Trotskin elämä oli täynnä käänteitä, niin nousuja kuin laskuja riitti lukuisia. Elämän monet käänteet, uskomattomine pakoretkineen vankeudesta, ratsujoukkojen johtamisineen ja valtataisteluineen, yhdistettynä päähenkilön toiminnan yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen hyvin räjähdysherkkänä historiallisena aikakautena tekevät tästä tarinasta loistavan tutkimuksen kohteen ja samalla myös innoituksen lähteen. Luultavasti ainoastaan poliittiset syyt ovat estäneet tekemästä Trotskin elämästä suurelokuvaa, niin hyvät ainekset sellaiseen olisi tarjolla. Pursiaisen lähestymistapa aiheeseen on aika suoraviivainen. Kerronta on varsin kiivastahtista, lukijan ei tarvitse kokea suvantovaiheita, kirja pitää otteessaan alusta loppuun. Mielenkiintoiset yksityiskohdat siivittävät kerrontaa, kirjailija on selvästikin tarkoittanut kirjan myös viihdyttäväksi lukukokemukseksi, ei pelkästään historiallisen tiedon lähteeksi.

Trotskin tekee merkittäväksi historialliseksi hahmoksi hänen työnsä marxilaisen teorian ja vallankumouksen käytännön parissa. Pursiaisen kirjan suurin heikkous on tämän seikan jättäminen liian vähälle huomiolle. Trotskin persoonan ja luonteenpiirteiden kuvaus menee hieman yliampuvaksi. Kirjan perusteella saa kuvan miehestä, joka on täynnä itseään, ja pyrkii jyräämään toiset armotta tieltään. Ikäänkuin Trotski olisi ollut vallankumouksellinen oman vallanhalunsa vuoksi, pyrkinyt valtaan sen itsensä takia. Juuri dialektinen ymmärrys historiallisista prosesseista jää Pursiaisen kirjasta puuttumaan. Tekijä käsittelee Trotskin ja Stalinin valtataistelua taisteluna, jossa olisi ikäänkuin kysymys vain siitä, että kumpi saa johtaa kommunistista puoluetta ja Neuvostoliittoa ymmärtämättä, että Trotskin ja Stalinin poliittisessa ajattelussa oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Samoin aika vähättelevät kommentit trotskilaista liikettä kohtaan 30-luvun vaikeina aikoina osoittavat ainakin jonkinasteista historiallisen viitekehyksen ymmärtämättömyyttä. Trotskilaisen liikkeen sisäiset kiistat näennäisesti pikkuasioistakin helposti näyttävät jopa surkuhupaisilta, jos ei osaa asettua siihen asemaan, jossa trotskilaiset joutuivat toimimaan Stalinin murhakoneiston ollessa jatkuvasti kannoilla, ja imperialismin teroittaessa veitsiään Euroopassa. Myös itse stalinismi (työväenvaltion byrokraattinen rappio) oli ilmiö, johon trotskilaiset joutuivat ottamaan kantaa erittäin vaikeissa olosuhteissa. Vallankumouksen saavutusten puolustaminen vastustaen samalla stalinistista koneistoa ei ollut aivan yksiselitteisen helppo tehtävä. Marxilaisuuteen perehtyneen lukijan on helppo todeta, että Pursiainen näkee monesti ristiriitaisuuksia asioissa, joissa niitä ei todellisuudessa ole. Ikäänkuin tämä kaikki olisi tapahtunut tyhjiössä, johon ulkoiset olosuhteet ja niiden nopeatkin muutokset eivät olisi lainkaan vaikuttaneet. Trotskilaisen liikkeen historia on täynnä tilanteita, jolloin on täytynyt kyetä nopeasti muodostamaan näkemys muuttuvista olosuhteista luokkataistelussa ja poliittis-taloudellisessa viitekehyksessä yleensä.

Trotski oli ensisijaisesti vallankumousmies ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta alati pohtinut teoreetikko. Kunnianhimo, säälimättömyys poliittisessa keskustelussa, määrätietoisuus, tarvittaessa myös ankaruus ja muut vastaavat ominaisuudet olivat täysin alisteisia suurelle päämäärälle, maailmanvallankumoukselle. Luokkayhteiskunnan rajoitteet ihmiskunnan kulttuurin kehittymisen suhteen ja kapitalismin kriisiytymistendenssien jatkuva paheneminen, sotanäköaloineen saivat kyvykkään marxilaisen ajattelijan toimimaan herkeämättä vallankumouksen hyväksi, hetkeksikään siltä tieltä kaikkoamatta. Se seikka, että Trotskikin oli ihminen, kera tavallisten inhimillisten heikkouksien, ei muuta sitä seikkaa, että Trotskin nimi säilyy läpi historian nimenomaan hänen vallankumouksellisen teoriansa ja toimintansa vuoksi. Mikäli Trotski olisi valinnut saman tien kuin lukuisat hänen aiemmat työtoverinsa, eli alistunut stalinismille, olisi hänen nimensä vain jatkona murheellisessa nimiluettelossa Stalinin uhreista; Kamenev, Zinovjev, Buharin, Radek… Näiden sijaan Trotski pystyi toiminnallaan pelastamaan vallankumouksellista työväenliikkeestä sen, mikä pelastettavissa oli, eli teoreettisesti korkeatasoisen ytimen.

