Kriisin laajentuminen poliittiselle tasolle sai aikaan kaksi ilmiötä. Kriisi saavutti vaiheen, jossa romahtaa kokonaisia valtioita ja valtiokomplekseja. Konkurssin makuun pääsi ensin Islanti ja sitten samaan pöytään istahtivat Latvia, Unkari, Dubai ja nyt Kreikka. Vuoroaan jonottavat muut PIIGS –maat, Portugali, Espanja, Irlanti ja Italia. Lista ei suinkaan lopu tähän. Euroalue murtui heikoimmasta lenkistä, Kreikasta. Kuolinvuoteella ei silti makaa vain Kreikka, vaan kaikki euromaat. Kreikan talous on alle kolme prosenttia EU:n talouksista. Kreikan pelastaminen olisi lasten leikkiä, jos muut kansantaloudet olisi rakennettu terveellä pohjalla. Se voitaisiin sanoa toisellakin tavalla. Muulloin Kreikan hylkääminen ei aiheuttaisi niin paljon harmia kuin nyt. Nyt on yhtäältä pakko ”pelastaa”, jotta pankkijärjestelmä ei kokonaisuudessa romahtaisi yleiseurooppalaisella tasolla. Toisaalta Kreikkaa on mahdotonta pelastaa, jos –tai paremmin kun– kriisi leviää dominon tavoin, koska muut maat ovat liian suuria pelastettavaksi.

Talouspolitiikan teko ei ole poliitikkojen, vaan markkinoiden käsissä, se on fakta. Markkinat saavat sijoittaa tai olla sijoittamatta, siirtyä reaaliajassa paikasta toiseen, päättää tietyn maan luottoluokituksista, ostaa tietyn maan velkakirjoja tai ei, määrittää korkotasoa, hyökätä räikeästi valuuttoihin, lyödä vetoa kokonaisten maiden vararikkoon. Sen lisäksi nämä näkymättömät haamudiktaattorit määräävät IMF:n kautta ”lääkekuuria” ja lakia sekä kuria niin, että tietyt maat yksityistävät yhteistä omaisuutta. ”Markkinat” tulevat sen jälkeen puoli-ilmaiseksi ostamaan lentoyhtiöitä, satamia, rautateitä tai kokonaisia saaria. Sen jälkeen kun kaikki on takavarikoitu, markkinoiden luottamus näiden maiden kansantalouksiin saattaa taas nousta.

Niin sanotut markkinavoimat eivät kuitenkaan niin näkymättömiä ole. Toimiessaan ne ovat yhtenäiset ja hyvin koordinoidut. Ne eivät kommunikoi keskenään muuten, vaan niitä yhdistää joukkopsykoosin massapsykologia. Siksi psykologia on tärkeä tekijä nykykapitalismissa. Pari väärää lausetta väärään aikaan voi heilauttaa järjestelmää maailmanlaajuisesti. ”Markkinavoimilla” on hyvin näkyviä työkaluja. Goldman Sachs, Morgan Stanley ja kumppanit peukaloivat Kreikan ja muiden valtioiden puolesta tilastoja. Uusi taloustiede kastettiin ”luovaksi kirjanpidoksi”. Saatuaan Kreikan kansantalouden umpikujaan Goldman Sachs neuvoi omia sijoittajiaan siitä, miten tulisi investoida Credit Default Swaps –johdannaisiin, eli Kreikan vararikkoon ja rikastua siitä. ”Markkinoita” palvelevat IMF:n ja muiden instituutioiden lisäksi myös Moodys, Fitch ja muut luottoluokituslaitokset sekä Financial Times, Wall Street Journal ja muut sorosten asialla olevat mediat. Yhdysvaltain ja muiden suurtalouksien hallitukset ovat tiukassa puristuksessa, mutta silti tekevät ainoastaan ”markkinoita” miellyttäviä päätöksiä. USA:n kahdessa hallituksessa on istunut talousministeri, joka on tullut Goldman Sachin riveistä.

Kreikan tilannetta on verrattu Argentiinan tilanteeseen vuonna 2001. Argentiinassa haaksirikkoutui kapitalismi Kaukoidän taloustiikereiden romahduksen taudin tartuttamana. Maa meni maksukyvyttömäksi, peso devalvoitiin 300 prosenttia, velkaa saneerattiin ja koko talous oli selvitystilassa. Työväenluokka tuli kolme kertaa köyhemmäksi yhdessä yössä, ja maa meni IMF:n holhouksen alle. Argentinazonakin tunnettu kansannousu kaatoi viisi presidenttiä ja luokkataistelu synnytti kaksoisvallan tilannetta. Kreikassa prosessi kehittyi toiseen suuntaan. Vuoden 2008 joulukuun kapina kärjisti ristiriidat, jotka pakottivat porvaristoa nurkkaan ja talouden konkurssiin vuoden sisällä. Tämä tauti taasen on leviämässä yleiseurooppalaiselle tasolle paljon nopeammin kuin argentinazo. Tilanne Argentiinassa saatiin suhteellisesti rauhoittumaan yhden seikan avulla. Kiina –ilmiö tuli antamaan kapitalismille lisää hengitysaikaa.

Kiinan rooli kapitalismin tilapäisessä vakauttamisessa 2000-luvulla on suuri. Sykli kuitenkin sulkeutui ja nyt eletään sen ilmiön loppuvaihetta. Nyt kun EU tarvitsisi omaa kiinaansa, USA:n ja Kiinan suhde on päättymässä omaan mahdottomuuteensa. Riita yanin arvosta on vain jäävuoren huippu. USA etsii syntipukkeja vientinsä romahtamiselle. Sormet osoittavat Kiinan vientiä, ja siinä kaikkien asiantuntijoiden mukaan on kauppasodan näkymiä. Kiinan menestyminen USA:n markkinoilla oli hinta siitä, että maa ylläpiti USA:n kansantaloutta rahoittamalla sen vajeita. Avioliitto USA:n ja Kiinan välillä on kestänyt uskomattoman pitkään. Avioero aiheuttaa ketjureaktioita ympäri maailmaa tavalla, jossa protektionismi vahvistuu. Avioero ei myöskään voi olla rauhanomainen. Financial Times -lehden mukaan avioero tule olemaan vaarallisempi kuin kylmä sota konsanaan. Sen lisäksi Kiinalla on omatkin USA:n avioliitosta riippumattomat ongelmat. Kansantalous on täynnä puhkeamattomia kuplia, erityisesti asuntomarkkinoilla. Edellisen kriisivaiheen aikana Kiinassa elvytettiin tähtitieteellisillä summilla. Tällä hetkellä Kiinan kansantaloudessa piilee kolme aikapommia. a) Se joka johtuu kapitalismin kriisistä sinällään. b) Velan kasvu, mieletön seteleiden painattaminen yms. ovat elvyttämisestä johtuva pommi. c) Elvytys ei kohdistunut reaalitalouteen. Näiden lisäksi avioero USA:sta sinällään on omaa luokkaansa, joka on verrattavissa loppuräjähdykseen.

Yleisesti ottaen kapitalismin jättiläismäinen elvytys ei tuottanut odotettuja tuloksia. Korko on edelleen nollatasolla ja ”markkinat” vaativat lisää miljardeja. Nyt kuitenkin eletään aikaa, jolloin viimein pitäisi kerätä aikaisemmin jaetut miljardit. Exit strategy –politiikka on kauan ollut edessäpäin kaikkialla. Tilanne on kestämätön, eikä tunnelin päässä ole valoa näkyvissä. Nyt on luokkataistelun vuoro sanoa oma sanansa.

BARBARIA HÄÄMÖTTÄÄ

Kriisin ytimessä on ns. kapitalismin globalisaatio. Ei siis vain finanssiglobalisaatio ja uusliberalismi, vaan kaikki kapitalismin rakenteet ja sitä ylläpitäneet poliittiset tasapainot kuten esim. Maastrichtin sopimus. Näin ollen, päättymässä on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen aikakausi.

Käynnistymässä on prosesseja, mihin EU ei voi vaikuttaa. Siinä jokainen EU:n maa pyrkii auttamaan vain itseänsä. Saksan rooli orastavassa tilanteessa on ratkaiseva. Merkelin Saksa ei ole sama maa kuin Kohlin Saksa. Euroopan integraatio oli Kohlin tarjous muille eurooppalaisille Saksojen yhdentymisen hyväksymiseksi. Vastaavasti Maastricht oli muiden tarjous Saksalle, joka vaati sen, että rahaunioni tapahtuisi Saksan ehdoin. Muita EU:n maita ei ole helppo erottaa euroalueesta. Tilanne muuttuu vaikeammaksi sitten kun ns. Kreikan kriisi leviää. Siksi monet tahot, jopa Merkelin puolueen sisällä vaativat, että Saksa eroaa itse vapaaehtoisesti eurosta, ja siirtyy taas vanhaan markkaan. Morgan Stanley näytti melko varmalta väittäessään, että ”Saksa jättää euron”. Soros oli samalla aallonpituudella: ”EU on hajoamisen partaalla” (25.3.)

Enää ei ole epäilystä siitä, että keskipakovoimat ovat ottamassa voiton kädenväännössä integraatiovoimien kanssa. Yhtenäisyys on vaarassa, ei vain EU:ssa, vaan myös Saksan ja jokaisen maan sisällä. Yhteiskunnallisen kudoksen ehjyyttä uhkaa yksi toinenkin seikka. Kehityskulkua yhteiskunnassa ei määrää vain hallitsevan luokan järjestelyt, sovittelut tai vastakkainasettelut. Historian kulkuun vaikuttaa myös luokkataistelu kokonaisuudessaan. Se, että miten helposti proletariaatti tulee alistumaan kohtaloonsa esim. Kreikassa, Ranskassa, Italiassa tai muualla ei ole lainkaan kirkossa kuulutettu.

Yhteiskunta esittää vastarintansa luokkataistelun kautta. Siihen tarvitaan kokonaisohjelmaa siitä, miten kriisi on hoidettava. Ei riitä se, että porvariston hyökkäyksiä vain vastustetaan ja/tai väliaikaisesti mahdollisesti jopa estetään. Jos vastarinta jää vain protestoinnin tasolle proletariaatti väsyy tuloksettomista taisteluista, ja näköalojen puutteesta johtuen se ennen pitkää passivoituu. Silloin vasemmistolle on myöhäistä puuttua asiaan. Tänä päivänä edessämme avautuu kaksi barbarianvaaraa. Ensimmäisen skenaarion mukaan proletariaattia käännetään toisen maan proletariaattia vastaan. Saksassa kriisistä syypäinä ovat Kreikan työläiset ja Kreikassa romahtamisesta syytellään saksalaisia, jotka eivät ole halukkaita auttamaan. Kurjuudesta Yhdysvalloissa sormi nousee osoittamaan kiinalaisia, jotka ovat vallanneet markkinat halvalla valuutallaan. Protektionismin ainekset yhdessä syntipukkien etsimisen kanssa muodostavat sodalle haisevaa seosta. Toinen suuri vaara avautuu jokaisen maan sisällä. Pikkuporvariston vararikosta syypääksi nimitetään työväenluokkaa, joka lakkoilee tms. Kun vanhan yhteiskunnan tasapainot järkkyvät, vanhoista puolueista tulee epäluotettavia. Siihen vaikuttavat myös lisääntyneet skandaalit. Jollei vasemmisto esitä NYT HETI omaa itsenäistä poliittista vaihtoehtoaan, lähitulevaisuudessa äärioikeisto tulee todenteolla jyräämään.

RATKAISUNA MAAILMAN SOSIALISMI – MAAILMAN VALLANKUMOUS

Marxin Pääomassa on diagnoosi, että maailmanlaajentumisen tendenssi (universalizing) syöksee kapitalistisen järjestelmän kriisiin, kumoukseen ja siirtymiseen uudenlaiseen tuotantotapaan ja luokattomaan yhteiskuntaan. Nykyinen kriisi ei sisällä vain vanhan yhteiskunnan hajoamisen elementtejä, vaan tulevan yhteiskunnan siemenet.

Yhteiskunnan sosialistinen reformaatio tarjoutuu nykyisessä kriisissä koko sivilisaation pelastajaksi. Tämä ei ole propagandaa, vaan välttämättömyys. Reformaation alullepano on mahdottomuus, mikäli hegemonia yhteiskunnassa säilyy porvariston käsissä. Ennen kun pakkolunastaa tuotantovoimat ja tuottaa kollektiivisesti hyväksytyn suunnitelman mukaan, porvaristo on riisuttava poliittisesta vallastaan. Se taasen tarkoittaa vallanriisumista porvaristolta niiltä vallanelimiltä osin, johon porvariston hegemonia perustuu (poliisit, armeijat, byrokratiat). Vasemmiston tukea proletariaatilta ei saisi tulevissa muutoksissa kohdistaa prosessiin, jossa vasemmisto tulisi hallinnoimaan kapitalismia joko yksin tai yhteistyössä porvareiden kanssa. Yhteiskunnan elintärkeä dilemma tänään ei ole siinä, että mikä puolue on vallassa, vaan että minkä luokan käsissä yhteiskunnalliset asiat ovat. Muutoksen prosessi on vallankumouksellinen siksi, että se kyseenalaistaa porvariston johtoa yhteiskunnassa. Samalla se kyseenalaistaa porvarillista tuotantotapaa, lainsäädäntöä, väkivallan monopolia porvariston toimesta jne.

Tällä hetkellä on mahdotonta määrittää, missä maassa vallankumouksellinen prosessi alkaisi. Se riippuu kriisin etenemisestä, imperialistien keskeisistä tappeluista, proletariaatin luokkatietoisuudesta ja luokkataistelun määrätietoisesta offensiivista. Yksi asia on varma, globalisaatio on huolehtinut siitä, että prosessi ja vallankumous eivät jää yhden valtion rajojen sisälle, vaan leviää kaikkialle raketin vauhdilla. Porvariston etu on siinä, että se suurin piirtein tietää missä mennään. Proletariaatin etu on siinä, että eri maiden työläisten välillä ei ole erilaisia saati vastakkaisia intressejä. Proletariaatti ei vielä tiedosta tilanteen vakavuutta. Porvaristo sen sijaan on jo ottanut puukot esiin ja yrittää kohdistaa ne eri maiden porvaristoja ja saman maan porvariston eri osien sekä proletariaatin selkään.

MILLAISTA JÄRJESTÖÄ SIIHEN TARVITAAN?

Reformien toteuttamiseen tarvitaan järjestöä, joka tarjoaisi proletariaatille johtoa, tieteellistä, ideologista, organisatorista ja käytännön työkalua yhteiskunnan vallankumouksellisessa muuttamisessa. Järjestön on siis oltava proletariaatin ase yhteiskunnan vallankumouksellisten muutosten aikaansaamiseksi.

Luokkataistelu on nähtävä kansainvälisenä prosessina. Kansallisella tasolla tarvittava järjestäytyminen on nähtävä kansainvälisen organisaation osana. Kansainvälinen järjestö ei koostu kansallisista jaostoista ikään kuin se olisi niiden summa. Kansalliset järjestöt ovat kansainvälisen järjestön elimellisiä osia. Kansainvälistä järjestöä ei pidä nähdä verkostona, jonka ainoana tehtävänä on vastustaa esim. imperialismia, globalisaatiota, uusliberalismia, sotia yms. Viimeksi mainitut ovat väljempiä kuvioita, jotka edistävät taktisia tavoitteita. Sitä tarvitaan aina, mutta vain niiden raamien sisällä, jossa taktiikka palvelee strategiaa. Kansainvälinen järjestö, so. Internationaali on oltava maailman vallankumouksen puolue.

HISTORIAN OPETUKSET

Edellä mainitut teesit ovat olleet marxilaisten tiedossa 1800-luvulta lähtien. Aina kun vallankumous kulki suurin harppauksin eteenpäin, samalla se koki tarvetta rakentaa Internationaalia. Sen sijaan tappioiden jälkeen, kun luokkataistelu oli perääntymässä, Internationaalien kävi huonosti. Ensimmäinen hajosi kiistoihin anarkistien kanssa. Toinen Internationaali degeneroitui kun sosialidemokratiasta tuli kapitalismin isännöitsijä. Kolmannen Internationaalin hajotti Stalin, kun NL:ssa asemansa vakiinnuttanut yhteiskunnallinen kasti ei tarvinnut enää sitä. Elettiin Hitlerin vallan ja maailmansodan aikoja.

Toisin kuin aikaisemmin Neljäs Internationaali ei perustettu luokkataistelun etenemisen prosessissa. Vallankumouksellisten oli pakko perustaa se hirvittävien tappioiden keskellä. Kiinan ja Espanjan sisällissotien tappiot, Hitlerin valtaannousu ja lopulta sodan puhkeaminen yhdessä Stalinin puhdistusten kanssa verottivat uuden Internationaalin vielä harvoja rivejä. Näin ollen, bolsevismin perinteiden jatkamien ja vaaliminen ei voinut ruumiillistua massiiviseksi Internationaaliksi.

Sodan jälkeen kapitalismin ennennäkemätön ekspansio ja taloudellinen kasvu loivat pohjaa siihen, etteivät sitä seuranneet vuosikymmenet osoittautuneet otolliseksi ajaksi vallankumouksellisille. Heistä osa toimi pienissä propagandistien ryhmissä, jotka yrittivät keskittyä teoriaan perehtymiseen ja analyysiin. Hieman isompi osa yritti sopeutua uuteen tilanteeseen, ja se harrasti soluttautumista vanhoihin työväenpuolueisiin (entrismi) itsenäisten vallankumouspuolueiden rakentamisen sijasta. Silloin liikkeessämme syntyi lukemattomia skismoja. Tähän päiväänkin asti suurimpana osana säilynyt Neljännen Internationaalin Yhdistynyt Sihteeristö Ranskassa muutti nimensä ja vallankumouksellisen luonteensa. Nykyään se esiintyy NPA:na, antikapitalistisena puolueena.

Neljäs Internationaali  perustettiin 1938, mutta sitä ei ole koskaan onnistuttu rakentamaan massiiviseksi maailmanpuolueeksi. Siinä se poikkeaa aikaisemmista Internationaaleista. Koska Neljättä Internationaalia ei ole koskaan rakennettu, niin ei silloin voida puhua viidennen, kuudennen tai kuten jotkut ensimmäisen Internationaalin rakentamisen tarpeesta. Kysymys ei ole laskutavasta tai muodollisuuksista. Jollei lähde rakentamaan Neljättä Internationaalia, vasemmisto samalla luopuu kaikesta teoreettisesta perinteestä ja historiallisesta katsomuksesta lokakuun vallankumouksen ajoista aivan tähän päivään asti. Luopuu siis jatkuvan vallankumouksen teoriasta, luopuu työläisbyrokratioiden analyysista, sekä siirtymäohjelmasta. Ennen kun Ranskan LCR, nykyinen NPA, luopui nimestä ja tavoitteistaan, se ehti katkaista välinsä vallankumouksen kanssa ja heittää teoreettisen perinnön roskakoriin.

VAARAT

Suurin työväenliikkeen edessä avautuva vaara on minimalismi, so. se, että vasemmisto ei lähde liikkeelle siitä, mikä on välttämätöntä tehdä vaan siitä, mikä on välittömästi saavutettavissa. Strategisista tavoitteista tinkiminen olisi tässä vaiheessa kriisiä taistelematta antautumisen synonyymi. Ensisijaisessa asemassa on analyysi ja sen ymmärtäminen mitä on tehtävä. Sitten vasta vuorossa on ohjelmalliset julistukset ja joukkojen sisällä toimiminen. Taktiikka, liittolaisvoimat, yhteisrintama, lyhyemmän tähtäimen tavoitteet tulevat viimeisinä ja palvelevat strategisia tavoitteita.

Anti-imperialistisia valtioita tulee puolustaa imperialismin hyökkäyssuunnitelmilta. Siinä Internationaalin jäsenet taistelevat niiden valtioiden riveissä tarvittaessa ase kädessä, riippumatta siitä, onko niiden johdossa Cháves, Ahmadinejad tai Kadaffi. Ei kuitenkaan pitäisi odottaa, että proletariaatin intressit ja vallankumouksen tehtävät tulisi hoidetuksi ko. johtajien toimesta. Tällaiset nationalistijohtajat pystyvät noudattamaan korkeintaan jotain keskustalaista linjaa, joka parhaimmassa tapauksessa saa aikaan kansansa elintason paranemista. Se ei ole kriteeri siihen, että vallankumouksen kohtalo kannattaisi luovuttaa heidän käsiinsä.

Sosialismi ei ole huonojen taikka edes hyvien johtajien, vaan massojen asiaa. Jollei porvaristoa riisuttaisi kirjaimellisesti aseista, ja jollei proletariaattia sen sijaan aseistettaisi, niin sitten nämä ehjäksi jääneet pimeät vanhan yhteiskunnan mekanismit vuorenvarmasti tulevat järjestämään vallankaappauksia ja vastavallankumouksia sitten, kun voimasuhteet ovat heille otollisia. Näin kävi mm. kerran Chávesille ja näin kävi Chilessä 1973. Meidän ei pitäisi odottaa milloin samat kuviot toistuisivat. Sama pätee taloudessa. Jollei välittömästi sosialisoitaisi suurpääoma, tuotanto ja pankit ilman kompensaatioita, jollei perustettaisi ensin kansalliselle ja sitten kansainväliselle tasolle suunnitelmatalouksia, niin sitten on pakko todeta, että proletariaatti edelleen elää kapitalismissa. Kriisin seuraamukset eivät silloin aio säästää näitä valtioita, ei ainakaan siksi, että niiden johdossa istuu joku edes pidetty tai jopa vaaleilla valittu presidentti.

__Alustus esiteltiin Suomen sosiaalifoorumissa 2010

Tänä päivänä kriisistä puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Maailma täyttyy ”asiantuntijoista”, ja profetiat täyttävät lehtien palstoja. Jotkut puhuvat pankkikriisistä, jotkut luotto- ja/tai finanssikriisistä, ja loput Kreikan tai valtiotalouksien kriisistä. Kaikki tällaiset arviot ovat yksipuolisia ja sen vuoksi virheellisiä. Tosiaan kansantalouden yllämainitut osa-alueet ovat todella syvässä kriisissä, mutta kapitalismin kriisi ei johdu yksinomaan yhdestäkään niistä.

Mistä kriisi ei johdu

Ensinnäkin kriisi ei johdu kapitalistien, markkinoiden tai kuluttajien ahneudesta. Kapitalistit ja markkinat olivat aina ahneita, se ei ole kriisiaikaan liittyvä ominaisuus. Kuluttajat taas kuluttavat sitä, mitä markkinat tyrkyttävät, mikäli on tarpeellinen ostokyky tai mikäli pystyy pankkien tyrkyttäväksi velaksi kuluttamaan.

Kriisi ei myöskään johdu korkeasta palkkatasosta, hyvistä eläke-eduista, pitkistä lomista yms. Jos tarkkailisi tuottavuus- ja palkkakäyrien kehitystä, voisi selvästi nähdä, että tuottavuus kasvoi samansuuntaisesti palkkojen kanssa 70-luvulle asti. Sen jälkeen palkkakehitys pysähtyy, ja käyrä jatkaa eteenpäin suhteellisessa vaakasuorassa. Kasvava tuottavuus tarkoittaa parempia koneita, enemmän koneita, tehokkaampaa työskentelyä, enemmän tuotteita samassa ajassa kuin aikaisemmin. Kuilua kasvavan tuottavuuden ja paikallaan polkevan palkkatason välillä kapitalistit kattoivat tyrkyttämällä työtä tekeville lainoja. Työläisestä tuli länsimaailmassa kuluttaja ja vieläpä velkaantunut sellainen.

Kriisi ei johdu yksinomaan finanssisektoristakaan, jonka paisuttaminen alkaa varhain jo 70-luvulla, jolloin keynesismin kausi loppui ja dollarin vaihdettavuus peruttiin. Kapitalistinen järjestelmä sodan jälkeen perustui juuri tuohon dollarin valheelliseen vaihdettavuuden pohjaan. Kriisille lääkkeeksi tarjottiin uusliberalismia. Jokaisen valuutan annettiin kellua vapaasti, valtion sääntelyä purettiin, valtion yrityksiä yksityistettiin ja markkinat vapautettiin. Markkina-sanasta tuli sitten abstraktisempi käsite, joka alkoi vähitellen dominoida kaikkia prosesseja kansantaloudessa. Pääoma siirtyi reaalitaloudesta finanssipelien sfääreihin, kartutti valtaa itselleen ja loi uusia ennestään tuntemattomia ilmenemismuotoja. Rahalla tehtiin lisää rahaa ilman todellisten arvojen, so. tuotannon välitystä. Näin kapitalismi voitti vähän aikaa. Kriisi ei siis johdu yksinomaan lääkkeistä, vaan pääasiallisesti taudista.

Samoista syistä kriisi ei johdu vain asuntoalan roskalainoista, eikä Kreikasta, joka on vain vähän yli kaksi prosenttia euroalueen taloudesta. Kriisi ei myöskään johdu ”vastuuttomasta” pankkien toiminnasta, jotka tyrkyttivät avokätisesti lainoja mm. keinottelijoille. Vieläpä kriisi ei johdu keinottelijoistakaan, näitä luotiin samassa yhteydessä kun markkinat vapautettiin. Kriisi ei johdu tiettyjen valtioiden velkaantumisesta, koska koko sodanjälkeinen kansantalous maailmanlaajuisesti perustuu velkaantumiseen. Budjettivajeet eivät samoista syistä ole syypäitä kriisiin. Kuitenkin kaikki edellä mainitut kapitalistisen järjestelmän osa-alueet ovat yhtäaikaisesti syvässä kriisissä.

Mistä kriisi sitten johtuu

Kriisi koskee kaikkia järjestelmän osa-alueita. Eri vaiheissa kriisiytyivät teollisuus-, palvelu-, luotto-, rahoitus- ja finanssialat. Näin ollen, kriisi ei alkanut edellä mainituista sektoreista, eikä se lopu siihen. Varsinkin vuosien 1997-98 jälkeen jokainen kriisi on siirretty eteenpäin lisäämällä samaa tautia kiihdyttävää lääkettä. Rahan funktio kapitalismissa ei ole vain toimia tavaroiden yleisvastikkeena. Raha on pääoman yleisimmän tason ilmenemismuoto. Aina ennen kun kriisiytyy rahasektori, vielä syvempään kriisiin on joutunut reaalitalous. Näin ollen, kysymys siitä, että siirtyykö kriisi reaalitalouteen vai ei, on valekysymys. Kriisi voi puhjeta eri vaiheessa eri sektoreihin, mutta kriisin olemus on kapitalismin ytimessä, järjestelmän perusristiriitojen sovittamattomuudessa.

Tällä hetkellä olemme taas uudessa vaiheessa järjestelmän kriisissä. Viimeisen periodin raameissa vaiheita on ollut useampia. Kesällä 2007 puhkesi ns. subprime-, l. asuntolainakriisi. Edellisellä kaudella keskiluokille oli kaupattu lainoja, jotta markkinoille syntyisi kulutuskykyä. Sen jälkeen kun tämä asiakaskohde oli kyllästetty, alettiin tyrkyttää velka-asuntoja köyhälistölle, työttömille ja asunnottomille. Korko ensimmäiseltä vuodelta oli olematon, mutta myöhemmin se kasvoi. Riskit yritettiin jakaa. Velkakirjat paloiteltiin siivuihin riskiasteensa mukaan, ja niiden eri osia yhdistettiin luomalla uusia ”arvoja”. Viimeisillä oli kolme ominaisuutta: a) niillä oli hienoja nimiä, mutta kukaan ei tiennyt mitä ne pitävät sisällään, b) niitä käytettiin takeeksi saadakseen lisää lainoja tai kaupattiin eteenpäin ammentaen voittoa, ja c) kukaan ei osaa sanoa, paljonko roska-arvopapereita on missäkin pankissa tai muussa rahoituslaitoksessa. Tiedetään vain se, että arvottomia arvoja, ts. yli 90 prosenttia liikkeellä olevasta kokopääomasta on fiktiivisen pääoman osuus. Sillä on rautaisella lainalaisuudella taipumus kutistua ja jopa mitätöityä, siis tuhoutua. Siitä on kysymys tässä kriisissä, joka on kapitalismin historian suurin. Porvarilliset analyytikot nimittävät fiktiivistä pääomaa joukkotuhoaseeksi.

