Marxilainen Työväenliitto » Trotski-arkisto

FASISMI – mitä se on ja kuinka taistella sitä vastaan

MTL — Tue, 19 Feb 2008 19:32:27 +0000

MARXILAINEN TYÖVÄENLIITTO – MTL

SISÄLLYS:

SUOMENTAJAN ALKULAUSE

ESIPUHE

FASISMI – MITÄ SE ON?

KUINKA MUSSOLINI SAAVUTTI VOITTONSA

FASISTINEN VAARA KUMMITTELEE SAKSASSA

AISOPOKSEN ELÄINSATU

SAKSAN POLIISI JA ARMEIJA

PORVARISTO, PIKKUPORVARISTO JA PROLETARIAATTI

PORVARILLISEN YHTEISKUNNAN ROMAHDUS

PELKÄÄKÖ PIKKUPORVARISTO VALLANKUMOUSTA?

TYÖVÄENMILIISI JA SEN VASTUSTAJAT

NÄKYMÄ YHDYSVALTOIHIN

RAKENTAKAA VALLANKUMOUKSELLINEN PUOLUE!

ALKUTEOS:

Leon Trotsky: Fascism – What it is and how to fight it

Sixteenth printing 2004

__Suomennos: Mikko Niemi (LumpenProletariat Translations Unc.)

Suomennoksen julkaisuoikeudet omistaa Marxilainen Työväenliitto. Julkaiseminen epäkaupallisiin, fasisminvastaisiin ja vallankumouksellisiin tarkoituksiin on luvallista ja mitä suurimmassa määrin toivottavaa.

SUOMENTAJAN ALKULAUSE

Tämän kirjoituksen suomennoksen tekijä ei ole ammattikääntäjä. Tästä syystä on hyvin mahdollista että tekstiin on jäänyt virheellisyyksiä, hieman kapulakielisyyksiä ja kenties jopa muutama käännöskukkanenkin. Joissakin kohdin olen joutunut tyytymään melko vapaaseen suomennokseen, kuitenkin niin, että itse asiasta en ole tinkinyt, vaikka tyylissä näin olisin joutunut tekemäänkin.

Mutta jopa käännöskukkasetkin ovat kauniita, verrattuna siihen rikkaruohomaiseen paskaheinään, joka rehottaa ympäri Eurooppaa ja maailmaa, erilaisten uusfasististen liikkeiden muodossa, puhumattakaan imperialismin ilmiömäisestä kyvystä integroida näitä ilmiöitä osaksi rakenteitaan. Tässä suhteessa näiden tekstien kirjoitusajankohdasta kuluneiden vuosikymmenten aikana on tapahtunut paljon. Luokkavihollisen esikunnilla on ollut aikaa hioa ja testata strategioitaan siitä, miten fasismille rinnasteisia liikkeitä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä voidaan kanavoida sen omiin tarpeisiin, silloin kun se on siihen pakotettu luokkataistelun kärjistyessä.

Kapitalismin imperialistisen vaiheen kolmannen syklin lopun alku antaa kansainväliselle työväenluokalle välttämättömän velvollisuuden tarkkailla myös näitä ilmiöitä, sillä kuolinkamppailuaan käyvä kapitalistinen tuotanto ja finanssipääoma varmasti käyttävät kaikki keinot, jotta saisivat vielä vähän venytettyä mahdottomaksi muodostuvaa jatkuvuuttaan. Tästä syystä tämän kirjasen ajankohtaisuus on polttava. Ilmiöt ja niiden kehityskulut on kyettävä ensin tunnistamaan, ennen kuin niitä vastaan voi kehittää mitään järkeviä ja tehokkaita taistelumenetelmiä. Muodot, joissa fasismi ilmenee nykymaailmassa, ovat moninaisia, eikä koskaan pidä yrittää väkivaltaisesti sovittaa menneisyyden kaavioita suoraan nykyisyyteen. Mutta menneisyyden pimeys on periytyvää laatua, eikä sen olemassaoloa voi kukaan vakavissaan kieltää.

Fasismi ja sen johdannaismuodot muodostavat maailman työväenluokalle yhden sen pahimmista vihollisista. Fasismia ja sen eri muotoja vastaan taisteleminen on yksi työväenluokan välttämättömimmistä velvollisuuksista. Tähän yhteiseen taisteluun kutsumme kaikkia työläisiä!

Kotkassa 16.11.2007 Mikko NiemiESIPUHE

Läpi koko 1930-luvun Leon Trotski etsi keinoja kansainväliseen taisteluun Euroopassa nousevaa fasismia sekä sen alkeismuotoja vastaan, niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin. Hänen kirjoituksensa fasismin alkuperästä ja luonteesta antoivat keinoja työväenorganisaatioille ja kommunistisille puolueille kehittämään strategiaansa, voittamaan fasismi, kaatamaan kapitalistinen valtio ja perustamaan työväenluokan vallankumouksellinen voima. Tämä pamfletti on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1944. Se sisältää lainauksia Trotskin kirjoituksista aina 1930-luvulta hänen kuolemaansa asti 1940. Toinen painos on julkaistu 1969. Tätä julkaisua varten teksti on skannattu ja editoitu uudelleen.

Tämän julkaisun tekstit ovat kokonaisuudessaan luettavissa useista Trotskin teoksista, jotka on julkaissut Pathfinder Press, mm. julkaisuista The Struggle against Fascism in Germany ja Leon Trotsky on France. Lainausten lähteet on merkitty kunkin sivun alareunaan, kuitenkin niin että jos samasta artikkelista on otettu useampi lainaus, lähde ilmoitetaan vain kerran.

Leon Trotski oli yksi keskeisimmistä johtajista Venäjän vallankumouksessa vuonna 1917. Neuvostoliiton ensimmäisten kymmenen vuoden aikana hän toimi ulkoministerinä, puna-armeijan komentajana sisällissodan 1918-1920 aikana, koollekutsujana taloutta suunnittelevissa elimissä sekä Kommunistisen Internationaalin puheenjohtajana. Lenin kuoleman jälkeen 1924, Trotski toimi johtajana puolustettaessa Leninin viitoittamaa vallankumouksellista linjaa, nousevaa Josef Stalinin johtamaa pikkuporvarillista kastia ja sen epätyöväenluokkaista politiikkaa vastaan. Trotski karkotettiin Neuvostoliitosta vuonna 1929. Tämän pamfletin kirjoitukset ovat syntyneet maanpakolaisuusvuosina Trotskin asuessa ensin Ranskassa ja sittemmin Norjassa aina siihen asti kunnes näiden maiden kapitalistiset hallitukset karkottivat hänet maistaan. Hänet murhasi Stalinin salaisen poliisin agentti Meksikossa vuonna 1940.

Helmikuussa 1996

FASISMI – MITÄ SE ON?

Mitä on fasismi? (1) Nimitys on alun perin Italiasta. Ovatko kaikki vastavallankumouksellisen diktatuurin muodot – olivatpa nämä fasistisia tai eivät – alkujaan kehittyneet Italialaisesta fasismista? Aikaisempaa Primo de Riveran diktatuuria Espanjassa vuosina 1923-1930 on myös kutsuttu fasistiseksi diktatuuriksi Kominternin toimesta (2). Onko tämä oikein vai ei? Me uskomme että ei ole.

Fasistinen liike Italiassa oli spontaani, suurten kansanjoukkojen synnyttämä ja liikkeen keskuudesta nousivat myös sen johtajat. Se oli alkuperältään työläisköyhälistön liike jota ohjasivat ja rahoittivat suurkapitalistiset voimat. Sitä tukivat niin slummien työläiset kuin pikkuporvaristokin, mutta myös merkittävät joukot työväestöstä; Mussolini, entinen sosialisti ja ns. “tee-se-itse-mies” nousi tämän liikkeen keskuudesta.

Primo de Rivera oli aristokraatti. Hän toimi korkea-arvoisessa byrokraattisessa sotilasvirassa ja oli Katalonian johtava kuvernööri. Hän suoritti vallankaappauksensa valtiokoneiston ja sotavoimien avulla. Espanjan ja Italian diktatuurit ovat kaksi täysin erilaista diktatuurin muotoa. On välttämätöntä selvittää niiden eroavaisuudet. Mussolinilla oli vaikeuksia saada sovitettua monet vanhat sotilaalliset instituutiot yhteen fasistisen miliisin kanssa. Tätä ongelmaa ei Primo de Riveralla ollut.

Liike Saksassa on suurimmaksi osaksi samankaltainen kuin Italiassa. Se on joukkoliike, jonka johtajat käyttävät runsaasti sosialistista demagogiaa. Tämä on joukkoliikkeen luomiselle välttämätöntä.

Fasismin alkujuuret ovat pikkuporvarilliset. Italiassa sillä on erittäin laaja kannatuspohja; kaupungeissa pikkuporvaristo ja maaseudulla pienviljelijäväestö. Saksassa on samalla tavoin laaja kannatuspohja fasismille.

Voidaan sanoa, ja tämä on tietyssä määrin varmaa, että uusi keskiluokka, valtion virkamiehet, pikkuliikemiehet, yksityisyrittäjät jne. voivat luoda kyseisen kannatuspohjan. Mutta tämä on uusi kysymys joka täytyy tarkastella.

Jotta voisi olla kykenevä ennalta näkemään mitään liittyen fasismiin, on välttämättä oltava sille määritelmä. Mitä on fasismi? Mistä se juontaa juurensa, mikä on sen muoto ja mitä piirteitä siihen liittyy? Kuinka se kehittyy? On välttämättä edettävä tarkastelussa tieteellisestä marxilaisesta näkökulmasta käsin.

KUINKA MUSSOLINI SAAVUTTI VOITTONSA

Tilanteessa jossa “normaalit” porvarillisen diktatuurin virkavalta- ja sotilasorganisaatiot yhdessä niiden parlamentaarisen verhon kanssa eivät enää kykene ylläpitämään yhteiskuntaa tasapainotilassa – siirrytään fasistiseen komentoon (3). Fasistien toimesta, kapitalismi panee liikkeelle pikkuporvariston ja demoralisoituneen ryysyköyhälistön kansanjoukot – lukemattomat ihmisyksilöt, jotka finanssipääoma on itse saattanut epätoivon ja raivon valtaan.

Porvaristo vaatii fasismilta perinpohjaista työtä; turvauduttuaan ensin sisällissodan menetelmiin, se ryhtyy vaatimaan rauhaa vuosiksi eteenpäin. Fasistinen hallinto, pikkuporvaristoa hyväksi käyttäen, raivoisana pahoinpitelevänä voimana lyö kaikki sen eteen tulevat esteet tehden perusteellista työtä. Fasismin voiton jälkeen, finanssipääoma suoraan ja välittömästi puristaa sen omiin käsiinsä – kuin ruuvipuristimeen – kaikki ulkomaansuhteet, niin toimeenpanevat ja hallinnolliset kuin myös koulutukselliset instituutiot joutuvat sen haltuun: koko valtiollinen koneisto yhdessä kunnallishallinnon, yliopistojen, koulujen, lehdistön, ammattiyhdistysten jne. kanssa. Kun valtio muuttuu fasistiseksi, tämä ei tarkoita ainoastaan niitä hallinnon muotoja ja keinoja, jotka on muutettu yhteisymmärryksessä Mussolinin asettaman esikuvan kanssa – muutokset tällä tasolla näyttelevät loppujen lopuksi pientä osaa – sen sijaan ja ensisijaisesti se tarkoittaa sitä, että suurin osa työväen järjestöistä on tuhottu; työväenluokka on saatettu järjestäytymättömään tilaan; ja on luotu syvälle kansanjoukkoihin tunkeutuva hallintojärjestelmä, joka tekee tyhjäksi työväenluokan riippumattoman yhtenäisyyden. Tämä on fasismin ydin.

Italian fasismi nousi välittömästi reformismin petoksesta Italian työväen kapinassa. Sodan (I maailmansota, suom. huom.) loppumisesta lähtien oli Italian vallankumouksellinen liike kasvanut nousujohteisesti; syyskuussa 1920 se johti tehtaiden ja tuotantolaitosten valtaamiseen työläisten toimesta. Proletariaatin diktatuuri oli tosiasia; se mikä puuttui, oli sen organisoiminen ja vakuuttaminen tilanteen edellyttämissä, välttämättömissä johtopäätöksissä. Sosialidemokratia kauhistui ja alkoi perääntyä takaisin. Sen uljaiden ja sankarillisten voimain ponnistusten jäljiltä proletariaatti oli jätetty tyhjän päälle. Vallankumouksellisen liikkeen sekaannuksesta tuli tärkein syy fasismin nousuun. Syyskuussa vallankumouksellinen kehitys pysähtyi; ja jo marraskuussa todistettiin fasistien ensimmäistä suurta mielenilmausta (Bolognan kaappaus) (4).

Totta kyllä, proletariaatti, jopa syyskuisen katastrofin jälkeenkin, kykeni aloittamaan puolustustaistelut. Mutta se oli huolissaan ainoastaan yhdestä asiasta: työläisten pois vetäminen taistelusta, hinnalla millä hyvänsä, myönnytys toisensa perään. Sosialidemokratia toivoi voivansa työläisiä säyseästi johdattaen palauttaa porvariston “yleisen mielipiteen” fasismia vastaan. Lisäksi reformistit luottivat voimakkaasti kuningas Victor Emmanuelin apuun. Viimeiseen asti he sitoivat työväestöä mahdillaan, pääasiassa saadakseen luovuttamaan taistelu Mussolinin joukkioille. Siitä ei ollut heille mitään apua. Kruunu, yhdessä porvariston ylempien kerrosten kanssa, riensi fasistien puolelle. Vakuututtuaan viime hetkillä siitä, ettei fasismia voinutkaan saada alistumaan, sosialidemokraatit kiistelivät työväen kutsumisesta yleislakkoon. Mutta heidän julistuksestaan syntyi fiasko. Reformistit olivat kostuttaneet ruutia jo niin pitkään, pelossaan että se voisi räjähtää, että kun he lopulta ryhtyivät vapisevin käsin asettamaan siihen palavaa sytytyslankaa, ruuti ei enää ottanutkaan tulta.

Kaksi vuotta alkunsa jälkeen fasismi oli vallassa. Sen juurtumisesta se saa kiittää tosiasiaa, että vallassaolonsa ensimmäiseen jaksoon sattuivat suotuisat taloudelliset olosuhteet, jotka seurasivat lamakaudesta 1921-22. Fasistit murskasivat perääntyvän proletariaatin, päälle ryntäävillä pikkuporvarillisilla voimilla. Mutta tämä ei tapahtunut yhdellä iskulla. Jopa vallananastuksensa jälkeenkin, Mussolini eteni linjallaan kaikella varovaisuudella; häneltä puuttuivat valmiit toimintamallit. Kahden ensimmäisen vuoden jälkeenkään, ei edes perustuslakia oltu vielä muutettu. Fasistinen hallinto otti koalition hahmon. Samaan aikaan fasistijoukkiot pitivät kiirettä työssään, nuijien, veitsien ja pistoolien kanssa. Vain siksi fasistinen hallinto luotiin hitaasti, mikä tarkoitti kaikkien itsenäisten joukko-organisaatioiden täydellistä kuoliaaksi kuristamista.

Mussolini saavutti tämän itse fasistipuolueen byrokratisoimisen hinnalla. Käytettyään hyväksi pikkuporvariston ryntääviä voimia, fasismi asetti sen porvarillisen valtion ruuvipenkkiin. Toisin ei Mussolini olisi voinut toimiakaan sillä yhdistämiensä massojen pettymys toiveissaan ja malttamaton äkkipikaisuus olivat itsessään kaikkein välittömin vaara. Fasismi, tultuaan byrokraattiseksi, lähestyy muodoissaan erittäin lähelle sotilas- ja poliisidiktatuureja. Sillä ei ole enää aikaisempaa sosiaalista kannatuspohjaa. Fasismin pääreservi – pikkuporvaristo – on käytetty loppuun. Vain historiallinen inertia mahdollistaa fasistihallinnolle työväestön pitämisen alennuksen ja avuttomuuden tilassa.

Politiikassaan suhteessa Hitleriin, saksalaisella sosialidemokratialle ei ole ollut kykenevä lisäämään tähän sanaakaan: kaikki mitä se on tehnyt, on minkä tahansa saman toistelua pitkäveteisemmin, kuin mitä italialaiset reformistit omana aikanaan esittivät suuremmalla temperamentilla. Myöhemmin fasismi on selitetty sodan jälkeiseksi psykoosiksi; saksalainen sosialidemokratia näkee sen johtuvaksi “Versailles’ta” tai kriisipsykoosista (5). Molemmissa tapauksissa reformistit sulkevat silmänsä fasismin orgaaniselta luonteelta joukkoliikehtimisenä, joka kasvaa esiin kapitalismin sortumisesta.

Pelokkaina työläisten vallankumouksellisesta mobilisoitumisesta, Italian reformistit laittoivat kaiken toivonsa “Valtioon”. Heidän iskulauseensa oli “Auta! Victor Emmanuel, käytä painostusta!” Saksalaiselta sosialidemokratialta puuttuu samanlainen demokraattinen suojamuuri, kuten perustuslaille lojaali monarkki. Heidän täytyy siis tyytyä presidenttiin – “Auta! Hindenburg, käytä painostusta!” (6)

Taistellessaan Mussolinia vastaan, mikä tarkoitti vetäytymistä hänen edessään, Turati (7) päästi ilmoille ihmeellisen mottonsa: “Täytyy olla miehuutta, voidakseen olla pelkuri.” Saksalaiset reformistit olivat vähemmän vallattomia omien mottojensa kanssa. He vaativat “Rohkeutta epäsuosion ympäröimänä” (Mut zur Unpopularitaet) (Courage under unpopularity – suom. huom.) – mikä on sama asia. Kenenkään ei pidä pelätä epäsuosiota, joka on syntynyt hänen omasta pelkuruudestaan viivyttelyssä vihollista kohtaan.

Identtiset syyt tuottavat identtisiä seurauksia. Missä tapahtumien vyöry on riippuvainen sosialidemokraattisen puolueen johtamistaidosta, siellä Hitlerin uraputki saa varmistuksensa.

Täytyy tosin myöntää, kuitenkin, että Saksan Kommunistinen Puoluekin oli myös oppinut vain vähän Italian kokemuksesta.

Italian Kommunistinen Puolue syntyi melkein samaan aikaan fasismin kanssa. Mutta samat olosuhteet vallankumouksellisen laskuveden aikana, jotka nostivat fasismin valtaan, estivät Kommunistisen Puolueen kehittymistä. Se ei antanut vielä itselleen selvitystä fasistisen vaaran täydellisestä voittokulusta; se tuuditti itsessään vallankumouksellisiin illuusioihin; se oli yhteen sovittamattoman antagonistinen yhteisrintamapolitiikkaa kohtaan; lyhyesti, se oli lastentautien lamauttama. Pieni ihme! Se oli vasta kahden vuoden ikäinen. Sen silmissä fasismi näyttäytyi vain “kapitalistisena vastavaikutuksena.” Fasismin erikoiset luonteenpiirteet, jotka heräsivät pikkuporvariston mobilisoinnilla proletariaattia vastaan, Kommunistinen Puolue oli kykenemätön huomaamaan. Italialaiset toverit tiedottivat tästä minulle, tosin vain Gramsci (8) yksinomaisena poikkeuksena, Kommunistinen Puolue ei ottanut huomioon edes mahdollisuutta fasistien vallankaappauksesta. Kun proletaarinen vallankumous oli kärsinyt tappion, kun kapitalismi oli pitänyt perustansa ja vastavallankumous voittanut, kuinka saattoi esiintyä vielä mitään vastavallankumouksellista kuohuntaa? Kuinka porvaristo voi nousta itseään vastaan? Nämä kysymykset olivat asian ytimessä Italian Kommunistisen Puolueen poliittisessa orientaatiossa. Lisäksi ei saa päästää silmistään sitä faktaa, että Italian fasismi oli silloin muotoutumassa ollut uusi ilmiö; ei olisi ollut helppo tehtävä edes kokeneemmallekaan puolueelle eritellä sen erityispiirteitä.

Saksan Kommunistisen Puolueen johto toistaa melkein kirjaimellisesti suhtautumistavan, jossa Italian Kommunistinen Puolue oli lähtöpisteessään: fasismi ei ole muuta kuin kapitalistista taantumusta; proletariaatin näkökulmasta eroavaisuudet kapitalismin erityyppisten taantumusten välillä ovat merkityksettömiä. Tämä vulgaari radikalismi on vähemmän anteeksiannettavaa, koska Saksan puolue oli paljon vanhempi kuin Italian puolue oli vastaavan periodinsa aikana; lisäksi, Marxismi on nyt rikastettu Italian traagisella kokemuksella. Väite että fasismi on jo täällä, tai sen mahdollisuudenkin kiistäminen että se voisi nousta valtaan, merkitsee poliittisesti samaa asiaa. Jättämällä huomiotta fasismin erityinen luonne, halvautetaan väistämättä myös tahto taistella sitä vastaan.

Kovan syytösten tulvan täytyy syntyä tietysti Kominternin johdosta. Ennen muita italialaisten kommunistien velvollisuus on kohottaa varoitushuutonsa ilmoille. Mutta Stalin, yhdessä Manuilskyn (9) kanssa, pakottivat heidät kieltäytymään hyväksymästä heidän oman tuhoutumisensa tärkeimpiä opetuksia. Olemme jo tarkastelleet sitä, millaisella innokkaalla auliudella Ercoli (10) vaihtoi sosiaalisen fasismin asemiin, toisin sanoen, passiiviseen odotteluun fasistien voittoa Saksassa.

FASISTINEN VAARA KUMMITTELEE SAKSASSA

Kominternin virallinen lehti kuvailee nyt Saksan vaalien (syyskuu 1930) tuloksia ihmeellisenä kommunismin voittona, mikä asettaa päiväjärjestykseen iskulauseen Neuvosto-Saksasta. (11) Byrokraattiset optimistit eivät halua miettiä voimasuhteiden merkitystä, mikä on paljastunut vaalistatistiikasta. He tarkastelevat kommunistien kasvanutta äänimäärää irrallaan tilanteen luomista vallankumouksellisista tehtävistä ja sen asettamista esteistä. Kommunistinen Puolue sai noin 4,600,000 ääntä, kun vuonna 1928 äänisaalis oli 3,300,000. “Normaalin” parlamentaarisen mekaniikan näkökulmasta, 1,300,000 äänen nousu on huomattava, jopa silloinkin kun otamme huomioon äänestäjien kokonaismäärän kasvun. Mutta puolueen äänisaalis jää täydellisen vaisuksi kun sitä vertaa fasismin loikkaukseen 800,000 äänestä 6,400,000 ääneen. Vähäisempää merkitystä vaalien arvioinnissa ei ole myöskään sillä tosiasialla, että sosialidemokratia, huolimatta konkreettisista tappioistaan, säilytti peruskaaderistonsa ja sai osakseen merkittävästi suuremman määrän työläisten ääniä (8,600,000), kuin Kommunistinen Puolue.

Samalla meidän tulee kysyä itseltämme, “Millainen yhdistelmä kansainvälisiä ja kotimaisia olosuhteita voisi kyetä kääntämään työväenluokka suuremmalla nopeudella kohti kommunismia?”, emme näet voi löytää esimerkkiä suotuisammista olosuhteista tämän kääntymisen suhteen, kuin ne jotka vallitseva nykyisessä Saksassa: “Youngin hirttosilmukka” (12), taloudellinen pula-aika, valtaapitävien eripuraisuus, parlamentarismin kriisi, sosialidemokratian itsensä paljastus vallassaan. Tarkasteltuna näitä konkreettisia, historiallisia olosuhteita vasten, Saksan Kommunistisen Puolueen vetovoima maan sosiaalisessa elämässä, huolimatta 1,300,000 äänestä, pysyy suhteellisen pienenä.

Kommunismin asemien heikkous, mahdottomuus erottautua Kominternin politiikasta ja hallinnosta, paljastuvat entistä selvemmin, jos vertaamme Kommunistisen Puolueen sosiaalista painoarvoa niihin konkreettisiin ja viivyttelemättä toteutettaviin tehtäviin, jotka nykyiset historialliset olosuhteet ovat sen eteen asettaneet.

On totta, ettei Kommunistinen Puolue odottanut saamaansa kannatusta. Mutta tämä todistaa sitä, että jatkuvien tehtyjen virheiden ja kärsittyjen tappioiden seurauksena, Kommunististen puolueiden johtajuutta ei ole käytetty suurempiin tavoitteisiin ja perspektiiveihin pyrkimiseksi. Jos se eilen aliarvioi omat mahdollisuutensa, niin se tänään aliarvioi vaikeudet. Tällä tavoin yksi vaara kertautuu toisella.

Samalla todellisen vallankumouksellisen puolueen ensimmäinen tunnusmerkki on – kyky katsoa todellisuutta suoraan kasvoihin.

Nähdäkseen paremmin että sosiaalinen kriisi voi tuoda mukanaan proletaarisen vallankumouksen, on välttämätöntä yhdessä muiden olosuhteiden kanssa, että pikkuporvarillisten luokkien ratkaiseva käännös ilmaantuu proletariaatin ohjauksessa. Tämä antaa proletariaatille mahdollisuuden asettaa itsensä valtiolliseen valtaan, sen johtajana. Viime vaalit paljastivat – ja tässä oleellinen, periaatteellinen merkityksellisyys piilee – muutoksen vastakkaiseen suuntaan. Kriisin aiheuttaman paineen alla, pikkuporvaristo mielipide heilahti, ei proletaarisen vallankumouksen, vaan kaikkein äärimmäisimmän imperialistisen taantumuksen suuntaan, jättäen taakseen merkittävät osat proletariaatista.

Kansallissosialismin jättiläismäinen kasvu on ilmaisua kahdesta seikasta: syvästä sosiaalisesta kriisistä joka on heittänyt pikkuporvarilliset massat pois tasapainostaan, sekä vallankumouksellisen puolueen puutteesta, jota joukot voisivat kunnioittaa ja tunnustaa vallankumoukselliseksi johtajakseen. Jos Kommunistinen Puolue on vallankumouksellisen toivon puolue, niin silloin fasismi joukkoliikkeenä on vastavallankumouksellisen epätoivon puolue. Kun vallankumouksellinen toivo syleilee koko proletaarista joukkoa, se väistämättä työntää vallankumouksen tielle myös merkittävät, alati kasvavat osat pikkuporvaristoakin. Täsmälleen tässä mielessä vaalit paljastivat vastakkaisen kuvan: vastavallankumouksellinen epätoivo syleilee pikkuporvarillisia massoja voimalla, joka vetää mukaansa monia työväenluokan osia.

Fasismista saksassa on tullut todellinen vaara, välittömänä ilmaisuna porvarillisen hallintojärjestelmän avuttomuuden tilasta, sosialidemokratian konservatiivisesta roolista tässä hallinnossa, ja Kommunistisen Puolueen lisääntyneestä voimattomuudesta sen kumoamiseksi. Kuka ikinä tämän kiistääkin, on joko sokea tai kerskuri.

Vaara saavuttaa erityisen välittömyytensä yhteydessään kysymykseen kehityksen nopeudesta (tempo of development – suom.huom.), mikä ei riipu yksin meistä. Poliittisen käännöksen kuumeisuus paljastui vaalien ilmaistessa tosiasian, että kehityksen nopeus kansallisessa kriisissä on voi muuttua hyvin vauhdikkaasti. Toisin sanoen, tapahtuvan kehityksen suunta lähitulevaisuudessa voi herättää Saksan henkiin, uudella historiallisella tasolla, yhtäältä vanhan traagisen ristiriidan vallankumouksellisen tilanteen kypsyyden ja toisaalta vallankumouksellisen puolueen heikkouden ja strategisen impotenssin suhteen. Tämä täytyy todeta selvästi, avoimesti, ja ennen kaikkea, ajallaan.

Signaali Moskovasta on jo annettu poliittisen byrokratian arvovallalla, mikä peittelee eilisiä virheitä ja valmistelee huomista valheellisilla huudoilla huomisen voitosta. Hirviömäisesti suurennellen puolueen voittoa, hirviömäisesti aliarvioiden vaikeuksia, tulkiten jopa fasismin nousun positiiviseksi seikaksi proletaariselle vallankumoukselle, Pravda (13) siitä huolimatta selittää lyhyesti: “Puoleen menestysten ei pidä antaa saattaa meitä huimaukseen (dizzy – suom. huom.).” Stalinistisen johdon petollinen politiikka on tosiasia jopa tässä. Analyysi tilanteesta on esitetty epäkriittisen ultravasemmistolaisuuden hengessä. Tällä tavalla Puolue on tietoisesti työnnetty seikkailupolitiikan tielle. Samalla Stalin valmistelee alibiaan, ritualistisen fraasin “huimaus” avustuksella. Juuri tätä on se lyhytnäköinen, häikäilemätön politiikka, joka voi raunioittaa Saksan vallankumouksen.

