elämän tarkoitus – luoda lisäarvoa.” Mikäli kapitalistin käyttäytyminen määräytyy hänen yksilöllisistä sielullisista ominaisuuksistaan tai sisäministerin lyyrisistä vuodatuksista, ei sen enempää keski-hinnat, kuin keski-palkatkaan voisi olla mahdollisia, ei kirjanpito, eikä koko kapitalistinen talousjärjestelmä. Silti kirjanpito jatkaa kukkimistaan, ja on täten vahva argumentti materialistisen historiankäsityksen puolesta.

JURIDINEN PUOSKAROINTI

”Ellemme tuhoa monopolia”, sanoi entinen Yhdysvaltain oikeusministeri Homer S. Cummings marraskuussa 1937, ”monopoli löytää keinot tuhota suurimman osan meidän reformeistamme, ja lopulta, alentaa meidän yleistä elintasoamme.” Lainaten hämmästyttäviä lukuja osoittaakseen että ”vaurauden kohtuuttoman kasautumisen trendi ja taloudellinen kontrolli ovat päivän selviä asioita”, Cummings on samalla pakotettu myöntämään sen, että lainsäädännöllinen ja oikeudellinen taistelu monopoleja vastaan ei ole tähän mennessä johtanut yhtään mihinkään. ”Uhkaavia pakkokeinoja”, valittaa hän, ”on vaikea saada aikaan.” Tässä on juuri asian ydin! Mikä pahempaa: juridinen taistelu trusteja vastaan on tuonut tullessaan ”pirun paljon huonomman sekamelskan” (’confusion worse confounded’ – suom. huom.). Tämä esimerkki pikemminkin ilmaisee demokraattisen oikeuden avuttomuuden taistelussa Marxin arvolakia vastaan. Täällä ei ole paljon tilaan Herra Cummingsin seuraajalle Herra Frank Murphylle, olla onnekkaampi näiden tehtävien ratkaisemisessa, jotka kaikessa alastomuudessaan todistavat puoskaroinnin toivottomuudesta taloudellisen ajattelun piirissä.

TUOKAA EILINEN TAKAISIN

Ei voi kuin olla yhtä mieltä professori Lewis W Douglasin, Rooseveltin hallinnon aikaisemman Budjettijohtajan (Director of the Budget – suom. huom.) kanssa, kun hän paheksui hallitusta ”hyökkäämisestä monopoleja vastaan yhdellä alalla ja samalla suosien monopoleja monilla muilla aloilla.” Asian luonteesta johtuen ei muuten voi ollakaan. Marxin mukaan hallitus on hallitsevan luokan toimeenpaneva komitea.

Tänään monopolistit ovat hallitsevan luokan voimakkain osa. Hallitus ei ole sellaisessa asemassa että se voisi taistella monopolia vastaan yleisesti, toisin sanoen, sitä luokkaa vastaan jonka tahdosta se hallitsee. Hyökätessään monopolin yhtä osaa vastaan, se on pakotettu etsimään liittolaisia monopolin toisten osien taholta. Liitossa pankkien ja pienteollisuuden kanssa, se voi satunnaisesti saada perille iskuja raskaan teollisuuden trusteja vastaan, jotka eivät muuten tästäkään huolimatta lakkaa ansaitsemasta mahtavia voittoja.

Lewis Douglas ei aseta tiedettä vastatusten virallisen puoskaroinnin kanssa, vain toisenlaista puoskarointia. Hän näkee monopolin lähteenä, ei kapitalismia vaan protektionismi, jonka mukaisesti hän löytää yhteiskunnan pelastuksen, ei tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisessa, vaan tullitariffien madaltamisessa. ”Ennen kuin markkinoiden vapautta ei ole palautettu”, hän ennustaa, on ”epäilyksen alaista että kaikkien instituutioiden vapaus – yritysten, sanan(vapauden M.N.), koulutuksen, uskonnon – voisi säilyä.” Toisin sanoen, ilman kansainvälisen kaupan vapauden ja demokratian palauttamista, missä tahansa ja missä määrin se on vielä selvinnytkään, täytyy ilmetä joko vallankumouksellisuutena tai fasistisena diktatuurina. Mutta kansainvälinen kaupanvapaus on käsittämättömyys ilman sisäisen kaupan vapautta, eli kilpailua. Ja kilpailun vapaus on käsittämättömyys monopolin vallan alla. Valitettavasti, Herra Douglas, melkein kuin Herra Ickes, kuin Herra Jackson, Herra Cummings tai itse Herra Roosevelt, ei ole joutunut vaikeuksiin perehdyttääkseen meidät omiin hoito-ohjeisiinsa monopolistista kapitalismia vastaan – vastaan joko vallankumousta tai totalitaarista hallintoa.

Kaupan vapaus, aivan kuten kilpailun vapaus, kuten myös keskiluokkien kukoistus, kuuluvat peruuttamattomasti menneisyyteen. Eilisen takaisin tuominen, on nyt kapitalismin demokraattisten uudistajien resepti; tuodakseen takaisin ”pienten ja keskisuurien teollisuusyrittäjien ja liikemiesten vapauden, muuttaakseen raha- ja luottojärjestelmää heidän edukseen, vapauttaakseen trustien hallitsemat markkinat, eliminoidakseen ammattimaiset keinottelijat pörsseistä ja palauttaakseen kansainvälisen kaupan vapauden, jne.” Ad infinitum. Uudistajat jopa unelmoivat koneiden käytön rajoittamisesta ja kielloista tekniikoille, jotka häiritsevät yhteiskunnallista tasapainoa ja aiheuttavat paljon huolta. Amerikkalaisen johtavan tiedemiehen ehdottamana tämä huomautus, katkeroituneen virnistyksen kera, tarkoittaa sitä että ilmeisesti turvallisuus voidaan saavuttaa ainoastaan palaamalla iloiseksi ameebaksi, tai mikäli tämä ei onnistu, tyytyväiseksi siaksi.

MILLIKAN JA MARXISMI

Valitettavasti, juuri tämä tiedemies, Tohtori Robert A. Millikan, samoin katselee taaksepäin sen sijaan että katseli eteenpäin. Puhuessaan tieteen puolustukseksi joulukuun 7. vuonna 1937, hän havainnoi: ”Yhdysvaltojen tilastot osoittavat että väestön ”tuottavasti työllistetty’ prosenttiosuus on kohonnut viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana, jolloin tiedettä on kaikkein nopeimmin sovellettu käytäntöön.” Tätä kapitalismin puolustusta joka on peitelty tieteen puolustukseksi, ei voi kutsua iloiseksi. Se on tarkalleen juuri tämä viimeinen puolivuosisata, joka ”rikkoi lenkin aikojen ketjussa” ja jolloin talouden ja tekniikan keskinäissuhde muuttui terävästi. Tämä jakso, johon Millikan viittaa sisältää kapitalismin tuhon alun yhtälailla kuin kapitalistisen kukoistuksen korkeimman pisteen.

Vaikeneminen tästä tuhoutumisen alkamisesta, joka on maailman laajuista, on kapitalismin apologeetin eteenpäin katsomista. Hyläten sosialismin käden huitaisulla, ja sellaisten argumenttien avustuksella jotka tuskin tekisivät kunniaa edes Henry Fordille, Tohtori Millikan kertoo meille, ettei mikään jakelujärjestelmä voi tyydyttää ihmisten tarpeita, kasvattamatta tuotannon skaalaa. Epäilemättä! Mutta on sääli, ettei kuuluisa fyysikko selitä miljoonille amerikkalaisille työttömille kuinka he voisivat olla osallisina kasvattamassa valtion kansantuloa. Abstrakti saarna yksilöllisen aloitteellisuuden ihanuudesta ja työn korkeasta tuottavuudesta, ei varmasti hanki töitä työttömille, eikä tule täyttämään budjetin alijäämää, kuten ei myöskään tule johtamaan kansallista liike-elämää ulos umpikujasta.

Mikä tekee Marxista erilaisen, on hänen neroutensa universaalisuus, hänen kykynsä ymmärtää ilmiö ja prosessit useilla osa-alueilla niiden luonnollisten yhteyksien kautta. Vaikkei hän ollut luonnontieteilijä, hän oli yksi ensimmäisistä, joka ymmärsi suurten keksintöjen merkityksen tällä alueella; esimerkiksi Darwinismin teorian. Marx oli vakuuttunut paremmuudestaan, ei niinkään älynsä voimassa, vaan metodinsa voimassa. Porvarillisesti ajattelevat tiedemiehet voivat luulla olevansa sosialismin yläpuolella; Robert Millikan tapaus on vain yksi vahvistus siitä, että yhteiskuntatieteen piirissä, he ovat edelleen toivottomia puoskareita. Heidän tulisi opiskella tieteellistä ajattelua Marxilta.

TUOTANNOLLISET MAHDOLLISUUDET JA YKSITYISOMISTUS

Viestissään Kongressille vuoden 1937 alussa, Presidentti Roosevelt ilmaisi halunsa kohottaa kansalliset tulot yhdeksäänkymmeneen tai sataan miljardiin dollariin, tietenkin ilman, että olisi osoittanut kuinka se tehdään. Itsessään tämä ohjelma on läpikotaisen vaatimaton. Vuonna 1929, kun täällä oli suunnilleen kaksi miljoonaa työtöntä, kansantulo lähenteli 81 miljardia dollaria. Asettamalla käyttöön nykyiset tuotantovoimat, se ei ainoastaan riittäisi toteuttamaan Rooseveltin ohjelman, vaan jopa ylittämään sen tavoitteet merkittävästi. Koneet, raaka-aineet, työläiset, kaikki on käytettävissä, vielä ottamatta huomioon väestön tarvetta tuotteisiin. Joka tapauksessa, suunnitelma on järjetön – ja järjetön se on – siitä ainoasta syystä että, yhteen sovittamaton ristiriita on kehittynyt kapitalistisen omistajuuden ja yhteiskunnan tarpeiden välille laajentaa tuotantoa. Kuuluisa hallituksen rahoittama Kansallinen Potentiaalisen Tuotantokapasiteetin Tutkimus tuli (National Survey of Potential Production Capacity – suom. huom.) siihen johtopäätökseen, että vuonna 1929 käytetyn tuotannon ja palveluiden kustannukset tekevät yhteensä lähemmäs 94 miljardia dollaria, laskettuna vähittäiskauppahinnoissa. Jos todelliset tuotannolliset mahdollisuudet hyödynnetään, tämä luku nousisi 135 miljardiin dollariin, joka olisi keskimäärin 4,370 dollaria vuodessa perhettä kohden, riittävä turvaamaan asianmukaisen ja hyvinvoivan elämisen. On huomioitava se että Kansallisen Tutkimuksen laskelmat perustuivat Yhdysvaltojen nykyiseen tuotannolliseen organisaatioon, sellaisena kuin ne nousevat esille kapitalistisen anarkian historian seurauksena. Mikäli välineistö itsessään uudelleen varustetaan yhtenäisen sosialistisen suunnitelman pohjalle, tuotannolliset laskelmat voisivat ylittyä merkittävästi ja luoda korkean elintason, varmistaen sen kaikille ihmisille, erittäin lyhyen työpäivän pohjalta.

Tästä johtuen, pelastaakseen yhteiskunnan, ei ole sen enempää tarvetta estää tekniikan kehittymistä, sulkea tehtaita, myöntää palkkioita maanviljelijöille maatalouden sabotoinnista, muuttaa kolmasosaa työläisistä ryysyköyhälistöksi tai kutsua hulluja ryhtymään diktaattoreiksi. Mikään näistä keinoista, jotka ovat yhteiskunnan intresseissä silkkaa pilkantekoa, eivät ole välttämättömiä. Mikä on välttämätöntä ja kiireellistä, on tuotantovälineiden erottaminen niiden loismaisista omistajista ja organisoida yhteiskunta sopusointuiseksi järkiperäisellä suunnittelulla. Siten olisi mahdollista kerralla todellakin parantaa yhteiskunta sairauksistaan. Kaikki jotka kykenevät töitä tekemään löytäisivät työtä. Työpäivä tulisi vähitellen lyhenemään. Kaikkien yhteiskunnan jäsenten tarpeet turvattaisiin kasvavalla tyydytyksellä. Sanat ”omaisuus”, ”kriisi”, ”riistäminen”, putoaisivat vähitellen pois kierrosta. Ihmiskunta tulisi lopultakin astumaan kynnyksen yli todelliseen ihmisyyteen.

SOSIALISMIN VÄISTÄMÄTTÖMYYS

”Yhdessä jatkuvasti pienenevän pääoman magnaattien lukumäärän kanssa…” sanoo Marx, ”kasvavat kurjuuden määrä, sorto, alennustila, riisto; mutta tämä samalla kasvattaa työväenluokan kapinaa, luokkaa jonka lukumäärä kasvaa, joka järjestäytyy, yhtenäistyy ja organisoituu itse kapitalistisen tuotannon prosessissa. Tuotantovälineiden keskittyminen ja työn yhteiskunnallistaminen saavuttavat lopulta pisteen, jossa ne tulevat sovittamattomiksi niiden kapitalistisiin kehyksiin. Nämä kehykset räjähtävät kappaleiksi. Kapitalistisen yksityisomistuksen kuolinkellot soivat. Pakkolunastajat pakkolunastetaan.” Tämä on sosialistinen vallankumous. Marxille, yhteiskunnan uudelleen järjestäminen ei noussut hänen henkilökohtaisten mieltymystensä ja motiiviensa pohjalta; se seurasi rautaisesta historiallisesta välttämättömyydestä – yhtäältä, tuotantovoimien kasvusta voimakkaaseen täysi-ikäisyyteen; toisaalta, mahdottomuudesta enää hoivata näitä voimia arvolain armoilta. Tiettyjen intellektuellien vuodatuksissa tästä teemasta, – välittämättä Marxin opetuksista – sosialismi ei ole välttämättömyys, vaan mahdollisuus, ovat vailla mitään sisältöä. On itsestään selvää, ettei Marx antanut ymmärtää, että sosialismi tulisi ilman ihmisen tahtoa ja toimintaa: tämänlaiset ajatukset ovat yksinkertaisesti järjettömyyksiä. Marx kertoi edeltä käsin taloudellisesta romahduksesta, johon kapitalismin kehityksen täytyy väistämättä huipentua – ja tämä romahdus on meidän silmiemme edessä – eikä täällä voi olla mitään muuta tietä ulos kuin tuotantovälineiden yhteiskunnallistaminen. Tuotantovoimat tarvitsevat uuden organisoijan ja isännän, ja koska oleminen määrittää tajunnan, Marxilla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö työväenluokka virheiden ja tappioiden hinnalla, tulisi ymmärtämään todellisen tilanteen ja ennemmin tai myöhemmin, tulisi vetämään pakottavat käytännölliset johtopäätökset.

Kapitalistien luomien tuotantovälineiden sosialisoimisesta koituva suunnaton hyöty ei ole tänään todistettavissa ainoastaan teoreettisesti, vaan myös Neuvostoliiton kokemuksella, huolimatta tämän kokemuksen rajoituksista. On totta, että kapitalistinen taantumus, eikä ilman juonia, käyttää Stalinin hallintoa pelättimenä sosialismien aatteita vastaan. Tosiasiassa, Marx ei koskaan sanonut, että sosialismi olisi saavutettavissa yhdessä maassa, lisäksi vieläpä takapajuisessa maassa. Joukkojen jatkuva puute Neuvostoliitossa, kaikkivaltainen etuoikeutettu kasti, joka on nostanut itsensä kansakunnan ja sen kurjuuden yläpuolelle, ja lopuksi byrokraattien omankädenoikeudet eivät ole seurauksia sosialistisista talousmetodeista, vaan Neuvostoliiton eristyneisyydestä ja takapajuisuudesta, sen ollessa kapitalistisen piiritystilan ympäröimänä. Onkin ihmeellistä, että tällaisten äärimmäisen epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa suunnitelmatalouden on onnistunut osoittaa ylitsepääsemättömät etunsa.

Kaikki kapitalismin pelastajat, laadultaan niin demokraattiset kuin fasistisetkin, yrittävät rajoittaa tai ainakin naamioida, pääoman magnaattien valtaa, tarkoituksenaan estää ”pakkolunastajien pakkolunastaminen.” He kaikki tunnistavat, ja monet heistä avoimesti myöntävätkin, että reformististen yritysten epäonnistumisen täytyy väistämättä johtaa sosialistiseen vallankumoukseen. He ovat kaikki onnistuneet osoittamaan että heidän metodinsa kapitalismin pelastamiseksi ovat taantumuksellista ja avutonta puoskarointia. Marxin ennustus sosialismin väistämättömyydestä on tullut täydellisesti vahvistetuksi, negatiivisen todistusaineiston pohjalta (by proof of the negative – suom. huom.).

SOSIALISTISEN VALLANKUMOUKSEN VÄISTÄMÄTTÖMYYS

”Teknokratian” ohjelma, joka kukoisti suuren kriisin aikana vuodesta 1929 vuoteen 1932, perustui oikealle oletukselle siitä, että taloutta voidaan järkiperäistää vain tekniikan ja tieteen, sekä yhteiskunnan palveluksessa olevan hallituksen liiton kautta. Tällainen liitto on mahdollinen, varustettuna tekniikalla ja hallituksella, joka on vapautettu yksityisomistuksen orjuudesta. Tässä on se mistä suuri vallankumouksellinen tehtävä alkaa. Vapauttaakseen tekniikan yksityisten etupyyteiden salajuonista ja asettaakseen hallituksen yhteiskunnan palvelukseen, on välttämätöntä ”pakkolunastaa pakkolunastajat.” Ainoastaan voimakas luokka, kiinnostuneena omasta vapautuksestaan ja vastustaen monopolistisia pakkoluovuttajiaan, on kykenevä suorittamaan tämän tehtävän. Vain liitossa proletaarisen hallinnon kanssa, kykenee pätevöitynyt teknikoiden kerros rakentamaan todella tieteellisen ja todellisen kansantalouden, eli sosialistisen talouden.

Olisi tietenkin parasta, jos tämä tarkoitus saavutettaisiin rauhanomaisesti, asteittain demokraattista tietä. Mutta aikansaeläneet yhteiskunnalliset järjestelmät, eivät ole koskaan luovuttaneet paikkaansa seuraajalleen ilman vastarintaa. Jos demokratia voimakkaina nuoruudenpäivinään osoittautui kykenemättömäksi estämään plutokratiaa kaappaamasta rikkauksia ja valtaa itselleen, onko mahdollista olettaa että seniili ja tuhoon tuomittu demokratia tulisi osoittautumaan kykeneväksi muuttamaan yhteiskunnallista järjestelmää, joka perustuu kuudenkymmenen perheen rajattomalle vallalle? Teoria ja historia opettavat että yhteiskuntajärjestelmien vaihtuminen toinen toiseksi, edellyttää luokkataistelun korkeinta muotoa, eli vallankumousta. Edes orjuutta ei voitu lakkauttaa Yhdysvalloissa ilman sisällissotaa. ”Voima on kätilö kaikille vanhoille yhteiskunnille, jotka sisällään kantavat raskaina uutta yhteiskuntaa.” Kukaan ei ole vielä tähän mennessä kyennyt kieltämään tätä Marxin luokkayhteiskunnan sosiologista perusopinkappaletta. Vain sosialistinen vallankumous voi puhdistaa tien sosialismiin.

MARXISMI YHDYSVALLOISSA

Pohjois-Amerikan Tasavalta on edennyt pidemmälle kuin muut tekniikan alalla ja tuotannon organisaatiossa. Eivät ainoastaan amerikkalaiset, vaan koko ihmiskunta tulee rakentamaan tälle perustukselle. Kuitenkin yhteiskunnallisen prosessin eri vaiheet vaihtelevat rytmeiltään yhdessä ja samassa maassa, riippuen sen historiallisista olosuhteista. Samalla kun Yhdysvallat nauttii mahtavasta teknologisesta ylivoimaisuudestaan, sen taloudellinen ajattelu on äärimmäisen takapajuista, sekä sen oikealla, että vasemmalla laidalla. John L. Lewisillä on melkein samat näkökulmat kuin Franklin D. Rooseveltilla. Johtuen virkansa luonteesta, Lewisin yhteiskunnallinen tehtävä on verrattomasti konservatiivisempi, ellen sanoisi taantumuksellisempi, kuin Rooseveltin. Tietyissä amerikkalaisissa piireissä on taipumusta kieltää tämä tai tuo radikaali teoria, ilman pienintäkään tieteellistä kritisismiä, ainoastaan nimittämällä sitä ”epäamerikkalaiseksi.” Mutta mistä voit löytää tässä erottavia kriteerejä?

Kristinusko tuotiin Yhdysvaltoihin yhdessä logaritmien ja Shakespearen runouden, ihmis- ja kansalaisoikeuksien ideoiden, ja muiden, ei yhtään vähemmän tärkeiden ihmismielen tuotteiden kanssa. Tänään marxismi on tässä samassa kategoriassa.

Maatalousministeri Henry A. Wallace laskee näiden rivien kirjoittajan syyksi: ”dogmaattisen kapea-alaisuuden, joka on pohjiaan myöten epäamerikkalaista” ja vastustaa venäläistä dogmatismia samalla opportunistisella hengellä kuin Jefferson, joka tiesi miten tulla toimeen vastustajiensa kanssa. Ilmeistä on, ettei Herra Wallacelle ole koskaan tullut mieleen se, että kompromissipolitiikka ei johdu jostain aineettomasta kansallisesta hengestä, vaan on materiaalisten olosuhteiden tuotetta. Nopeasti kasvavien rikkauksien kansakunnalla on riittävästi varantoja vihamielisten luokkien ja puolueiden lepyttämiseen. Kun toisaalta, yhteiskunnalliset ristiriidat kärjistyvät, kompromissien maaperä katoaa. Amerikka on vapaa ”dogmaattisesta kapea-alaisuudesta” vain koska sillä on yletön määrä neitseellisiä alueita, loputtomat määrät luonnonvaroja, – ja siltä näyttäisi – rajattomasti mahdollisuuksia rikastua. Toden totta, edes näissä olosuhteissa kompromissihenki ei kyennyt estämään sisällissotaa, kun sen aika tuli. Kuitenkin, materiaaliset olosuhteet, jotka loivat ”amerikanismin” perustan, ovat tänään kasvavassa määrin siirtyneet menneisyyteen. Tässä on syy perinteisen amerikkalaisen ideologian syvälle käyvään kriisiin.

Empiirinen ajattelu, rajoittuen välittömien tehtävien ratkaisemiseen ajasta aikaan, näyttää riittävältä niin työläis- kuin porvarillisissa piireissäkin, juuri niin kauan kuin Marxin arvon lait tekivät jokaisen ajattelun. Mutta tänään tuo samainen laki on sovittamattomassa ristiriidassa itsensä kanssa. Sen sijaan että se yllyttäisi taloutta eteenpäin, se kaivaakin maata sen perustusten alta. Sovittelevasta eklektisestä ajattelusta, filosofisine anteeksipyytelyineen ja pragmatismeineen, tulee läpikotaisen riittämätöntä, samalla kun epäsuosiollinen ja ylenkatseellinen asennoituminen marxilaisuutta kohtaan ”dogmina” – on kasvavassa määrin haurastunutta, taantumuksellista ja suoranaisesti hassunkurista. Päinvastoin, se on perinteinen ”amerikkalaisuuden” idea, josta on tullut eloton, kivettynyt ”dogmi”, synnyttämättä mitään muuta kuin virheitä ja sekaannusta. Samaan aikaan, Marxin taloudelliset opetukset ovat saaneet erikoista kantavuutta ja purevuutta Yhdysvalloissa. Vaikka Pääoma tukeutuukin kansainväliseen aineistoon, enimmäkseen englantilaiseen, se teoreettisissa perusteissaan on puhtaan kapitalismin analyysi, kapitalismista yleisesti ja kapitalismista itsessään. Epäilemättä, kapitalismin kasvu neitseellisessä, historiattomalla Amerikan maaperällä, tulee lähimmäksi ideaalisen tyypillistä kapitalismia.

Pelastaaksemme Herra Wallacen arvokkuuden, Amerikka kehittyi taloudellisesti, ei suinkaan Jeffersonin periaatteiden mukaan, vaan Marxin ideoiden pohjalta. Täällä kohtaa vain vähän kansallisen itsetunnon vastustusta sen myöntämisessä, että tunnustetaan Amerikan kiertävän aurinkoa sopusoinnussa Newtonin lakien kanssa. Mitä enemmän Marx on jätetty Yhdysvalloissa vaille huomiota, sitä pakottavammaksi tulevat hänen opetuksensa. Pääoma tarjoaa virheettömän diagnoosin taudista ja korvaamattoman prognoosin. Tässä mielessä Marxin opetukset ovat paljon enemmän kyllästäneet uutta ”amerikanismia”, kuin Hooverin ja Rooseveltin tai Greenin Lewisin ideat.

Totta. Täällä Yhdysvalloissa on olemassa laajalle levinnyt alkuperäinen kirjallisuus, joka on omistettu Amerikan taloudelliselle kriisille. Tunnolliset taloustieteilijät tarjoavat Amerikan kapitalismin tuhoutumisesta objektiivisen kuvan, saaden omat tutkimuksensa – riippumatta heidän teoreettisista taustaolettamuksistaan, jotka useimmiten kuitenkin puuttuvat – näyttämään suoranaisesti Marxin teorian valaisemiselta. Konservatiivinen traditio tekee itse tiettäväksi, kuitenkin, kun nämä kirjoittajat itsepäisesti kahlitsevat itsensä pois tarkalleen määritellyistä johtopäätöksistä, rajoittaen itsensä synkkiin ennustuksiin tai mieltäylentäviin latteuksiin kuten ”maamme täytyy ymmärtää”, ”yleisen mielipiteen täytyy todellakin harkita”, jne. Nämä kirjat näyttävät aivan kuin veitseltä ilman terää tai kompassilta ilman neulaa.