Kriisi asuntolainamarkkinoilla aiheutti valtavan rahoituskriisin. Liikapääomaa pantattiin niin, että syntyi pankkikriisi, jonka seurauksena maailman pankkijätti Lehman Brothers kaatui syksyllä 2008. Sen jälkeen kriisi kulkee omaa vuoristorataansa. Se siirtyy sektorilta toiseen koskien aikaisemmin terveitäkin kansantalouden alueita. Lehman Brothersin kuoleman jälkeen järjestelmä meinasi tukehtua. Ilman rahan kulkua kapitalismi saa infarktin, ja silloin se tarvitsee verensiirtoa. Valtiot siirsivät tuhansia miljardeja dollareita ja euroja toivossa palauttaa luottamuksen ja lepyttää markkinat. Samanaikaisesti kun riskit sosialisoitiin, kriisi valtiollistettiin. Enää kriisi ei ollut vain talouden tasolla, vaan siitä oli tullut poliittinen. Kun saman vuoden joulukuussa Kreikan nuoriso kapinoi yli kuukauden ajan, IMF:n johtaja Strauss-Kahn sanoi: ”Tämä on ensimmäinen poliittinen kansannousu kriisin puhkeamisen jälkeen”. Olemme siis vaiheessa, jolloin romahtaa kokonaisia valtioita; ensin vararikossa oli Islanti, Latvia, Unkari ja Dubai ja nyt Kreikka, eli euroalue. Perässä tulee iso jono muitakin maita PIGS-maiden (Portugali, Irlanti, Kreikka ja Espanja) lisäksi. Romahdukset eivät tapahdu lineaarisesti, mikä tarkoittaa, että maat ja pankit eivät tule luhistumaan vuorotellen yksi toistensa jälkeen, vaan dominoilmiön tavoin.

Nyt on alkanut kriisin kolmas aalto. Edellisen rahapumppauksen lasku on jo lähetetty työväenluokalle ensin niissä maissa, jotka joutuvat IMF:n protektoraatiksi. Tähtitieteelliset summat eivät elvyttäneet taloutta riittävissä määrin. Sen sijaan että ryhdyttäisiin keräämään ylimääräinen raha pois (exit strategies) nyt joudutaan pumppaamaan lisää. Kreikan 110 miljardin lisäksi EU ”uhkailee” laskea liikkeelle noin tuhannen miljardin euron konkurssijonossa olevien maiden pelastamiseksi. Lasku tästäkin tulee pian työväenluokan maksettavaksi. Kyseiset maat tarvitsevat pelastusta koska ns. markkinat ovat valikoineet niitä keinottelunsa kohteeksi. Markkinat tienaavat miljardeja taloudellisesti heikossa tilassa olevien maiden vararikosta. Mutta miten on mahdollista, että kapitalismi raatelee oman raatonsa nahkoja.

Mitä ja missä nämä kuuluisat markkinat ovat?

Markkinoiden vapautumisen prosessissa nämä saivat yhä enemmän valtaa sillä tavoin, että politiikan teko suunnisti koko tarmonsa sen jälkeen niiden tyydyttämiseen. Kaikenlainen politiikka palvoi kilpailukyky-nimistä jumalaa. Ennen, kun äänestettiin uusista laeista, poliitikkoja askarrutti aina se, että ”mitä tästä markkinat ajattelisi”. Valta on näennäisesti valituilla poliitikoilla, mutta sen harjoittaminen riippuu markkinoiden mielialoista. Erityisesti nyt, kriisin aikana markkinat keinottelevat kokonaisvaltioiden vakaudella ja sillä tinkivät valtioilta markkinoiden kannalta edullista politiikkaa. Markkinoilla tarkoitetaan pääoman osaa, joka toimii osapuolena arvopapereiden, valuuttojen ja raaka-aineiden kaupassa.

Tässä mielikuvituksellisessa globaalissa taloudessa vain markkinat saavat päättää siitä, mitä ja missä investoidaan, milloin siirretään pääomia paikasta toiseen, mikä on minkin maan luottoluokitus. Markkinat saavat vielä ostaa eri maiden velkakirjoja, päättää niiden lainojen korkotasosta, hyökätä armottomasti niiden valuuttoihin, ja lyödä vetoa kokonaisten valtioiden vararikon puolesta. Sellaiset arvot ovat CDS –johdannaiset. Credit Default Swaps:t on tietynlaisia vakuutuksia siitä, että joku maa tekee konkurssin. Tämä ansa kamppasi Kreikan. Maan julkisen talouden tila on tietysti surkea, mutta Kreikkaa ei kaatanut valtionvelka eikä budjettinsa vajeet. Nämä olivat vain merkki siitä, että Kreikka on euroketjun heikoin lenkki, so. sopiva uhri markkinoille. Kreikan tragedia alkoi siitä, kun ensin luottoluokituslaitokset laskivat maan luottoluokituksen, jonka jälkeen markkinat eivät suostuneet lainaamaan Kreikalle alle sietämättömän 10 prosentin korolla. Yhdellä kädellä Goldman Sachs auttoi Kreikka peukaloimaan tilastojaan, ja toisella neuvoi pankin riveissä toimivia sijoittajia (lue markkinavoimia) pakottamaan maan vararikkoon ja tienaamaan siitä miljardeja vakuutusjohdannaisista.

Nyt Kreikka on IMF:n valvonnan alla. Julkisen sektorin palkat leikataan kovalla kädellä, ja jäädytetään moneksi vuodeksi. Työehtosopimukset katsotaan alusta, monet kovilla taisteluilla saadut saavutukset kumotaan. Eläkeikää nostetaan merkittävästi ja eläketasoa leikataan. Lomarahoista jää vain muisto. Toimenpiteiden vaikutukset näkyvät pian yksityisellä sektorillakin. Vyönkiristys verottaa ostokykyä ja syventää lamaa entisestään. Työttömyys nousee edelleen, se on jo kaksinumeroinen luku. Tämä on markkinoiden ensimmäinen paketti Kreikalle. Kolmen kuukauden välein valvontatroikka vierailee maassa ja päättelee, pitääkö asettaa lisää ”lääkekuuria”. Kreikka on täydellisesti markkinoiden armoilla. Nyt ne voivat mennä sinne ostamaan halvalla esim. lentokenttiä, satamia, rautateitä tai jopa kokonaisia saaria.

Markkinavoimat eivät kuitenkaan niin näkymättömiä ole. Kreikan tilastojen väärentäminen Goldman Sachs:n toimesta ei ollut yksittäistapaus. Temppua käytettiin laajasti kokonaisen periodin aikana. Uusi talouskulttuuri nimettiin ”luovaksi kirjanpidoksi”. Suomikin on harrastanut sitä. Kapitalismi on täynnä luovan kirjapidon aiheuttamia kuplia. Luottoluokitustalot (Moodys, Fitch ja muut), kokonaiset muuhun tarkoitukseen perustetut instituutiot (IMF, OECD) ja jopa Financial Times ja Wall Street Journal ovat markkinoiden työkaluja. Vaikka Kreikka on saatu polvilleen, silti markkinat eivät vielä lepy. Niiden tähtäimessä on isompia kaloja, euron arvo sinällään. Valta piilee tämän muka näkymättömän diktaattorin käsissä, poliitikot vain palvelevat systeemiä.

Kriisin pääpaino tänään

Viime vuonna pankkien massiivisen tason vararikosta vältyttiin väliaikaisesti, mutta nyt kriisin keskipiste on epätasapainossa olevissa julkisissa talouksissa. Siksi markkinat ovat nyt kiinnostuneimpia enemmän valtioiden romuttamisesta kuin pankeista. Pankit ovat joka tapauksessa täynnä myrkyllisiä arvopapereita, joiden arvo voi koska tahansa laskea nollaan. Sen vuoksi pankkikriisi palaa päiväjärjestykseen heti kun julkisten talouksien kriisi yleistyy. EU on valmis laskemaan liikkeelle tuhat miljardia ja Keskuspankki ostaa valtioiden velkakirjoja, mikä on Maastricht sopimuksessakin ”kiellettyä”. Markkinat eivät silti lepy, vaan niiden nälkä se kun vain kasvaa. EU olisi tyytyväinen jos markkinat uskoisi paremmin sitten kun euro näyttää päättäväiseltä ja määrätietoiselta. Jos EU joutuu laskemaan 1000 miljardin pakettinsa liikkeelle, seuraamukset voivat olla kohtalokkaita. Olemme silloin hyvin lähellä totaali luhistumista. Siksi pakettia on verrattu ydinaseeseen, ja mikäli joutuu sitä käyttämään, niin laskeuma voi asettua kaikkien päälle

Pääoma joutuu pelaamaan rahan tasolla kun se ei voi uusiutua reaalitaloudessa. Tämä on kapitalismissa sisään rakennettu mekanismi. Kun esiintyy pääoman liikatuotantoa, kapitalismi on kriisissä. Pääoma sitten joko tuhoutuu tai etsii uusia kohteita mielikuvituksen tasolta. Viimeiset 30 vuotta ja erityisesti 2000-luvulla pääoman pallo on paisunut vain pelaamalla lottoa. Sorttaus-tuotteissa kapitalismi kauppaa arvoja, joita ei edes omista. Sijoittajat lainaavat jostain arvopapereita, ja myyvät niitä pois, toivossa, että seuraavana päivänä niiden arvo laskee. Silloin voivat ostaa ne takaisin ja tehdä voittoa. Jos niiden arvo nousee, niin sijoittaja häviää. Tämä kuvailee aika hyvin nykyisen kapitalismin mätänemisen astetta.

Lontoon yliopiston professori Lapavitsas määrittelee nykykapitalismia finansioituneeksi yhteiskunnaksi (finansialisaatio). Finansioitumisen prosessi koskee kolmea tasoa: a) suuret teollisuuspääomat ovat kääntyneet finanssisfääreihin. Samanaikaisesti nämä tulevat autonomisiksi pankkipääomasta, b) pankit kääntyvät kuluttajan suuntaan ja kauppaavat uusia tuotteitaan sekä c) myös työväenluokka on muuttunut. Vaikka sen asema tuotantoprosessissa on sama kuin ennen, se on niin ikään finansioitunut a) lainan ottajana (palkat ovat jäässä yli 30 vuotta) tai b) omistamalla itsekin osakesalkkuja, talletuksia, vakuutuksia yms.

Kiinan rooli kapitalismin vakauttamisessa 2000-luvulla on suuri. Ilman Kiinaa menneillä olevat prosessit olisivat vaikuttaneet kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Itse asiassa kriisi olikin alkanut Japanista ja Kaukoidästä 90-luvulla. Nopeasti sen jälkeen kriisi levisi maailmalle Venäjän ja Brasilian vararikon kautta Argentiinaan, jossa puhkesi merkittävä kansannousu. It-teollisuuden romahtamisen yhteydessä ja sen jälkeen alkoi syntyä Kiina-ilmiö. Yhdysvaltain talous tietoisesti kasvatti vajeitaan, joita kattoi Kiinassa investoitu länsimaisen pääoman ylijäämä. USA:n talous vuosina 2002-2007 oli kuin pölynimuri, joka veti Aasiasta ja Euroopasta pääomia. Bretton Woodsin, keynesismin ja Marshall-suunnitelmien suurimmasta velkojasta oli tullut maailman suurin velallinen. Vuonna 2007 USA rajoitti ylijäämien tuontia Euroopasta (lue Saksasta) ja Japanista. Sen seurauksena Saksa alkoi kohdistaa ylijäämiään EU-sisäisesti. Kun joku vie ylijäämäpääomia, joku toinen tuo niitä. Kun toisella on ylijäämää, jollain toisella on vääjäämättä alijäämiä. Ei voi etsiä sijoituskohteita omalle pääomalle ja samalla vaatia, että tuontimaa noudattaisi Maastrichtin sopimuksia. Viimeksi mainittu on muuten tullut poliittisestikin tiensä päähän. Euro oli Helmut Kohlin hyvän tahdon tarjous ja vastalahja Saksojen yhdistämisestä. Maastricht oli vastaavasti muiden eurooppalaisten vastatarjous Saksalle, joka vaati rahaunionin tapahtuvan Saksan ehdoin. Nyt eletään aikaa, jolloin ns. reaalisosialismin romahtamisen jälkeen ei alkanut historian loppu ja kapitalismin ehdoton voitto. Nyt 20 vuotta Itä-Euroopan mullistavien muutosten jälkeen romahtamassa on reaalikapitalismi. Nyt on orastamassa ihmiskunnalle historiallisesti uusi aikakausi.

Meneillä olevat toimenpiteet eivät edistä integraatiota Euroopassa. Päinvastoin, koska niitä toteutetaan ylhäältäpäin käskyillä, sen vuoksi keskipakovoimat alkavat taas dominoida taloudellista ja poliittista kehitystä. Euroalue on kaatumassa omiin mahdottomuuksiin. Yksi niistä on ollut se, että euro on valuutta vailla valtiota; ei ole yhteistä raha- eikä talouspolitiikkaa, saati yleiseurooppalaista pääomaa. Pyrkimys tarkistaa eri valtioiden budjetit EKP:n toimesta on pohdintaa, joka osoittaa, miten syvä paniikki vallitsee EU:n eliitin sisällä. Pakollinen Maastricht:n noudattaminen tässä vaiheessa tarvitsisi kovaa diktatuuria, koska kuten sanottu, pakkointegraatio voimistaa hajaannusvoimia. Etelä-Euroopassa on mahdotonta noudattaa sitä, että vaje on oltava kolmessa ja julkinen velka 60 prosentissa bkt:sta. Italiassa puhutaan jo pakkopaidasta. Le Monde diplomatique kirjoitti: ”Sanktiot vakaussopimuksen rikkomisesta tänä päivänä on kuin jos antaisi ylinopeussakot sairasautoon, joka kiirehtii pelastaakseen potilaan hengen.

Alkuvuosien Maastrichtin uusliberalistisen dogmatismin mukaan, EKP ei saanut lainata rahaa valioille. Näin ollen, käyttäen valtion velkakirjoja takeeksi esim. Kreikan pankit lainasivat EKP:lta rahaa yhden prosentin korolla ja lainasivat sitä eteenpäin Kreikan valtiolle kuuden ja seitsemän prosentin korolla. Nyt EU panee itse osittain Maastrichtin syrjään ja ryhtyy turvautumaan tuhannen miljardin euron ydinaseeseen. EU noudattaa vain osittain Maastrichtin sopimusta. Sen avulla pakkointegraatio ”toteutuu” EKP:n ja IMF:n autoritaaristen dominanttidiktatuurin kautta.

Lopulta

Kapitalismi ei voi selviytyä tästä kriisistä. Mikään ”luonnon voima” ei voi pelastaa toista kertaa pankkeja nyt, kun valtioiden pelastusrenkaat ovat pois pelistä. Myös puheet finanssialan sääntelystä kuulostavat pahalta vitsiltä. Professori Roubini sanoi sen olevan pelkkää kosmetiikkaa. Suurten pankkien riskien hallinta on professorin mukaan ”mahdoton tehtävä”. Roubinin mukaan Goldman Sachsin tapaisten pankkien kanssa on kolme ongelmaa: ”Ne ovat liian suuria kaatumaan, liian suuria pelastettaviksi ja liian suuria riskienhallinnan näkökulmasta”. Kriisin kärjistymistä räjähtämispisteeseen voi nopeuttaa vielä monta muutakin seikkaa. Kiinan ennustettu avioero USA:sta käynnistäisi melkoisen hyökyaallon niin Eurooppaan kuin Japaniin ja koko maailmaan. Sellainen pelkästäänkin riittäisi lopun alun käynnistäjäksi. Toinen seikka on tulevan hyperinflaation mörkö, mikä on OECD pelko. Siinä tapauksessa korkojen säilyttäminen alhaisina kiihdyttäisi sitä ja kasvattaisi markkinoiden keinottelumahdollisuuksia. Jos taasen korot nostettaisiin, se syventäisi lamaa ja nostaisi työttömyyden. Bruttokansantuotteet laskisivat, jonka seurauksena velka ja vajeet nousisivat pilviin. Kolmas kapitalismin tuomiopäivästä ilmoittava seikka voi olla protektionismi, joka jo häämöttää.

Kukaan ei pysty ennustamaan sitä, että mikä ylämainituista vaaroista panisi loppuluhistumisen alulle. Tämä voi alkaa useammasta syystä yhtäaikaisesti, tai niin, että yksi laittaa tulen toisten sytytyslangalle. Kriisit on verrattu maajäristyksiin. Niillä kahdella on yhteisiä piirteitä. Kumpikaan ei varoita tulostaan. Vaikka tiedetään elävän herkällä alueella ja hälytysaikoina, silti ei voida tarkasti sanoa, missä ne iskevät, ja mikä niiden iskun laajuus ja intensiteetti ovat. Toinen yhteinen piirre on siinä, että molempien seuraamukset voivat olla vähäisiä tai kohtalokkaita. Viimeksi Chilessä iskenyt maanjäristys siirsi maapallon akselin, ja muutti hieman ajankin. Meneillä oleva kapitalistinen kriisikin voi muuttaa kaikki geopoliittiset tasapainot ja jopa ajanlaskun historian kellossa.

2.6.2010

Dimitris Mizaras

PS: Alustus on pidetty Tampereella 12.5. ja Helsingissä 13.5.2010

Koska aihe on mitä suurimmassa määrin ajankohtainen, ja tärkeysasteeltaan mitä merkittävin, on hyvä tiedostaa kyseisen ilmiön vaarat. Silloin kun tavoitteena on (sen yksinkertaisesti täytyy olla!) yhteiskunnallisten perustusten mullistus - nykyoloissa siis kapitalistiseen talouteen perustuvan porvarillisen luokkayhteiskunnan musertaminen kansan suuren enemmistön paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi ja planeetan elinkelpoisuuden turvaamiseksi, emme voi ulkoistaa vallankumouksellista prosessia kenellekään yksittäiselle johtajalle. Tämä täysin riippumatta siitä, mikä on vapaaehtoisuuden aste tässä ”ulkoistamisprosessissa”, eli emme myöskään voi sallia kenenkään tietoisesti anastavan valtaa itselleen työväenluokan kustannuksella.

Historia ei tarjoa esimerkkejä vallankumousprosessin onnistuneesta ulkoistamisesta. Epäonnistumisista ja pettymyksistä löytyy niitä sitten liikaakin. Esimerkit kertovat johtajista, byrokraateista ja keskustasuuntausta edustaneista kompromissimiehistä, jotka ovat astuneet näyttämölle vallankumouksellisen vuoroveden laskuvaiheessa ja samalla omalla toiminnallaan edesauttaneet tuon laskusuuntauksen jatkumista. Vaikka ”suuri johtaja” olisikin kyennyt ainakin jossain määrin toimimaan vallankumouksen edistämiseksi, kuten Mao ja ehkä myös Tito entisessä Jugoslaviassa, näiden ”vallankumousjohtajien” poistuminen näyttämöltä on merkinnyt nopeaa vallankumouksellisten saavutusten mitätöimistä (Kiina), tai täyttä kaaosta ja nationalismin nousua (entinen Jugoslavia). Vallankumouksen jatkuvuus edellyttää sen etujoukon uusiutumista työväenluokan rohkeimpien ja tietoisimpien elementtien mukaantulolla, kumousprosessin jatkuvaa kriittistä analysointia ja erityisesti kansainvälisen järjestäytymisen tinkimätöntä edistämistä, jotta vallankumousprosessi pystyy ylittämään kansalliset rajat.

Yhteiskunnan luokkasuhteet, luokkien voimasuhteet, kansainvälinen poliittinen ja taloudellinen kokonaistilanne ovat seikkoja, joita ei yksikään diktaattori pysty pakenemaan, eikä mahtikäskyllään kumoamaan.  Turhan usein näyttääkin siltä, että monet radikaaliin vasemmistoon kuuluvista tovereista ja järjestöistä ovat ajautuneet harhapoluille jo aivan perustavanlaatuisissa kysymyksissä. Mitkä ovat vallankumouksellisen muutoksen edellytykset, mikä tai kuka on sen subjekti, miksi sellainen on välttämätön, ja niin edelleen. Näihin kysymyksiin on vaikea löytää vastausta sen enempää patastalinisteilta, kuin muiltakaan henkilönpalvojilta. Pelkkä sanahelinä ja kenties pienet ja osittaiset reformit riittävät saamaan henkilönpalvojat vakuuttumaan ja sulkemaan korvansa epäkohdilta, kuten mielivaltaisilta pidätyksiltä, työväenluokan oikeuksien polkemiselta, sananvapauden riistämiseltä, ja työväenjärjestöjen vainoamiselta. Ja myöskin avoimesti tai kulissien takana tapahtuvasta yhteistyöstä imperialismin kanssa työväenluokan etujen vastaisesti.

Nykyinen tilanne Chavezin Venezuelassa on aiheemme kannalta erittäin oleellinen. On olemassaoleva, pitkittynyt vallankumousprosessi, sekä valtaa itselleen keskittävä johtaja, jota vasemmistopiireissä ylistetään, monesti kritiikittä. Chavez on kansan aidon vallankumousliikkeen myötä joutunut ottamaan retoriikkansa osaksi sosialistisia teemoja ja sittemmin jopa toteuttanut osittaisia teollisuuden kansallistamisia (tosin häpeällisesti maksamalla niistä monikansallisille yhtiöille tuntuvia korvauksia), mutta samalla hänen roolinsa on nimenomaisesti vallankumousprosessia näivettävä. Chavezin iskut löytävät jatkuvasti tiensä vasemmalle, eivätkä maan taloudellista eliittiä ja oikeistoa vastaan. Samaan aikaan, kun maassa on edelleen vahva oikeisto-oppositiota tukeva yläluokka, Chavez pyrkii haalimaan koko työväenliikettä oman organisaationsa (Psuv) alle vaikka väkisin. Valtion porvarillinen luonne ei ole kokenut kumouksellista muutosta, puhumattakaan taantumuksellisesta armeijasta. Vallankumous ei etene sillä, että imperialistisen uhan vahvistuessa työväen ja muiden sorrettujen luokkien vallankumouksellisimmat osat alistetaan porvarillisen valtion instituutioiden alaisiksi. Tässä kohtaa on syytä muistaa Allenden ja Chilen kohtalo 70-luvulla. Ja silloin välittömät olosuhteet olivat vähintään yhtä otolliset kansanvallalle, kuin nyt. Silti silloin koettiin tappio. Byrokraattinen, työväenluokan ja imperialismin välillä tasapainoileva hallinto ei pidemmän päälle voi olla kuin välivaihe. Vaaka kallistuu lopulta, ja tilanteen pitkittyessä todennäköisesti imperialismin hyväksi.

Chavezin rooli kansainvälisessä vasemmistolaisessa kentässä on vieläkin petollisempi, kuin kansallisella tasolla. Kutsu uuden, viidennen työväen internationaalin perustamiseksi, vetoaa mm. marxilaisten, kristittyjen ja kansallismielisten tahojen vallankumouksellisen yhtenäisyyden löytämiseksi. Pitääkö tämä tulkita niin, että hylätään tieteellinen maailmankatsomus? Täytyykö meidän suhtautua hyväksyvästi eri puolella maailmaa nousussa olevaan nationalismiin?  Lisäksi Viidennen internationaalin teeseihin osallistuvasta sosialistisesta tulevaisuudesta kuuluu sellainenkin käsittämätön teorian kukkanen, kuin ”taloudellisen tuotannon, vaurauden ja kulutuksen jakaantuminen yhteiskuntaluokasta riippumatta.” Pitääkö tämä ymmärtää niin, että tavoitteena on tasa-arvoinen luokkayhteiskunta? Jos tämä ei ole todellista teorian halveksuntaa ja dialektisen materialismin hylkäämistä, niin sitten ei mikään.

Käynnissä oleva globaalin kapitalismin rappeutuminen asettaa työväenluokan tietoisille elementeille todellisia haasteita. Kärjistyvä luokkataistelu on tätä päivää heikkenevien työolosuhteiden, työttömyyden ja turvattomuuden lisääntyessä työväenluokan keskuudessa. Eliitti on myös pulassa kapitalismin ristiriitojen kärjistyessä äärimmilleen, ja se pyrkii kansallisesti ja kansainvälisesti käyttämään hyväkseen työväenliikkeen alennustilaa ja sanelemaan meille surkeaa tulevaisuutta. Tämän kurjistumisen laaja konkretisoituminen tulee nostattamaan laajaa tyytymättömyyttä ja toimii mahdollisuutena joukkojen vallankumouksellisen tietoisuuden heräämiselle. Mutta jos historian opetukset jäävät huomioimatta, jos rakennetaan valheellista näennäisvallankumouksellista yhtenäisyyttä, jos halveksitaan teoriaa ja sivuutetaan luokkataistelun konkreettinen olemus arkielämässä, ei ole mitään toivoa onnistumisesta lähitulevaisuuden kamppailuissa, vaan taistelu on hävitty jo etukäteen. Niin, ja lienee turha edes sanoa, että tällä kertaa siihen häviöön ei ole enää varaa.

Jani Poimala 15.4.10

A Greek tragedy? “All the world’s a stage”

After the October 4, 2009 parliamentary elections in Greece, it was publicly admitted the farce of the “creative accounting of the Greek statistics” and revealed the fiscal tragedy of the country crashed by the twin unsustainable burden of debt and deficit. The impeding catastrophe was described by Giorgos Papakonstantinou, the finance minister of the newly elected Papandreou government, by the metaphor of the legendary “Titanic” sailing in a fatal collision course towards the iceberg.

But is the ship in that metaphor, representing Greece – or, rather, the entire system of globalized capitalism? Or, looking from another vantage point, isn’t Greece just the most visible part of the hidden gigantic iceberg responsible for a generalized shipwreck of capitalism sinking now in an ocean of debts?

The implosion of the US sub-prime mortgage market triggered, in summer 2007, the eruption of an unprecedented world crisis and credit crunch that took dramatic dimensions with the bankruptcy of Lehman Brothers in September 2008, the meltdown of the entire global financial system, and the plunging of the world economy into a global Great Recession. It followed a State intervention in all the main capitalist countries, in 2008-2009, to halt the fall into the abyss. But, in turn, the ballooning of the State deficits and sovereign debts opened a new phase in the deepening crisis. At the end of 2009, Dubai was the first symptom of a globally propagated disease. Shortly it has been followed and superseded coming into the center in the world stage by what it has been called the “Greek tragedy”, the impending default of over-indebted Greece.

Commenting on the case of Greece, board members at large western banks rightly predicted that “after two years of worrying about mortgage and corporate risk, sovereign risk is going to be the big debate for 2010- both for banks, and the wider investment community”.

Sovereign debt was normally considered as risk –free. “It is the touchstone by which other riskier financial assets are priced”, David Roche and Bob McKee write. “A repricing of sovereign debt as dangerous debt would be an earthquake for financial markets. It would blow a hole in the balance sheets of previously safe financial institutions. That would be a new chapter in the credit crisis.” This new chapter is a logical progression in the current world crisis, according to these authors, and it has been already opened. The manifestation of a series of sovereign debt defaults as “black holes” in the space of globalized capitalist relations is threatening the entire system.

Sovereign debt in Organization for Economic Co-operation and Development (OECD) countries has, after 2007, exploded by nearly 70 per cent from 44 per cent of GDP in 2006 to 71 per cent. The critical point for sovereign debt, according to studies by the IMF and by Reinhart and Rogoff, is in the area of 60-90 per cent of GDP. Sovereign debt in the US, the UK, and the Euro-zone has already risen far beyond, and in Japan is more than twice that level.

Dominique Strauss-Kahn, the head of the IMF, has warned that public debt in the advanced economies will rise to about 110 per cent of the GDP in 2014. He called that “a tremendous challenge” and he predicted that “for the next decade or two, cyclical upswings should be used to reduce public debt than finance expenditures or tax cuts”.

The Greek case has to be situated in this global, peculiar and complex framework of a world capitalist bankruptcy. “Greece”, Mohamed El-Erian, chief executive of Pimco, writes, “is part of a wider, and historically unfamiliar phenomenon-that of a simultaneous and large disruption to the balance sheet of many industrial countries. Tighten your seat belts.”

Warnings for the global implications of a fiscal tragedy not to be limited to Greece nor to Southern Europe are issued by the neo-liberal Niall Ferguson as well, who sees a Greek crisis coming to America itself: “It began in Athens. It is spreading to Lisbon and Madrid. But it would be a grave mistake to assume that the sovereign debt crisis that is unfolding will remain confined to the weaker eurozone economies [...] it is a fiscal crisis of the western world.”

For the unfolding Greek tragedy “All the world’s a stage”. And all the players, all conflicting social forces, classes, and States are acting and clashing in “this wide and universal theatre”.

Capitalist globalization in crisis

The danger of a default of a Greek economy representing only 3 per cent of the European GDP never could reach such importance without a danger of a destructive “contagion” not solely to the peripheral countries of the Eurozone but to the hard core of the European Union itself, and even beyond it, affecting all the lenders of Greece, first of all the French, Swiss, and German banks.