Voiko sosialidemokraattisten työläisten konservatiivisen vastustuksen voiman määritellä edeltä käsin? Ei voi. Kuluneen vuoden tapahtumien valossa tämä voima näyttäytyy jättiläismäisenä. Mutta tosiasia on se, että Kommunistisen Puolueen väärä politiikka on kaikkein eniten auttanut sosialidemokratian yhteen hitsautumisessa, mikä on löytänyt korkeimman yleistyksensä sosiaalifasismin absurdissa teoriassa. Jotta voisi mitata todellista vastustuksen määrää sosialidemokratian riveissä, tarvitaan erilaista mittapuuta, ja tämä on oikea Kommunistinen taktiikka. Tässä tilanteessa – joka ei ole mikään vähäinen tilanne – sosialidemokratian sisäisen yhtenäisyyden aste voi ilmentyä ainoastaan suhteellisen lyhyen periodin ajan.

Eri muodossa se mitä on yllä todettu, soveltuu myös fasismiin: se saa alkunsa, riippumatta muista läsnä olevista olosuhteista, Zinovievin-Stalinin hirvittävästä strategiasta (14). Mikä on sen voima hyökkäyksessä? Mikä on se pysyvyys? Onko se saavuttanut huippukohtansa, kuten optimistiset ex-virkailijat (Kominternin ja Kommunistisen puolueen virkailijat) meille vakuuttavat, vai onko se ainoastaan tikkaiden ensimmäinen askelma? Tätä ei voi todeta mekaanisesti edeltä käsin. Se voidaan määritellä ainoastaan toimintaa seuraamalla. Tarkalleen ottaen, koskien fasismia, joka on terä luokkavihollisen käsissä, Kominternin väärä politiikka voi tuottaa kuolettavia seurauksia lyhyessä ajassa. Toisaalta, oikea politiikka – ei näin lyhyessä ajassa tosiasiassa – kykene horjuttamaan fasismin asemia.

Jos Kommunistinen Puolue, huolimatta poikkeuksellisen suotuisista olosuhteista, on todettu voimattomaksi vakavasti horjuttamaan sosialidemokratian rakennelmaa “sosiaalifasismin” reseptin myötäavustuksella, niin todellinen fasismi käy horjuttamaan tätä rakennelmaa, ei enää niin kutsutuilla radikalismin sana-resepteillä, vaan räjähteiden kemiallisilla resepteillä. Ei ole väliä sillä, miten totta on se, että sosialidemokratian koko politiikka on valmistellut fasismin puhkeamista kukkaansa, eikä ole yhtään vähemmän totta myöskään se, että fasismi muodostuu edetessään kuolettavaksi uhaksi itse tälle samalle sosialidemokratialle, jonka erinomaisuus on erottamattomissa siteissään parlamentaaris-demokraattis-pasifistisiin muotoihin ja hallintomenetelmiin.

Työläisten yhteisrintamapolitiikka fasismia vastaan nousee tästä tilanteesta. Se avaa suunnattomia mahdollisuuksia Kommunistiselle Puolueelle. Menestyksen edellytys on kuitenkin “sosiaalifasismin” teorian ja käytännön hylkääminen, kiusankappale josta muodostuu positiivinen uhka nykyisissä olosuhteissa.

Yhteiskunnallinen kriisi väistämättä tuottaa syvän jakautumisen sosialidemokratian keskuudessa. Joukkojen radikalisoituminen tulee vaikuttamaan sosialidemokraatteihin. Meidän on välttämättä tehtävä sopu monenlaisten sosialidemokraattisten organisaatioiden ja ryhmäkuntien kanssa fasismia vastaan, asettaen tarkasti määritellyt rajat tämän yhteenliittymän johtajille, joukkojen silmien edessä. Meidän on palattava tyhjästä, virallisesta fraasista koskien yhteisrintamapolitiikkaa, siihen mitä se oli Leninin muotoilemana ja bolshevikkien aina soveltamana vuonna 1917.

AISOPOKSEN ELÄINSATU

Karjakauppias vei kerran muutamia härkiä teurastamoon (15). Ja teurastaja tuli lähelle terävine veitsineen.

“Tiivistäkäämme rivimme ja heitetään tuo teloittaja ylös sarvillamme”, ehdotti yksi häristä.

“Olisitko hyvä ja kertoisit millä lailla tuo teurastaja on yhtään huonompi kuin kauppias joka ajoi meidät tänne sauvallaan?”, vastasivat härät, jotka olivat hankkineet poliittisen koulutuksensa Manuilskyn instituutissa (16).

“Mutta voimme keskittyä kauppiaaseen yhtä hyvin myöhemminkin!”

“Ei tehdä mitään”, vastasivat härät, uskollisina periaatteilleen ja kanslerilleen. “Sinä olet yrittämässä, vasemmalta päin, suojata meidän vihollisiamme – sinä olet sosiaalinen teurastaja itsekin.”

Ja he kieltäytyivät sulkemasta rivejään.

SAKSAN POLIISI JA ARMEIJA

Todellisessa vaarassa, sosialidemokratia ei luottanut “Rautarintamaan” (17) (Iron Front – suom. huom.), vaan preussilaiseen poliisiin. Ei otettu huomioon kuka oli sen isäntänä. Se tosiasia että poliisiin oli alun perin rekrytoitu suurin joukoin sosialidemokraattisia työläisiä, on merkityksetöntä. Tietoisuus määräytyi ympäristön mukaan jopa tässäkin tapauksessa. Työläinen josta tulee poliisi kapitalistisen valtion palvelukseen, on porvarillinen poliisi, eikä työläinen. Viime vuosina nämä poliisimiehet ovat taistelleet huomattavasti enemmän vallankumouksellisia työläisiä, kuin natsi-opiskelijoita vastaan. Tällainen harjoittelu ei voi olla jättämättä jälkiä. Ja ennen kaikkea: jokainen poliisimies tietää sen että hallitus voi vaihtua, mutta poliisi pysyy.

Uuden vuoden numerossaan, sosialidemokratian teoreettinen elin, Das Freie Wort (mikä surkea paperinpalanen), kirjoitti artikkelin missä “suvaitsevaisuus” -politiikkaa on selitetty sen korkeimmassa merkityksessään. Hitler, kuten käy ilmi, ei voi koskaan nousta valtaan vastustaen poliisia ja Reichwehria (Saksan armeija). Nyt perustuslain mukaisesti, Reichwehr on Tasavallan presidentin komennon alaisuudessa. Näin ollen fasismi, kuten seuraa, ei ole vaarallinen niin kauan kuin perustuslaille uskollinen presidentti säilyy hallituksen johdossa. Brüningin hallintoa (18) täytyy tukea presidentinvaaleihin asti, jotta perustuslain mukainen presidentti voidaan silloin valita, liitossa parlamentaarisen porvariston kanssa; ja täten Hitlerin tie valtaan tulee katkaistua vielä toiseksi seitsemäksi vuodeksi.

Reformismin poliitikot, nämä näppärät rautalangan vääntäjät, kekseliäät juonittelijat ja kiipijät, parlamentin ja ministeriöiden masinoijat, eivät aikaisemmin tule heitetyiksi ulos heidän omasta sfääristään tapahtumien kulun seurauksena, eivätkä he aikaisemmin tule asetetuiksi kasvotusten itsensä kanssa ennen kuin kohtalokkaissa, yllättävissä tapahtumissa, joissa paljastuvat – ei ole olemassa lievempää ilmausta tälle – kömpelöiksi typeryksiksi.

Luottamus presidenttiin on ainoastaan luottamusta “istuvaan hallitukseen”! Kohdattuaan lähestyvän selkkauksen proletariaatin ja fasistisen pikkuporvariston välillä – kaksi leiriä jotka yhdessä muodostavat murskaavan enemmistön Saksan valtakunnassa – nämä marxistit Vorwäts-lehdestä (19) ulvovat yövartijaa tulemaan heidän avukseen, “Auta! Hallitus, käytä painostusta!” (Staat, greif zu!).

PORVARISTO, PIKKUPORVARISTO JA PROLETARIAATTI

Minkä tahansa vakavan analyysin poliittisesta tilanteesta täytyy ottaa lähtökohdakseen kolmen luokan keskinäiset suhteet: porvariston, pikkuporvariston (sisältäen talonpoikaiston) ja proletariaatin (20).

Taloudellisesti voimakas suurporvaristo itsessään, edustaa vain häviävän pientä vähemmistöä valtiossa. Vahvistaakseen ylivaltaansa, sen täytyy varmistaa tarkoin määritelty keskinäinen suhteensa pikkuporvaristoon, ja sen välityksellä, proletariaattiin.

Ymmärtääkseen näiden kolmen luokan välisten suhteiden dialektiikan, meidän täytyy erottaa kolme historiallista vaihetta: kapitalistisen kehityksen sarastuksen aika, jolloin porvaristo tarvitsi vallankumouksellisia menetelmiä ratkaistakseen omat tehtävänsä; kapitalistisen hallintojärjestelmän kukoistuksen ja kypsyyden periodin, jolloin se varusti ylivaltansa järjestäytyneesti, rauhanomaisilla, konservatiivisilla, demokraattisilla muodoilla; ja lopuksi kapitalismin rappeutuminen, jolloin porvaristo on pakotettu turvautumaan kansalaissodan menetelmiin proletariaattia vastaan, varjellakseen oikeuksiaan harjoittaa sen riistoa.

Näiden kolmen vaiheen poliittisten ohjelmien tunnuksenomaiset piirteet – Jacobismi (21), reformistinen demokratia (sisältäen sosialidemokratian) ja fasismi – ovat pohjimmiltaan pikkuporvarillisia virtauksia. Tämä tosiasia yksin, enemmän kuin mikään muu, näyttää miten suunnattoman – paremminkin, miten ratkaisevan – tärkeää on pikkuporvariston ihmismassojen itsensä määritteleminen koko porvarillisen valtion kohtalolle.

Siitä huolimatta, suhteet porvariston ja sen peruskannattajakunnan, pikkuporvariston välillä, eivät ollenkaan lepää vastavuoroisen luottamuksen ja rauhanomaisen yhteistoiminnan perustalla. Joukkona pikkuporvaristo on riistetty ja epäetuoikeutettu luokka. Se suhtautuu porvaristoon kateudella ja usein vihalla. Toisaalta porvaristo käyttäessään hyödykseen pikkuporvariston tukea, tuntee epäluottamusta jälkimmäistä kohtaan, oikeutetussa pelossaan sen taipumuksesta murtaa ylhäältä päin asetettuja esteitä.

Kun he levittivät ja tasoittivat tietä porvarilliselle kehitykselle, Jacobiinit ryhtyivät rajuihin selkkauksiin porvaristoa vastaan jokaisella askeleellaan. He haastoivat tinkimättömään taisteluun sitä vastaan. Sen jälkeen kun he olivat saavuttaneet rajallisen historiallisen roolinsa huippukohdan, Jacobiinit sortuivat pääoman ylivaltaan, kuten oli ennalta määrätty.

Kokonaisen vaiheiden sarjan jälkeen, kapitalismi linnoitti valtansa porvarillisen parlamentaarisen demokratian muotoon. Edes tällöinkään, se ei tapahtunut rauhanomaisesti eikä vapaaehtoisesti. Porvaristo pelkäsi kuollakseen yleistä äänioikeutta. Mutta tässä tapauksessa, se onnistui, apunaan yhdistelmä väkivaltaa ja myönnytysten ilmaisuja, puutteenalaisuutta ja reformeja, alistaa muodollisen demokratian puitteisiin, ei ainoastaan pikkuporvaristoa, vaan merkittävissä määrin myös proletariaatin, käyttäen välineenään uutta pikkuporvaristoa – työläisaristokratiaa. Elokuussa 1914 (22) imperialistinen porvaristo oli kykenevä, käyttäen apunaan parlamentaarista demokratiaa, johtamaan miljoonat työläiset ja talonpojat sotaan.

Mutta täsmälleen sodan kanssa alkoi erillinen kapitalismin rappiovaihe, ja ennen kaikkea sen demokraattisen muodon ylivalta. Enää ei ole kyse uusista reformeista eikä almuista, vaan vanhojen leikkaamisesta ja lakkauttamisesta. Täten porvaristo joutuu konfliktiin, ei ainoastaan proletaarisen demokratian instituutioiden kanssa, vaan myös parlamentaarisen demokratian, koskien työorganisaatioiden syntyneitä rakenteita. Tästä seuraa kampanja “Marxilaisuutta” vastaan yhtäältä ja demokraattista parlamentarismia vastaan toisaalta.

Mutta aivan kuten porvarillisten liberaalien kokoukset omana aikanaan olivat kyvyttömiä pelkästään omin voimin pääsemään eroon feodalismista, monarkiasta ja kirkosta, ovat finanssimagnaatit kyvyttömiä selviytymään pelkästään omin voimin proletariaatista. He tarvitsevat pikkuporvariston tukea. Tässä tarkoituksessa sitä täytyy piiskata, nostaa jaloilleen, mobilisoida ja aseistaa. Mutta tällä metodilla on omat vaaransa. Samalla kun se tekee fasismista käyttökelpoisen, porvaristo kaikesta huolimatta pelkää sitä. Pilsudski (23) oli pakotettu toukokuussa 1926 tekemään Puolan porvariston perinteisiin puolueisiin kohdistuneen vallankaappauksen (coup d’état – suom. huom.), pelastaakseen porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen. Asiassa mentiin niin pitkälle, että Puolan Kommunistisen Puolueen virallinen johtaja Warski (24) vaihtoi puolta Rosa Luxemburgin (25) puolelta, ei Leninin, vaan Stalinin puolelle, piti Pilsudskin vallankaappausta tienä kohti “vallankumouksellista demokraattista diktatuuria” ja kutsui työläisiä tukemaan häntä.

Kommunistisen Internationaalin Toimeenpanevan Komitean Puolan Komission istunnossa, heinäkuun 2. päivänä 1926, näiden rivien kirjoittaja sanoi tapahtumista Puolassa: “Tarkasteltuna kokonaisuudessaan, Pilsudskin hallituksen kaataminen oli pikkuporvarillinen, ‘moukkamainen’ (plebeijin – suom. huom.) tapa ratkaista polttavat ongelmat porvarillisen yhteiskunnan ollessa hajoamistilassa ja rappiolla. Meillä on jo olemassa tästä suora samankaltaisuus Italian fasismissa. Nämä kaksi virtausta epäilyksettä pitävät sisällään yhteisiä piirteitä: he rekrytoivat iskujoukkonsa ennen kaikkea pikkuporvariston piiristä; Pilsudski, aivan kuten Mussolinikin, työskenteli käyttäen ulkoparlamentaarisia keinoja yhdessä avoimen väkivallan ja sisällissodan metodien kanssa; kumpikaan ei ollut kiinnostunut porvarillisen yhteiskunnan hävittämisestä, vaan sen säilyttämisestä. Kun he nostivat pikkuporvariston jaloilleen, he avoimesti valitsivat puolensa, vallankaappauksen jälkeen tämä oli suurporvaristo. Vastentahtoisesti historialliset yleistykset nousevat tässä esiin, palauttaen mieliin Marxin arvion Jacobinismista, tehden tilinpäätöksen metodeiltaan moukkamaisesta turvautumisesta porvariston feudaalisiin vihollisiin. Tämä tapahtui porvariston nousun aikakaudella. Nyt meidän täytyy todeta, että porvarillisen yhteiskunnan rappion aikakaudella porvaristo tarvitsee jälleen ‘moukkamaisia’ menetelmiä ratkaistakseen, ei enää edistyksellisiä, vaan täysin taantumuksellisia tehtäviä. Tässä mielessä fasismi on karikatyyri jacobinismista.”

“Porvaristo on kykenemätön ylläpitämään valtaansa sen itsensä luoman parlamentaarisen valtion keinoilla ja metodeilla; se tarvitsee avukseen fasismia itsepuolustus aseekseen ainakin kriittisissä tapauksissa. Tästä huolimatta, porvaristo ei pidä ‘moukkamaisista’ metodeista, sen ongelmien ratkaisussa. Se oli aina vihamielinen Jacobinismille, joka auttoi selvittämään tietä porvarilliselle yhteiskunnalle, sen verellä. Fasistit ovat mittaamattomasti lähempänä rappeutunutta porvaristoa, kuin Jacobiinit olivat nousevaa porvaristoa. Kuitenkaan, vakava porvaristo ei katsele kovin suotuisasti edes fasistisenkaan ongelmien ratkaisutavan synnyttämiä tärähdyksiä yhteiskunnassa, vaikka he syntyivät porvarillisen yhteiskunnan etujen hyväksi, heihin liittyy myös vaaroja sitä itseään kohtaan. Tästä syystä on olemassa vastakkainasettelu fasismin ja porvaripuolueiden välillä.”

“Suurporvaristo pitää fasismista yhtä vähän kuin mies, jolla kivulias poskihammas, pitää sen irti vetäisemisestä. Porvarillisen yhteiskunnan hillityt piirit ovat seuranneet pahoin aavistuksin hammaslääkäri Pilsudskin työskentelyä, mutta viimeisissä analyyseissään he ovat tulleet päässeet sopuun väistämättömyyden kanssa, tosin uhkailuin, lehmänkaupoin (horse trades – suom. huom.) ja kaikenlaisin neuvotteluin. Pikkuporvariston eilispäiväinen idoli on muuttunut kapitalismin santarmiksi.”

Tässä yrityksessä arvostella fasismin historiallista asemaa, sosialidemokratian poliittisena tehtävistään vapauttajana, on huomioitava tässä vastavedoksi luotu sosiaalifasistinen teoria. Aluksi se voi ilmentyä teeskentelevänä, toverillisena, mutta harmittomana typeryytenä. Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet Stalinistisen teorian turmiollisen vaikutuksen Kommunistisen internationaalin käytännön toimiin ja sen koko kehitykseen.

Seuraako tämä Jacobiinien historiallisesta roolista demokratiassa; ja fasismi, pikkuporvariston ollessa kelvoton säilymään työkaluna kapitalismin käsissä, sen viimeisinä päivinään? Jos näin on, proletaarinen diktatuuri olisi mahdottomuus useissa maissa, joissa pikkuporvaristo muodostaa kansallisen enemmistön, ja se osoittautuisi äärimmäisen vaikeaksi toisissa maissa, joissa pikkuporvaristo edustaa tärkeää vähemmistöä. Onneksi, asiat eivät ole näin. Pariisin Kommuunin (26) kokemus paljasti meille ensimmäisenä sen, että ainakin yhden kaupungin rajojen sisäpuolella, jonka Lokakuun Vallankumouksen (27) kokemus sittemmin on osoittanut paljon laajemmassa mittakaavassa ja verrattomasti pidemmällä ajalla, ettei pikkuporvariston ja suurporvariston liitto ole purkamaton. Koska pikkuporvaristo on kykenemätön itsenäiseen politiikkaan (tästä syystä myöskään pikkuporvariston “demokraattinen diktatuuri” ei voi toteutua), muuta vaihtoehtoa ei jää jäljelle kuin se mikä vallitsee porvariston ja proletariaatin välillä.

Kapitalismin nousun, kasvun ja kukoistuksen aikakaudella pikkuporvaristo, huolimatta akuuteista tyytymättömyyden purkauksistaan, pääsääntöisesti marssi tottelevaisesti kapitalismin valjaissa. Eikä se toisin olisi voinut toimiakaan. Mutta kapitalismin hajoamisen olosuhteissa ja taloudellisessa umpikujassa pikkuporvaristo, etsii ja pyrkii kiihkeästi löytämään keinoja repiäkseen itsensä irti vanhojen mestareidensa ja yhteiskunnan valtaapitävien asettamista jalkaraudoista. Se on melko kykeneväinen liittämään kohtalonsa yhteen proletariaatin kanssa. Tähän tarvitaan vain yhtä asiaa: pikkuporvaristo tarvitsee luottamuksen proletariaatin kykyyn johtaa yhteiskunta uudelle tielle. Proletariaatti voi herättää tätä luottamusta vain voimallaan, päättäväisyydellään toiminnassa, taitavalla hyökkäyksellä vihollista vastaan sekä menestyksillä vallankumouksellisessa politiikassaan.

Mutta, on murheellista jos vallankumouksellinen puolue ei ole tilanteen edellyttämällä tasolla! Proletariaatin päivittäinen taistelu kärjistyy porvarillisen yhteiskunnan epävakaisuudessa. Lakot ja poliittinen kuohunta vaikeuttavat yhteiskunnan taloudellista tilannetta. Pikkuporvaristo kykenee tilapäisesti olemaan sovussa lisääntyvän puutteen kanssa, mikäli se saa kokemuksia siitä että asemastaan käsin proletariaatti on kykenevä johdattamaan sen uudelle tielle. Mutta jos vallankumouksellinen puolue, huolimatta luokkataistelun lakkaamattomasta voimistumisesta, osoittaa kerta toisensa jälkeen kykenemättömyyttä yhdistää työväenluokka, jos se horjuu kahden vaiheilla, jos saattaa itsensä ymmälle ja on itsessään täynnä ristiriitaisuuksia, silloin pikkuporvaristo menettää kärsivällisyytensä ja alkaa katsoa vallankumouksellisten työläisten olevan syypäitä omaan surkeaan tilaansa. Kaikki porvarilliset puolueet, mukaan lukien sosialidemokratia, muuttavat ajatuksiaan juuri tähän suuntaan. Kun sosiaalinen kriisi saavuttaa sietämättömän ankaruuden, astuu erityinen puolue näyttämölle agitoiden pikkuporvaristoa valkoiseen kiihkoon, ja ohjaten tämän vihan ja epätoivon proletariaattia kohtaan. Saksassa tämä historiallinen tarkoitus on täyttynyt Kansallissosialismin (Natsismin) toimesta, laajana virtauksena, jonka ideologia on muotoutunut kaikista hajoavan porvarillisen yhteiskunnan löyhkäävistä höyryistä.

PORVARILLISEN DEMOKRATIAN ROMAHDUS

Sodan jälkeen sarja loistavan voittoisia vallankumouksia ilmaantui Venäjällä, Saksassa, Itävalta-Unkarissa, ja myöhemmin Espanjassa (28). Mutta ainoastaan Venäjällä työväenluokan onnistui saada valta kokonaan käsiinsä, pakkolunastaa sen riistäjät, sekä oppia tietämään kuinka luodaan ja ylläpidetään työväenvaltiota. Kaikkialla muualla proletariaatti, voitostaan huolimatta, pysähtyi puolitiehen, johtuen virheistä sen johdossa. Lopputuloksena oli vallan lipsuminen käsistä, siirtyminen vasemmalta oikealle ja sortuminen fasismin saaliiksi. Joukossa muita maita valta päästettiin sotilasdiktatuurin käsiin. Missään eivät parlamentit kyenneet sovittelemaan luokkaristiriitaisuuksia ja takaamaan tapahtumien rauhanomaista kehitystä. Konfliktit selvitettiin ase kädessä.

Ranskan kansa kuvitteli pitkään, ettei fasismilla ollut mitään tekemistä sen kanssa. Heillä oli tasavalta, jossa ratkaistaan kaikki kysymykset, suvereenien ihmisten yleisen äänioikeuden kautta. Mutta helmikuun 6. päivänä 1934, useita tuhansia fasisteja ja rojalisteja, aseistautuneena revolverein, nuijin ja veitsin, painostivat maan taantumuksellisesta Doumergue’n (29) hallitusta, jonka suojeluksessa fasistiset joukkiot jatkoivat kasvuaan ja aseistautumistaan. Mitä huominen tuokaan tullessaan?

Tietysti Ranskassa, kuten myös tietyissä muissa Euroopan maissa (Englanti, Hollanti, Sveitsi, Skandinavian maat) esiintyy vielä parlamentteja, vaaleja, demokraattisia vapauksia tai niiden jäänteitä. Mutta kaikissa näissä maissa luokkataistelu on kärjistymässä, kuten se tapahtui aikaisemmin Italiassa ja Saksassa. Se joka lohduttaa itseään fraasilla, “Ranska ei ole Saksa”, on toivoton. Kaikissa maissa vaikuttaa samat historialliset lait, kapitalismin rappion lait. Jos tuotanto-välineet pysyvät pienen kapitalistijoukon käsissä, täällä ei ole tietä ulos yhteiskuntajärjestyksestä. Se on tuomittu kulkemaan kriisistä kriisiin, puutteesta kurjuuteen, huonosta vielä huonompaan. Monissa maissa kapitalismin vanhuudenheikkous ja hajaantumistila on saanut ilmaisunsa toisistaan eroavin muodoin ja erilaisin rytmein. Mutta prosessin peruspiirteet ovat kaikkialla samoja. Porvaristo on johtamassa yhteiskuntansa täydelliseen vararikkoon. Se ei ole kykenevä takaamaan ihmisille sen enempää leipää kuin rauhaakaan. Tämä on juuri se syy miksi se ei enää pysty sietämään demokraattista järjestystä. Se on pakotettu murskaamaan työläiset fyysisellä väkivallalla. Työläisten ja talonpoikien tyytymättömyyttä ei kuitenkaan voi saada loppumaan pelkästään poliisin voimin. Lisäksi, on usein mahdotonta saada armeija marssimaan omaa kansaa vastaan. Se alkaa armeijan hajaantumisella, ja päättyy laajojen sotilasjoukkojen siirtymiseen kansan puolelle. Tästä syystä finanssikapitalismi on pakotettu muodostamaan erityisiä aseellisia joukkoja, harjoitettuna taistelemaan työläisiä vastaan, aivan kuten jotkin koiralaumat, jotka on koulutettu metsästykseen. Fasismin historiallinen tarkoitus on murskata työväenluokka, sen organisaatiot ja tukahduttaa sen poliittiset vapaudet, silloin kun kapitalistit tajuavat olevansa kykenemättömiä hallitsemaan ja alistamaan sitä demokraattisen koneiston avulla.

Fasistit löytävät ihmismateriaalinsa pää asiassa pikkuporvaristosta. Edellisen on täysin tuhonnut suurpääoma. Tästä sillä ei ole olemassa pääsyä ulos nykyisin vallitsevassa yhteiskuntajärjestelmässä, mutta se tunne mitään muutakaan. Sen tyytymättömyys, suuttumus ja epätoivoisuus ohjataan fasistien toimesta pois suurpääomasta, työläisiä vastaan. Voidaan ehkäpä sanoa että fasismi on toimenpide, jolla pikkuporvaristo asetetaan sen katkerimman vihollisen käytettäväksi. Tällä tavalla suurpääoma saattaa keskiluokat perikatoon, jonka jälkeen ostettujen fasististen kansankiihottajien avulla, lietsotaan epätoivoinen pikkuporvaristo työväestöä vastaan. Porvarillinen valta voidaan säilyttää vain tämänkaltaisilla, murhanhimoisilla menetelmillä. Kuinka pitkään? Siihen asti, jolloin proletaarinen vallankumous sen syöksee vallastaan.

PELKÄÄKÖ PIKKUPORVARISTO VALLANKUMOUSTA?

Parlamentaariset ääliöt, jotka pitävät itseään kansan asiantuntijoina, mielellään toistelevat: “Kenenkään ei pidä säikytellä keskiluokkia vallankumouksella. He eivät pidä äärimmäisyyksistä.” Tässä yleisessä muodossaan tämä väite on täydellisen väärä. Luonnollisesti pienomistaja pitää järjestystä parempana, niin kauan kuin liiketoiminta sujuu hyvin ja huomispäivä lupailee vielä parempaa menestystä.

Mutta kun tämä toivo on kadonnut, hän on helposti raivostuva ja valmis antautumaan kaikkein äärimmäisimpiinkin keinoihin. Muuten, miten hän olisi voinut syöstä demokraattisen valtion ja nostaa fasismin valtaan Italiassa ja Saksassa? Epätoivoinen pikkuporvari näkee fasismin ennen kaikkea taisteluvoimana suurpääomaa vastaan, ja uskoo – toisin kuin työväenluokan puolueet, jotka pyörittelevät vain pelkkiä sanoja – fasismin käyttävän voimaansa saadakseen aikaan lisää “oikeudenmukaisuutta”. Talonpoika ja käsityöläinen ovat omalla tavallaan realisteja. He ymmärtävät, ettei mitään tapahdu ilman voimankäyttöä.

On valhe, kolminkertainen valhe väittää että nykyinen pikkuporvaristo ei liity työväenluokan puolueisiin siksi, että se pelkäisi “äärimmäisiä keinoja”. Lähes päinvastoin. Alempi pikkuporvaristo syvissä riveissään näkee työväenluokan puolueet vain parlamentaarisena koneistona. He eivät usko niiden voimaan, kykyyn käydä taistelua, sen enempää kuin niiden nykyiseen valmiuteen johtaa taistelu päätökseen.