Yhdysvalloissa on menneisyydessä ollut marxilaisia, se on totta, mutta he olivat perin oudon tyyppisiä marxilaisia, tai paremminkin heitä oli kolmea outoa tyyppiä. Ensimmäiseksi, he olivat Euroopan jättäneitä emigrantteja, jotka tekivät minkä pystyivät, saamatta tekemisilleen mitään vasta kaikua. Toiseksi, oli eristyneitä amerikkalaisia ryhmiä, kuten DeLeonistit, joista tapahtumien vyöryssä ja omien virheidensä johdosta tekivät itsestään lahkokunnan. Kolmanneksi, oli Lokakuun Vallankumoukseen viehtyneitä diletantteja, jotka olivat myötämielisiä marxismille eksoottisena oppina, jolla oli heille kuitenkin vain vähän tekemistä Yhdysvaltojen kanssa. Heidän päivänsä ovat ohitettu. Nyt sarastaa uusi proletaarisen luokan riippumattoman liikkeen aamukoitto ja samalla – aito marxismi. Tämän lisäksi, Amerikka tulisi saamaan Euroopan kiinni vain muutamalla hyppäyksellä ja jättäisi sen jälkeensä. Edistyksellinen tekniikka ja edistyksellinen yhteiskunnallinen rakenne tulevat kiveämään oman tiensä oppijärjestelmän piiriin. Marxismin parhaat teoreetikot tulevat ilmestymään Amerikan maaperälle. Marxista tulee opastaja amerikkalaisille edistyneille työläisille. Heille tämä lyhennetty esitys Pääoman ensimmäisestä osasta tulee olemaan vain ensiaskel kohti kokonaista Marxia.

KAPITALISMIN IDEAALINEN PEILI

Aikana jolloin Pääoman ensimmäinen osa julkaistiin, brittiläisen porvariston maailmanvaltiutta ei ollut vielä haastettu. Tavaratalouden abstraktit lait luonnollisesti löytävät niiden täydellisimmät ilmentymänsä – eli kaikkein vähäisimmän riippumattomuutensa menneisyyden vaikutuksista – maassa, jossa kapitalismi on saavuttanut kaikkein korkeimman kehitystason. Perustaessaan analyysinsä pääasiassa Englantiin, Marxilla ei ollut näkökulmana ainoastaan Englanti, vaan koko kapitalistinen maailma. Hän käytti Englantia oman aikansa kapitalismin parhaana, senaikaisena peilinä.

Nyt ainoastaan muistot ovat jäljellä brittiläisestä hegemoniasta. Edut sen kapitalistisesta edellä kulkemisestaan ovat muuttuneet sille epäedullisiksi haitoiksi. Englannin teknisestä ja taloudellisesta rakenteesta on tullut vanhentunutta. Maa jatkaa riippuvaisena asemastaan maailman siirtomaaimperiumina, joka on menneisyyden perintöä, pikemminkin kuin aktiivina taloudellisena potentiaalina. Tämä selittää muuten Chamberlainin kristillisen lähimmäisenrakkauden fasismin kansainvälistä gangsterismia kohtaan, joka niin on ihmetyttänyt kaikkia. Englannin porvaristoa ei auta sen ymmärtäminen, että sen taloudellisesta rappeutumisesta on tullut läpikotaisin yhteen sovittamaton sen kansainvälisen aseman kanssa, ja eikä sen että uusi sota uhkaa tuoda mukanaan brittiläisen imperiumin tuhoutumisen. Olennaisesti samankaltainen on Ranskan ”pasifismin” taloudellinen perusta.

Saksa sitä vastoin, on hyödyntänyt nopean kapitalistisen nousunsa historiallisen takapajuisuuden edut, aseistamalla itsensä kaikkein parhaimman Eurooppalaisen tekniikan avulla. Johtuen rajoitetusta kansallisesta alueestaan ja niukoista luonnonvaroistaan, Saksan dynaaminen kapitalismi väistämättä tulee muuttumaan kaikkein räjähdysherkimmäksi tekijäksi, niin kutsutussa maailman voimatasapainossa. Hitlerin epileptinen ideologia on vain heijastunut kuvajainen Saksan epileptisestä kapitalismista.

Lukuisten korvaamattoman arvokkaiden historiallisesta luonteestaan johtuvien etujen lisäksi, Yhdysvallat nauttii suunnattomasti suuremmasta alueellisesta paremmuudestaan ja mittaamattomasti suuremmista luonnonrikkauksista kuin Saksa. Ohitettuaan merkittävästi Iso-Britannian, Pohjois-Amerikan tasavallasta on tämän vuosisadan alussa tullut maailman porvariston päälinnoitus. Täällä kaikki kapitalismiin sisältyvät mahdollisuudet löytävät korkeimmat ilmauksensa. Missään muualla meidän planeetallamme ei porvaristo millään lailla ylitä dollaritasavallan saavutuksia, joista on kehkeytynyt kahdennenkymmenennen vuosisadan kapitalismin kaikkein täydellisin peili. Samoista syistä kuin joilla Marx piti aikanaan parhaimmaksi perustaa esityksensä Englannin tilastollisiin aineistoihin, Englannin parlamentin raportteihin, Englannin ”Sinisiin kirjoihin”, jne., me turvaudumme vaatimattomassa esityksessämme pääasiassa Yhdysvaltain poliittisen ja taloudellisen kokemuksen todistusaineistoon. Se ei olisi vaikeaa, -tarpeetonta sanoakaan – että me voisimme käyttää analogisia tosiasioita ja lukuja minkä tahansa kapitalistisen maan elämästä. Mutta tämä ei lisäisi esitykseen mitään olennaista. Johtopäätökset pysyvät samoina, ainoastaan esimerkit olisivat vähemmän huomiota herättäviä.

Ranskan Kansanrintaman talouspolitiikka on, kuten eräs sen rahoittajista osuvasti ilmaisi, New Dealin mukaelma ”Lilliputeille.” On täysin ilmiselvää, että teoreettisessa analyysissä on suunnattomasti parempi toimia Kyklooppien kuin Lilliputtien suuruusluokassa. Se on juuri Rooseveltin kokeilun koko valtavuus, joka paljastaa sen että ainoastaan ihme voi pelastaa maailmanlaajuisen kapitalistisen järjestelmän. Mutta kävikin vain niin että kapitalistisen tuotannon kehitys, laittoi pisteen ihmeiden tuotannolle. Loitsujen ja rukousten paljoudesta huolimatta, ihmeitä ei koskaan tule. Kuitenkin, on selvää että jos kapitalismin nuortumisen ihme voisi tapahtua ylipäätään missään, se ei tulisi tapahtumaan missään muualla kuin juuri Yhdysvalloissa. Tätä nuortumista ei ole vielä saavutettu. Minkä saavuttamisessa Kykloopit ovat epäonnistuneet, Lilliputit ovat vielä vähemmän kykeneviä sitä toteuttamaan. Tällä perustalla lepää tämä yksinkertainen johtopäätös ja järkisyy meidän ekskursioomme Amerikan talouden piirissä.

EMÄMAAT JA SIIRTOMAAT

”Maa joka on kehittyneempi teollisesti”, kirjoittaa Marx Pääomansa ensimmäisen osan esipuheessa, ”näyttää ainoastaan vähemmän kehittyneen kuvansa omasta tulevaisuudestaan.” Missään tapauksessa tätä ajatusta ei pidä ottaa aivan kirjaimellisesti. Tuotantovoimien kasvua ja syveneviä sosiaalisia ristiriitaisuuksia on epäilemättä paljonkin jokaisessa maassa, joka on lähtenyt porvarillisen kehityksen tielle. Kuitenkin rytmien ja käytäntöjen epäsuhta, joka kulkee läpi kaiken ihmiskunnan kehityksen ja jolla pohjimmiltaan on yhtälailla luonnolliset kuin historiallisetkin syynsä, ei ainoastaan tule erityisen kärkeväksi kapitalismin vallitessa, vaan synnyttää myös monimutkaisen keskinäisen alistuksen, riiston ja sorron riippuvuussuhteen, erilaiset taloudelliset järjestelmät omaavien maiden välille.

Ainoastaan maiden vähemmistö on kulkenut läpi täysin systemaattisen ja loogisen kehityskulun käsityöläisyydestä, manufaktuuriin ja aina tehtaaseen asti, jota Marx käsitteli erittäin yksityiskohtaisessa analyysissään. Kauppa-, teollisuus- ja finanssipääoma valtaa takapajuiset maat ulkoapäin, osittain tuhoten niiden primitiiviset, alkuperäiset talousmuodot ja osittain alistaen ne lännen maailman laajuiseen teollisuus- ja pankkijärjestelmään. Imperialismin ruoskan alla siirtomaat ja puoli-siirtomaat löytävät itsensä pakotetuiksi jättämään huomiotta välissä olevat kehitysvaiheet, samalla joutuen mielivaltaisesti roikkumaan yhdessä tai toisessa vipuvarressa. Intian kehitys ei kopioinut Englannin kehitystä; se oli sille sen täydennyksenä. Kuitenkin, ymmärtääkseen kehityksen yhdistyneen luonteen takapajuisissa ja riippuvaisissa maissa, kuten Intiassa, on aina välttämätöntä muistuttaa mieleensä klassinen systeemi, jonka Marx eritteli Englannin kehityksestä. Arvolaki ohjaa yhtälailla keinottelijan laskelmia Lontoossa, kuin se ohjaa rahaa vaihtavia liiketapahtumia Hyderabadin syrjäisemmillä sivukujilla, paitsi siinä että jälkimmäisessä tapauksessa se ottaa paljon yksinkertaisemmat ja vähemmän salaperäisemmät muodot.

Kehityksen epäsuhtaisuus tuo kehittyneille maille suunnattoman paljon etuja, jotka vaihtelevasta määrin, jatkavat kehittymistään takapajuisten maiden kustannuksella, riistämällä niitä, muuttamalla niitä omiksi siirtomaikseen, ja viimekädessä, tehden niiden pääsyn mahdottomaksi kapitalistisen aristokratian piiriin. Espanjan, Hollannin, Englannin ja Ranskan rikkaudet eivät ole syntyneet pelkästään niiden proletariaatin tuottamasta lisäarvosta, eikä pelkästään niiden pikkuporvariston tuhoon saattamisesta, vaan myös merentakaisten hallinta-alueiden järjestelmällisestä ryöstämisestä. Luokkien riistoa täydentää, ja sen tehokkuus kasvaa kansakuntien riistämisen kautta. Emämaiden porvaristot ovat kykeneviä turvaamaan etuoikeutetun aseman omalle proletariaatilleen, etenkin sen ylemmille kerroksille, maksamalla sille hiukan siirtomaista kerättyjä ylivoittoja. Ilman tätä kaikenlaiset vakaat demokraattiset järjestelmät olisivat täysin mahdottomia. Kaikissa moninaisissa ilmenemismuodoissaan porvarillinen demokratia syntyi, ja jatkaa olemistaan mahdollisena hallitusmuotona vain kaikkein aristokraattisimmille ja ahnaimmin riistäville valtioille. Muinainen antiikin demokratia perustui orjuudelle, imperialistinen demokratia siirtomaiden ryöväämiselle.

Yhdysvallat, jolla ei käytännössä ole melkein yhtäkään siirtomaata, on siitä huolimatta historian kaikkein etuoikeutetuin valtio. Aktiiviset maahanmuuttajat Euroopasta ottivat hallintaansa äärimmäisen rikkaan maanosan, valtasivat parhaat palat Meksikosta ja pakkasivat saaliinaan leijonan osan maailman rikkauksista. Silloin kasatut lihavat varastot ovat vielä nytkin – rappion aikakaudella – yhä edelleen hyödyllisiä rasvaamaan demokratian hammasrattaita ja pyöriä.

Viimeaikainen historiallinen kokemus, samoin kuin teoreettinen analyysi todistavat, että demokratian kehitysaste ja sen vakaus ovat kääntäen verrannolliset luokkaristiriitojen jännittyneisyyden kanssa. Vähemmän etuoikeutetuissa kapitalistisissa valtioissa (Venäjällä, yhtäältä, Saksassa, Italiassa jne. toisaalta) jotka ovat kykenemättömiä synnyttämään runsaslukuista ja vakaata työläisaristokratiaa, demokratia ei ole koskaan kehittynyt suuressa määrin ja on tukehtunut diktatuuriin suhteellisen helposti. Kuitenkin jatkuvasti etenevä kapitalismin halvaustila on valmistelemassa samaa kohtaloa demokratioille, etuoikeutetummille ja rikkaimmille valtioille; ainoastaan erilaisena päivämäärällä. Kontrolloimaton työläisten elinolosuhteiden huonontuminen tekee vähemmän ja vähemmän mahdolliseksi porvaristolle sallia joukoille oikeutta osallistua poliittiseen elämään, edes porvarillisen demokratian rajoitetuissa raameissa. Mikä tahansa muu selitys demokratian poispyyhkimisen prosessin ilmauksille fasismin toimesta, on tosiasioiden idealistista väärentämistä, joko petoksella tai itsepetoksella.

Tuhotessaan demokratiaa vanhoissa kapitalistisissa emämaissa, imperialismi pyrkii samaan aikaan estämään demokratian nousua takapajuisissa maissa. Se tosiasia, ettei uutena aikakautenamme yksikään siirtomaa tai puolisiirtomaa ole saattanut täydelliseksi omaa demokraattista vallankumoustaan – ennen kaikkea maataloudellisissa suhteissa – johtuu kokonaan imperialismista, josta on tullut taloudellisen ja poliittisen edistyksen pääjarru. Ryöstämällä takapajuisten maiden luonnonvaroja ja tarkoituksellisesti estäen niiden itsenäisen teollisen kehityksen, monopolin magnaatit ja heidän hallituksensa samanaikaisesti myöntävät taloudellista, poliittista ja sotilaallista tukea kaikkein taantumuksellisimmille, loismaisimmille, puoli-feudaalisille paikallisille riistäjien ryhmille. Keinotekoisesti luotu maatalouden barbaria on tänään kaikkein uhkaavin vitsaus nykyaikaisessa maailmantaloudessa. Siirtomaakansojen taistelu vapautuksensa puolesta, kehityksen välivaiheiden yli hyppääminen, muuttuu itsessään välttämättömyydeksi taistella imperialismia vastaan, ja tällöin se asettautuu emämaiden proletariaatin rinnalle näiden taistelussa. Siirtomaiden kansannousut ja sodat vuorollaan kääntävät kiviä kapitalismin perustuksista enemmän kuin koskaan, tehden sen uudistumisen ihmeestä mahdottomamman kuin koskaan.

SUUNNITELTU MAAILMANTALOUS

Kapitalismi saavutti kaksi historiallista meriittiä nostamalla tekniikan korkealle tasolle ja sitoen kaikki maailman alueet yhteen taloudellisilla siteillä. Tosin tämän materiaalisena ehtona oli pantata kaikki planeettamme luonnonvarat systemaattiseen hyödyntämiseen. Kuitenkaan, kapitalismi ei ole siinä asemassa, että se kykenisi täyttämään tämän pakottavan tehtävänsä. Sen laajentuminen jatkuu pitäytyen kansallisvaltioiden rajoitteissa, kaikkine niiden tullikamareineen ja armeijoineen. Silti tuotantovoimat ovat jo kauan sitten kasvaneet kansallisvaltion rajojen yli, muuttaen täten sen mikä joskus oli edistyksellinen historiallinen tekijä, sietämättömäksi pakkopaidaksi. Imperialistiset sodat eivät ole mitään muuta kuin tuotantovoimien räjähdyksiä valtion rajoja vastaan, joista on tullut niille liian rajoittavia. Niin sanotulla itsevaltiuden ohjelmalla ei ole mitään tekemistä rajoitettuun omavaraistalouteen palaamisen kanssa. Näyttää ainoastaan siltä että kansallinen perusta on tehty valmiiksi uutta sotaa varten.

Versailles’n rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen uskottiin yleisesti, että maapallo oli melko hyvin jaettu. Mutta myöhemmät tapahtumat ovat toimineet meille muistutuksena siitä, että planeetallamme on yhä vielä alueita, joita ei ole vielä joko ollenkaan ryöstetty tai riittävästi ryöstetty. Italia on orjuuttanut Abessinian. Japani yrittää saada Kiinan haltuunsa. Väsyneenä odottamaan aikaisempien siirtomaidensa palauttamista, Saksa muutti Tšekkoslovakian siirtomaakseen. Italia hyökkäsi Albaniaan. Balkanin niemimaan kohtalo on kysymyksenä auki. Yhdysvallat on levoton ”ulkopuolisten” tunkeutumisesta Latinalaiseen Amerikkaan. Taistelu siirtomaista jatkaa olemistaan erottamattomana osana imperialistisen kapitalismin politiikassa. Riippumatta siitä miten perusteellisesti maailma on jaettu, prosessi ei koskaan lopu, vaan asettaa yhä uudelleen ja uudelleen päivän kysymykseksi maailman alueiden uuden jakamisen, muuttuneiden imperialististen voimasuhteiden linjan mukaisesti. Tämä on tänä päivänä todellinen syy aseistautumiseen, diplomaattisiin selkkauksiin ja sotilasrivistöille.

Kaikki yritykset esittää lähestyvä sota demokratian ja fasismin ideoiden välisenä törmäyksenä, kuuluvat joko huijareiden tai typeryyden valtakuntaan. Poliittiset muodot muuttuvat, kapitalistinen ruokahalu säilyy. Jos fasistinen hallinto pystytetään huomenna Englannin kanaalin jommallekummalle puolelle, – ja tuskin kukaan uskaltautuu tätä mahdollisuutta kieltämään – Pariisin ja Lontoon diktaattorit olisivat aivan yhtä kykenemättömiä heidän siirtomaaomistuksistaan, kuin ovat Mussolini ja Hitler valmiita luopumaan omista siirtomaavaatimuksistaan. Raivoisa ja toivoton taistelu uudesta maailmanjaosta seuraa vastaansanomattomasti kapitalistisen järjestelmän kuoleman kriisistä.

Osittaiset reformit ja tilkkutäkkityöt eivät tule tekemään mitään hyvää. Historiallinen kehitys on tullut yhteen niistä ratkaisevista vaiheista, jolloin ainoastaan joukkojen suora interventio, kykenee pyyhkäisemään tieltään taantumukselliset esteet ja asettamaan uuden järjestelmän perustan. Tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttaminen on ensimmäinen edellytys suunnitelmataloudelle, so. järjen ottaminen käyttöön inhimillisten suhteiden piirissä, ensin kansallisella tasolla ja lopulta koko maailman mitassa. Kun se kerran on alkanut, sosialistinen vallankumous leviää maasta maahan mittaamattomasti suuremmalla voimalla kuin fasismi leviää näinä päivinä. Kehittyneiden maiden esimerkillä ja avustuksella, takapajuiset maat tulevat myös kulkeutumaan sosialismin valtavirtaan. Kaikkialla mätänevät tulliportit tulevat kaatumaan. Vastakkainasettelut jotka repivät Eurooppaa ja koko maailmaa erilleen, tulevat löytämään luonnolliset ja rauhanomaiset ratkaisunsa Euroopan Yhdistyneiden Valtioiden raameissa, kuten vastaavasti myös muissa maailman osissa. Vapautettu ihmisyys tulee kohottamaan itsensä täyteen mittaansa.

Coyoacan, D.F., Meksiko

18. Huhtikuuta 1939

*******************************’**************

Tausta

Tämä teksti – Marxism in Our Time on alkuaan huhtikuulta 1939, ja se on julkaistu aikanaan pamflettina. Se on yksi viimeisistä Trotskin vallankumouksellista marxilaisuutta käsittelevistä kirjoituksista, ennen murhaansa seuraavana vuotena. Käsillä olevan suomennoksen lähteenä on käytetty Marxists Internet Archive – nettisivustoa, johon se on lainattu alkuperäislähteestään In Defence of Marxism –sivustolta. Käännöstyön on suorittanut Mikko Niemi (LumpenProletariat Translations Unc.) lokakuussa 2010 / Marxilainen Työväenliitto (MTL) www.mtl-fi.org.

James P. Cannon: Trotskin muistokirjoitus

Tämä puhe pidettiin Leon Trotskin muistotilaisuudessa Diplomat Hotellissa, New Yorkissa elokuun 28. päivänä 1940. Se julkaistiin ensimmäisen kerran Sosialist Appeal –lehdessä, 7. päivä syyskuuta 1940. Suomennoksen alkutekstin lähteenä on käytetty Marxist Internet Archive -internetsivustoa. Puheen käännöstyön on suorittanut Mikko Niemi (Lumpenproletariat Translations Unc.), Kotkassa lokakuussa 2010, Marxilaisen Työväenliiton (MTL) ja Neljännen Internationaalin (CRFI) toimesta.

Toveri Trotskin koko tietoinen elämä, liittymisestään työväenliikkeeseen venäläisessä Nikolajevin provinssikaupungissa 18 vuoden ikäisenä, aina kuolemansa hetkeen saakka Mexico Cityssä, 42 vuotta myöhemmin, oli omistettu täydellisesti työhön ja taisteluun yhden ainoan keskeisen idean puolesta. Hän edusti työläisten ja kaikkien maailman sorrettujen ihmisten vapauttamista, ja yhteiskunnan muuttamista kapitalismista sosialismiin, yhteiskunnallisen vallankumouksen keinoin. Hänen käsityksissään tämä vapauttava yhteiskunnallinen vallankumous edellyttää työläisten etujoukon vallankumouksellisen poliittisen puolueen menestyksellistä johtoa.

Koko tietoisen elämänsä aikana Toveri Trotski ei kertaankaan poikennut tästä ajatuksesta. Hän ei koskaan kyseenalaistanut sitä, eikä koskaan lopettanut kamppailua sen toteuttamiseksi. Kuolinvuoteellaan, viimeisessä viestissään meille oppilailleen – testamentissaan – hän toi julki luottamuksensa elämänsä johtoajatukseen: ”Kerro meidän ystävillemme, että minä olen varma Neljännen Internationaalin voitosta – Jatkakaa eteenpäin!”

Koko maailma tietää hänen työstään ja hänen testamentistaan. Maailman lehdistön kaapelit ovat kantaneet hänen viimeistä testamenttiaan ja tehneet sen tunnetuksi miljoonille ihmisille maailmassa. Ja mielissään ja sydämissään kaikilla heillä, jotka tänä iltana surevat yhdessä kanssamme ympäri maailmaa, yksi kysymys on päällimmäisenä: Tuleeko liike jonka hän loi ja jota hän innoitti, selviämään hänen kuolemastaan? Kykenevätkö hänen seuraajansa pitämään rivinsä yhtenäisinä, ovatko he kykeneviä toteuttamaan hänen testamenttinsa ja saattamaan todellisuudeksi sorrettujen vapautumisen Neljännen Internationaalin toimesta?

Ilman pienintäkään epäröintiä me annamme myöntävän vastauksen tähän kysymykseen. Nuo viholliset, jotka ennustelivat Trotskin liikkeen tuhoa, ilman häntä, ja nuo heikkoluontoiset ystävät jotka sitä pelkäävät, osoittavat ainoastaan sen, etteivät he ymmärrä Trotskia, mikä hän oli, mitä hän tarkoitti ja mitä hän jätti jälkeensä. Koskaan ei ole surevalle perheelle jätetty yhtä rikasta perintöä, kuin jonka Toveri Trotski, kuten huolehtivainen isä, on jättänyt Neljännen Internationaalin perheelle, edistyksellisen ihmisyyden edunvalvojana. Hän jätti meille valtavan aatteiden perinnön; aatteiden, jotka tulevat kartoittamaan taistelua kohti ihmiskunnan suurta vapaata tulevaisuutta. Trotskin mahtavat ajatukset ovat meidän ohjelmamme ja meidän taistelulippumme. Ne ovat selkeä ohjenuora toimintaan aikakautemme kaikkien monimutkaisuuksien keskellä, ja jatkuva vahvistus sille että me olemme oikeassa ja että meidän voittomme on väistämätön.

Trotski itse uskoi että aatteet ovat maailman suurin voima. Niiden alkuunpanijat voivat tulla tapetuiksi, mutta aatteet, kerran levittyään, elävät omaa elämäänsä. Jos ne ovat paikkansa pitäviä aatteita, ne tulevat löytämään tiensä kaikkien esteiden lävitse. Tämä oli keskeinen, hallitseva käsitys Trotskin ajattelussa. Hän selitti sitä meille monta, monta kertaa. Hän kerran kirjoitti: ”Se ei ole puolue, joka tekee ohjelman (aatteen); Se on ohjelma, joka tekee puolueen.” Henkilökohtaisessa kirjeessään minulle hän kerran kirjoitti: ”Me työskentelemme kaikkein paikkansapitävimmillä ja voimakkaimmilla ajatuksilla maailmassa, ilman riittäviä määrällisiä voimavaroja ja materiaalisia keinoja. Mutta korrektit ajatukset, pitkässä juoksussa, aina voittavat ja saattavat käytettävikseen välttämättömät materiaaliset keinot ja voimavarat.”

Trotski, seuraten Marxia, luotti tämän kanssa siihen, että ”ajatuksesta, joka leviää joukkoihin, tulee materiaalinen voima.” Luottaen tähän, Toveri Trotski ei koskaan epäillyt, etteikö hänen työnsä tulisi elämään hänen jälkeensä. Luottaen tähän, hän pystyi julistamaan kuolinvuoteellaan luottamuksensa Neljännen Internationaalin voittoon tulevaisuudessa, johon ruumiillistui hänen aatteensa. Ne jotka epäilevät tätä, eivät tunne Trotskia.