The centrality of the “Greek question” would be inconceivable without the high degree of interconnectedness of all parts of the world economy reached by the capitalist globalization of the last three decades, including the contradictory process of European capitalist integration, advanced particularly by the Maastricht Treaty after the demise of the Soviet Union and the collapse of the so-called “actually existing Socialism” in Eastern Europe.

Globalization and European economic and monetary unification under capitalist conditions do not abolish unevenness of social economic development in different countries; on the contrary exacerbate it, strengthening all centrifugal forces. With the post 2007 implosion of global finance capital, unbalances and contradictions emerged violently not between an “austere”, “disciplined” Germany accumulating surpluses at the center and a “profligate” peripheral Greece ridden by deficits, debts and corruption, nor solely between the strong European North and the weak Mediterranean South of the arrogantly denigrated “PIGS” (Portugal, Italy, Greece, Spain) but in the German-French central axis itself of the Maastricht project and of the European Monetary Union. 20 years after its re-unification, and following an austerity straitjacket imposed for decades to the German workers, thanks to Schröder and Social Democratic bureaucracy, industrial Germany is a major export country, second to China globally, confronted to a declining, des-industrializing as most other European countries, parasitic French capitalism. The specter of a default in a country-member of the Eurozone like Greece threatening a devastating contagion in other EU countries put the first major danger to the existence of the EMU, and a deadly challenge to the entire European imperialist project of integration of the Continent.

Commenting on the rising sharp antagonisms, tensions, and hollow compromises among the major countries of the EU core manifested before, during and after the Summit on March 25, 2010 in relation to a “rescue package”, a bail-out urgently needed to prevent an official declaration of a Greek default, George Soros rightly warned that the EU is “at the brink of disintegration”.

This process has not stopped by the shaky and vague compromise in the March 25, 2010 EU Summit for a “rescue mechanism” including the crucial role of the IMF to avoid a Greek default – a decision which do not halted but exacerbated the crisis raising  the spreads of the Greek State bonds  and the CDS’ to astronomic heights. Even the attempted concretization of that vague “mechanism” by a EU promise of 30 billion euros as aid of last resort at the usurer’s rate of 5 per cent interest, in the tele-conference of the EU finance ministers on April 11, 2010 could not solve the solvency problem of the Greek economy nor to overcome the historic impasse facing the EU. On April 15, the Greek government started the formal procedures to activate the process of a bail-out, which involves new draconian austerity” measures demanded by the IMF.

The official call to the US-led IMF to participate in a rescue operation in Europe involving this time not Latvia or Hungary but a serious crisis internal to the Eurozone itself demonstrates not simply the narrow mind of Chancellor Angela Merkel but the impotence of European imperialism to challenge the world hegemony of its transatlantic antagonist, US imperialism, even if the later is in advanced decline and crisis.

The huge obstacle for a bail out of a Eurozone member like Greece reflects the absence of a common fiscal policy, which is possible only through a political unification. The historical verdict is clear: throughout a century, the European ruling classes failed to unify the Continent under their iron heel despite the barbarism of two world wars, a Cold War and more than 50 years of efforts to establish a common economic and monetary space. The historical task of European unification can be fulfilled only by the European working class by revolutionary means in a United Socialist States of Europe.

It is the crisis of finance capital globalization that erupted in 2007, a global crisis having as its center the United States that brought forward all the internal contradictions and weaknesses of European capitalism.

At the same time, it demonstrated the failure of three decades of finance capital global expansion and of the so-called neo-liberal strategy to give a sustainable solution to the tremendous crisis of overproduction of capital produced by the “Thirty Glorious Years” of post war capitalist development in the Keynesian framework of the 1944 Bretton Woods Agreement. It is this crisis of capital over-accumulation in the productive sphere, and the law of the falling rate of profit, the “Nemesis” of capital, the driving force both for the expansion of finance capital as well as for its current implosion-

Keynesianism and anti-Keynesian neo-liberalism, the two economic strategies developed by advanced imperialist capitalism to confront its systemic contradictions and historic decline as a mode of production, have failed. The crisis of overproduction of capital prevents a return to the Keynesianism of the post war period because it will intensify the falling rate of profit and it will fuel inflationary pressure. From the other side, the globalization of finance capital and its policy, “neo-liberalism”, led to the worst crisis in the history of capitalism; its uncontrolled continuation of bubble creation will produce more uncontrolled catastrophes of fictitious capital deepening the world depression. This strategic impasse opens a protracted period of convulsions and disruption of all social and international relations where the questions both of imperialist wars and civil wars, all kinds of revolts, social and anti-imperialist revolutions are on the agenda.

The nature of our epoch of capitalist decline as an epoch of transition to world communism comes forward negating all the bourgeois illusions for an “end of communism” prematurely celebrated in 1989-91. The diagnosis and prognosis made by Karl Marx in the Grundrisse and in Capital are historically vindicated. The “universalizing tendency of capital”, developed to its extremes in the epoch of imperialism, particularly in the last decades of finance capital globalization, drives it to its dissolution, “ finally to its violent overthrow”  and transition to a new mode of production in a classless society : “this[universalizing] tendency- which capital possesses, but which at the same time, since capital is a limited form of production, contradicts it and hence drive it towards dissolution-distinguishes capital from earlier modes of production, and at the same time contains this element, that capital is posited as a  mere point of transition ”.

The current world systemic crisis not solely accelerates all processes of dissolution (mass destruction of surplus capital, mass chronic unemployment and misery); it drives the transition as well beyond capital.

The Greek December: a message from the future

Prominent leaders of international capitalist institutions or of leading EU countries, like IMF chief Dominique Strauss-Kahn and French President Nicolas Sarkozy rightly characterized the popular revolt led by the youth in Greece in December 2008, following the murder by police of a 15 years old schoolboy, as the first political explosion of the current world economic crisis.

The December revolt came indeed in the aftermath of the collapse of the Lehman Brothers, the meltdown of the international financial system and the panic produced by it. All the class conscious sections of the capitalists all over the world clearly saw in the events in Greece a message from the near future of world capitalism for social and political upheavals to come.

Comparisons were and still are made between the Greek revolt in December 2008 and the Argentinazo, the mass revolt in Argentina in December 2001 following the default of that Latin-American country. There are obviously similarities between the two popular revolts but more instructive are the differences.
In Argentina, the default preceded the revolt; from the other side, the Greek revolt was the first manifestation of a deep, on-going crisis, which will bring the over0-indebtedcountry in 2009-10 in a dramatic situation of social economic catastrophe and default.

Differences do not stop here. Argentina’s default in 2001, the bankruptcy of a country considered until then as the “success story” of neo-liberalism and “the jewel in the crown” of IMF, was indeed, in a sense, an announcement that the period of finance globalization and neo-liberalism has exhausted its dynamic- a fact that dominates reality after the 2007-2008 meltdown of the world financial system. But Argentina’s default had come at the completion of a full circle and in the opening of a new one.

It was the culmination of an international financial hurricane that started with the crash in Asia in 1997, and spiraled internationally, with Russia’s default in 1998, the Long Term Capital Management collapse, the bursting of the bubble of the US “dot.com” economy and recession in 2000-2001, the Enron debacle, the crises in Turkey and Brazil.

The Argentine default triggered the popular revolt. In Greece, the revolt foreshadowed the default to come.  But the global economic environment has completely and dramatically changed between the two revolts.

Immediately after the Argentinazo, more precisely during the period 2002-2007, a weak world economic recovery followed. The financial maelstrom was contained by means applied also in previous major shocks and crashes during the decades of finance globalization (for ex. after the 1987 international crash). Interest rates everywhere, following the leadership of the US Federal Reserve, were kept extremely low providing cheap access to liquidity lifelines. Finance capital turned massively to all kinds of exotic financial instruments-later to be proved to be “toxic”, explosive mines hidden everywhere in the globalized financial system. Derivatives permitted an extension of credit on a colossal scale as banks could “securitize” their loans.  Combined to this world “bubble” economy, growth of military expenditures linked to the imperialist “war on terror”, particularly the Afghanistan and Iraq wars, contributed to a short-lived recovery on a world scale.

The backbone of that weak recovery of the world capitalist economy was the US-China axis. The huge deficits of the strongest and more over-indebted capitalist power in the world were financed thanks to the enormous reserves that the export-led hybrid economy of China accumulates, after its turn to capitalist restoration. It could not be more evocative image of the decline and parasitism of an economy representing the highest point of world capitalist development…

Professor Robert Skidelsky summarizes the web of Sino-American relations as follows: “Instead of having to borrow from the American public to finance its fiscal deficit, the US government could borrow Chinese savings by issuing Treasury bonds that were bought by the Chinese. Therefore federal deficits did not raise the cost of domestic borrowing, which they would have done had the government had to borrow American savings rather than selling debt to China. […] With Chinese savings available, the US government could run a deficit without crowding out private spending. This allowed the Fed to establish a  much lower funds rate- the rate at which banks borrow from the Fed and one another- than it would otherwise have been able to do, helped in this by the downward pressure on prices exerted by the import of cheap Chinese goods produced by cheap Chinese labor. Cheap money, in turn, enabled banks to expand their deposits and their loans to customers more than they could otherwise do. In short, it was via their impact on the financing of the federal deficit that Chinese savings made it possible for the US consumer to go on a spending spree. ” […] Capital over-accumulation in the productive sphere, and the fall of profitability, oriented the spending into speculative activities. Skidelsky continues: “The lack of opportunities for profitable investment determined the pattern of American spending. Americans borrowed not to invest in new machines but to speculate in houses and mergers and acquisitions. The resulting growth in paper wealth triggered a consumption boom. The situation was unsustainable because no new resources were being created with which to pay back either domestic or foreign borrowing”. The immense pyramid of paper wealth could not but to collapse, starting from the sub-prime mortgage market in 2007 and leading to the world financial meltdown and recession.

It is this entirely new world situation, recognized even by the capitalists as the worst in the history of their system that produced the Greek December and initiated a qualitatively new period of social conflicts and political explosions not solely in Greece but also in Europe and internationally. There cannot be a return to the status quo ante. The massive State intervention in 2008-2009 was not limited to monetary policies, combining extremely low interest rates with enormous rescue packages, superseding in scale everything experienced in the past, after the 1987 or the 1997 international crashes. The fact that this kind of unprecedented intervention led at the end of 2009 to a non-sustainable gigantic public debt burden all over the capitalist world indicates the inadequacy of the old means to solve the current historical problem of world capitalism.

Greece, thus, is not an exception but a microcosm condensing in a peculiar, original way the main characteristics of the world process.

Why Greece?

Greece is considered as the weakest link in the international chain of the EU member states, the weakest even amidst the despised by the European center “PIGS” of the European periphery. The empirical data come to corroborate this observation: the combination of a staggering deficit of 12.7 per cent of the GDP for 2009 and of an enormous public debt of 113 per cent of GDP (about 300 billion euros) to be raised to 120.8 per cent in 2010, according to the forecast of Bank of Greece, make Greece more vulnerable than any other country of the European Union.

But empirical comparisons are not sufficient and do not reveal by themselves the structural-historical reasons that made Greece the “privileged” locus of the first political explosion of the current world economic crisis and of an impeding default threatening the entire Eurozone.

The accession to the European  capitalist integration process, and above all the integration ton the European Monetary Union in 1999 produced the appearance, accepted by the global  markets, that Greece made its exit from the ranks of “emerging countries” to join the “advanced economies”, in OECD language. Becoming a pole of attraction of surplus financial capital after the 1997 Asian Crash because of the creditworthiness given by its integration to the Eurozone, the Greek bourgeoisie attempted to realize its old ambition to transform itself into the regional hegemonic power by investing massively and controlling the banking system of the Balkans, and extending its economic influence in this vital geopolitical area, in the soft underbelly of Russia and in the front door of the Middle East.

Ten years after the introduction of the euro, the EMU and the EU are confronted now with their worst crisis and the danger of dissolution while Greece is under the shadow of a State bankruptcy. The centrifugal forces of capitalist integration intensified combined development but the centripetal forces of its historically established inner contradictions deepened uneven development as well. The moment of truth came with the crisis: misleading appearances are shattered when essential contradictions explode.

“Greek capitalism was born already old”, as Pantelis Pouliopoulos, the founder of Greek Trotskyism rightly has written. The belated historical development of bourgeois Greece, with absence of a strong industrial base and an over-extended, bureaucratic public sector supervising and giving fiscal and financial support to local capital, determined a debt-led growth of the economy that made it dependent from and extremely sensitive to the flows of foreign capital and of world trends in capitalism, particularly in its imperialist stage.

Foreign loans and inroads by the international financial capital, to which   Greek capital linked its own accumulation and survival, played and still play a determining role in the course of the economic and political history of modern Greece.

In one sense, the history of Greek capitalism is the history of its bankruptcies.  These bankruptcies, in turn, coincide with the crisis moments and Great Depressions in the history of world capitalism: the Great Depression of 1873-1896 led to the State bankruptcy of Greece in 1893; the 1929 Crash and the Great Depression of the 1930s led to the 1932 Greek default; the current crisis at the end of the fist decade of the 21st century put again on the agenda a third State bankruptcy of the country. Each of these bankruptcies is connected with major political upheavals and new chapters in the history of class struggle.

To understand the nature of the debt crisis behind each of these State bankruptcies it is needed to situate it in the proper historical framework as it’s is shaped by social struggle.

The historical background of the current impeding default involves the development of the class struggle, after the betrayed by Stalinism and defeated by imperialism Greek revolution of 1941-49, including, as a major milestone, the fall of the CIA imposed anti-communist military dictatorship of 1967-74 and its implications. The youth uprising in Polytechnic University in Athens in 1973, precipitating a crisis that the military junta could not, finally, survive, was, as a matter of fact, the last battle of the previous civil war putting an end to the post-civil war authoritarian regimes.

The inglorious collapse of the dictatorship in 1974 revealed a vacuum of power, which together with the political radicalization of the people produced the greatest threat to the power of the ruling class from the time of the civil war. To defuse the revolutionary potential, channeling it into a revived bourgeois parliamentary system, it was necessary to introduce political and economic concessions to the workers, peasant, and urban petty bourgeois strata.

At the same years when  the post war Keynesian edifice  was dismantled all over the capitalist world  after the collapse of the Bretton Woods Settlement in 1971( the collapse of the Greek military dictatorship itself was part of the international upheaval and revolutionary tide engulfing the entire planet from the late ’60s to the mid ’70s), in Greece, a reverse process took place:  immediately after the fall of the junta and particularly  after the 1981 ascent to power of the populist PASOK of Andreas Papandreou, were introduced Keynesian type of measures (nationalizations, growth of the State sector enterprises, raise of the popular income etc.) in order to check the re-affirmed militancy of the working class and diffuse a potentially revolutionary political crisis.

These measures were taken on the basis of a growing foreign debt. Greece’s over-indebtedness is due not solely to the corruption of its ruling class and of its politicians but also to their deep fear for the post-1974 popular pressures from below.

Greece was not immune to its global environment sinking into a crisis of overproduction of capital. The industrialization period of 1963-1973, due in a great measure to the penetration of multinational companies taking advantage of the absence of trade union activity under the military regime, has been halted and a so-called industrial “investors strike” followed. Industrial investment remained weak. Traditionally competitiveness of Greek products was based on high tariff protection and low relative labor costs.  Both factors were eroded from the mid-seventies; labor costs increased and tariff protection has been phased out after the 1981 entry in the EEC. “Furthermore”, Takis Fotopoulos remarks “the erosion of the Greek comparative advantage in terms of labor costs and the failure of free-market economic restructuring to change the export pattern implied a very weak response of exports to the continuous expansion of imports”.

The traditional agricultural sector based on small land property, despite the inflow of European subsidies, was drastically shrinking.  The agricultural population dramatically declined from 31 per cent of the active population in 1981 to 13 per cent in 2006.

As the productive tissue of the economy both in industry and agriculture was decomposing, the declining occupation found as a relative way out only to the over-grown services and public sectors. Clientele networks tied to corrupt political personnel of the parliamentary system and a State bureaucracy both intimately connected with foreign and local capital proliferated precipitating the decay of bourgeois parliamentary democracy restored in 1974.

Social inequalities in income distribution supersede by far the EU average, with the 20 per cent of the poorest receiving less than 7 per cent of income, while 20 per cent of the richest receive almost 42 per cent.

From the 1990s chronic unemployment was combined with the introduction of “flexibility” in labor relations, hitting particularly the younger generations. On the eve of the 2008 December youth revolt a quarter of the unemployed was youth, and one in two unemployed youth has a university degree.

Cheap labor by over-exploitation of foreign immigrants working under the most barbaric conditions became the basis for the preparations of Greek capitalism to join the EMU, as Yannis Papantoniou, then finance minister in the neo-liberal PASOK government of Costas Simitis, had cynically boasted.

The structural weaknesses of the Greek capitalist social economic formation, integrated now as a metropolitan knot in the plexus of globalized capitalist relations, were manifesting themselves into a growing deficit to be confronted by increasing foreign lending, and through the growing payments for debt servicing to a vicious circle of accumulation of debt.

Since the 1980s both the public debt and the external debt have increased three times, and according to the Deutsche Bank, the external debt today has reached the 150 per cent of GDP mark.

Finance globalization with the protracted over-extension of credit sustained the growing mountain of public and private debt –until its inescapable implosion after 2007.

Wither Greece?

From early 2010, a de facto bankrupt Greece has been reduced into an EU protectorate with its fiscal situation and economic policies put under the official “surveillance” of the EU Commission, the European Central Bank and the IMF. The government abdicates national economic sovereignty, and the country is reduced to the same quasi-semi-colonial position that it faced more a hundred years ago, in 1897, when, after the default and a disastrous Greek-Turkish war, an “International Economic Control” (DOE) of the foreign banks was imposed on Greece.

The introduction by the “Socialist” Papandreou government on March 3, 2010 of a misnamed “Stability and Growth Program” of drastic cuts of public social expenditures, wages and pensions, agreed with the EU to accomplish the impossible mission to cut the deficit from near 13 per cent to 3 per cent of GDP. This was solely the prelude of the drama, the entrance to “Wolfgang Schäuble’s torture chamber”, as aptly was called by Gideon Rachman referring to the name of the German finance minister. This austerity program was followed by an anti-popular tax “reform” benefiting only the richest sections as well as money laundering of all kinds of Mafiosi and crooks, a new neo-liberal counter-reform in Education, and at the end of April 2010 by a new legislation smashing all pension rights.

The EU led by Merkel’s –Schäuble’s Germany with the assistance and “technical know how“of the IMF are “turning the screw” on the Greek working class and popular masses. It is an attempt not only to face the danger of  Greece’s State bankruptcy and its implications for the Eurozone but also a barbaric social “experiment” using the Greek people as a guinea pig, a frightening example for the entire European working class.

The call to the IMF ands its active involvement in Greece means further “turnings of the screw”, new draconian cuts to impose the kind of IMF plans already applied, with disastrous results, in Hungary, Latvia and Romania. Dominique Strauss-Kahn prescribed a massive deflation of wages and prices for an indefinite period as a condition to a bail-out.

Apart the enormous social catastrophe and mass sufferings of the people, could this deflationary offensive against the workers provide any real solution to the systemic crisis both of Greece and of the Eurozone?

“A Greek bail-out at last but no real solution”, Wolfgang Münchau had remarked. “As a member of a large monetary union Greece can improve its competitiveness only through relative disinflation against the eurozone average, which in effect means through deflation. But as the French economist Jacques Delpla has pointed out, this will invariably produce a debt-deflation dynamic in the Greek private sector of the kind described by the economist Irving Fischer during the 1930s […] the really treacherous aspect about the Greek crisis is that the country’s liquidity position is better than its solvency position. Insolvency is a gradual, invisible process. The negative effects of debt-deflation dynamics have not yet begun, but will become inevitable as the Greek public and private sectors go through a simultaneous debt reduction process”.

The debt-deflation spiral will depress further the economy and depression will increase again the deficit needing to be covered by the accumulation of more debt.

Arguing about the inevitability of a Greek default, Münchau stresses: “It is hard enough to imagine how Greece can get out of a simultaneous debt and competitiveness crisis without falling into some vicious circle- debt deflation, for example or just extreme public hostility that will thwart the government’s reform efforts. But it is impossible, at last for me, to imagine a situation in which Greece can manage to extricate itself from appending catastrophe without some debt restructuring”.

It is noteworthy in this statement not solely the pessimistic, from a bourgeois standpoint, prediction of a debt-deflation vicious circle but also the fear for an “extreme public hostility”, in other words, an “extreme” workers’ resistance to a barbarism that is more than extreme!

Furthermore, it is not only Greece caught in this vicious circle but the Eurozone as a whole. The danger of contagion remains hovering, first of all, over Portugal (already pressurized by Brussels for a new “fiscal adjustment’), and Spain, the fourth largest economy in the Eurozone with an annual GDP of more than a trillion euros, and whose hypothetical bail-out cannot but explode the entire difficult and unstable compromise, up to now, within the Eurozone, between Germany and France.

Proposals are put forward for a way out for the EU from this vicious circle by the reformist European Left party and Synaspismos in Greece, a asking for a radical restructuring of the Stability Pact, and of the EMU, putting the ECB under the “democratic” (?) control of the European Parliament, asking from the ECB for cheap credit to countries on the brink of default, and form the EU amore re-distributive budget. Apart from revolutionary Marxists, Costas Lapavitsas and his research team have showed the futility of such wishful thinking for a “good euro”, for “a reformed EMU” in a ‘reformed EU’. Leaving aside the tremendous political obstacles, these reforms are also economically utopian as they do not resolve but exacerbate the contradiction between the euro as a simultaneously international and national currency and the fiscal independence of the States-members of the Eurozone with final result the collapse of the EMU itself and the disintegration of the EU; last but not least, these reformist proposals are socially reactionary, misleading the workers’ movement into a blind alley, and tying its fate to the demands of a crumbling imperialist European Union of big capitalists.

It remains as an alternative solution, the exit from the Eurozone and from the EU. Lapavitsas makes the distinction between a “conservative” and a “progressive” exit, with the later necessarily connected with major transformations in the economy and society such as nationalizations of the banks, controls on capital outflows, nationalization of strategic sectors of the economy, a program of industrial revival, public works etc.

The terms of these measures are not clarified, and above all, the transformation of social economic relations seen by Lapavitsas et al. is separated form its central presupposition: a radical overthrow and transformation of existing class power relations in Greece, in Europe and internationally.

The Gordian knot of the debt and of debt servicing indeed has to be cut by class mass action, rejecting strangulation in the hands of the international usurers, of the EU/ECB and of the IMF policemen of finance capital. Exit from Schäuble’s torture chamber is a question of life or death.

A unilateral repudiation of the foreign debt to the international usurers, and a radical break from the EMU and the EU necessitate not solely a change in relations of distribution of social wealth but a radical break from the capitalist production relations, a re-organization of social relations on new, socialist bases; hence they raise the central question of a revolutionary confrontation with bourgeois rule and its State, the struggle for workers’ power,  and furthermore, the impulse to an international dynamics of extension these social revolutionary changes in Europe and world wide.

“Socialism in a single country” proved to be a tragedy that ended without a catharsis, ingloriously, at the hands of capitalist restoration. A repetition in today’s conditions of advanced interconnectedness of all parts of world economy, or reactionary nationalist dreams of autarky in “capitalism in a single country” could be only a short-lived tragicomedy.

The Greek tragedy –tragedy for the people, and a piñata of super-profits for financial predators- has as stage the entire world. The denouement will take place in this universal theater, where the Hubris of capital will be punished. The exit from the capitalist vicious circle of destruction cannot be but an exit from the system, a socialist revolution on an international scale, towards a new world to come, Communism without borders, bosses or bureaucrats. This is not the best alternative; it is the only solution.

April 15, 2010

[1] Financial Times, December 21, 2009

[2] David Roche and Bob McKee “ Watch out for sovereign debt black holes” Financial Times March 31, 2010

[3] Op. cit.

[4] “IMF warns high public debt ‘tremendous’ challenge” Reuters, April 10, 2010.

[5] Mohamed El-Erian, “Why the reek rescue isn’t going to plan”, Financial Times April 7, 2010

[6] Niall Ferguson, “A Greek crisis is coming to America”, Financial Times February 10, 2010.

[7] William Shakespeare, As you Like it, Act 2, Scene 7

[8] Jorge Altamira,  Una piñata que no es sólo griega, En Defensa del Marxismo  No 37, Buenos Aires, 5-3-2010

[9] Gillian Tent and Chris Giles, “Soros warns Europe of disintegration”, Financial Times April 11, 2010

[10] Kerin Hope, “ Athens admits defeat in crisis”, Financial Times April 15, 2010

[11] See George Economakis, Alexis Anastasiadis and Maria Markaki, US economic performance from 1929 to 2008 in terms of the Marxian theory of crises, with some notes on recent financial crisis, Critique (under press).

[12] Marx, Grundrisse-Introduction to the Critique of Political economy, translation M. Nicolaus, Penguin 1973 p. 750

[13] Op. cit p. 540.

[14] See Le Monde, December 13, 2008

[15] See, Savas Michael-Matsas, The Greek Revolt, the World Crisis and Freedom of Expression Critique, vol.38 No 1 February 2010 pp.54-55

[16] Hillel Ticktin, Critique Notes, Critique vol.38,No3, December 2008 p.338

[17] Robert Skidelsky, The World Finance Crisis and the American Mission, The New York review of Books, vol. LVI, No12, July 16-August 12 2009, p.32

[18] David Oakley and Kerin Hope, “Greeks set ECB tone”, Financial Times November 23, 2009

[19] P. Pouliopoulos, Democratic or Socialist Revolution in Greece? [1934, in Greek] Difros 1963

[20] An overview of the role of foreign capital and foreign loans in Greece from formal independence to World War II is given by the communist leader Nicos Beloyannis                   (executed after the civil war by the bourgeois Plastiras government in 1952 under the orders of US imperialism) in his book written in prison The Foreign Capital in Greece [in Greek, republished by Agra Publications in 2010). Despite the distortions of an interpretative schema imposed by the Stalinized Comintern to the Communist party of Greece in 1934 presenting Greece dominated by a “bourgeois-feudal bloc in power” and facing tasks of an “unfulfilled bourgeois democratic revolution”, Beloyannis goes beyond this arbitrary pseudo- theoretical straightjacket and brings forward some essential features of the Greek bourgeois formation. The debates in the 1920s and 1930s on the nature of Greek society and the strategic tasks of the coming social revolution acquire a new actuality and need a re-working in the light of the current explosive developments

[21] Takis Fotopoulos, Economic restructuring and the debt problem: the Greek case, International Review of Applied Economies, Vol.6 No 1,1992 see www.inclusivedemocracy.org/fotopoulos/english/bravarious/re…

[22] Op.cit.

[23] Takis Fotopoulos, Greece: the implosion of the systemic crisis, Inclusive Democracy vol.5, No 4/vol.6, No 1( Autumn 2009/Winter 2010) in www.inclusive democracy.org/journal/vol5/no5_no4

[24] Op.cit. See also Wolfgang Münchau, “Greece can expect no gifts from Brussels”, The Financial Times November 30, 2009

[25] Jorge Altamira, “Grecia convertida en protectorado”, Prensa Obrera February 18, 2010

[26] Gideon Rachman, “Wolfgang Schäuble’s torture chamber”, Gideon Rachman’s Blog/FT.com, March 12, 2010.

[27] Wolfgang Münchau, “A Greek bail-out at last but no real solution”,  Financial Times April 11, 2010

[28] Wolfgang Münchau,  “Greece will default, but not this year”, Financial Times April 4, 2010

[29] Wolfgang Münchau, “A Greek bail-out at last but no real solution” op.cit.

[30] See C. Lapavitsas et al., Eurozone Crisis: Beggar Yourself and Thy neighbour, Studies of Research on Money and Finance (RMF), March 2010, www.researchonmoneyandfinance.org/media/reports/eurocrisis/fullreport.pdf

Historia toteutti ensimmäisen vaihtoehdon vieläpä yhteistyössä ainakin byrokraattisen kastin osan kanssa, osan, joka muuttui uusporvareiksi varastamalla valtiolta yhteistä omaisuutta. Uusi omistajaluokka ei kuitenkaan pystynyt integroitumaan globaalin kapitalismin perheeseen. Valtavat markkinat, jotka avautuivat Itä-Euroopassa ja Kiinan tuki Yhdysvaltain taloudelle saivat aikaan vain sen, että kapitalismin totaali romahdus ei ole vielä tapahtunut. Se on kuitenkin vain ajasta kiinni.