Ja jos näin on, maksaako vaivaa korvata kapitalistiset edustajat heidän parlamentaarisella vastineillaan vasemmistosta? Tässä on se miten puolittain pakkolunastettu, perikatoon joutunut yksityisomistaja järkeilee tai tuntee. Ilman ymmärtämystä talonpojan, käsityöläisen, palkollisen, pikkuvirkamiehen jne. psykologiasta, – psykologiasta joka nousee taloudellisesta kriisistä – on mahdotonta kehittää oikeaa politiikkaa. Pikkuporvaristo on taloudellisesti riippuvainen ja poliittisesti hajanainen (atomized – suom. huom.). Tästä syystä se ei voi toteuttaa itsenäistä politiikkaa. Se tarvitsee “johtajaa” joka valaa siihen luottamusta. Tämän yksilöllisen tai kollektiivisen johtajuuden, ts. merkkihenkilön tai puolueen, voi antaa sille vain jompikumpi perustavaa laatua olevista luokista – joko suurporvaristo tai proletariaatti. Fasismi yhdistää ja aseistaa hajanaiset massat. Ihmisjoukoista (Out of human dust – suom. huom.) se organisoi taisteluosastonsa. Se luo pikkuporvaristolle illuusion siitä, että se olisi riippumaton voima. Pikkuporvaristo alkaa kuvitella, että se todella komentaa valtiota. Ei ole ihmeellistä että nämä illuusiot ja kuvitelmat onnistuvat kääntämään sen päät.

Mutta pikkuporvaristo voi löytää johtajansa myös proletariaatista. Tämä on toteen näytetty Venäjällä ja osittain Espanjassa. Italiassa, Saksassa ja Itävallassa on tuntenut vetoa tähän suuntaan. Mutta työväenluokan puolueet eivät ole nousseet historiallisten tehtäviensä tasalle.

Saadakseen pikkuporvariston puolelleen, proletariaatin on voitettava sen luottamus. Ja tähän se tarvitsee luottamusta omista voimistaan.

Sillä täytyy olla selvä toimintaohjelma ja sen täytyy olla valmis taisteluun vallasta kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin. Karkaistuna vallankumouksellisen puolueen päättäväisellä ja säälimättömällä kamppailulla, proletariaatti kertoo talonpojille ja kaupunkien pikkuporvaristolle: “Olemme taistelemassa vallasta. Tässä on ohjelmamme. Olemme valmiita keskustelemaan kanssanne muutoksista tähän ohjelmaan. Tulemme käyttämään väkivaltaa ainoastaan suurpääomaa ja sen lakeijoita vastaan, mutta teidän uurastajien kanssa me haluamme solmia liiton, esitetyn ohjelman pohjalta” Talonpojat ymmärtävät tällaista puhetta. Heillä täytyy olla vain luottamus proletariaatin kyvykkyyteen kaapata valta.

Mutta tätä tarkoitusta varten yhteisrintama täytyy puhdistaa kaikesta kaksiselitteisyydestä, kaikesta epäröinnistä ja kaikista ontoista fraaseista. On välttämätöntä ymmärtää tilanne ja vakavasti saattaa se vallankumoukselliselle tielle.

TYÖVÄENMILIISI JA SEN VASTUSTAJAT

Kamppailua varten on välttämätön säästää ja vahvistaa taisteluvälineitä ja -keinoja – organisaatioita, lehdistöä, kokoontumisia jne. Fasismi (Ranskassa) uhkaa kaikkia näitä suoraan ja välittömästi. Se on vielä liian heikko suoraan taisteluun vallasta, mutta tarpeeksi vahva lyödäkseen alas työväenluokan organisaatioita vähä vähältä, kiihottamaan joukkioitaan hyökkäyksiin ja levittämään kauhua ja luottamuksen puutetta voimiaan kohtaan työväestön riveissä.

Fasismi löytää tiedostamattomia auttajiaan kaikista niistä jotka sanovat että “fyysinen kamppailu” on luvatonta tai toivotonta, ja jotka vaativat Doumerque’ta riisumaan fasistisen kaartinsa aseista. Mikään ei ole proletariaatille vaarallisempaa, erityisesti nykyisessä tilanteessa, kuin väärien toiveiden sokeroitu myrkky. Mikään ei kasvata fasistien röyhkeyttä niin paljon kuin “veltto pasifismi” osana työväen organisaatioita. Mikään ei tuhoa tehokkaammin keskiluokkien luottamusta työväenluokkaan, kuin sen viivyttely, passiivisuus ja taistelutahdon puute.

Le Populaire (Sosialistisen Puolueen sanomalehti) ja erityisesti l’Humanité (Kommunistisen Puolueen sanomalehti) kirjoittavat joka päivä: “Yhteisrintama on muuri fasismia vastaan”; “Yhteisrintama ei salli.”; “Fasistit eivät tule uskaltamaan.” jne. Nämä ovat fraaseja. On välttämättä sanottava reilusti työläisille, Sosialisteille ja Kommunisteille: Älkää antako tuudittaa itseänne taikauskoisten ja vastuuttomien lehtimiesten ja puhujien fraaseilla. Kysymys on meidän päistämme ja sosialismin tulevaisuudesta. Ei ole niin että me kieltäisimme yhteisrintaman tärkeyden. Me vaadimme sitä samalla kun molempien puolueiden johtajat ovat sitä vastaan. Yhteisrintama avaa useita mahdollisuuksia, mutta ei muuta. Itsessään yhteisrintama ei ratkaise mitään. Vain joukkojen taistelu ratkaisee. Yhteisrintama paljastaa arvonsa silloin kun Kommunistiset osastot tulevat Sosialististen osastojen avuksi, ja toisin päin, tilanteessa jossa fasistiset joukkiot hyökkäävät Le Populairea tai l’Humanitéa vastaan. Mutta tätä varten proletariaatin taisteluosastoja tulee kouluttaa, harjoittaa ja aseistaa. Ja jos ei ole olemassa puolustusorganisaatioita, ts. työväenmiliisiä, Le Populaire ja l’Humanite voivat siihen asti kirjoitella juuri niin monta artikkelia yhteisrintaman kaikkivaltiudesta kuin tahtovat, kunnes nämä kaksi lehteä löytävät itsensä puolustuskyvyttöminä ensimmäisten hyvin valmisteltujen fasististen hyökkäysten edessä.

Me ehdotamme tekemään kriittisen arvion “argumenteista” ja “teorioista” työväenmiliisin vastustajilla, joita on sankoin joukoin ja vaikutusvaltaisissa asemissa molemmissa työväenluokan puolueissa.

“Me tarvitsemme massojen itsepuolustusta, emme miliisiä”, meille on usein kerrottu. Mutta mitä on tämä “massojen itsepuolustus” ilman taisteluorganisaatioita, ilman erikoistunutta kaaderistoa, ilman aseita? Luovuttaessaan puolustuksen fasismia vastaan, organisoimattomat ja valmistautumattomat massat jättävät itsensä tilaan, jossa esittäisivät rooliaan verrattomasti huonommin kuin Pontius Pilatus omaansa. Miliisin roolin kieltäminen on etujoukon roolin kieltämistä. Miksi sitten on puolue? Ilman joukkojen tukea, miliisi ei ole mitään. Mutta ilman organisoituja taisteluosastoja, kaikkein sankarillisimmatkin massat tulevat pala palalta fasistijoukkojen murskaamiksi. On hälynpölyä asettaa miliisi ja itsepuolustus vastakkain. Miliisi on itsepuolustuksen elin.

“Ryhtyminen organisoimaan miliisiä”, sanovat jotkut vastustajat, tosin ainakin vakavissaan ja rehellisesti, “on ryhtymistä avoimeen provokaatioon”. Tämä ei ole argumentti, vaan solvaus. Välttämättömyys puolustaa työväenorganisaatioita nousee koko tilanteesta, miten kukaan voi olla ryhtymättä luomaan miliisiä? Ehkäpä he tarkoittavat että miliisin kokoon paneminen “provosoi” fasistisia hyökkäyksiä ja hallituksen sortotoimia? Tässä tapauksessa tämä on täysin taantumuksellinen argumentti. Liberalismi on aina sanonut työläisille että heidän luokkataistelunsa “provosoi” taantumusta.

Reformistit toistelivat tätä syytöstä Marxisteja vastaan, Menshevikit Bolshevikkeja vastaan. Nämä syytökset alentavat itseään, lopullisessa analyysissään ja syvämietteisessä ajatuksessaan siitä, että mikäli sorretut eivät pane vastaan, sortajatkaan eivät ole pakotettuja lyömään heitä. Tämä on Tolstoin ja Gandhin filosofiaa, muttei ikinä Marxin tai Leninin. Jos l’Humanite jatkossa haluaa kehittää doktriiniaan “vastarinnattomuudesta väkivaltaista pahuutta vastaan”, sen pitäisi ottaa symbolikseen, ei sirppiä ja vasaraa, Lokakuun vallankumouksen tunnuskuvaa, vaan hurskas vuohi joka elätti Gandhia maidollaan.

“Työväen aseistaminen on otollista ainoastaan vallankumouksellisessa tilanteessa, mitä ei vielä ole olemassa.” Tämä syvällinen argumentti tarkoittaa että työläisten täytyy antaa teurastaa itseään siihen asti kunnes tilanne on vallankumouksellinen. Ne jotka eilispäivänä saarnasivat “kolmannesta periodista” (30), eivät halua nähdä mitä heidän silmiensä edessä tapahtuu. Kysymys aseista on noussut eteen vain siksi että, “rauhallinen”, “normaali” “demokraattinen” tilanne on väistynyt syrjään myrskyisän, kriittisen ja epävakaan tilanteen tieltä, mikä voi yhtä hyvin muuttua itsessään niin vallankumoukselliseksi kuin vastavallankumoukselliseksikin tilanteeksi.

Vaihtoehto riippuu ennen kaikkea siitä antavatko edistykselliset työläiset rankaisematta hyökätä itseään vastaan kärsien vähä-vähältä tappioita, vai vastaavatko he jokaiseen iskuun kahdella omalla iskulla, nostattaen sorrettujen rohkeutta ja yhdistäen heidät lippunsa ympärille. Vallankumouksellinen tilanne ei tipu taivaasta. Se ottaa muotonsa vallankumouksellisen luokan ja sen puolueen aktiivisessa myötävaikutuksessa.

Ranskan Stalinistit väittävät nyt, että miliisi ei kyennyt toimimaan suojana Saksan proletariaatille sen häviössä. Vain eilispäivänä he täydellisesti kiistivät kaikki tappiot Saksassa ja vakuuttivat että Saksan Stalinistien politiikka oli oikeaa alusta loppuun asti. Tänään he näkevät kaiken pahan alkuna ja juurena Saksan työläisten miliisin (Rote Front) (31). Yhdestä virheestä he sortuvat sille täysin vastakkaiseen, joskaan ei yhtään vähemmän hirviömäiseen virheeseen. Miliisi ei itsessään aseta kysymystä. Oikea politiikka on välttämätöntä. Samalla Saksan Stalinismin politiikka (”Sosiaalifasismi on päävihollinen”, ammattiliittojen hajaannus, flirttailu nationalismin kanssa, putchismi (*) on kuolettavalla tavalla johtanut proletariaatin etujoukon eristämiseen ja haaksirikkoon. Kerta kaikkiaan arvottomalla strategialla, mikään miliisi ei voi pelastaa tilannetta.

On hölynpölyä väittää että itse miliisiorganisaatio johtaa seikkailuihin, provosoi vastustajaa, korvaa poliittisen taistelun fyysisellä taistelulla, jne. Näissä fraaseissa ei ole mitään muuta kuin poliittista pelkuruutta.

Miliisi, etujoukon vahvimpana organisaationa on tosiasiassa varmin turva niin seikkailuja, yksilöllistä terrorismia kuin spontaaneja verisiä välikohtauksiakin vastaan.

Miliisi on samalla ainoa vakava keino vähentää sisällissodan vaara minimiinsä, jota fasismi tyrkyttää proletariaatille. Antaa työläisten, riippumatta “vallankumouksellisen tilanteen” puuttumisesta, kurittaa “isältä pojalle” (papa’s son – suom. huom.) -patriootteja omilla keinoillaan, jolloin uusien fasistijoukkioiden rekrytointi muodostuu verrattomasti vaikeammaksi.

Mutta tässä strategit, takertuneena omaan ajatuksenjuoksuunsa, nostavat meitä vastaan vieläkin ällistyttävämpiä argumentteja. Lainatkaamme tekstiä: ” Jos vastaamme fasistien revolverin laukaisuihin, toisilla revolverin laukauksilla”, kirjoittaa l’Humanite Lokakuun 23. (1934), “unohdamme näköpiiristämme sen tosiasian että fasismi on kapitalistisen järjestelmän tuote ja taistellessamme sitä vastaan, koko järjestelmä on se jonka kohtaamme.” On vaikeaa kasata muutamaan riviin suurempaa sekaannusta ja enempää virheitä. On mahdotonta puolustaa järjestelmää itseään fasisteja vastaan, koska he ovat – “kapitalistisen järjestelmän tuote”. Tämä tarkoittaa että meidän tulee luopua koko taistelusta, sillä nykyajan sosiaaliset epäkohdat ovat myös “kapitalistisen järjestelmän tuotteita”.

Kun fasistit murhaavat vallankumouksellisen tai polttavat työväen sanomalehden rakennuksen, huokaisevat työläiset filosofisesti: “Voih! Murhat ja tuhopoltot ovat kapitalistisen järjestelmän tuotteita”, ja menevät kotiinsa levollisella omatunnolla. Fatalistinen lamaannus korvikkeena Marxin militantille teorialle, hyödyttää ainoastaan luokkavihollista. Pikku porvariston perikato on, tietysti, kapitalismin tuote. Fasistijoukkioiden kasvu on, niin ikään, tuote pikkuporvariston perikadosta. Mutta toisaalta, työväenluokan kasvava kurjuus ja kapinointi on myös kapitalismin tuote, ja miliisi vuorostaan, kärjistyneen luokkataistelun tuote. Miksi sitten l’Humanitén “Marxisteille” fasistijoukkiot ovat oikeutettuja kapitalismin tuotteita ja työväenmiliisi laiton tuote – Trotskilaistenko? On mahdotonta löytää tästä sen enempää päätä kuin häntääkään.

“Meidän täytyy selvitä koko järjestelmästä”, meille on kerrottu. Miten? Ihmisyksilöiden päiden ylitsekö? Fasistit eri maissa ovat aloittaneet revolvereineen ja lopulta tuhonneet koko “järjestelmän” työväenorganisaatioita. Kuinka muuten voi pysäyttää vihollisen aseellisen hyökkäyksen, jos ei muulla kuin järjestetyllä aseellisella puolustuksella, ja vuorollamme, saavuttaen menestystä hyökkäyksessä?

L’Humanité myöntää puolustuksen sanoissaan, mutta vain “massojen itsepuolustuksen” muodossa. Miliisi on vahingollinen, nähkääs, erottaessaan taisteluosastot massoista. Mutta miksi täällä sitten on itsenäisiä aseistettuja osastoja fasistien keskuudessa, joita ei ole eristetty taantumuksellisista massoista, mutta joita päinvastoin rohkaistaan ja joiden rohkeutta nostatetaan hyvin organisoituihin hyökkäyksiin, juuri noiden massojen taholta. Vai onko proletariaatti kenties ala-arvoisempaa taistelunhaluisuudessaan kuin luokaton pikkuporvaristo?

Toivottomasti takellellen, l’Humanité lopulta ryhtyy epäröimään: näyttää siltä, että massojen itsepuolustus edellyttää erityisten “itsepuolustusryhmien” organisoimista. Hylätyn miliisin tilalle esitetään erityisiä ryhmiä ja osastoja. Näyttäisi ensisilmäyksellä siltä, että eroa on vain nimessä. Varmaa on, ettei l’Humanitén ehdottama nimi merkitse mitään. Voidaan puhua “massojen itsepuolustuksesta”, mutta on mahdotonta puhua “itsepuolustusryhmistä”, ellei ryhmien tarkoitus ole puolustaa itseään, työläisten organisaatioiden sijasta. Kuitenkaan tässä ei tietysti ole kysymys nimestä. “Itsepuolustusryhmien” l’Humanitén mukaan, täytyy luopua aseiden käytöstä, ollakseen sortumatta “putschismiin.” Nämä viisaat käsittelevät työväenluokkaa kuin pienokaista, jota täytyy estää pitämästä käsissään teräasetta (razor – suom. huom.) Kaikenlisäksi teräaseet, kuten tiedämme, ovat Camelots du Roi’n (32) monopoli, joka on laillinen “kapitalismin tuote”, ja jotka teräaseiden avulla ovat syösseet vallasta demokraattisen “järjestelmän”. Joka tapauksessa, kuinka nämä “itsepuolustusjoukot” aikovat puolustaa itseään fasistien revolvereita vastaan? “Ideologisesti”, tietysti. Toisin sanoen, he voivat ainoastaan piilottaa itsensä. Koska heillä ei ole käsissään sitä mitä he tarvitsisivat, heidän täytyy etsiä “itsepuolustuksensa” omilla jaloillaan. Ja fasistit tulevat sillä välin hävittämään rangaistuksetta työväenjärjestöjä. Mutta jos proletariaatti kärsii hirvittävän tappion, se ei tule missään määrin olemaan syyllinen “putschismiin”. Petollinen lörpöttely, mahtailu “bolshevismin” lipun alla, herättää ainoastaan inhoa ja vastenmielisyyttä.

“Kolmannen periodin” iloisissa muistoissa, kun l’Humanitén strategeja vaivasi barrikadi-delirium, “valloittivat” katuja päivittäin ja leimasivat “sosiaalifasisteiksi” jokaisen, joka ei jakanut heidän ylellisyyttään, me ennustimme: “Oikealla hetkellä nämä herrasmiehet polttavat näppinsä, heistä tulee silloin pahimpia opportunisteja.” Ennustus on nyt tullut täydellisesti vahvistetuksi todeksi. Aikana jolloin Sosialistisen Puolueen sisällä kasvoi ja voimistui miliisille suosiollinen liike, niin kutsutun Kommunistisen Puolueen johtajat tarttuivat letkuun viilentääkseen edistyksellisimpien työläisten halua organisoida keskuudestaan taisteluosastoja. Voiko kukaan kuvitella demoralisoivampaa ja tuomittavampaa aikaansaannosta kuin tämä?

Sosialistisen Puolueen riveistä kuultiin aina joskus tällainen huomautus: “Miliisi tulee muodostaa, mutta ei ole tarvetta siitä huudella.” Voi vain onnitella tovereita, jotka haluavat suojata asian käytännöllistä puolta tiedonhaluisilta silmiltä ja korvilta. Mutta olisi aivan liian naivia kuvitella, että miliisi voitaisiin muodostaa näkymättömästi ja salaisesti, neljän seinän sisällä. Me tarvitsemme kymmeniä ja myöhemmin satojatuhansia taistelijoita. He tulevat ainoastaan, jos miljoonat mies- ja naistyöläiset, ja heidän jälkeensä talonpojat, ymmärtävät miliisin välttämättömyyden ja luovat vapaaehtoisten ympärille hehkuvan sympatian ilmapiirin ja aktiivin kannatuksen. Salauksesta huolehtiminen voi ja sen tulee verhota ainoastaan asian teknistä puolta. Poliittisen kampanjaa tulee avoimesti kehitellä, kokoontumisissa, tehtaissa, kaduilla ja julkisilla alueilla, toreilla.

Miliisin peruskaaderiston täytyy olla tehdastyöläisistä, heidän työpaikkojensa mukaan kokoonpantuna, toisensa tuntiessaan ja kykenevinä puolustamaan taisteluosastojaan vihollisen asiamiesten provokaatioita vastaan paljon helpommin ja varmemmin, kuin suurin osa ylennetystä byrokraateista. Salaliittolaismaiset esikunnat, ilman avointa joukkojen mobilisaatiota, jäävät vaaran hetkellä voimattomina riippumaan ilmaan. Kaikkien työväenluokkaisten organisaatioiden on innolla ryhdyttävä työhön. Käsi kädessä, heidän on mobilisoitava joukot. Kansanmiliisin menestyminen tulee vasta silloin täysin varmaksi.

“Mutta mistä työläiset meinaavat hankkia aseita?”, huomauttavat vakavamieliset “realistit” – sanokaamme, pelästyneet filistealaiset – “vihollisella on kivääreitä, tykkejä, tankkeja, kaasua ja lentokoneita. Työläisillä on muutama sata revolveria ja taskuveistä.”

Tässä huomautukseen kaikki on kerätty työläisten pelotteluksi. Toisaalta, viisaamme samaistavat fasistien aseet valtion aseistukseen. Toisaalta, he kääntyvät valtion puoleen ja vaativat että sen täytyy riisua fasistit aseista. Ainutlaatuista logiikkaa! Tosiasiassa heidän lähtökohtansa on väärä molemmissa tapauksissa. Ranskassa fasistit ovat vielä kaukana valtion kontrolloimisesta. Helmikuun 6. päivänä ryhtyivät aseelliseen konfliktiin valtion poliisin kanssa. Tämä on syy miksi on valheellista puhua tykeistä ja tankeista, kun kysymys on välittömästä aseellisesta taistelusta fasisteja vastaan. Fasistit, tietysti, ovat rikkaampia kuin me. Heidän on helpompi ostaa aseita. Mutta työläiset ovat lukumääräisempiä, päättäväisempiä ja paljon uhrautuvaisempia, silloin kun heillä on tietoisuus horjumattomasta vallankumouksellisesta johdosta.

Muiden lähteiden lisäksi, työläiset voivat aseistaa itseään fasistien kustannuksella, riisumalla heitä systemaattisesti aseista.

Tämä nyt on yksi kaikkein vakavimmista fasismin vastaisen taistelun muodoista. Kun työläisten arsenaali alkaa kasaantua fasistien asevarikoiden kustannuksella, pankit ja trustit tulevat varovaisemmaksi heidän murhanhimoisten vartijoidensa aseistamisessa. Voi tässä tapauksessa olla jopa mahdollista, – mutta ainoastaan tässä tapauksessa - että pelästyneet vallanpitäjät alkaisivat todella ehkäistä fasistien aseistamista, tarkoituksenaan estää tarjoamasta työläisille lisää lähteitä aseistautumiseensa. Olemme tienneet jo pitkään sen, että ainoastaan kumouksellinen taktiikka synnyttää, sivutuotteenaan “reformeja” tai myönnytyksiä hallitukselta.

Mutta kuinka fasistit riisutaan aseista? Luonnollisesti, sitä on mahdoton tehdä pelkästään sanomalehtiartikkeleilla. Taisteluosastot täytyy luoda. Tiedustelupalvelu täytyy perustaa. Tuhannet tiedonantajat ja ystävälliset auttajat tulevat vapaaehtoisesti mukaan joka puolelta, kun he tajuavat että me olemme vakavasti ottaneet tehtäväksemme toimia tilanteessa. Tämä edellyttää tahtoa proletaariseen toimintaan.

Mutta fasistien aseet eivät tietystikään ole ainoa lähde aseille. Ranskassa on enemmän kuin miljoona järjestäytynyttä työläistä. Yleisesti puhuen, tämä luku on pieni. Mutta se on täysin riittävä luodakseen alun työväen miliisiorganisaatiolle. Jos puolueet ja liitot aseistavat edes kymmenennen osan jäsenistään, tämä olisi jo 100,000 miehen voima. Ei ole minkäänlaista epäilystä, etteikö tämä luku vielä tulisi nousemaan pitkälle tämän yli, vapaaehtoisten liittyessä siihen huomispäivänä “yhteisrintamaan”, työväenmiliisiä kohtaan tuntemansa vetovoiman johdosta. Puolueiden ja liittojen myötäavustuksella, keräyksillä ja vapaaehtoisilla avustuksilla, voidaan kuukauden tai kahden sisällä tehdä mahdolliseksi varmistaa aseistus 100,000-200,000 työväenluokan taistelijalle. Fasistien meuhkaava lauma piilottaisi välittömästi hännän koipien väliin. Koko näkökulma tapahtumien kulkuun tulisi verrattomasti suotuisammaksi.

Vetoaminen aseiden puutteeseen tai muihin objektiivisiin perusteisiin, sen selittämiseksi miksi mitään yrityksiä ei ole nyt tehty miliisin perustamiseksi, on itsensä ja muiden huijaamista. Pääasiallisen esteen – joku voisi sanoa että ainoan esteen – alkujuuret löytyvät työväen järjestöjen johtajien konservatiivisesta ja passiivisesta luonteenlaadusta. Skeptikot, jotka ovat johtajina, eivät usko proletariaatin voimaan. He laittavat toivonsa kaiken sorttisiin ihmeisiin ylhäältä, sen sijaan että antaisivat purkautumiskanavan alhaalla sykkivälle kumoukselliselle energialle. Sosialististen työläisten täytyy välittömästi pakottaa johtajansa olemaan välttelemättä työläismiliisin perustamista tai muuten siirtymään syrjään, antaen tietä nuoremmille, reippaammille voimille.

Lakkoa ilman agitaatiota ja propagandaa on mahdoton kuvitella. Mahdotonta on kuvitella myöskään lakkoa ilman lakkovartioita, jotka milloin voivat, käyttävät suostuttelua, mutta milloin ovat siihen pakotettuja, käyttävät voimaa. Lakko on kaikkein perustavanlaatuisin luokkataistelun muoto, jossa aina yhdistyy vaihtelevissa suhteissa “ideologiset” menetelmät, fyysisiin menetelmiin. Taistelu fasismia vastaan on pohjimmiltaan poliittista taistelua, joka tarvitsee miliisiä, aivan kuten lakko tarvitsee lakkovartiota. Perustaltaan lakkovartio on työläismiliisin alkio. Se joka kieltää “fyysisen” kamppailun, sen täytyy kieltää kaikki kamppailu, sielu kun ei elä ilman ruumista.

Seuraten suuren sotateoreetikon Clausewitzin fraasia, sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Tämä määritelmä pätee täysin myös sisällissotaan. Fyysinen taistelu on ainoastaan poliittista taistelua “toisin keinoin”. On luvatonta asettaa yhtä toista vastaan, koska on mahdotonta ehkäistä poliittista taistelua sen muuttaessa itsessään muotoaan fyysiseksi taisteluksi, sisäisellä välttämättömyydellään.

Vallankumouksellisen puolueen velvollisuus on nähdä edeltä käsin ajankohta, jossa tapahtuu peruuttamaton muodonmuutos poliittisessa taistelussa, avoimeksi aseelliseksi konfliktiksi, ja kaikilla voimillaan valmistella tätä hetkeä, aivan kuten hallitsevat luokatkin sitä valmistelevat.

Miliisiosastot puolustautumisessa fasismia vastaan ovat ensimmäinen askel tiellä proletariaatin aseistamiseksi, ei viimeinen. Meidän iskulauseemme on:

- Aseistakaamme proletariaatti ja vallankumouksellinen talonpoikaisto!

Työväenmiliisin täytyy viimeisessä analyysissämme sulkea piiriinsä kaikki työnraatajat. Tämän ohjelman toteuttaminen täydellisesti tulee olemaan mahdollista ainoastaan työläisvaltiossa, jonka käsien kautta toimivat tuotantovälineet ja niin muodon myös kaikki tuhoamisvälineet, ts. kaikki aseet ja tehtaat ovat niiden käsissä, jotka ovat ne tuottaneetkin.

Kuitenkin, on mahdotonta saavuttaa työläisvaltio tyhjin käsin. Vain poliittiset invalidit kuten Renaudel (33) voivat puhua rauhanomaisesta, perustuslaillisesta tiestä sosialismiin. Perustuslaillinen tie on katkaistu fasistijoukkojen taisteluhaudoilla. Edessämme ei ole vähäinen määrä taisteluhautoja. Porvaristo ei tule epäröimään turvautumisessa tusinaan vallankaappaukseen (coup d’etat – suom. huom.), poliisin ja armeijan avustuksella, estääkseen proletariaattia tulemasta valtaan.

Sosialistinen työläisvaltio voidaan synnyttää vain voittoisalla vallankumouksella.

Jokaista vallankumousta on ennalta valmisteltu taloudellisissa ja poliittisissa tapahtumissa, mutta aina ne on ratkaistu avoimissa konflikteissa, keskenään vihamielisten luokkien välillä. Vallankumouksellinen voitto on mahdollinen ainoastaan pitkän poliittisen agitaation, pitkällisen koulutuksen ja joukkojen organisoinnin tuloksena.

Mutta aseellinen konflikti valmistelee itseään pitkälti edetessään. Edistyksellisempien työläisten täytyy tietää, että he joutuvat taistelemaan ja voittamaan kuolemankamppailussa. Heidän täytyy tarttua aseisiin, taatakseen vapautuksensa.

NÄKYMÄ YHDYSVALTOIHIN

Yhdysvaltojen työväenluokan takapajuisuus on suhteellinen käsitys (34). Monissa tärkeissä suhteissa, se on maailman edistyksellisin luokka, teknisesti ja elintasoltaan.

Amerikkalaiset työläiset ovat hyvin taistelunhaluisia – kuten olemme nähneet lakkojen aikana. Heillä on ollut kaikkein kapinoivimmat lakot koko maailmassa. Mitä Amerikan työläisiltä puuttuu, on kyky yleistyksiin ja analyysiin, luokka-asemaansa yhteiskunnassa kokonaisuutena. Tällä yhteiskunnallisen ajattelun puutteella on alkuperänsä maan koko historiassa.

Fasismista. Kaikissa maissa joissa fasismista on tullut voittoisa, meidän täytyy, ennen sen kasvua ja voittoa, löytää joukkojen radikalisoitumisen aalto – työläisten, köyhempien talonpoikien ja farmareiden ja pikkuporvarillisen luokan. Italiassa, sodan jälkeen ja ennen vuotta 1922, meillä oli valtaviin mittoihin paisunut vallankumouksellinen aalto; valtio oli halvaantunut, poliisia ei ollut olemassa, ammattiliitot pystyivät tekemään mitä halusivat – mutta ei ollut puoluetta, joka olisi kyennyt ottamaan vallan. Vastavaikutuksena syntyi fasismi.