Trotski itse uskoi, että hänen suurin merkityksensä, hänen suurin arvonsa, ei perustu hänen fyysiseen elämäänsä, ei hänen vaikuttaviin tekoihinsa, jotka jättävät varjoonsa kaikki historian sankarilliset hahmot teossaan ja loistossaan, vaan siihen mitä hän jättäisi jälkeensä, kun salamurhaajat ovat lopulta tehneet työnsä. Hän tiesi että hänen kohtalonsa oli sinetöity, ja hän työskenteli aikaa vastaan jättääkseen kaiken mahdollisen meille, ja meidän kauttamme koko ihmiskunnalle. Koko viimeiset maanpakolaisuutensa 11 vuotta, hän kahlitsi itsensä työpöytään kuin kaleeriorja, ja raatoi – niin kuin ei kukaan meistä tiedä kuinka raadetaan – sellaisella energisyydellä, peräänantamattomuudella ja itsekurilla, jolla vain nerot voivat työskennellä. Hän työskenteli aikaa vastaan purkaakseen kynällään mahtavien aivojensa koko sisällön ja säilyttääkseen sen pysyvässä kirjallisessa muodossa meille, ja niille, jotka tulevat meidän jälkeemme.

Koko Trotski, aivan kuin koko Marx, on säilötty hänen kirjoihinsa, artikkeleihinsa ja kirjeisiinsä. Hänen runsas kirjeenvaihtonsa, joka sisältää joitain hänen kirkkaimpia ajatuksiaan ja hän kaikkein syvimpiä henkilökohtaisia tunteitaan ja näkemyksiään, on nyt kerättävä kokoon ja julkaistava. Kun tämä on tehty, kun hänen kirjeensä on julkaistu hänen kirjojensa, pamflettiensa ja artikkeliensa rinnalla, meitä ja kaikkia niitä jotka liittyvät kanssamme ihmisyyden vapaustaisteluun, tulee Vanha Miehemme yhä meitä auttamaan.

Hän tiesi että, Kremlin hirmuhallitsija, Kain-Stalin, joka oli tuhonnut kokonaisen Lokakuun Vallankumouksen sukupolven, oli merkinnyt hänet salamurhattavaksi ja että tämä tulisi onnistumaan ennemmin tai myöhemmin. Tästä syystä hän työskenteli niin kuumeisesti. Tästä syystä hän kiirehti kirjoittamaan ylös kaiken mikä oli hänen mielessään, saadakseen sen paperille pysyvään muotoon, jossa kukaan ei voisi tuhota sitä.

Eräänä iltana, keskustelin ruokapöydässä erään Vanhan Miehen uskollisen sihteerin kanssa; nuori toveri joka oli ollut hänen palveluksessaan pitkän aikaa ja joka tunsi tämän henkilökohtaisen elämän mitä läheisimmin, elettyään siinä mukana tämän viimeisten pakolaisvuosien ajan. Kehotin häntä kirjoittamaan muistelmansa ilman viivytyksiä. Sanoin: ”Meidän jokaisen on kirjoitettava kaikki mitä me tiedämme Trotskista. Kaikkien on kirjattava ylös muistikuvansa ja vaikutelmansa. Me emme saa unohtaa sitä, että me liikuimme aikamme suurimman hahmon vaikutuspiirissä. Miljoonat ihmiset, tulevat sukupolvet, tulevat olemaan tiedonjanoisia jokaisesta tiedonpalasta, joka sanasta ja jokaisesta vaikutelmasta joka luo valoa häneen, hänen ajatuksiinsa, hänen tavoitteisiinsa ja hänen henkilökohtaiseen elämäänsä.”

Hän vastasi: ”Voin kirjoittaa ainoastaan hänen persoonallisista ominaisuuksistaan, koska olin niitä havainnoimassa; hänen työskentelymetodeistaan, hänen inhimillisyydestään ja jaloudestaan. Mutta minä en voi kirjoittaa mitään uutta hänen ajatuksistaan. Ne ovat jo kirjoitettu. Kaikki mitä hänen oli sanottava, kaikki mitä hänellä oli aivoissaan, on jo paperilla. Hän näyttää päättäväisesti ammentaneen mielensä pohjiaan myöten, ja ottaneen esiin kaiken, antaakseen sen maailmalle kirjoituksissaan. Muistan, että erittäin usein, tavallisessa puheessa jostakin ruokapöydässä esille nousseesta aiheesta, jossa epämuodollinen keskustelu vallitsi, Vanha Mies saattoi ilmaista jotain uusia ja tuoreita mielipiteitä. Melkein poikkeuksetta ruokapöytäkeskustelujen myötävaikutus löysi ilmauksensa hieman myöhemmin kirjasta, artikkelista tai kirjeestä.”

He eivät tappaneet Trotskia yhdellä iskulla; ei silloin kun tämä murhaaja, Stalin agentti löi jäähakun hänen takaraivoonsa. Tämä oli vain viimeinen isku. He tappoivat hänet vähä vähältä. He tappoivat hänet monta kertaa. He tappoivat hänet seitsemän kertaa, kun he tappoivat hänen seitsemän sihteeriään. He tappoivat hänet neljästi kun he tappoivat hänen neljä lastaan. He tappoivat hänet kun he teloittivat hänen vanhat Venäjän Vallankumouksen toverinsa. Hän kuitenkin jatkoi tehtäväänsä kaikesta tästä huolimatta. Vanheten ja sairastellen hän hoippui läpi kaikkien näiden moraalisten, emotionaalisten ja fyysisten iskujen, saattaakseen päätökseen testamenttinsa ihmisyydelle, vielä kun hänellä oli aikaa. Hän keräsi sen kaiken kasaan – jokaisen ajatuksen, jokaisen idean, jokaisen opetuksen menneisyyden kokemuksistaan – kirjaimellisesti kootakseen meille aarteen, aarteen jota eivät koit, eivätkä ruoste pysty syömään.

Tässä on perustavaa laatua oleva ero Trotskin ja muiden suurten toiminnan miesten ja ohimenevien poliittisten johtajien välillä, jotka vaikuttavat suuriin joukkoihin elämänsä aikana. Kyseisten ihmisten valta – melkein kaikkien heidän – on jotain persoonallista, jotain joka ei ole välitettävissä edelleen muille. Heidän vaikutuksensa ei selviä heidän kuolemastaan. Riittää kun muistaa hetken meidän sukupolveamme tai edellistä jo mennyttä: Clemenceau, Hindenburg, Wilson, Theodore Roosevelt, Bryan. Heitä oli suuret joukot seuraamassa ja heihin tukeuduttiin. Mutta nyt he ovat kuolleet; ja kaikki heidän vaikutuksestaan kuoli heidän mukanaan. Jäljellä ei ole muuta kuin monumentteja ja hautajaisten ylistyspuheita. Mikään ei heissä ollut erilaista, paitsi heidän persoonallisuutensa. He olivat opportunisteja, hetken johtajia (leaders for a day – suom. huom.). He eivät jättäneet jälkeensä ihmisiä opastavia ja innoittavia aatteita, kun heidän ruumiinsa olivat muuttuneet tomuksi ja heidän persoonallisuuksistaan oli tullut muisto.

Näin ei ole Trotskin kohdalla. Ei hänen kanssaan. Hän oli erilainen. Hän oli myös suuri toiminnan mies, se on varmaa. Hänen tekonsa ovat erottamattomissa suurimmasta vallankumouksesta ihmiskunnan historiassa. Mutta, toisin kuin opportunistit ja hetken johtajat, hänen tekonsa ovat suurten aatteiden innoittamat, ja nämä aatteet elävät edelleen. Hän ei ainoastaan tehnyt vallankumousta; hän kirjoitti sen historian ja selitti peruslait, jotka määräävät kaikissa vallankumouksissa. Venäjän Vallankumouksen Historiassaan, jota hän piti mestariteoksenaan, hän antoi meille oppaan uusien vallankumousten tekemiseksi, tai pikemminkin, laajentaaksemme maailmanlaajuiseksi vallankumouksen, joka alkoi Lokakuussa 1917.

Trotski, suuri aatteiden mies, oli itse uskollinen silti häntäkin suuremmalle – Marxille. Trotski ei keksinyt tai väittänyt panneensa alulle kaikkein perustavaa laatua olleita ajatuksia, joita hän tulkitsi. Hän rakensi niille perustuksille, jotka pystyttivät yhdeksännentoista vuosisadan suuret perustanlaskijat – Marx ja Engels. Lisäksi, hän kävi Leninin suuren koulun ja oppi häneltä. Trotskin nerous perustuukin hänen niiden aatteiden täydelliseen sisäistämiseen, jotka Marx, Engels ja Lenin jättivät perinnöksi. Hän hallitsi heidän metodinsa. Hän kehitti heidän ideoitaan edelleen nykyaikaisissa olosuhteissa, ja sovelsi niitä mestarillisella tavalla proletariaatin nykyisessä kamppailussa. Jos kykenet ymmärtämään Trotskia, sinun on tiedettävä se, että hän oli Marxin oppilas, ortodoksi-Marxisti. Hän taisteli marxilaisuuden lipun alla 42 vuotta! Viimeisten elinvuosiensa aikana hän laittoi kaiken muun sivuun taistellakseen suuren poliittisen ja teoreettisen taistelun marxilaisuuden puolustamiseksi Neljännen Internationaalin riveissä. Hänen kaikkein viimeisin artikkelinsa, jonka hän jätti työpöydälleen hiomattomassa muodossa, viimeinen artikkeli, jota hän työsti itse, oli marxilaisuuden puolustus nykyajan revisionisteja ja skeptikkoja vastaan. Trotskin voima, ennen kaikkea ja kokonaisuudessaan, oli marxilaisuuden voima.

Haluatko konkreettisen esimerkin marxilaisuuden aatteiden voimasta? Ota huomioon tämä: kun Marx kuoli vuonna 1883, Trotski oli vain neljän vuoden ikäinen. Lenin oli vain neljätoista. Kumpikaan ei voinut tuntea Marxia, tai tietää mitään hänestä. Silti molemmista tuli suuria historian hahmoja johtuen Marxista, koska Marx oli levittänyt ajatuksia maailmalle, jo ennen kuin he olivat syntyneetkään. Nuo ideat elävät omaa elämäänsä. Ne muovasivat Leninin ja Trotskin elämää. Marxin ajatukset olivat heidän kanssaan ja ne ohjasivat heidän jokaista askeltaan, kun he olivat tekemässä historian suurinta vallankumousta.

Täten tulevat Trotskin ajatukset, jotka ovat Marxin ajatusten edelleen kehittelyä, vaikuttamaan meihin, hänen oppilaisiinsa, jotka säilyttävät häntä tänään. Ne tulevat muovaamaan paljon suurempien seuraajajoukkojen elämää, jotka vielä odottavat tulemistaan ja jotka eivät vielä tiedä Trotskin nimeä. Jotkut joista on vielä tuleva suurimpia trotskilaisia, leikkivät tänään koulujen pihoilla. He tulevat ravitsemaan itseään Trotskin ajatuksilla, kuten hän ja Lenin ravitsivat itseään Marxin ja Engelsin aatteilla.

Todellakin, meidän liikkeemme Yhdysvalloissa muotoutui ja kasvoi ylös hänen ajatuksistaan, ilman hänen fyysistä läsnäoloaan, alkuvaiheissa jopa ilman minkäänlaista yhteydenpitoakaan. Trotski oli karkotettuna ja eristettynä Alma Atassa, kun me aloitimme kamppailumme trotskilaisuuden puolesta tässä maassa vuonna 1928. Meillä ei ollut yhteyttä häneen, ja pitkään aikaan emme edes tienneet oliko hän elossa vai kuollut. Meillä ei ollut edes kokoelmaa hänen kirjoituksistaan. Kaikki mitä meillä oli, oli yksi ainoa ajankohtainen dokumentti, hänen ”Kominternin Ohjelmaluonnoksen Kritiikki” (”Critisism of the Draft Program of the Comintern” – Suom. huom.). Se oli tarpeeksi. Tämän yksittäisen dokumentin valossa me näimme tiemme, aloitimme taistelumme äärimmäisellä itseluottamuksella, kuljimme läpi hajaannuksen (split) ilman horjumista, rakensimme kansallisen organisaatiomme puitteet ja perustimme viikoittain ilmestyvän trotskilaisen lehdistön. Meidän organisaatiotamme rakennettiin lujalle perustalle alusta alkaen ja se säilyi lujana koska se oli rakennettu Trotskin ideoille. Kului melkein vuosi, ennen kuin onnistuimme muodostamaan suoran kommunikaatioyhteyden Vanhaan Mieheen.

Samoin oli Neljännen Internationaalin osien kohdalla kautta maailman. Vain erittäin harvat yksittäiset toverit tapasivat Trotskin kasvoista kasvoihin. Silti kaikki he tunsivat hänet; Kiinassa, yli laajojen valtamerien aina Chileen, Argentiinaan ja Brasiliaan; Australiassa, käytännöllisesti katsoen kaikissa Euroopan maissa; Yhdysvalloissa, Kanadassa, Indokiinassa, Etelä-Afrikassa, he eivät koskaan nähneet häntä, mutta Trotskin ajatukset hitsasivat kaikki heidät yhdenmukaiseksi ja kiinteäksi maailman liikkeeksi. Niin tulee jatkumaan myös hänen kuolemansa jälkeen. Täällä ei ole tilaa epäilyksille.

Trotskin paikka historiassa on jo vahvistettu. Hän tulee seisomaan ikuisesti historiallisena eminenssinä yhdessä kolmen muun proletariaatin suuren jättiläisen rinnalla: Marxin, Engelsin ja Leninin. On mahdollista, jopa melko todennäköistä, että ihmiskunnan historiallisessa muistissa hänen nimensä tulee heistä kaikista herättämään lämpimimpiä liikutuksen ja kaikkein sydämellisimpiä kiitollisuuden tunteita, koska hän taisteli niin pitkään vastaan koko vihollisten maailmaa, niin rehellisesti, niin sankarillisesti ja niin suurella epäitsekkäällä omistautumisella.

Vapaan ihmisyyden tulevat sukupolvet tulevat katsomaan taakseen kyltymättömällä mielenkiinnolla meidän hullua taantumuksen, verisen väkivallan ja yhteiskunnallisen muutoksen aikakauttamme, aikakautta joka on yhden yhteiskunnallisen järjestelmän kuolinkamppailua ja toisen synnytystuskia. Kun he näkevät historioitsijan linssien lävitse kuinka ihmisten sorretut joukot kaikkialla hapuilevat, sokaistuina ja sekaisin saatettuina, he tulevat mainitsemaan rajatonta rakkautta tuntien neron nimen, joka valaisi meitä, suuren sydämen joka antoi meille rohkeutta.

Kaikista aikamme suurista miehistä, kaikista niistä julkisuuden hahmoista, joiden puoleen suuret joukot kääntyvät opastuksen toivossa näinä kauheina levottomuuksien aikoina, Trotski yksin selitti asioiden tilaa meille, hän yksin antoi meille valoa pimeyteen. Me olemme menettäneet hänen fyysisen läsnäolonsa innoituksen, hänen viisaat neuvonsa. Kaikki tämä on ainiaaksi mennyttä. Venäjän kansa on kärsinyt kaikkein suurimman iskun. Mutta siitä tosiasiasta huolimatta, että Stalinistinen klikki onnistui yhdentoista vuoden jälkeen tappamaan Trotskin, siitä huolimatta että he joutuivat kurottautumaan ulos Moskovasta, ponnistelemaan äärimmilleen kaikki voimansa ja suunnitelmansa tuhotakseen Trotskin elämän – niin silti suurin todiste on se, että Trotski yhä elää Venäjän kansan sydämissä. He eivät uskoneet valheisiin. He odottivat ja toivoivat hänen paluutaan. Hänen sanansa ovat yhä siellä. Hänen muistonsa on elävänä heidän sydämissään.

Vain muutamaa päivää ennen Toveri Trotskin kuolemaa, Venäjän tiedotuslehden (Russian Bulletin – suom. huom.) toimitus sai kirjeen Riikasta. Se oli lähetetty ennen Latvian liittämistä Neuvostoliittoon. Siinä ilmoitettiin mutkattoman sanoin, että Trotskin ”Avoin kirje Neuvostoliiton työläisille” (”Open Letter to the Workers of USSR” – suom. huom.) oli saavuttanut heidät, ja oli kohottanut heidän sisimpiään rohkeudella ja osoittanut heille tien. Kirjeessä kerrottiin, että Trotskin viesti tullaan muistamaan, sanasta sanaan, ja että se tulee kulkemaan eteenpäin suusta suuhun riippumatta siitä mitä ikinä tapahtuukaan. Me toden totta uskomme, että Trotskin sanat tulevat elämään Neuvostoliitossa pidempään kuin Stalinin verinen hallintokoneisto. Tulevana suurena vapautuksen päivänä, Trotskin viesti tulee olemaan Venäjän kansan taistelutunnuksena.

Koko maailma tietää kuka murhasi Toveri Trotskin. Koko maailma tietää, että kuolinvuoteellaan hän syytti Stalinia ja tämän GPU:ta murhastaan. Salamurhaajan kertomukset itse rikoksen yhteydessä ovat lopullinen todiste siitä, – mikäli lisätodisteita tarvitaan – että murha oli GPU:n työtä. Se oli pikemminkin Moskovan oikeudenkäyntien toistoa; tyhmä poliisimielinen yritys palauttaa lavastusten oikeutus, joka oli jo tuomittu koko maailman silmissä. Salamurhan motiivit nousevat maailmanlaajuisesta taantumuksesta, vallankumouksen pelosta ja petturin vihan ja koston tunteista. Englantilainen historioitsija Macaulay huomautti, että kaikkina aikoina luopiot ovat osoittaneet poikkeuksellista pahansuopaisuutta niitä kohtaan, jotka he ovat pettäneet. Stalinia ja hänen petturijengiään on kalvanut järjetön viha miestä kohtaan, joka muistutti heitä heidän menneisyydestään. Trotski, suuren vallankumouksen symboli, muistutti heitä jatkuvasti tarkoituksista, jotka he olivat hyljänneet ja pettäneet, ja tästä syystä he häntä vihasivat. He vihasivat häntä kaikkien niiden suurien ja hyvien ominaisuuksien tähden, joita hän personoi ja joille he itse olivat täysin vieraita. He olivat päättäneet mihin hintaan hyvänsä päästä hänestä eroon.

Nyt tulen kaikkein kipeimpään kohtaan, ajatukseen joka – siitä olen varma – on meidän kaikkien mielissä. Hetkellä jolloin luimme hyökkäyksen onnistumisesta, olen varma että jokainen meistä kysyi itseltään: emmekö olisi voineet pelastaa häntä edes vähän pidempään? Jos olisimme yrittäneet kovemmin, jos olisimme tehneet enemmän hänen puolestaan – emmekö olisi voineet pelastaa häntä? Rakkaat toverit, älkäämme moittiko itseämme. Toveri Trotski oli tuhon oma ja tuomittu kuolemaan jo vuosikausia sitten. Vallankumouksen petturit tiesivät sen, että vallankumous eli hänessä, traditiossa ja toivossa. Kaikki voimakkaan valtion resurssit oli asetettu toimimaan Stalinin vihasta ja kostonhimosta, ja ne oli suunnattu yhden miehen salamurhaamiseksi, jolla ei ollut resursseja ja vain kourallinen läheisiä seuraajia. Kaikki hänen työtoverinsa oli tapettu; seitsemän uskollista sihteeriä; neljä lastaan. Kuitenkin, siitä tosiasiasta huolimatta, että he määräsivät hänet kuolemaan karkotettuaan hänet Venäjältä, me pelastimme hänet yksitoista vuotta! Ne olivat hänen elämänsä kaikkein hedelmällisimmät vuodet. Ne olivat vuosia joiden aikana hän nousi täyteen kypsyyteen ja omisti itsensä tehtävään tehdä yhteenveto ja luodakseen pysyvä kirjallinen perintö ajatuksiensa ja kokemustensa johtopäätöksistä.

Heidän tylsät poliisimielensä eivät pysty käsittämään, että Trotski jätti parhaat puolet itsestään jälkeensä. Jopa kuolemassaan hän turhautti heitä. Koska se minkä he ennen kaikkea halusivat tappaa – vallankumouksen muistin ja toivon – sen Trotski jätti jälkeensä.

Jos syyllistät itseäsi tai meitä siitä, että tuo murhakoneisto lopulta ylettyi Trotskiin ja löi hänet alas, sinun on muistettava, että on erittäin vaikeaa suojella ketään salamurhaajilta. Murhaaja joka vaanii uhriaan öin ja päivin, hyvin usein onnistuu pääsemään suurimpienkin suojakeinojen lävitse. Edes Venäjän tsaarit tai muut hallitsijat, joita ympäröi kaikki valtion poliisivoimat, eivät kyenneet aina pakenemaan salamurhalta, silloin kun kyseessä olivat pienet päättäväiset terroristijoukkiot, varustettuina kaikkein vähäisimmillä voimakeinoilla. Näin oli useamman kuin kerran Venäjällä esivallankumouksellisina päivinä. Ja tässä Trotskin tapauksessa, kaikki on juuri toisin päin. Kaikki resurssit olivat salamurhaajien puolella. Suuri valtiollinen apparaatti muutettuna murhakoneistoksi, oli yhtä miestä ja muutamaa tämän omistautunutta seuraajaa vastassa. Kun he lopulta pääsivät läpi, meidän täytyy vain kysyä itseltämme, teimmekö kaiken mitä voimme estääksemme tai pitkittääksemme sitä? Kyllä, me teimme parhaamme. Kohtuuden nimissä, meidän on sanottava että me teimme parhaamme.

Viimeisillä viikoilla toukokuun 24. päivän hyökkäyksen jälkeen, me vielä kerran nostimme johtavan komiteamme esityslistalle kysymyksen Toveri Trotskin suojelemisesta. Jokainen toveri oli yhtä mieltä siitä, että tämä oli tärkein tehtävämme, kaikkein tärkein koko maailman joukkojen ja tulevien sukupolvien puolesta, että ennen kaikkea teemme kaiken voitavamme suojellaksemme neromme henkeä, toveriamme, joka auttoi ja ohjasi meitä niin hyvin. Delegaatio puolueen jäseniä teki vierailun Meksikoon. Siitä tulikin viimeinen vierailu. Silloin siellä, keskusteltuamme hänen kanssaan, me hyväksyimme uuden rahankeräys kampanjan vartioston vahvistamiseksi. Me keräsimme rahaa tästä maasta linnoittaaksemme taloa tuhansien dollarien edestä; kaikki jäsenemme ja kannattajamme vastasivat suurilla uhrauksilla ja anteliaisuudella.

Ja silti murhakoneisto tunkeutui läpi. Mutta ne jotka auttoivat vaikka pienimmässäkin mitassa, joko taloudellisesti tai omalla ruumiillisilla ponnisteluillaan, kuten meidän nuoret rohkeat toverimme henkivartiostossa, eivät koskaan tule olemaan pahoillaan siitä, mitä he tekivät suojellakseen tai auttaakseen Vanhaa Miestä.

Sillä tunnilla, jolloin Toveri Trotski lopulta iskettiin alas, olin palaamassa junalla erikoismatkalta Minneapolisista. Olin mennyt sinne tarkoituksena järjestää uusia ja erityisen päteviä tovereita matkustamaan ja vahvistamaan Coyoacan’n vartiostoa. Kotimatkalla istuin junanvaunussa, tuntien suurta tyydytystä että matkan tehtävä oli suoritettu ja vartioston vahvistaminen oli järjestetty.

Sitten, junan kulkiessa halki Pennsylvanian noin neljän aikaan aamulla, tuotiin aikaisia sanomalehtiä uutisineen siitä, kuinka salamurhaajan oli onnistunut läpäistä puolustuksen ja lyömään hakun Toveri Trotskin aivoihin. Se oli hirvittävän päivän alku, surullisimman meidän elämässämme, kun odotimme tunti tunnilta, samalla kun Vanha Mies taisteli viimeistä taisteluaan ja kamppaili turhaan kuolemaa vastaan. Mutta edes silloin, suurimman surun hetkellä, kun saimme murheellisen viestin kaukopuhelimen välityksellä: ”Vanha Mies on kuollut”, edes silloin emme antaneet itsellemme lupaa pysähtyä itkemään. Me heittäydyimme välittömästi työhön puolustaaksemme hänen muistoaan ja viemään eteenpäin hänen testamenttiaan. Ja me työskentelimme kovemmin kuin koskaan ennen, koska ensimmäisen kerran tajusimme täysin tietoisesti se, että meidän oli nyt tehtävä kaikki itse. Me emme voi enää turvautua Vanhaan Mieheen. Mikä on tehtävä nyt, on se meidän tehtävä. Tässä on se työn henki, jota me joudumme tekemään tästä eteenpäin.

Maailman kapitalistiset herrat ymmärsivät vaistonvaraisesti Trotskin nimen merkityksen. Sorrettujen ystävä, vallankumousten tekijä, oli inkarnaatio kaikesta siitä mitä he vihaavat ja pelkäävät! Jopa kuolemassaankin he häntä parjasivat. Heidän lehdistönsä roiski likaa hänen nimensä päälle. Hän oli koko maailman maanpakolainen taantumuksen aikana. Yksikään ovi ei avautunut hänelle missään muualla paitsi Meksikon Tasavallassa. Se tosiasia että Trotski lukittiin ulos kaikista kapitalistisista maista, kumoaa itsessään kirkkaimmin kaikki Stalinin panettelut, kaikki heidän inhottavat syytöksensä siitä, että hän olisi pettänyt vallankumouksen ja siitä että hän olisi kääntynyt pois työläisistä. He eivät koskaan onnistuneet vakuuttamaan kapitalistista maailmaa tästä. Ei pieneksi hetkeksikään.