Ns. reaalisosialismin luhistuminen ei estänyt kapitalismia romahtamasta. Viimeinen kokee parasta aikaa historiansa kohtalokkainta kuolemantuskaa. Se tarkoittaa, että sotien ja barbarian vaaralta emme ole edelleenkään turvassa. Kansannousut ja kapinat argentinazosta Kreikan joulukuuhun osoittavat, että vallankumousten aika ei myöskään ole loppunut. Eikä se voinut toisin ollakaan, koska ”lokakuun sykli” ei ole loppunut. Lokakuun aloittama kausi paitsi sotien ja vallankumousten aikakautena, pitää nähdä periodina, jolloin on käynnissä siirtyminen historian aikaisemmista luokkayhteiskunnista luokattomaan yhteiskuntaan. Vain sellainen siirtyminen on mahdollista sivilisaatiomme säilymisen kannalta. Paluuta aikaisempiin tasapainokuvioihin kuten keynesismi tai kylmä sota ei myöskään ole.

Proletariaatin on saatava historiansa opetukset. Perustuen bolsevikkipuolueen ja sen perinteiden jatkajan Neljännen Internationaalin kokemuksiin sekä nykyajan taisteluiden analysointiin proletariaatin on mentävä eteenpäin taistelussaan kapitalismin kumoamiseksi ja oman emansipaation edellytysten perustamiseksi. Vain silloin Lokakuun sykli sulkeutuisi, kun sen tavoitteet niin kuin Lenin ne asetti silloin, että maailman vallankumous on alkanut, ovat toteutuneet.

Lokakuun vallankumous on tänä päivänä kaikkialla läsnä. Vuonna 1917 ei mennyt poikki vain imperialismin ketjun heikoin lenkki, vaan se ketju sinällään. Nyt kyseessä on kauttaaltaan laho ketju, joka koostuu enemmän tai vähemmän heikoista lenkeistä. Tänä päivänä olosuhteet vallankumouksen tavoitteiden toteuttamiseksi ovat otollisempia. Viekäämme Lokakuun vallankumous loppuun, yleisinhimilliseen kommunismiin asti.

__Dimitris Mizaras

Huom! Kirjoitus on julkaistu Communist Leningrada -lehdessä, numero 5/09 (71)

]]> http://mtl-fi.org/2009/12/22/lokakuun-vallankumous-elaa-2000-luvulla/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2009/12/22/vallankumous-nyt-seminaarialustus/ http://mtl-fi.org/2009/12/22/vallankumous-nyt-seminaarialustus/#comments Tue, 22 Dec 2009 10:06:42 +0000 MTL http://mtl-fi.org/?p=273 Kun kuulee sanan vallankumous, ensimmäiseksi mieleen ei tule sanat kivääri, ihmisten ruumiit tai veri. Vallankumous tarkoittaa sitä, mitä sana sanoo, vanhan vallan kumoamista ja uuden perustamista. Vallankumous ei tarkoita vain hallituksen vaihtamista ja vanhan järjestelmän reformaatiota, vaan syvällisempiä muutoksia yhteiskunnan kaikissa kerroksissa.

Onko vallankumous yksi ratkaisu monista, onko se toiveajattelua, johtuuko se siis yksilön romanttisesta suhtautumisesta ongelmiin, niiden idealismista? Vai onko se välttämätön ratkaisu, joka selvittää umpikujassa olevan yhteiskunnan sovittamattomat ristiriidat, ja jota ilman yhteiskunta ja jopa sivilisaatio tuhoutuvat? Me määrittelemme sen jälkimmäisellä tavalla.

Voiko vallankumous tapahtua koska vaan, vai onko olemassa joitakin edellytyksiä sen käynnistämiseksi. Yksi kiistaton edellytys on se, että vanhalla yhteiskunnallisella hallitsevalla luokalla ei ole enää mitään annettavaa kansalaisilleen. Kun vanha järjestelmä on mätä, tuotantovoimat tuhoutuvat, sosiaaliset olot kurjistuvat, kulttuuriset tuotot lamaantuvat ja arvomaailma yleisesti rispaantuu. Kun vanhan järjestelmän viitekehyksen sisällä edellä mainitut osa-alueet eivät voi korjaantua kapitalismin rajojen sisällä, niin silloin ensimmäinen edellytys on kasassa. Toinen edellytys on se, että vanhan järjestelmän raameissa on syntynyt (tai muuten olemassa) edistyksellinen yhteiskunnallinen luokka, joka voi toimia kumoamisen subjektina, ja korvata sen jälkeen vanhan yhteiskunnan ja astua uuden hegemonian ruoriin. Kolmas edellytys on, että ko. luokan pitää omata välttämätöntä tietoisuutta ja resursseja, joita tarvitaan sen tehtävän toteuttamiseen.

Vasta silloin voi väittää, että niin objektiiviset kuin subjektiivisetkin edellytykset ovat läsnä. Silti niistä kummankaan läsnäolo ei takaa sitä, että vallankumous välttämättä syntyisi saati sitten, että se johtaisi voittoon. Kapitalismille kriisin luonteenomaisuus ja globaali luonne ei ole ainoa yhteiskunnalliseen kuohuntaan johtava parametri. Sen ohella toimii joukko muita erillisesti toimivia tekijöitä. Eri maiden epätasaisesta kehityksestä johtuen, samaa parantumatonta tautia potevat kansantaloudet potevat myös jokainen erilaisia epidemioita. Luokkataistelun taso ja ilmenemisen kiihkeys, poliittisen ja työväenliikkeen historian perinteet sekä kulttuuri ovat muutamia seikkoja, jotka vaikuttavat eri tavalla eri maassa. Paikalliset parametrit määräävät sen, missä ajassa ja maassa vallankumous puhkeaa. Kapitalismille luonteenomaiset kriisin parametrit antavat paikallisille välttämättömän perustan ja yhdistävät vallankumouksia globaalisti edesauttamalla niiden leviämistä maasta toiseen. Yleisen ja yksityisen, globaalin ja paikallisen, kokonais- ja osittaistilanteen dialektiikkaa on seurattava tarkkaan. Yksityinen elää omaa elämäänsä yleisen asettamien raamien sisällä. Yksityisen sisälläkin on eri parametreja; talouskriisi menee limittäin poliittisen kriisin kanssa, muttei vaikuta suoranaisesti toinen toiseen. Yhteiskunnallisen järjestelmän rappeutuminen saa erilaisia ilmenemismuotoja eri maissa, ja usein eri tilanteessa samassa maassa.

Esimerkeiksi historiasta voi mainita porvarilliset vallankumoukset, joiden edustavin tapaus on Ranskan vallankumous. Siinä tehtiin feodaaliherroista ja aatelistosta historiaa perustamalla liberaalinen kapitalismi, joka vallitsee päiviimme asti. Toinen esimerkki on tämä lähtölaukaus maailmanvallankumoukselle, Lokakuun vallankumous Venäjällä 1917. Viimeksi mainitun taustalla toimi tämän päivän vallankumouksen kannalta erittäin mielenkiintoisia seikkoja. a) Ylimalkaan kapitalismissa vallitsi silloinkin rakenteellinen kriisi globaalitasolla. b) Silloinkin kriisin taustalla vaikutti silloisen vahvimman imperialismin, Britannian maailman hegemonian kyseenalaistaminen. c) Lokakuun taustalla silloinkin oli perinteisten vasemmiston reformististen 2. Internationaalin puolueiden poliittinen haaksirikkoutuminen ja petturuus (isänmaan etu, puolustusbudjetit yms.).

Siitä lähtien kapitalismissa on tapahtunut paljon muutoksia ja ”lisäyksiä”. Sen rajat on venytetty toimimaan alueilla, jotka ei kuulu sen perinteisen toimintakentän piiriin. Järjestelmä on toiminut ns. kuvitellun talouden tasolla, yritetty tehdä rahaa rahasta ilman tuotannon välitystä ja lisäarvojen luomista. Ennen sitä on todettava tärkeä pointti. Aikanaan lokakuun vallankumoukseen johtaneet kapitalismin rakenteelliset ja sovittamattomat ristiriidat, ovat edelleen voimassa ja toimivat samansuuntaisesti tänäkin päivänä. Ei ole vaikea todeta, että laajentamalla toimintakenttäänsä tai venyttämällä toimirajojaan kapitalismi ei ole päässyt ristiriidoista eroon. Päinvastoin, nämä ristiriidat nimenomaan johtivat pakolliseen toimintaedellytysten venyttämiseen. Koko ajan pinnan alla toimivat ristiriidat kärjistyivät samalla kun uusia syntyy. Kun reaalitalouteen ei voi enää investoida, luodaan jättiläiskokoinen fiktiivisen talouden rakennelma, tyhjää täynnä taloustoiminta, jolla on taipumus romahtaa ainakin 90 prosenttisesti. Kun osa kuplista puhkeaa, lisärahaa painamalla ja velkaantumista lisäämällä yritetään taata rahoitus lisäkuplien luomiselle. Paikataan puhjenneet kuplat siis kuplilla. Kapitalismi nylkee omia nahkojaan, koska sen on pakko näin menetellä. Pyrkimys siirtää totaali- ja kokonaisromahdusta lähitulevaisuuteen on kapitalismille pakonomaista. Väliajat vain kahden luhistumisen välillä on nykyään lyhyet. Romahdukset muuttuvat samalla yhä tiheämmiksi. Maailmansotaan ja lokakuun valankumoukseen johtaneet ristiriidat, ja kapitalismin kykenemättömyys kasvaa ”luonnonmukaisella” tavalla aiheuttivat toisen sodan, jonka seuraamukset olivat vielä hirvittävämpiä.

Sen jälkeen aletaan kehittää kapitalismia inflatorisesti, venyttämällä sen sietorajoja. Seuraa yleinen keynesismi ja miltei 30 vuoden rauhanomainen ekspansio. Uusi umpikuja sijoittuu 60- ja 70 –lukujen vaihteeseen. Uusliberalismi yksityistää, ajaa valtionosuuden alas, ja siirtyy teollisesta yhteiskunnasta kuvitteellisen pääoman kasaantumiseen. Kapitalismi luhistuu äkkiä, jollei pääoma pysty kasaantumaan; jollei todellinen ainakin kuvitteellinen. Jollei siis kasaannu, pääoman pitää näyttää kasaantuvan. Tämän periodin lopussa olemme nyt, yhteiskunnallisen totaalisen epävakauden alussa. Niin kuin aikaisemminkin, vallankumouksen kannalta olemme ratkaisevassa käännekohdassa. Vallitsevan tilanteen luonteenomaisin piirre tänä päivänä on se, että globaalitalouskriisin lisäksi limittäin menevät a) amerikkalaisen imperialismin hegemoniamonopolin kriisi, sekä työväenluokan perinteisten byrokratioiden hajaannus. Demarien reformismi muuttui Blairin tapaan kapitalismin isännöimiseksi, ja stalinistiset puolueet muuttuivat porvarillisliberaaleiksi sen jälkeen kun sosialismin ja kommunismin nimeä solvattiin ja häpäistiin niin paljon kun ehtivät. Fakta on, että kapitalismin sodanjälkeinen ”kukoistus” on loppunut ja sen mukana kuihtuu reformismin niin sosialidemokraattinen kuin stalinistinenkin versio. Perinteisten byrokratioiden vararikko ei tarkoita vasemmiston vararikkoa, ja vielä vähemmän tarkoittaa yhteiskunnan oikeistolaistumista, oikeistopuhuria niin kuin se on ilmaistu. Se tarkoittaa, että vanhoja voimasuhteita heijastavien vanhojen puolueiden turvin ei voi eteenpäin mennä. Tarvitaan uutta, ja nimenomaan vallankumouksellista puoluetta.

Yksi toinen kriisin luonteenomainen aspekti on talouskriisin miltei välitön muuttuminen poliittiseksi. On tärkeää tutkia sen kahden suhteen laajuutta ja voimakkuutta. Nimittäin talouskriisi kehittyy yhteiskunnalliseksi kriisiksi tavalla, jota emme ole aikaisemmin nähneet. Hallitseva luokka ensin ryösti ja leikkasi yhteiskunnallista vaurautta, ja nyt pyrkii saamaan työtätekevät oman kriisinsä maksajiksi. Porvaristolla ei ole mitään lääkettä lievittääkseen kriisistä aiheutettuja kipuja. Samalla myös ne mekanismit, jotka aikaisemmin toimivat ristiriitojen sovittelijoina (reformistinen vasemmisto) ovat heikkoja. Demarien sovittelijan funktio hävisi yhteydessä kun nämä toimivat leikkausten alullepanijoina, ja stalinismi menetti maan jalkojensa alta NL:n kartasta katoamisen myötä, katoaminen, johon viimeiset ovat osittain syypäitä. Missähän enää ovat Ranskan KP, joka auttoi De Gaullea tukahduttamaan punaisen toukokuun kapinan, ja missä Italian KP idioottimaisine farsseineen historiallisesta kompromissista. Mitä niiden tilalle on tullut? Eipä vielä mitään, siinä on se huono uutinen! Entä kuka nykypäivänä tulisi Sarkozyn tueksi, ja mitä Italian porvaristo tekee kun uusi ”kuuma syksy” syntyy. Ei kukaan, ja siinä on se hyvä uutinen!

Pitkin 2000 –lukua kapinoita ympäri maailmaa riittää. Kohta on vuosi siitä kun Kreikassa puhkesi melkein kaksi kuukautta kestänyt konflikti, jossa ottivat yhteen kapitalistinen valtio ja nuoriso. Kyseessä oli ensimmäinen suuri vastakkainasettelu sen jälkeen kun kapitalismi vaipui lopullisesti yhtä aikaa ympäri maailmaa. Finanssi- ja luottojärjestelmät eivät toimineet ja pankkisektori oli valmis luhistumaan totaalisesti. Viime joulukuun kapina ei ole yksittäinen eikä kansallinen liikehdintä. Se johtui kapitalismin rakenteellisesta kriisistä ja siksi se koskee kaikkia länsimaailman maita. Tämän on muuten myöntänyt sekä Sarkozy että IMF:n johtaja Strauss Kahn. Siitä ei ole epäilystä, että tulevat vuodet eivät ole rauhallisia, maailmaa tulee ”raatelemaan” yleislakkoja, kapinoita ja vallankumouksia. Tämä ei ole meidän eikä kenenkään muun valinta, tämä on systeemin kriisin logiikka. Kysymys vaan kuuluu, olemmeko valmiit silloin?

Vuonna 1917 avautunut sykli ei ole sulkeutunut 1991 NL:n romahtamisen myötä. Vallankumous (lue maailman vallankumous) on prosessi, joka menee käsi kädessä sosialismiin siirtymisen prosessin kanssa. Vuosikymmeniksi NL:ssa kriisissä oli juuri se siirtymä sosialismiin niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Pikemmin silloin luhistui syklin mahdottomuus löytää tietä ulos umpikujasta. Totta kai veden mukana meni lapsikin, sosialistiset tuotantosuhteet. Hallitseva byrokraattinen kasti edusti siirtymän jarruttajaa, ei sosialismia vaan sen negaatiota. Byrokraateilla ei ollut hätää. Kun kapitalismi alettiin restauroida Venäjällä, suurin osa niistä ahmi yhteistä vaurautta ja muuttui kapitalistiksi; teki siis laillisesti sitä, mitä oli tehnyt aikaisemmin laittomasti.

Ei NL:n, Itä-Euroopan ja Kiinan siirtyminen kapitalistiseen perheeseen eikä valtavien markkinoiden avautuminen niissä maissa estänyt kapitalismia romahtamasta. Tänään, 20 vuotta Berliinin muurin murtumisesta, murtuu myytti historian ja kommunismin lopusta. Kirjaimellisesti tuhoutumassa on kapitalismi, vieläpä ilman että me olisimme vielä siihen osallistuneet pienellä sormellammekaan. Ainoastaan viimeisen vuoden aikana on tuhoutunut pääomia 50 000 miljardin edestä. Se tietää lännessä 55 miljoonan hengen työttömyyttä ja miljardin ihmisen nääntymistä kolmannessa maailmassa. Kriisi ei ole loppunut eikä kasvua ole alkanut niin kuin porvarillisen median papukaijat haluavat meidän uskovan. Finanssi- ja luottojohdannaisten valtameressä edelleen ui 450 000 miljardin edestä. Maailmalla BKT kokonaisuudessaan on vajat 60 000 miljardin luokkaa. Loput siitä on roskapääomaa. Kriisi tarkoittaa, että ylimääräinen katteeton pääoma tulee tuhoutua. Toisin sanoin elämme yhteiskunnallisessa järjestelmässä, joka on velkaa 8-kertaisesti kaikkia niitä tuottamiaan hyödykkeitä tai palveluita.

Lopulta toteaisin, että historian pääroolin vetäjä ei ole hallitukset, vaan joukkoliike, ihmismassat. Tässä taistelussa joukot tarvitsevat järjestelmällisyyttä ja valmistautumista. Ennen muuta joukkoliike tarvitsee välttämättömän työkalun, vallankumouksellisen puolueen. Sitä ei vielä ole, kutsumme kaikkia miettimään ja valmistautumaan aikamme vaativia taisteluja varten. Tuleva sota ei ole sivilisaatioiden sota vaan luokkasota, joka on jossain määrin ja muodossa jo käynnissä.

28.11.2009

Dimitris Mizaras

Huom! Alustus pidetty Vallankumous Nyt -seminaarissa Oulussa 29.11.2009

]]> http://mtl-fi.org/2009/12/22/vallankumous-nyt-seminaarialustus/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2009/05/26/millainen-yhteiskunta-kapitalismin-jalkeen-alustus/ http://mtl-fi.org/2009/05/26/millainen-yhteiskunta-kapitalismin-jalkeen-alustus/#comments Tue, 26 May 2009 17:05:07 +0000 MTL http://mtl-fi.org/2009/05/26/millainen-yhteiskunta-kapitalismin-jalkeen-alustus/ Toisen maailmansodan jälkeen on vaikea löytää aikaa, johon voisi verrata tätä mitä nyt eletään. Alussa ekonomistit ja poliitikot, niin porvarit kuin monet vasemmistolaiset, kielsivät kriisin olemassaoloa. Sitten yritettiin vakuuttaa, että kriisi koskee vain asuntoalaa jenkeissä eikä missään nimessä heijastu Eurooppaan taikka Suomeen. Sitten se kuitenkin tuli tännekin, mutta keksittiin ettei se olisi niin syvää kuin 90-luvun alussa ja että se menisi pian ohi. Nyt yhä useammin ainakin rehellisimmät tutkijoista myöntää, että kyseessä on koko kapitalismin historian pahin romahdus; sitä kukaan ei voi perustellusti sanoa, miten laajaa, syvää, tai ajallisesti pitkää se tulee olemaan.

Eletään kapitalismin totaalisen kriisin aikaa. On hyvin tärkeää ymmärtää, että tämä kriisi on osa yhteiskunnallisen järjestelmän historiallista siirtymää. Kapitalismin rakenneosat ovat kokonaisuudessaan vararikossa. Pankit imee miljardeja, muttei lainaa eteenpäin, koska luotto ei pelaa. Teollisuus ei tuota, koska pääoman liikatuotanto on pienentänyt voitot minimiin. Yhteiskunnan sosiaalinen ja kulttuurinen osa-alue kärsii, kun kriisi yritetään laittaa työtätekevien maksettavaksi.
Pankkikolosseja luhistuu sekä teollisuusjättiläisiä kaatuu ja irtisanovat tuhansia työläisiä. Valtiotalouksien tasolla IMF:n ovensuussa kerjuujono on jo pitkä ja se on kasvamassa yhä pitemmäksi. Työttömyys kasvaa ennätysvauhtia suurimmissa kapitalistisissa maissa ja tuomitsee kokonaisia kansakuntia nälkään ja köyhyyteen. Samanaikaisesti kun yhteiskunnan teknologiset resurssit ja tuotannollinen kapasiteetti yliriittävät tarpeisiin nähden, tuotantoprosessi pysähtyy ja miljoonat ihmiset heitetään ulos tuotannon prosessista. Luottojärjestelmä ei toimi ja valtiot pumppaavat todellisia kansalaistensa, mutta myös kuvitteellisia rahoja pankkeihin. Tulonsiirto työläisiltä kapitalistisiin pankkeihin on tuhansien miljardien tasoa. Kriisin lisäksi globalisoituu myös kurjuus. Jos vuosien 1929-33 kriisi on johtanut fasismiin ja maailmansotaan, tämä kriisi avaa uutta kappaletta ihmiskunnan historiassa.
Pääoman viimeinen käsikassara on porvarillisen valtion hallitusten käsissä olevat väkivaltaiset mekanismit. Se on työkalu, jota porvaristo vahvistaa ja jo käyttää ympäri maailmaa. Luonteenomaisin piirre tässä kriisissä on se, että kaikki yksittäiset taistelut esim. julkisista yliopistoista, oikeudesta eläkkeelle pääsemiseksi, oikeudesta työhön jne. helposti muuttuvat poliittisiksi taisteluiksi. Suurin osa vasemmistovoimista rajoittuu toimimaan järjestelmän instituutioita kunnioittaen. Niitä puolueita kiinnostaa ainoastaan äänimääränsä vaaleissa ja osallistuminen hallitukseen. Perinteisistä työtätekevien edustajista, vasemmiston mikään taho ei kyseenalaista kapitalismin olemassaoloa ja mikään niistä ei aja sen kumoamista.
Kuitenkin objektiivisesti vasemmiston ja kaikkien itseänsä edistyksellisinä pitävien tahojen on PAKKO vastata tiettyihin kysymyksiin ja sopia välttämättömästä ohjelmasta kriisin poispääsemiseksi. Ensinnäkin on ymmärrettävä, että kriisi ei koske vain finanssipiiriä, se ei ole edes rajoitetusti vain taloudellinen kriisi. Kriisissä on koko yhteiskunta, geopoliittiset tasapainot, luokkien väliset suhteet, arvot, kulttuuri, sivilisaatio jne. Toiseksi on todettava, että tähän tilanteeseen ei jouduttu ikään kuin vahingossa siksi, että meillä on ollut huonoja poliitikkoja ja ahneita elinkeinoelämän pyörittäjiä. Kriisi ei ole myöskään sellainen, mitä on tapana kutsua sykliseksi kriisiksi. Kyseessä ei ole kapitalismin jaksoittaisiin kasvukipuihin liittyvä kriisi, vaan kriisi järjestelmän rakenteissa. Kapitalismi on näyttänyt meille sen historiallisia rajoja. Se on saavuttanut niitä aikoja sitten ja on ylittänytkin niitä. Jos meinaamme vastustaa meneillä olevia tendenssejä, jos ei haluta joutua taas fasismin barbariaan, jos ei haluta kokea uuden hirvittävämmän maailmansodan seurauksia, kapitalismista on tehtävä loppu. Tämä ei ole pirujen seinään maalaamista eikä mielikuvituksellisten uhkien piirtämistä. Se on vain näköalojen tiedostamista. Rappeutunut ja riistävä yhteiskunnallinen järjestelmä pitää kumota ja tilalle laittaa yleisinhimillisempi ja oikeudenmukaisempi järjestelmä.

Millainen kriisi?

Johdannaiset eivät ole kapitalismin virheveto. Pääoman laajennettua tuotantoa ei voi esiintyä ilman kuplia. Nykyinen kriisi ei ole syklinen kuten aikaisemmat kasvukipua merkinneet kriisit. Kyseessä on järjestelmän ratkaisemattomien ristiriitojen kärjistyminen ja auki puhkeaminen kapitalismin ollessa historiallisen rappionsa vaiheessa ja se merkkaa rastin ajalle, joka voi osoittautua historian käännekohdaksi.
Ensimmäinen sellainen mahdollinen käännekohta oli vuoden 1929 romahduksen jälkeen. Se oli maailmanhistoriallisen Lokakuun vallankumouksen kaiku. Vallankumouksen leviämistä ei voitu estää sillä, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen palattiin kapitalismin kasvuaikana olleeseen kultakantaan. Tämä oli tullut tiensä päähän ja seurauksena oli Venäjän vallankumous. Vanhat konstit johtivat romahdukseen, lamaan ja toiseen maailmansotaan. Romahduksessa vuonna 1929 katosi rahaa 10 kertaa enemmän kuin USA:n vuotuinen budjetti, joka oli siihen aikaan pieni. Nyt on kadonnut enemmän kuin puolet BKT:n määrästä. Miten vakaalla pohjalla tämä yhtälö voi olla, jos budjetti USA:ssa on niin vajaa kun voi olla.
Sodan jälkeen tuli Keynes ja Bretton Woods. Kultakanta lukittiin historian kaappiin ja alettiin järjestelmällisesti kumota järjestelmän omia lainalaisuuksia. Ennennäkemätön ekspansio perustui dollarikantaan, kun ensin tämän vaihdettavuus taattiin. Samaan kategoriaan kuuluu uusien instituutioiden rakentaminen kuten IMF ja Maailmanpankki. Toinen tekijä oli valtion interventio kansantaloudelle ja täystyöllisyys, jota se takasi. Kolmas seikka oli maailmanjako Jaltassa ja yhteiskunnallinen rauha, jota takasi työväenluokan perinteiset byrokratiat. Samaan kategoriaan taasen kuuluu New Deal, jonka idea otettiin 1930-luvun Rooseveltin USA:sta. Se johti fiktiivisen pääoman syntyyn ja sen laajenemiseen. Kasvu saatiin aikaan keinotekoisesti, mutta kuitenkin dominoiva tekijä kansantaloudessa oli edelleen tuottava pääoma esim. teollisuus. Lääke oli tilapäiseen kipuun ja kapitalismi oli kriisissä neljännes vuosisata myöhemmin, kun maailmaa rakentaneille inflatorisille dollareille ei löytynyt riittävää määrää kultaa vaihdettavaksi. Bretton Woods oli porvariston historiallinen perääntyminen vahvan sodanjälkeisen luokkataistelun edessä. BW:n sopimusten lopettaminen tuli yhtä aikaa proletariaatin hyökkäysvaiheen kanssa. Mustien liike USA:ssa, punainen toukokuu Ranskassa, 1968 -vuoden tapahtumat Euroopassa, Prahan kevät, Meksikossa, Argentiinassa, Vietnamin voitto, ja myöhemmin Somozan ja Shaahin kaatamiset. Vieläpä siihen asti suhteellisen vahvojen stalinististen byrokratioiden asema alkoi horjua. Proletariaatti oli spontaanisti ja ilman määrätietoista johtoa hyökkäämässä maailmanlaajuisesti.
Finanssiglobalisaatio antoi pääomalle, jolla ei löytynyt tuottavia kohteita, mahdollisuutta sijoittumaan. Uusliberalismi loi kurjuutta kolmannessa maailmassa ja kolmannen maailman olosuhteita miljoonille pitkäaikaisille työttömille. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus syventyi ja syrjäytymisen gettoja syntyi suurissa metropoleissa. Työssäkäyville riistonaste moninkertaistui. Miltei kaikki ylijäämä siirrettiin pienen loismaisen talousoligarkian käsiin, jonka keinottelumahdollisuuksia ja ahneutta tuettiin. Finanssiglobalisaatio käytti hyväkseen kapitalismin ristiriitoja, mutta ei voinut ratkaista niitä. Sen sijaan ristiriidat kärjistettiin ja myös uusia luotiin. Tilannetta on verrattu kärjellään seisovaan pyramidiin, jonka taivasta kohti oleva pohja on 500 000 miljardin dollarin kokoinen täynnä fiktiivijohdannaisia. Seisova kärki on vain 50 000 miljardin dollarin kokoinen piste. Syntyisikö siitä vakautta vai päinvastoin?
Romahdusta 1997-98 seurasi Seattle (1999), Praha, Göteborg ja Genova, sekä argentinazo ja indifada. Valtava finanssi- ja fiktiivipääoman laajentuminen ja 11.9. seurannut sotasarja olivat pääoman vastahyökkäys. Nyt periodi päättyy talouden romahdukseen, sotien häviämiseen ja mahdottomuuteen sovitella orastavaa proletariaatin liikehdintää metropoleissa.

Voiko mikään pelastaa kapitalismia?