Saksassa samoin. Meillä oli vallankumouksellinen tilanne vuonna 1918; porvariluokka ei edes kysynyt osallistumismahdollisuudestaan valtaan. Sosialidemokraatit halvautuivat vallankumouksesta. Sitten työläiset yrittivät uudelleen vuosina 1922-23-24. Tämä oli Kommunistisen puolueen vararikon aikaa – kaiken tämä olemme läpikäyneet jo aiemmin. tämän jälkeen vuosina 1929-30-31 Saksan työläiset aloittivat uuden vallankumouksellisen aallon. Silloin kommunisteilla ja ammattiyhdistyksillä oli suunnattomasti valtaa, mutta sitten tuli kuuluisa sosiaalifasistinen politiikka (osana Stalinistista liikettä), politiikka joka oli sepitetty halvauttamaan työväenluokka. Vain näiden kolmen valtavaa aaltoa tekivät fasismista suuren liikkeen. Ei ole olemassa poikkeuksia tästä säännöstä – fasismi syntyy ainoastaan kun työväenluokka osoittaa täydellistä kyvyttömyyttä ottaa yhteiskunnan kohtalo omiin käsiinsä.

Yhdysvalloissa tulet näkemään saman asian. Siellä on jo fasistisia elementtejä, ja niillä on tietysti esimerkkinsä Italiassa ja Saksassa. He tulevat, näin ollen, työskentelemään nopeammalla tempolla. Mutta sinulla on myös esimerkkejä muistakin maista. Seuraava historiallinen aalto Yhdysvalloissa tulee olemaan massojen radikalisoitumisen aalto, ei fasismin. Tietysti sota voi pidättää radikalisoitumista jonkin aikaa, mutta se siten antaa radikalisoitumiselle paljon valtavamman tempon ja muutoksen nopeuden.

Meidän ei tule liittää sotadiktatuuria (war dictatorship – suom.huom.) – sotilaskoneiston, esikuntaupseereiden, finanssipääoman diktatuuria – fasistisen diktatuuriin. Jälkimmäinen välttämättä edellyttää sitä, että ensin tunnetaan epätoivoa suurten ihmisjoukkojen keskuudessa. Kun vallankumoukselliset puolueet pettävät heidät, kun työläisten etujoukko osoittaa kyvyttömyytensä johtaa sen voittoon – silloin farmarit, pikkukauppiaat, työttömät, sotilaat jne. tulevat kykeneviksi kannattamaan fasistista liikettä, mutta vain silloin.

Sotilasdiktatuuri (military dictatorship – suom.huom.) on puhtaasti byrokraattinen instituutio, sotilaallisella koneistolla vahvistettu ja se perustuu ihmisten ajatusten sekoittamiseen ja heidän alistamiseensa siihen. Jonkin ajan kuluttua heidän tuntemuksensa voi muuttua ja heistä voi tulla diktatuuria vastaan kapinoivia.

RAKENTAKAA VALLANKUMOUKSELLINEN PUOLUE!

Kaikissa poliittisissa keskusteluissa kysymys nousee poikkeuksetta esille: Olemmeko onnistuneet vahvan puolueen luomisessa, sitä hetkeä varten jolloin tulee kriisi (35)? Voivatko fasistit olla ennakoimatta meitä? Onko fasistinen vaihe kehityksessä välttämätön? Fasismin menestymin saa ihmiset helposti menettämään kaikki näkymänsä, johdattaen heidät unohtamaan todelliset olosuhteet, jotka ovat tehneet fasismin voimistumisen ja voiton mahdollisiksi. Tällä hetkellä selvä ymmärtämys näistä olosuhteista on erityisen tärkeää Yhdysvaltojen työläisille. Voimme muotoilla siitä historiallisen lain: fasismi on kyennyt voittoihin vain niissä maissa, joissa konservatiiviset työväenpuolueet ovat ehkäisseet proletariaattia hyödyntämästä vallankumouksellista tilannetta ja vallan anastamista. Saksassa on ilmennyt kaksi vallankumouksellista tilannetta: 1918-1919 ja 1923-1924. Jopa vuonna 1929 suora kamppailu vallasta oli proletariaatille yhä mahdollista. Kaikissa näissä kolmessa tapauksessa sosialidemokratia ja Komintern (stalinistit) rikollisesti ja häijysti katkaisivat valtaan pääsyn, asettaen yhteiskunnan näin umpukujaan. Ainoastaan näissä olosuhteissa ja tässä tilanteessa fasismin myrskyisä nousu ja sen vallan saavuttaminen osoittautui mahdolliseksi.

Sikäli kun proletariaatti osoittautui kykenemättömäksi, tänä aikana, valloittamaan valtaa, imperialismi aloitti taloudellisen elämän säätelyn omilla menetelmillään; valtaan noussut fasistipuolue on poliittinen mekanismi. Tuotantovoimat ovat sovittamattomassa ristiriidassa, eivät ainoastaan yksityisomaisuuden kanssa, vaan myös kansallisvaltion rajojen kanssa. Imperialismi ilmaisee mielipiteensä tästä ristiriidasta. Imperialistinen kapitalismi etsii ratkaisua tähän ristiriitaan aluelaajennusten kautta, valtaamalla uusia alueita, jne. Totalitaarinen valtio, alistaen kaikki sen puolet, niin taloudelliset uin poliittiset, kulttuurielämästä finanssikapitalismiin, instrumenteiksi supernationalistisen, imperiumin luomiseksi, mannerten ja koko maailman hallitsemiseksi.

Kaikkia näitä fasismin ominaisuuksia olemme analysoineet, jokaista erikseen ja kaikkia yhdessä omassa kokonaisuudessaan, laajalti siihen mitä se alkaa ilmentävää tai tuomaan etualalle.

Molemmat teoreettiset analyysit, yhtä hyvin kuin viimeisen neljännesvuosisadan rikas historiallinen kokemus on näyttänyt toteen samalla voimalla sen, että fasismi on joka kerta ollut erityisen poliittisen syklin viimeinen lenkki, koostuen seuraavista: kapitalistisen yhteiskunnan syvin kriisi; työväenluokan radikalisoitumisen kasvu; kasvava sympatia työväenluokkaa kohtaan ja muutoksen kaipuu osassa maalais- ja kaupunkilaispikkuporvaristoa; suurporvariston äärimmäinen epäjärjestys; se luovii peloissaan ja petturimaisesti, tarkoituksenaan välttää vallankumouksellinen huipentuma; proletariaatin uupumustila; kasvava välinpitämättömyys ja sekasorto; vaikeutunut yhteiskunnallinen kriisi; pikkuporvariston epätoivo; sen alttius uskoa ihmeisiin ja valmius turvautua väkivaltaisiin keinoihin; kasvava vihamielisyys proletariaattia kohtaan, joka on pettänyt sen odotukset. Nämä ovat edellytyksiä fasistipuolueen nopeaan muodostumiseen ja sen voittoon.

On melko itsestään selvää, että työväenluokan radikalisoituminen Yhdysvalloissa on läpikäynyt vain sen ensimmäiset vaiheet, ja melkein yksinomaan ammattiyhdistysliikkeen piirissä (CIO) (36). Ajanjakso ennen sotaa ja sitten sota itse, voivat väliaikaisesti keskeyttää tämän radikalisoitumisprosessin, erityisesti jos merkittävät määrät työläisiä on sulautettu sotateollisuuteen. Mutta tämä radikalisoitumisprosessin keskeytyminen ei voi olla pitkäkestoista. Radikalisoitumisen toinen vaihe oletettavasti saa paljon terävämmän ilmenemismuodon. Ongelma itsenäisen työväenpuolueen perustamisessa nousee päiväjärjestykseen. Meidän siirtymävaatimuksemme tulevat saamaan suuren suosion. Toisaalta fasistit ja taantumukselliset tendenssit tulevat vetäytymään taka-alalle, oletettavasti puolustus asemiin, odottamaan suotuisampaa hetkeä. Tämä on lähimpien aikojen näköala. Mikään puuha ei ole enemmän arvotonta, kuin spekulointi siitä onnistummeko vai emmekö onnistu voimakkaan vallankumouksellisen johto-puolueen luomisessa. Edessä ovat suotuisat näkymät, antaen kaiken oikeutuksen vallankumoukselliselle aktivismille. On välttämätöntä hyödyntää avautuvat mahdollisuudet ja rakentaa vallankumouksellinen puolue.

Viitteet

1. Poimittu marraskuun 15. päivänä, 1931 päivätystä kirjeestä toverille; painettu Militant -lehdessä tammikuun 16. vuonna 1932. Koko kirje luettavissa teoksessa: Writings of Leon Trotsky: Supplement, 1929-33 (New York: Pathfinder, 1979), sivut 99-100

2. Komintern tai Kommunistinen Internationaali, oli vuonna 1919 perustettu kommunistisen liikkeen maailmanorganisaatio, vallankumoukselliseksi vaihtoehdoksi luokkasovinnolliselle Sosialistiselle (Toiselle) Internationaalille. Kuitenkin 1920-luvun puolivälissä se joutui Neuvostoliiton pikkuporvarillisen hallitsevan kastin dominoimaksi, alistaen maailman työväenluokan edut omien etuoikeuksiensa puolustamiselle

3. Kirjoituksesta “What Next? Vital Questions for The German Proletariat”, tammikuu 27. pv. 1932. Koko artikkeli löytyy: Leon Trotsky, The Struggle Against Fascism in Germany (New York: Pathfinder, 1971), sivut 142-257

4. Fasistien väkivaltainen kampanja alkoi Bolognasta, marraskuun 21. vuonna 1920. Kun kunnallisvaaleissa voittoisat sosialidemokraattiset valtuutetut tulivat kaupungintalolle tapaamaan pormestaria, fasistit tulittivat heitä. Kymmenen ihmistä sai surmansa ja sata haavoittui. Fasistit jatkoivat “rankaisuretkikunnallaan” ympäröivälle maaseudulle. Suurmaanomistajat huolsivat ja täydensivät ajoneuvoilla liikkuvia Mustapaitojen “toimintaosastoja” (action squadrons – suom. huom.), heidän tehdessään yllätyshyökkäyksiä kyliin, hakaten ja tappaen talonpoikia ja työväenjärjestöjen johtajia, hajottaen työväen- ja talonpoikaisjärjestöjen toimitiloja ja terrorisoiden kansaa

5. Versailles’n rauhansopimus määrättiin Saksalle ensimmäisen maailman sodan lopussa. Sen eniten vihaa herättänyt kohta oli päättymätön velvoite maksaa “sotakorvauksia” Liittoutuneille, aiheutuneista menetyksistä ja tappioista. Kriisi puhkesi kapitalistisen maailman poikki pyyhkäisseessä taloudellisen lamakauden aikana, sen jälkeen kun Wall Street romahti vuonna 1929

6. Kenttämarsalkka Paul von Hindenburg (1847-1934) oli Junkkerikenraali joka sai mainetta ensimmäisessä maailman sodassa ja myöhemmin hänestä tuli Weimarin Tasavallan Presidentti. Vuonna 1932 sosialidemokraatit tukivat hänen uudelleenvalintaansa, natseja “pienempänä pahana”. Hän nimitti Hitlerin kansleriksi tammikuussa 1933

7. Filippo Turati (1857-1932) oli Italian Sosialistisen Puolueen johtava reformistiteoreetikko

8. Antonio Gramsci (1891-1937) oli Italian Kommunistisen Puolueen perustaja. Mussolini vangitsi hänet 1926, hän kuoli vankilassa yksitoista vuotta myöhemmin. (Itse asiassa hänet vapautettiin kansainvälisen painostuksen ja terveydentilansa takia, mutta hän ehti olla vapaana ainoastaan viikon ennen kuolemaansa sairaalassa – suom. huom.)

9. Dmitri Manuilsky (1883-1959) toimi Kominternin sihteerinä vuosina 1928-1943

10. Ercoli oli Palmiro Togliattin (1893-1964) nimimerkki Kominternin julkaisuissa. Hän johti Italian Kommunistista Puoluetta Gramscin vangitsemisen jälkeen

11. Kirjoituksesta “The Turn in the Communist International and the German Situation”, Syyskuun 26. vuodelta 1930. Koko artikkeli teoksessa: Struggle against Fascism, sivut 55-74

12. Youngin suunnitelma (Young Plan – suom. huom.) oli suunnattu “helpottamaan” Saksan sotakorvausten suorittamista, ensimmäisen maailmansodan voittajille. Se sai nimensä amerikkalaiselta suurliikemieheltä, Owen D. Youngilta, joka oli Saksan sotakorvausohjelman pääasiamiehenä 1920-luvulla. Kesällä 1929 hän toimi puheenjohtajana konferenssissa, joka hyväksyi hänen suunnitelmansa

13. Pravda oli Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen sanomalehti

14. Gregory Y. Zinoviev (1883-1936), Kominternin puheenjohtaja vuosina 1919-1926, liittyi blokkiin yhdessä Josef Stalinin ja Lev Kamenevin kanssa, seurattuaan V. I. Leninin lopullista sairastumista alkuvuonna 1923 ja hänen kuolemaansa seuraavana vuonna. Kominternin linja johti tänä aikana sarjaan tappioita ja käyttämättä jätettyjä tilaisuuksia, kaikkein huomattavimpana Saksan vallankumouksen peruuttaminen vuonna 1923. Zinoviev rikkoi välinsä Staliniin vuonna 1926 ja liittyi Trotskin johtamaan vasemmisto-oppositioon. Yhdistyneen Opposition puolueesta erottamisen jälkeen vuonna 1928, Zinoviev antautui Stalinille ja hänet päästettiin uudelleen puolueen jäseneksi. Hänet erotettiin puolueesta kahdesti seuraavan vuosikymmenen aikana ja Stalin teloitutti hänet “tunnustuksen” jälkeen Moskovan näytösoikeudenkäynneissä, vuonna 1936

15. Tämä ja seuraava kohta ovat otteita kirjoituksesta “What Next? Vital Questions fot the German Proletariat. Katso Struggle against Fascism, sivut 142-257

16. Manuilskyn instituutti, ts. Komintern

17. Rautarintama, blokki useiden suurten ammattiliittojen ja porvarillisten “tasavaltalaisten” ryhmien välillä luotiin sosialidemokraattien toimesta vuoden 1931 lopulla. Taisteluryhmät, joita kutsuttiin rautanyrkeiksi (Iron Fist – suom. huom.), muodostettiin liittojen ja työväenurheilujärjestöjen keskuudesta. Ne vedettiin mukaan rautarintamaan. Kuitenkin, Rintaman ensimmäinen “taistelu” oli kampanja Presidentti Hindenburgin uudelleenvalinnan puolesta

18. Heinrich Brüning (1885-1970) toimi kanslerina vuosina 1930-1932. Tavanomainen parlamentaarinen hallinto loppui Saksassa maaliskuussa 1930. Tätä seurasi sarja bonapartistisia hallintoja, joita ei hoidettu pelkästään tavallisten parlamentaaristen toimintatapojen mukaisesti, vaan “hätätila” asetuksilla. Ne eivät olleet riippuvaisia ainoastaan vanhasta porvarillisen demokratian puoluejärjestelmästä, vaan myös komennostaan poliisiin, armeijaan ja hallinnon byrokratioihin. Esittäessään itsensä puolueiden ja luokkien yläpuolella olevana poliittisena pelastajana, maan saamisessa pois kriisistä, ne kohdistivat suurimmat iskunsa työväenluokkaa vastaan, koska niiden todellisena päämääränä oli palauttaa kapitalistinen vakaus

19. Vorwärts oli Saksan sosialidemokratian pää-äänenkannattaja

20. Kirjoituksesta “The Only Road for Germany”, syyskuun 14. 1932. Koko artikkeli: Struggle against Fascism, sivut 272-328

21. Jacobiinit olivat vallankumouksellisia pikkuporvarillisia voimia Ranskan suuressa vallankumouksessa vuonna 1789

22. Elokuun 4. päivänä vuonna 1914, Saksan Sosialidemokraattinen Puolueen edustajat parlamentissa (Reichstag) äänestivät imperialistisen hallituksen sotamäärärahojen puolesta; samana päivänä Ranskan Sosialistisen Puolueen edustajat tekivät samoin Edustajainhuoneessa (Chamber of Debuties – suom.huom.)

23. Joseph Pilsudski (1876-1935) oli toinen Puolan Sosialistisen Puolueen perustajista ja sen oikeistosiiven nationalistiryhmittymän johtaja. Hän oli Puolan tasavallan päämiehenä vuosina 1918-1923. Vuonna 1920 hän johti hyökkäystä Neuvostotasavaltoihin. 1926 hän organisoi vallankaappauksen ja perusti fasistisen diktatuurin

24. A. Warski tuki puolalaista vallankumouksellista, Rosa Luxemburgia, tämän lukuisissa erimielisyyksissä bolshevikkien kanssa

25. Rosa Luxemburg (1871-1919) oli Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen vasemmistosiiven johtaja. Hän ja Karl Liebknecth vangittiin sodan vastaisuudesta (1. maailmansota). Saksan Kommunistisen Puolueen perustajajäsen vuonna 1918, hänet pidätettiin ja murhattiin 1919 Saksan vallankumouksen aikana

26. Vuoden 1871 Pariisin Kommuuni oli ensimmäinen yritys perustaa työläisten vallankumouksellinen hallinto. Pariisin työtätekevä väestö hallinnoi ja piti kaupunkia hallussaan maaliskuun 18. päivästä toukokuun 28. päivään asti, jolloin Ranskan porvaristo yhdessä Preussin asevoimien kanssa murskasi heidän vastarintansa. Seuranneessa terrorissa ja verilöylyssä menetti henkensä enemmän kuin 17,000 Pariisin työläistä

27. Lokakuun vallankumous on Venäjän vallankumous, joka tapahtui lokakuun 25. päivänä 1917, silloin siellä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan. Nykyisin käytössä olevan gregoriaanisen kalenterin mukaan, vallankumouksen voiton päivämäärä on marraskuun 7.

28. Tämä ja kaksi seuraavaa osaa on otettu kirjoituksesta “Whither France?”, lokakuulta 1934. Koko artikkeli luettavissa teoksessa: Leon Trotsky on France (New York: Pathfinder, 1979), sivut 29-62)

29. Gaston Doumergue oli bonapartistinen pääministeri Ranskassa. Hän seurasi Edouard Daladieria (Daladierin hallitus hajosi päivä helmikuun 6. päivän 1934 fasistimellakoiden jälkeen)

30. Kolmas periodi viittaa 1920-luvun loppuun ja 1930-luvun alkuun, jolloin Komintern väitti, että kapitalismin palauttamisesta Neuvostojen toimesta on lähestyvä uhka kansainvälisesti, puolusti ultravasemmistolaista ja seikkailutaktiikkaa. He kieltäytyivät yhteistyöstä fasismia vastaan muiden työväenliikkeiden kanssa ja sen rakensivat omia “Punaisia” ammattiliittojaan imperialistisissa maissa, työväen massaliikkeiden kustannuksella

31. Rote Front (Punainen rintama) oli sosialidemokraattisen hallituksen, vuoden 1929 Vappumellakoiden jälkeen kieltämä, Kommunistisen Puolueen dominoima miliisi

* (putchismi – kansasta ja yhteiskunnallisista edellytyksistä irrallista vallankaappausintoilua. – suom. huom.)

32. Camelots du Roi oli, Charles Marraus’n sanomalehden, Action Français’n ympärille ryhmittynyt Ranskan monarkistien joukko. Lehti oli tunnettu väkivaltaisen anti-demokraatisesta linjastaan

33. Ennen ensimmäistä maailman sotaa, Pierre Renaudel (1871-1935) oli l’Humanité’n toimittaja. Hän oli oikeistosiiven sosiaalipatriootti sodan aikana. Fasistien helmikuun 6. päivän mellakoiden jälkeen, vuonna 1934, hän liittyi Radikaali Puolueeseen, Ranskalaisen kapitalismin pääpuolueeseen

34. Kirjoituksesta “Some Questions on American Problems.” Koko artikkeli luettavissa teoksessa: Writings of Leon Trotsky, 1939-1940 (New York: Patfinder, 1937), sivut 331-341

35. Kirjoituksesta “Bonapartism, Fascism, and War.” Trotski sanely tämän artikkelin vain vähän ennen kuolemaansa elokuussa 1940. Koko artikkeli luettavissa teoksessa: Struggle against Fascism, sivut 444-452

36. Sarja raivoisia työtaisteluja riehui Yhdysvalloissa 1930-luvun alkupuolella, synnyttäen kokonaisten teollisuudenhaarojen laajuisia liittoja. Sen jälkeen ammattiyhdistykset on organisoitu kapean ammattikohtaisesti, Amerikan Ammattiliittojen Federaatioon (AFL – Amerikan Federation of Labor – suom. huom.). Teollisuus Organisaatioiden Kongressi (CIO – Congress of Industrial Organisation – suom. huom.) on teollisuusliittojen federaatio. Nämä kaksi liittoa sulautuivat yhteen vuonna 1955

Suomennos valmistunut 16.11.2007, klo 14.38.

– No virus found in this incoming message. Checked by AVG Free Edition. Version: 7.5.503 / Virus Database: 269.16.1/1140 – Release Date: 19.11.2007 19:05

Leon Trotski: SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI

MTL — Tue, 19 Feb 2008 19:30:34 +0000

© COPYLEFT 2007 SUOMI – FINLAND, MARXILAINEN TYÖVÄENLIITTO – MTL

SISÄLLYS

JOHDANTO

SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI

VALMISTAUTUMINEN UUTEEN SOTAAN

NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTINEN SOTA

‘KANSALLINEN’ PUOLUSTUS

KANSALLISUUSKYSYMYS JA IMPERIALISTINEN SOTA

DEMOKRATIAN PUOLUSTAMINEN

PIENTEN JA NEUTRAALIEN VALTIOIDEN PUOLUSTAMINEN

TOINEN INTERNATIONAALI JA SOTA

KESKUSTALAISUUS JA SOTA

NEUVOSTODIPLOMATIA JA KANSAINVÄLINEN VALLANKUMOUS

NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTISET RYHMITTYMÄT

KOLMAS INTERNATIONAALI JA SOTA

‘VALLANKUMOUKSELLINEN’ PASIFISMI JA SOTA

PIKKUPORVARISTO JA SOTA

TAPPIOMIELIALAT JA IMPERIALISTINEN SOTA

SOTA, FASISMI JA TYÖVÄENLUOKAN ASEISTAMINEN

VALLANKUMOUKSELLINEN POLITIIKKA SOTAA VASTAAN

SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI

JOHDANTO

Sota ja Neljäs Internationaali (War and the Fourth International) teoksen kirjoitti Leon Trotski. Hän oli toinen Venäjän Lokakuun 1917 vallankumouksen johtajista ja Neljännen Internationaalin perustaja kesäkuun 10. päivänä, vuonna 1934. Hän eli tuolloin maanpaossa Ranskassa ja hahmotelma julkaistiin Ranskaksi, aikaisemmin samana vuonna käytyjen keskustelujen pohjalta.

Sen julkaisi Kansainvälisen Kommunistien Liiton (International Communist League) Kansainvälinen Sihteeristö, sekä pamflettina myös Amerikan Trotskilaiset (American Trotskyist), heinäkuussa 1934.

Aikana jolloin Trotski kirjoitti tätä julkilausumaa, maailman imperialistinen talous oli edelleen laman kourissa. Tammikuussa 1933 Natsit nousivat valtaan Saksassa ja vuoden mittaan ottivat pyrkimyksekseen murtaa Versailles’n rauhansopimuksen määräykset ja aloittaa Saksan uudelleenaseistamisen. Ajautuminen kohti imperialistista toista maailmansotaa oli alkanut.

Julkilausuma analysoi tilannetta ja hahmottelee periaatteita, joiden mukaan marxilaisten vallankumouksellisten tulisi menetellä sodanvastaisessa toiminnassaan, keskeisenä tarkoituksena taistella Neljännen Internationaalin rakentamisen puolesta.

Tähän aikaan ei ollut selvää ainoastaan se, että Toinen Internationaali toimi imperialismin asiamiehenä työväenliikkeen sisällä, vaan myös se, että Stalinistisesta Kolmannesta Internationaalista oli tullut vastavallankumouksellinen.

Kun Neljäs Internationaali perustettiin vuonna 1938, Sota ja Neljäs Internationaali oli periaateohjelma, joka toimi ohjenuorana Trotskin taistelutovereille, heidän hahmotellessaan lyhyttä manifestia – Imperialistista sotaa vastaan!

Tärkeys jonka Trotski liitti Sota ja Neljäs Internationaali -kirjoitukseen, havainnollistuu myös hänen viittauksessaan tähän kirjoitukseen Neljännen Internationaalin Hätäkonferenssiin 1940 laatimassaan dokumentissa tulevista näköaloista.

Tulevia näköaloja käsittelevä dokumentti Imperialistinen sota ja proletariaatin maailmanvallankumous (Imperialist War and the Proletarian World Revolution) viittaa vuoden 1934 ohjelmahahmotelmaan monissa kohdissaan ‘Neljännen Internationaalin teeseinä’.

Sota ja Neljäs Internationaali on erittäin tärkeää luettavaa aikana, jolloin imperialismi epätoivoisen taloudellisen kriisinsä ajamana, on käymässä sotaa Irakissa, on pommittanut ja hyökännyt Afganistaniin ja julistanut sodan Jugoslavialle vain kolme vuotta sitten.

Kuten Trotski on väittänyt – imperialismin aikakausi on sotien ja vallankumousten aikakausi – on näinä päivinä voimallisesti tullut toteennäytetyksi miljoonien ihmisten silmien edessä.

Se myös osoittaa, että ainoa keino lopettaa tällaiset sodat, on rakentaa Neljännen Internationaalin Kansainvälinen Sihteeristö johtamaan työväenluokan työtä Maailman Sosialistisen Vallankumouksen puolesta, lopettamaan kapitalismi ainaiseksi.

__Syyskuu 2002

SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI

Katastrofaaliset kaupalliset, teolliset, maataloudelliset ja finanssitaloudelliset kriisit, kansainvälisten taloudellisten siteiden rikkoutuminen, ihmiskunnan tuotannollisten voimien rappeutuminen ja sietämätön luokka- ja kansainvälisten ristiriitojen kärjistyminen, merkitsevät kapitalismin iltaruskoa, ja täysin todistavat leninistisen luonnehdinnan aikakaudestamme sotien ja vallankumousten aikakautena.

1914-18 sota aloitti virallisesti uuden aikakauden. Sen kaikkein tärkeimmät tapahtumat tähän mennessä ovat olleet: Venäjän työväenluokan valtaannousu 1917 ja Saksan proletariaatin kukistuminen vuonna 1933.

Ihmisten kauheat onnettomuudet joka puolella maailmaa ja vieläkin hirvittävämmät vaarat, joita tulevaisuus pitää varastossaan, johtuvat siitä tosiasiasta ettei vuoden 1917 vallankumous saanut voittoisaa kehityskulkua Euroopassa tai maailmannäyttämöllä.

Yksittäisissä maissa kapitalismin historiallinen umpikuja ilmaisee itsensä kroonisena työttömyytenä, työläisten elintason alenemisena, talonpoikaiston ja kaupunkien pikkuporvariston turmiona, parlamentaarisen valtion hajoamisena ja rappiotilana, “yhteiskunnallisen” ja “kansallisen” demagogian hirviömäisesti myrkyttämissä ihmisissä, sen todellisten kasvojen ollessa yhteiskunnallisten reformien tuhoamisessa, perinteisten hallitsevien puolueiden pois työntämisenä ja korvaamisena alastomilla sotilas- ja poliisikoneistoilla (kapitalismin rappiovaiheen bonapartismi) ja fasismin kasvuna, sen valtaan nousussa ja jokaisen työväenluokkaisen organisaation tuhoamisena.

Maailman mittakaavassa samat prosessit ovat pyyhkimässä pois kansainvälisten suhteiden vakauden viimeisetkin jäänteet, vieden jokaisen valtioiden välisen konfliktin veitsen terälle, tehden jokaisesta rauhanomaisesta pyrkimyksestä hyödyttömiä, antaen asevarustelun kasvulle kiihtyvän vauhdin, uudella ja teknisesti korkeammalla perustalla ja näin johtaen uuteen imperialistiseen sotaan. Fasismi on kaikkein johdonmukaisimmin tekemässä ja organisoimassa tätä kehitystä.

Toisaalta, nykyaikaisen kapitalismin mädännäisyyden ja riistoluonteen paljastuminen läpikotaisen taantumuksellisena, demokratian, reformismin ja pasifismin tuhoutuminen, sekä proletariaatin kiireelliset ja polttavat tarpeet löytää tie ulos uhkaavasta suurtuhosta, asettavat kansainvälisen vallankumouksen päiväjärjestykseen uudistuneella voimalla.