Kapitalistit – kaiken sorttiset – pelkäävät ja vihaavat jopa hänen ruumistaan! Suuren demokratiamme ovet ovat auki monille poliittisille pakolaisille, tietenkin. Kaiken sorttiset taantumukselliset; demokraattiset roistot, jotka ovat hylänneet ja pettäneet omat kansansa; monarkistit, ja jopa fasistit – he ovat kaikki toivotettu tervetulleiksi New Yorkin satamaan. Muttei edes sorrettujen ystävän kuollut ruumis voi löytää turvapaikkaa täältä! Me emme tule unohtamaan tätä! Me tulemme hautomaan suruamme lähellä sydämiämme ja sopivan ajan tullen, me tulemme ottamaan kostomme!

Suuri ja mahtava Rooseveltin ja Hullin demokratia ei voinut antaa meidän tuoda hänen ruumistaan haudattavaksi. Mutta hän on täällä tästä huolimatta. Kaikki meistä tuntevat, että hän on tänään tässä salissa kanssamme – ei pelkästään suuret ajatuksensa, vaan myös, erityisesti tänä iltana, muistoinamme hänestä ihmisenä. Meillä on oikeus tuntea ylpeyttä, että aikakautemme paras ihminen, suurin mieli, voimakkain ja kaikkein uskollisin sydän kuuluu meille. Luokkayhteiskunta jossa elämme, ylistää roistoja, huijareita, oman edun tavoittelijoita, valehtelijoita ja ihmisten sortajia. Pystyt tuskin nimeämään rappeutuvan luokkayhteiskunnan älyllistä edustajaa, suuremmassa tai pienemmässä määrin, joka ei olisi surkuteltavan tekopyhä tai halveksittava pelkuri, tuntien mielenkiintoa ainoastaan henkilökohtaisiin liiketoimiinsa ja keskittyen pelastamaan oman arvottoman nahkansa. Mikä surkea ihmisten heimo he ovatkaan. Heillä ei ole rehellisyyttä, ei innoitusta, ei mitään kerta kaikkiaan. Heillä ei ole yhtäkään miestä joka kykenisi iskemään kipinöitä nuorison sydämiin. Meidän vanha miehemme oli tehty paremmasta aineksesta. Meidän Vanha Miehemme oli rakennettu täydellisen erilaisesta aineksesta. Hän kohosi näiden pygmien keskeltä moraalisella suuruudellaan.

Toveri Trotski ei ainoastaan taistellut uuden, ihmisten väliseen solidaarisuuteen perustuvan sosiaalisen järjestyksen puolesta tulevana tavoitteena; hän eli jokaisen päivän elämästään sen korkeampien ja jalompien standardien mukaan. He eivät antaneet hänen olla minkään maan kansalainen. Mutta, tosiasiassa, hän oli paljon tätä enemmän. Hän oli jo valmiiksi, mieleltään ja käytökseltään, tulevaisuuden kommunistisen yhteiskunnan kansalainen. Tämä muisto hänestä ihmisenä, toverina, on paljon arvokkaampi kuin kulta tai jalokivet. Me hädin tuskin kykenimme ymmärtämään että tämän kaltainen mies elää keskuudessamme. Me jokainen olemme napattuina luokkayhteiskunnan teräsverkossa, kaikkine sen epätasa-arvoisuuksineen, ristiriitoineen, sovinnaisuuksineen, väärine arvoineen ja valheineen. Luokkayhteiskunta myrkyttää ja korruptoi kaiken. Me olemme sen mitätöimiä, kierouttamia ja sokeuttamia. Me pystymme vain vaikeasti kuvittelemaan millaisia ihmissuhteet tulevat olemaan ja käsittämään millainen inhimillinen persoonallisuus tulee olemaan vapaassa yhteiskunnassa.

Trotski antoi meille ennakoivan esikuvan. Hänessä, hänen persoonallisuudessaan miehenä, ihmisolentona, saimme nähdä vilauksen siitä millainen kommunistinen ihminen tulee olemaan. Tässä muistossa hänestä ihmisenä ja toverina on suurin vakuutemme voittamattomuudesta, tavoitellessamme ihmisten välistä solidaarisuutta. Meidän kauheana aikakautenamme moni asia tulee katoamaan. Kapitalismi ja kaikki sen sankarit tulevat katoamaan. Stalin ja Hitler, Roosevelt ja Churchill, ja kaikki valheet ja epäoikeudenmukaisuudet ja tekopyhyys joita nämä merkitsevät, tulevat katoamaan veressä ja tulessa. Mutta kommunistisen ihmisen henki jota Toveri Trotski edusti, ei tule katoamaan.

Kohtalo on tehnyt meistä, tavallisista ihmisistä, Toveri Trotskin kaikkein välittömimmät seuraajat. Meistä tulee nyt hänen perillisiään ja me ryhdymme tehtävään toteuttaaksemme hänen testamenttinsa. Hän luotti meihin. Hän vakuutti meille viimeisissä sanoissaan, että me olemme oikeassa ja että me tulemme voittamaan. Me tarvitsemme ainoastaan luottamusta itseemme ja aatteisiin, perinteeseen ja muiston jonka hän meille perinnöksemme jätti.

Olemme hänelle kaiken velkaa. Me olemme hänelle velkaa oman poliittisen olemassaolomme, oman ymmärryksemme ja uskomme tulevaisuuteen. Me emme ole yksin. Maailman kaikissa osissa on meidän kaltaisiamme. Muistakaa aina tämä. Me emme ole yksin. Trotski on kouluttanut oppilaiden kaadereita useammassa kuin kolmessakymmenessä maassa. He ovat vakuuttuneita luihin ja ytimiin oikeudestaan voittoon. He eivät tule hoipertelemaan. Emmekä mekään tule hoipertelemaan. ”Olen varma Neljännen Internationaalin voitosta!” Niin sanoi Toveri Trotski elämänsä viimeisinä hetkinä. Täten olemme siis varmoja.

Trotski ei koskaan epäillyt, emmekä mekään koskaan epäile sitä, aseistettuna hänen aseillaan, hänen aatteillaan, me tulemme johtamaan maailman sorretut joukot sodan verisestä sekamelskasta uuteen sosialistiseen yhteiskuntaan. Tämä on täällä tänä iltana meidän muistolahjamme Toveri Trotskin haudalle.

Ja täällä hänen haudallaan, me myös todistamme sen, ettemme koskaan tule unohtamaan hänen lähtökäskyään – että me suojaamme ja huolella vaalimme hänen soturivaimoaan, hänen uskollista kumppaniaan kaikissa hänen taisteluissaan ja vaelluksillaan. ”Pitäkää hänestä huoli” hän sanoi, ”hän on ollut kanssani useita vuosia.” Kyllä, me tulemme huolehtimaan hänestä. Ennen mitään muuta, me pidämme huolen Nataliasta.

Tulemme nyt jäähyväistemme viimeiseen osaan, suurimmalle toverillemme ja opettajalle, josta on nyt tullut meidän kaikkein suurin marttyyrimme. Me emme kiellä surua joka puristaa meidän jokaisen sydämiä. Mutta meidän surumme ei ole lamauttavaa, tuskaa joka heikentäisi tahtoamme. Se on karkaistunut raivolla ja vihalla ja päättäväisyydellä. Meidän tulee muuttaa se taisteluenergiaksi jatkaaksemme Vanhan Miehen taistelua. Sanokaamme hänelle jäähyväiset tavalla, joka on arvollinen hänen seuraajilleen, kuin hyvät sotilaat Trotskin armeijassa. Ei ryömien heikkoudesta ja epätoivosta, vaan suorana seisten, kuivin silmin ja puristetuin nyrkein. Taistelun ja voiton laulu huulillamme. Luottamuksemme laululla Trotskin Neljännelle Internationaalille, Kansainväliselle Puolueelle, joka tulee olemaan ihmiskunta.

Suomennos 2.10.2010.

M.Niemi / Marxilainen Työväenliitto

Minun korkea (ja yhä kohoava) verenpaineeni harhauttaa heitä jotka ovat lähelläni, koskien tosiallista terveydentilaani. Olen aktiivinen ja työkykyinen, mutta epäilemättä loppu on lähellä. Nämä rivit tehtäköön julkisiksi kuolemani jälkeen.

Minun ei ole tarpeellista tässä kumota jälleen kerran Stalinin ja hänen agenttiensa typeriä ja halpamaisia herjauksia; vallankumouksellisessa kunniassani ei ole yhtä ainoaa tahraa. En ole koskaan lähtenyt, sen enempään epäsuoriin kuin suoriinkaan kulissien takaisiin neuvotteluihin työväenluokan vihollisten kanssa. Tuhannet Stalinin vastustajat ovat tuhoutuneet samanlaisten valheellisten syytösten uhreina. Uudet vallankumoukselliset sukupolvet tulevat palauttamaan heidän poliittisen kunniansa ja käsittelemään Kremlin teloittajia heidän ansioidensa mukaisesti.

Kiitän lämpimimmin ystäviä, jotka pysyivät minulle uskollisina elämäni kaikkein vaikeimpina tunteina. En nimeä ketään erityisesti, koska en voi nimetä heitä kaikkia.

Kuitenkin, pidän itseni oikeutettuna tekemään yhden poikkeuksen kumppanini Natalia Ivanovna Sedovan kohdalla. Sen ilon lisäksi, jota olen tuntenut taistelijana sosialismin puolesta, kohtalo on antanut minulle ilon olla hänen puolisonsa. Melkein neljänkymmenen vuoden yhteisen elämämme ajan, hän on pysynyt ehtymättömänä rakkauden, jalomielisyyden ja hellyyden lähteenä. Hän on läpikäynyt suuren kärsimyksen, erityisesti elämämme viimeisinä aikoina. Mutta löydän hieman lohtua siitä tosiasiasta, että hän kokenut myös ilon päiviä.

Neljäkymmentäkolme vuotta tietoisesta elämästäni olen pysynyt vallankumouksellisena; neljäkymmentäkaksi vuotta näistä olen taistellut Marxismin lipun alla. Jos minun olisi aloitettava kaikki uudelleen, yrittäisin tietysti välttää tämän tai tuon virheen, mutta elämäni yleislinja tulisi silti säilymään muuttumattomana. Tulen kuolemaan proletaarisena vallankumouksellisena, marxilaisena, dialektisena materialistina, ja tästä johtuen, leppymättömänä ateistina. Minun uskoni ihmiskunnan kommunistiseen tulevaisuuteen ei ole vähemmän palava; itse asiassa, se on lujempi tänään, kuin se oli nuoruuteni päivinä.

Natasha on juuri tullut pihamaalta ikkunan äärelle ja avannut sen levälleen, jotta ilma pääsisi vapaammin virtaamaan huoneeseeni. Näen hohtavan vihreän kaistaleen nurmea muurin edustalla, ja puhtaan sinisen taivaan sen yläpuolella, ja auringonvaloa kaikkialla. Elämä on kaunis. Annetaan tulevien sukupolvien puhdistaa se kaikesta pahasta, sorrosta, ja väkivallasta ja nauttia siitä täydellisesti.

Leon Trotski

Meksiko 27. Helmikuuta 1940

Jälkilisäyksiä on liitetty maaliskuun 3. päivänä 1940, koskien pääasiassa sitä, mitä pitäisi tapahtua hänen sairautensa mahdollisesti pahetessa. Se päättyy seuraaviin sanoihin:

”… Mutta mitkä tahansa ovatkaan kuolemani olosuhteet, tulen kuolemaan horjumattomana uskossani kommunistiseen tulevaisuuteen. Tämä uskoni ihmisen ja hänen tulevaisuuteensa antaa minulle jopa nyt senkaltaista vastustuskykyä, jota ei mikään uskonto voi antaa.”

Suomennos: M.Niemi, Kotkassa 5.10.2010. Marxilainen Työväenliitto (MTL)

Käsillä olevassa kirjoituksessaan Trotski paneutui luokkataistelun moraalisiin ideologisen tason kysymyksiin aikana, jolloin kansainvälisen työväenliikkeen yhtenäisyys oli heikko reformistien, stalinistien, imperialistisen suurpääoman ja useissa maissa valtaan nousseen fasismin hajotustyön johdosta. Erityisesti hän suuntasi käsittelynsä marxilaisuuden teoreettista väärentämistä kohtaan yhteiskunnallisen moraalisen rappion aikakaudella, jolloin eri maiden sosiaalishovinistiset ja reformistiset työväenjohtajat olivat lyöttäytyneet yhteen kapitalistisen yhteiskunnan etupiirien kanssa imperialistisen sodan valmistelutyöhön, taistellen yhdessä työväenluokan vallankumouksellista marxilaista vasemmisto-oppositiota vastaan. Tähän hajotustyöhön osallistui täydellä innolla toisaalta myös Stalinin byrokratia. Trotski analysoi kirjoituksessaan kyseisten tahojen moraalista tilaa, heidän keinojaan ideologisen tason taistelussa, tuoden samalla julki sen perustavaa laatua olevan tosiasian, että keskenään antagonistisessa suhteessa olevien luokkien yhteiskunnallisessa kamppailussa, yhteiskunnassa vallitseva moraali edustaa aina hallitsevan luokan intressejä ja pyrkimystä estää sorrettua luokkaa vapautumasta. Toisin sanoen, luokasta riippumatonta moraalia ei ole, eikä voi olla olemassa.

Kirjoitus on osa aikansa vilkasta lehdistössä käytyä polemiikkia, eikä suomentajalla ollut mahdollisuutta käyttää alkuperäisiä lähteitä käännöstyönsä tueksi. Jo historiaan jääneisiin tapahtumaketjuihin ja henkilöihin elimellisesti liittyvästä poleemisesta luonteestaan huolimatta, kirjoitus valaisee ytimekkäällä tavalla sen moraalisen rappiotilan taustoja ja dynamiikkaa, joka sittemmin on hallinnut kansainvälisen työväenliikkeen oikean laidan reformistis-opportunistista luokkasopulinjaa ja joka olennaisesti oli stalinistisen byrokratian nousun ja Neuvostoliiton kaatumisen moraalis-ideologinen perusta. Tämä samainen moraalinen viemäri pulppuaa nykyisin täydellä teholla mm. kapitalistisen valtamedian toimesta, turvatakseen imperialistisen pääoman etupiirien hegemonian, pitämällä laajat työväenliikkeen kerrokset moraalisessa horrostilassa. Toisin kuin nykyisin niin usein kuulee väitettävän porvarillisesti ajattelevien taholta, luokkataistelu ei suinkaan ole loppunut vaan se tulee tulevaisuudessa alati kärjistymään. Koska yhteiskunnan taloudellinen perusta on pysynyt perusteiltaan muuttumattomana, myöskään periaatteellisia tai laadullisia mullistuksia sen ideologisen tason ilmiöissä ei ole tapahtunut. Moraali on luokkataistelun funktio ja täten sille alisteinen, ei siitä erillään jossain korkeuksissa, kaiken tapahtumisen ulkopuolella oleva ihmisyyden Olympos.

Se mikä tässä Leon Trotskin vuonna 1938 tekemässä analyysissä on olennaisinta, on myös sen ajattominta sisältöä. Niin kauan kuin kapitalistinen tuotantotapa kykenee jatkamaan riutuvaa olemassa oloaan, myöskään ei poistu porvarillinen tarve sen ylläpitämiseen liittyvään moraaliseen sumutukseen. Tämän sumutuksen sisäisestä dynamiikasta ja luokkaperusteista kirjoitus antaa siinä määrin loistavan kuvauksen, että suomentaja näkisi kernaasti kirjoituksen päätyvän vaikkapa yliopistoihin kaikille pakolliseksi johdatukseksi moraalifilosofian perusteisiin.

Suomennostyössä kohtasin monia vaikeuksia, liittyen erityisesti puutteelliseen historiallisen viitekehyksen tuntemukseeni, mutta myös vaikeuksiin Trotskin korkeatasoisen kielikuvia ja sanojen monimerkityksellisyyttä ironisesti hyödyntävän kielen kääntämisessä suomeksi, niin että tekijän tyyli säilyisi mahdollisimman hyvin käännöksessä, asiasisällön siitä kuitenkaan kärsimättä. Jätän lukijan arvioitavaksi miten olen tässä onnistunut. Jouduin turvautumaan joissakin kohdin melko vapaaseen käännökseen. Virheistä ja kielikukkasista olen luonnollisesti yksin vastuussa.

Kotkassa 24.4.2010

Mikko Niemi

Marxilainen TyöväenLiitto

LEON TROTSKI, v. 1938: LEON SEDOFFIN MUISTOLLE

Alkuteksti, Their Morals and Ours, on julkaistu alun perin The New International –lehdessä (Vol. IV, Nro 6, Kesäkuu 1938). The New International oli Sosialistisen Työväenpuolueen (Sosialist Workers Party), kansainvälisen vasemmisto-opposition yhdysvaltalaisten tukijoiden teoreettinen julkaisu. Tekstin on alkuperäislähteestä uudelleen kirjoittanut verkkoon, Trotsky Internet Archiveen online-versioksi David Walters vuonna 1996 ja tämän tekstin pohjalta kääntänyt Suomen kielelle Mikko Niemi (LumpenProletariat Translations Unc.), Kotkassa huhtikuussa 2010. Tämän suomennoksen tekijänoikeudet omistaa Marxilainen Työväenliitto – MTL.   www.mtl-fi.org

MORAALINEN LIKALIEMI

Voittoisan taantumuksen aikakaudella, herrat demokraatit, sosialidemokraatit, anarkistit ja muut ”vasemmiston” leirin edustajat alkoivat tihkua kaksin verroin runsaammin moraalista likalientä, samaan tapaan kuin ihmiset, jotka hikoilevat kaksin verroin ollessaan peloissaan. Mukaillen kymmentä käskyä tai vuorisaarnaa, nämä moralistit suuntaavat itsensä, ei niinkään paljon voittoisaa taantumusta kohden, kuin niitä vallankumouksellisia kohtaan, jotka ovat sen vainonalaisina, ja jotka ”raaoilla” ja ”epämoraalisilla” periaatteillaan ”yllyttävät” taantumusta ja antavat sille moraalisen oikeutuksen. Lisäksi he määrittelevät yksinkertaiset mutta varmat keinot välttää taantumusta: on välttämätöntä ainoastaan yrittää kovasti ja elvyttää itsensä moraalisesti. Vapaasti saatavilla olevia näytteitä siveellisestä täydellisyydestä niitä kaipaaville ovat kaikki omia etujaan ajavien ryhmittymien toimitukset tuottaneet.

Tämän valheellisen ja mahtipontisen saarnan luokkaperusta on intellektuaalisessa pikkuporvaristossa. Sen poliittinen perusta – heidän kyvyttömyydessään ja sekaannuksessaan etenevän taantumuksen edessä. Sen psykologinen perusta – heidän vaivannäkönsä oman huonommuuden tunteensa voittamiseksi, naamioituminen profeetalliseen partaan.

Moralisoivan poroporvarin suosikkimenetelmä on niputtaa yhteen taantumuksen ja vallankumouksen menettelytavat. Hän saavuttaa menestystä tällä menetelmällä turvautumalla muodollisiin vastaavuuksiin. Hänelle tsarismi ja bolshevismi ovat kaksoset. Kaksoset on keksitty niin ikään fasismista ja kommunismista. Luetteloon on koottu yleisiä luonteenpiirteitä katolilaisuudesta – tai tarkemmin sanoen, jesuiittalaisuudesta – ja bolshevismista. Hitler ja Mussolini käyttivät omalla puolellaan hyväkseen täysin samaa metodia, tuoden julki, että liberalismi, demokratia ja bolshevismi edustavat ainoastaan yhden ja saman pahan erilaisia ilmauksia. Käsitys siitä, että stalinismi ja trotskilaisuus ovat ”olennaisesti” yksi ja sama asia, nauttii nyt liberaalien, demokraattien, hurskaiden katolilaisten, idealistien, pragmatistien ja anarkistien yhteisestä hyväksynnästä. Jos stalinistit ovat kykenemättömiä kiinnittymään tähän ”kansanrintamaan”, se johtuu ainoastaan siitä, että he ovat kuin vahingossa puuhailleet trotskilaisten tuhoamisen parissa.

Perustavanlaatuinen piirre näissä lähestymistavoissa ja rinnastuksissa lepää niiden täydellisessä, erilaisten virtausten materiaalisen perustan, eli niiden luokkaluonteen sekä objektiivisen historiallisen roolin ilmausten huomioon jättämisessä. Sen sijaan ne arvioivat ja luokittelevat erilaisia virtauksia, niiden ulkonaisten ja toissijaisten ilmenemismuotojen perusteella, useimmiten lähtien niiden suhteesta yhteen tai toiseen abstraktiin periaatteeseen, jolla annettuna luokitusperusteena on erityistä pätevyysarvoa (professional value – suom. huom.). Näin ollen Rooman paavin mielestä, vapaamuurarit ja darwinistit sekä marxilaiset ja anarkistit ovat kaksosia, koska kaikki heistä rienaavasti kieltävät saastattoman sikiämisen. Hitlerille liberalismi ja marxilaisuus ovat kaksosia siksi, koska ne jättävät huomiotta ”veren ja kunnian”. Demokraatille fasismi ja bolshevismi ovat kaksosia siksi, etteivät ne kumartele yleisen äänioikeuden edessä. Ja niin edelleen.

Epäilemättä yllä mainituilla virtauksilla on tiettyjä yhteisiä piirteitä. Mutta asian olennainen ydin on siinä tosiasiassa, ettei ihmiskunnan evoluutio itsessään kulu loppuun sen enempää yleisestä äänioikeudesta, ei ”verestä ja kunniasta” kuin saastattoman sikiämisen opinkappaleestakaan. Historiallinen prosessi ilmenee ensisijaisesti luokkataistelussa: sen lisäksi eri luokat voivat eri päämäärien nimissä, tietyissä tapauksissa, käyttää samankaltaisia keinoja. Olennaisesti se ei muuten voisi ollakaan. Armeijat taistelussa ovat keskenään aina enemmän tai vähemmän symmetrisiä; siellä missä niillä ei ole mitään yhteistä taistelumenetelmissään, ne eivät myöskään kykene aiheuttamaan toisilleen iskuja.

Oppimaton talonpoika tai kauppias, ymmärtämättä sen enempää proletariaatin ja porvariston kamppailun alkuperää kuin merkitystäkään, löytäen itsensä kahden tulen välistä, tulee hän suhtautumaan molempiin sotaisiin leireihin yhtäläisellä vihamielisyydellä. Ja keitä ovat nämä kaikki demokraattiset moralistit? Välikerrosten ideologeja, jotka ovat pudonneet tai pelkäävät putoavansa kahden tulen väliin. Pääasialliset luonteenpiirteet tämän tyyppisille profeetoille ovat vieraantuminen suurista historiallisista liikkeistä, paatunut konservatiivinen mielenlaatu, omahyväinen ahdasmielisyys ja kaikkein primitiivisin poliittinen pelkuruus. Enemmän kuin mitään muuta, moralistit toivovat että historian pitäisi jättää heidät rauhaan mitättömien kirjojensa, pikku aikakauslehtiensä, lehdentilaajiensa, yleisen mielipiteen ja moraalisten kaunokirjoitusvihkojensa pariin. Mutta historia ei jätä heitä rauhaan. Se kahlitsee heidät milloin vasemmalta, milloin oikealta. Selvästi ilmaisten – taantumus ja vallankumous, tsarismi ja bolshevismi, kommunismi ja fasismi, stalinismi ja trotskilaisuus – ovat kaikki kaksosia. Kuka epäilee tätä, voi tunnustella näiden moralistien kallojen symmetrisiä muhkuroita, niin vasemmalta kuin oikealtakin puolen.

MARXILAINEN EPÄMORAALISUUS JA IKUISET TOTUUDET

Kaikkein suosituin ja eniten vaikuttava bolshevikkien ”epämoraalisuutta” (”amoralism” –suom. huom.) vastaan suunnattu syytös perustaa lähtökohtansa niin sanottuun bolshevismin häikäilemättömyyden (Jesuitical – suom. huom.) maksimiin: ”Tarkoitus pyhittää keinot.” Tästä ei ole vaikeaa päästä seuraavaan johtopäätökseen: koska trotskilaiset, kuten muutkaan bolshevikit (marxilaiset) eivät tunnusta eettisiä periaatteita, tästä johdonmukaisesti seuraa ettei ole ”periaatteellista” eroa trotskilaisuuden ja stalinismin välillä Q.E.D.¹

Eräs läpeensä vulgaari ja kyyninen amerikkalainen kuukausijulkaisu teki tutkimusta bolshevismin moraalifilosofiasta kyselylomakkeella. Lomake, kuten tavallista, palveli samanaikaisesti mainonnallisia ja eettisiä päämääriä. Asialla jäljittelemätön H.G. Wells, jonka suurista luuloistaan itseään kohtaan vie voiton ainoastaan hänen homeerinen itsetyytyväisyytensä, joka ei ole suinkaan hidastanut häntä samaistumasta (solidarizing – suom.huom.) yleisen mielipiteen taantumuksellisiin hienostelijoihin. Tässä kaikki loksahtaa paikoilleen. Mutta jopa nekin osanottajat, jotka pitävät välttämättömänä puolustaa bolshevismia tekevät samoin, enemmistössä tapauksia ei kuitenkaan ilman arkailevia välttelyjä (Eastman): marxilaisuuden periaatteet ovat – tietysti – huonoja, mutta bolshevikkien keskuudessa on kuitenkin, kaikesta huolimatta, kunnioitettavia ihmisiä. Tosiasiassa, tämänkaltaiset ”ystävät” ovat paljon vaarallisempia kuin viholliset.

Pitäisikö meidän huoletta ottaa herrat naamionriisujat (Unmaskers – suom. huom.) vakavasti, silloin voisimme ennen muuta kysyä heiltä: mitkä ovat teidän omat eettiset periaatteenne?