Kapitalismi ei enää ole elinvoimainen yhteiskunnallinen järjestelmä. Sen romahtaminen ei ole enää ennuste, vaan tätä aikaa, faktaa. Me emme saa enää kysyä, milloin kapitalismi kaatuu, tai, mitä on tehtävä jos tai kun se kaatuu. Kapitalismi on jo kaatunut, ja meidän pitää alkaa vakavasti keskustella siitä, milloin ja millä meidän pitää se korvata. Kaikkien kapitalismin aivojen Ollilasta Davosin talousfoorumilaisiin ja pankkiireista Nobel-ekonomisteille sanoman keskipisteessä on ajatus: itä kapitalismin jälkeen? Kaikki tähän asti kokeillut pelastus- tai elvytystoimet tähtäävät vain luhistumisen hidastamiseen ja räjähdyshetken siirtämiseen huomiseen.
Finanssiglobalisaation vaihe kaikkine siihen liittyvine ilmiöineen, kuten fiktiiviset arvot, pyramidit, roskalainat, pörssien ylivalta, golden boys yms., ei ollut kapitalismin virheveto. Finanssiglobalisaatio oli kapitalismille pakollinen tie ja väliaikainen ulosajo umpikujasta. Kriisi on kapitalismin rakenteissa. Vuonna 2002 johdannaisia oli 100 000 miljardia dollaria. BIS:n arvion mukaan vuonna 2007 niiden ”arvo” nousi 585 000 miljardiin. Kaikki arvot, joita tuotetaan reaalitaloudessa, nousee 50 000 ja USA:ssa 13 000 miljardiin dollariin. On ihan selvää, että mikään keskuspankin interventio ei voi kontrolloida tätä johdannaisten tsunamia. Maailman rikkain sijoittaja Warren Buffet on luonnehtinut johdannaiset ”joukkotuhoaseiksi”.
Investointijättipankki Lehman Brothers:n konkurssi ei ollut vain yhden pankin vararikko. Se merkitsee järjestelmän kokonaisen toimintamuodon loppua. Enää ei voi rakentaa kuplien päälle. Nyt nämä ovat puhjenneet ja ylimääräinen ilma, jolla käytiin vapaa kauppaa kokonaisen aikakauden, on haihtumassa. Taloustsunami ei rauhoitu ennen kun valtavat määrät pääomaa, mukaan lukien luonnon resursseja ja työvoimaa on tuhoutunut fyysisesti.
Kiina, Intia, Venäjä, Brasilia tms. lyhyessä ajassa vaurastunut maa on osa tätä kriisiä eikä sen ratkaisu. Mikään niistä, eikä kaikki yhdessäkään, voi korvata Yhdysvaltoja kapitalismin maailmanlaajuisena hegemoniavoimana.
- Onko kapitalismilla mitään vaihtoehtoja selviytyä tästä kriisistä hengissä? Tähän vastaukseksi meille ei kelpaa toteamus: No, jos se on selviytynyt ennen, niin se tekee nytkin. Haluaisimme kuitenkin kysyä niiltä Seppässkeptikoilta: Miten muka kapitalismi aikoo ratkaista mm. kuplat, pyramidit, velkaongelmat, toksiset hapot, fiktiivisen pääoman ylivallan, johdannaiset?
- Mitkä ovat uhkakuvat kapitalismin todennäköisestä totaali luhistumisesta? Kriisi on poikkeuksellinen tilanne, joka johtaa joko järjestelmän kumoamiseen tai barbariaan. Kriisi on vaihe, jolloin historian kulku lakkaa etenemästä lineaarisesti ja tekee suuria harppauksia. Tämä on aika, jota vallankumoukselliset ovat aina odottaneet. Nyt ei saa perääntyä. Jos nyt antaudutaan, se olisi pelkuruutta, jolle historia ei antaisi koskaan anteeksi.
- Miten sivilisaatiota uhkaavia vaihtoehtoja voi vastustaa? Erityisesti äärioikeistoa on vastustettava rakentamalla laajaa poliittista liikettä, jonka tulisi vaatia demokraattisten oikeuksien laajentamista ja uhan alla olemassa olevien säilyttämistä. Aina kun syntyy esim. Lex-Nokiaa tai yliopistouudistusta vastustava liike, meidän tulisi pyrkiä a) antamaan sille poliittisen sisällön ja b) saada sille pysyvää luonnetta.
- Mikä ratkaisu voisi estää orastavaa ihmisten aineellista ja henkistä kurjuutta? Työtätekevien osallistuminen kaikkiin päätös- ja toimintaprosesseihin on välttämätön. Sillä tavalla ihmisten mieliala kohenee ja tietoisuus kasvaa. Meidän pitää siirtää politiikan teko eduskunnasta ja Ay-pamppujen toimistoista kadulle. Säännölliset korttelikokoukset pitäisi huolta siitä, että valta, joka valuu vallanpitäjien käsistä siirtyy oikeisiin käsiin.
- Mikä voi olla se subjekti joka toimisi kapitalismin haudankaivajana? Tähän on helppo vastata, että on olemassa vain yksi osoite. Kyseessä ei ole muutos, joka uudistaisi kapitalismia suuntaan tai toiseen. Kyseessä on järjestelmän rakenteiden radikaali reformaatio, vallankumous. Olemme myös vakuuttuneita siitä, että muutos ei voi antaa lopullisia ratkaisuja eikä auttaa yhteiskuntaa edistymään ja taata elämän jatkumista, jos se jää kansallisvaltion rajojen sisäpuolelle. Ainakin kapitalismin keskeisimmissä maissa proletariaatin on otettava valta käsiinsä kun ensin murskaa vanhan yli-ikääntyneen järjestelmän valtamekanismeja. Siihen tarvitaan kansainvälistä organisaatiota, maailman vallankumouksen puoluetta, Internationaalia.

Vallankumouksen uusi aalto edessämme

Luokkataistelussa on alkamassa uusi vaihe, jonka seurauksena voi olla järjestelmän poliittinen epävakauttaminen ja kansallisten tai yhteiskunnallisten yhteenottojen kärjistyminen. Siirtymäkautemme vallankumouksellinen luonne tulee taas kriisin aikana esille ja asettaa meille haasteita. Mitään lineaarista automaattista yhteysjanaa kriisin ja vallankumouksen välillä ei ole. Kriisin seurauksena voi ihan hyvin olla barbaria. Aikamme dialektinen käsittäminen pitää olla strateginen tavoite. Elämme aikaa, jonka olosuhteissa vallitsee ja hallitsee kapitalismi, joka on korkeimmassa vaiheessaan, imperialismissa.
1.    Vallankumouksen ensimmäinen aalto jyräsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta se koki tappioita. Näin ollen historian ensimmäinen työväenvaltio jäi eristyksiin jättiläiskokoisten imperialismin paineiden keskellä. Syntyi vastavallankumouksellinen byrokraattinen kasti, joka kaappasi vallan neuvostoproletariaatilta.
2.    Toinen aalto kehittyi toisen maailmansodan jälkeen mutta sen tukahdutti luokkakompromissit sekä Bretton Woodsin ja keynesismin takaama hyvinvointi.
3.    Kolmanneksi vallankumous nostaa päätään edellisen kauden rappeutuminen vuosina 1968-73. Byrokraattiset mekanismit olivat vielä riittävän voimakkaat tukahduttaakseen tämänkin aallon.
4.    Seurasi finanssiglobalisaatio, jonka muovautumisen aikana stalinismi lakkasi olemasta johtava voima työväenliikkeessä. Sen lisäksi sosialidemokratiasta on tullut yksi uusliberalismin isännöitsijöistä. Luokkataistelun areenalla on nyt kasvamassa uusi taistelijoitten sukupolvi, jolla ei ole aikaisempien polvien taakkaa hartioilla. Toisaalta finanssiglobalisaation hengitystila on niin kapeaa, että joutuu raatelemaan omia nahkoja. Siksi on perusteltua väittää, että vallankumouksen neljäs aalto tekee tuloaan.

Poliittiset voimasuhteet Suomessa ja maailmalla –uusreformismi

Kapitalismin ratkaisemattomat ristiriidat ratkaistaan sosialismissa. Perusristiriita tuotantovoimien ja –suhteiden välillä ratkeaa yhteiskunnallistamalla tuotantovoimien omistus. Talouden maailmanlaajuisen työnjaon ja kansallisvaltion välinen ristiriita ratkaistaan kumoamalla kansallisvaltioiden rajat ja perustamalla sosialismia globaali tasolla. Sosialismin siemenet ovat kapitalismin geeneissä. Tästä johtuu meidän internationalismimme, eikä jostain kristillisestä rakkauden ja solidaarisuuden tunteista. Internationalismi ja solidaarisuus ovat välttämättömiä elementtejä kapitalismin kumoamisen prosessissa. Marx on selkeä siitä, että tuotantovälineiden keskittäminen ja työn yhteiskunnallinen luonne eivät ole enää sopusoinnussa kapitalistisen kuorensa kanssa. Kuori rikkoutuu, ja silloin kapitalistisen omaisuuden loppu lähestyy. Pakkolunastajat pakkolunastetaan. Näin ollen, sosialismi on välttämättömyys, eikä johdu sen kannattajien moraalisesti jaloista aikeista niin kuin utopistisilla sosialisteilla oli.
Historiansa aikana työväenluokka on rakentanut sen taistelulle tarvittavia organisaatioita. Niin kauan kun kapitalismin hautaaminen viipyi tai muuten epäonnistui näistä eri puolueistakin tuli hampaattomia ja jopa pettureita. Alkuperäisestä vallankumouksellisuudesta on luovuttu ja sosialismin tavoitteet vesitetty. Nämä työläisten työkalut unohtivat tehtävänsä juuri silloin kun luokka eniten niitä tarvitsi. Näin kävi ensimmäisen maailmansodan yhteydessä kun demareista tuli sosiaalipatriootteja. Näin kävi myös toisen sodan aattona (30-luvulla ja kansanrintamat) ja sen jälkeen kun Jaltan hengessä rinnakkaiselo oli tärkeämpi kuin vallankumous. Kaikkina historian käännekohtina dominoivilla työläisideologioilla oli pieniä tai suurempia oppositioliikkeitä vastassa. Trotskilaisuus on ollut yksi niistä.
Nykyään eletään NL:n ja Itä-Euroopan byrokratioiden romahduksen jälkeistä aikaa. Kapitalismi on restauroitu myös Kiinassa ja Vietnamissa vieläpä näiden byrokratioiden toimesta ja johdossa. Demareista on tullut kapitalismin ja imperialismin tärkeimpiä asiamiehiä, Se, mitä oli tapana kutsua kommunistisiksi puolueiksi on vaihtanut reformistista asuaan ja profiloituu liberaali vasemmistolaiseksi aatesuuntaukseksi. Seattlen ja Genovan jälkeen ko. puolueista on tullut Attacin ja sosiaalifoorumeiden nuorisokapinan kesyttäjiä. Niiden tavoitteet on kapitalismi inhimillisillä kasvoilla ja osallistuva demokratia ja budjetti. Poliittisesti tavoitellaan, demareiden siirryttyä oikealle, jäljelle jäävän tyhjiön täyttämistä.
Näiden historiallinen ja ideologinen vastakohta taasen pyyhkii pois tunnuksensa ja tulee puolitiehen kohtaamaan entisten aatevastustajiensa kanssa. Nyt Ranskassa – kuin myös muuallakin maailmalla – trotskilaisuuden eri haarat riisuvat vallankumouksen kasvonsa ja yhdistyvät ex-vastustajiensa kanssa epämääräisissä rintamakuvioissa, jossa ei tavoitella sosialismia, vaan pyritään olemaan jonkun sortin antikapitalisteja. Sellainen oli Respect –rintama Britanniassa ja myös Uusi Antikapitalistinen Puolue (NPA), joka syntyi LCR:n likvidoimisesta. Tietyllä tavalla (mutta vain tietyllä tavalla) samaan kategoriaan kuuluu myös Saksan Die Linke. Liikehdinnän nousu kapitalismin kriisin seurauksena palauttaa langanpään siihen, mihin se jäi Genovan jälkeen. Tämä hajottaa uusreformistisia kuvioita. Attacista ei enää juuri kukaan puhu ja sosiaalifoorumeista on tullut rahastavia eliittien keskustelutilaisuuksia. Respect on hajonnut ja sama odottaa uusia pyrkimyksiä kapilatismin parantamiseksi. Nyt tarvitaan ohjelmaa, jonka siirtymävaatimukset kehittävät työväen tietoisuutta ja organisoitumisen astetta.

Millä toimenpiteillä ulos kriisistä?

Yhteiskunnan selviytymistä kriisistä, ilman työvoiman ja muiden tuotantovoimien fyysistä tuhoamista, ei voi kuvitella kapitalistisen järjestelmän raamien puitteessa. Silti alla mainitut toimenpiteet ovat välttämättömiä. Siirtymävaatimukset esitetään asteittain ja tarpeista riippuen. Jos ja kun kapitalismi kieltäytyy tyydyttämästä niitä, nostetaan esille kysymys vallasta. Se tarkoittaa, että kapitalistien luokka on näytellyt historiallisen roolinsa loppuun asti ja nyt on syöstävä vallasta. Työväenvaltio on välttämätön edellytys siirtymävaatimusten toteuttamiseksi.
- Koko pankkijärjestelmän sosialisointi ilman rahallista kompensaatiota. Se on asetettava yhden työväenluokan järjestöjen kontrollissa olevan keskuspankin alaisuuteen

- Raskaan teollisuuden, energian tuotannon ja televiestinnän sosialisointi ja niiden toimiminen työväenluokan kontrollin ja hallinnan alaisuudessa

- Kaikki konkurssiin menevät ja väkensä irtisanovat firmat on sosialisoitava. Irtisanomisten kieltäminen. Työttömille on maksettava korvausta työnriistosta 80 prosenttia palkasta

- Talouden suunnittelu. Osuuskuntatoimintaa on tuettava niin maaseudulla kuin keskuksissakin. Kaikki suuret markettiketjut sosialisoitava

- Työajan lyhentäminen ilman vastaavaa tulonmenetystä. Minimipalkka ja –eläke 1500 euron tasolle Tämän kriisin lasku on annettava kapitalisteille, ei työtätekeville. Osallistumisesta kriisin talkoisiin on kieltäydyttävä ehdottomasti

- Infrastruktuurin kehittäminen siihen työllistettävien kontrollin alla

- Ilmainen julkinen terveydenhuolto ja koulutus

- Porvariston valta on kumottava

- EU:n hajottaminen – Euroopan sosialististen valtioiden federaation puolesta

- Naton hajottaminen – kaikki miehitysvoimat ulos Irakista ja Afganistanista

- Ei kaikille kapitalismin instituutioille: EU, Nato, IMF, MP, G20 jne.

- Rasismin ja fasismin vastainen toimintaohjelma laadittava Kansankokouksissa

- Byrokraattien potkiminen ammattiliitoista, työväendemokratia siihen palautettava

- Työväenluokan poliittisen itsenäistymisen ja emansipaation puolesta

- Työväenhallituksen puolesta

- Sosialististen uudistusten puolesta

__Dimitris Mizaras
Alustus on pidetty Tampereen Sosiaalifoorumissa sunnuntaina 17.5.2009
Järjestäjä: Marxilainen työväenliitto

Samalla kun Marxin teosten uuspainokset ovat kokeneet renessanssin, porvarilliset lehdet kilpailevat keskenään puolustamalla kapitalismia Marxin teksteihin vedoten. Marxia useimmiten siteerataan kapitalismin kriitikkona. ”Välkyt” porvarianalyytikot ovat pahoillansa siitä, että olivat aliarvioineet Marxia. He luulevat, että jos olivat päntänneet hyvin Marxin kapitalismin arvostelun analyysin, niin silloin kapitalismi olisi onnistunut välttymään kriiseiltä. Marxin ennustetta, että kapitalismi voi romahtaa omien ristiriitojensa kärjistymisen seurauksena, ei ymmärretä. Sellainen ei ole ihme ottaen huomioon se, että Marxin kapitalismia kyseenalaistavaa ja kumoavaa aspektia ei ymmärretty edes hänen kannattajiensa keskuudessa. Marxilaisuutta ei ole vain kansantalouden arvostelu, vaan yhtä tasapuolisesti myös historiallinen materialismi, jonka tärkein kategoria on luokkataistelu.

Luokkataistelun tasolla olemme kuluneena vuonna nähneet yhtä mullistavaa kehitystä kuin taloudessa. Yhdysvalloissa työttömyyden äkillinen nousu ja asunnottomuus ovat luoneet luokkataistelussa räjähdysalttiin seoksen. Kun ensimmäiset suuret ja epärealistiset odotukset Obaman hallintoon ovat haihtuneet, siitä nousee suurtaistelujen sarja, josta ei ole enää paluuta normaaliin. Tutkimusten mukaan vuonna 2009 kuusi kymmenestä amerikkalaisesta tulee kohtaamaan vaikeuksia toimeentulonsa kanssa. Pahimmassa asemassa on 22 miljoonaa amerikkalaista, joiden elinolot kurjistuvat. Tilanne on vaikea erityisesti yli 35 – vuotiaille perheellisille. Sama näköala on Euroopassa tämän päivän todellisuutta. Ranskasta Italiaan ja Bulgariasta Baltian maihin, Ruotsista, Tanskasta, Islannista Kreikkaan työväenluokka ja nuoriso ovat taistelubarrikadien eturiveissä. Tämä liikehdintä ei ole yksinkertaisesti vain yksi aikaisempien taistelujen jatke. Kreikan yhä käynnissä oleva kapina ei ole vain Seattlesta alkavan historiallisen janan nykyinen pääpiste. Tämän päivän taistelut ovat luonteeltaan uutta laatua, mikä merkitsee käännekohtaa ja käännöstä kohti maailmanlaajuista vallankumousta. Liikehdintä ei suostu alistumaan mihinkään hallituksen tai byrokratian tahtoon, ja vaatii oikeuksiaan hyvin offensiivisella tavalla.

1. Talouskriisi. Skeptikot väittävät, että kapitalismi on aina pystynyt selviytymään. Kuoleman partaalla se on ollut ennenkin ja lopulta on löytänyt teitä, jollei ulos kriiseistään, ainakin pysyäkseen hengissä ja jatkaakseen markkinajärjestelmän toimintaa. Onneksi Marx opettaa kysymään: kyllä vaan, mutta millä keinoin? Todellisuudessa kapitalismi ei ole ratkaissut mitään kriisejä tai ristiriitoja, ei ainakaan niitä perustavanlaatuisia. Keinoja on eri aikakausina käytetty mitä erilaisimpia. Imperialismin ja sotien tukahdutusmekanismit ovat järjestelmällisesti edesauttaneet työnriistoa. Myös hyvinvointivaltion rakentaminen keynesismin aikana yhdessä kylmänsodan antamien takeiden kanssa loivat yhteiskunnallisen rauhan olosuhteet, jotka olivat välttämätön edellytys lisäarvon ammentamiseksi. Koskaan historiassa ei voitu yhdistää rauhanomaisesti kehittyvää markkinajärjestelmää länsimaailman kehittyneissä maissa ilman, että yhtä aikaa olisi  vallalla silmitön työn ja luonnon riisto ja luonnonresurssien varastaminen kolmannesta maailmasta.

Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan epämuodostuneiden sosialismien romahtaminen ja Kiinan kapitalismiin siirtyminen ns. kapitalismiin kommunistisen puolueen johdolla saivat Marxin näyttämään konnalta ja kuulostamaan vanhanaikaiselta ja epämuodikkaalta. Kapitalismi on onnistunut tilapäisesti sovittelemaan ristiriitansa integroimalla näiden uuskapitalististen maiden markkinoita. Sen lisäksi Kiinan osalta kokeiltiin mahdottoman soveltamista käytännössä. Ex-sosialistisen jättivaltion organismia käytettiin koekaniinina ja liikakasaantumisesta kärsivän pääoman sijoitusalustana. Miltei ilmainen työvoima ja maa, valtavat miljardiväestön markkinat, edulliset lainat, tai oikeus raiskata määrättömästi luontoa olivat muutamia lännen kapitalismille tarjottuja etuuksia. Niiden vanavedessa kehittyi myös Kiinan teollisuus. Valtio rikastui ja investoi voittonsa USA:n valtion vajeisiin, joilla rahoitettiin sotia.
Sekään ei sinällään riittänyt vetämään kaikkea pääoman ylituotantoa. Kun pääoma ei löytänyt tuottavia kohteita sijoittuakseen, se alkoi leikkiä markkinataloutta fiktiivisissä sfääreissä. Keinottelu oli taas irti ja se sai vapaat kädet toimia. Halvan rahan tarjonta ja velalla operoiminen olivat keskeisessä asemassa kansantaloudellisessa kanssakäymisessä. Kun velkaa ei pystytty maksamaan takaisin, sen ei annettu johtaa yrityksiä konkurssiin, vaan siitä tehtiin omistuskirjoja, joita kaupattiin tai annettiin takauksina lisälainojen saamiselle. Näin syntyivät kuplat ja jättiläiskokoiset pyramidit. Johdannaisarvoilla kaupattiin tuotteita oletetulla tulevaisuuden hinnallaan. Näin jaettiin etukäteen voittoja, l. lisäarvoa tuotteista, joita ei välttämättä ollut vielä tuotettukaan. Johdannaisten arvo muodostui kysynnästä ja tarjonnasta, mutta todellisuudessa niillä ei ole mitään reaalista arvoa olemassakaan. Näitä syntyi viime vuosina kuin sieniä sateella. Vuonna 2002 johdannaisia oli 100 000 miljardia dollaria. Vuonna 2007 niiden arvon oli laskettu olevan 585 000 miljardia. Tuottavan tuotannon kaikki arvot yhteensä on vain 50 000 mrd. Kun nämä ylimääräiset ”arvot” romahtavat, ne vievät mukanaan hautaan sijoituslaitoksia, pankkeja ja kokonaisia valtioita. Tilannetta on verrattu kärjellään seisovaan pyramidiin, jonka taivasta kohti oleva pohja on 500 000 miljardin dollarin kokoinen täynnä fiktiivijohdannaisia. Seisova kärki on vain 50 000 miljardin dollarin kokoinen piste. Maailman rikkain sijoittaja Warren Buffett on luonnehtinut johdannaisia “joukkotuhoaseiksi”.
Pääoman ylijäämän tuhoutuminen on välttämätön edellytys, jotta pääoman kasaantumisprosessi kokonaisuudessaan alkaisi taas alusta. Nykyisessä talouden supistumisessa kyse on juuri tästä, eikä mistään korjausliikkeestä, joka odotettavasti olisi pian loppumassa. Sen enempää Kiina – ilmiö, kuin keinottelun ennennäkemätön käyttöönottokaan ei voinut sovitella kapitalismin ratkaisemattomia ristiriitoja. Nyt näiden vaikutukset ovat heijastuneet välittömästi politiikan alueelle. Yhteiskunnallinen levottomuus, yleislakot, oppi- ja tuotantolaitosten valtaukset ja vaatimus, että kaikkeen tähän on löydyttävä syyllinen pahentavat kapitalismin syvää kriisiä. Pääoma ei ole pelkästään rahakasoja pankkitileillä. Pääoma on ennen muuta suhde työn ja sen omistajan välillä. Siksi nämä järisyttävät romahdukset muuttuvat välittömästi luokkien välisiksi selkkauksiksi, kapinoiksi ja vallankumouksiksi. Kriisin ratkaisun kannalta lopputulos riippuu vallankumouksen ja vastavallankumouksen välisen yhteenoton lopputuloksesta. Nyt esille nousee taas stalinismin leimasta puhdistettu Marx, joka ehdottaa työväestölle ratkaisuja.

2. Finanssipääoma on kapitalismin toimiessa välttämätön faktori. Se on välittäjä tavaroiden, palveluiden ja työvoiman kauppaamisessa. Kun se irrottautuu siitä roolistaan ja alkaa elää omaa elämäänsä, se kauppaa mielikuvituksellisia tuotteita samalla kun se muuttuu dominoivaksi tekijäksi tuottavan pääoman suhteen. Nyt kun se romahtaa, se vie mukanaan kaikkia muitakin dominoimiaan osa-alueita. Ilman finanssipääomaa mikään muu kansantalouden osa-alue ei voi toimia tätä korvaavana tekijänä. Kapitalismi ei voi toimia ilman luotto- ja pankkijärjestelmää. Ilman arvolain säätelevää roolia kaikki muut sopimukset tavaroiden vaihtavuudesta, perustuvatko ne sitten dollaripohjaan tai kelluviin valuuttoihin, ovat tuomittu ennen pitkää romahtamaan omaan mahdottomuuteensa. Arvostettu herra Keynes tiesi sen, ja nyt on tullut se hetki, josta hän aikanaan varoitti. Jos etsimällä etsii ratkaisua, finanssikapitalismin tilalle voisi tulla ainoastaan joku maailmanlaajuinen Kiinan kaltainen valtiollinen kapitalismi. Mutta miten saisi britin, ranskalaisen, jenkin, saksalaisen tai muutkin tekemään töitä samanlaisissa olosuhteissa, joissa kiinalainen työläinen työskentelee? Sellainen vaatisi totalitarismin menettelytapoja.

Finanssipääoma on määritelty abstraktipääomaksi; se irtaantuu alkuperäisestä perustastaan, eli taustasta, paikasta ja ajasta, ja automaattisesti toisin kuin teollisuuspääoma se muuttuu globaaliksi, itsenäiseksi ja hallitsevaksi kasaantumisen prosessissa. Finanssipääoma ei ole tuottava koska se ei synnytä arvoa. Se on loismainen ja ryöväävä; investoi kiinteistöjen, osakkeiden, velkakirjojen tai johdannaisten keinotteluun. Sitten kun se investoi teollisuuteen, se muuttaa pelisääntöjä ja vallitsevia käytäntöjä ja yrittää kiskoa mahdollisimman suuren voiton lyhyimmässä mahdollisessa ajassa. Se kiertää helposti veroja ja keksii ”luovia” kirjanpidon menettelyjä. Professori Hillel Ticktinin mukaan, monetarismi oli finanssipääoman talouspolitiikka ja uusliberalismi sen talouspoliittinen strategia. Finanssipääoman ylitarjontaa ruokkii myös se, että eläkerahastot ja vakuutusyhtiöt ohjasivat kassojaan tällaisiin investointeihin. Sveitsiläisen UBS:n käytössä oli eniten finanssipääomaa Länsi-Euroopassa, 3200 miljardia frangia. Tämän vuoksi paineet investointilaitoksille olivat kovia. Näin ollen, pääoma kääntyi ja alkoi ivestoida omaan itseensä. Vuodesta 2001 johdannaisten määrä kasvoi viisinkertaisesti. Swaps:t nousivat 1000 miljardista 62 000 miljardiin dollariin. Dow Jonesin osakearvot nousivat seitsenkertaisesti vuodesta 1987. Lihavien vuosien kasvu takasi kapitalismille muutaman vuoden elinaikaa finanssipääoman inflatorisella kasvulla.
3. Poliittisen järjestelmän kriisi on taloudellisen luhistumisen seuraus. Pääoman kriisi ei toimi jossain vakuumitilassa, vaan poliittisessa viitekehyksessä, jonka määrittelee valtio. Kaikki tasapainot ovat järkkyneitä. Poliittiset ristiriitojen välittäjämekanismit ovat haaksirikkoutuneita. Porvarillisen järjestelmän kaikki nivelet kärsivät vakavasta nyrjähdyksestä. Ensimmäinen valtionkonkurssi osui pohjoismaan kohdalle, Islantiin. Yhteiskunnalliset luokat, etusijassa pääoman ja työväen voimat ryhmittäytyvät yhteenottoa varten. Kuten CRFI:n viimeisessä kannanotossa sanotaan ”Kansainvälisen työväenluokan ja sen etujoukon keskeinen tehtävä on pikainen poliittinen, ohjelmallinen, ja järjestäytynyt, teoreettinen ja käytännön valmistautuminen näihin yhteenottoihin”. Yhteenotot ovat väistämättömiä aina kun hegemonisessa asemassa oleva luokka potee legitimiteettiongelmia ja näin ollen myös hallitsemisen akuuttia kriisiä. Hallitseva luokka ei voi silloin hallita ja siihen asti hallitut eivät suostu enää olemaan hallittuina. Alituiset maailmanlaajuiset ja synkronoidut kapinat ja kansannousut valmistelevat maaperää vallankumouksen puhkeamiselle. Viimeksi mainitun lopputulos antaa kriisille lopullisen ratkaisun, joka on sosialismi tai absoluuttinen barbaria.
Sarkozyn johdolla euroalue yritti näyttää yhtenäisyyden kasvojaan. Vaikka yleisistä linjauksista on sovittu yhdessä, varoja pankkien tueksi ja elvytyspaketteja on jokaisen maan etsittävä  yksin ja erikseen. EU:lla ei ole mahdollisuutta harjoittaa yhtenäistä talouspolitiikkaa, ja sen vuoksi keskipakoisvoimat luonnollisesti voimistuvat. Italia on maailman velkaantuneimpia valtioita yli 1000 miljardin dollarin velallaan, mikä on 43 prosenttia BKT:sta. Espanjan talous on syvällä subprime- roskalainoissa ja Kreikalla on talous niin heikkona, että julkinen alijäämä on 3.5 % ja maksujen vaje 15 % BKT:sta.