Vain porvariston kukistaminen kapinallisen työväenluokan toimesta voi pelastaa ihmisyyden uudelta, kauhealta kansojen teurastukselta.

VALMISTAUTUMINEN UUTEEN SOTAAN

1. Samat, nykyaikaisesta kapitalismista erottamattomat syyt, jotka johtivat edelliseen imperialistiseen sotaan, ovat nyt saavuttaneet äärettömästi korkeamman jännitteen kuin vuoden 1914 puolessa välissä.

Pelko uuden sodan seurauksista on ainut tekijä, joka hillitsee imperialismin halukkuutta sotaan. Mutta tämän jarrun teho on rajoitettu.

Ristiriitojen voima, joka fasismin tiellä painaa yhtä valtiota toista vastaan, ei kykene ylläpitämään valtaansa muutoin kuin valmistelemalla kansainvälisiä räjähdyksiä.

Kaikki hallitukset pelkäävät sotaa. Mutta millään hallituksella ei ole mitään valinnan vapautta.

Ilman proletaarista vallankumousta, uusi sota on väistämätön.

2. Eurooppaa, viimeaikaisten suurimpien sotien näyttämönä, työntävät jatkuvasti kohti rappiot, niin voittajat kuin voitetutkin.

Kansainliitto, koskien sen virallista ohjelmaa ‘rauhan organisoijana’, mutta jonka todellisena tarkoituksena on ikuistaa Versailles’n järjestelmä, neutralisoida Yhdysvaltojen hegemonia ja luoda suojamuuri Punaista Itää vastaan, ei voi kyetä kestämään imperialismin ristiriitojen aiheuttamaa törmäystä.

Vain kaikkein kyynisimmät sosiaalipatriootit (Henderson, Vandervelde, Jouhaux ja muut) vielä yrittävät liittää aseistariisunnan ja pasifismin näköaloja Kansainliittoon. Tosiasiassa Liitosta on tullut toissijainen hahmo, imperialististen yhdistelmien shakkilaudalla.

Geneven ’selän takana’ tapahtuva diplomatia perustuu nyt sotilaallisten liittolaisten etsimiseen; tämä on kuumeista valmistautumista sotaan.

3. Kansainliiton romahtaminen on erottamattomasti sidoksissa Ranskan hegemonian romahtamiseen Euroopan mantereella.

Ranskan väestötieteellinen ja ekonominen voima on osoittautunut, kuten oli odotettua, liian kapeaksi muodostaakseen perustan Versailles’n järjestelmälle.

Ranskalaisella, hampaisiin asti aseistetulla imperialismilla on nähtävästi liian ‘puolustuksellinen’ luonne – sikäli kuin se on pakotettu puolustamaan laillistettuja riisto- ja ryöstösopimusten hedelmiä – pysyen täten uuden sodan, yhtenä olennaisesti tärkeimpänä tekijänä.

Sietämättömien ristiriitojen ja tappion seurausten pakottamana, Saksan kapitalismi on nyt pakotettu repimään irti demokraattisen pasifismin pakkopaidan, tullen Versailles’n järjestelmän pahimmaksi viholliseksi.

Valtioiden liitot Euroopassa noudattelevat pääsääntöisesti yhä, voittajien ja häviäjien linjoja.

Italia toimii petturimaisena välistä vetäjänä, valmiina myymään ystävyytensä ratkaisevalla hetkellä vahvemmalle osapuolelle, aivan kuin se teki edellisessä sodassakin.

Englanti yrittää säilyttää ‘itsenäisyytensä’ – enemmänkin varjona sen aikaisemmasta ’suurenmoisesta eristyneisyydestä’ – toivoen voivansa käyttää hyväksi Euroopan vastakkain asetteluja, ristiriitoja Euroopan ja Amerikan välillä ja aloittaen konflikteja Kaukoidässä. Mutta Englannin valtaapitävät eivät ole olleet koskaan vähemmän menestyneitä juonitteluissaan.

Kauhistuneena Intian vallankumousliikkeen aiheuttamasta imperiuminsa hajoamisesta, epävakaista asemistaan Kiinassa, brittiläinen porvaristo peittää ahneutensa ja pelkurimaisen odottelu- ja luovimispolitiikkansa, MacDonaldin ja Hendersonin vastenmielisellä tekopyhyydellä, mikä osaltaan on yksi tämän päivän yleisen epävakauden ja huomispäivän katastrofien päälähteistä.

4. Sota ja sodan jälkeinen aika toivat suurimmat muutokset Yhdysvaltojen sisäiseen tilanteeseen ja kansainväliseen asemaan.

Yhdysvaltojen jättiläismäinen taloudellinen ylivoimaisuus Eurooppaan nähden, ja siitä seurannut ylivoima maailmalla, mahdollisti ensimmäisellä sodan jälkeisellä ajanjaksolla Yhdysvaltojen porvaristolle esiintymisen intohimottomana ’sovittelijana’, ‘merien vapauden’ ja ‘avointen ovien’ puolustajana.

Teollinen ja liiketaloudellinen kriisi kuitenkin paljastivat häiriöiden voiman vanhassa taloudellisessa tasapainossa, joka sai riittävän kannattimensa sisämarkkinoista. Tämä tie on nyt täydellisesti kuljettu loppuun.

Tietenkään Yhdysvaltojen taloudellinen ylivoimaisuus ei ole kadonnut; päinvastoin, Euroopan kasvanut hajaannus on potentiaalisesti jopa kasvattanut sitä. Mutta vanhoissa muodoissaan jotka ilmensivät tätä ylivoimaa (teollisuuden tekniikka, kauppatase, vakaa dollari, Euroopan velattomuus), ovat menettäneet olemassaolonsa: teknistä etumatkaa ei ole enää käytännössä; kauppatase on epäedullinen; dollarin kurssi on painumassa; velkoja ei ole maksettu.

Yhdysvaltojen ylivoimaisuuden täytyy löytää ilmaisunsa uusista muodoista, ja nämä voivat syntyä ainoastaan sodassa.

Iskulause ‘avoimista ovista’ Kiinassa on osoittautunut voimattomaksi muutaman japanilaisen divisioonan edessä. Washingtonin harjoittama Kaukoidän politiikka perustuu sotilaallisen selkkauksen aikaansaamiselle Japanin ja Neuvostoliiton välille kaikkein suotuisimpana hetkenä, heikentämään näitä kahta maata, sen strategisten suunnitelmien riippuessa pääpiirteissään tämän sodan lopputuloksesta.

Jatkaen keskustelujen viivyttämistä Filippiinien vapauttamisesta, Amerikan imperialistit ovat todellisuudessa valmistelemassa itselleen tukialuetta Kiinassa, seuraavaa vaihetta ja sitä mahdollisuutta varten, että kysymys Intian ‘vapauttamisesta’ nousisi esiin, konfliktin syttyessä Iso-Britannian kanssa.

Yhdysvaltojen kapitalismi on samojen ongelmien edessä, jotka työnsivät Saksan sodan tielle vuonna 1914. Onko maailma jakaantunut? Se täytyy jakaa uudelleen.

Saksalle se oli kysymys ‘Euroopan uudelleenjärjestelystä’. Yhdysvaltojen täytyy ‘uudelleenjärjestellä’ koko maailma. Historia on asettamassa ihmisyyden kasvotusten Amerikan imperialismin vulkaanisen purkauksen kanssa.

5. Myöhäissyntyinen japanilainen kapitalismi, köyhyydestä, barbariasta ja takapajuisuutensa mehuista ravintonsa imien, on sietämättömien sisäisten mätäpaiseittensa ja haavaumiensa ajamana, lakkaamattomalla ryöstöpolitiikan tiellä. Oman teollisen perustan puute ja yhteiskuntajärjestelmän äärimmäinen epävarmuus, tekevät japanilaisesta kapitalismista kaikkein aggressiivisimman ja hillittömimmän.

Kuitenkin tulevaisuus tulee osoittamaan, että tämän aggressiivisuuden takaa löytyy vain vähän todellista voimaa. Japani saattaa ensimmäisenä antaa merkin sotaan; mutta puoli-feodaalisesta Japanista, jota repivät kaikki vastaavat ristiriidat kuin tsaristista Venäjääkin, voi muita maita aikaisemmin kaikua kutsu vallankumoukseen.

6. Olisi kuitenkin liian uskaliasta käydä ennustelemaan tarkasti sitä, missä ja koska ensimmäinen laukaus tulee kajahtamaan.

Neuvostoliiton ja Amerikan sopimusten vaikutuksen alaisena ollen, kuten myös sisäisistä vaikeuksistaan johtuen, Japani voi väliaikaisesti perääntyäkin. Mutta samat syyt voivat edelliselle vastakkaisesti myös pakottaa Japanin sodanjohtoa jouduttamaan iskuaan, vielä kun siihen on aikaa.

Pitääkö Ranskan hallitus päänsä ‘ennaltaehkäisevästä’ sodasta, ja alkaako sota Italian myötäavustuksella, tehden sodan tällöin kaikille avoimeksi?

Vai päinvastoin, odottaessaan ja luoviessaan, valitseeko Ranska Englannin painostuksen alaisuudessa tien sopimukseen Hitlerin kanssa, avaten tällöin hänelle hyökkäystien itään?

Eikö Balkanin niemimaa tule jälleen kerran olemaan sodan alullepanijana? Vai tarttuuko aloitteeseen kenties tällä kertaa jokin Tonavan alueen maista?

Tekijöiden moninaisuus ja vastakkaisten voimien yhteen kietoutuneisuus, sulkee pois mahdollisuuden konkreettiselta ennustamiselta. Mutta kehityskulkujen yleiset tendenssit ovat täysin selvät: sodan jälkeinen aika on yksinkertaisesti muuttunut kahden sodan väliajaksi, ja tämä väliaika on umpeutumassa silmiemme edessä.

Suunnitelmallinen, yritys- tai valtiokapitalismi, joka kulkee käsi kädessä autoritaarisen, bonapartistisen ja fasistisen valtion kanssa, pysyy utopiana, kuten myös sen itsensä asettama tehtävä yksityisomaisuuteen perustuvasta, harmonisesta kansallisesta kapitalismista.

Mutta uhkaavaa todellisuutta on myös se, että kysymys kaikkien taloudellisten voimien keskittämisestä valtiolle, on valmistautumista uuteen sotaan.

Tämä työ etenee nyt täydellä höyryllä. Uusi suursota on koputtamassa ovella. Se tulee olemaan julmempi ja paljon tuhoisampi kuin edeltäjänsä.

Tämä tosiasia tekee asennoitumisesta tulevaan sotaan, ratkaisevan tärkeän kysymyksen työväenluokan politiikassa.

NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTINEN SOTA

7. Historiallisessa mittakaavassa tarkasteltuna, vihamielisyys maailman imperialismin ja Neuvostoliiton välillä on äärettömän paljon syvempi, kuin vihamielisyydet yksittäisten kapitalistimaiden välillä toisiaan kohtaan.

Mutta luokkaristiriitaisuus työläisvaltion ja kapitalististen valtioiden välillä vaihtelee terävyydessään riippuen työläisvaltion kehityksestä ja maailman tilanteen muutoksista.

Hirviömäisiin mittoihin paisunut neuvostobyrokratian kehitys ja työtä raatavien massojen vaikeat olosuhteet, ovat voimakkaasti vähentäneet Neuvostoliiton vetovoimaa maailman työväenluokan silmissä.

Kominternin kärsimät raskaat tappiot yhtäältä ja Neuvosto-hallituksen kansallis-pasifistinen ulkomaanpolitiikka toisaalta, eivät voi muuta kuin huonontaa porvarillisen maailman käsityksiä sitä kohtaan.

Lopuksi, kapitalistisen maailman uudet kärjistyneet vastakkainasettelut, pakottavat Euroopan ja Amerikan hallitukset lähestymään Neuvostoliittoa, eivät tässä vaiheessa enää periaatteellisesta näkökulmasta, – kapitalismi vai sosialismi – vaan näkökulmasta Neuvostovaltion roolista imperialististen valtioiden taistelussa.

Hyökkäämättömyys sopimukset ja Washingtonin hallinnon tekemä Neuvostoliiton tunnustaminen, jne., ovat ilmauksia tästä kansainvälisestä tilanteesta.

Hitlerin sinnikkäät yritykset saada Saksan uudelleenvarustelu laillistetuksi osoittamalla ‘Itäistä vaaraa’ ei ole saanut vielä vastakaikua, etenkään Ranskalta ja sen satelliittivaltioilta, nimenomaan vallankumouksellisen kommunismin vaarasta johtuen, huolimatta sen kriisistä, joka on poistanut sen välittömyyttä.

Neuvostoliiton diplomaattiset menestykset ovat täten tuntomerkkejä, ainakin laajassa tarkastelussa, kansainvälisen vallankumouksen äärimmäisestä heikentymisestä.

8. Olisi kuitenkin kuolettava virhe pitää Neuvostoliittoon kohdistuvaa aseellista interventiota poistetuksi kokonaan asialistalta. Vaikka yhteensattumista johtuvat suhteet muotoutuisivatkin vähemmän kärkeviksi, säilyttäisivät yhteiskuntajärjestelmien väliset ristiriidat täyden voimansa.

Jatkuva kapitalismin rappeutuminen tulee pakottamaan porvarilliset hallitukset radikaaleihin ratkaisuihin. Jokaisen suuren sodan, riippumatta sen alkuperäisistä motiiveista, täytyy asettaa kysymys interventiosta Neuvostoliittoon, saadakseen siirretyksi tuoretta verta kapitalismin kalkkeutuneisiin suoniin.

Epäilyksetön ja syvälle käynyt Neuvostovaltion byrokraattinen rappeutuminen, kuten myös sen nationalistis-konservatiivinen ulkopolitiikka, eivät muuta Neuvostovaltion yhteiskunnallista luonnetta ensimmäisenä työläisten valtiona.

Kaikenlaiset demokraattiset, idealistiset, ultravasemmistolaiset ja anarkistiset teoriat, jotka jättävät huomiotta Neuvostojärjestelmän omistussuhteet, jotka ovat sosialistisia kaikilta puoliltaan, kieltävät tai kaunistelevat luokkaristiriitoja Neuvostoliiton ja porvarillisten valtioiden välillä, johtavat väistämättä, ja erityisesti sodassa, vastavallankumouksellisiin poliittisiin johtopäätöksiin.

Neuvostoliiton puolustaminen kapitalististen vihollisten iskuilta, riippumatta olosuhteista ja konfliktin välittömistä syistä, on jokaisen kunniallisen työväenjärjestön perustavanlaatuinen ja ehdoton velvollisuus.

‘KANSALLINEN PUOLUSTUS’

9. Kapitalismin taistelussaan paikallisuutta (sektionalismia – suom.huom.) vastaan keskiajalla luomasta kansallisvaltiosta tuli sen klassinen toimintakenttä.

Mutta ennen pitkää se ei enää pysy omassa muodossaan, tultuaan jarruksi taloudelliselle ja kulttuurilliselle kehitykselleen.

Ristiriita tuotantovoimien ja kansallisvaltion puitteiden välillä, liittyen periaatteelliseen ristiriitaan – tuotantovoimien ja yksityisomistukseen perustuvan tuotantovälineiden hallinnan välillä – saattavat kapitalismin kriisiin maailman yhteiskuntajärjestelmänä.

10. Jos valtioiden rajat voidaan pyyhkäistä kertaiskulla pois, tuotantovoimat jopa kapitalismin vallitessakin, voivat tietyn ajanjakson verran jatkaa nousuaan – lukemattomien uhrausten hinnalla tosin – korkeammalle tasolle.

Tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisen johdosta, tuotantovoimat voivat, kuten Neuvostoliiton kokemus osoittaa, saavuttaa korkeamman kehitystason jopa yhdenkin valtion puitteissa.

Mutta ainoastaan yksityisomistuksen lakkauttaminen, kuten myös valtiolliset esteet kansakuntien välillä, voivat luoda olosuhteet uudelle talousjärjestelmälle: sosialistiselle yhteiskunnalle.

11. Kansallisvaltion puolustaminen, ennen kaikkea pirstaleisessa (Balkanised – suom.huom.) Euroopassa – kansallisvaltion kehdossa – on sanan täydessä merkityksessä, taantumuksellinen teko.

Kansallisvaltio rajoineen, passeineen, valuuttajärjestelmineen, tullilaitoksineen ja suojatullien armeijaan asti, on tullut hirvittäväksi haitaksi ihmiskunnan taloudelliselle ja kulttuurilliselle kehitykselle.

Työväenluokan tehtävä ei ole kansallisvaltion puolustaminen, vaan sen täydellinen ja lopullinen tuhoaminen.

12. Siellä missä nykyinen kansallisvaltio osoittaa edistyksellisyyttä, sitä tulee tietysti puolustaa riippumatta sen poliittisesta muodosta ja siitä kuka ‘aloitti’ sodan ensin. On järjetöntä sekoittaa kansallisvaltion historiallinen rooli kysymykseen siitä, mikä hallituksista on ’syyllinen’.

Kieltäytyykö kukaan yrittämästä pelastaa asumiskelpoista taloa siksi, että tuli pääsi irti omistajan huolimattomuudesta tai pahoista tarkoituksista johtuen?

Mutta tässä tapauksessa onkin täsmälleen kysymys talosta, joka ei ole soveltuva elämiseen vaan pikemminkin siinä kuolemiseen. Kansallisvaltion rakenteet täytyy repiä pois perustuksiaan myöten, ihmisten elämän tekemiseksi mahdolliseksi.

13. ‘Sosialistit’, jotka saarnaavat kansallisvaltion puolustamista, ovat mädäntyvän kapitalismin palveluksessa olevia pikkuporvarillisia taantumuksellisia.

Jottei sitoisi itseään kansallisvaltioon sodan aikana, ei tule seurata sodankäynnin karttaa, vaan luokkataistelun karttaa; tämä on mahdollista vain sellaiselle puolueelle joka on jo rauhan aikana julistanut leppymättömän sodan kansallisvaltiolle.

Vain paljastaessaan täydellisesti imperialistisen valtion objektiivisen taantumuksellisen roolin, voi proletariaatin etujoukko tulla haavoittumattomaksi kaiken tyyppistä sosiaalipatriotismia vastaan.

Tämä tarkoittaa että täydellisen pesäeron tekeminen ‘kansallisen puolustuksen’ ideologioista ja politiikasta on mahdollista vain kansainvälisen proletaarisen vallankumouksen lähtökohdista käsin.

KANSALLISUUSKYSYMYS JA IMPERIALISTINEN SOTA

14. Työväenluokka ei ole riippumaton kansallisuudestaan.

Toisin sanoen näin on siksi, että historia asettaa kansakunnan kohtalon sen omiin käsiin, työväenluokan kieltäytyessä uskomasta työtä kansallisen vapauden ja itsenäisyyden puolesta imperialismille, joka ‘pelastaa’ kansakunnan vain alistaakseen sen huomenna uusiin kuolettaviin vaaroihin, häviävän pienen riistäjien vähemmistön etujen puolesta.

15. Käyttäessään kansakuntaa sen oman kehityksen tarpeisiin, kapitalismi ei ole missään, ei yhdessäkään maailman kolkassa ole onnistunut ratkaisemaan täysin kansallisuusongelmaa.

Euroopan rajat kaiverrettiin Versailles’ssa irrallaan elävien kansakuntien ruumiista. Ajatus kapitalistisen Euroopan valtiollisten rajojen uudelleen kaivertamisesta sopimaan kansakuntien alueiden kanssa yhteen, on puhtaimmanlaista utopiaa. Yksikään hallitus ei luovuta tuumaakaan maastaan rauhanomaisin keinoin.

Uusi sota tulee kaivertamaan Euroopan uusiksi sopusoinnussa sotakartan mukaan, eikä suinkaan yhdenmukaiseksi kansallisuusrajojen kanssa.

Täydellinen kansallinen suvereniteetti ja kaikkien Euroopan kansojen rauhanomainen yhteistyö voivat saada ratkaisunsa vain Euroopan taloudellisen yhdentymisen pohjalla, puhdistettuna porvarillisesta vallasta.

Euroopan Yhdysvallat -iskulause ei ole pelkästään vapautuksen iskulause Balkanin ja Tonavan kansoille, vaan yhtä hyvin myös Saksan ja Ranskankin kansoille.

16. Erikoiseen ja tärkeään asemaan nousee kysymys Idän siirtomaista tai puoli-siirtomaista, jotka ovat nyt taistelevat itsenäisen kansallisvaltion luomiseksi.

Heidän taistelunsa on epäilemättä edistyksellistä: repien takapajuisia kansoja irti siirtomaavallan (Asiatism and sectionalism – suom.huom.), paikallisuuden ja ulkomaiden kahleista, he aiheuttavat voimakkaita iskuja imperialistisille valtioille.

Mutta on ymmärrettävä selvästi, että viimeaikaiset vallankumoukset Aasiassa ja Afrikassa ovat kykenemättömiä avaamaan uutta renessanssin aikakautta kansallisvaltiolle.

Siirtomaiden vapautuminen on ennemminkin valtava episodi sosialistisessa maailmanvallankumouksessa, aivan kuten myöhästynyt demokratian nousu valtaan Venäjällä – joka oli myös puoli-siirtomaa – oli alkusoitto sosialistiselle vallankumoukselle.

17. Etelä-Amerikassa, missä myöhäsyntyistä ja jo rappeutuvaa kapitalismia tukevat puolifeodaaliset olosuhteet, so. esiintyy puoliorjuutta, maailman vastakkainasettelujen luodessa kärjistyneen kilpailutilanteen keskenään kamppaileville nurkkakuntaisille ryhmille, jatkuvia vallanvaihdoksia valtioiden sisällä sekä pitkittyneitä aseellisia konflikteja valtioiden välille.

Amerikkalainen porvaristo, joka oli kykeneväinen historiallisen nousunsa aikana yhdistymään yhdeksi liittovaltioksi mantereen pohjoisessa puoliskossa, käyttää nyt kaiken voimansa, – joka kasvoi esiin juuri tästä – hajottaakseen, heikentääkseen ja orjuuttaakseen eteläistä puoliskoa.

Etelä- ja Keski-Amerikka kykenevät repimään itsensä irti tästä takapajuisuudestaan ja orjuutuksestaan ainoastaan yhdistämällä kaikki valtionsa yhdeksi voimakkaaksi liittovaltioksi.

Mutta Etelä-Amerikan myöhäissyntyinen porvaristo, läpikotaisin korruptoitunut ulkomaisen imperialismin asiamies, ei ole se taho joka tullaan kutsumaan ratkaisemaan tätä ongelmaa, vaan se on Etelä-Amerikan nuori proletariaatti, sorrettujen joukkojen valittu johtaja.

Iskulause taistelussa väkivaltaa ja maailman imperialismin vehkeilyjä vastaan sekä alistavien nurkkakuntien veritöitä vastaan on tässä: Etelä- ja Keski-Amerikan Yhdistyneet Neuvostotasavallat.

DEMOKRATIAN PUOLUSTAMINEN

18. ‘Kansallisen puolustuksen’ huijausta on kaikkialla, missä vain mahdollista, peitelty lisäksi ‘Demokratian puolustuksen’ huijaukselle.

Edes vieläkään, imperialistisella aikakaudella, eivät marxilaiset tunnista demokratiaa samaksi fasismin kanssa, ollen joka hetki valmiita karkottamaan fasismin pesiytymiä demokratiasta; eikö sodassa proletariaatin pidä aina tukea demokraattisia hallituksia fasistisia hallituksia vastaan?

Räikeä sofismi! Me puolustamme demokratiaa työväenluokan menetelmin ja järjestöjen keinoin fasismia vastaan.

Toisin kuin Sosialidemokratia, me emme jätä tätä tehtävää porvarillisen valtion hoidettavaksi. (Valtio, käytä painostusta! Valtio, tule väliin!).

Ja jos me pysymme peräänantamattomassa oppositiossa suurimpaan osaan ‘demokraattisia’ hallituksia rauhan olosuhteissa, kuinka voisimme ottaa itsellemme edes vastuun varjoakaan sodan aikana, jolloin kaikki kapitalismin häpeällisyydet ja rikokset ottavat kaikkein brutaaleimmat ja verisimmät muotonsa?

19. Nykyaikainen sota suurten valtojen välillä ei merkitse konfliktia demokratian ja fasismin välillä, vaan kahden imperialismin kamppailua maailman uudelleenjaosta.

Lisäksi, sodan täytyy väistämättä saada kansainvälinen luonne ja molemmista leireistä tulee löytymään fasisteja (puolifasisteja, bonapartisteja jne.), aivan yhtä lailla kuin ‘demokraattisia’ valtioitakin.

Ranskalaisen imperialismin tasavaltainen muoto ei estä sitä itse perustamasta rauhan aikana porvarillis-sotilaallista diktatuuria Puolaan, Jugoslaviaan ja Romaniaan, aivan kuin se ei estä sitä pakon niin sanellessa, palauttamasta Itävalta-Unkarin monarkiaa, esteeksi Itävallan ja Saksan yhdistymistä vastaan.

Lopuksi, Ranska itsekin parlamentaarisena demokratiana, jo riittävästi heikentyneenä, tulee epäilemättä olemaan yksi sodan ensimmäisistä uhreista, ellei se kaadu jo ennen sen alkamista.

20. Useiden sivistyneiden maiden porvaristo on jo osoittanut, ja jatkuvasti osoittaa, kuinka se sisäisissä vaaratilanteissa muitta mutkitta muuttaa parlamentaarisen hallitsemismuotonsa autoritaariseen, bonapartistiseen tai fasistiseen muotoon.

Se tekee muutoksen paljon nopeammin ja päättäväisemmin sodan aikana, jolloin molemmat, sekä sisäiset että ulkoiset vaarat uhkaavat sen perusluokkaetuja kymmenkertaisella voimalla.

Näissä olosuhteissa, työväenpuolueen tuki ’sen’ nationalistiselle imperialismille demokratian hauraan kuoren puolesta, tarkoittaa kieltäytymistä itsenäisestä politiikasta ja työläisten sovinistista demoralisoimista, so. ainoan seikan tuhoamista, joka voi pelastaa ihmiskunnan onnettomuudesta.

21. ‘Taistelu demokratian puolesta’ sodan aikana merkitsisi ennen kaikkea, taistelua työväenlehdistön ja -järjestöjen suojelemiseksi hillitöntä sotasensuuria ja sotilaallista auktoriteettia vastaan.

Näiden tehtävien takia vallankumouksellinen etujoukko etsii yhteisrintamaa yhdessä muiden työväenluokan organisaatioiden kanssa – sen omaa ‘demokraattista’ hallitusta vastaan – mutta ei missään tapauksessa yhtenäisyyttä oman hallinnon kanssa vihamielistä maata vastaan.

22. Imperialistinen sota pysyy tärkeämpänä kuin kysymys kapitalistisen valtion valtiollisesta muodosta.

Se asettaa kunkin kansallisen porvariston eteen kysymyksen kansallisen kapitalismin kohtalosta ja kaikkien maailman maiden porvariston eteen se asettaa kysymyksen kapitalismin kohtalosta yleensä.

Vain näin tulee proletariaatinkin asettaa kysymys: kapitalismi vai sosialismi, yhden imperialistisen leirin voitto vai proletaarinen vallankumous.

PIENTEN JA NEUTRAALIEN VALTIOIDEN PUOLUSTAMINEN

23. Valtiollisen puolustuksen käsite, erityisesti silloin kun se käy yksiin demokratian puolustuksen idean kanssa, voi kaikkein helpoimmin johtaa harhaan pienten ja neutraalien maiden (Sveitsi, osittain Belgia, Skandinavian maat.) työläisiä, jotka ollessaan kykenemättömiä itsenäiseen hyökkäyspolitiikkaan, ilmoittavat puolustavansa omia valtiollisia rajojaan kumoamattoman ja absoluuttisen dogmin hengessä.

Mutta juuri esimerkiksi Belgian kohdalla, näemme kuinka luonnollisesti muodollinen neutraalisuus on korvautunut järjestelmällä imperialistisia sopimuksilla ja kuinka väistämättömästi sota ‘kansallisen puolustuksen’ vuoksi, johtaa annesionistiseen (luvaton aluevaltaus – suom.huom.) rauhaan.

Sodan luonne ei määräydy sen alkuepisodin mukaan (’riippumattomuuden loukkaaminen’, ‘vihollisen hyökkäys’, jne.) vaan sodan päävoimien liikkeiden, sen koko kehityksen ja niiden seurausten perusteella, johon se lopulta johtaa.

24. Voidaan jo tässä vaiheessa hyväksyä se, että Sveitsin porvaristo ei ota itselleen aloitetta sodassa. Tässä mielessä sillä on paljon enemmän oikeutusta puhua puolustusasemasta, kuin minkään muun maan porvaristolla.

Mutta hetkellä, jolloin sodan pyörre on tempaissut Sveitsin porvariston mukaan sotaan, se tulee liittymään maailman voimien taisteluun yhtälailla imperialististen tarkoitusperien vuoksi.

Mikäli riippumattomuus tulee loukatuksi, Sveitsin porvaristo tulee liittymään vahvemman puolelle kahdesta hyökkäävästä osapuolesta, riippumatta siitä kumpi osapuoli on suuremmassa vastuussa neutraliteetin loukkauksesta ja kumpi näistä leireistä on ‘demokraattisempi’.