Tässä on kysymys, johon vain harvoin saa vastauksen. Olettakaamme hetken, etteivät sen enempää henkilökohtaiset kuin yhteiskunnallisetkaan päämäärät voi oikeuttaa keinoja. Tällöin ilmeisesti on välttämätöntä etsiä kriteereitä historiallisen yhteiskunnan ulkopuolelta ja niistä tarkoituksista, jotka nousevat sen kehityksestä. Mutta mistä? Jos ei maan päältä, niin sitten taivaista. Jumalallisista ilmoituksista paavit saivat selville virheettömät moraaliset kriteerit jo kauan aikaa sitten. Mitättömät maalliset paavit puhuvat ikuisista moraalisista totuuksista nimeämättä niiden alkulähdettä. Kuitenkin, me olemme oikeutettuja seuraavaan johtopäätökseen: koska nämä totuudet ovat ikuisia, niiden on täytynyt olla olemassa, ei vain ennen puoliapinan / puoli-ihmisen ilmaantumista maan päälle, vaan myös ennen aurinkokunnan kehittymistä. Mistä ne ovat sitten saaneet alkunsa? Ikuisten moraalisääntöjen teoria ei voi millään lailla selviytyä ilman jumalaa.

Anglosaksisen tyypin moralistit, ainakaan niin kauan kuin he eivät rajoita itseään rationalistiseen utilitarismiin, porvarillisen kirjanpidon etiikkaan, näyttäytyvät tietoisina tai tiedostamattomina varakreivi Shaftesburyn oppilaina, joka 18. vuosisadan alussa (!) johti moraaliset arvostelmat erityisestä ”moraaliaistista” joka oli ilmeisesti kerralla ja kokonaisuudessaan annettu ihmiselle. Yli-luokkainen (Supra-class – suom. huom.) etiikka väistämättä johtaa erityisen, ”moraaliaistin”, ”tietoisuuden”, substanssin tunnustamiseen jonkinlaiseksi absoluutiksi, joka ei ole mitään muuta kuin filosofisesti pelkurimainen valenimitys jumalalle. ”Päämäärien” riippumattomuus, so. yhteiskunnasta, moraalista, milloin johdamme sen ikuisista totuuksista tai ”ihmisluonnosta”, osoittautuu loppujen lopuksi ”luonnonteologian” erääksi muodoksi. Taivas pysyy ainoana linnoitettuna paikkana sotilasoperaatioille dialektista materialismia vastaan.

Viime vuosisadan lopulla Venäjällä nousi kokonainen koulukunta ”marxisteja” (Struve, Berdyaev, Bulgakov ja muut), jotka toivoivat täydentävänsä Marxin opetukset itseriittoisella, so. yli-luokkaisella moraaliperiaatteella. Nämä ihmiset aloittivat, – tietysti – Kantista ja kategorisesta imperatiivista. Mutta mihin he päätyivät? Struve on nyt eläkkeelle jäänyt, Krimiläisen baroni Wrangelin ministeri, ja kirkon uskollinen lapsi; Bulgakov on ortodoksi pappi; Berdyaev tulkitsee Ilmestyskirjaa muilla kielillä. Nämä muodonmuutokset, jotka näyttävät odottamattomilta ensi silmäyksellä, eivät ole ollenkaan selitettävissä ”slaavilaisella sielulla” – Struvella on saksalainen sielu – vaan yhteiskunnallisen taistelun pyyhkäisyllä yli Venäjän. Tämän muodonmuutoksen perustavaa laatua oleva kehityssuunta on olennaisesti kansainvälinen.

Niin kauan kuin klassinen filosofinen idealismi suuntasi tarmonsa moraalin maallistamiseen, eli vapauttaakseen sen uskonnollisista pakotteistaan, edusti se merkittävää edistysaskelta (Hegel). Mutta tultuaan revityksi taivaasta, moraalifilosofian täytyi löytää maalliset juurensa. Näiden juurien selville saaminen oli yksi materialismin tehtävistä. Shaftesburyn jälkeen tuli Darwin, Hegelin jälkeen Marx. Vetoaminen nyt ”ikuisiin moraalisiin totuuksiin”, merkitsee yritystä kääntää pyöriä taaksepäin. Filosofinen idealismi on ainoastaan vaihe: uskonnosta materialismiin, tai toisinpäin, materialismista uskontoon.

¹ Quod erat demonstrandum = m.o.t., mikä oli todistettava – suom. huom.

”TARKOITUS PYHITTÄÄ KEINOT”²

Jesuiittamunkkikunta, joka organisoitiin 16. vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla taistelunhaluisen protestantismin johdosta, ei koskaan opettanut, tulkoon tässä todetuksi, että kaikki keinot, jopa nekin joita pidettiin rikollisina katolisen moraalin näkökulmasta, olisivat sallittuja jos vain ne johtivat ”tarkoitukseensa”, eli katolilaisuuden voittoon. Kyseinen, sisäisesti ristiriitainen ja psykologisesti absurdi oppijärjestelmä on pahansuopaisesti luettu jesuiitoille kuuluvaksi heidän protestanttisten ja osittain katolilaisten vastustajiensa toimesta, jotka eivät arkailleet valitessaan keinoja saavuttaakseen päämääränsä. Jesuiittateologeja, aivan kuten muidenkin koulukuntien

teologeja, askarrutti henkilökohtaisen vastuun kysymys, joka tosiasiassa opetti että keinot itsessään ovat yhdentekevä seikka, mutta kyseisten keinojen moraalinen oikeutus tai tuomio seurasi itse tarkoituksesta. Joten ampuminen sinänsä on yhdentekevä asia; lasta uhkaavan hullun koiran ampuminen – hyve; ampuminen tarkoituksena vahingoittaa tai murhata – rikos. Näiden kuluneiden lauseparsien ulkopuolella, tämän munkkikunnan teologit eivät tehneet julistuksia.

Niin kauan kun on kyseessä heidän käytännöllinen filosofiansa, jesuiitat eivät olleet yhtään sen huonompia kuin muut munkit tai katoliset papit, päinvastoin, he olivat näiden yläpuolella; joka tapauksessa johdonmukaisempia, rohkeampia ja terävänäköisempiä. Jesuiitat edustivat militanttia järjestöä, ankarasti keskitettyä, aggressiivista ja vaarallista, ei ainoastaan vihollisiaan, vaan myös liittolaisiaan kohtaan. Psykologiassaan ja toimintametodeissaan ”sankarillisen” kauden jesuiitta erotti itsensä keskinkertaisesta papista kuin kirkon soturi sen (uskon) kauppiaasta. Meillä ei ole syytä idealisoida yhtä sen enempää kuin toistakaan. Mutta on myöskin arvotonta katsoa fanaattista soturia hidasjärkisen ja saamattoman kauppiaan silmin.

Jos pidättäydymme puhtaasti muodollisissa tai psykologisissa samankaltaisuuksissa, silloin voidaan, jos niin tahdotaan, sanoa että bolshevikit näyttäytyvät suhteessa demokraatteihin ja sosialidemokraatteihin kaikissa vivahteissa aivan kuten näyttäytyivät jesuiitat suhteissaan rauhanomaiseen kirkolliseen hierarkiaan. Verrattuna vallankumouksellisiin marxilaisiin, sosialidemokraatit ja sentristit (centrists – bolshevikkipuolueen keskusta – suom. huom.) näyttäytyvät ääliöinä tai kuten puoskari lääkärin rinnalla; he eivät ajattele yhtä ongelmaa loppuun asti, uskoen taikatemppujen voimaan ja pelkurimaisesti vältellen jokaista vaikeutta, toivoen samalla ihmettä. Opportunistit ovat rauhallisia sosialististen ajatusten kauppiaita samalla kun bolshevikit ovat niiden piintyneitä sotureita. Tästä kumpuaa viha ja panettelu bolshevikkeja kohtaan niiden taholta, joilla on kontollaan historiallisista olosuhteista johtuvia virheitä yltäkylläisesti, muttei yhtäkään heidän (bolshevikkien) ansioista.

Kuitenkin, bolshevismin ja jesuitismin asettaminen rinnatusten säilyvät silti täydellisen yksipuolisena ja pinnallisena, enemmän kirjallisena kuin historiallisena laadultaan. Sopusoinnussa luokkien luonteen ja etujen kanssa, joille molemmat perustuvat, jesuiitat edustavat taantumusta ja protestantit edistystä. Tämän edistyksen ”rajoittuneisuus” löytyy vuorollaan välittömästi protestanttisen moraalin ilmaisussa. Täten heidän ”puhdistamansa” Kristuksen opetukset, eivät millään lailla pidätelleet kaupunkilaisporvari Lutheria, vaatimasta kapinoivia talonpoikia teloitettaviksi ”hulluina koirina”. Tri. Martin todistettavasti päätyi harkinnassaan siihen että ”tarkoitus pyhittää keinot” jopa ennen kuin maksimi liitettiin jesuiittoihin. Vastaavasti jesuiitat kilpaillessaan protestantismin kanssa, sovittivat itseensä yhä enemmän porvarillisen yhteiskunnan henkeä, ja kolmesta pyhästä lupauksesta: köyhyys, siveys ja kuuliaisuus, säilytettiin ainoastaan kolmas ja sekin äärimmäisen heikennetyssä muodossa. Kristillisen ideaalin näkökulmasta, jesuiittojen moraali rappeutui sitä mukaan kuin he lakkasivat olemasta jesuiittoja. Kristillisen ideaalin näkökulmasta, jesuiittojen Kirkon sotureista tuli byrokraatteja, ja kuten kaikista byrokraateista, mukiinmeneviä huijareita.

² ”The End Justifies The Means” = Päämäärä / tarkoitus oikeuttaa keinot (joilla tähän päämäärään pyritään). Suomen kieleen vakiintunut sanonta ”Tarkoitus pyhittää keinot” ei ole merkityssisällöltään aivan yhtenevä Englanninkielisen vastineensa kanssa. Käytän tilanteen mukaan tekstissä sanoja tarkoitus / päämäärä / lopputulos sekä oikeuttaa / pyhittää, riippuen siitä kumpi paremmin kussakin tapauksessa sopii lauseyhteyteen.   – Suom. huom.

JESUITISMI JA UTILITARISMI

Tämä lyhytsanainen pohdinta olkoon riittävä, – kenties – osoittamaan millainen tietämättömyys ja kapeakatseisuus on välttämätöntä sille, että voidaan ottaa vakavasti vastakkainasettelu ”jesuiittojen” periaatteen ”tarkoitus pyhittää (oikeuttaa – suom. huom.) keinot”, toiseen nähtävästi korkeampaan moraaliin, jossa jokainen ”keino” kantaa omaa hintalappuaan, kuten kauppatavara kiinteine hintoineen tavaratalossa. On merkillepantavaa, että anglosaksisen poroporvarin on onnistunut tulla

närkästyneeksi ”jesuiittojen” periaatteesta ja samanaikaisesti löytää innoituksensa utilitaristisesta moraalista, joka on niin luonteenomainen brittiläiselle filosofialle. Lisäksi Benthamin-John Millin kriteeri ”suurin mahdollinen onnellisuus, suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä” ilmaisee että ne keinot ovat moraalisia, jotka johtavat yleiseen hyvinvointiin korkeampana päämääränään. Yleisimmissä filosofisissa muotoiluissaan anglosaksinen utilitarismi tällöin sattuu täydellisesti yhteen ”jesuiittojen” periaatteen kanssa, ”tarkoitus pyhittää keinot”. Empirismi, tulemme näkemään, esiintyy maailmassa ainoastaan vapauttaakseen meidät välttämättömyydestä saattaa nämä molemmat päämäärät kohtaamaan.

Herbert Spencer, jonka empirismistä Darwin teroitti mieleensä ”evoluution” idean, kuin erikoisena rokotteena, opetti että moraalisessa sfäärissä evoluutio etenee ”aistihavainnoista” (sensations – suom. huom.) ”ideoihin”. Aistihavainnot ovat yhdenmukaisia välittömän mielihyvän kriteerien kanssa, kun taas ideat sallivat tulevaisuuden kriteerien opastaa yksilöä kestävämpään ja suurempaan mielihyvään. Näin ollen moraalinen kriteeristö on tässäkin ”mielihyvä” ja ”onnellisuus”. Mutta kriteerien sisältö saavuttaa leveyttä ja syvyyttä riippuen ”evoluution” tasosta. Tätä kautta myös Herbert Spencer, oman ”evolutiivisen” utilitarisminsa metodien avulla osoitti, että periaate ”tarkoitus pyhittää keinot”, ei sulje piiriinsä mitään epämoraalista.

On lapsellista kaikesta huolimatta, odottaa tältä abstraktilta ”periaatteelta” vastausta käytännölliseen kysymykseen: mitä me voimme, ja mitä me emme voi tehdä? Lisäksi periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’, luonnollisesti nostaa esiin kysymyksen: ja mikä oikeuttaa päämäärän tai tarkoituksen? Käytännön elämässä kuten historiallisessa liikkeessäkin, päämäärä ja keinot alituisesti vaihtavat paikkojaan. Rakenteilla oleva kone on tuotannon ”päämäärä” ainoastaan siihen saakka, kunnes se saapuu tehtaaseen, jolloin siitä voikin tulla ”keino”. Demokratia on tiettyinä aikoina luokkataistelun ”päämäärä” ainoastaan muuttaakseen muotoaan myöhemmin sen ”keinoksi”. Sulkematta piiriinsä mitään epämoraalista, niin kutsuttu ”jesuiittojen” periaate epäonnistuu, kaikesta huolimatta, ratkaisemaan moraalista ongelmaa.

Spencerin ”evolutiivinen” utilitarismi jättää meidät vastaavasti puolitiehen ilman vastausta, koska seuraten Darwinia, se yrittää ratkaista konkreettisen historiallisen moraalisuuden biologisilla tarpeilla tai laumaeläimelle luonteenomaisilla ”sosiaalisilla vaistoilla”, ja tämä aikana jolloin todellinen moraalin ymmärtäminen nousee esiin ainoastaan antagonistisessa ympäristössä, eli luokkien repimässä yhteiskunnassa.

Porvarillinen evolutionismi pysähtyy voimattomana historiallisen yhteiskunnan kynnykselle, koska se ei halua tulla tietoiseksi yhteiskunnallisten muotojen kehitystä ajavasta voimasta: luokkataistelusta. Moraali on yksi ideologisista funktioista tässä taistelussa. Hallitseva luokka saattaa voimaan omat päämääränsä yhteiskunnassa ja totuttaa sen pitämään kaikkia niitä keinoja epämoraalisina, jotka vastustavat näitä päämääriä. Tämä on virallisen moraalin päätehtävä. Se noudattaa ”suurin mahdollinen onnellisuus” –ajatusta, ei enemmistölle, vaan pienelle ja jatkuvasti pienentyvälle vähemmistölle. Tämä järjestelmä ei olisi voinut kestää edes viikkoakaan pystyssä ainoastaan voimaa käyttäen. Se tarvitsee moraalista sementtiä (cement of morality – suom. huom.). Tämän sementin hämmentämisestä määräävät porvarillisten teoreetikkojen ja moralistien ammattikunta. He tuhertelevat kaikilla sateenkaaren väreillä, mutta viimekädessä he pysyvät orjuuden ja alistamisen apostoleina.

”MORAALISÄÄNNÖT VELVOITTAVAT KAIKKIA”

Kuka tahansa, joka ei välitä palata Moosekseen, Kristukseen tai Mohammediin; kenen tahansa, joka ei ole vakuuttunut eklektisistä hölynpölyistä, täytyy tunnustaa että moraali on yhteiskunnallisen kehityksen tuotetta; sen ettei siihen liity mitään muuttumaton; sen että se palvelee yhteiskunnallisia etupyyteitä; sen että nämä etupyyteet ovat keskenään ristiriidassa; sekä sen, että moraalilla, enemmän kuin millään muulla ideologian muodolla on luokkaluonne.

Mutta eikö perustavaa laatua olevia moraalisääntöjä olekaan olemassa, ihmiskunnan kehityksessä selville saatuna, välttämättömän kiinteänä perusedellytyksenä kaikkien yhteisöjen elämässä? Epäilemättä kyseisiä sääntöjä esiintyy, mutta toiminta-alaltaan ne ovat äärimmäisen rajoittuneita ja epävakaita. Normit ”velvoittavat kaikkia” (”obligatory upon all” – suom. huom.) sitä vähäisemmällä voimalla, mitä kärjistetymmäksi luokkataistelun luonne oletetaan. Luokkataistelun korkein huippu on kansalaissota, joka räjäyttää ilmaan kaikki moraaliset siteet vihamielisten luokkien väliltä.

”Normaalien” olosuhteiden vallitessa normaali ihminen noudattaa käskyä: Älä tapa! Mutta jos hän murhaa poikkeuksellisten olosuhteiden vallitessa itsepuolustukseksi, tuomari antaa anteeksi hänen tekonsa. Jos hän joutuu murhaajan uhriksi, oikeus tulee tuomitsemaan murhaajan kuolemaan. Oikeuden menettelyn välttämättömyys, itsepuolustuksen kyseessä ollessa, kumpuaa antagonistisista etupyyteistä. Niin kauan kuin on kysymys valtiosta, rauhallisina aikoina se rajoittaa itselleen yksittäistapaukset laillistettuun murhaan, jotta se sodan aikana voi muuttaa ”velvoittavan” käskyn ”älä tapa” vastakohdakseen. Kaikkein ”humaaneimmat” hallitukset, jotka rauhan aikana ”inhoavat” sotaa, julistavat sodan aikana, että heidän armeijoidensa suurin velvollisuus on tuhota suurin mahdollinen määrä ihmisiä.

Niin kutsutut ”yleisesti hyväksytyt” moraalisäännöt ovat pohjimmiltaan tarkoin varjeltua algebraa, so. luonteeltaan määrittelemättömiä. Ne enemmänkin ilmaisevat tosiasiaa, että ihminen yksityisissä menettelytavoissaan on sidottu tiettyihin yleisiin normeihin, jotka nousevat esiin hänen olemisestaan yhteiskunnan jäsenenä. Näiden normien korkein yleistys on Kantin ”kategorinen imperatiivi”. Mutta huolimatta siitä tosiasiasta, että se pitää hallussaan korkeaa asemaa filosofian Olympoksella, tämä imperatiivi ei ilmennä mitään kategorista siksi, ettei se ilmennä mitään konkreettista. Se on kuori ilman sisältöä.

Tämä kaikkia velvoittavien normien tyhjyys kohoaa siitä tosiasiasta, että kaikissa ratkaisevissa kysymyksissä ihmiset tuntevat oman yhteenkuuluvaisuutensa luokkaansa merkittävästi syvällisemmin ja suoremmin, kuin kuuluvaisuutensa jäsenenä ”yhteiskuntaan”. ”Velvoittavan” moraalisuuden normit ovat todellisuudessa luokkasidonnaisia, eli sisällöltään antagonistisia. Moraalinormi tulee sitä kategorisemmaksi, mitä vähemmän se ”velvoittaa” kaikkia. Työläisten solidaarisuus, etenkin lakkoilijoiden ja barrikaditaistelijoiden, on verrattomasti enemmän ”kategorinen”, kuin ihmisten solidaarisuus toisiaan kohtaan yleisesti ottaen.

Porvaristo, joka on verrattoman paljon edellä proletariaattia luokkatietoisuutensa täydellisyydessä ja leppymättömyydessä, on äärimmäisen kiinnostunut tyrkyttämään omaa moraalifilosofiaansa riistetyille massoille. Täsmälleen tämän tarkoituksen takia porvarillisen katekismuksen konkreettiset normit on kätketty uskonnon ja filosofian holhoamien abstraktioiden, tai sen sekamelskan alle, jota kutsutaan ”terveeksi järjeksi” (common sense – suom. huom.). Viehtymys abstrakteihin normeihin ei ole puolueeton filosofinen erehdys, vaan luokkapetoksen mekaniikan välttämätön edellytys. Tämän petoksen, jolla on tuhansien vuosien traditio takanaan, paljastaminen on proletaarisen vallankumouksellisen ensimmäinen velvollisuus.

KRIISI DEMOKRAATTISESSA MORAALISSA

Taatakseen omien etujensa voiton suurissa kysymyksissä, hallitseva luokka on pakotettu tekemään myönnytyksiä toissijaisissa kysymyksissä, luonnollisesti ainoastaan niin kauan kuin nämä myönnytykset ovat yhteen sovitettavissa sen talouden kirjanpidossa. Kapitalistisen nousun aikakaudella, erityisesti muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana ennen maailmansotaa, nämä myönnytykset, ainakin suhteessa proletariaatin ylempiin kerroksiin, olivat täydellisen vilpittömiä luonteeltaan. Tänä aikana teollisuus laajeneminen oli melkein keskeytymätöntä. Sivistyneiden valtioiden kukoistaessa, osittain myös siksi että uurastavat massat olivat lisääntyneet, demokratia näyttäytyi vakaana. Työväen organisaatiot kasvoivat. Samaan aikaan reformistiset suuntaukset syvenivät. Luokkasuhteet pehmenivät, ainakin ulkoiselta olemukseltaan. Täten tietyt perustavaa laatua olevat moraalisäännöt yhteiskuntasuhteissa vakiinnutettiin yhdessä demokratian normien ja luokkayhteistyön tottumusten kanssa. Luotiin vaikutelma jatkuvasti vapaammasta, oikeudenmukaisemmasta ja humaanimmasta yhteiskunnasta. Edistyksen kohoava linja näytti ”terveestä järjestä” ikuiselta.

Sen sijaan kuitenkin, sota päästi valloilleen tapahtumasarjan kouristuksia, kriisejä, katastrofeja, epidemioita ja raakalaisuutta. Ihmiskunnan taloudellinen elämä löysi itsensä umpikujasta. Luokkavastakohtaisuudet tulivat kärjistyneiksi ja alastomiksi. Demokratian varoventtiilit räjähtelivät yksi toisensa jälkeen. Perustavanlaatuiset moraalisäännöt näyttivät jopa hauraammilta kuin demokraattiset instituutiot ja reformistiset illuusiot. Valheellisuus, herjaus, lahjonta, korruptio, pakkovalta ja murhanhimo kasvoivat ennennäkemättömiin ulottuvuuksiin. Pökertyneen typeryksen silmissä kaikki tämä harmi näytti väliaikaiselta sodan seuraukselta. Tosiasiassa ne olivat ilmauksia imperialismin rappeutumisesta. Kapitalismin mädännäisyys merkitsi samanaikaista yhteiskunnan mädäntymistä, oikeuksineen ja moraaleineen.

Imperialistinen halpamaisuuden ”synteesi” on fasismi, suorana seurauksena porvarillisen demokratian vararikosta imperialistisen aikakauden ongelmien edessä. Demokratian jäännökset jatkoivat yhä olemassaoloaan vain rikkaissa kapitalistisissa aristokratioissa: jokaista ”demokraattia” kohden, niin Englannissa, Ranskassa, Hollannissa tai Belgiassa, on tietty määrä siirtomaaorjia; ”60 perhettä” hallitsee Yhdysvaltojen demokratiaa, jne. Lisäksi, fasismin ryntäilyt lisääntyvät nopeasti kaikissa demokratioissa. Stalinismi on puolestaan tuote imperialistisesta paineesta takapajuista ja eristettyä työläisvaltiota kohtaan, symmetrisenä täydennyksenä fasismille omassa lajissaan.

Kuten idealistiset poroporvarit – anarkistit tietysti puuhailevat ensisijassa paljastaakseen marxilaisen ”epämoraalisuuden” lehdistössään. Amerikkalaiset trustit, John L. Lewisin (C.I.O.) mukaan ovat käyttäneet, ei vähempää kuin 80,000,000 dollaria vuodessa käytännölliseen taisteluun vallankumouksellista ”demoralisaatiota” vastaan, eli vakoiluun, työläisten lahjontaan, lavastuksiin ja murhiin pimeillä kujilla. Kategorinen imperatiivi valitsee joskus mutkikkaita kiertoteitä saavuttaakseen voittonsa!

Oikeudenmukaisuuden nimissä pankaamme merkille, että kaikkein vilpittömimmät ja samalla kaikkein rajoittuneimmat pikkuporvarilliset moralistit elävät yhä tänäänkin menneisyyden idealisoiduissa muistoissa ja toivovat sen paluuta. He eivät ymmärrä sitä, että moraali on luokkataistelun funktio; sitä että demokraattinen moraali vastaa liberaalin ja edistyvän kapitalismin aikakautta; sitä että kärjistyvä luokkataistelu läpäistyään viimeisimmän vaiheensa ehdottomasti ja peruuttamattomasti tuhoaa tämän moraalin; sitä että sen tilalle tulee toisella puolen fasismin moraali ja toisella, proletaarisen vallankumouksen moraali.

”TERVE JÄRKI”³

Demokratia ja ”yleisesti hyväksytty” moraali eivät ole imperialismin ainoat uhrit. Kolmas riutuva marttyyri on ”universaali” ’terve järki’ (merkityksessä ”maalaisjärki” – suom. huom.). Tämä järjen alhaisin muoto ei ole välttämätön kaikissa olosuhteissa, mutta tiettyjen olosuhteiden vallitessa se on myös riittävä. Yleisen arkiajattelun peruspääoma koostuu perustavista, yleisistä kokemuksen synnyttämistä johtopäätöksistä: älä laita sormea tuleen, kulje suorinta tietä milloin mahdollista, älä härnää vihaista koiraa – - – ja niin edelleen. Normaalissa sosiaalisessa ympäristössä ’terve järki’ on riittävä kaupantekoon, parantamiseen, artikkelien kirjoittamiseen, ammattiliittojen johtamiseen, äänestämiseen parlamentissa, avioitumiseen ja suvunjatkamiseen. Mutta kun sama ’terve järki’ yrittää mennä sen sovellutusalueen ulkopuolelle, monimutkaisempien yleistyksien areenalle, se jää heitteille jätetyksi, kuten ennakkokäsitykset tarkalleen määritellyistä luokista ja aikakausista osoittavat. Ei sen enempää, kuin yksinkertainen kapitalistinen kriisi riittää johtamaan arkiajattelun umpikujaan; ja sellaisten katastrofien kuin vallankumouksen, vastavallankumouksen tai sodan edessä, terve järki osoittautuu täydelliseksi typerykseksi. Ymmärtääkseen tapahtumien ”normaalia” kulkua vastaan rikkovia katastrofeja, korkealaatuisempi äly on välttämätöntä, filosofisesti ilmaistuna se ilmenee toistaiseksi ainoastaan dialektisena materialismina.