Kreikan julkinen ja yksityinen velka on 500 miljardia dollaria. Mahdollisuus nähdä vararikkoja Balkanin Uuseuroopan maissa saa Kreikan ja Italian mutta myös Ranskan pankkiirien polvet vapisemaan. Bulgaria, Romania, Unkari ja Baltian maat ovat kaikki konkurssikypsiä. Putinin Venäjä on vahvistunut korkean öljynhinnan takia, ja nyt se on samassa tilanteessa kuin Jeltsinin aikaan, 1998. Kiina tarvitsee 9 prosentin kasvun pysyäkseen pystyssä. Tälle vuodelle sille on luvattu n. yhden prosentin kasvua.
Kaikki analyytikot ovat samaa mieltä siitä, että 2009 on synkronoidun yleismaailmallisen laman vuosi. Molemmat Sarkozy ja Brown marraskuisessa G20 – kokouksessa vaativat järjestelyjä, joita kutsuvat ”uudeksi Bretton Woodsiksi”. Kuten CRFI:ssa ennustimme, ko. tapaaminen epäonnistui täysin. Vetoomus protektionismilta välttymiseksi kesti vain kaksi vuorokautta. Sen jälkeen Venäjä otti käyttöön uusia autotullimaksuja ja Bush sabotoi ns. Doha-neuvottelut. Muut maat seurasivat perässä vastaavilla toimenpiteillä. Sarkozyn ns. uuskapitalismi on niin vanha kapitalismi, että historia on ajanut sen ohi.

Finanssikapitalismi on tällä aikakaudella kapitalismin ainoa mahdollinen olemassaolon muoto. Sarkozyn mukaan, globalisaation aika on käytännössä loppunut syyskuun 11. päivänä 2001. Nyt on aika valtion paluulle. Porvareiden eliitille järjestetyssä tilaisuudessa Sarkozyn kanssa samaa mieltä oli Merkel, Blair, EKP:n ja WTO:n johtajia, kuten myös nobelistikirjailijoita ja ammattiyhdistysmiehiä. Sarkozyn valtiollinen kapitalismi on uusi termi vanhalle protektionismille ja korporatismille. Se hyökkää Yhdysvaltoja vastaan vaatimalla uutta Bretton Woodsia, jossa olisi useamman kuin yhden valuutan rahakanta. Erkaantuminen USA:sta luo paineita EU:ssa sisäisille erkaantumistrendeille. Euroopan konnien ”uuskapitalismi” yrittää profiloitua uutena kansankotina ja vetoaa työläisiin puhaltamaan yhteen hiileen ainakin siihen asti kun ”meidän taloutemme” on saatu tasapainoon. Siihen ovat jo kiirehtineet vastaamaan myöntävästi ensimmäiset tahot, jotka sattuneista syistä kuuluvat post-stalinistiseen leiriin.
4. Vasemmistossa kaikki skeptikot, jotka pitivät kapitalismin vakautta ikuisena totuutena, ovat nyt hiiren hiljaa. Kriisiä ja siihen liittyviä yhteiskunnallisia levottomuuksia on vaikeaa kiistää, mutta nyt kiistetään se, että tämä kaikki johtaa pian vallankumoukseen. Kriisin ja vallankumouksen puhkeamisen välillä ei ole automaattista syy-seuraus – suhdetta. Yleisesti ottaen jälkimmäinen viipyy aina hieman koska siihen vaikuttavat muutkin seikat kuin talous. Sen lisäksi eri vallankumousten puhkeamiset eri maissa ovat epätasaisia prosesseja, koska niissä vaikuttaa kunkin maan paikalliset olosuhteet, kulttuuri, traditiot yms. Siitä huolimatta nykykriisissä näyttää siltä, että massojen poliittinen mobilisaatio on aika nopeaa ja suhteellisen samanaikaista ympäri maailmaa. Joukkomielenosoitukset 2003, Irakin ja Afganistanin kansan vastarinta ja luokkataistelu lännessä vaikuttivat imperialistisen ”terrorisminvastaisen sodan” epäonnistumiseen, jonka seurauksena oli sionistisen invaasion tappio Libanonissa 2006. Koko latinalainen Amerikka elää uuden vallankumouksensa aattopäiviä.
Liettuan Vilnassa ja Latvian Riiassa toistui parin viikon sisällä sama näyttelmä. Lavasteena oli parlamentin edusta ja vaatimuksetkin olivat samoja: ”Hajottakaa tämä kapitalisteja suosiva hävytön parlamentti tai me teemme sen omin käsin tässä ja nyt”. Vasta 17 vuotta sitten neuvostovaltiota vastaan oli noussut kaikki, jopa näiden maiden kommunistiset puolueet. Pian tuli kapitalistisen kuluttamisen ihannointi ja Natohuuma. Kuka uskoisi, että niin lyhyessä ajassa luottamus kapitalismiin olisi mennyt ja kansa olisi jälleen kerran barrikadeilla. Vastaus valtion puolesta oli tuttu näky tänä päivänä. Kyynel- ja hermokaasut, muoviluodit, pamput ja pidätykset. Aikakauden ominaispiirre on sotatannerta muistuttavat kadut, rikkinäiset näyteikkunat, poltetut pankit ja autot ja pahimmissa – muttei harvinaisissa – tapauksissa suoranainen hyökkäys poliisivoimia ja –asemia vastaan. Erityisesti mielenosoitukset kerran viikossa pitivät Islantia hereillä viime vuoden loppupuolella. Hyökkäykset poliisiasemia vastaan pakottivat valtion tukahdutusmekanismit puolustusasemiin ja usein piiloon, ja sai pidätettyjä protestoijia vapautetuksi.
Tammikuun 14. päivänä oli Bulgarian vuoro. Hallituksen vastainen mielenosoitus eduskuntatalon edessä muuttui villiksi yhteenotoksi poliisin kanssa. Mielenosoittajat huusivat ”olemme kyllästyneitä elämään maailman korruptoituneimmassa maassa. Mafiat, erotkaa!”. Pullot, lumipallot ja kivet lensivät ja ainakin 12 poliisia ja 20 mielenosoittajaa joutui sairaalaan. http://www.montrealgazette.com/Business/Anti+government+rally+becomes+riot+Bulgaria/1176321/story.html . Tanskassa ja Ruotsissa, esim. Malmössä yhteenotot poliisin kanssa ja pidätykset ovat rutiiniasia. Pariisin lähiöiden mellakoista lähtien läntisen maailman luokkataistelussa mukaan lähtevät uudet resurssit, eli maahanmuuttajat. Solidaarisuus ja taistelu samassa barrikadissa yhdessä kantaväestön työläisten ja nuorison kanssa on parasta rasismin ja fasismin vastaista taistelua käytännössä. Saman kaltaista yhtenäisyyttä ja yhteisrintamaa tulevissa taisteluissa tarvitaan työläisten ja nuorison välillä. Kun kriisi syvenee ja työttömyys kasvaa, työläisten tulee pohtia tuotantolaitostensa valtaamista ja niiden autonomista käynnistämistä oman kontrollin alla. Tällaisissa prosesseissa kokemus, joka on saatu Ungdomshuset:sta ja muista saman tapaisista valtauksista on liikehdinnälle arvokasta pääomaa.
Kaikkien katutaistelujen äitinä toimii Ranska. Siellä hallitus peruutti opetusalan uudistuslakiluonnoksen nuorison kapinoinnin pelossa. Italiassa monet yliopistot ovat olleet pitkään vallattuna ja armeija (carabinierit) ovat viime kesästä lähtien kaduilla. Saksassa kaikki kiehuu. Nykymobilisaation ominaispiirteisiin kuuluu myös se, että nuoriso kapinoi protestoimalla asioista, jotka tapahtuvat toisissa maissa. Saksassa on ollut maailman mahtavimmat Kreikan kapinaa tukevat mielenosoitukset. Niihin osallistui muitakin kuin kreikkalaisia opiskelijoita tai emigrantteja. Berliinin Kreikan konsulaatti vallattiin kolme kertaa ja Kreikan lippu poltettiin useasti. Espanjassa oli yhteenottoja poliisin kanssa niin Kreikan nuorisoa tukevissa kuin Gazan sotaa vastustavissa mielenosoituksissa. Britanniassa 10.1. mellakkapoliisi hajotti väkivaltaisesti 100 000 ihmisen mielenosoituksen Palestiinan puolesta http://www.indymedia.org.uk/en/2009/01/417810.html

5. Kreikan nuorisokapinassa on uusia piirteitä, joista voi määritellä orastavaa uutta aikaa. Joulukuu lähetti uuden vuoden toivomuksen kaikille sortajille mutta sorretuillekin ympäri maailmaa, ”Merry crisis and a happy new fear”. 15 –vuotiaan pojan murha poliisin toimesta käynnisti mahtavimman nuorison kapinan sitten marraskuun 1973, jolloin kapina kaatoi sotilasdiktatuurin. Kyse ei ole nuorison, vaan kansan kapinasta, jossa nuoriso on etupäässä. Ilman koko kansan tukea kapina ei olisi voinut kestää niin kauan. Viikkokaudet valtakunnan rajojen halki tuhannet nuoret, joista monet hyvin nuoria koululaisia, opiskelijoita, nuoria työläisiä, prekaarinuoria, siirtolaistyöläisiä ja muita sorrettuja yhteiskunnankerrostumia kuten romanit taistelivat mellakkapoliiseja ja niiden ”kemiallisia aseita” kuin myös poliisin liittolaisia ”Chrisi Avgin” natseja vastaan. Kapinoitsijoiden jatkuva suora toiminta hyökkäsi poliisiasemia ja pankkeja vastaan, sytytti tulipaloja ja valtasi kouluja, tiedekuntia, julkisia rakennuksia, GSEE:n (sikäläinen SAK) byrokraattien rakennuksen, radio- ja tv-asemia ja muutti kulttuurikeskuksia yleiskokouspaikoiksi ja taistelun päämajoiksi.
Kapina ei ole joku poikkeus, joka ulottuu vain paikalliselle tai kansalliselle tasolle. Kyseessä on maailmanlaajuisen kriisitilanteen poliittinen puhkeaminen yhdessä maassa. Kansainvälinen tilanne muuttuu dramaattisesti järjestelmän rakenteellisen kriisin vaikutuksesta. Kreikan kapina on Euroopassa ja kansainvälisesti ensimmäinen poliittinen yhteiskunnallinen purkaus, joka syntyy nykyisen kriisin seurauksena. Hallitsevat luokat ympäri maailmaa ovat sen tosiasian tunnustaneet. Sarkozy peruutti oman taantumuksellisen koulutusreforminsa pyrkimyksenään välttää se, että Ranskan nuoriso seuraisi Kreikan tietä. IMF:n Dominique Strauss-Kahn varoitti muita maita siitä, että niissäkin voi tapahtua samaa kehitystä kuin Kreikassa. Jopa Kiinan Akatemian talousinstituutin johtaja varoitti, että ”Pekingin on varottava, ettei samanlainen tilanne syntyisi Kiinassa” (FT 21.12.08). Samaan aikaan stalinistinen KKE kieltää kapinan ja puhuu pimeiden voimien salaliitosta.
Kansannousu Kreikassa on ensimmäinen viesti tulessa olevasta maailmasta. Kuten nuorison yhdessä iskulauseessa ilmaistiin: ”kapinamme tulee tulevaisuudesta”. Se kertoo siitä, millainen tulee olemaan sitten, kun pian Euroopan sorrettu proletariaatti herää.
6. Gazan tapahtumien yhteydessä näimme miten tärkeää kansainvälinen solidaarisuus ja taistelujen koordinointi sekä johtaminen on. Vihollinen on yhteinen, joten taistelujenkin on oltava yhteisiä. Kyse ei ole pelkästään moraalisesta tuesta toisille sorretuille. Kapitalismin kriisi ja umpikujat Irakin ja Afganistanin sodissa yhdessä Israelin omien pimeiden projektien kanssa on se räjähtävä seos, joka pani niin barbaarisen sodan alulle. Mitä enemmän kapitalismi kriisiytyy sitä brutaalimmaksi se muuttuu. Jos halutaan, että kouluja, sairaaloita ja avuttomia siviilejä ei enää ammuttaisi, tai että syylliset näihin sotarikoksiin saadaan tuomioistuimen eteen, niin silloin pitää taistella lännessä oman eliittimme kumoon kaatamiseksi. Kun tekee Kreikan tapahtumista suuren mittakaavan eurooppalaisen intifadan, tämä on paras tuki ja solidaarisuus palestiinalaisille. Muuten sionisti toteuttaa omat suunnitelmansa lopullisesta ratkaisusta ja laajemmin imperialismi onnistuu suunnitelmissaan sodan porrastamiseksi ja sen laajentamiseksi Syyriaan ja Iraniin. Liittolaisemme tässä taistelussa ovat toistaiseksi yhtä vähissä kuin palestiinalaisten ystävät arabimaailmassa. Paria esimerkkiä lukuun ottamatta kaikki muut tahot ovat palestiinalaisia vastaan ja käytännössä Israelin puolesta. Jopa palestiinalainen porvaristo ja Abbasin Fatah ovat antautuneet sionisteille. Tilanne on samanlainen meillä lännessä, jossa on ihan turha odottaa, että omasta vasemmistostamme jotkut voimat nousisivat ajan tasalle. Jopa itseään trotskilaisiksi kutsuvia puolueita (LCR tai SWP) on integroitumassa ns. anti-kapitalistisiin verkostoihin ja luopuvat välttämättömyydestä rakentaa vallankumouksellista poolia työväenliikkeessä. Kaikki vastuu jää projektille Neljännen Internationaalin jälleen perustamisesta (CRFI).
Georgian kokemus vielä tuoreena mielessä ja kovasti kriisistä heikentyneenä Venäjä yrittää luoda jonkinlaisen kaksinapaisuus-järjestelmän perustamalla sotilastukikohtia Libyassa, Syyriassa ja Yemenissä. Lopullinen tukikohtien toetuttaminen veisi vuosia, ja tilanne nykyään muuttuu radikaalisti päivissä ja tunneissa. Kaksinapaista maailmaa ei voi tänä päivänä rakentaa. Kylmä sota kuuluu samaan lokeroon keynesismin kanssa, historian arkistohyllyihin. Sitä paitsi Venäjä ei enää ole niin mahtava, että pystyisi kilpailemaan USA:n tai minkä tahansa suuren maan kanssa sotilaallisella tasolla. Sitä paitsi sellainen ei olisi mikään ratkaisu tälle kapitalismin järjestelmäkriisille. Venäjä ei ole proletariaatin liittolainen niin kuin stalinismin nostalgikot haluavat vakuuttaa.
7. Venäjän alueella geopoliittinen tilanne ei salli henkseleiden paukuttelua. Pieni ja lyhyt Georgia operaatio on aiheuttanut suuria ongelmia vaikka se päättyi onnellisesti Venäjän kannalta. Tsetsenia on edelleen piikki Putinin ja Medvejevin lihassa. Siirtolaisten asema Venäjän sisällä on verrattavissa juutalaisten asemaan Natsisaksan aikana. Äärioikeiston nousu Venäjällä näkyy maahanmuuttajien runsaslukuisella katoamisella.
Kaasuvirta Venäjältä Ukrainan kautta Eurooppaan murtaa monia kriisistä ennestäänkin epävakaita tasapainoja. Ukraina yrittää jenkkien tuella kiristää halvempaa kaasua itsellensä. Kiristyksen joutuu maksamaan kuitenkin Eurooppa, joka kärsii mm. kylmästä talvesta. Tilanne kiristää EU:n ja ”oranssivallankumouksen” välejä. Jos EU seisoo Jutshenkon takana, silloin pitää pakottaa Venäjää avaamaan hanat. Keinoja siihen ei kuitenkaan ole. Tilanne kiristää myös Venäjän ja Balkanin eteläslaavien välejä. Ukrainan sisällä valtataistelu Jutshenkon ja Timosenkon välillä saa uusia ulottuvuuksia, joista amerikkalaiset eivät pidä; Timosenko nousee kiistan ratkaisijaksi tavattuaan Venäjän johtajat.
Kaasuriita on enemmän poliittinen kuin taloudellinen tai energiapoliittinen kysymys. Joka tapauksessa talouden osa näyttelee merkittävää roolia kiistassa. Venäjän talous on vaikeassa tilanteessa ilmankin että myisi Ukrainalle halvemmalla hinnalla tai ei. Viime elokuusta lähtien on kadonnut neljännes Venäjän valuuttavarannoista ja rupla on menettänyt 15 prosenttia arvosta euroon nähden. Öljyn hinta on romahtanut ja Gazprom ilmoittaa vain yhä vähenevistä tuloista ja kasvavista veloista. Mitä ja millaisia tasapainoja järkkyy Venäjällä jos valtio valtiossa olleen Gazpromin valta murtuu, ja millaisia yhteiskunnallisia ulotuvuuksia sillä on? Vastaus tähän vaatii erillistä analyysiä. Korkea kaasun hinta taasen romuttaa Ukrainan raskasta teollisuutta, joka sijaitsee maan itäisessä ns. venäjäystävällisemmässä osassa. Tämän ristiriidan seuraamukset saattavat olla ratkaisevia amerikkalaisten vaikutukselle koko Euroaasian alueella.
8. Suomi ei voi olla tässä maailmassa poikkeus vaikka monet porvarihuulet viime syksynä yrittivätkin saada meidät uskomaan toisin. Muutaman kuukauden kuluessa maisema on vaihtunut tyystin. Maassa on kymmeniä tuhansia lomautettuja ja irtisanottuja. Yrityksiä ja tehtaita kaatuu päivittäin, ja vienti on tyrehtymässä. Vain typerät voivat ennustaa enää sitä, että tämä tilanne loppuisi pian. Sekin kanta, että lama kestäisi vuosia, ei ole pessimistinen vaan perusteettoman optimistinen. Tällaiset veitsen terällä olevat kriisit eivät voi kestää vuosikausia. Näin ollen, yritys luoda kulutususkoa keinona kriisistä pois pääsemiseksi on tahallista huijaamista. Tätä kriisiä yritetään myös verrata 1990 – luvun lamaan, mikä on ihan onneton yritys. Silloin myöhemmin 90 – luvun loppupuolella puhjennut kapitalismin Kaukoidän romahdus oli tekemässä tuloaan ensin Japanista alkaen. Sen tendenssin lisäksi neuvostokaupan romahdus sai aikaan sen, että Suomessa syntyi pankkikriisi, julkisen talouden romahdus, BKT laski kokonaiset 13 prosenttia ja suurtyöttömyys riehui. Työttömyys nousi äkillisesti 3.5 prosentista miltei 20 prosenttiin. Siitä syntynyt pitkäaikaistyöttömyys ja sen mukana tulleet sosiaaliset ongelmat leipäjonojen lisäksi jäivät elämään tähän päivään asti. Silti tämän kriisin vertaaminen 90 –lukuun on autuaan optimistinen; verrattuna siihen aikaan, eivät asiat meillä tänään noin hyvin ole.
Tähän asti ilmoitetut laman vastaiset toimenpiteet ovat vähäisiä, miltei olemattomia. Kyseessä on satojen miljoonien tai enintään muutamien miljardien potista elvytyksen muodossa. Koko ajan kokoomuksen pikkutsupparin asemassa olleen Vanhasen unelmat jatkaa pääministerinä ainakin vuoteen 2015 asti eivät näytä helposti toteutuvan. Keskustan kannatus romahtaa samalla kun toinen suuri porvaripuolue laukkaa eteenpäin. Demarien hampaaton oppositiossa olemassaolo saa senkin jäämään kokoomuksen jalkoihin. Tilanne vaarantaa porvariyhteistyön, koska se pakottaa Keskustaa esiintymään kokoomuksen vaihtoehtona olemalla kriittinen sille. Tästä johtuen ja pitkään kestäneen puolueensisäisen painostuksen jälkeen Vanhanen esitti omaa tietään kriisistä poispääsemiseksi.
Vanhasen ns. ”kolmannen tien malli” teoriassa tarkoittaa sekataloutta, eli keynesismiä. Esitetty kymmenien miljardien elvytysohjelma on tarkoitus toteuttaa kymmenen vuoden sisällä. Se vaatii todella vahvaa uskoa markkinatalouden elinvoimaisuuteen tai sääntelyyn tai molempiin ennen kun joku kehtaa niin ison perspektiivin suunnitelmia tehdä.

Nykytodellisuudessa romahtaa muutkin sektorit kuin työllisyys tai BKT. Eläkerahamme ovat epäluotettavissa käsissä. Työeläkevaroja hoitavat yhtiöt julkistivat historiansa huonoimman tuloksen. Ensinnäkin on todettava, että eläkesäästömme eivät ole tallessa. Suuri osa niistä on pelattu finanssipääoman vilppipeleissä. Ilmarisen osakesalkun sisällä oli viime vuonna 40 prosenttia tappioita. Jopa ns. absoluuttisen tuoton rahastot, ts. hedge-sijoitukset tekivät tappioita 15 prosenttia. Varma –yhtiöllä voiton puolella olivat vain harvat omaisuusluokat.
Suomessa valtuutettiin ns. sata –komitea tutkimaan ja tekemään aloitteita sosiaaliturvan ns. kokonaisuudistukseen. Komitean työskentely kesti pitkään ja sen neuvottelujen sisältö on ollut ehdottoman salaista. Lukuunottamatta työttömyysajan typistymistä puoleen, mikään muu huhu ei vuotanut ulos. Nyt kun kriisi mullistaa kaiken muunkin ajattelun, sata – komitealle on annettu lisäaikaa pohtiakseen valtion menojen ylimääräisiä leikkauksia kriisin vuoksi. Lehdissä esiintyy kuitenkin joitakin artikkeleita, jotka kertovat, että esim. työttömyysputkeen pääsy estetään alle 60 –vuotiailta. Kriisi nakertaa erityisesti metsäteollisuutta. Ennen kuin ehditään toipua yhden paikkakunnan irtisanomisista, pian tuleekin seuraavat yt –neuvottelut. Joukkoirtisanomiset koskevat tuhansia useimmiten ikääntyneitä työläisiä. Ns. ”rakennemuutos” on rakenteiden raunioittamista pikemmin kuin muutosta. Nyt kyseessä ei ole se, että pääoma vaihtaisi sijoituskohdetta; ei se, että muutettaisiin esim. Kemijärven paperiteollisuus matkailuelinkeinoksi. Nyt kyseessä on totaalinen kaikkien alojen alasajo. Nyt pitää harkita tuotantolaitosten valtaamista ja niiden hallinnointia autonomisesti.
Tämän päivän Suomessa valtio investoi ainoastaan tukahdutusvoimien tukemiseen. Poliisi saa soluttautua järjestöihin, puheluita saa salakuunnella ja sähköpostia salalukea. Nyt haetaan lupaa tunkeutua nettiyhteisöihin valenimillä. Suvi Lindenin urkintalakiehdotus tekee kaikista kansalaisista tietosuojattomia. Lex Nokia –laki ( http://www.effi.org/blog/kai-2006-08-17.html ) sai nimensä siitä, että luonnos tehtiin Nokian pyynnöstä. Media kertoo, poliisiylijohtaja Salmisen toivovan, että miljoonien suomalaisten passin haltijoiden sormenjälkiä voitaisiin käyttää vakavien rikosten tutkintaan ja ennalta ehkäisemiseen.
Poliittisen järjestelmän oikeutus Suomessa kärsii tappioita. Sen lisäksi, että nuoret kääntävät selkänsä perinteiseen politikointiin, siitä kielivät muutkin ilmaisimet. Perinteisten valtapuolueiden uskottavuus on vaakalaudalla. Keskusta voitti eduskuntavaalit, mutta hallituksessa pääministeristä tuli kokoomuksen juoksupoika. Alamäki alkoi kuntavaaleissa, joissa keskusta koki tappioita jopa perinteisesti ”omilla” maaseudun alueilla. Tappiota vaaleissa sai maistaa myös demarit ja vasemmistoliitto. Kansa on tyytymätön niin hallitukseen kuin oppositioonkin. Tyytymättömyys kanavoitui kokoomuksen kannatukseksi koska viimeinen näytti päättäväisemmältä, positiivisemmalta ja nuorekkaammalta. Kriisin kärjistyessä kokoomuksen korkea kannatus ei voi olla muuta kuin tilapäistä. Kun suuret protestit alkavat, kokoomuksen on pakko käyttää tukahdutusvoimia työläisiä, työttömiä ja nuoria vastaan. Kokoomuksen menetetty kannatus ei silloin palaa takaisin, eikä siirry demareille tai kepulaisille.
Osa kiukkuisista äänistä meni äärioikeistolle, Perussuomalaisille. Nyt kun kriisi kärjistyy ja työttömyys kasvaa, se antaa äärioikeistolle hyvät aseet ratsastaa ulkomaalaisvastaisuudella ja muukalaisvihalla / rasismilla. Perussuomalaisia ei pitäisi sekoittaa edeltäjäänsä SMP:hen. Kyseessä on aivan eri historiallinen ilmiö, jossa on täysin eri sosiaalinen tausta. Perussuomalaisia ei voi vastustaa eduskunnassa tai artikkeleissa. Niin kauan kun ne pysyvät kaukana vallankahvasta, ne voivat heittäytyä populistiseksi ja värvätä turhautuneita ja syrjäytyneitä köyhälistöstä. Perussuomalaisten kanssa tehdään välit selväksi lähiöissä. Äärioikeisto on liian vaarallinen taho päästääksemme sen vapaasti riehumaan. Köyhyys on taasen liian vakava asia jättääksemme sitä äärioikeiston käsiin hoidettavaksi. Lähiöissä ja muissa paikoissa, missä yhteisöt kokoontuu, on rakennettava yleiskokouksia, joiden kautta asukkaat voisivat torjua fasismin vaaran. Siinä taistelussa joukkoliike on yksin; mitään liittolaisia ei viranomaisilta tai medioilta ole odotettavissa. Valtamediat tulevat antamaan auliisti palstatilaa äärioikeistolle, niin kuin kävi äskettäin Oulussa. Uusnatsiliike on perustettu; sillä ei ole muuta kuin ulkomailta käsin moderoidut kotisivut, yksi jäsen, johtaja (fürer) Henrik Holappa, joka lähti viime elokuussa Yhdysvaltoihin hakemaan poliittista turvapaikkaa. Isolla jutulla Kaleva ilmoittautuu sen ilmaiseksi mainostajaksi. Toisaalta tuomalla fasistit esiin, Kaleva vetää erottavan viivan natsien ja perussuomalaisten väliin, jotka edellisiin verrattuna näyttävät maltillisilta.
Luokkataistelu ravistelee poliittista valtakarttaa. Samalla kun joukot kääntävät selkäänsä puolueille, voimasuhteet eurooppalaistuvat. Keskustapuolue on agraarisuomen jäännös. Sitä ei tarvita, yksi suurpääoman porvarillinen puolue riittää. Siksi kokoomus tulee dominoimaan poliittista kenttää ainakin vaalien kautta. Turvaventtiiliksi porvaristo aikoo tukea perussuomalaisia, niin niiden konservatiivisparlamentaarista kuin iskuvoimiksi tarkoitettua perussuomalaisten sisällä toimivaa Suomen sisun siipeä. Demarit ja vasemmistoliitto tarjosivat palvelujaan porvaristolle silloin kun piti tehdä suuret leikkaukset. Nyt molemmat harjoittavat hampaatonta oppositiopolitiikkaa ja menettävät kannatusta aikana, jolloin suurlaman keskellä vasemmiston pitäisi saada irti suurin hyöty. Demarit uppoavat alle kahdenkymmenen prosentin pudonneen keskustan mukana ja vasemmistoliiton ohi on vihreiden lisäksi ajanut nyt myös perussuomalaiset.