Täten edellisen sodan aikana Belgia tsarismin liittolaisena, siitä huolimatta jätti liittoutuneiden leirin silloin kun sotatilanne teki edulliseksi sille rikkoa Kreikan riippumattomuutta.

Vain toivottoman tylsämielinen porvari jumalan hylkäämässä sveitsiläisessä kylässä (kuten Robert Grimm) voi vakavissaan kuvitella, että maailman sota, johon hän tuli vedetyksi mukaan, syttyi Sveitsin itsenäisyyden puolustamisen takia.

Kuten edellinen sota vei mennessään Belgian riippumattomuuden, niin uusi sotakaan ei tule jättämään jälkeäkään Sveitsin riippumattomuudesta. Tulipa Sveitsi sodan jälkeen saamaan valtiollisen olemassaolonsa, jopa ilman itsenäisyyttäkin, tai tulipa se jaetuksi Saksan, Ranskan ja Italian kesken, riippuu se lukuisista eurooppalaisista ja maailmanlaajuisista tekijöistä, joiden keskellä Sveitsin ‘valtiollinen puolustus’ näyttelee merkityksetöntä roolia.

Näemme täten, myös neutraalin ja itsenäisen Sveitsin kohdalla, että maassa jolla ei ole siirtomaita ja jossa ajatus valtiollisesta puolustuksesta ilmenee edessämme puhtaimmassa muodossaan, imperialismin lait eivät tee poikkeusta.

Porvariston vaatimukseen: “Liity mukaan valtiollisen puolustuksen politiikkaan”, täytyy Sveitsin proletariaatin tiuskaisten vastata luokkapuolustuksen politiikalla, siirtyäkseen näin seuraavaan vallankumoukselliseen vaiheeseen.

TOINEN INTERNATIONAALI JA SOTA

25. Valtiollisen puolustuksen käsky seuraa dogmista, että kansallinen solidaarisuus olisi korkeammalla kuin luokkataistelu. Tosiasiassa omistava luokka ei koskaan anna tunnustusta isänmaan puolustukselle tässä mielessä, so. missä tahansa ja kaikissa tilanteissa se ennemminkin peittää oman etuoikeutetun asemansa puolustamisen sanamuodot isänmaanpuolustuksella.

Vallasta syöstyt hallitsevat luokat ovat aina omaksuneet ‘tappiomielialan’ (defeatism – suom.huom.), so. heidän valmiuttaan palauttaa etuoikeutetun asemansa ulkomaisten aseiden avustuksella.

Sorretut luokat, ollessaan tietämättömiä omista eduistaan ja joutuessaan uhrautumaan, hyväksyvät iskulauseen ‘valtiollisesta puolustuksesta’ totena arvona, so. absoluuttisena velvollisuutena, joka on luokkien yläpuolella.

Historiallinen perusrikos Toisen Internationaalin puolueilla sisältyy niiden osoittamassa huolessa ja korostamisessa slaavilaisten sorrettujen tapojen ja perinteiden osalta, heidän suuttuneen vallankumouksellisuutensa neutralisoimiseen ja heidän luokkatietoisuutensa väärentämiseen patrioottisten ajatusten avulla.

Jos Euroopan proletariaatti ei syökse porvaristoa vallasta suursodan lopulla; jos ihmiskunta vääntelehtii nyt kriisin aiheuttamissa kuolemantuskissa; jos uusi sota uhkaa muuttaa kylät ja kaupungit raunioläjiksi; – päävastuullinen näihin rikoksiin ja tuhoihin on Toinen Internationaali.

26. Sosiaalipatriotismin politiikka esittää joukkojen avuttomuutta fasismin edessä. Jos sodan aikana on välttämätöntä hylätä luokkataistelu valtiollisten intressien takia, on välttämätöntä kieltää myös ‘Marxismi’ suurten taloudellisten kriisien aikakaudella, sen vaarantaessa ‘valtion’ siinä missä sotakin.

Vuoden 1915 huhtikuussa, Rosa Luxemburg ilmaisi tämä kysymyksen seuraavilla sanoilla: “Joko luokkataistelu on välttämätön laki proletaariselle olemiselle myös sodan aikana. tai luokkataistelu on rikos valtiollisia intressejä ja isänmaan turvallisuutta vastaan myös rauhan aikana.” Ideat ‘valtiollisista intresseistä’ ja ‘isänmaan turvallisuudesta’ on fasistien toimesta muunnettu proletariaatin kahleiksi ja ketjuiksi.

27. Saksan Sosialidemokratia tuki Hitlerin ulkopolitiikkaa aina siihen hetkeen asti kun hän teki heistä lopun. Lopullinen demokratian korvaaminen fasismilla paljasti sen, että sosialidemokratia pysyi patrioottisena juuri niin kauan kuin poliittinen hallintojärjestelmä turvasi sen taloudelliset voitot ja etuoikeudet.

Löytäessään itsensä maanpaosta, aikaisemmat Hohenzollern-patriootit käänsivät takkinsa ja olivat valmiita toivottamaan tervetulleeksi ranskalaisen porvariston ennaltaehkäisevän sodan Hitleriä vastaan.

Ilman mitään vaikeuksia, Toinen Internationaali armahti Wels and Co. yhtiön, joka tulisi heti aamutuimaan täytetyksi kiihkeillä patriooteilla, vain jos Saksan porvaristo pyytäisi heitä takaisin ja antaisi edes pienen merkin pikkusormellaan.

28. Ranskalaiset, belgialaiset ja muut sosialistit vastasivat Saksan tapahtumiin, avoimella liitolla heidän oman porvaristonsa kanssa ‘valtiollisen puolustuksen’ ollessa kysymyksessä.

Samalla kun virallinen Ranska oli käymässä ‘pientä’ ja ‘merkityksetöntä’ mutta poikkeuksellisen julmaa sotaa Marokkoa (1) vastaan, ranskalainen sosialidemokratia ja reformistiset ammattiliitot keskustelivat omissa konferensseissaan sodan epäinhimillisyydestä yleensä, mielissään pääasiassa kostosota, osaa Saksan valtiota vastaan.

Puolueet jotka tukevat brutaalia siirtomaiden ryöstöä, missä kysymys on ainoastaan uusista taloudellisista voitoista, tulevat tukemaan silmät ummessa jokaista valtiollista hallitusta suursodassa, jossa on kysymys porvarillisen tasavallan kohtalosta yleensä.

(1). Marokko – ranskalaiset imperialistit käyttivät lentokoneita, tankkeja, ratsu- ja jalkaväkeä kapinallisia vastaan Pohjois-Afrikassa vuosina 1933-34

29. Sosialidemokraattisen politiikan yhteensopimattomuus proletariaatin historiallisten etujen kanssa on nyt verrattomasti syvempi ja kärjistyneempi kuin imperialistisen sodan aattona.

Taistelu joukkojen patrioottisia ennakkoluuloja vastaan tarkoittaa ennen kaikkea, leppymätöntä taistelua Toista Internationaalia vastaan, niin organisaatiota, puoluetta, ohjelmaa kuin sen lippuakin vastaan.

KESKUSTALAISUUS JA SOTA

30. Ensimmäinen imperialistinen sota häivytti täydellisesti Toisen Internationaalin vallankumouksellisena puolueena ja täten synnytti välttämättömyyden ja mahdollisuuden Kolmannen Internationaalin luomiselle.

Mutta tasavaltalainen ‘vallankumous’ Saksassa ja Itävalta-Unkarissa, äänioikeuden demokratisoiva vaikutus useissa maissa, pelästyneen porvariston myönnytykset lainsäädännössä, ensimmäisten sodanjälkeisten vuosien ilmapiirissä – kaikki tämä yhdistettynä Leninismin epigonien katastrofaaliseen politiikkaan, antoi Toiselle Internationaalille merkittävän hengähdystauon, joka ei enää ollut vallankumouksellinen, vaan konservatiivis-liberaali työväenpuolue rauhanomaisine reformeineen.

Kuitenkin, erittäin pian – lopulta eteen tulleen viimeisen maailmankriisin kanssa – kaikki mahdollisuudet reformien tiellä osoittautuvat tyhjiin imetyiksi.

Porvaristo siirtyi vastahyökkäykseen. Sosialidemokratia luopui petturimaisesti saavutetusta voitosta toisensa jälkeen. Kaikki reformismin lajit – parlamentarismi, ammattiliitot, kunnallinen yhteistyöhaluinen ’sosialismi – ovat kärsineet korjaamattomia vararikkoja ja katastrofeja viimevuosina.

Seurauksena tästä, uuteen sotaan valmistautuminen löysi Toisen Internationaalin selkärankansa murtaneena. Sosialidemokraattiset puolueet ovat käymässä läpi intensiivistä värinmenetysprosessia. Johdonmukainen reformismi ottaa uuden värin, se tulee hiljaiseksi ja häviää pois. Sen paikan on ottanut moninaiset keskustalaisuuden sävyt, joko vanhojen puolueiden lukuisten ryhmäkuntien muodossa tai itsenäisinä organisaatioina.

31. Kysymys isänmaan puolustuksesta naamioi reformisteja ja keskusta-oikeistolaisia (Leon Blum, Hendrik de Man, Robert Grimm, Martin Tranmael, Otto Bauer ja muut), heidän turvautuessaan kasvavassa määrin diplomatiaan, sekavien, laskelmoitujen, ehdollisten muotoiltujen samaan aikaan rauhoitellessa porvaristoa ja huijatessa työläisiä. He esittävät taloudellisia ’suunnitelmia’ ja sarjoittain yhteiskunnallisia vaatimuksia, luvaten puolustaa isänmaata ulkopuoliselta ‘fasismilta’, siinä laajuudessa, jolla kansallinen porvaristo tukee heidän ohjelmaansa.

Tarkoitus tämän kysymyksen esille nostamisessa koostuu kysymyksen valtion luokkaluonteen hämärtämisestä, vallananastamisongelman väistämisestä ja ’sosialistisen’ suunnitelman suojassa tapahtuvasta raahautumisesta isänmaan puolustukseen.

32. Vasemmisto-keskustalaiset, jotka ovat jakautuneet lukuisiin eri vivahteisiin (SAP Saksassa, OSP Hollannissa, ILP Englannissa, Zyromskyn ja Marceau Pivert’n ryhmät 2 Ranskassa ja muut), jotka ilmenevät heidän kieltäytymisessään sanoin puolustamasta isänmaata.

(2). Jean Zyromski perusti Bataille Sosialiste Tendencyn Ranskan Sosialistiseen Puolueeseen ja Marcel Pivert kuului tähän ryhmään

Mutta tästä peruskieltäytymisessään he eivät vedä välttämättömiä johtopäätöksiä. Suurempi puolisko, ellei jopa yhdeksän kymmenestä heidän internationalismistaan, on luonteeltaan leimallisesti platonista.

He pelkäävät irrottautumista keskusta-oikeistolaisista; ‘lahkolaisuuden’ vastaisen taistelun nimissä, he jatkavat kamppailua marxilaisuutta vastaan, hyläten taistelun vallankumouksellisen Internationaalin puolesta ja pysyen Toisessa Internationaalissa, jonka johtohahmona seisoo kuninkaan palvelija, Vandervelde.

Joukkojen ilmaistessa tiettyinä aikoina siirtymistä vasemmiston suuntaan, keskustalaisten viimeinen analyysi on laittaa jarrua proletariaatin vallankumoukselliselle uudelleen järjestäytymiselle, ja niin muodoin myös heidän sodanvastaiselle kamppailulleen.

33. Todellisessa olemisessaan, keskustalaisuus ilmaisee puolinaisuutta ja kahden vaiheilla horjumista. Mutta sodan ongelma on kaikkein vähiten suotuisaa häilyväisyyden politiikalle.

Joukoille keskustalaisuus on aina vain lyhyt siirtymävaihe. Kasvava sodan vaara tulee alati jyrkentämään erilaistumista keskustalaisten ryhmittymien välillä, jotka tällä hetkellä dominoivat työväenliikettä.

Proletariaatin etujoukko tulee olemaan paremmin varustettu taistelussaan sotaa vastaan, sitä nopeammin ja täydellisemmin se tulee vapauttamaan mielensä keskustalaisuuden verkosta.

Välttämätön ehto menestymiselle tällä tiellä on tuoda selvästi ja perään antamattomasti julki kaikki kysymykset, jotka liittyvät sotaan.

NEUVOSTODIPLOMATIA JA KANSAINVÄLINEN VALLANKUMOUS

34. Valtaannousunsa jälkeen, proletariaatti joutuu itse “isänmaan puolustuksen” tilanteeseen. Mutta tästä eteenpäin tämä kaava saa kokonaan uuden sisällön.

Eristetty työläisvaltio ei ole itsenäisesti selviytymään kykenevä olemus, vaan maailman vallankumouksen harjoituskenttä. Puolustaessaan Neuvostoliittoa, proletariaatti ei puolusta valtiollista aluettaan, vaan sosialistista diktatuuria joka on väliaikaisesti valtiollisten rajojen sisäänsä sulkema.

Vain syvällinen ymmärtämys siitä, ettei proletaarinen vallankumous voi löytää lopullista ratkaisuaan kansallisissa puitteissa siksi; että proletariaatti voita kaikissa johtavissa maissa, Neuvostoliiton sosialistinen rakennustyö on tuomittu epäonnistumaan; että muun kuin kansainvälisen vallankumouksen kautta, ei ole olemassa pelastusta yhdellekään maalle maailmassa; että sosialistinen yhteiskunta voidaan rakentaa vain kansainvälisen yhteistyön pohjalta – vain näille tukeville vakuutuksille, sisäistettynä luihin ja ytimiin, voidaan rakentaa turvalliselle pohjalle proletariaatin vallankumouksellinen politiikka sodan aikana.

35. Neuvostoliiton ulkopolitiikka juontaa juurensa “sosialismi yhdessä massa” teoriasta, so. todellisuudessa kansainvälisen vallankumouksen ongelmien huomioon jättämistä, joka perustuu kahteen ajatukseen: yleinen aseistariisunta ja molemminpuolinen aggressioista pidättäytyminen.

Neuvostohallitus pyrkimyksessään löytää diplomaattisia takeita, sen on sodan ja rauhan ongelmissa turvauduttava puhtaasti muodolliseen esitystapaan, johtuen sen olosuhteista kapitalistien saartamana.

Mutta nämä sopeutumiskeinot vihollista kohtaan, joihin se on pakotettu, johtuvat sen voimattomuudesta kansainvälisessä vallankumouksessa ja mitä suurimmassa määrin Neuvostohallituksen omista aikaisemmista virheistä, joita ei millään keinoin voida kohottaa kaikenkattavaksi järjestelmäksi.

Neuvostodiplomatian toimet ja puheet, jotka ovat jo aikoja sitten rikkoneet välttämättömien, hyväksyttävien ja käytännöllisten kompromissien rajat, on asetettu pyhälle ja loukkaamattomalle, Kolmannen Internationaalin kansainvälisen politiikan jalustalle ja niistä on muodostunut lähde kaikkein räikeimmille pasifistisille illuusioille ja sosiaalipatrioottisille kompuroinneille.

36. Aseistariisunta ei ole keino sotaa vastaan, siksi, kuten Saksan kokemus itsessään osoittaa, että jaksottainen aseistariisunta on ainoastaan vaihe tiellä uuteen asevarusteluun. Mahdollisuus uuteen ja erittäin nopeaan asevarusteluun kuuluu luonnostaan nykyaikaiseen teollisuustekniikkaan.

Yleinen aseistariisunta, jopa silloinkin kun se voitaisiin toteuttaa, tarkoittaisi ainoastaan voimakkaimpien teollisuusmaiden yhä voimistuvaa sotilaallista ylivoimaa. ‘50 prosenttinen aseistariisunta’ ei ole tie täydelliseen aseistariisuntaan, vaan täydelliseen, 100 prosenttiseen uudelleen varusteluun.

Nykyinen aseistariisunta ‘ainoana todellisena keinona välttää sota’, on työläisten harhaanjohtamista, pikkuporvarillisten pasifistien kanssa yhteisen kansanrintaman kustannuksella.

37. Emme voi hetkeäkään kiistää Neuvostohallituksen oikeutta määritellä suurimmalla täsmällisyydellä termiä aggressio, missään sopimuksessa imperialistien kanssa.

Mutta yritys muuttaa tätä ehdollista, lainopillista termiä, kansainvälisten suhteiden ylimmäksi säätelijäksi, on vallankumouksellisten kriteerien korvaamista konservatiivisilla kriteereillä, ja työväenluokan kansainvälisen politiikan alentamista puolustamaan aluevaltauksia ja voimatoimin pystytettyjä rajalinjoja.

38. Me emme ole pasifisteja. Me pidämme vallankumouksellista sotaa yhtälailla proletaarisen politiikan keinona kuin kapinaakin.

Asennettamme sotaan ei määrittele yksinomaan lainsäädännöllinen termi ‘aggressio’, vaan kysymys siitä mikä luokka aikoo sotia ja missä tarkoituksissa.

Valtioiden välisessä konfliktissa, aivan kuten luokkataistelussakin, ‘puolustus’ ja ‘aggressio’ ovat vain käytännön asettamia tarkoituksenmukaisuuskysymyksiä, eivät juridisia tai eettisiä normeja.

Pelkkä aggression kriteeri luo pohjaa Messerin sosiaalipatrioottisen politiikan tukemiselle. Leon Blum, Vandervelde ja muut, jotka kiitos Versailles’n, on annettu mahdollisuus puolustaa imperialistista ryöstösaalista, rauhan puolustamisen valepuvussa.

39. Stalinin kuuluisa muotoilu: “Me emme tahdo tuumaakaan ulkomaiden maaperästä, mutta emme tule antamaan tuumaa omastammekaan”, edustaa konservatiivista ohjelmaa status quon säilyttämiseksi, jyrkkänä kontrastina proletaarisen vallankumouksen aggressiiviselle luonteelle.

Sosialismi yhdessä maassa ideologia johtaa väistämättä kansallisvaltion taantumuksellisen roolin hämärtämiseen, sovintoon sen kanssa, sen idealisoimiseen ja vallankumouksellisen internationalismin merkityksen alentamiseen.

40. Kolmannen Internationaalin johtajat oikeuttavat Neuvostodiplomatian politiikkaa siltä pohjalta, että työläisvaltion täytyy käyttää hyödykseen imperialistisen leirin sisäisiä ristiriitoja. Tämä julkilausuma, itsessään kiistämättömänä, vaatii kuitenkin konkretisoimista.

Kunkin luokan ulkopolitiikka on jatkoa ja kehitystä sen sisäisestä politiikasta. Jos proletariaatin vallassa ollessaan täytyy erottaa ja käyttää hyödykseen sen ulkoisten vihollisleirien sisäisiä ristiriitaisuuksia, proletariaatin joka vielä taistelee vallasta, täytyy tietää kuinka tunnistaa ja käyttää hyödykseen ristiriitoja sen sisäisten vihollisten leirissä.

Se tosiasia, että Kolmas Internationaali osoitti täydellisen kykenemättömyytensä ymmärtää ja käyttää hyödykseen reformistisen demokratian ja fasismin välisiä ristiriitoja, johti suoraan proletariaatin suurimpaan tappioon ja saattoi sen kasvoista kasvoihin uuden sodanvaaran kanssa.

Toisaalta, imperialististen hallitusten välisiä ristiriitoja täytyy käyttää hyödyksi, vain ja ainoastaan kansainvälisen vallankumouksen näkökulmasta käsin.

Neuvostoliiton puolustus on ajateltavissa vain jos kansainvälinen proletariaatin etujoukko on riippumaton Neuvostodiplomatiasta, vain jos on olemassa täydellinen vapaus osoittaa sen nationalistis-konservatiiviset metodit, jotka on suunnattu kansainvälisen vallankumouksen etuja vastaan, mutta myös Neuvostoliiton etuja vastaan.

NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTISET RYHMITTYMÄT

41. Neuvostohallinto on nyt muuttumisprosessissa linjassaan koskien Kansainliittoa.

Kolmas Internationaali, kuten tavallista, toistelee orjamaisesti Neuvostodiplomatian sanoja ja eleitä.

Kaikenlaiset ‘ultra-vasemmistot’ ottavat tästä hyödyn irti, siirtääkseen Neuvostoliiton jälleen kerran porvarillisten valtioiden joukkoon.

Sosialidemokratia, tukeutuen omalaatuisiin valtiollisiin pohdintoihinsa, tulkitsee Neuvostoliiton ’sovinnoneleet’ Kansainliiton kanssa, todisteeksi Moskovan politiikan porvarillis-nationalistisesta luonteesta, toisin sanoen, Kansainliiton kunnianpalautuksesta tai yleisemmällä tasolla, koko pasifistisen ideologian arvon palautuksesta.

Tässäkään kysymyksessä, marxilaisella näkökulmalla ei ole mitään yhteistä näiden pikkuporvarillisten arviointien kanssa.

Meidän periaatteellinen asenteemme Kansainliitoon, ei eroa asenteestamme johonkin yksittäiseen tai kaikkiin imperialistisiin valtioihin, kuuluipa se sitten Kansainliittoon tai ei.

Neuvostovaltion luovinta antagonististen imperialistiryhmittymien välillä antaa aiheen olettaa että luovimispolitiikka koskee yhtä hyvin myös Kansainliittoa.

Niin kauan kuin Japani ja Saksa kuuluivat Liittoon, siitä uhkasi myöhemmin muodostua kaikkein pahimpien imperialistinen varkaiden sopimusten areena Neuvostoliiton kustannuksella.

Sen jälkeen kun Japani ja Saksa, Neuvostoliiton kaikkein välittömimmät pääviholliset lähtivät Kansainliitosta, se muuttui osittain Liittoutuneiden blokiksi ja ranskalaisen imperialismin vasalliksi, osittain Ranskan, Englannin ja Italian keskinäiseksi kilpakentäksi.

Tätä tai tuota ryhmittymä Kansainliiton avustuksella voi ryhtyä painostamaan Neuvostoliitto, joka tasapainoilee sille pohjimmiltaan yhtä vihamielisten imperialistileirien välissä.

42. Antaakseen itselleen täysin realistisen arvion vallitsevasta tilanteesta, proletariaatin etujoukon täytyy samalla asettaa etualalle seuraavat näkökohdat:

a) Neuvostoliiton välttämättömyys, yli kuusitoista Lokakuun vallankumouksen jälkeen, etsiä lähentymistä Kansainliittoon ja peittää tämä lähentyminen abstrakteilla pasifistisilla sanankäänteillä, on tulosta kansainvälisen vallankumouksen äärimmäisestä heikentymisestä ja Neuvostoliiton kansainvälisestä asemasta.

b) Neuvostodiplomatian abstraktit pasifistiset muotoilut ja Kansainliitolle suuntaamilla kohteliaisuuksilla ei ole mitään yhteistä kansainvälisen proletariaatin puolueen politiikan kanssa, joka kieltäytyy ottamasta niistä mitään vastuuta, päinvastoin se hylkää niiden sisällyksettömän petollisuuden ja tekopyhyyden, pitäen parempana mobilisoida proletariaatti olemassa olevien voimien ja todellisten antagonismien selkeän ymmärtämyksen pohjalta.

43. Vallitsevassa tilanteessa, liittoa Neuvostoliiton ja imperialistisen valtion tai jonkin imperialistiryhmittymän kanssa toista vastaan, sodan syttyessä, ei voida katsoa pois suljetuksi.

Olosuhteiden paineessa, tällainen väliaikainen liitto voi tulla rautaisen välttämättömäksi, lakkaamatta silti olemasta, ja juuri tästä syystä, suurin uhka sekä Neuvostoliitolle että maailmanvallankumoukselle.

Kansainvälinen proletariaatti ei lakkaa puolustamasta Neuvostoliittoa, edes silloinkaan jos se myöhemmin tulisi olemaan itse pakotettu sotilaalliseen liittoutumiseen joidenkin imperialistien kanssa toisia imperialisteja vastaan. Mutta tässä tapauksessa, jopa enemmän kuin missään muussa, kansainvälisen proletariaatin täytyy suojella täydellistä poliittista riippumattomuuttaan Neuvostodiplomatialta, ja tästä seuraten myös Kolmannen Internationaalin byrokratialta.

44. Pysyen työläisvaltion päättäväisinä ja omistautuneina puolustajina kamppailussa imperialismin kanssa, kansainvälinen proletariaatin ei pidä kuitenkaan tulla liittolaiseksi Neuvostoliiton imperialististen liittolaisten kanssa.

Kapitalistisen valtion työväenluokka joka löytää itsensä liitosta Neuvostoliiton kanssa, pitää säilyttää täysin leppymätön vihamielisyytensä oman maansa imperialistista hallintoa kohtaan.

Tässä mielessä sen politiikka ei eroa Neuvostoliittoa vastaan taistelevan maan proletariaatin politiikasta.

Mutta johtuen käytännön toiminnan luonteesta, merkittäviä erovaisuuksia voi nousta esille, riippuen todellisesta sotatilanteesta.

Esimerkiksi Japanin ja Neuvostoliiton välisen sodan tapauksessa, olisi absurdia ja rikollista Amerikan proletariaatille sabotoida sotatarvikelähetyksiä Yhdysvalloista Neuvostoliittoon.

Mutta proletariaatin jonka maa taistelee Neuvostoliittoa vastaan, on ehdottomasti velvollinen turvautumaan tämänkaltaiseen toimintaan – lakot, sabotaasit jne.

45. Toisaalta tinkimätön proletaarinen oppositio Neuvostoliiton imperialistisia liittolaisia vastaan on muodostettava, internationalistisen luokkapolitiikan perusteella, toisaalta kyseisen maan imperialistisille päämäärien perusteella, tämän ‘liittoutuman’ petturimaisen luonnetta ja sen Neuvostoliittoon kohdistuvan kapitalistisen vallankaappauksen spekulaatioita vastaan, jne.

Proletaarisen puolueen politiikan suhteessa ‘liittolaisiin’, samoin kuin imperialistisiin vihollismaihin nähden tulisi täten suunnata suoraan porvariston vallankumoukselliseen kaatamiseen ja vallan anastamiseen.

Vain tällä tavalla voidaan luoda todellinen liitto Neuvostoliiton kanssa ja ensimmäinen työläisvaltio pelastaa onnettomuudelta.

46. Neuvostoliitossa sota imperialistista interventiota vastaan tulee epäilemättä nostattamaan merkittävän voimakkaan tunteenpurskauksen aitoa taistelutahoa.

Kaikki ristiriidat ja antagonismit näyttävät tuleva voitetuiksi tai kaikilla asteillaan työnnetyksi syrjään.

Nuoret, vallankumouksesta nousseet sukupolvet työläisiä ja talonpoikia tulevat osoittamaan taistelukentällä jättiläismäistä dynaamista voimaa.

Keskitetty teollisuus, huolimatta kaikista puutteistaan ja vioistaan, tulee osoittamaan suurta ylivoimaisuutta palvellessaan sodan tarpeita. Neuvostoliiton hallitus on epäilemättä luonut valtavat ruokavarannot, riittämään sodan alkuvaiheen aikana.

Imperialististen valtioiden esikunnat ovat tajunneet selvästi, tietystikin, että Puna Armeijasta he löytävät voimallisen vastustajansa, kamppailussa jossa he tarvitsevat pitkän ajanjakson ja joutuvat venyttämään voimansa äärimmilleen.

47. Mutta juuri sodan pitkittyvä luonne tulee väistämättä paljastamaan Neuvostoliiton siirtymätalouden ristiriitaisuudet yhdessä sen byrokraattisen suunnittelun kanssa. Uudet valtavat hankkeet saattavat monissa tapauksissa osoittautua yhtä hyvin kuolleiksi kirjaimiksi.

Hallituksen akuutin välttämättömässä perustarvikkeiden tarpeesta johtuen, individualistiset talonpoikien taipumukset yksityistalouteen osaltaan voimistuvat merkittävästi lisää, kolhoosien sisäisten keskipakoisvoimien kasvaessa kuukausi kuukaudelta.

Kontrolloimattoman byrokratian valta tulee muuttumaan sotadiktatuuriksi.

Elävän puolueen puuttuminen poliittisena kontrolloijana ja säätelijänä, tulee johtamaan ristiriitojen äärimmäiseen kärjistymiseen ja kasaantumiseen.

Sodan kuumenneessa ilmapiirissä, voidaan odottaa jyrkkää käännöstä individualistisiin periaatteisiin maataloudessa ja käsityöteollisuudessa, kiinnostuksen suuntautumista ulkomaisiin ja ‘liittolaisten’ pääomiin, ulkomaankaupan monopolin rikkoutumista, hallinnon kontrollin heikentymistä trusteihin nähden, niiden välisen kilpailun kärjistymistä ja niiden konflikteja työläisten kanssa, jne.

Poliittisella tasolla nämä prosessit voivat tarkoittaa bonapartismin kilpailua vastaavan omistussuhteen muutoksen tai muutoksien kanssa.