Max Eastman, joka menestyksellisesti pyrkii varustamaan ”terveen järjen” puoleensavetävimmällä kirjallisella tyylillä, on muovannut taistelusta dialektiikkaa vastaan ei vähempää kuin ammatin itselleen. Eastman ottaa vakavissaan arkiajattelun konservatiiviset latteudet yhdistettynä hyvään tyyliin ”vallankumouksen tieteenä”. Tukiessaan ”terveen järjen” taantumuksellisia keikareita, hän selittää ihmiskunnalle jäljittelemättömällä itsevarmuudella, että jos Trotskia olisi ohjannut, ei marxilainen oppijärjestelmä vaan ’terve järki’, niin silloin hän ei olisi menettänyt valtaa. Sisäistä dialektiikkaa, joka vasta nyt on tullut näkyviin peräkkäisissä, määrätyissä vaiheissa, kaikissa vallankumouksissa, ei Eastmanille ole olemassa. Taantumuksen syrjäyttäessä vallankumouksen, kysymys on hänen mielestään riittämättömästä kunnioituksesta ’tervettä järkeä’ kohtaan. Eastman ei käsitä sitä, että juuri Stalin historiallisessa mielessä sortui arkiajattelun uhriksi, toisin sanoen sen riittämättömyyteen, sillä valta joka on hänen hallussaan, palvelee bolshevismille vihamielisiä päämääriä. Toisaalta marxilainen oppijärjestelmä, sallii meidän ajallaan riistäytyä irti thermidorisesta byrokratiasta ja jatkaa kansainvälisen sosialismin päämäärien palvelemista.

Kaikkia tieteitä, ja tässä mielessä myös ”vallankumouksen tiedettä” kontrolloi kokemus. Koska Eastman hyvin tuntee kuinka vallankumouksellista voimaa ylläpidetään, maailman vastavallankumouksen olosuhteissa, silloin hän myös tietää – voimme toivoa – kuinka valtaan päästään. Olisi erittäin toivottavaa, että hän lopultakin paljastaisi salaisuutensa. Parasta olisikin, jos se tehtäisiin ohjelmaluonnoksen muotoon vallankumoukselliselle puolueelle, otsikolla: Kuinka valta hankitaan ja pidetään. Me pelkäämme kuitenkin, että juuri ’terve järki’ on tässä se, joka kehottaa Eastmania pidättäytymään tämän kaltaisesta riskiyrityksestä.

Marxilainen oppi, jota Eastman, voih!, ei ole koskaan ymmärtänyt, salli meidän nähdä edeltä käsin väistämättömyyden Neuvosto-thermidoriin tietyissä historiallisissa olosuhteissa, sen kaikkine rikosten vyyhteineen. Tämä samainen oppijärjestelmä kauan sitten ennakoi porvarillisen demokratian ja sen moraalin romahduksen väistämättömyyden. Kuitenkin arkiajattelun oppimestarit ovat tulleet fasismin ja stalinismin yllättämiksi. ’Terve järki’ operoi muuttumattomilla merkityksillä, maailmassa jossa vain muutos on pysyvää. Dialektiikka, päinvastoin, tarkastelee kaikkia ilmiöitä, instituutioita ja normeja niiden nousussa, kehityksessä ja rappiossa.

Moraalin dialektinen tarkastelu luokkataistelulle alisteisena ja tilapäisenä tuotteena näyttää arkiajattelun kannalta ”epämoraalisuudelta”. Mutta ei ole olemassa mitään latteampaa, väljähtyneempää, itsetyytyväisempää ja kyynisempää kuin ’terveen järjen’ moraalisäännöt.

³ ”Common sense” – Tässä yhteydessä voisi käyttää myös käsitettä ”maalaisjärki”, johon sisältyy myös paljon alkukielisen sananparin merkityssisällöstä, mutta tyylillisesti katson sen sijaan paremmaksi käyttää tässä moraalifilosofisessa asiayhteydessä ”tervettä järkeä” tai ”arkiajattelua”, yhteiskunnallisesti ”normaalin” kollektiivisen ajattelutavan mukaisesti. Kohdat, joissa alkutekstissä ei ole käytetty lainausmerkkejä, olen merkinnyt sanat erotukseksi heittomerkein, ’tervettä järkeä’. – Suom. huom.

MORALISTIT JA GPU

Moskovan oikeudenkäynnit tarjosivat tilaisuuden ristiretkelle bolshevikkista ”epämoraalisuutta” vastaan. Kuitenkaan tämä ristiretki ei käynnistynyt kerralla. Tosiasia on se, että enemmistöltään moralistit, suoraan tai epäsuorasti, olivat Kremlin ystäviä. He yrittivät pitkään peittää hämmästyksensä ja jopa teeskennellä ettei mitään epätavallista ollut tapahtunut.

Mutta Moskovan oikeudenkäynnit eivät olleet millään lailla sattumaa. Orjamainen kuuliaisuus, tekopyhyys, virallinen valheellisuuden kultti, lahjonta sekä muut korruption muodot olivat jo mahtailevasti puhjenneet kukkaan Moskovassa vuosien 1924–25 kuluessa. Tulevia oikeudellisia lavastuksia on valmisteltu avoimesti koko maailman silmien edessä. Ei ole puutetta varoittavista merkeistä. ”Ystävät” eivät kuitenkaan toivo huomaavansa mitään. Eikä ihme: enemmistöstä näistä herrasmiehistä, jotka olivat aikanaan leppymättömän vihamielisiä Lokakuun vallankumousta kohtaan, tuli Neuvostoliiton ystäviä vain sitä mukaan kuin se thermidorisesti rappeutui – lännen pikkuporvarilliset demokraatit tunnistivat idän pikkuporvarillisessa byrokratiassa sukulaissielunsa.

Uskovatko nämä ihmiset todella Moskovan syytöksiin? Vain kaikkein hidasjärkisimmin. Toiset eivät halunneet pelästyttää itseään tarkistamalla asiaa. Onko järkevää rikkoa ystävyyttään imarteleviin, mukaviin ja usein hyvin maksaviin Neuvosto-suurlähetystöihin? Lisäksi, he eivät unohtaneet, että epähieno totuus voisi loukata Neuvostoliiton arvovaltaa. Nämä ihmiset peittelivät rikoksia käytännöllisillä seikoilla, eli avoimesti todeten, sovelluksena periaatteesta ”tarkoitus pyhittää keinot”.

Kuninkaan neuvonantaja, Pritt, jonka onnistui aikaa vievästi tähyillen stalinistisen järjestyksen kudelman alle saada selville, että kaikki on siinä kohdallaan, otti häpeämättömästi aloitteen itselleen. (…who succeeded with timeliness in peering under the chiton of the Stalinist Themis and there discovered everything in order… suom. huom.) Romain Rolland, jonka moraalinen arvovalta on korkeasti arvostettu Neuvosto-kustantamojen kirjanpitäjien keskuudessa, aloittivat nämä kiirehtien julkaisemaan yhtä hänen manifesteistään, jossa melankolinen lyriikka yhdistyy seniiliin kyynisyyteen. Ranskan Ihmisoikeuksien Liitto, (The French League of the Rights of Man – suom. huom.) joka pauhasi ”Leninin ja Trotskin epämoraalisuudesta” vuonna 1917, kun he rikkoivat sotilaallisen liiton Ranskan kanssa, kiirehti peittelemään Stalinin rikoksia vuonna 1936 ranskalais-neuvostoliittolaisen liittosopimuksen vuoksi. Isänmaallinen päämäärä, kuten tunnettua, pyhittää (justified – oikeuttaa – suom. huom.) kaikki keinot. Valtio ja Uusi Tasavalta sulkivat silmänsä Yagodan häikäilemättömältä riistolta, koska heidän ”ystävyytensä” Neuvostoliittoon takasi heidän oman auktoriteettinsa. Vain muutama vuosi sitten nämä herrasmiehet eivät lainkaan julistaneet, että stalinismi ja trotskilaisuus ovat yhtä ja samaa. He olivat avoimesti Stalinin, hänen realisminsa, oikeutensa ja hänen Yagodansa tukena. He pitivät kiinni tästä tilanteesta niin pitkään kuin voivat.

Tuhatshevskin teloituksen hetkeen asti, Yakir ja kumppanit, sekä demokraattisten maiden suurporvaristo, seurasivat vallankumouksellisten teloituksia Neuvostoliitossa, eikä ilman mielihyvää, vaikkakin peitellyn nirsoillen. Tässä mielessä Valtio ja Uusi Tasavalta, puhumattakaan Durantysta, Louis Fischeristä ja heidän kaltaisistaan prostituoiduista kynäilijöistä (prostitutes of the pen –suom. huom.), vastasivat täysin ”demokraattisen” imperialismin etupyyteisiin. Kenraalien teloitukset hälyttivät porvariston, pakottaen heidät ymmärtämään stalinistisen koneiston pitkälle edenneen rapautumisen helpottavan Hitlerin, Mussolinin ja Mikadon työtä. New York Times alkoi varovasti mutta itsepintaisesti oikaisemaan omaa Durantyaan. Paris Le Temps avasi palstojaan jossain määrin luodakseen valoa Neuvostoliiton todelliseen tilanteeseen. Pikkuporvarillisille moralisteille ja nuoleskelijoille ne eivät olleet koskaan mitään muuta kuin nöyristeleviä kaikuja kapitalistiluokkaa kohtaan. Lisäksi, sen jälkeen kun John Deweyn johtama Kansainvälinen Tutkimuskomissio (International Comission of Inquiry – suom. huom.) julkaisi päätöksensä, alkoi kaikille vähääkään ajattelevalle ihmisille tulla selväksi, että jatkossa G.P.U:n avoin puolustaminen merkitsi poliittisen ja moraalisen kuoleman vaaraa. Vasta tämän tapahtuman johdosta, ”ystävät” päättivät palauttaa ikuiset moraaliset totuudet jumalan valtakuntaan, so., laskeutuivat kaivamaan taisteluhautoja toiseen linjaan.

Pelästyneet stalinistit ja puoli-stalinistit eivät pidä hallussaan viimeistä sijaa moralistien joukossa. Elettyään useita vuosia mukavasti avoliitossa Thermidorisen klikin kanssa, Eugene Lyons piti itseään melkein bolshevikkina. Vetäydyttyään pois Kremlistä – syystä, joka on meille tässä yhdentekevä – hän kohosi, tietysti, välittömästi idealismin pilviin. Liston Oak, joka vasta äskettäin nautti suurta luottamusta Kominternin taholta, jopa siinä määrin että hänelle uskottiin propagandatyö Englannissa tasavaltalaisen Espanjan puolesta, ei estänyt häntä – luonnollisestikaan – jätettyään toimensa, niin ikään luopumasta myös marxilaisuuden aakkosista. Ulkomailla asuva Walter Krivitsky, pantuaan välinsä poikki G.P.U:n kanssa, välittömästi liittyi porvarilliseen demokratiaan. Epäilemättä tämä on myös erittäin iäkkään Charles Rappoportin muodonmuutoksen taustalla. Heitettyään stalinismin yli laidan, kyseinen ihmislaji – ja heitä on paljon – ei kykene etsimään korvaavia abstrakteja moraalisia perusteita pettymykseensä ja kokemaansa ihanteidensa alennustilaan. Kysy heiltä: ”Miksi olet siirtynyt Kominternin tai G.P.U:n riveistä porvariston leiriin?” Heillä on vastaus valmiina: ”Trotskilaisuus ei ole sen parempi kuin stalinismi.”

POLIITTISTEN SHAKKINAPPULOIDEN ASETELMA

”Trotskilaisuus on vallankumouksellista romantismia; Stalinismi – käytännöllistä politiikkaa.”  Tästä latteasta vastakkainasettelusta, jolla keskinkertainen poroporvari vielä eilispäivään asti oikeutti ystävyytensä vallankumouksen vastaiseen Thermidoriin, ei ole tänään jäljellä enää edes jälkiä. Trotskilaisuutta ja stalinismia ei enää tavallisesti aseteta toistensa vastapainoksi, vaan ne samaistetaan. Ne samaistetaan kuitenkin ainoastaan muodossaan, eikä olemuksessaan. Perääntyen ”kategorisen imperatiivin” meridiaanille, demokraatit itse asiassa jatkavat G.P.U:n puolustamista ainoastaan suuremmalla naamioinnilla ja petollisuudella. Hän joka herjaa uhria, auttaa teloittajaa. Tässä tapauksessa, kuten muissakin, moraalisuus palvelee politiikkaa.

Demokraattiset poroporvarit ja stalinistiset byrokraatit ovat, jos eivät kaksosia, niin kuitenkin hengenheimolaisia. Joka tapauksessa he kuuluvat poliittisesti samaan leiriin. Nykyinen Ranskan hallinnollinen järjestelmä – ja jos mukaan luetaan tasavaltalaisen Espanjan anarkistit – perustuu stalinistien, sosialidemokraattien ja liberaalien yhteistoiminnalle. Jos brittiläinen Riippumaton Työväenpuolue (Independent Labor Party – suom. huom.) näyttäytyy mukiloidulta, johtuu se niistä lukuisista vuosista, joiden aikana se ei ole vetäytynyt Kominternin syleilystä. Ranskan Sosialistinen Puolue (French Sosialist Party) erotti riveistään trotskilaiset juuri silloin kun se valmistautui sulautumaan yhteen stalinistien kanssa. Jos yhteenliittyminen ei materialisoitunut, niin se ei johtunut periaatteellisista eroavaisuuksista – mitä niistä on jäljellä? – vaan ainoastaan pelosta menettää paikkansa sosialidemokraattisille kiipijöille. Palattuaan Espanjasta, Norman Thomas julisti että ”objektiivisesti” trotskilaiset auttavat Francoa, ja tämän subjektiivisen mielettömyyden perusteella hän teki ”objektiivisen” palveluksen G.P.U:n teloittajille. Tämä oikeamielinen mies erotti amerikkalaiset ”trotskilaiset” puolueestaan täsmälleen samoin kuin G.P.U. ampui heidän aateveljiään Neuvostoliitossa ja Espanjassa. Useissa demokraattisissa maissa, stalinistit ”epämoraalisuudestaan” huolimatta ovat tunkeutuneet hallinnolliseen koneistoon, eikä ilman menestystä. Monissa ammattiliitoissa he elävät mukavasti yhdessä muiden byrokraattien kanssa, jotka ovat lähtöisin toisista suuntauksista ja värivivahteista. Totta, stalinistit ovat äärimmäisen kevytmielisiä suhtautumisessaan rikosoikeuteen ja tästä syystä säikyttävät pois heidän ”demokraattiset” ystävänsä rauhallisina aikoina; mutta poikkeuksellisissa olosuhteissa, kuten Espanjan esimerkki osoittaa, heistä tulee paljon varmemmin pikkuporvariston johtajia proletariaattia vastaan.

Toinen ja Amsterdamin Internationaali luonnollisestikaan eivät ottaneet itselleen vastuuta lavastuksista; tämän työn he jättivät Kominternille. He itse pysyivät hiljaa. Yksityisesti he selittivät että ”moraaliselta” näkökannalta he olivat Stalinia vastaan, mutta poliittisesta näkökulmasta, hänen puolellaan. Ainoastaan kun Kansanrintama Ranskassa oli rikkoutunut korjaamattomasti ja pakotti sosialisteja ajattelemaan huomista, löysi Leon Blum mustepullonsa pohjalta välttämättömät sanamuodot moraaliselle kammolleen.

Jos Otto Bauer tuomitsi lievästi Vyshinskyn oikeuden, sen tarkoituksena oli ainoastaan tukea Stalinin politiikkaa suuremmalla ”tasapuolisuudella”. Sosialismin kohtalo, Bauerin äskettäisen julistuksen mukaan, on sidoksissa Neuvostoliiton kohtaloon. ”Ja Neuvostoliiton kohtalo”, jatkaa hän, ”on stalinismin kohtalo, niin kauan kuin (!) Neuvostoliiton sisäinen kehitys itsessään ei pääse eroon kehityksen Stalinistisesta vaiheesta.” Kaikki minkä Bauer on sisällyttänyt tähän ainutlaatuiseen lauseeseensa, kaiken itävaltalaisesta marxilaisuudesta (Austro-Marxism – suom. huom.), on sen koko valheellisuus ja sosialidemokratian mädännäisyys! ”Niin kauan kuin” stalinistinen byrokratia on riittävän voimakas murhaamaan ”sisäisen kehityksen” edistykselliset edustajat, vasta silloin Bauer pitää yhtä Stalinin kanssa. Kun vallankumoukselliset voimat, Bauerista huolimatta kaatavat Stalinin, silloin Bauer jalomielisesti tunnustaa ”sisäisen kehityksen” – ei enempää kuin kymmenen vuoden viiveellä.

Vanhojen internationaalien takana, Lontoon Toimistossa (London Bureau), sentristien jälkiä seuraillen, yhdistyy siinä itsessään iloisesti lastentarhan ominaispiirteet, henkisesti rajoittuneiden nuorukaisten oppilaitos ja invalidikoti. Toimiston sihteeri, Fenner Brockway, aloitti julistuksella, että Moskovan oikeudenkäyntien tutkiminen voi ”vahingoittaa Neuvostoliittoa” ja ehdotti sen sijaan tutkimusta… Trotskin poliittisesta toiminnasta, ”riippumattoman”, viidestä Trotskin leppymättömästä vihollisesta koostuvan komission kautta. Brandler ja Lovestone tunsivat julkisesti solidaarisuutta Yagodaa kohtaan; he peräytyivät ainoastaan Yeshovista. Jacob Waicher, ilmeisen vääristä tekosyistä huolimatta, kieltäytyi antamasta Stalinille epäsuotuisaa todistusta John Deweyn johtaman Kansainvälisen Tutkimuskomission edessä. Näiden ihmisten mätä moraali on ainoastaan heidän mädän politiikkansa tuotetta.

Mutta ehkäpä kaikkein surkuteltavinta roolia ovat esittäneet anarkistit. Jos stalinismi ja trotskilaisuus ovat yhtä ja samaa, kuten he vakuuttavat joka lauseessaan, niin miksi Espanjan anarkistit avustavat stalinisteja kostamaan trotskilaisille ja samaan aikaan vallankumouksellisille anarkisteille? Avoimempi anarkistinen teoreetikko vastaa: tämä on maksua aseistuksesta. Toisin sanoen: tarkoitus pyhittää keinot. Mutta mikä on heidän loppunsa? Anarkismi? Sosialismi? Ei, pikemminkin juuri sen saman porvarillisen demokratian pelastaminen, joka valmisteli fasismin menestyksen.  Perustavat tarkoitukset ovat sopusoinnussa perustavien keinojen kanssa.

Tässä on maailman poliittisen pelilaudan nappuloiden todellinen asetelma!

STALINISMI – VANHAN YHTEISKUNNAN TUOTE

Venäjä otti suurimman harppauksen historiassa, harppauksen, jossa maan kaikkein edistyksellisimmät voimat löysivät ilmauksensa. Nykyisessä taantumuksessa ja sen pyyhkäisyssä, joka on verrannollinen vallankumouksen pyyhkäisyyn, takapajuisuus on ottamassa kostonsa. Stalinismi ruumiillistaa tämän taantumuksen. Vanhan Venäjän historian barbarismi uusista yhteiskunnallisista lähtökohdista näyttää vieläkin vastenmielisemmältä, koska se on pakotettu piilottamaan itsensä tekopyhyyteen, joka on historiassa ennennäkemätöntä.

Lännen liberaalit ja sosialidemokraatit, jotka Venäjän Vallankumous pakotti epäilyksiin omista mädäntyneistä ideoistaan, on nyt kokenut raikkaan rohkeuden tulvan. Neuvostobyrokratian moraalinen kuolio näyttäytyy heille liberalismin rehabilitoimiselta. Stereotyyppiset vihkoset on vedetty päivänvaloon: ”jokainen diktatuuri sisältää oman rappionsa siemenet”; ”vain demokratia takaa persoonallisuuden kehityksen”; jne. Demokratian ja diktatuurin vastakkain asettamisessa, mukaan lukien kyseinen sosialismin tuomitsemistapaus porvarillisen vallan eduksi, hölmistyttää teoreettisesta näkökulmasta sen oppimattomuus ja häikäilemättömyys. Stalinistinen saasta ja historiallinen todellisuus asetetaan vastakkain demokratian ylihistoriallisen abstraktion kanssa. Mutta demokratialla on myös historiansa, josta ei suinkaan puutu saastaa. Tarkoituksena luonnehtia Neuvostobyrokratiaa olemme lainanneet nimet ”thermidor” ja ”bonapartismi” porvarillisen demokratian historiasta koska – tulkoon tämä tiettäväksi hidasjärkisille ja ahdasmielisille liberaaleille teoreetikoille – demokratia ei suinkaan ilmestynyt maailmaan demokraattista tietä pitkin. Ainoastaan sivistymätön mielenlaatu voi tyydyttää itsensä jauhamalla teemaa, että bonapartismi oli jakobinismin ”luonnollinen jälkeläinen”, historiallinen rangaistus demokratian loukkaamisesta, jne. Ilman feudalismin rangaistusta jakobiineille, porvarillinen demokratia olisi ollut täydellinen mahdottomuus.  Jakobinismin, thermidorin ja bonapartismin historiallisten vaiheiden asettaminen vastakkain idealisoituun abstraktioon ”demokratiasta”, on yhtä häijyä kuin asettaa vastakkainen synnytystuskat elävään lapsukaiseen.

Stalinismi osaltaan ei ole ”diktatuurin” abstraktio, vaan suunnaton byrokraattinen vastareaktio proletaarista diktatuuria vastaan, syrjäisessä ja eristyneessä maassa. Lokakuun vallankumous lakkautti etuoikeudet, julisti sodan sosiaaliselle eriarvoisuudelle, korvasi byrokratian raatajien itsehallinnolla, lopetti salaisen diplomatian ja tavoitteli kiihkeästi muutosta kaikkien sosiaalisten suhteiden tekemiseksi täydellisen läpinäkyviksi. Stalinismi perusti uudelleen kaikkein iljettävimmät etuoikeuksien muodot, kyllästi epätasa-arvoisuuden luonteeltaan provokatiivisilla keinoilla, kahlitsi joukkojen omatoimisuuden poliisin rajoittamattoman vallan alaiseksi, muutti hallinnon Kremlin monopoliksi ja uudelleen herätti vallan fetisismin muodoissa, joista absoluuttinen monarkia ei uskaltanut unelmoidakaan.

Yhteiskunnallinen taantumus on kaikissa muodoissaan pakotettu naamioimaan omat todelliset päämääränsä. Mitä terävämpi on siirtyminen vallankumouksesta taantumukseen; mitä riippuvaisempi taantumus on vallankumouksen perinteistä, so. mitä suurempi on sen pelko joukkoja kohtaan – sitä enemmän se on pakotettu turvautumaan valheellisuuteen ja lavastuksiin kamppailussaan vallankumouksen edustajia vastaan. Stalinistiset lavastukset eivät ole bolshevikkisen ”epämoraalisuuden” ilmainen hedelmä; ei, kuten kaikki tärkeät tapahtumat historiassa, ne ovat konkreettisen yhteiskunnallisen kamppailun tuote, ja kaikkein petollisinta ja ankarinta kaikesta tästä: uuden aristokratian taistelua joukkoja vastaan, joukkoja jotka nostivat sen valtaan.

Totisesti rajatonta älyllistä ja moraalista hidasjärkisyyttä tarvitaan samaistamaan stalinismin taantumuksellinen poliisimoraali bolshevikkien vallankumoukselliseen moraaliin. Leninin puolue on jo kauan sitten lakannut olemasta – se pirstoutui sisäisten vaikeuksien ja maailman imperialismin puristuksessa. Sen paikalle nousi stalinistinen byrokratia, imperialismin leviämisen mekanismi. Byrokratia asetti luokkayhteistyön maailmanlaajuisen luokkataistelun tilalle ja sosiaalipatriotismin internationalismin tilalle. Tarkoituksenaan sovittaa hallitseva puolue taantumuksen palvelukseen, byrokratia ”uudisti” kokoonpanoaan teloittamalla vallankumoukselliset ja rekrytoimalla tilalle pyrkyrikiipijöitä.

Jokainen taantumus synnyttää, ravitsee ja vahvistaa niitä menneen historian elementtejä joita vastaan vallankumous hyökkäsi, mutta joita sen ei onnistunut hävittää. Stalinismin metodit tulevat korkeimpaan jännittyneisyyteensä, kulminoituvat samaan aikaan kaikkien noiden epätotuuden, julmuuden ja periaatteettomuuden menetelmien absurdisuus, joille perustuvat hallinnan mekaniikka jokaisessa luokkayhteiskunnassa, mukaan lukien demokratia. Stalinismi on yksi valtion historian kaikkien hirviömäisyyksien hyytymä, sen kaikkein pahantahtoisin karikatyyri ja vastenmielisin irvikuva. Kun vanhan yhteiskunnan edustajat puritaanisesti asettavat vastatusten sterilisoidun demokraattisen abstraktion stalinismin kuolion kanssa, voimme täydellä oikeutuksella ehdottaa heille, mitä tulee koko vanhaan yhteiskuntaan, että he rakastuttaisivat itsensä Neuvosto-thermidorin vääristyneeseen peilikuvaan. Totta, G.P.U. on jo aikaa sitten ohittanut kaikki muut hallintojärjestelmät rikostensa alastomuudessa. Mutta tämä kumpuaa Venäjää ravistelevista, laajuudeltaan valtavista maailman imperialismin demoralisoivien tapahtumien vaikutuksenalaisuudesta.