Miksi sitten PS onnistuu muuttamaan ihmisten kiukun kannatusluvuiksi ja ns. ”vasemmistopuolueet” eivät. Siksi että kumpikaan niistä ei kyseenalaista kapitalismia, vaan vannovat, että pystyvät hallinnoimaan järjestelmää paremmin kuin porvarit itse. Molemmat ”vasemmistopuolueet” ovat syvässä identiteettikriisissä, eivätkä tiedä miksi ovat olemassa. Toisaalta ainoa asia, joka niitä kiinnostaa on paluu  vallankahvaan takaisin. Konkaripoliitikot kuten Liisa Jaakonsaari tietävät, että alasvajoaminen on vääjäämätöntä. Siksi he viljelevät ajatuksia malliin ”kriisiaika vaatii kriisihallituksen”. SDP tietää, että jos kokoomuksen ja keskustan välinen kuilu kasvaa entisestään, se antaisi kepulle kuoliniskun ja aiheuttaisi hallitukselle hajoamispaineita. Ulkoparlamentaarisista vasemmistopuolueista SKP syyttelee Vasemmistoliittoa reformismista ja jatkaa päättäväisesti edelleen ”tulonsiirto” –linjan viitoittamalla tiellä. Muut poststalinistisen viitekehyksen voimat odottavat seuraavia vaaleja, sillä siinä on ainoa alue, jolla he osaavat jotenkuten liikkua.

9. Vallankumouksen uusi aalto on edessämme. Luokkataistelussa on alkamassa uusi vaihe, jonka seurauksena voi olla järjestelmän poliittinen epävakauttaminen ja kansallisten tai yhteiskunnallisten yhteenottojen kärjistyminen. Siirtymäkautemme vallankumouksellinen luonne tulee taas kriisin aikana esille ja asettaa meille haasteita. Mitään lineaarista automaattista yhteysjanaa kriisin ja vallankumouksen välillä ei ole. Kriisin seurauksena voi ihan hyvin olla barbaria. Aikamme dialektisen käsittämisen pitää olla strateginen tavoitteemme. Elämme aikaa, jonka olosuhteissa vallitsee ja hallitsee kapitalismi, joka on korkeimmassa vaiheessaan, imperialismissa. Vallankumouksen uusi aalto tulee tekemään kapitalismista lopun ja luo perustan luokattoman yhteiskunnan rakentamiselle.
1.    Vallankumouksen ensimmäinen aalto jyräsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta se koki tappioita. Näin ollen historian ensimmäinen työväenvaltio jäi eristyksiin jättiläiskokoisten imperialismin paineiden keskellä. Syntyi vastavallankumouksellinen byrokraattinen kasti, joka kaappasi vallan neuvostoproletariaatilta.
2.    Toinen aalto kehittyi toisen maailmansodan jälkeen mutta sen tukahdutti luokkakompromissit sekä Bretton Woodsin ja keynesismin takaama hyvinvointi.
3.    Kolmanneksi vallankumous nostaa päätään edellisen kauden rappeutuessa vuosina 1968-73. Byrokraattiset mekanismit olivat vielä riittävän voimakkaat tukahduttaakseen tämänkin aallon.
4.    Seurasi finanssiglobalisaatio, jonka muovautumisen aikana stalinismi lakkasi olemasta johtava voima työväenliikkeessä. Sen lisäksi sosialidemokratiasta on tullut yksi uusliberalismin isännöitsijöistä. Luokkataistelun areenalla on nyt kasvamassa uusi taistelijoitten sukupolvi, jolla ei ole aikaisempien polvien taakkaa hartioilla. Toisaalta finanssiglobalisaation hengitystila on niin kapeaa, että se joutuu raatelemaan omia nahkoja. Siksi on perusteltua väittää, että vallankumouksen neljäs aalto on alkanut.
Jokaisen MTL:n jäsenen pitää olla valppaana rakentamassa kaikkia edellytyksiä siihen. Lähitulevaisuudessa taisteluihin pitäisi puuttua seuraavilla tunnuksilla:
-    Irtisanomiset on kiellettävä. Kaikki työläisiään irtisanovat  ja lakkautettavat tuotantolaitokset on pakkolunastettava, aikaisemmin yksityistetyt tuotantolaitokset/yritykset on kansallistettava uudelleen

-    Pankkien pakkolunastus ilman kompensaatiota ja työläisten kontrollin alla, ei pankkituelle
-    Julkinen ja ilmainen jokaisen asteen koulutus kaikille

-    Ei lisämäärärahoja armeijalle
-    Alas kapitalistihallitukset! Ei luokkayhteistyölle ja kriisinhoidolle yhdessä pääoman edustajien kanssa, työläisten vallan, proletariaatin diktatuurin ja sosialistisen kriisistä ulos johtavan tien saavuttamiseksi
-    Alas imperialismi, sotineen ja tuhotöineen. Imperialistien joukot pois Irakista ja Afganistanista. NATO:n ja imperialistien tukikohtien purkaminen. Alas imperialistinen Euroopan Unioni, tilalle Euroopan Yhdistyneet Sosialistivaltiot. Latinalaisen Amerikan sosialistinen yhtenäisyys. Maailman Sosialistinen Tasavalta!
-    Mikään yksittäinen taistelu tai kapina ei voi kestävästi voittaa, jollei tule kansainvälistä apua. Taistelkaa neljännen internationaalin jälleenperustamisesta!

25.1.2009

Hän syntyi 80 vuotta sitten ja kuoli 39 vuotta myöhemmin. Kuolemaan johtanut syy oli se, että halusi levittää vallankumouksen kaikkialle. Lopputuloksena hän elää tänään kaikkialla.

Kalenteri näytti 9. päivää syyskuuta 1967 myös siellä, Bolivian erään kurjan kylän eräässä kurjassa rakennuksessa, jota käytettiin kouluna. Che oli pidätetty edellisenä päivänä eräässä rotkossa muiden kapinallisten kanssa. Uutinen hänen murhastaan jäädytti sorrettujen veret ja pysäytti sydämet. Bolivian juntta riemuitsi ajatellessaan sille luvattua palkkiota mukana rikoksessa olevan USA:n taholta. CIA oli tyytyväinen kun sen toivo oli täytetty. Che oli kuollut ja hänen kasvonsa olivat ehjät tunnistettavaksi. Kaikki oli tapahtunut niin kuin se oli tilattukin. Kuvat kuolleesta Che Guevarasta piti näyttää pitkälle tulevaisuuteen kaikille niille, joita pyyteetön proletariaatin johtaja voisi innoittaa. Kuollut ruumis, jolla oli Chen kasvot olisi pitänyt toimia voitonsaaliina, joka lopettaa legendan, kuten Espanjan El Pais kirjoitti. Viesti toimi sorrettujen suuntaan juuri päinvastoin. Legenda ei unohtunut vaan jäi historiaan ikuisen nuoruuden ja jatkuvan vallankumouksen symbolina. Eikä sen jälkeen ole ollut yhtään kapinaa ilman, että mukana ei olisi Chen kasvot, päättäväiset silmät ja musta punatähdellä varustettu baskeri päässä.

Guevaran ruumis vietiin 80 kilometrin päähän Valle Granden kirkonkylään. Se heitettiin kylän sairaalan rapistuneen pesuhuoneen lattialle. Sinne kutsuttiin kansainvälinen media näkemään Chen häväisty ruumis. Vallankumouksellisen molemmat kädet leikattiin tekosyyllä, että ne pitäisi lähettää synnyinmaahansa, Argentiinaan, jossa henkilöllisyys todistettaisiin sormenjälkien vertailulla. Che laitettiin salaiseen hautaan, jonne kukaan ei voisi koskaan viedä kukkia. Vihollisemme pelkää Che Guevaraa jopa kuolleenakin. Muutama kuukausi kuolemansa jälkeen teloitettu Che nousi kuolleista ja lähti organisoimaan yhtä, kahta ja monta Vietnamia. Hänet nähtiin jok’ikisen barrikadin takana Pariisissa toukokuussa 1968, Rooman opiskelijakapinassa, Milanon työläisten lakoissa, Länsi Saksassa ja jopa imperialismin sydämessä, Yhdysvalloissa. Hänen ruumiinsa oli kuopattu lentokentän pihalla, mutta vieläkin hän kiertää maailmaa kapinoimassa ja opettamassa joukkoja, millä tavalla tulisi taistella. Hänen nimensä oli tinkimättömän taistelun synonyymi, hänen kasvonsa pyyteettömän vallankumouksellisen moraalin perikuva.

Vuonna 1956 Che lähti Granma -laivalla Castron ja 80 muun ”hullun” kanssa tavoittamaan utopiaa. Kun tavoite oli saavutettu kolme vuotta myöhemmin, Che etsi omaa Vietnamiansa Afrikasta ja latinalaisesta Amerikasta. 39 -vuotiaana Che maksoi hengellään aatteen, sanojen ja tekojen johdonmukaisen yhteensopivuuden. Hän hylkäsi arvoasemia ja virkoja yhtä helposti kuin lääkärinurankin aikaisemmin. Taistelut kutsuivat, kolmas maailma veti puoleensa samaan aikaan kun hänen legenda oli juurtumassa kapitalismin keskuksiin. Sadoille miljoonille nuorille sana Che tarkoittaa tottelemattomuutta, kapinaa, puhtautta, altruismia, toveruutta ja paljon, paljon muuta.

NOUSU JA TUHO

Tilannetta latinalaisessa Amerikassa 50- ja 60 – luvuilla voi kuvailla kahden symbolisen esimerkin avulla. Ensimmäinen niistä oli United Fruit. Hallitseva voima silloin oli ns. vihreä mustekala, jonka lonkerot ulottuivat kaikkialle. Firmasta meille kertoo kirjallisuus ja ennen muita Pablo Nerudan koskettavat laulut. Toinen esimerkki muodosti vastavoimaa edelliselle. ”Vannon, etten saa rauhaa ennen kun imperialismin kaikki lonkerot ovat tuhottu”, sanoi Ernesto Guevara kun ensin oli kiertänyt ristiinrastiin maanosaa ja nähnyt tilannetta omin silmin.

Guatemalassa Che tapasi perulaisen Hilda Gadean. Siellä he yhdessä tutustuivat Dostojevskin, Tolstoin, Leninin ja Marxin teksteihin. Kun CIA kaappasi vallan Guatemalassa, Che ja Hilda pakenivat Meksikoon ja menivät siellä naimisiin. Siellä syntyi viirusilmäinen tyttö, Hildita. ”Se on ilmetty Mao”, vitsaili Che nähtyään vauvan. Heinäkuussa 1955 Che tapasi Castron, jonka ainoa poliittinen tavoite siihen aikaan oli Fulgencio Batistan kaataminen. Ystävyyssuhde kesti kymmenen vuotta vuoteen 1965 asti. Sen jälkeen Chen ja Fidelin tiet erkaantuivat, ensimmäisen lähdettyä toteuttamaan maailman vallankumousta.

Che oli sekä teorian että toiminnan mies. Hän vaihtoi lääkärin laukun kivääriin ja räjähteisiin ja lähti pienellä pirssillä Fidelin kanssa kohti historian risteyskohtia. Chellä oli sovittu tapaaminen historian kanssa. ”Tulevaisuuteni on sidoksissa Kuuban vallankumouksen kanssa. Jos emme voita, minä kuolen siellä” kirjoitti hän äidilleen. Kuubassa valmistelut kestivät kaksi vuotta. 300 sissiä treenasi sissisotaan ja organisoimaan talonpoikia suurmarssia varten. Ja siitä sitten kaikki alkoi. Che lähti kulkemaan 640 kilometriä sadan miehen kanssa. Muutamassa viikossa kulkue saapui Santa Claraan. Silloin oli joulukuu. Kapinalliset organisoivat talonpoikia ja kouluttivat heitä sissisotaan varta vasten perustetuissa kadettikouluissa. Sen jälkeen värvättiin talonpoikia paikkaan, missä kulloinkin heitä tarvittiin. Santa Claran valtaamisen jälkeen toimittiin niin kuin uusvallan on toimittava. Jos ja kun kansanoikeus määräsi esim. kansanvihollisille kuolemantuomioita, niitä myös toteutettiin. Che seurasi niitä ja vaati, että mahdollisimman paljon kapinallisia osallistuisi niihin. Teoista pitää olla kollektiivinen vastuu, mikäli vallankumous tehdään kollektiivisin voimin. ”Vallankumouksellinen oikeus on ainoa todellinen oikeus”, hän sanoi.

Voiton jälkeen hänen vaimonsa saapui Kuubaan, mutta heille tuli pian sen jälkeen ero. Kesäkuussa 1959 Che meni uudelleen naimisiin Aleita Masin kanssa ja he saivat neljä lasta kuuden vuoden sisällä. Oli aika, jolloin ympäri maailmaa kansainvälisen tason vallankumouksen ystäviä, vasemmistolaisia ja ammattiyhdistysihmisiä kävivät Kuubassa katsomassa tilannetta ja tapaamassa johtajia. Se oli sitä aikaa kun Che määritteli heille vallankumouksen. Che korosti selkeästi sitä, että Kuubassa kyseessä on ollut sosialistinen vallankumous. Sikojenlahden sota oli selkeä viesti kaikille maailman sorretuille. Siellä imperialismi koki historiansa ensimmäisen tappion latinalaisen Amerikan maaperällä.

Che oli aina siellä missä häntä tarvittiin. Kun hän oli hoitamassa Kuuban pankin päällikön postia, Cheltä kysyttiin: – Oletteko te ekonomisti? Johon Che vastasi: – En vaan kommunisti. Pankinjohtaja Che inhosi rahaa. Kuuban seteleiden päälle oli painettu allekirjoitukseksi Che. Teollisuusministeri Che teki vapaa-ajallaan vapaaehtoistöitä sokeripelloilla tai kantoi lastia rakennustyömailla. Hän unelmoi vallankumouksesta, joka muuttaisi mullistavasti ihmistä ja sen ajattelua. Kuuba oli kuitenkin pieni maa imperialismin takapihalla ja joutui turvautumaan NL:n ”suojaan” ja ohjauksiin. Moskovan painostuksesta Kuuba aloitti sokerin tehoviljelyä ja kiihkeää tuotantoa, jonka seurauksena muu teollisuus jäi taka-alalle. Samaan aikaan sokeriteollisuus otettiin pois Chen ministeriön alaisuudesta, minkä Guevara tuomitsi jyrkästi. Ensimmäiset säröt Chen suhteissa byrokraatteihin olivat syntyneet, jonka jälkeen viimeiseksi vaihtoehdoksi Fidelille jäi leirin valitseminen.

Castro päätti pysyä kiinni stalinismin halauksessa lähettämällä Chen toisin tehtäviin ulkomaille. Lähettiläänäkin Che kiusasi byrokraatteja mm. esiintymällä virallisissa vierailuissaan univormussa. Ernesto Guevara tapasi Hrushtshovin, Maon, Nasserin, Nehrun. YK:n kuuluisassa yleiskokouksessa Che käveli näyttävästi punaisen maton ulkopuolella, sen vieressä. Toimittajille Che kertoi vilpittömästi, että hänelle osoitetut ”kunniantunnustukset tuottavat päänsärkyä”. YK:n kokouksessa Che piti tulisen puheen imperialismia vastaan julistaen maailman vallankumouksen alkaneeksi. Helmikuussa 1965 Algeriassa Che piti historiallisen ja kohtalokkaan puheensa, jossa hän syytti sosialistisia maita siitä, että nämä ovat imperialismin kanssa kanssasyyllisiä kolmannen maailman riistossa. Syytökset esitettiin Afrikan ja Aasian maiden kokouksessa ja se julkaistiin kokonaisuudessaan Kuuban lehdistössä.

Kun Che palasi (14.3.1965) Kuubaan, kentällä vastassa odottivat Castro ja maan presidentti Osvaldo Nordicos. Che tiesi silloin, että nämä kaksi miestä olivat löytäneet yhteisen sävelen. Chen kannanotto oli tullut kuin pommi NL:n ja kolmannen maailman kauppasuhteisiin. Saman vuoden toukokuussa kuoli Chen äiti, Celia 58 –vuotiaana. Silloin Che näytti kaikille, että oli saanut tarpeeksi niin sosialismista yhdessä maassa, kuin proletariaatin johtajista, joilla internationalismi oli käyttöarvo vain vappupuheissa. Che valitsi leirinsä ja lähti ajamaan maailman proletariaatin intressejä maksoi se mitä maksoi. Che ilmoitti Fidel – kamulleen kirjeitse, että eroaa puolueesta, komentajan asemasta ja ministeriöstä ja luopuu Kuuban kansallisuudesta. ”Uskon, että kaikki mikä yhdisti minua Kuuban vallankumoukseen, on täyttynyt. Nyt meidän on aika erota. On muita maita, jotka tarvitsevat avustusta ja pyrkimyksiäni”. Fidel luki kirjeen kansankokouksessa julkisesti. Chen ystävä ja kanssataistelija Willi kertoi, että Che ei ollut tarkoittanut kirjettä kaikkien luettavaksi, ei ainakaan ennen kuolemaansa. Kirje oli kirjoitettu vain Fidelille. Suutuspäissään Che oli, Willin mukaan, lausunut: ”Ensin Stalin kehitti henkilöpalvonnan, ja sitten muut tulevat perästä ja haluavat samankaltaiseksi. Heillä on vielä jopa kiire siihen tehtävään. Kirjeeni julkaiseminen merkitsee, että minun on häivyttävä poliittiselta näyttämöltä. Se merkitsee sitä, että minulla ei ole enää mitään tekemistä Kuubassa. Tämä ei ole enää minun Kuubani”.

Che saapui Boliviaan 7. päivä marraskuuta 1966. Siellä hän kääntyi kommunistisen puolueen suuntaan ja pyysi tukea. Puolueen johtaja Mario Monje Molina vastasi vasta 31. joulukuuta ja ilmoitti, ettei hän, eikä kukaan muukaan hänen puolueessaan ollut valmis osallistumaan Chen taisteluihin tai tukemaan häntä. Ernesto Guevara tarjosi hänelle vallankumouksen päällikkyyden, mutta Monje ei ollut siitä kiinnostunut. ”Che tuli tänne koska epäonnistui Afrikassa, eikä hän Kuubassakaan ollut enää tervetullut”, sanoi Monje eräässä puheessaan. Hänellä oli ilmeisesti omat käskynsä noudatettavissa. Che ei saanut tukea kaupunginkeskuksista. Vain kymmenen kommunistisen puolueen jäsentä suhtautui oman puolueen johtoon kriittisesti, ja meni Chen taakse.

Vallankumous oli eristetty ja sen vuoksi myös tuomittu häviämään. Chen pienilukuisten joukkojen riveihin pääsi epämääräisiä persoonia. Yksi sellainen oli Moises Guevara, kaivostyöläinen, joka värväsi väkeä valehtelemalla. Mukaan hän sai mm. mielisairaita ja yhdessä tapauksessa poliisinkin. USA oli jo perustanut komppanian, joka koulutti bolivialaisia Chen joukon hävittämiseksi. Komppanian johtajan mukaan, Chetä etsittiin koko latinalaisesta Amerikasta sekä Aasiasta. Huhtikuun alussa 1967 Boliviaan lähetettiin veteraanisotilaita, joista 45 oli siirretty Vietnamista. Mukaan etsintöihin lähti 700 valiojoukkoihin kuuluvaa sotilasta. Elokuun 31. päivänä teurastettiin perinpohjaisesti Tanian ryhmä, joka oli Chen liittolainen. Syyskuusta 22. päivästä lähtien saarto tiukentui.

Lokakuun 8. päivänä Che haavoittui väijytyksessä, jonka seurauksena hänet pidätettiin ja vangittiin yhden koulun tiloihin Willin kanssa. Sinne saapuivat seuraavana päivänä kuulustelijat CIA:n agentti Felix Ramosin johdolla. Kapteeni Prado oli yksi Chen vartijoista. Dokumenttihaastattelussaan Prado kertoi jutelleensa vartiovuorollaan Chen kanssa. Yhden vuoropuhelun yhteydessä Prado kysyi: ”Miksi sinä tulit Boliviaan?”. Johon Che vastasi: ”Se oli päätetty muissa piireissä”. Prado sanoi halunneensa tarkennusta: ”Tarkoitatko sinä Fideliä?”. – ”Ei, en! Vaan tarkoitan muita piirejä”.

Lattiguera – kylän vasta uransa aloittanut nuori opettaja Julia Cortez kuuli kolme laukausta. Hän ymmärsi mistä oli kyse ja juoksi kohti koulua. Che makasi oven edessä kädet sidottuna selkänsä taakse ja jalat levällään. Käsky, joka oli tullut La Paritta Villa Granten yksikköön, oli selvä. Pidätettyjä ei saa olla, ja kasvot on oltava tunnistettavissa. Vapaaehtoiseksi teloittajaksi ilmoittautui Mario Teran. Ruumis viettiin San Juan Dios – sairaalaan, jossa se makasi koko päivän ja yön. Siellä se oli näytteillä maailman medioille.

Nyt 41 ja 80 vuotta Chen kuolemasta ja syntymästä, ei kenelläkään ole epäilyksiä siitä, että Chellä oli erimielisyyksiä virallisten kommunististen puolueiden kanssa. Erimielisyydet koskivat kansantaloutta, vallankumouksen metodeja, ja työväenvaltaan liittyviä ammattivaaroja. Jatkuvan vallankumouksen ulottuvuus on ollut erottamaton osa Ernesto Che Guevaran olemusta.

KANSANTALOUS JA NEUVOSTOMALLI

Viime vuonna julkaistiin espanjaksi ja englanniksi merkittävä kirjoitus. Che Guevara esittää siinä hänen kriittiset analyysit, joiden kohteena on ns. reaalisosialismi. Kuuban pankin ja teollisuusministeriön johtaja Che teki käsikirjoituksen tarkoituksenaan verrata Kuuban ja NL:n kansantalouksia keskenään tehdäkseen siitä tarpeelliset johtopäätökset. Kirjoitus sisältää laajoja liitemateriaaleja ja se on Chen täydellisimpiä kirjoituksia kansantaloudesta. Vuonna 1965 Che uskoi, että marxilainen tutkimus on kulkeva eteenpäin vaarallisten viivojen kautta. Ei ole pakko olla samaa mieltä Chen kanssa kirjoituksessa esiintyvistä näkemyksistä, mutta näistä pitäisi joka tapauksessa keskustella perusteellisesti marxilaisissa piireissä. Chen hampaissa on NL:n käsikirja (1963, espanjankielinen painos) kansantaloudesta. Kirjoitusta varten Che teki muistiinpanoja Tansaniassa ja Prahassa (1965-66), sen jälkeen kun hänen Kongo –operaatio oli epäonnistunut ja vähän ennen kun hän lähti kohtalokkaalle matkalleen kohti Boliviaa. Siinä on purevilla ja sarkastisilla reunahuomautuksilla varustettuja käsikirjasta otettuja katkelmia (1).

Kirjoitus on ollut kymmeniä vuosia pannassa. Neuvostoliiton sisäisen murron ja romahtamisen jälkeen, jotkut tutkijat saivat luvan perehtyä Chen kirjoituksiin sillä ehdolla, etteivät saisi tehdä niistä muistiinpanoja. Vasta nyt 40 vuotta sen jälkeen kun teksti oli kirjoitettu, painettiin laaja julkaisu, joka sisältää muitakin aikaisemmin ”julkaistavaksi kelvottomia” kirjoituksia. Kirjan johdannoksi on laitettu vuonna 1965 kirjoitettu Chen kirje Fidelille. Mukana on myös Chen muistiinpanoja Marxin ja Leninin teksteihin ja valikoima Chen keskusteluista virkatovereiden kanssa teollisuusministeriytensä aikana. Viimeinen osio on aikaisemmin osittain julkaistu Ranskassa ja Italiassa 70 –luvulla, kuten myös kirjeet Paul Sweezylle ja Carl Bettelheimille ja yksi haastattelu egyptiläiselle El-Taliah –lehdelle huhtikuulta 1965. Michael Löwy ihmettelee (2), miten voi selittää sen, että kirjoitukset olivat olleet pannassa NL:n romahtamisen jälkeenkin.

Kirjoituksesta käy ilmi että Che ei ainakaan vielä vuonna 1965 näyttänyt ymmärtävän kysymystä, mistä stalinismi johtuu. Hänen mielestään 1960 –luvulla NL:n talouden umpikujat johtuivat Leninin NEP:stä. Toisaalta Che uskoi, että mikäli Lenin olisi elossa, hän olisi korjannut epäkohdat. Osittain Chen NEP –kritiikki täsmää 1925 – 1927 tehdyn vasemmisto-opposition kritiikin kanssa. Che näkee, että puolueen toimijoita liittoutui byrokratian kanssa ja näin muodostui etuoikeutettujen kasti. Kirjoitukset eivät referoi Trotskin tekstiä, mikä kielii siitä, ettei Che ehkä ollut riittävästi lukenut niitä. Ainakin Trotskin merkittävä analyysi, niin kuin tämä esiintyy ”Petetty vallankumous” – opuksessa, ei ollut Chelle tuttua. Stalinin persoonaan Che viittaa vähän, mutta syyttelevästi: ”Stalinin hirvittävä historiallinen rikos oli se, että hän käsitteli kommunistisen kasvatuksen halveksivasti ja pakotti kansansa henkilöpalvontaan lainsäädännöllä. Stalinin vallan vakiinnuttamiseen vaikuttaneet prosessit ovat näissä kirjoituksissa hämärän peitossa.

Suurin osa Guevaran kritiikistä neuvostoliittolaiseen käsikirjaan on johdonmukaisesti sopusoinnussa Chen talouskirjoitusten kanssa 1963-64. Che kannattaa talouden keskussuunnitelmaa arvonlain vastapainoksi ja työväenkontrollia tuotannossa. Hän vielä kannattaa kommunistista kasvatusta taloudellisten kannustimien sijasta, koska viimeksi mainitut korruptoivat työväenluokan johtajia. Samoista kirjoituksista löytyy kritiikkiä internationalismin aspektin puuttumisesta NL:n kauppapolitiikassa. Epäoikeudenmukainen vaihtokauppa NL:sta taloudellisesti riippuvaisten maiden kanssa on myös Chen hampaissa. Samassa yhteydessä löytyy kannanotto siitä, ”että emme voi rakentaa sosialismia yhdessä maassa”. Vaikka Che tuomitsee sosialismi yhdessä maassa – teorian, niin Stalin kuin Trotski ovat kirjoituksista poissa. Keskusteluissa teollisuusministeriössä Che mainitsee: ”on ilmeistä, ettei voi tuhota toisten ihmisten ajatuksia lyömällä niitä pampulla. Sellainen merkitsisi kuolemaa vapaan ajattelun kehitykselle”. Tähän Guevara lisää sarkastisen kommentin: ”Trotskin ajattelusta voimme oppia paljon vaikka hän myöhemmin teki virhearvioita”. Häntä syytettiin tämän kommentin takia trotskilaisuudesta. Leima oli Chen päällä kuin ”sanbenito”, eli vaate, johon inkvisitio puki kerettiläiset ennen kun näitä vietiin poltettavaksi.

Kirjeessään Fidelille Che toteaa, että työläiset eivät osallistu suunnitelman tekoon Kuubassa. 1963-64 keskustelut jättivät kysymyksen vastaamatta. Vuosien 1964-66 kriittisissä muistiinpanoissa Che ottaa mielenkiintoisia askeleita tähän suuntaan. ”Suunnitelman toteuttaminen on vain tekninen kysymys; kuitenkin joukkojen on osallistuttava suunnitelman tekemiseen”, toteaa Che Guevara. ”Joukkojen pitää sanoa mielipiteensä siitä, mikä osa kansantulosta menisi kasaantumiseen ja mikä kulutukseen”, lisää comandante. Suunnitelman yksityiskohdat voivat olla asiantuntijoiden tehtävä, mutta lopullisesta hyväksynnästä saisivat päättää vain joukot. Che ei syvenny vallan demokratisoimiseen liittyviin prosesseihin, vapaan järjestäytymisen oikeuteen eikä pluralismiin, mutta on myönnettävä, että näillä kirjoituksilla hän lähestyy Ernest Mandelin (3) ehdotuksia, demokraattisesti suunniteltavan sosialistisen talouden ideologiasta. Valitettavasti tämä demokraattisen kommunismin vaihtoehto katkesi bolivialaisten murhaajien toimesta.

(1) Ernesto Che Guevara, «Apuntes criticos a la economia politica», Ocean Press, Αβάνα, 2006

(2) Michael Löwy: After a long wait…”Critical Notes” from Che:

(3) E. Mandel, “In defence of socialist planning”, New Left Review, no. 159, Sept.-Oct. 1986

CHEN SOSIALISMI

Vallankumouksen vuodesta (1959) kuolemaansa asti Chen ajattelutapa kehittyi paljon. Joskin sorrettujen emansipaation ja imperialismin tuhoamisen aspektit säilyivät loppuun asti, siihen tuli lisää teoreettisia ulottuvuuksia. Yksi niistä on pyrkimys selittää prosesseja, jotka olivat johtamassa Itä-Euroopan maat umpikujaan. Mitä enemmän hän sitä tutki, sitä määrätietoisemmin Che erkaantui omista nuoruuden illuusioista suhteessa stalinististyyppiseen ”marxismiin”. Kirjeessään Kuuban kulttuuriministerille ja ystävälleen Armando Hartille, Che arvostelee kovin sanoin maassa vallitsevaa ”ideologista matkintaa” liittyen marxismin opetukseen neuvostokäsikirjojen kautta.