Toisin sanoen, mikäli pitkittyvä sota yhdistyy maailman proletariaatin passiivisuuteen, Neuvostoliiton sisäiset, yhteiskunnalliset ristiriitaisuudet eivät ainoastaan voi johtaa, vaan myös johtaisivat porvarillis-bonapartistiseen vastavallankumoukseen.

48. Poliittiset johtopäätökset tästä ovat ilmiselvät:

a) Vain proletaarinen vallankumous lännessä voi pelastaa Neuvostoliiton työläisvaltiona pitkittyneen sodan olosuhteissa;

b) Proletaarisen vallankumouksen valmistelu ‘ystävällisissä’, ‘liittolais-’ kuin myös vihollismaissa, on ajateltavissa ainoastaan mikäli maailman työväen etujoukko on täysin riippumaton Neuvostobyrokratiasta.

c) Neuvostoliiton ehdottoman tukemisen imperialistisia armeijoita vastaan täytyy kulkea käsi kädessä vallankumouksellisen marxilaisen sodan ja Neuvostohallituksen vastaisen kriittisyyden, sekä Neuvostoliiton sisäisesti järjestäytyneen, todellisen vallankumouksellisen puolueen, bolshevikki-leninistien kanssa.

KOLMAS INTERNATIONAALI JA SOTA

49. Ollessaan hylännyt periaatteellisen linjan kysymyksessä sodasta, Kolmas Internationaali horjuu tappiomielialojen ja sosiaalipatriotismin välillä.

Saksassa fasismin vastainen taistelu on muuttunut kilpailuksi markkinoista, nationalistisista lähtökohdista.

‘Kansallisen vapautuksen’ iskulause edetessä rinta rinnan ‘yhteiskunnallisen vapautuksen’ iskulauseen kanssa, karkeasti vääristää vallankumouksellisia näköaloja, eikä jätä tilaa muulle kuin tappiomielialalle. Kommunistinen Puolue alkoi Saarin kysymyksessä madellen nöyristellä Kansallissosialismin ideologiaa ja siirtyi tästä pois ainoastaan sisäisten hajaannustensa kautta.

Millaisen iskulauseen mahtaakaan Kolmannen Internationaalin Saksan osasto kehitellä sodan aikana: ‘Hitlerin tappio on pienempi paha?’ Mutta jos ‘kansallisen vapautuksen’ iskulause on kohdallaan fasistien Müllerin ja Brüningin kohdalla, miten se voi menettää tehoaan Hitlerin kohdalla? Vai ovatko nationalistiset iskulauseet hyviä ainoastaan rauhan, mutta eivät sodan aikana? Todellakin, leninismin epigonit tekevät viimeiseen asti kaikkensa sekoittaakseen sekä itsensä että työväenluokan.

50. Kolmannen Internationaalin Impotentti vallankumouksellisuus on suora seuraus sen tuhoisasta politiikasta.

Saksan katastrofin jälkeen, niin kutsuttujen Kommunististen Puolueiden politiikan merkityksettömyys on paljastunut jokaisessa maassa, joissa he ovat joutuneet millään tavalla koetelluiksi.

Ranskan osasto, joka osoitti itselleen täydellisen kykenemättömyytensä innostaa edes muutamaa kymmentätuhatta työläistä Afrikan kolonialistista ryöstöä vastaan, tulee epäilemättä todistamaan vielä enemmän vararikkonsa, niin kutsutun kansallisen vaaraan hetkellä.

51. Taistelu sotaa vastaan ei ole kuviteltavissa ilman kaupunkien ja kylien laajojen työtätekevien joukkojen vallankumouksellista mobilisaatiota, joka vaatii samanaikaisesti armeijan ja laivaston suoraa myötävaikutusta yhtäältä, ja kuljetusjärjestelmiä toisaalta.

Mutta on mahdotonta vaikuttaa sotilaisiin, ilman vaikutusta työläis- ja talonpoikaisnuorisoon. Vaikutus kuljetusjärjestelmien tasolla, edellyttää vahvaa jalansijaa ammattiliitoissa.

Samalla, siinä missä tarvitaan Profinternin apua, Kolmas Internationaali on menettänyt kaikki asemansa ammattiyhdistysliikkeessä ja katkaissut itseltään kaikki kontaktit työläisnuorisoon.

Näissä olosuhteissa, puheet taistelusta sotaa vastaan ovat kuin saippuakuplien puhaltelua. Täällä ei ole mitään sijaa illuusioille: siinä tapauksessa, että imperialismi hyökkää Neuvostoliittoon, Kolmas Internationaali tulee osoittamaan itsensä pyöreäksi nollaksi.

‘VALLANKUMOUKSELLINEN’ PASIFISMI JA SOTA

52. Itsenäisenä virtauksena, pikkuporvarillisen ‘vasemmiston’ pasifismi lähtee olettamuksista että rauha on mahdollista taata, joillakin erikoisilla ja erityisillä keinoilla, proletariaatin luokkataistelun ja sosialistisen vallankumouksen ulkopuolella.

Puheissaan ja artikkeleissaan pasifistit teroittavat mieliin ’sodan vastenmielisyyttä’, tukevat tunnontarkasti vastustajiaan, sekä saarnaavat boikotista ja yleislakosta (tai pikemminkin yleislakon myytistä) sotaa vastaan.

Hieman ‘vallankumouksellisemmat’ pasifistit eivät ole vastahakoisia ajoittain puhumaan edes kapinoista sotaa vastaan.

Mutta yleisesti ja erikseen, heillä ei ole käsitystä kapinan purkamattomista siteistä luokkataisteluun ja vallankumoukselliseen puolueeseen. Kapina tarkoittaa kirjaimellisesti hallitsevaa luokkaa vastaan suunnattua uhkaa, eikä se onnistui ilman pitkäjänteistä ja sitkeää vaivannäköä.

Käyttäen hyväkseen joukkojen rauhan rakkautta ja suunnaten sen sopiviin kanaviin, pikkuporvarilliset pasifistit muuttuvat lopulta tiedostamattaan imperialismin kannattajiksi.

Sodassa, ylivoimainen enemmistö pasifistien ‘liittolaisia’ tulee löytymään porvarillisesta leiristä, ja tulevat käyttämään Kolmannen Internationaalin arvovallan heille suomaa vaatetta ja sen räikeää metelöintiä, proletariaatin etujoukon patrioottiseen harhaanjohtamiseen.

53. Sodanvastaisessa Amsterdamin kongressissa ja fasisminvastaisessa Pariisin kongressissa, molemmat Kolmannen Internationaalin organisoimina, ovat klassisia esimerkkejä vallankumouksellisen luokkataistelun korvaamisesta pikkuporvarillisella politiikalla, mahtailevine mielenosoituksineen, näyttävine paraateineen ja Potemkinin kylineen. (3)

(3). Venäjän Keisarinna Katariina suuri valtuutti Gregory Potemkinin uudenaikaistamaan satamat ja rakentamaan uusia kyliä, mutta kritisoijat sanoivat, että nämä kylät olivat ennemminkin vain korttitalojen julkisivuja pettämään keisarinnaa.

Jo seuraavana päivänä tulee häpeilemättömiin protesteihin sotaa vastaan yleensä, varta vasten taustamanipulaation voimin kokoon haalittu heterogeeninen joukko hajoamaan kaikkiin suuntiin, eikä se kykene nostamaan edes pikkurillejään mitään erityistä sotaa vastaan.

54. Proletaarisen yhteisrintaman so. työväenluokan järjestöjen taistelusopimuksen, korvaaminen Kommunistisen byrokratian ja pikkuporvarillisten pasifistien blokilla – mikä kaikille rehellisille hämminginaiheuttajille (confusionist – suom.huom.) tarkoittaa sitä, että paikalla on tusinoittain kiipijöitä – johtaa täydelliseen eklektismiin kysymyksissä taktiikoista.

Barbuss-Müenzenberin kongressi katsoi erityiseksi meriitikseen sen, että hei yhdistivät kaikentyyppiset sodanvastaiset ‘taistelut’: humanitaariset protestit, henkilökohtaisen kieltäytymisen armeijan palveluksesta, ‘yleisen mielipiteen’ muokkaamisen, yleislakon ja jopa kapinan.

Keinot jotka tosielämässä ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään ja jotka voivat käytännössä esiintyä vain konfliktissa toistensa kanssa, on esitetty yhden harmonisen kokonaisuuden elementteinä.

Venäjän Sosiaalivallankumouksellisilla, jotka saarnasivat ’synteettistä taktiikkaa’ kamppailussa tsarismia vastaan – liitto liberaalien kanssa, henkilökohtainen terrori ja massataistelu – on totisesti paljon vertailukelpoista Amsterdamin blokin inspiroijien kanssa.

Mutta työläisten täytyy muistaa, että populistinen eklektismi nostattaa bolshevismin taisteluun sitä vastaan!

PIKKUPORVARISTO JA SOTA

55. Talonpojat ja kaupunkien asujaimiston alemmat kerrokset, joille sota ei ole yhtään vähemmän tuhoisa kuin proletariaatillekaan, voidaan vetää lähimmäksi proletariaattia sodanvastaiseen taisteluun.

Puhuen yleisellä tasolla, vain tällä tavalla voidaan sota estää kapinalla.

Mutta vielä vähemmän kuin proletariaatti, antavat talonpojat vetää itsensä vallankumoukselliselle tielle abstraktioilla, valmiiksi tehdyillä kaavoilla ja pelkillä käskyillä.

Leninismin epigonit, jotka tekivät vallankaappauksen Kominternissä vuosina 1923-24, iskulauseenaan ‘talonpoikaistoa kohti’, osoittautuivat täydellisen kyvyttömyytensä vetää puoleensa, kommunismi lipun alle, ei ainoastaan talonpoikaistoa, vaan myös maatyöläisiä.

Krestintern (Talonpoikaiston Internationaali) hengitti hiljaa, päästämättä suustaan ulos edes hautajaispuhetta.

Talonpoikaiston ‘valloitusta’ useissa maissa on julistettu niin pöyhkeilevästi, että se on osoittautunut jokaisessa tapauksessa lyhytaikaiseksi, ellei yksinkertaisesti pelkästään kuvitteelliseksi.

Juuri talonpoikaispolitiikassaan, Kolmannen Internationaalin vararikko on hankkinut sitä erityisen leimallisesti kuvailevan hahmon, koska se oli väistämätön seuraus Komintern ja proletariaatin välirikosta.

Talonpoikaiston voi saada vallankumoukselliselle tielle, sodanvastaiseen taisteluun vain vakuuttamalla se käytännössä työläisten kyvystä johtaa tätä kamppailua. Voiton avaimet lepäävät siis työpajoissa ja tehtaissa.

Vallankumouksellisesta proletariaatista on tultava ensin todellinen voima, ennen kuin talonpoikaisto ja pikkukaupunkien väki tulee sulkemaan rivinsä sen kanssa.

56. Kaupunkien ja kylien pikkuporvaristo ei ole homogeenistä.

Proletariaatti voi vetää puolelleen ainoastaan sen alimmat kerrokset; johtajia nousee heidän keskuudestaan, vetäen puoleensa keski- ja suurporvaristoa ja kehittäen demokraattisia, pasifistisia ja fasistisia poliittisia pyrkyreitä.

Pysyessään oppositiossa, nämä herrasmiehet turvautuvat kaikkein hillittömimpään demagogiaan, varmimpana tarkoituksenaan myöhempi arvonsa nousu suurporvariston silmissä.

Kolmannen Internationaalin rikos perustuu todelliseen pikkuporvaristoon – eli sen suuriin massoihin – kohdistuvan vallankumouksellisen kamppailun vaikutuksen korvaamiseen, teatraalisilla blokeilla valheellisine pasifistijohtajineen.

Sen sijaan että se saataisi viimeksi mainitut epäilyttävään valoon, se vahvistaa heitä Lokakuun vallankumouksen arvovallalla ja tekee sorretut pikkuporvariston alemmat kerrokset petollisten johtajiensa poliittisiksi uhreiksi.

57. Vallankumouksellinen tie talonpoikaistolle kulkee työväenluokan kautta.

Saadakseen talonpoikaiskylän luottamuksen, on välttämätöntä että edistyneimmät työläiset saavat itsekin takaisin luottamuksensa proletaarisen vallankumouksen lippuun. Tämän voi saavuttaa vain oikealla politiikalla yleensä ja oikealla sodanvastaisella politiikalla erityisesti.

TAPPIOMIELIALAT JA IMPERIALISTINEN SOTA

58. Niissä tapauksissa jolloin kyseessä on kapitalististen maiden välinen konflikti, kaikkien niiden proletariaatit kieltäytyvät kategorisesti uhraamasta historiallisia etujaan, mikä viimekädessä sattuu yksiin valtion kuin ihmiskunnankin etujen kanssa, porvariston sotilaallisen voiton kustannuksella.

Leninin sanakääntein, ‘tappio on pienempi paha’, ei tarkoita että oman valtion tappio olisi pienempi paha kuin vihollisvaltion tappio, vaan sitä että sotilaallinen tappio, johtuen vallankumouksellisen liikkeen kasvusta, on proletariaatille ja koko kansalle äärettömästi enemmän hyödyllisempää kuin ‘yhteiskuntarauhalla’ (civil peace – suom.huom.) varmistettu sotilaallinen voitto.

Karl Liebknecht muotoili ylittämättömät sanansa, koskien proletariaatin politiikkaa sodan aikana seuraavasti: ‘Kansan suurin vihollinen on sen omassa maassa.’

Voittoisa proletaarinen vallankumous ei ainoastaan tule oikaisemaan tappiosta koituneita epäkohtia, vaan myös luo lopulliset takeet tulevaisuuden sotia ja tappiota vastaan.

Dialektinen suhtautuminen sotaan on kaikkein tärkein elementti vallankumouksellisessa valmentautumisessa ja tästä syystä myös sodanvastaisessa kamppailussa.

59. Imperialistisen sodan muuttuminen kansalaissodaksi on pääasiallisin strateginen tehtävä, jolle koko proletaarisen puolueen työn tulisi sodan aikana olla alisteista. Ranskan ja Preussin, vuosien 1870-71 sodan seuraukset, kuten myös imperialistinen teurastus vuosina 1914-18 (Pariisin Kommuuni, Helmikuun ja Lokakuun vallankumoukset Venäjällä, vallankumoukset Saksassa ja Itävalta-Unkarissa, kapinat useissa sotaakäyvissä maissa) osoittivat kieltämättömästi sen, että nykyaikainen sota kapitalististen valtioiden välillä, kantaa mukanaan luokkien välistä sotaa kussakin näissä maissa, ja sen että vallankumouksellisen puolueen tehtävä perustuu proletariaatin voiton valmisteluun tässä jälkimmäisessä sodassa.60. Vuosien 1914-18 kokemus osoittaa samaan aikaan, että rauhan iskulause ei ole millään lailla ristiriidassa ‘tappiomielialan’ strategisen kaavion kanssa, päinvastoin, se kehittää mahtavan vallankumouksellisen voiman, erityisesti pitkittyneen sodan tapauksessa.

Iskulause rauhasta on pasifistinen, so. valehtelua, turruttava ja voimia kuluttava, mutta ainoastaan silloin kun demokraatit ja muut poliitikot temppuilevat sen kanssa; kun papit esittävät ilmoille rukouksia teurastuksen pikaisimmasta keskeytymisestä; kun ‘ihmisyydenrakastajat’, joukossaan myös sosiaalipatriootteja, kyynelehtien kehottavat hallituksia tekemään pikaisesti rauhan ‘oikeudenmukaisuuden periaatteella’.

Mutta rauhan iskulauseella ei ole mitään yhteistä pasifismin kanssa, silloin kun se saa alkunsa työväenluokalta kasarmeissaan ja taisteluhaudoissaan, kietoutuen yhteen vihollisarmeijoiden sotilaiden välisen veljeyden iskulauseena ja yhdistäen sorretut sortajiaan vastaan.

Vallankumouksellinen taistelu rauhan puolesta, joka saa alati kasvavia ja uskaliaampia muotoja, on varmin keino ‘kääntää imperialistinen sota kansalaissodaksi’.

SOTA, FASISMI JA TYÖVÄENLUOKAN ASEISTAMINEN

61. Sota vaatii ‘yhteiskuntarauhaa’. Nykyisen tilanteen vallitessa, porvaristo voi saavuttaa sen ainoastaan fasismin keinoilla. Näin fasismista on tullut sodan tärkein poliittinen tekijä.

Sodanvastainen taistelu edellyttää fasisminvastaista taistelua. Kaikenlaiset vallankumoukselliset sodanvastaiset ohjelmat (’tappiomieliala’, ‘imperialistisen sodan muuttaminen kansalaissodaksi’, jne.) valuvat tyhjiin, jos proletariaatin etujoukko toteaa itsensä kykenemättömäksi karkottamaan fasismia.

Vaatia porvarillista valtiota riisumaan fasistit aseista, niin kuin Stalinistit tekevät, on Saksan Sosialidemokratian ja Itävallan marxilaisuuden tien valitsemista.

Juuri Wels ja Otto Bauer ‘vaativat’ valtiolta, että se riisuisi natsit aseista ja turvaisi sisäisen rauhan.

‘Demokraattinen’ hallitus voi, se on totta – kun sillä on sen etulyöntiasema – riisua yksittäisiä fasistiryhmiä aseista, mutta ainoana tarkoituksenaan vielä suuremmalla raivokkuudella riisua työläiset aseista ja estää heitä aseistamasta itseään.

Heti seuraavana päivänä porvarillinen valtio tulee olemaan sopusoinnussa fasistien kanssa, jotka se eilen ‘riisui aseista’, mahdollisesti aseistaen heitä kaksin verroin enemmän ja palauttaen aseettoman proletariaatin takaisin maanpinnalle kaksinkertaistetulla aseellisella voimallaan.

Kääntyminen valtion puoleen, so. pääoman puoleen, vaatimuksilla riisua fasistit aseista, tarkoittaa pahimpien demokraattisten illuusioiden kylvämistä, proletariaatin valppauden tuudittamista ja sen tahdon demoralisoimista.

62. Edeten tosiasiasta, että fasistijoukkiot aseistautuvat, oikea vallankumouksellinen politiikka sisältää aseistettujen työläisosastojen muodostamisen itsepuolustuksellisiin tarkoituksiin ja väsymättömän työläisten kutsumisen aseistamaan itseään. Tässä on koko nykyisen poliittisen tilanteen painovoimakeskus.

Sosialidemokraatit, jopa kaikkein vasemmistolaisimmatkin, so. ne jotka jo toistelevat fraaseja vallankumouksesta ja proletariaatin diktatuurista, huolellisesti varovat asettamasta kysymystä työläisten aseistamisesta ja avoimesti julistavat tämän tehtävän ‘kauhukuvamaiseksi’, uhkayritykseksi, ‘romanttiseksi’ jne.

He esittävät sen sijaan (!) työläisten aseistamista, propagandaa sotilaiden keskuudessa, jota he eivät kuitenkaan käytännössä tee, eivätkä ole sitä kykeneviä tekemäänkään.

Puhdas viittaus työhön armeijan parissa on tarpeellinen opportunisteille ainoastaan siksi, että sillä voidaan haudata kysymys työläisen aseistamisesta.

63. Taistelu armeijasta on kiistattomasti suurimmassa osassa taistelussa vallasta. Sitkeä ja itseään uhraava työskentely sotilaiden parissa on vallankumouksellinen velvollisuus jokaiselle todella proletaariselle puolueelle.

Tätä työtä voidaan viedä eteenpäin varmoina menestyksestä, tilanteessa jossa puolueen poliittiset peruslinjaukset ovat oikeita, erityisesti ja varsinkin nuorison keskuudessa.

Puolueen agraariohjelmalla ja siirtymävaatimusten yleisellä järjestelmällä, koskettaen pikkuporvariston massojen perusetuja ja avaten heidän eteensä pelastuksen näköalan, on suunnaton tärkeys työssä armeijan parissa, niissä maissa joissa on merkittävä talonpoikaisväestö.

64. Olisi kuitenkin lapsellista uskoa, että propagandalla yksin voitaisiin koko armeija voittaa proletariaatin puolelle ja yleisesti ottaen tämä tekisi vallankumouksen tarpeettomaksi. Armeija on koostumukseltaan heterogeenista ja nämä heterogeeniset elementit on kahlittu kurin rautaisilla vanteilla.

Propaganda voi luoda armeijaan vallankumouksellisia soluja ja valmistella myötämielistä suhtautumista kaikkein edistysmielisimpien sotilaiden keskuudessa. Muuta kuin tämän, ei propaganda ja agitaatio pysty tekemään.

Luottaminen siihen, että armeija puolustaa työväenjärjestöjä fasismilta omasta aloitteestaan ja että se jopa takaisi vallan siirtymisen proletariaatin käsiin, on historian ankarien opetusten korvaamista sokeroiduilla illuusioilla.

Armeija ratkaisevilta osiltaan voi siirtyä proletariaatin puolelle vallankumouksellisena aikana ainoastaan siinä tapauksessa, jossa proletariaatti on osoittanut omalla toiminnallaan armeijalle valmiutensa ja kykynsä taistella vallasta viimeiseen veripisaraan asti.

Kyseinen taistelu välttämättä edellyttää proletariaatin aseistamista.

65. Porvariston tehtävä pitää sisällään proletariaatin estämisen voittamasta armeijaa puolelleen. Fasismi ratkaisee tämän ongelman, eikä ilman menestystä, aseistetuilla osastoilla.

Välitön, kiireellinen nykypäivän tehtävä proletariaatilla perustuu, ei vallan anastamiseen, vaan omien järjestöjensä puolustamiseen fasistijoukkioilta, kapitalistisen valtion seistessä tietyn matkan päässä taustalla.

Kuka tahansa väittääkin, ettei työläisillä ole mahdollisuutta aseistaa itseään, julistaa proletariaatin puolustuskyvyttömäksi fasismin edessä.

Silloin ei ole tarvetta puhua sosialismista, proletaarisesta vallankumouksesta eikä sodanvastaisesta taistelusta. Silloin kommunistinen ohjelma pitää repiä palasiksi ja vetää ruksi marxismin ylitse.

66. Ei vallankumouksellinen vaan voimaton pasifisti, huomispäivän antautuja fasismin ja sodan edessä, voi jättää sikseen tehtävän työläisten aseistamiseksi.

Itse aseistamistyö on täysin ratkaistavissa, kuten historia osoittaa. Jos työläiset todella tulevat tajuamaan, että kysymys on elämästä ja kuolemasta, he onnistuvat hankkimaan aseita.

Poliittisen tilanteen kertominen heille, piilottelematta tai kaunistelematta mitään ja ajaen jokaisen lohduttavan valheen pois, on vallankumouksellisen puolueen ensimmäinen velvollisuus.

Todellakin, kuinka kukaan voi puolustaa itseään tappavaa vihollista vastaan, jollei muuten kuin siten, että omistamalla kaksi veistä jokaista fasistin veistä kohden ja kaksi revolveria jokaista heidän revolveriaan vastaan. Täällä ei ole, eikä täällä voi olla muuta vastausta.

67. Mistä aseita pitäisi hankkia? Ennen kaikkea, fasisteilta.

Fasistien riisuminen aseista on häpeällinen iskulause, jos se osoitetaan poliiseille.

Fasistien riisuminen aseista on loistava iskulause, jos se osoitetaan työläisille.

Mutta fasistien asearsenaali ei ole ainoa lähde. Proletariaatilla on satoja ja tuhansia kanavia itsepuolustukseen.

Meidän ei tule unohtaa sitä, että nimenomaan juuri työläiset, ja vain he ovat niitä jotka omin käsin tekevät kaikenlaiset aseet.

Proletariaatin etujoukon on vain ymmärrettävä selvästi se, että emme voi väistää itsepuolustustehtävää. Vallankumouksellisen puolueen on otettava aloite omiin käsiinsä taistelevien työläisosastojen aseistamiseksi. Ja tätä varten sen on ensin puhdistettava itsensä kaikenlaisesta skeptisismistä, epäröinnistä ja pasifistista ajattelusta työväen aseistamiskysymyksessä.

68. Vaatimuksella työväenmiliisistä tai itsepuolustusosastoista on vallankumouksellinen merkitys vain niin kauan kuin on kysymys aseistetusta miliisistä; muuten miliisi on alennettu teatraaliseksi esitykseksi, paraatiksi ja tästä johtuen, itsepetokseksi.

Tietenkin aseistautuminen tulee alussa olemaan alkeellista. Ensimmäisillä työväenosastoilla ei tule olemaan sen enempää haupitseja kuin tankkeja tai lentokoneitakaan. Mutta helmikuun 6. päivänä (1934 – suom.huom.) Pariisissa, voimakkaan militaristisen maan keskuksessa, joukkiot aseistettuna revolvereilla ja keppien päihin kiinnitetyillä terillä, eivät olleet kaukana vallatakseen Bourbonin palatsin ja kaataakseen hallituksen.

Huomenna samanlaiset joukkiot voivat tuhota työväenlehtien toimistoja ja ammattiliittojen päämajoja.

Proletariaatin voima piilee sen lukumäärässä. Jopa kaikkein primitiivisimmät aseet käsissään, joukot voivat esittää ihmeitä. Epäsuotuisissakin olosuhteissa, se voi avata tien parempiin aseisiin.

69. Yhteisrintaman iskulause rappeutuu keskustalaiseksi fraasiksi, jos ei ole täydennetty vallitsevilla olosuhteilla ja tarkoin määritellyillä fasisminvastaisen taistelun käytännöllisillä sovellutuksilla.

Yhteisrintama tarvitsee, ennen kaikkea, paikallisten puolustuskomiteoiden luomista.

Puolustuskomiteoita tarvitaan rakentamaan ja yhdistämään työväenmiliisin osastot.

Nämä osastojen täytyy heti alkuun etsiä ja löytää aseita. Itsepuolustusosastot on ainoa vaihe proletariaatin aseistamisessa. Yleisesti tarkastellen, vallankumous ei tunne muuta tietä.

VALLANKUMOUKSELLINEN POLITIIKKA SOTAA VASTAAN

70. Välttämätön onnistumisen ennakkoehto on puolueen kaadereiden kouluttaminen ymmärtämään oikein kaikki imperialistisensodan olosuhteet ja kaikki siihen liittyvät poliittiset prosessit.

Voi sellaista puoluetta joka rajaa itsensä tässä polttavassa kysymyksessä yleisiin fraaseihin ja abstrakteihin iskulauseisiin! Veriset tapahtumat tulevat kaatamaan sen nurin niskoin ja murskaamaan sen.

On välttämätöntä asettaa erityisiä opintokerhoja opiskelemaan 1914-1918 sodan poliittisia kokemuksia (imperialistien ideologinen sodan valmistelu, päämajan suorittama yleisen mielipiteen harhaanjohtaminen patrioottisen lehdistön kautta, hyökkäys-puolustus antiteesin rooli, ryhmittymät proletaarisessa leirissä, marxilaisten elementtien eristäminen, jne. jne.).

71. Vallankumoukselliselle puolueelle sodanjulistuksen ajankohta on erityisen kriittinen.

Porvaristo ja sosiaalipatrioottinen lehdistö liitossa lehdistön ja elokuvan kanssa, tulee kaatamaan vuolaana ryöppynä sovinistista myrkkyä raatavien massojen päälle.

Edes kaikkein vallankumouksellisin ja asennoituneinkaan puolue ei voi kokonaan vastustaa tätä. Tällä hetkellä läpikotaisin väärennetty Bolshevikki Puolueen historia ei palvele edistyneimpiä työläisiä realistisena valmistautumiskeinona koetukseen, vaan tuudittaa heitä passiiviseen kyvyttömyyteen, keksityssä ideaalisessa muodossaan.

Huolimatta tosiasiasta että Tsaarin Venäjää ei ole voinut, – ilman mielikuvituksen venyttämistä – pitää demokratiana tai kulttuurin kantajana, eikä viimein sen enempää, Bolshevikki-ryhmittymää kuuluvaksi puolustavalle puolelle ja yhdessä Menshevikki-ryhmittymän kanssa Duumassa esittämässä heti alusta alkaen sosiaalipatrioottista julistusta, laimennettuna vaaleanpunaisella pasifistisella internationalismilla.

Bolshevikki-ryhmittymä ottaa pian vallankumouksellisemman aseman, mutta ryhmittymän oikeudenkäynnissä kaikki syytetyt edustajat ja heidän teoreettinen opastajansa, Kamenev, Muranovin ollessa poikkeus, kategorisesti erottavat itsensä Leninin defeatistisesta teoriasta.

Puolueen illegaalin työ melkein kuoli heti alkuunsa. Vain pikkuhiljaa alkoivat vallankumoukselliset lentolehtiset ilmestyä, saaden työläiset ryntäämään internationalismin lipun alle, kuitenkin ilman kehittyviä tappiomielisiä iskulauseita.

Sodan ensimmäiset kaksi vuotta suuresti kaivoivat maata joukkojen patriotismin alta, ja siirsivät puoluetta vasemmalle.

Mutta Helmikuun vallankumous, muuttaessaan Venäjän ‘demokratiaksi’, aloitti uuden, voimakkaan ‘vallankumouksellisen’ sosiaalipatriotismin aallon.