Liberaalien ja radikaalien keskuudessa ei suinkaan ole kovin vähälukuinen joukko yksilöitä jotka ovat sisäistäneet tapahtumien materialistisen tulkinnan metodit ja jotka pitävät itseään marxilaisina. Tämä ei kuitenkaan siitä huolimatta ole esteenä heille, pysyä edelleen porvarillisina journalisteina, professoreina tai poliitikkoina. Bolshevikki on käsittämätön, – tietysti – ilman materialistista metodia, myös moraalisella tasolla. Mutta tämä metodi ei yksinomaan palvele häntä tapahtumien tulkinnassa, vaan pikemminkin proletariaatin vallankumouksellisen puolueen luomisessa.  On mahdotonta täyttää tätä tehtävää ilman täydellistä riippumattomuutta porvaristosta ja heidän moraalistaan. Nyt porvarillinen yleinen mielipide hallitsee virallista työväenliikettä, aina William Greenin Yhdysvalloista, Leon Blumin ja Maurice Thorezin Ranskaan, kuin Garcia Oliverin Espanjaankin. Tässä tosiasiassa nykyisen aikakauden taantumuksellinen luonne saavuttaa terävimmän ilmaisunsa.

Vallankumouksellinen marxilainen ei voi aloittaa historiallista tehtäväänsä olematta katkaisematta moraalisesti siteitään porvarilliseen yleiseen mielipiteeseen ja sen edustajiin proletariaatin keskuudessa. Tätä varten, aivan erilaisen kaliiberin moraalista rohkeutta tarvitaan kuin se, että joku avaa suunsa kokouksessa ja huutaa ”Alas Hitler!” Alas Franco! Se on täsmälleen tämä päättäväinen, loppuun asti harkittu, periksi antamaton bolshevikkinen pesäero konservatiivisesta moraalifilosofiasta, ei ainoastaan suurporvariston, vaan myös pikkuporvariston, ja joka kuolettavasti terrorisoi demokraattisia fraasinsanailijoita, luokkahuoneprofeettoja ja eteisaulojen (lobbying heroes – suom. huom.) sankareita. Tästä on erotettava heidän valituksensa koskien bolshevikkien ”epämoraalisuutta”.

Heidän porvarillisen moraalin samaistaminen ”moraalin yleensä” kanssa, voidaan parhaiten – kenties – osoittaa oikeaksi pikkuporvariston vasemmistosiivestä, tarkalleen juuri sentristisistä puolueista, kuten niin kutsutusta Lontoon Toimistosta. Koska tämä organisaatio ”tunnustaa” ohjelman proletaarisesta vallankumouksesta, meidän erimielisyytemme ensisilmäyksellä näyttää toissijaiselta. Tosiasiassa heidän ”tunnustuksensa” on arvotonta, koska se ei sido heitä yhtään mihinkään. He ”tunnustavat” proletaarisen vallankumouksen aivan kuten Kantilaiset tunnustavat kategorisen imperatiivin, eli pyhä periaate, muttei sovellettavissa jokapäiväisessä elämässä. Käytännöllisen politiikan tasolla he yhtyvät vallankumouksen pahimpien vihollisten (reformistit ja stalinistit) kanssa taisteluun meitä vastaan. Kaikki heidän ajattelunsa on kaksinaamaisuuden ja valheellisuuden läpitunkemaa. Jos sentristit, huomioon ottaen yleisen säännön, eivät nostata itseään mahtavaan rikokseen, se johtuu pelkästään siitä, että he tulevat ikuisesti pysymään politiikan sivukujilla: he ovat, totta puhuen, mitättömiä historian taskuvarkaita. Juuri tästä syystä he katsovat olevansa kutsuttuja elvyttämään työväenliikettä uudella moraalilla.

Äärimmäisellä vasemmalla laidalla tätä ”vasemmistolaista” veljeskuntaa seisoo pieni ja poliittisesti täydellisen merkityksetön ryhmäkunta saksalaisia emigrantteja, jotka julkaisevat lehteä Neuer Weg (The New Road – Uusi Tie) – Suunnatkaamme huomiomme alemmas ja kuunnelkaamme näitä ”vallankumouksellisia” bolshevikkien epämoraalisuudesta syyttelijöitä. Kaksimielisellä äänensävyllä valheellisesti ylistäen, Neuer Weg julistaa, että bolshevikit ovat erottuneet muista puolueista heidän kammossaan tekopyhyyttä kohtaan – he avoimesti julistavat, sitä mitä muut hiljaa soveltavat käytännössä, se on periaate: ”tarkoitus oikeuttaa keinot”. Mutta Neuer Weg’n tuomion mukaan, kyseinen ”porvarillinen” sääntö on yhteen sovittamaton ”terveen sosialistisen liikkeen” kanssa. ”Valehteleminen ja pahemmat keinot eivät ole sallittuja keinoja taistelussa, kuten Lenin yhä (as Lenin still considered – suom. huom.) harkitsi.” Sana ”yhä” selvästi ilmaisee sen, että Leninin ei onnistunut voittaa harhakuvitelmiaan, ainoastaan koska hänen epäonnistui elää Uuden Tien löytymiseen saakka.

Sanamuodossa ”valehteleminen ja pahemmat…”, ”pahemmat” ilmeisesti merkitsevät väkivaltaa, murhaa, jne. sillä yhtäläisissä olosuhteissa väkivalta on pahempaa kuin valehteleminen; kuten myös murha – kaikkein äärimmäisin väkivallan muoto. Meidän on täten siis tultava johtopäätökseen että, valehtelu, väkivalta ja murha ovat yhteen sovittamattomissa ”terveeseen sosialistiseen liikkeeseen”. Mikä, kaikesta huolimatta, on meidän suhteemme vallankumoukseen? Kansalaissota on kaikkein ankarin kaikista sodan muodoista. Se on mahdottomuus, eikä ainoastaan ilman väkivaltaa kolmansia osapuolia kohtaan, vaan senaikainen (sota)tekniikka huomioiden, myöskin mahdottomuus olla murhaamatta vanhoja miehiä ja naisia, sekä lapsia. Täytyykö eräille muistuttaa Espanjasta? Ainoa mahdollinen Tasavaltalaisen Espanjan ”ystävien” vastaus kuulostaa tältä: kansalaissota on parempi kuin fasistinen orjuus. Mutta tämä täydellisesti oikea vastaus ennemminkin merkitsee sitä, että tarkoitus (demokratia tai sosialismi) oikeuttaa, tiettyjen olosuhteiden vallitessa, sellaiset keinot kuin väkivalta ja murhaaminen. Puhumattakaan valheista! Ilman valehtelua sotaa on mahdotonta kuvitellakaan, aivan kuten toimivaa konetta ilman öljyä. Turvatakseen Cortesin (helmikuun 1. 1938) kokouksen fasistien pommeilta, Barcelonan hallinto useaan otteeseen tarkoituksellisesti petti journalisteja ja omaa väestöään.  Olisiko muulla tavalla voitu toimiakaan? Kuka ikinä hyväksyykään päämäärän: Voiton Francosta, hänen on hyväksyttävä keinot siihen: kansalaissodan kaikkine herättämineen kauhuineen ja rikoksineen.

Kaikesta huolimatta, onko valehtelu ja väkivalta ”sellaisinaan” määrätty kelvottomuudeksi? Tietenkin, juuri niin tekee luokkayhteiskunta, joka nämä myös synnyttää. Yhteiskunta ilman sosiaalisia ristiriitoja tulee olemaan luonnollisesti yhteiskunta ilman valheita ja väkivaltaa. Kuitenkaan ei ole keinoja rakentaa siltaa tähän yhteiskuntaan säästyen vallankumouksellisilta, eli, väkivaltaisilta keinoilta. Vallankumous itsessään on luokkayhteiskunnan tuote ja välttämättömyys synnyttää sen luonteenpiirteet. ”Ikuisten totuuksien” näkökulmasta vallankumous on tietysti epämoraalinen. Mutta tämä tarkoittaa pikemminkin sitä, että idealistinen filosofia on vastavallankumouksellista, että se on riistäjien palveluksessa.

”Kansalaissota” saattaa filosofi tietämättömyyttään vastata, ”on kuitenkin surullinen poikkeus. Mutta rauhallisina aikoina terveen sosialistisen liikkeen pitäisi selvitä ilman väkivaltaa ja valehtelua.” Kyseinen vastaus ei kuitenkaan edusta mitään muuta kuin surkeaa veruketta. Ei ole olemassa vedenpitävää rajalinjaa ”rauhallisen” luokkataistelun ja vallankumouksen välillä. Jokaiseen lakkoon ruumiillistuu laajentumattomassa muodossaan kaikki kansalaissodan elementit. Kumpikin puoli yrittää kovasti tehdä vaikutusta vastapuoleensa esittäen liioitellen määrätietoisuuttaan kamppailuun, sekä materiaalisia voimavarojaan. Lehdistönsä, asiamiestensä ja vakoilijoidensa kautta kapitalistit työskentelevät säikyttääkseen ja demoralisoidakseen lakkolaiset. Heidän puoleltaan työläisten lakkovahdit, missä suostuttelusta ei ole hyötyä, pakotetaan turvautumalla voimaan. Niinpä ”valehtelu ja pahempaa” ovat luokkataistelun erottamaton osa, jopa sen kaikkein perustavanlaatuisessa muodossa.

VALLANKUMOUS JA PANTTIVANKI-INSTITUUTIO

Stalin pidätytti ja ammutti vastustajiensa lapsia, sen jälkeen kun itse nämä vastustajat oli väärien syytösten perusteella teloitettu. Perheenjäseniin kohdistuvan panttivanki-instituution avulla Stalin pakotti ne neuvostodiplomaatit palaamaan ulkomailta, jotka antoivat itselleen luvan ilmaista epäilyksensä Yagodan ja Yezhovin horjumattomuudesta. Uuden Tien moralistit katsovat välttämättömäksi ja ajankohtaiseksi muistuttaa meitä tässä kohdin siitä tosiasiasta, että ”myös” Trotski vuonna 1919 otti käyttöön lain koskien pankkivankeja. Mutta tässä kohdin käy välttämättömäksi lainata kirjaimellisesti: ”Viattomien läheisten internointi Stalinin toimesta on iljettävää barbarismia. Mutta se säilyy yhtä lailla barbarismina myös silloin kun sen saneli Trotski (1919).” Tässä on idealistinen moralisti kaikessa kauneudessaan! Hänen kriteerinsä ovat yhtä valheelliset kuin porvarillisen demokratian normit – molemmissa tapauksissa oletetaan yhdenvertaisuutta siellä, missä siitä todellisuudessa ole jälkeäkään.

Me emme tule tässä kivenkovaan väittämään siitä faktasta, että dekreetti vuodelta 1919 johti tuskin yhteenkään sellaisen komentajan läheisen teloitukseen, joiden petollisuus ei ainoastaan johtanut lukemattomien ihmishenkien menetykseen, vaan uhkasi suoranaisesti vallankumousta itseään välittömällä tuholla. Kysymys lopputuloksesta ei liity tähän. Jos vallankumous olisi alusta alkaen osoittanut vähemmän ylenpalttista jaloutta, satojatuhansia henkiä olisi säästetty. Niin tai näin, minä kannan täyden vastuullisuuteni vuoden 1919 dekreetistä. Oli välttämätöntä arvioida kamppailua sortajia vastaan. Vain taistelun historiallisessa sisällössä lepää dekreetin oikeutus, kuten myös yleensä koko kansalaissodan oikeutuskin, jota voidaan kutsua, eikä ilman perusteita, ”iljettäväksi barbarismiksi”.

Jätämme jollekin Emil Ludvigille tai hänen kaltaisilleen muotokuvan piirtämisen Abraham Lincolnista ruusuisine pikku siipineen. Lincolnin merkitys perustuu siihen, ettei hän epäröinyt kaikkein ankarimpien keinojen edessä, silloin kun kävi selväksi niiden välttämättömyys suuren historiallisen päämäärän saavuttamiseksi, nuoren kansakunnan kehittymisen muodossa. Kysymys ei koske sitä, kumpi sotivista leireistä aiheutti tai kärsi itse suurimmat uhrit. Historialla on erilaiset mittatikut pohjois-valtiolaisten julmuudelle ja etelä-valtiolaisten julmuudelle kansalaissodassa. Orjanomistaja joka viekkaudella ja väkivallalla kahlitsee orjan ketjuihin, ja orja joka viekkaudella ja väkivallalla katkoo kahleensa – ei anneta halveksivien (moraalisten) eunukkien kertoa meille, että he ovat tasavertaisia moraalin oikeusistuimen edessä! (before Court of Morality! – suom.huom.)

Sen jälkeen kun Pariisin Kommuuni oli hukutettu vereen ja koko maailman taantumukselliset roistot olivat ryvettäneet sen lipun herjoilla ja panetteluilla, ei ollut vähäinen se demokraattisten kirjanoppineiden joukko, joka mukauttaen itsensä taantumukseen, esitti syytöksiä Kommunardeja kohtaan Pariisin arkkipiispan johtamien 64 panttivangin ampumisesta. Marx ei hetkeäkään epäröinyt puolustaessaan tätä Kommuunin veristä tekoa. Ensimmäisen Internationaalin Pääneuvoston julkaisemassa kiertokirjeessä, joka kiehui kuin purkautuva laava, Marx ensimmäiseksi muistuttaa meitä porvariston omaksumasta panttivanki-instituutiosta, taistelussaan sekä siirtomaiden kansoja, että omia raatavia työläisjoukkojaan kohtaan ja tämän jälkeen esittää systemaattisesti vangeiksi jääneiden Kommuunin jäsenten teloitukset, hullunkiihkoisten taantumuksellisten toimesta, jatkaen: ”…niin, Kommuunilla ei puolestaan ollut muuta keinoa suojata näiden vankien henkeä kuin ottaa preussilaisten tapaan panttivankeja. Mutta näiden panttivankien elämä oli jo moneen kertaan menetetty, koska versaillesilaiset jatkuvasti ampuivat vankejaan. Miten voitiin heitä enää kauemmin säästää sen verilöylyn jälkeen, jolla MacMahonin pretoriaanit juhlivat Pariisiin tuloaan. Pitikö porvaristohallituksen hillitöntä raakuutta vastaan suunnatun viimeisenkin vastatoimenpiteen – vankien ottamisen – jäädä vain pelkäksi leikinteoksi?”⁴

Niinpä Marx puolusti panttivankien teloituksia siitäkin huolimatta että hänen selkänsä takana Pääneuvostossa ei suinkaan istunut vähäinen joukko Fenner Brockawayta, Norman Thomas’eja ja muita Otto Bauereita.  Mutta niin tuore oli kansainvälisen proletariaatin suuttumus Versaillesin juulmuutta kohtaan, että taantumukselliset moralistiset poropeukalot katsoivat aiheelliseksi pitäytyä hiljaisina, heidän kannaltaan parempia aikoja odotellen, jotka – valitettavasti – eivät olleet hitaita saapumisissaan. Heti taantumuksen voiton varmistuttua, pikkuporvarilliset moralistit yhdessä ammattiyhdistysbyrokraattien ja anarkististen sanaseppojen kanssa, tuhosivat Ensimmäisen Internationaalin.

Kun Lokakuun Vallankumous puolusti itseään 5000 mailin pituisella rintamalla, yhdistyneitä imperialistisia voimia vastaan, koko maailman työläiset seurasivat kamppailun kehittymistä kiihkeää sympatiaa tuntien ja jolloin heidän keskuudessaan oli äärimmäisen riskialtista nimittää panttivanki-järjestelmää ”iljettäväksi barbarismina”. Neuvosto-valtion täydellinen rappeutuminen ja taantumuksen voitto useissa maissa, oli välttämätöntä ennen kuin moralistit ryömivät ulos koloistaan – auttamaan Stalinia. Jos on totta, että valmisteluilla uuden aristokratian etuoikeuksien turvaamiseksi on sama moraalinen arvo kuin vapauttavan taistelun vallankumouksellisilla toimenpiteillä, niin silloin Stalinin teot ovat täydellisen oikeutettuja, jos – jos proletaarinen vallankumous ei ole täydellisesti tuhoon tuomittu.

Etsien esimerkkejä epämoraalisuudesta Venäjän kansalaissodan tapahtumista, Herrat Moralistit huomaavat olevansa samanaikaisesti pakotettuja sulkemaan silmänsä siltä tosiasialta, että Espanjan vallankumous synnytti myös panttivanki-instituution, ainakin vielä siinä vaiheessaan, kun se vielä oli aito suurten joukkojen vallankumous. Se teki tämän viekkaudella, toisin sanoen, ilman valehtelua ja petosta. Kynäilijöiden uskaltautumattomuus hyökätä espanjalaisia työläisiä ja heidän ”iljettävää barbarismiaan” vastaan, johtuu ainoastaan siitä että Pyreneiden niemimaan maaperä on vielä liian kuuma heille. Heille on merkittävästi mukavampaa palata vuoteen 1919. Tämä kun on historiaa, jonka vanhat miehet ovat jo unohtaneet, eikä nuoremmat ole vielä oppineet. Samoista syistä kirjanoppineiden fariseusten tietyt vivahteet palaavat samalla itsepäisyydellä Kronstadtiin ja Makhnoon – tässä ilmenee avoin poistoputki moraaliselle likaliemelle.

⁴ Kyseinen sitaatti on peräisin teoksesta: K. Marx & F. Engels – Valitut teokset – kahdessa osassa (1955), osa I, sivu 476, Marxin kirjasta ’Kansalaissota Ranskassa’.

KAFFERIMORAALI⁵

On mahdotonta olla yhtymättä moralisteihin siinä, että historia valitsee usein tuskaisat polut. Mutta minkä tyyppisiä johtopäätöksiä käytännöllisen toiminnan tarpeisiin on tästä vedetty? Leo Tolstoi suositteli, että jättäisimme huomioimatta yhteiskunnalliset virtaukset ja täydellistäisimme itsemme. Mahadma Gandhi neuvoi meitä juomaan vuohen maitoa. Valitettavasti Neuer Weg’in ”vallankumoukselliset” moralistit eivät ole ajelehtineet kovinkaan kauas näistä ohjenuorista. ”Meidän tulee vapauttaa itsemme” – he saarnaavat – ”niiden kafferimoraalista, joille vai se mitä vihollinen tekee on väärin.” Erinomainen neuvo! ”Meidän tulisi vapauttaa itsemme” Tolstoin suosituksesta ”lisäksi myös lihan synneistä.” Kuitenkaan, tilastot eivät tue menestymisen mahdollisuuksia tässä hänen suosituksessaan. Sentristiset mannekiinimme ovat onnistuneet kohottamaan itsensä yli-luokkaiseen moraaliin luokkayhteiskunnassa. Melkein 2000 vuotta on kulunut siitä kun ensimmäisen kerran julistettiin: ”Rakasta vihollisiasi”, ”Käännä myös toinen poskesi…” Kuitenkaan edes Pyhä roomalainen Isäkään ei ole vielä tähän mennessä kyennyt ”Vapauttamaan itseään” vihastaan vihollisiaan kohtaan. Toden totta, Saatana, ihmiskunnan vihollinen on todella voimakas!

Erilaisen kriteeristön soveltaminen riistäjien ja riistettyjen teoille, edellyttää näiden mannekiinien mukaan juuri pysymistä ”kafferimoraalin” yläpuolella. Ensinnäkin moinen ylenkatseellinen suhtautuminen kaffereihin on vaikeasti katsottavissa asianmukaiseksi, kun se on lähtöisin ”sosialistien” kynästä. Onko kaffereiden moraali todellakin niin huonoa? Seuraavassa se mitä Ensyclopedia Britannica sanoo aiheesta:

”Sosiaalisissa ja poliittisissa suhteissaan he ilmaisevat suurta tahdikkuutta ja älykkyyttä; he ovat huomiota herättävän rohkeita, sotaisia ja vieraanvaraisia, ollen vilpittömiä ja rehellisiä aina kontaktiin valkoihoisten kanssa, jolloin heistä tuli epäluuloisia, kostonhimoisia ja ryhtyivät varastelemaan, omaksuen samalla ohessa useimmat eurooppalaiset paheet.” On mahdotonta olla tulematta siihen johtopäätökseen että valkoiset lähetystyöntekijät, ikuisen moraalin saarnaajat, osallistuivat kaffereiden turmelemiseen.

Jos kertoisimme raatavalle kafferille, kuinka meidän maanosamme työläiset ovat nousseet vastarintaan ja yllättäneet riistäjänsä, hän olisi tästä erittäin tyytyväinen. Toisaalta hän tuntisi suurta mielipahaa kuullessaan sortajien onnistuneen pettämään sorrettuja. Kafferi, jota ei ole vielä demoralisoitu luihin ja ytimiin asti lähetyssaarnaajien toimesta, ei koskaan sovella samoja abstraktisia moraalinormeja sortajiin ja sorrettuihin. Sen sijaan hän helposti ymmärtää selvityksen siitä, kuinka näiden abstraktien moraalinormien tarkoitus on estää sorrettuja nousemasta sortajiaan vastaan.

Mikä valaiseva yhteensattuma: panetellakseen Bolshevikkeja, Neuer Weg’in saarnamiehet ovat pakotettuja samalla panettelemaan myös kaffereita; Lisäksi molemmissa tapauksissa panettelu seuraa virallisen porvarillisen valheen linjalla: vallankumousta vastaan ja värillisiä rotuja vastaan. Ei, me pidämme kaffereita parempina, ennen kaikenkarvaisia saarnamiehiä, niin hengellisiä kuin maallisiakin!

Ei ole kuitenkaan missään tapauksessa myöskään välttämättömästi yliarvioitava Neuer Weg’in moralistien ja muiden umpikujaan joutuneiden (and other cul-de-sacs. – suom.huom.) omatuntoa. Näiden ihmisten tarkoitukset eivät ole niin pahoja. Mutta huolimatta tarkoituksistaan he palvelevat taantumuksen mekaniikan vipuvarsina. Vastaavina aikakausina kuten nykyisinkin, silloin kun pikkuporvarilliset puolueet takertumalla liberaaliin porvaristoon tai sen varjoon (”Kansanrintama” – politiikka), halvauttavat työväenliikkeen ja kiveävät tietä fasismille (Espanja, Ranska…), Bolshevikit eli vallankumoukselliset marxilaiset tulevat erityisen vastenmielisiksi hahmoiksi porvarillisen yleisen mielipiteen silmissä. Perustavanlaatuinen poliittinen paine aikanamme suuntautuu oikealta vasemmalle. Viimekädessä taantumuksen koko paino lasketaan häviävän pienen vallankumouksellisen vähemmistön harteille. Tätä vähemmistöä on kutsuttu Neljänneksi Internationaaliksi. Voila l’enneini! Täällä on vihollinen!

Taantumuksen mekaniikassa stalinismi toimii monissa johtavissa rooleissa. Kaikki porvarillisen yhteiskunnan ryhmittymät, mukaan lukien anarkistit, hyödyntävät sen apua taistelussaan proletaarista vallankumousta vastaan. Samaan aikaan pikkuporvarilliset demokraatit koettavat – ainakin 50% kohoavalla määrällään – nostattaa vastenmielisyyttä sen Moskovan-liittolaisen tekemiä rikoksia kohtaan, sälyttämällä ne lannistumattoman vallankumouksellisen vähemmistön niskoille. Tässä on nykyisin niin muodikkaan sanaparren sisältö:

”Trotskilaisuus ja stalinismi ovat yksi ja sama asia.” Bolshevikkien ja kaffereiden vastustajat siis täten auttavat taantumusta panettelemalla vallankumouksellista puoluetta.

⁵ Morals of Kaffirs. Kafferi on alun perin eurooppalaisten, valkoihoisten kolonialistien mustaihoisista käyttämä halventava nimitys. Myöhemmin käsitteen merkitys laajeni käsittämään myös muut ei-valkoihoiset. Koska termi kuuluu tässä yhteydessä aikalaispolemiikkiin ”neekerikysymyksestä”, en katsonut asiakseni käydä etsimään korvaavaa sanaa. -Suom.Huom.

LENININ ”EPÄMORAALISUUS”

Venäjän ”Sosiaalivallankumoukselliset” olivat aina mitä moraalisimpia yksilöitä: pohjimmiltaan he muodostuivatkin yksin moraalin pohjalta. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä vallankumouksen aikana pettämästä venäläisiä talonpoikia. Kerenskyn Pariisin elimessä – tämän erittäin eettisen sosialistin, joka toimi edelläkävijänä Stalinin valheellisten syytösten tehtailussa Bolshevikkeja vastaan – eräs toinen vanha ”Sosialisti vallankumouksellinen” Zenzinov kirjoittaa:

”Lenin, kuten tunnettua, on opettanut että toivottujen päämäärien saavuttamisen puolesta, kommunistit voivat ja joskus heidän täytyy ’turvautua kaikenlaisiin keinoihin, taktisiin toimiin ja verukkeisiin (subterfuge – suom.huom.).’…” (New Russia – Uusi Venäjä, Helmikuun 17. 1938. s.3) Tästä he vetävät ritualistisen johtopäätöksen: Stalinismi on Leninismin luonnollinen jälkeläinen.