Martinez Herencia, Orelio Alonso ja ”Pensiamento critico” -lehden julkaisijat sekä heidän lähipiirinsä Havannan yliopiston filosofisessa tiedekunnassa yhtyivät siihen aikaan näihin ajatuksiin. Käsikirjoja Che kutsui ”neuvostotiiliksi”, jotka ”eivät anna lukijalle tilaa ajatella. Puolue tekee sen toisten puolesta, eikä siinä tarvitse muuta tehdä kuin sulattaa opit” (1). ”Chen ajattelussa on ei loppuun asti käsiteltyjä osioita, mikä on hyvin positiivista. Suuri ajattelija on aina niissä läsnä, näyttäen tietä, vaatien tovereilta, että nämä kehittäisivät omaa ajatteluaan. Che kehottaa muita tutkimaan ja opiskelemaan lisää sekä yhdistämään teorian käytäntöön. Chen ajattelua on mahdotonta muuttaa dogmiksi tai sitaattien ja reseptien vartiotorniksi”. Näin kuvaavasti kirjoitti Martinez Herencia (2) Chen ajattelusta.

Vuosikymmeniä odotetun painoksen käsikirjoituksen tutkimiseen oli aikaisemmin päästetty vain kourallinen kuubalaisia tutkijoita. Pieniä pätkiä niistä on aikaisemmin eri kirjoituksissa vuodatettu. Havannan Che Guevara –tutkimuskeskuksen johtajan, Maria del Karmen Ariet Garcian ansiota on se, että muistiinpanot ovat tänä päivänä kaikkien kiinnostuneiden käytettävissä. Emme voi tietää miten Che oli myöhemmin (1966-67) pystynyt syventymään stalinismin ilmiöön. Silloin muistiinpanot oli kirjoitettu, Che ei kuitenkaan näytä ymmärtävän, mistä NL:n degeneroituminen johtui. Kaikkia 60-luvun sosialistisen yhteiskunnan epämuodostumisia ei voi selittää Leninin NEP:llä. Che vitsailee, että Lenin teki sen virheen, että meni ja kuoli. Che uskoi, että jos Lenin olisi saanut elää pidempään, niin epäkohta olisi korjaantunut.

Huolimatta tästä Chen teoreettisesta rajoittuneisuudesta, kirjoitus NEP:sta on mielenkiintoinen. Monessa kohti Chen kritiikki yhtyy kannanottoihin, joita vasemmisto-oppositio esitti NL:ssa vuosina 1925-27. Che näkee kuitenkin prosessit, joiden seurauksena NL:ssa pääsi syntymään etuoikeutettu kasti. Neuvostokäsikirjaan kirjoittajat ylistävät proletaarista internationalismia, mutta viimeinen on – Chen mielestä – korvattu NL:n sovinismilla tai pienten maiden supervallalle alistumisella. ”Tämä tilanne loukkaa kaikkien kommunistien rehellisiä unelmia ympäri maailmaa. Muutaman sivun päästä Che kommentoi sarkastisesti käsikirjan ylistämää työnjakoa sosialistisissa maissa. ”Comeconin ampiaispesä käytännöllään osoittaa omia väitteitään vääriksi. Käsikirja viittaa ihanteelliseen tilanteeseen, joka voisi toteutua ainoastaan proletaarista internationalismia soviteltaessa, mutta sellainen aspekti tänä päivänä on säälittävän poissaoleva”, kirjoittaa Che.

(1) Nestor Kohau: ”Ernesto Che Guevara. Otro mondo es posssible”, Nuestra America, Buenos Aires, 2003, sivut 156-158

(2) ”Che, el socialismo y el comunismo”, Pensar el Che, Centro de estudios sobre America, Editorial Jose Marti, Havanna, 1989, nide II, sivu 30

CHE – SYNNYNNÄINEN JATKUVAVALLANKUMOUKSELLINEN

Tarkasteltaessa otsikon aihetta on pakko katsastaa Chen suhteita Trotskiin. Se taasen ei voi tapahtua etsimällä kohtia, jossa Che olisi viitannut jatkuvan vallankumouksen teoriaan tai muuhun Trotskin teoreettiseen perintöön. Tietyllä aikajaksolla historia “halusi” stalinismin ja taantumuksen voittajina, maailman vallankumouksen jarruttajina, Trotskin tuotannon kieltäjinä ja hänen persoonansa panettelijana. Kahta vallankumouksellista miestä on tutkittava erillisinä subjekteina, ja siten löydettävä heidän välillä yhtymäkohtia ja yhteispiirteitä. Tähän tehtävään suuri apu tulee Chen ystävän Armando Hartin tyttären Celia Hartin kirjoituksista Rebelion-lehdessä (1) ja muualla. Celia väittää löytävänsä Trotskin ja tulevansa trotskilaiseksi Chen kirjoitusten ja käytännön kautta (2).

On sanottu, että ilman Leniniä Marxilla ei olisi arvoa. Celia Hart lisää tähän, että ilman Trotskia, Leniniä ei olisi olemassa. “Kyllä me tarvitsemme Leniniä, mutta hän palaa takaisin vain sillä edellytyksellä, että me ensin kuuntelemme tarkkaan, mitä sanottavaa Trotskilla on”. Kaikkien marxilaisten ajattelijoiden panos on tässä asiassa enemmän kuin tarpeellinen. Marxilla ei ollut kristallipalloa kädessään, eikä hän sen takia voinut ennustaa tulevaisuutta muuten kuin näyttämällä vain yleiset tendenssit. Celian mukaan Trotski on tärkeä juuri siksi, että kauan kuolemansa jälkeenkin hänen käsissään on pudonneen NL:n lentokoneen mustanlaatikon avain. Celia sanoo, että Trotskin kaamea murha merkitsi lokakuun vallankumouksen murhan alkua. “Kun Kremlin myönsi Ramon Mercanderille punaisen tähden mitalin, se saman tien juhli sosialismin kuolemaa. Kun stalinismin palkkaama terroristi Mercander istui tuomionsa Meksikon vankilassa, siirtyi sen jälkeen Kuubaan ja vuosi oli 1960. Näyttää historian ivalta se, että sosialistisen ideologian vasemmistosiiven murhaaja siirtyi kunniapaikkaan, Kuubaan, aikana, jolloin yleismaailmallisen vallankumouksen veressään kantava Che Guevara vaikutti ja vietti siellä luovimpia vuosiaan.

Kuuban vallankumous selviytyi tähän asti ei stalinismin, GPU:n ja Mercanderin ideologian panoksen ansiosta, vaan päinvastoin noudattamalla Trotskin aatteellista henkeä, vaikka sitä ei tietoisesti ole tiedostettu, koska Trotski –ulottuvuus on ollut historiallisen muiston laskoksissa piilossa. Celian mukaan, Kuuban vallankumouksen punaisen langan alkupää lähtee vallankumouksellisen puolueen luomisesta, ja jatkuvuuden takaa Julio Antonio Mella ja heinäkuun 26. päivän-liikkeen radikaali siipi. Matka huipentuu mahtavalla tavalla Che Guevaraan. Celian mielestä, Trotski on kuitenkin hiljaisella tavalla koko ajan läsnä. Sopii ihmetellä, miksi vuosikymmeniksi oli kiellettyä käsitellä Trotskia Kuuban vallankumoukseen viitekehyksessä. “Jos yksikin vallankumous on ollut todella radikaali, niin se on ollut meidän. Jos taasen on olemassa yksikin vallankumouksellinen, joka on vaatinut radikaaleja jatkuvia vallankumouksia, niin tämä on varmasti ollut Leon Trotski”, ihmettelee Celia. Hän ei voi ymmärtää, miksi yhteyksiä trotskilaisuuden ja Kuuban vallankumouksen välillä ei sallittu tutkia.

Käydessään NL:ssa Mella oli tavannut Andrés Ninin, jonka GPU murhasi myöhemmin Espanjassa. Samassa yhteydessä Mella oli tutustunut vasemmisto-opposition ohjelmaan. Mella on trotskilaisen opposition perustaja Meksikon kommunistisen puolueen sisällä. Hänen ansiotaan on myös Kuuban vallankumouksen johtaminen sosialismin tielle. Celia Hartin mukaan, se tapahtui rakentamalla silta José Martín ja bolsevismin välillä.

GUEVARA JA TROTSKI

Jos puolueeton lukija tutustuu jatkuvan vallankumouksen teoriaan ei ole vaikea todeta, että mitä täydellisimmällä tavalla Che oli ei vain ymmärtänyt sitä, vaan myös kuollut yrityksessä puolustaa sen periaatteita. Che ei kuitenkaan ollut ainoastaan teorian tiettyjen ohjeiden käytännön tason toteuttaja. Sen lisäksi hän pyrki saavuttamaan tietoisuuden tasolla jatkuvan vallankumouksen (3) ydintä ja olemusta. Teoria koostuu kolmesta aspektista (4).

(A) “Porvarillisessa kehityksessään jälkeen jääneiden maiden ja erityisesti siirtomaiden sekä puolisiirtomaiden kohdalla jatkuvan vallankumouksen teoria merkitsee, että niiden demokraattisten tehtävien sekä kansalliseen vapautumiseen liittyvien tehtävien täydellinen ja todellinen ratkaisu on ajateltavissa ainoastaan proletariaatin diktatuurin avulla, joka asettaa sosialistiset tehtävät päiväjärjestykseen”. Che allekirjoittaa oheisen teesin täysin. Koskaan Che ei nähnyt tai kirjoittanut, että vallankumouksen tehtävät toteutuisivat yhteen maahan eristetyn kansallisen vallankumouksen kautta. Vielä tänäänkin pätee tosiasia, että jos vallankumous latinalaisessa Amerikassa ei ryhdy sosialistisiin uudistuksiin, siitä tulee tavoitteidensa pilakuva ja se johtaa tappioon ja murhenäytelmään. Trotskin mukaan, sorrettujen jälkeenjääneissä maissa ei pitäisi odottaa, että kehittyneiden maiden proletariaatti tekisi ensin aloitteen. Apu tulee vain heiltä, jotka päättävät auttaa itseänsä. Tämä on jatkuvan vallankumouksen teorian tärkeimpiä näköaloja, ja tässä Chen ja Trotskin ajattelutavat ovat identtiset.

(B) Toinen aspekti sisältää sosialistisen vallankumouksen sinällään. Proletariaatin tultua valtaan se ei lopeta vallankumousta, vaan vain aloittaa sen. Pitkän ja määrittelemättömän ajan kuluessa kaikki sosiaaliset suhteet muuttuvat. Sota- ja rauhanomaisten uudistusten ajat vaihtelevat. Mullistukset taloudessa, tekniikassa, tieteessä, perheessä, moraalissa, kulttuurissa ja arkipäivän elämässä kehittyvät monimutkaisella vuorovaikutuksella eivätkä anna yhteiskunnan saavuttaa tasapainoa (5). Omasta puolesta Che kirjoitti tästä: “Tässä sosialismin rakentamisen vaiheessa voimme nähdä uuden ihmisen rakentamista” (Sosialismi ja ihminen Kuubassa).

C) Vallankumouksen kansainvälinen luonne on teorian kolmas aspekti. Maanlaajuisen talouden, tuotantovoimien, markkinoiden ja luokkataistelun aikana sosialistinen vallankumous ei voi toteutua täydellisesti kansallisvaltion puitteissa. Eristyksissä olevassa proletariaatin diktatuurissa niin sisäiset kuin ulkoisetkin ristiriidat kehittyvät väistämättömästi yhtaikaa saavutusten kanssa. Proletaarisesta valtiosta tulee ristiriitojensa uhri, jollei kehittyneiden maiden proletariaatti voita, niin kuin asian ilmaisivat aikaisemmin Marx ja Engels. Vallankumous alkaa kansallisella tasolla, mutta koska tämä ei riitä, se avautuu kansainvälisellä ja se päättyy maailmanlaajuisella tasolla. Kansallinen vallankumous on kansainvälisen ketjun yksi lenkki (5). Che toisti tovereille väsymättä vallankumouksellisista puhuttaessa: “Jos vallankumouksellinen ote herpaantuu sitten kun vaativimmat tehtävät avautuvat kansallisella tasolla, ja internationalismi unohtuu, niin silloin vallankumous lakkaa olemasta johtava voima. Paitsi velvollisuus, internationalismi on myös vallankumouksellinen välttämättömyys”.

Che taisteli Kuuban vallankumouksen onnistumiseksi, sen taloudellisen kehityksen ja uuden ihmisen luomisen puolesta, eikä hän sieltä lähtenyt kuin vain toteuttaakseen maailmanvallankumouksen tavoitteita. On historiallisesti ainutlaatuista se, että teorian kaikki kolme aspektia on sovellettu sellaisen persoonan toimesta, joka oli laiskasti lukenut Trotskinsa. Luontevasti ja useimmiten tiedostamatta Che oli historian johdonmukaisimpia trotskilaisia. On kuitenkin mahdotonta, että Che ei olisi lukenut Trotskia lainkaan. Che kirjoitti Celian isälle ja ystävälleen Armando Hartille Tansaniasta tutkiessaan marxilaista filosofiaa: “[...] ja tuossa kohtaa löytyy sinun ystäväsi Trotski, joka oli olemassa ja kirjoitti siitä”. Celian mukaan, Che ei tiennyt kovin paljon puna-armeijan perustajasta, mutta elämänsä viimeisinä vuosina Che oli alkanut tutkia Trotskin tuotantoa. Näin vakuuttaa Juan Leon Ferrer, Kuuban teollisuusministeriössä työskennellyt trotskilainen. Sen lisäksi Che oli tilannut ja luki Ferrerin järjestön äänenkannattajaa. Palattuaan Afrikan matkaltaan, Chen määräyksestä päästettiin vankilasta vapaiksi kaikki trotskilaiset poliittiset vangit. Ferrer kertoi myös, että Che kävi pitkiä keskusteluja trotskilaisuudesta rakkaan toverinsa Roberto Acostan kanssa pellolla sokerin sadonkorjuun aikana. Tiedämme myös sen, että Che oli lukenut jatkuvan vallankumouksen teorian ja että mukanaan Boliviassa repussaan hän kantoi Trotskin “Venäjän vallankumous” -kirjaa.

Celia Hart toteaa askel askeleelta, että Guevara ja Trotski olivat valaisseet samaa polkua. Tätä kantaa tukevia esimerkkejä on lukemattomia. Tässä on muutamia yhtymäkohtia: a) molemmat Che Guevara ja Leon Trotski ryhtyivät erittäin onnistuneesti nuoren työläisvaltion armeijan komentajiksi, b) molemmat olivat ideologeja, jotka yrittivät syventää vallankumouksen prosessit olemalla samalla marxilaisuudelle lojaaleja, c) molemmat murhattiin siksi, että he edustivat internationalismin ja vallankumouksellisen johdonmukaisuuden kehittyneimpiä ihanteita. Celia Hart tunnustaa auliisti: “Che teki minusta trotskilaisen. Kun sain tutustua Trotskin teksteihin tuntui siltä, kuin näitä asioita olisin kuullut ennenkin ensin lapsuudessani ja sitten Chen suusta. Sen takia minä taistelen niin Trotskin kuin Chenkin armeijan riveistä ilman että olisin pettämässä kumpaakaan”.

Yksi asia on varma. Tulevat taistelut tarvitsevat meitä jokaista. Ihmiskunnan ja -sivilisaation jatkuvuus riippuu jatkuvan vallankumouksen soveltamisesta tässä ja kaikkialla nyt heti. Värväytykäämme jokainen meistä Celian tavoin Chen ja Trotskin armeijaan. Se on voittoisan vallankumouksen armeija, se on orastavan sosialistisen yhteiskunnan alullepanija.

(1) Rebelion

(2) “Welcome”…Trotski

(3) Leon Trotski: Jatkuva vallankumous, TAMMI, 1970

(4) Mitä jatkuva vallankumous sitten on? (Perusväittämät)

(5) Stalinismi on stalinismia hunnun kanssa tai ilman

Kirjallisuus:

1. Carrlos Tablada, “El pensiamento economico de Ernesto Che Guevara”. 30 painosta vuodesta 1987

2. Ernesto Che Guevara, “Obras 1957-1967”, Maspero, Pariisi 1970

3. Michael Löwy et Olivier Besancenot: Che Guevara : une braise qui brule encore, Paiisi 2007

4. Michael Löwy: La Pensee de Che Guevara, Syllepse, Pariisi 1997

5. Michael Löwy: “It’s never too late to love or rebel”

6. John Lister: “The revival of a political tradition” Celia Hart’s new book of writings reviewed

7. Celia Hart: Fidel and Trotski

8. Michael Löwy: Che Guevara – The spark that does not die

9. Ulises Estrada: Tania: Undercover with Che Guevara in Bolivia. Kirjassa kerrotaan Chen suhteista latinalaisen Amerikan Uuden Vasemmistoon ja poliittisen näyttämön taustoista ennen kun Che lähti sotimaan ensin Kongoon ja sitten Boliviaan.

10. Che Guevara, “Socialism and Man in Cuba”, Political Documents, p. 283

11. Che Guevara, Works, Volume III, Textes politiques, Paris, Maspero, 1968, p.118

12. Che Guevara, Military Writings, Paris, Maspero, 1968, p. 162

___Kesäkuu 2008
_Dimitris Mizaras

(1) Alaskirjaus tarkoittaa sitä, että yhtiö laskee tai poistaa kokonaan taseestaan jonkin omistuksensa arvon
.
.

Kriisi on kapitalismissa kokonaisuudessa

Yhteiskunnallinen järjestelmä on käännekohdassa. Jos seuraa Financial Times -lehden katsauksia toteaa, että siitä ei ole pientäkään epäilystä porvariston keskuudessa. Ongelmana, kapitalismin analyytikkojen mukaan, on se, ettei näköaloja näy, kääntyipä kapitalismi mihin suuntaan vaan. Aina on yhtenä vaihtoehtona läsnä järjestelmän totaalinen romahdus. Uusliberalismin kautena vallalla on ollut doktriini, että markkinat ratkaisevat kaikki ongelmat järjestelmän itsesäätelymekanismien kautta. Valtion ei tarvinnut siihen ollenkaan puuttua. Nyt tämä oppi on menossa päälaelleen; pankit tukevat velan varaan rakennettua taloutta ja valtiot tulevat tukemaan pankkeja.

Ensimmäinen opetus kriisistä on oltava toteamus, että kyseessä ei ole tavallinen syklinen kriisi, jota seuraa uuden kasvun periodi. Kyseessä on kriisi kapitalismin rakenteissa ja siksi rakenteisiin koskematta ratkaisematon. Kriisiä ei voi käsitellä ilman että tutkittaisiin työväkeä ja muita joukkoja yhtenä kriisin osana niiden osallistuessa luokkataisteluun. Kriisiä ei voi analysoida toteamatta, että jokin uhkaa kriisissä olevaa järjestelmää. Hallitseva luokka ei pysty enää hallitsemaan entisellä tavalla. Se on historialliselta näyttämöltä väistymisen uhan alla, koska sen haudankaivaja on olemassa. Tämä huolimatta siitä, onko vallankumouksen subjekti vielä tietoisesti ryntäämässä tapahtumien näyttämölle tai ei. Tämä on toinen opetus.

Aikaisemmin rakenteellinen kriisi ilmeni pääoman liikatuotannolla. Pääomaa ei voinut kasaantua koska sen voitollinen sijoittaminen kävi mahdottomaksi. Tällä kertaa pääoman liikatuotannon kriisi on luonteeltaan erilainen. Vuosien 2001-02 jälkeen kriisi ilmenee johdannaisten tai velkakirjojen jättiläismäisenä kasvuna. Kyseistä tavaraa kaupataan mitä monimutkaisimmalla tavalla. Kun reaaliarvoja ei voida enää myydä, investoidaan fiktiivisiin arvoihin, myydään kuplia, velkaa, lupauksia ja tyhjää ilmaa. Näiden tavaroiden kokonaisarvo on 585 000 miljardia dollaria. Yksikään keskuspankki ei – eivätkä edes kaikki yhdessä – millään keinoin voi hallita tätä realiteettia. Ainoastaan maksamattomien johdannaisten määrä menee yli Yhdysvaltojen bruttokansantuotteen. Tämä on kolmas opetus.

Johdannaiset ovat lainoja, joita kaupataan monta kertaa. Joka kerta niiden nimellisarvo nousee kysynnän ja tarjonnan lain mukaan. Virallisten tilastojen mukaan vuonna 2006 johdannaisten kokonaismäärä oli 416 000 miljardia dollaria. Tämä summa vastasi alun perin 10 000 miljardin dollarin verran velkaa. Mielenkiintoinen luku syntyy kun seuraa, missä tahdissa kasvaa kokonaisjohdannaisten määrä. Viimeisten 18 kuukauden aikana se on kasvanut puolella, 50 prosenttia. Kyseessä ei siis ole kuplaa jonkun reaaliarvon päällä, ei jonkun tavaran fiktiivinen osa arvosta, vaan kupla imaginaarisen pääoman päällä. Aikaisemmin (keynesismissä) pääoman ylimäärä suuntautui teollisuudelle. Tänään se kääntyy omaan itseensä, finanssipääoma investoi finanssipääomaan. Ero aikaisempaan on siis siinä, että ei-tuottava pääoma ei pitkän päälle tällä tavalla pysty pyörittämään kapitalismin rattaita. Glasqowin yliopiston professori Hillel Ticktinin mukaan pääoma syö näin omaa lihaansa (eating own flesh). Kapitalismi harjoittaa kuoleman kriisissään kannibalismia. Tämä on neljäs opetus.
.
.

Nälkä

On raadollinen fakta, että kolmea miljardia ihmistä uhkaa tällä hetkellä välitön nälänhätä. Viljavarastot ovat tyhjinä kaikkialla. Viljaa riittää vain puoleksitoista kuukaudeksi. Sen maailmanmarkkinahinta on kaksinkertaistunut vuodessa. Yli 30 eri maassa on ollut jo kapinoita ruoasta ja lisää levottomuuksia on tulossa. Paniikissaan hallitukset rajoittavat ruuan (erityisesti riisin) vientiä, mikä taasen vaikuttaa negatiivisesti ruuan tuonnista riippuvaisissa maissa. Protektionismi ei ratkaise, vaan nopeuttaa kapinoiden määrää ja voimakkuutta. Köyhät maat turvautuvat salakuljetustuontiin. Sen lisäksi ruoan korkea hinta suosii korruptiota ja kasvattaa keinottelua. Ruoan hinta nousee myös läntisissä maissa. Suomessa viime syksynä viljan hinta nousi 50-75 prosenttia. Tämä pakottaa monia myös työssäkäyviä ihmisiä leipäjonoihin.

Porvarianalyytikot yrittävät selittää meille ilmiötä erilaisilla rasistisilla teorioilla tai vihjauksilla. Heidän mukaan syy on siinä, että väestö kasvaa liikaa. Monet turvautuvat 200 vuotta sitten keksittyyn pappiprofessori Thomas Malthusin teorioihin siitä, että kurjuus on väistämätöntä. Toiset analyytikot taas kertovat häpeämättä, että nykyään kiinalaiset syövät enemmän kuin ennen, ja siinä on kriisin ja nälän syy. Todelliset syyt lienevät vielä kerran kapitalismin rakenteissa. Mitä syvempi järjestelmän kriisi on, sitä “innokkaammin” keinottelupääomia on liikkeellä. Ruoan nouseva hinta houkuttelee liikapääomia pikavoittoihin. Kun muut alat romahtavat, keinotellaan ruoalla, jonka kuluttaminen on välttämätöntä. Keinottelijat eivät investoi enää valuuttamarkkinoihin, vaan ruokapörsseihin. Suurin vaara on häämöttämässä ruoan alalla vasta nyt; ruoalla tehdään jo paperikauppaa. Bioenergialla on merkitystä ruokapulasta puhuttaessa, vaikka autojen tankkeihin joutuu vain viisi prosenttia maailman viljantuotannosta. Siinä määrin biopolttoaineen merkitys ilmastonmuutoksessa on sitäkin pienempi, jollei olematon. Sen sijaan kuiva ilmasto vaikuttaa monen maan tuotantoon Australiassa, Uudessa Seelannissa, Afrikassa ja latinalaisessa Amerikassa.
.
.

Öljy

1970-luvulla öljyn hinta nelinkertaistui, minkä seurauksena romahtivat maailmansodan jälkeiset tasapainot. Se oli käännekohta uusliberalismille. Nyt öljyn hinta on kaksinkertaistunut vuoden sisällä ja kuusinkertaistunut kymmenen vuoden aikana. Monen analyytikon mukaan nyt ollaan samassa tilanteessa kuin 70-luvulla. Tämä on osittain totta, nytkin olemme käännekohta-pisteessä, mutta kriisin syvyys on eritasoinen nyt. Nykyinen kriisi pitää sisällään kaikki 70-luvun kriisin ristiriidat, jotka ovat vain siirtyneet tähän aikaan. Sen lisäksi niitä on tullut uusia, ja ne tekevät tästä seoksesta räjähdysalttiimman. 70-luvulla oli uusliberalismin vaihtoehto vielä käyttämättä. Tänä päivänä tunnelin päässä on pilkkopimeää.

Deutsche Bankin analyytikko kertoi Financial Times -lehdelle, että seuraavien viiden vuoden kuluttua öljytynnyri maksanee 250 dollaria. Näillä oletuksilla on ihan turha toivoa, että korkea korkotaso pitäisi inflaation kurissa. Joka tapauksessa ennen pitkää, kun lama puree riittävän kovin, korkoja joudutaan laskemaan. Viimeistään silloin inflaatio riistäytyy käsistä. Öljyn hinta nousi kymmenellä eurolla yhden viikon aikana ja näin kiipesi 135 dollariin tynnyriltä. 150 dollarin hintaennustus vuoden loppuun mennessä ei ole enää oletusta, vaan pikemmin maltillinen arvio. Öljyn hinnan kehitys nostaa kustannuksia ja vaikuttaa talouteen taannuttavasti investointien suhteen. Samanaikaisesti se vaikuttaa inflaatioon kiihdyttävästi. Näin ollen, meillä on pian läsnä rakenteellisen kriisin molemmat elementit; yhtäaikaisesti syvä lama ja hillitsemätön inflaatio.

Edellisten lisäksi öljyn nouseva hinta on antanut lähtölaukausmerkin protestiaallolle Euroopassa. Ranskan kalastajien esimerkkiä seurasivat heidän kollegansa Portugalissa, Espanjassa ja Italiassa. Kalastajat julistivat lakkonsa määräämättömäksi ajaksi ja jakoivat ilmaiseksi kalaa kansalle. Rekkakuskit, maanviljelijät, sairasauton ja taksin kuljettajat liittyivät pian mukaan protesteihin. Ranskalaisten kalastajien lakko kesti yli kaksi viikkoa. EU:ssa alalla työskentelee 400 000 ihmistä. EU:n polttoainelakossa on mukana myös maitotuottajia. Viimeksi mainittuja protestoi Saksassa, Alankomaissa, Tanskassa, Belgiassa ja Ranskassa. Öljyn hinnan noususta hyötyvät hallitukset verotustulojen kasvun kautta. Britanniassa vuonna 2007 polttoaineverot toivat valtiolle 30,5 miljardia puntaa, mikä oli 68 prosenttia vähittäismyynnin hinnasta. Shell ja BP kirjasivat tämän vuoden ensimmäisellä neljänneksellä tuloja 7,2 miljardia puntaa.

Polttoaineiden ja elintarvikkeiden kohoavat hinnat saavat kumppaneikseen luottolaman, laskevat asuntojen hinnat ja kotitalouksien laskuihin siirtyvän inflaation. Britannian keskuspankin johtaja Mervyn King näkee selviytymisen mahdottomaksi tehtäväksi. On asuntokupla, kuluttajat ovat ylivelkaantuneita, pankkisektori ylisuuri ja verotus kireä. Edellä mainitut tietävät hyvin, että nyt on tullut seinä vastaan kapitalismin rajojen venyttämisen seurauksena. Soros näkee sen selkeästi varoittaessaan 1930-luvun laman takaisintulemisesta. Nyt on tullut aikalisien takaisinmaksun aika. Kyse on vain siitä, kuka sen maksajaksi suostuisi.

.

.

________3.6.2008
__Dimitris Mizaras