Ylivoimainen enemmistö Bolshevikki Puolueen johtajista ei vastustanut sitä edes silloin. Marraskuussa 1917, Stalin ja Kamenev ilmoittivat puolueen keskuselimen sosiaalipatrioottisesta suunnasta.

Tällä pohjalla lähentyminen, ja monissa kaupungeissa jopa suora Bolshevikki- ja Menshevikki -organisaatioiden yhdistyminen tapahtui.

Vankkumattomimpien vallankumouksellisten protesteja, pääasiassa kehittyneiltä Pietarin alueilta, missä niitä on tarvittu; Leninin saapuminen Venäjälle ja hänen leppymätön taistelunsa sosiaalipatriotismia vastaan, silloin kun sitä on tarvittu laittamaan puolueen kansainvälistä julkisivua kuntoon. Näin siis parhaimman, kaikkein vallankumouksellisimman ja valveutuneimman puolueen tapauksessa.

72. Bolshevismin historiallisen kokemuksen opiskelulla on korvaamaton tärkeys edistyneimmille työläisille: se osoittaa heille porvarillisen yleisen mielipiteen voiman, jota vastaan heidän tulee kyetä pitää puoliaan, sekä opettaen samalla, etteivät vaipuisi epätoivoon, laskisi aseitaan ja menettäisi rohkeuttaan, huolimatta täydellisestä eristämisestään sodan alkaessa.

Ei ole yhtään vähemmän välttämätöntä tutkia eri maiden proletariaatin poliittisia suuntauksia, sekä niitä jotka ovat osallistuneet sotaan, kuin niitäkin jotka ovat pysyneet neutraaleina.

Erityinen merkitys on Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin kokemuksella Saksassa, missä tapahtumat ottivat eri suunnan kuin Venäjällä, vaikka lopullinen analyysi johtaa samaan johtopäätökseen: on välttämätöntä oppia uimaan virtaa vastaan.

73. On välttämätöntä seurata läheltä tällä hetkellä etenevää patrioottista joukkoteurastuksen valmistelua: diplomaattista miekkataistelua, jonka tarkoitus on saattaa toinen puoli vastuuseen; petturimaista kaavaa, jolla julkiset ja salassa pysyvät sosiaalipatriootit valmistelevat itselleen siltaa pasifismista militarismiin; seurata ‘Kommunistijohtajien’ reagointia, jotka tulevat olemaan aivan yhtä ymmällään sodan ensimmäisenä päivänä, kuin olivat Saksan ‘johtajat’ sinä yönä, jolloin Reichstag (valtakunnansali – suom.huom.) paloi.

74. On välttämätöntä kerätä kaikkein luonteenomaisimmat lehtileikkeet virallisen hallituksen ja opposition artikkeleista ja puheista, verraten niitä edellisen sodan kokemuksiin; sen etukäteen kertomiseksi, minkä suunnan tuleva ihmisten huijaamistyö tulee ottamaan; vahvistamaan tosiasioiden luettelolla myöhemmin näitä ennusteita; opettamaan proletaarin etujoukkoa orientoitumaan oma-aloitteisesti tapahtumiin, jotteivät ne tulisi sille yllätyksenä.

75. Voimistetun sodan ja imperialismin vastaisen agitaation täytyy edetä, ei abstraktioiden, vaan konkreettisten, joukkoihin vaikuttavien tosiasioiden pohjalta.

On välttämätöntä tunnollisesti paljastaa, ei ainoastaan julkista sotilasbudjettia, vaan myös kaikki militarismin naamioidut muodot, unohtamatta protesteja, sotaharjoituksia, asevarusteita, käskyjä jne.

Harjaantuneiden työläisten kautta, on välttämätöntä nostaa esille kysymys sodan vaarasta ja taistella sitä vastaan kaikissa työväenliikkeen organisaatioissa ilman poikkeuksia, sekä työväenlehdistössä, vaatien johtajilta selvää ja yksiselitteistä vastausta kysymykseen: mitä on tehtävä?

76. Jotta hankittaisiin nuorison luottamus, ei ole ainoastaan välttämätöntä julistaa taistelu loppuun asti, moraalisesti korruptoitunutta sosialidemokratiaa ja Kolmannen Internationaalin tylsämielistä byrokratismia vastaan, vaan on myös todella luotava itse nuorten sukupolvien kriittiseen ajatteluun ja vallankumoukselliseen aloitekykyyn pohjautuva organisaatio.

On välttämätöntä nostattaa nuoriso taisteluun sen kaikenlaisia ja -muotoisia, militarisoimispyrkimyksiä vastaan porvarillisen valtion taholta. Samalla aikaa se tulee mobilisoida ja militarisoida vallankumouksen etujen mukaisesti (fasisminvastaiset puolustuskomiteat, Punaiset taisteluosastot, työväenmiliisi, kamppailu proletariaatin aseistamiseksi).

77. Vallankumouksellisen aseman valloittaminen ammattiliitoissa ja muissa työväenluokan joukkojärjestöissä, on välttämätöntä lopettaa säälimättömästi byrokraattinen ultimatismi, ottaa työläiset sieltä missä he ovat ja sellaisina kuin he ovat, ja johdattaa heidät osatehtävistään yleisempiin tehtäviin, puolustuksesta hyökkäykseen, patrioottisista ennakkoluuloistaan kaatamaan porvarillinen valtio.

Koska ammattiliittojen byrokratioiden johtoportaat valtaosassa maista, edustavat olennaisesti kapitalistisen poliisin epävirallista osaa, vallankumouksellisten täytyy tietää kuinka taistella leppymättömästi sitä vastaan, yhdistäen lailliset menetelmät illegaalisiin, taistellen rohkeasti salaliittolaismaisella harkintakyvyllä.

Vain näillä yhdistetyillä menetelmillä voidaan onnistua työväenluokka järjestämään uudelleen, nuoriso ennen kaikkea, vallankumouksellisen lipun alle, sytyttämään tuli kapitalistisiin parakkeihin ja nostattamaan kiihkoa kaikkiin sorrettuihin.

78. Sodanvastainen taistelu saa todellisen laajan, joukkoluonteensa vain, jos työläis- ja talonpoikaisnaiset ottavat siihen osaa.

Sosialidemokratian porvarillinen rappeutuminen, kuten myös Kolmannen Internationaalin byrokraattinen huonontuminen, ovat antaneet raskaimmat iskunsa juuri kaikkein sorretuimpiin ja etuoikeudettomimpaan proletariaatin kerrokseen, so. ennen kaikkea työläisnainen.

Heidän herättämisensä, luottamuksensa saaminen, oikean tien näyttäminen heille, tarkoittaa ihmiskunnan kaikkein poljetuimman osan vallankumousten intohimojen mobilisoimista imperialismia vastaan.

Antimilitaristinen työn naisten keskuudessa täytyy osittain turvata mobilisoitujen miesten korvautumisen naisten vallankumouksellisella työskentelyllä, joille sodan aikana, suurimman osan puolueen ja ammattiliittojen työstä on välttämättä siirryttävä.

79. Jos proletariaatti löytäisi itsensä tilanteesta, jossa sen voimat ovat riittämättömät estämään sotaa vallankumouksen keinoilla – ja tämä tarkoittaa vain sodan estämistä – työläiset, yhdessä koko kansan kanssa tulevat pakotetuiksi ottamaan osaa armeijaan ja sotaan.

Individualistiset ja anarkistiset iskulauseet kieltäytymisestä armeijaan menossa, passiivinen vastarinta, sotilaskarkuruus ja sabotaasi ovat perustaltaan ristiriidassa proletaarisen vallankumouksen menetelmien kanssa.

Mutta aivan kuten tehtaassakin tietoinen työläinen tuntee itsensä pääoman orjaksi, valmistellen vapautustaan, niin kapitalistisessa armeijassa hän tuntee itsensä imperialismin orjaksi.

Joutuessaan tänään pakon edessä antamaan lihastensa voimat tai jopa oman henkensä, hän ei menetä vallankumouksellista tietoisuuttaan. Hän pysyy taistelijana, opettelee käyttämään aseita, selittää jopa juoksuhaudoissakin sodan luokkatarkoitusta, kerää ympärilleen tyytymättömiä, yhdistää heidät soluiksi, välittää puolueen iskulauseita ja ajatuksia, tarkkailee tarkoin joukkojen mielialojen muutoksia, tyynnyttää patrioottista aaltoa ja suuttumusta, sekä kutsuu kriittisellä hetkellä sotilaat työläisten avuksi.

SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI

80. Taistelu sotaa vastaan edellyttää vallankumouksellista taisteluvälinettä, se on puolue. Ei ole olemassa muuta, sen enempää kansallisella tasolla kuin kansainväliselläkään.

Vallankumouksellinen puolue tulee rakentaa koko menneen kokemuksen perustalle, mukaan lukien Toisen ja Kolmannen Internationaalin kokemukset.

Kieltäytyminen avoimesta ja suorasta kamppailusta Uuden Internationaalin puolesta, tarkoittaa tietoista tai tiedostamatonta tukea kahdelle jo olemassa olevalle Internationaalille, joista toinen aktiivisesti tukee sotaa ja toinen on kykenevä ainoastaan sekoittamaan ja heikentämään proletariaatin etujoukkoa.

81. On totta, että moni vilpitön vallankumouksellinen pysyy niin kutsuttujen Kommunististen Puolueiden riveissä. Sitkeys, jolla he pitävät kiinni Kolmannesta Internationaalista, selittyy monissa tapauksissa, harhaanjohdetusta vallankumouksellisesta omistautumisesta.

Heidät voidaan saada uuden Internationaalin lipun alle, ei myönnytyksillä, ei sopeutumalla heidän mieliinsä teroitettuihin ennakkoluuloihin, vaan päinvastoin, paljastamalla systemaattisesti stalinismin (byrokraattinen keskustalaisuuden) kohtalokas kansainvälinen rooli. Tällöin kysymys sodasta täytyy esittää erityisellä selvyydellä ja myöntymättömyydellä.

82. Samalla on välttämättä seurattava tarkkaavaisesti reformistileirin sisäistä kamppailua saada aikaiseksi vasemmistososialistiset ryhmittymät siirtymään kohti vallankumousta, sodanvastaisessa taistelussa.

Kulloinkin tarkasteltavan organisaation taipumusten paras kriteeri on sen asennoituminen käytäntöön, toimintaan, kansalliseen puolustukseen ja siirtomaihin, erityisesti niissä tapauksissa missä kyseisen maan porvaristo omistaa siirtomaaorjia.

Vain täydellinen ja todellinen välirikko virallisen yleisen mielipiteen kanssa kaikkein polttavimmassa kysymyksessä ‘isänmaan puolustuksesta’ ilmaisee kääntymisen, ainakin aluksi, porvariston asemista proletariaatin asemiin.

Lähestymisessä tämän tyyppisiä vasemmistolaisia organisaatioita kohtaan, tulisi olla mukana ystävällismielistä kritiikkiä heidän poliittisille epäröimisilleen ja kaikkien teoreettisten ja käytännöllisten, sotaa koskevien kysymysten huolellista yhteistä kehittelyä.

83. Ei ole aivan vähäinen se poliitikkojen määrä työväenliikkeessä, jotka tunnustavat, ainakin sanoissaan, Toisen ja Kolmannen Internationaalin epäonnistumisen, mutta katsovat samalla, että ‘nyt ei ole oikea aika’ ryhtyä rakentamaan uutta Internationaalia. Kyseinen asenne ei ole luonteenomainen vallankumouksellisille marxisteille vaan harhakuvansa menettäneille stalinisteille ja pettyneille reformisteille.

Vallankumouksellinen taistelu ei koe keskeytyksiä. Olosuhteet sille voivat olla tänään epäsuotuisia; mutta vallankumouksellinen, joka ei kykene uimaan virtaa vastaan, ei ole vallankumouksellinen.

Sen sanominen, että uuden Internationaalin rakentaminen on ‘epäajankohtaista’, on samaa kuin jos julistaisi että luokkataistelu, ja erityisesti sodanvastainen kamppailu on epäajankohtaista.

Nykyisellä aikakaudella, proletaarista politiikkaa ei asettaa erilleen sen kansainvälisistä tehtävistä. Kansainväliset tehtävät eivät voi muuta kuin vaatia kansainvälisen kaaderiston yhteensulautumista. Tätä työtä ei voi siirtää päivääkään ilman antautumista imperialismille.

84. Tietenkään kukaan ei voi ennustaa tarkalleen sitä milloin sota syttyy ja missä vaiheessa se tulee synnyttämään uusia puolueita ja Neljättä Internationaalia.

Meidän on tehtävä kaikki mahdollinen nopeuttaaksemme proletaarisen vallankumouksen valmistelua enemmän kuin uuden sodan valmistelua.

On kuitenkin hyvin mahdollista, että tällä kertaa myös imperialismi ryhtyy vallankumoukseen. Mutta edes tämäkään tie, merkiten valtavia uhrauksia ja tuhoja, ei vähennä velvollisuutta ryhtyä rakentamaan uutta Internationaalia välittömästi.

Imperialistisen sodan muuttuminen kansalaissodaksi tapahtuu sitä nopeammin, mitä pidemmälle valmistelutyömme tulevat etenemään, mitä horjumattomampia kaaderit sodan alkaessa ovat, mitä järjestelmällisemmin he tekevät työtään kaikissa sotaakäyvissä maissa ja mitä tukevammin heidän työnsä perustuu oikeille strategisille, taktisille ja organisatorisille periaatteille.

85. Ensimmäinen imperialistisen sodan isku tulee murskaamaan Toisen Internationaalin raihnaisen selkärangan ja tulee hajottamaan sen kansalliset osat pieniksi palasiksi.

Se tulee paljastamaan Kolmannen Internationaalin pohjattoman sisällyksettömyyden ja kyvyttömyyden.

Mutta säästipä se sitten kaikki nuo epäröivät keskustalaisryhmittymät, jotka välttelevät kysymystä Internationaalista, etsien puhtaasti kansallista perustaa, eivätkä esitä yhtä ainoata kysymystä siitä mihin tämä johtaa, ovat vailla näköaloja ja väliaikaisesti tulevat kylläisiksi työväenluokan kiihtymyksestä ja sekaannustilasta.

Vaikka uuden sodan alkaessakin, todelliset vallankumoukselliset löytäisivät jälleen itsensä pienestä vähemmistöstä, emme hetkeäkään voi epäillä sitä, että tällä kertaa joukkojen siirtyminen vallankumouksen tielle tulee ilmenemään paljon nopeammin, perinpohjaisemmin ja säälimättömämmin, kuin ensimmäisen imperialistisen sodan aikana.

Uusi kapinoiden aalto voi ja sen täytyy tulla voittoisaksi koko kapitalistisessa maailmassa.

On kerta kaikkiaan kiistämätöntä, että meidän aikakaudellamme vain sellainen organisaatio, joka perustuu kansainvälisille periaatteille ja etenee proletariaatin maailmanpuolueen rivistöihin, voi juurruttaa itsensä kansalliseen maaperään.

Taistelu sotaa vastaan, tarkoittaa nyt taistelua Neljännen Internationaalin puolesta.

SUOMENNOS: Mikko Niemi

Kotkassa, 22.11.2007 (LumpenProletariat Translations Unc.)

SUOMENNOKSEN ALKUTEOS: Leon Trotsky: “War and the Fourth International”, Union Books 2002, London, UK

Suomennoksen julkaisuoikeudet omistaa Marxilainen Työväenliitto. Julkaiseminen epäkaupallisiin tarkoituksiin ja kansainvälisen vallankumouksellisen puolueen rakentamiseksi, on kuitenkin luvallista ja mitä suurimmassa määrin toivottavaa.

(Suomennos valmistunut 22.11.2007, klo 13.12)

– No virus found in this incoming message. Checked by AVG Free Edition. Version: 7.5.503 / Virus Database: 269.16.10/1160 – Release Date: 29.11.2007 20:32

Neuvostoliitto ja siirtymäkauden ongelmat

MTL — Tue, 19 Feb 2008 18:55:15 +0000

http://www.mtl-fi.org/tia/nljasiirtymakaudenongelmat.html

Lev Trotskin viimeinen kirje Neuvostoliiton työläisille ja talonpojille

MTL — Tue, 19 Feb 2008 18:52:44 +0000

http://www.mtl-fi.org/tia/viimeinenkirje.html

Venäjän vallankumouksen historiaa lokakuusta Brest-Litovskiin

MTL — Tue, 19 Feb 2008 18:43:48 +0000

http://www.mtl-fi.org/tia/vetyvahilobr/index.html

Neuvostoliitto ja siirtymäkauden ongelmat

MTL — Thu, 03 Jan 2008 11:09:13 +0000

LEV TROTSKI:

(Neljännen Internationaalin Siirtymäohjelmasta)

Neuvostoliitto syntyi Lokakuun vallankumouksesta työläisten valtioksi. Tuotantovälineiden valtiollinen omistus, välttämätön edellytys sosialistiselle kehitykselle, avasi mahdollisuuden tuotantovoimien nopealle kasvulle. Mutta työläisten valtion koneisto koki samaan aikaan täydellisen rappion; työväenluokan aseesta tuli byrokratian vallan ase työväenluokkaa vastaan ja lisäksi ase maan talouden sabotoinnille. Takaperoisen ja eristyneen työläisvaltion byrokratisoituminen ja byrokratian muuttuminen kaikkivaltiaaksi, etuoikeutetuksi kastiksi merkitsee sosialismi yhdessä maassa teorian vakuuttavinta kumoutumista – ei vaan teoriassa vaan tällä kertaa käytännössä.

Täten NL:ssa ruumiillistuvat kauhistuttavat ristiriitaisuudet. Mutta silti se pysyy degeneroituneena työläisvaltiona. Sellainen on yhteiskunnallinen diagnoosi. Poliittisella ennusteella on kahtalainen luonne: joko yhä enemmän maailman porvariston toimintaelimeksi muodostuva byrokratia tekee lopun uusista omistusmuodoista ja syöksee maan takaisin kapitalismiin; tai työväenluokka murskaa byrokraatit ja avaa tien sosialismille.

Neljännen Internationaalin osastoille Moskovan oikeudenkäynnit eivät tullut yllätyksenä eivätkä Kremlin diktaattorin henkilökohtaisen hulluuden tuloksena vaan Thermidorin laillisena jälkeläisenä. Se kasvoi neuvostobyrokratian omista kestämättömistä konflikteista, jotka puolestaan heijastivat puoluebyrokratian ja kansan välisiä vastakkaisuuksia, yhtä lailla kuin syveneviä erimielisyyksiä “kansan” parissa. Oikeudenkäyntien uskomaton verinen luonne on samassa suhteessa ristiriitojen räikeyteen ja siten ennustaa loppuratkaisun olevan lähellä.

Kremlin aiempien ulkomaanasiamiesten, jotka kieltäytyvät palaamasta Moskovaan, julkiset lausunnot vahvistavat kumoamattomasti omalla tavallaan, että kaikki poliittisen ajattelun hämäryydet ovat löydettävissä byrokratiasta: alkuperäisestä bolsevismista (Ingace Reiss) täydelliseen fasismiin (Butenko). Byrokratian sisäiset vallankumoukselliset ainekset, vaikka pienenä vähemmistönä heijastavat – joskin passiivisesti – proletariaatin sosialistisia pyrkimyksiä. Jatkuvasti kasvavat fasistiset, vastavallankumoukselliset ainekset ilmentävät yhä johdonmukaisemmin maailman imperialismin pyrkimyksiä. Nämä kompradoorisen roolin ehdokkaat ovat sitä mieltä, eivätkä syyttä, että uusi hallitseva luokka voi varmistaa etuoikeutetun asemansa vain hylkäämällä kansallistamisen, kollektivisoinnin ja ulkomaankaupan monopolin “läntiseen sivistykseen”, so. kapitalismiin sulautuneena. Näiden kahden ääripään välillä ovat mensevistis-, sosiaalivallankumouksellisliberaalit tendenssit, jotka ovat kallellaan porvarillisen demokratian suuntaan.

Niin sanotun “luokattoman” yhteiskunnan todellisten kerrostumien sisällä on eittämättä samanlaisia ryhmittymiä kuin byrokratiassa, jotka ovat kuitenkin vähemmän jyrkkiä ja suhteiltaan vastakkaisia: tietoiset kapitalistiset tendenssit ovat ominaisia pääasiallisesti menestyvälle osalle kolhooseja ollen siten tyypillisiä vain pienelle osalle väestöä. Mutta tämä kerrostuma huolehtii itse pikkuporvarismin laajalta perustalta henkilökohtaisen vaurauden kasaantumisesta yleisen köyhyyden kustannuksella, ja byrokratia rohkaisee sitä tietoisesti.

Tämän kasvavien kilpailujen systeemin pohjalla, jotka tuhoavat yhä enemmän yhteiskunnallista tasapainoa pysyy terroristisen menettelyn avulla thermidoorinen oligarkia, joka toistaiseksi rajoittuu Stalinin bonapartistiseen klikkiin. Viimeiset oikeudenkäynnit oli lyönti vasemmistoa vastaan. Sama pätee oikeisto-opposition johtajien sorron suhteen, koska byrokratian intressien kannalta vanhan bolsevikkipuolueen oikeistosiipi edusti vasemmistovaaraa. Fakta, että bonapartistinen klikki, joka pelkää jopa Butenkon kaltaisia oikeiston liittolaisia, on pakotettu oman selviytymisensä vuoksi turvautumaan yleiseen vanhojen bolsevikkien sukupolven eliminointiin, se on massojen elävien vallankumouksellisten perinteiden ja niiden tyytymättömyyden kyseenalaistamaton todistus.

Lännen pikkuporvarilliset demokraatit, jotka vasta eilen erittelivät Moskovan oikeudenkäynnit puhtaaksi kullaksi, hokevat tänään itsepäisesti, ettei “Neuvostoliitossa ole sen enempää trotskilaisuutta kuin trotskilaisiakaan”. He epäonnistuivat kuitenkin selitellessä, miksi kaikki taistelulipun alla suoritetut puhdistukset tehdään juuri tämän vaaran pelossa. Jos meidän on tarkasteltava trotskilaisuutta lopullisena ohjelmana, ja vielä enemmän organisaationa, niin trotskilaisuus on kiistatta Neuvostoliitossa heikkoa. Kuitenkin sen tuhoutumaton voima on peräisin siitä tosiseikasta, että se ilmentää, ei ainoastaan vallankumouksellista traditiota vaan myös tämän päivän venäläisen työväenluokan aktuaalista oppositiota. Työläisten byrokratiaa vastaan tuntema patoutunut yhteiskunnallinen suuttumus – se on juuri trotskilaisuutta Kremlin klikin näkökulmasta. Se pelkää, ja pelko on syvästi perusteltua, yhteyttä työläisten syvän joskin kytevän suuttumuksen ja Neljännen Internationaalin välillä.

Vanhojen bolsevikkien sukupolven sekä keski- ja nuoren polven vallankumouksellisten tuhoaminen on repinyt poliittista tasapainoa yhä enemmän oikeiston, byrokratian porvarisiiven ja sen liittolaisten hyväksi kaikkialla maassa. Heiltä, so. oikeistolta voimme odottaa yhä päättäväisempiä yrityksiä lähiaikoina korjailla Neuvostoliiton sosialistista luonnetta ja viedä sitä lähemmäksi “läntisen sivilisaation” mallia sen fasistisessa muodossaan.

Tästä näkökulmasta pakottava konkretia on osa “Neuvostoliiton puolustuskysymystä”. Jos porvarillis-fasistinen ryhmittymä tulevaisuudessa, Butenkon lahko niin sanoaksemme, ryhtyisi valtataisteluun, Reissin lahko asettuisi väistämättä barrikadien toiselle puolelle. Vaikka se huomaisikin olevansa tilapäisesti Stalinin liittolainen, se ei kuitenkaan puolustaisi bonapartistista klikkiä vaan Neuvostoliiton yhteiskunnallista perustaa, so. kapitalisteilta anastettua, valtiollistettua omaisuutta. Jos taas Butenkon lahko osoittautuisi olevan liitossa Hitlerin kanssa, silloin Reissin lahko puolustaisi Neuvostoliittoa sotilaalliselta väliintulolta, niin maan sisällä kuin maanlaajuisesti. Jokainen muu suunnanvalinta olisi petos.

Vaikka tulevaisuudessa ei voidakaan kieltää tarkoin määritellyissä olosuhteissa byrokratian thermidoriaanisen osaston kanssa muodostetun yhteisrintaman mahdollisuutta avoimessa hyökkäyksessä vastavallankumouksen toimesta, NL:n tärkein poliittinen tehtävä on thermidoriaanisen byrokratian kukistaminen. Jokainen päivä yhdistyneenä sen ylivaltaan mädättää talouden sosialististen ainesten perustaa ja lisää kapitalismiin paluun mahdollisuuksia. Täsmälleen tähän suuntaan Komintern liikkuu stalinistisen klikin rikostoverina tukahduttaessaan Espanjan vallankumouksen ja turmellessaan kansainvälisen työväenluokan.

Niin kuin fasistisissakin maissa, byrokratian pääasiallinen voima ei ole heissä itsessään vaan kansanjoukkojen pettymyksessä, uuden perspektiivin puutteessa. Samoin kuin fasistisissa maissa, joista Stalinin koneisto ei eroa muuten kuin hillittömän raakuutensa puolesta, tämän päivän NL:ssakin vain alustava propagandistinen toiminta on mahdollista. Kuten fasistisissa maissa neuvostotyöläistenkin vallankumouksellisen nousun voima tulee maan ulkopuolisesta taistelusta. Maailmanlaajuinen taistelu Kominternia vastaan on tärkein osa tämän päivän taistelussa stalinistista diktatuuria vastaan. On monia merkkejä siitä, että koska Kominternilla ei ole välitöntä perustaa GPU:ssa, Kominternin kukistuminen edeltää bonapartistisen klikin ja koko thermidoriaanisen byrokratian kukistumista.

Vallankumouksen uusi nousu NL:ssa tulee epäilemättä alkamaan taisteluna yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja poliittista sortoa vastaan. Alas byrokratian edut! Alas stahanovismi! Alas neuvostoaristokratia ja sen virka-asteikot ja käskyt! Tasaisempi tulojako kaikille työn muodoille!

Taistelu ammattiyhdistysten ja tehdaskomiteoiden vapauden puolesta ja kokoontumis- ja lehdistönvapauden puolesta on kehittyvä taisteluksi neuvostodemokratian parantamisen ja kehittämisen puolesta.

Byrokratia korvasi neuvostot, luokkaelimet yleisen äänioikeuden harhalla – Hitlerin ja Göbbelsin tyyliin. On välttämätöntä palata neuvostoihin ei vain niiden vapaan demokraattisen muodon takia vaan myös niiden luokkasisällön vuoksi. Kuten aikanaan porvaristolla ja kulakeilla ei ollut pääsyä neuvostoihin, niin nyt on välttämätöntä ajaa byrokratia ja uusaristokratia neuvostoista pois! Neuvostoissa on tilaa ainoastaan työläisten, kolhoosityöläisten, talonpoikien ja Puna-armeijan edustajille.

Neuvostojen demokratisointi on mahdotonta ilman neuvostopuolueiden laillistamista. Työläiset ja maanviljelijät itse omilla vapailla vaaleillaan määräävät, mitkä puolueet he tunnustavat neuvostopuolueeksi.

Suunnitelmatalouden uudistaminen ylhäältä alaspäin tuottajien ja kuluttajien intressien mukaan! Tuotannon kontrollointioikeus palautettakoon tehdaskomiteoille! Demokraattisesti järjestetty kuluttajien yhteistoimintaelin kontrolloikoon tuotteiden laadun ja hinnan!

Kolhoosien uudelleenorganisointia, niiden työläisten tahdon ja intressien mukaan!

Byrokratian taantumuksellinen kansainvälinen politiikka on korvattava proletaarisen internationalismin politiikalla. Kremlin diplomaattinen kirjeenvaihto on julkistettava täydellisenä. Alas salainen diplomatia!

Thermidoriaanisen byrokratian toimeenpanemat oikeudenkäynnit on arvioitava uudelleen täyden julkisuuden, avoimuuden ja lahjomattomuuden valossa koskien kiistakysymyksiä. Vain sorrettujen joukkojen voittoisa vallankumouksellinen nousu voi herättää eloon neuvostovallan ja taata sen kehityksen kohti sosialismia. Vain yksi puolue on kykenevä johtamaan neuvostojoukot nousuun – Neljännen Internationaalin puolue!

Alas Kain-Stalinin byrokratiajengi!

Kauan eläköön Neuvostodemokratia!

Kauan eläköön kansainvälinen sosialistinen vallankumous!

Marxilainen Työväenliitto » Trotski-arkisto

FASISMI – mitä se on ja kuinka taistella sitä vastaan

Leon Trotski: SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI

Neuvostoliitto ja siirtymäkauden ongelmat

Lev Trotskin viimeinen kirje Neuvostoliiton työläisille ja talonpojille

Venäjän vallankumouksen historiaa lokakuusta Brest-Litovskiin

Neuvostoliitto ja siirtymäkauden ongelmat

LEV TROTSKI: (Neljännen Internationaalin Siirtymäohjelmasta)

LEV TROTSKI:

(Neljännen Internationaalin Siirtymäohjelmasta)