Valitettavasti, eettinen syyllistäjämme ei ole kykeneväinen edes lainaamaan rehellisesti. Lenin sanoi: ”On välttämätöntä olla kykenevä – turvautumaan kaikenlaisiin keinoihin, taktisiin toimiin ja laittomiin metodeihin, välttelyihin ja verukkeisiin, tarkoituksena päästä sisään ammattiliittoihin, pysyä niissä ja viedä siten kommunistista työtä eteenpäin kaikin keinoin.” Välttämättömyys välttelyihin ja taktisiin toimiin, Leninin selvityksen mukaan, on pakon sanelemaa sen tosiasian johdosta, että reformistinen byrokratia pettämällä työläiset pääomalle, asettaa syötin vallankumouksellisille ja vainoten heitä, ollen valmis saattamaan porvarillisen poliisiin heidän kimppuunsa. ”Taktiikka ja verukkeet” ovat tässä tapauksessa vain toimivia itsesuojelumenetelmiä petollista reformistista byrokratiaa vastaan.

Juuri tämän kyseisen Zenzinovin puolue teki aikoinaan laitonta työtä tsarismia vastaan, ja myöhemmin – bolshevismia vastaan. Molemmissa tapauksissa se turvautui viekkauteen, välttelyyn, väärennettyihin passeihin ja muihin ”verukkeiden” muotoihin. Kaikkia näitä keinoja ei suinkaan pidetty vain eettisinä, vaan myöskin sankarillisina, sillä ne vastasivat pikkuporvariston poliittisia tavoitteita. Mutta tilanne muuttui välittömästi, kun proletaariset vallankumoukselliset olivat pakotettuja turvautumaan salaliittomaisiin keinoihin pikkuporvarillista demokratiaa vastaan. Avain näiden miesten moraaliin on, kuten huomaamme, sen luokkaluonteessa!

”Epämoraalinen” Lenin antoi avoimesti lehdistössä neuvoja, koskien sotilaallista viekkautta, toiminnassa petollisia johtajia vastaan. Moralisti Zenzinov tahallisesti typisti lainausta sen molemmista päistä, johtaakseen lukijaansa harhaan: eettisten syytösten esittäjä on osoittautunut mitättömäksi huijariksi, kuten tavallista. Ei mitään sen kaltaista kuin Leninin hartaana toistama: on erittäin vaikeaa löytää vilpittömiä vastustajia!

Työläinen joka ei salaa ”totuutta” kapitalisteilta koskien lakkolaisten suunnitelmia, on vain ja ainoastaan petturi, ansaiten halveksinnan ja eristämisen. Sotilasta joka paljastaa ”totuuden” viholliselle, rangaistaan vakoojana. Kerensky yritti laittaa bolshevikkien syyksi ”totuuden” paljastamisen Ludendorffin esikunnalle. Näyttää siltä ettei edes ”pyhä totuus” ole päämäärä sinänsä. Paljon pakottavampi kriteeristö, kuten analyysimme osoittaa, pitäen sisällään luokka luonteen, määrää tämänkin ylitsi.

Eikö elämän ja kuoleman kamppailu ajatuksellisesti ole mahdoton ilman aseistettua proletariaattia, jota Hitlerin poliisi ei kykene pettämään? Vai onko kenties Neuvosto-Bolshevikkeilla ”epämoraalinen” asenne, kun he pettävät G.P.U:ta? Jokainen hurskas porvari ylistää poliisin nokkeluutta, jonka onnistuu viekkaudella pidättää vaarallinen gangsteri. Onko sotilaallinen viekkaus todellakaan luvallista silloin kun kysymys on imperialismin gangsterien kukistamisesta?

Norman Thomas puhuu ”tuo outo kommunistinen epämoraalisuus, jossa millään muulla ei ole väliä kuin puolueella ja sen voimalla” (Sosialist Call, Maaliskuun 12, 1938, s.5). Lisäksi, Thomas niputtaa samaan läjään nykyisen Kominternin, joka on Kremlin byrokraattien salaliitto työväenluokkaa vastaan, yhdessä Bolshevikki puolueen kanssa, joka edustaa edistyneimpien työläisten salaliittoa porvaristoa vastaan. Tämä läpikotaisin epärehellistä rinnastamista on jo edellä riittävästi valotettu. Stalinismi pikemminkin verhoaa itsensä puolue-kultin taakse; tosiasiallisesti se tuhoaa ja polkee puolueen likaan. On kuitenkin totta, että Bolshevikille puolue on kaikki kaikessa. Luokkahuonesosialisti Thomas on yllättynyt, eikä hyväksy vastaavaa suhdetta vallankumouksellisen ja vallankumouksen välillä, koska hän itse on vain porvari varustettuna sosialistisella ”aatteella”. Thomasin ja hänen kaltaistensa silmissä puolue on vain toissijainen instrumentti vaaliliittoihin ja muihin vastaaviin tarkoituksiin, ei muuhun. Hänen henkilökohtainen elämänsä, intressinsä, sidoksensa ja moraalinen perustansa ilmenee puolueen ulkopuolella. Vihamielisellä hämmästyksellä hän katsoo alaspäin bolshevikkeja, joille puolue on ase yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudelleenrakentamiseen, pitäen sisällään myös sen moraalin. Vallankumoukselliselle marxilaiselle ei voi ristiriitaa henkilökohtaisen moraalin ja puolueen intressien välillä, koska puolueeseen ruumiillistuu hänen tietoisuutensa kaikkein korkeimmista tehtävistä ja ihmiskunnan päämääristä. On naivia kuvitella että Thomasilla olisi korkeampi ymmärrys moraalista kuin marxilaisilla. Hänellä on ennemminkin vain tavanomainen peruskäsitys puolueesta.

”Kaikki mikä on noussut, on arvollinen tuhoutumaan,” sanoo dialektikko Goethe. Bolshevikkipuolueen tuhoutuminen – näytös maailman taantumuksessa – ei kuitenkaan vähennä sen maailmanlaajuista merkitystä. Vallankumouksellisen valtansa aikakautena, eli silloin kun se todella esiintyi työväenluokan esitaistelijana, se oli historian rehellisin puolue. Missä tahansa se kykeni, se – tietenkin – petti luokkavihollista; toisaalta se kertoi työläisille totuuden, koko totuuden, siihen mitään lisäämättä (…it told the toilers the truth, the whole truth, and nothing but the truth. – suom.huom.). Vain tästä syystä sen onnistui voittaa heidän luottamuksensa sellaisella tasolla, jollaista ei mikään puolue aikaisemmin koko maailmassa ollut hankkinut.

Hallitsevan luokan asiamiehet kutsuvat tämän puolueen organisaattoreita ”epämoraalisiksi”.

Tietoisen työväestön silmissä tämä syytös pitää sisällään tietyn mairittelevan kohteliaisuuden. Se merkitsee: Lenin kieltäytyi tunnustamasta moraalinormistoa, jonka orjanomistajat olivat määritelleet orjilleen, eikä koskaan tarkastellut orjanomistajia sinänsä; hän kutsui työväenluokkaa laajentamaan luokkataistelun myös moraalin tasolle asti. Kuka epäröi vihollisen määrittelemien sääntöjen edessä, ei koskaan kykene hävittämään itse vihollista!

Leninin ”epämoraalisuus”, eli hänen yli-luokkaisen moraalin hylkäämisensä, ei estänyt häntä pysymästä uskollisena yhdelle ja samalle aatteelle läpi koko elämänsä; omistaen koko olemassaolonsa sorrettujen asialle; osoittaen korkeinta omatuntoa ajatusten tasolla ja suurinta pelottomuutta toiminnan tasolla, ylläpitäen tahraantumatonta asennetta ilman ylemmyyttä ”tavalliseen” työläiseen, turvattomaan naiseen tai lapseen. Eikö näytäkin siltä, että tämä ”epämoraalisuus” tässä tapauksessa onkin pseudonyymi korkeammalle inhimilliselle moraalille?

VALAISEVA EPISODI

Tässä on asianmukaista selostaa tapahtumasta, joka vaatimattomista mittasuhteistaan suolimatta, ei suinkaan huonosti valaise eroavaisuuksia heidän ja meidän moraaliemme välillä. Vuonna 1935 kirjeenvaihdossa belgialaisten ystävieni kanssa, kehittelin ajatusta siitä, että nuoren vallankumouksellisen puolueen yritykset perustaa ammattiyhdistyksiä omin avuin on rinnastettavissa itsemurhaan. On välttämätöntä löytää työläiset sieltä missä he ovat. Mutta tarkoittaako tämä samalla opportunistisen apparaatin ylläpitämisen laskujen maksamista? ”Tietysti”, minä vastasin, ”horjuttaakseen reformisteja on välttämätöntä väliaikaisesti maksaa heille osuusmaksu.” Mutta reformistit eivät tule sallimaan horjuttamistaan. ”Totta”, vastasin, ”horjuttaminen vaatii salaisia menetelmiä. Reformistit ovat porvariston poliittinen poliisi työväenluokan sisällä. Meidän on toimittava ilman heidän lupaansa ja heidän asiaan puuttumistaan vastaan.” Satunnaisessa ratsiassa Toveri D:n kotiin, liittyen – mikäli en vain erehdy – aseiden hankkimiseen espanjalaisille työläisille, Belgian poliisi takavarikoi kirjeeni. Muutamien päivien kuluessa se julkaistiin. Vandervelden, De Manin ja Spaakin lehdistö ei säästellyt mitään valaistessaan tilannetta minun ”machiavellismiani” ja ”jesuiittamaisuuttani” vastaan. Ja keitäpä olivat nämä syytösten esittäjät? Vandervelde, monivuotinen Toisen Internationaalin puheenjohtaja, josta jo aikaa sitten oli tullut belgialaisen pääoman luotettu palvelija. De Man, joka sarjassa raskaslukuisia teoksiaan jalosti sosialismia idealistisella moraalilla, tehden lähestymisyrityksiä uskonnon suuntaan ja tarttui ensimmäiseen sopivaan tilaisuuteen pettää työläiset, tullakseen tavalliseksi porvarilliseksi ministeriksi. Jopa näitäkin ihanampi on Spaakin tapaus. Puolitoista vuotta sitten tämä herrasmies kuului vasemmisto-sosialistiseen oppositioon ja tuli luokseni Ranskaan tarkoituksenaan tiedustella neuvoja keinoista kamppailla Vandervelden byrokratiaa vastaan. Esitin samoja ajatuksia kuin ne, joihin myöhemmin perustui kirjeeni. Mutta alle vuoden sisällä käynnistään, Spaak hylkäsi okaat ruusujen sijasta. Pettäen toverinsa oppositiossa, hänestä tuli yksi kaikkein kyynisimmistä belgialaisen pääoman ministereistä. Ammattiliitoissa ja omassa puolueessaan nämä herrasmiehet tukahduttivat kaikki kriittiset äänet, turmellen ja lahjoen systemaattisesti edistyksellisimpiä työläisiä ja yhtä systemaattisesti erottaen uppiniskaisimmat. He eroavat G.P.U:sta vain sen tosiasian takia, etteivät he ole vielä turvautuneet verenvuodatukseen – kuten hyvät patriootit, he säästävät työläisten verta seuraavaa imperialistista sotaa varten. Ilmiselvästi – täytyy omata kaikkein helvetillisimmät inhottavuudet, moraalinen epämuodostuma, olla ”kafferi” tai bolshevikki, neuvoakseen vallankumouksellisia työläisiä huomioimaan salaiset menetelmät taistelussa näitä herrasmiehiä vastaan!

Belgian lainsäädännön näkökulmasta minun kirjeeni ei sisältänyt mitään rikollista. ”demokraattisen” poliisin velvollisuus oli palauttaa kirje lähettäjälleen anteeksipyynnöllä varustettuna. Sosialistisen puolueen velvollisuus oli protestoida ratsiaa vastaan, jonka oli sanellut kenraali Francon intressit. Mutta herrat sosialistit eivät vähääkään ujostelleet hyödyntää säädyttömästi poliisin palveluksia, koska he tällöin eivät olisi päässeet nauttimaan onnellisen sattuman suomasta mahdollisuudesta esitellä moraalista ylemmyyttään bolshevikkien epämoraalisuudesta.

Kaikki on symbolista tässä episodissa. Belgian sosiaali-demokraatit kaatoivat päälleni ämpäreittäin närkästystään juuri silloin kun heidän norjalaiset hengenheimolaisensa pitivät minua ja vaimoani lukkojen takana, estääkseen meitä puolustautumasta G.P.U:n syytöksiä vastaan. Norjan hallitus tiesi vallan hyvin sen, että Moskovan syytökset olivat väärennettyjä, koska sosiaali-demokraattien puolivirallinen lehti oli myöntänyt tämän avoimesti ensimmäisten päivien aikana. Mutta Moskova kosketti norjalaisia laivanomistajia ja kalakauppiaita lompakollaan – ja herrat Sosiaali-Demokraatit menivät välittömästi nelikontin. Puolueen johtaja, Martin Tramnel, vaikkei ollutkaan ainut auktoriteetti moraalin sfääreissä, mutta on kuitenkin avoimen oikeamielinen: hän ei juo, hän ei polta, ei suo itselleen lihanhimoja ja talvisin hän kylpee avannossa. Tämä ei estänyt häntä G.P.U:n määräämän pidätyksemme jälkeen, erityisesti kutsumasta G.P.U:n norjalaista agenttia, – eräs Jacob Fries – porvaria ilman kunniaa ja tietoisuutta, herjaamaan minua. Mutta tämä riittäköön…

Näiden herrasmiesten moraali koostuu tavanomaisista säännöistä ja puheenvuoroista, joiden tarkoitus on peittää heidän intressinsä, mielihalunsa ja pelkonsa. Enemmistö heistä on valmis mihin tahansa halpamaisuuteen – vakaumuksen hylkäämiseen, petokseen, selkään puukotukseen – kunnian- tai voitonhimon nimissä. Pyhässä henkilökohtaisten intressien sfäärissään päämäärä pyhittää heille kaikki keinot. Mutta juuri näin on siksi, että he edellyttävät erikoista moraalikoodistoa, kestävää mutta samalla joustavaa, aivan kuin hyvää sukkanauhaliiviä. He inhoavat kaikkia niitä, jotka paljastavat heidän ammattisalaisuutensa joukoille. ”Rauhallisina” aikoina heidän vihansa on ilmennyt panetteluna – Billingsgate tyylillä tai ”filosofisena” kielenä. Terävien sosiaalisten konfliktien aikoina, kuten Espanjassa, nämä moralistit käsi kädessä G.P.U:n kanssa murhaavat vallankumouksellisia. Oikeuttaakseen tekonsa, he toistavat: ”Trotskilaisuus ja Stalinismi ovat yksi ja sama asia.”

KEINOJEN JA PÄÄMÄÄRIEN DIALEKTINEN RIIPPUVUUSSUHDE

Keinot voi oikeuttaa vain päämäärä, johon pyritään. Mutta päämäärä vuorostaan edellyttää oikeutusta. Marxilaisesta näkökulmasta, joka ilmaisee työväenluokan historialliset intressit, päämäärä on oikeutettu sikäli, kun se johtaa ihmisen suurempaan voimaan luonnon hallitsemiseksi ja toisen ihmisen hallinnan toista ihmistä kohtaan lakkauttamiseen.

”Onko meidän ymmärrettävä tämä niin, että saavuttaaksemme tämän päämäärän, on kaikki sallittua?”, vaatii poroporvari sarkastisesti, osoittaen samalla ettei ole ymmärtänyt mitään. Se on sallittua, me vastaamme, mikä todella johtaa ihmiskunnan vapautumiseen. Koska tämä vapautuminen voidaan saavuttaa vain vallankumouksen kautta, on työväenluokan moraalinen vapauttaminen välttämättä sisältyvä vallankumoukselliseen luonteeseen. Se toimii leppymättömästi, ei ainoastaan uskonnollisia dogmeja, vaan myös kaikenlaisia idealistisia fetissejä vastaan, jotka ovat hallitsevan luokan filosofisia santarmeja. Se johtaa päättelyn säännöt yhteiskunnallisen kehityksen laeista, ensisijaisesti luokkataistelusta, joka on kaikkien lakien laki.

”Mutta silti”, jatkaa moralisti kivenkovaan, ”tarkoittaako tämä että, luokkataistelussa kapitalisteja vastaan kaikki keinot ovat sallittuja: valehtelu, lavastus, petos, murha jne.?” Sallittuja ja pakottavia ovat ne ja vain ne keinot, vastaamme me, jotka yhdistävät vallankumouksellista työväenliikettä, täyttää heidän sydämensä peräänantamattomalla vihamielisyydellä sortoa kohtaan, opettaa heidät halveksimaan virallista moraalia ja sen demokraattisia äänitorvia, täyttää heidät tietoisuudella heidän historiallisesta tehtävästään ja kohottaen heidän rohkeuttaan ja uhrautuvaisuuttaan kamppailussa. Juuri tästä johtuu, etteivät kaikki keinot ole sallittuja. Kun sanomme että tarkoitus oikeuttaa keinot, niin meille johtopäätöksestä seuraa se, että suuri vallankumouksellinen päämäärä sulkee pois ne alhaiset keinot, jotka asettavat työväenluokan yhden osan toista osaa vastaan, tai yritykset tehdä joukoista onnellisia ilman heidän osallisuuttaan; tai madaltaa joukkojen luottamusta itseensä ja organisaatioihinsa, korvaamalla se ”johtajien” palvonnalla. Ensisijaisesti ja leppymättömästi, vallankumouksellinen moraali hylkää nöyristelyn suhteissaan porvaristoon ja ylimielisen suhtautumisen suhteissaan työtätekeviin, eli juuri ne piirteet, joihin pikkuporvarilliset pedantit ja moralistit ovat läpikotaisin vaipuneet.

Nämä kriteerit eivät tietenkään anna valmista vastausta kysymykseen siitä, mikä on sallittua ja mikä ei sitä ole, jokaisessa erillistapauksessa. Ei voi olla olemassa kyseisenlaisia automaattisia vastauksia. Ongelmat vallankumouksellisessa moraalissa ovat kietoutuneet yhteen vallankumouksellisen strategian ja taktiikan ongelmien kanssa. Liikkeen elävä kokemus yhdessä teorian kehittämisen kanssa antaa vastaukset näihin kysymyksiin.

Dialektinen materialismi ei tunne keinojen ja päämäärien välistä dualismia. Päämäärä riippuu luonnollisesti historiallisesta liikkeestä. Orgaanisesti keinot ovat alisteisia päämäärälle. Välittömästä päämäärästä tulee keino etäisemmälle päämäärälle. Laulussaan Franz von Sickingen, Ferdinand Lasalle laittaa seuraavat sanat erään sankarin suuhun:

…”Älä näytä päämäärää

Vaan osoita myös polku. Niin läheisesti yhteen punoutunut.

Ovat polut ja päämäärät toinen toisensa kanssa

Alati muuttuen, ja uusi polku suoraa päätä,

Jo toisen päämäärän asettaa.”⁶

Lasallen rivit eivät ole aivan täydelliset. Pahempaa on kuitenkin se tosiasia, että Lasallen käytännön politiikka jakautui yllä ilmaistua sääntöä noudattaen – riittää kun muistaa sen että hän meni niinkin pitkälle kuin salaiseen sopimukseen Bismarkin kanssa! Mutta keinojen ja päämäärien välillä vallitseva keskinäinen riippuvuussuhde on ilmaistu täysin oikein yllä lainatuissa säkeissä. Vehnä on ensin kylvettävä, ennen kuin voi korjata vehnän tähkän.

Onko yksilöterrori, esimerkkinä, sallittua vai luvatonta ”puhtaan moraalin” näkökulmasta? Tässä abstraktissa muodossaan koko kysymystä meille ei ole edes olemassa. Konservatiivinen sveitsiläinen porvari lausuu vieläkin virallisia ylistyksiä terroristi Wilhelm Tellille. Meidän sympatiamme on täysin irlantilaisen, venäläisen, puolalaisen tai hindulaisen terroristin puolella, heidän taistelussaan kansallista ja poliittista sortoa vastaan. Salamurhattu Kirov, julma satraappi, ei herätä meissä minkään laista sympatiaa. Meidän suhtautumisemme murhaajaan pysyy neutraalina, vain sen johdosta ettemme tunne niitä motiiveja, jotka ohjasivat häntä. Kuitenkaan ei subjektiivisilla motiiveilla, vaan objektiivisella tarkoituksenmukaisuudella on meille ratkaisevaa merkitystä. Onko annetut keinot todellakin kykeneviä saavuttamaan päämäärän? Yksilöterroriin viitaten, sekä teoria

että käytäntö todistavat ettei näin ole asian laita. Terroristeille sanomme: on mahdotonta korvata joukot; vain osana joukkoliikettä voit löytää tarkoituksenmukaisen ilmauksen sankarillisuudellesi.

Tästä huolimatta, kansalaissodan olosuhteissa, yksittäisen sortajan murhaaminen lakkaa olemasta yksilöterroristinen teko. Jos sanoisimme että, vallankumoukselliset räjäyttivät kenraali Francon esikuntineen ilmaan, se tuskin tulisi herättämään moraalista pahennusta edes demokraattisten moraalisten eunukkien taholta. Kansalaissodan olosuhteissa vastaava teko olisi poliittisesti täysin tarkoituksenmukainen. Niinpä, jopa kaikkein terävimmänkin kysymyksen kohdalla – ihmisen murhatessa toisen ihmisen – moraaliset absoluutit osoittautuvat hyödyttömiksi. Moraaliset arvioinnit yhdessä poliittisten kanssa, riippuvat kamppailun sisäisistä tarpeista.

Työläisten vapautus voi tulla vain työläisten itsensä kautta. Siksi ei ole, – juuri tästä samasta syystä – suurempaa rikosta kuin pettää joukot, naamioida tappiot voitoiksi, ystävät vihollisiksi, lahjoa työväenjohtajia, rakennella legendoja ja järjestää näytösoikeudenkäyntejä, sanalla sanoen, tehdä juuri sitä mitä stalinistit tekevät. Nämä keinot voivat palvella vain yhtä tarkoitusta: pidentää klikin herruutta, klikin jonka historia on jo tuominnut. He eivät voi palvella joukkojen vapauttamisessa. Tästä syystä Neljäs Internationaali johtaa elämän ja kuoleman taistelua stalinismia vastaan.

Joukot tietenkään eivät ole virheettömiä. Joukkojen idealisoiminen on meille vierasta. Me olemme nähneet heidät erilaisissa olosuhteissa, sen eri asteilla ja lisäksi vielä kaikkein suurimmissa poliittisissa shokkitiloissa. Me olemme tarkkailleet heidän vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Heidän vahvuutensa – määrätietoisuutensa, uhrautuvaisuutensa, sankaruutensa – on aina saanut selvimmän ilmauksensa vallankumouksellisten purkausten aikoina. Noina aikoina bolshevikit johtivat joukkoja. Myöhemmin erilainen historian luku nousi uhkaavana, kun sorrettujen heikkous tuli esille: epäyhtenäisyys, kulttuurillinen rajoittuneisuus ja maailmankatsomuksellinen kapea-alaisuus. Joukot väsyivät jännitykseen, tulivat pettyneiksi, menettivät uskon itseensä – ja puhdistivat tien uudelle aristokratialle. Tänä aikana bolshevikit (”trotskilaiset”) löysivät itsensä eristettyinä kansanjoukoista. Yleisesti ottaen me kuljimme kahden suuren historiallisen syklin: 1897-1905, nousuvesien vuodet: 1907-1913, laskuvesien vuodet; 1917-1923, historiassa ennen kokemattoman purkauksen ajanjakso; lopuksi taantumuksen uusi vaihe, joka ei ole vielä tänäänkään päättynyt. Näissä suunnattomissa tapahtumissa ”trotskilaiset” oppivat historian rytmin, eli luokkataistelun dialektiikan. He oppivat myös, – siltä näyttää – tiettyyn rajaan asti menestyksellisesti, kuinka alistaa omat yksilölliset suunnitelmat ja ohjelmat tähän objektiiviseen rytmiin. He oppivat olemaan vajoamatta epätoivoon siitä tosiasiasta, että historian lait eivät riipu heidän yksilöllisistä mauistaan, eivätkä ole alisteisia heidän omille moraalisille kriteereilleen. He oppivat alistamaan omat yksilölliset mielihalunsa historian lainalaisuuksien edessä. He oppivat olemaan säikähtämättä edes kaikkein vahvimman vihollisen edessä, silloin kun näiden valta on ristiriidassa historiallisen kehityksen tarpeiden kanssa. He tietävät kuinka uida virtaa vastaan syvästi vakuuttuneina siitä, että uusi historian nousuvesi tulee kannattelemaan heitä kohti rantaa. Kaikki eivät tule pääsemään rannalle, monet tulevat hukkumaan, mutta osallisuus tässä liikkeessä avoimin silmin ja lujalla tahdolla – vain nämä voivat antaa korkeimman moraalisen tyydytyksen ajattelevalle olennolle!

P.S. -Kirjoitin nämä rivit niinä päivinä kun poikani kamppaili kuoleman kanssa, minun siitä tietämättä. Omistan tämän pienen työni hänen muistolleen, joka – niin toivon – olisi saanut hänen tunnustuksensa. Leon Sedoff oli todellinen vallankumouksellinen ja halveksi hurskastelijoita. – L.T.

⁶ Vapaa suomennos säkeistä:

”Show not the goal

But show also the path. So closely interwoven

Are path and goal that each with other

Ever changes, and other pathe forthwith

Another goal set up.”                                                                                                               – Suom.huom.

Suomennos valmistunut 23.4.2010 klo 22.45.

Oikoluku ja alkulause 24.4.2010. M.Niemi

© COPYLEFT 2010 SUOMI – FINLAND

MARXILAINEN TYÖVÄENLIITTO – MTL

www.mtl-fi.org