Pursiaisen kirjaa voidaan pitää tervetulleena juuri nyt, kun kapitalismin kriisiytyminen on taas enemmän kuin ajankohtaista, kun väkijoukot vaativat leipää ja vapautta lähes ympäri maailmaa, ja kun stalinismi alkaa olla pelkkä paha muisto, ja toinenkin työväenliikkeen byrokratisoinut siipi, sosialidemokratia elää kansainvälisellä tasolla kenties lopullista rappiovaihettaan kaikkensa ylikansallisen pääoman puolesta antaneena. Trotskin perintö on kestänyt historian haasteet näihin päiviin asti, ja sillä on kaikki mahdollisuudet tulla vallitsevaksi teoreettiseksi lähtökohdaksi yhä uusien sukupolvien radikalisoituessa ja lähtiessä barrikadeille ihmisarvoisen yhteiskunnan puolesta. Erittäin suotavaa on, että tämä kirja toimii monelle lukijalle innoittajana lähteä ottamaan paremmin selvää Trotskista, trotskilaisuudesta ja vallankumouksellisesta työväenliikkeestä yleensä. Mikäli näin käy, Kirja lunastaa paikkansa tärkeimpien yhteiskunnallisten tietokirjojen joukossa.

Ikäänkuin varmistaakseen, että tekijää ei syytetä tänään poliittisesti niin epäkorrektista trotskilaisuudesta, kirjoittaja muistaa mainita muutamaan otteeseen Trotskin toimintaa kielteisessä valossa. Stalininkin politiikka oli muka samaa, kuin mitä Trotski oli itse aiemmin ajanut. Siltä osin se on totta, että Trotski toimi häikäilemättömästi vastavallankumousta vastaan sisällissodan kestäessä, mutta Stalin käytti paljon laajempaa terroria nimenomaisesti kaikkein tiedostavinta työväenluokan osaa ja puolueen lahjakkaimpia kommunisteja kohtaan. Trotskia ja Stalinia ei voida laittaa samalle viivalle siksi, että molemmat ovat jossain vaiheessa käyttäneet väkivaltaa. Se miksi on käytetty, ja missä olosuhteissa, on ratkaiseva ero. Totta on se, että Trotski ajoi kulakkien hävittämistä luokkana. Mutta jokainen voi kysyä itseltään, onko yksityisen suurmaanomistuksen olemassaolo oikeutettu aikana, jolloin suuret työläisjoukot näkevät nälkää, ja kun tarkoituksena on nimenomaan rakentaa tasa-arvoinen yhteiskunta? Stalinin väkivaltainen pakkokollektivisaatio maataloudessa eroaa ratkaisevasti siitä Trotskin ajatuksesta, että suuret yksityistilat yhteiskunnallistetaan, ja pientilalliset voivat itse päättää liittyvätkö yhteen, vai jatkavatko pientilallisina. Stalinin politiikkaa oli ensin rohkaista kulakkeja rikastumaan, ja sitten muuttaa kurssiaan salamannopeasti väkivaltaiseen pakkokollektivisointiin. Vaikka kirjoittaja esittääkin varauksia Trotskin toiminnan suhteen, ajoittain esiintyy myös selvää sympatiaa päähenkilöä kohtaan. Näin myös kirjan lopussa, joka päättyy Trotski-sitaattiin tämän testamentin loppusanoista: ”Natasha tuli juuri pihalta ylös avaamaan ikkunaani enemmän, jotta raitis ilma virtaisi vapaammin huoneeseen. Voin nähdä loistavan vihreän kaistaleen ruohoa muurin reunustalla ja kirkkaan sinitaivaan muurin yllä ja auringonvalon kaikkialla. Elämä on kaunis. Puhdistakoot tulevat sukupolvet sen kaikesta pahasta, sorrosta ja väkivallasta, nauttiakseen siitä täysin rinnoin”. Tähän kauniiseen lauseeseen on hyvä lopettaa myös tämä kirja-arvio.

.
Mikkelissä 13.1.2012
Jani Poimala

Tietty osa Marxin argumentaatiosta, erityisesti ensimmäinen, kaikkein vaikein luku, voi näyttää asiaan perehtymättömästä lukijasta aivan liian hajanaiselta ja poukkoilevalta, hiusten halkomiselta tai ”metafyysiseltä”. Tosiasiassa tämä vaikutelma nousee seurauksena tarpeesta suorittaa lähestyminen läpikotaisin tavanomaiseen ilmiöön tieteellisesti. Hyödykkeestä (tavarasta – suom. huom.) on tullut siinä määrin kaiken läpitunkeva, tavanomainen ja tuttu osa meidän jokapäiväistä olemistamme, että me uneen vaipuneina, emme edes yritä miettiä sitä miksi ihmiset luopuvat tärkeistä, elämän ylläpitämiseen tarpeellisista esineistä, vaihtaessaan ne pieniin kulta- tai hopeakiekkoihin, joista ei ole minkäänlaista hyötyä. Tämä ei rajoitu pelkästään hyödykkeisiin. Tämä ja kaikki markkinatalouden kategoriat (peruskäsitteinä) näyttävät tulevan otetuiksi vastaan ilman analyysiä, itsestään selvinä, aivan kuin ne olisivat ihmisten kanssakäymisen luonnollinen perusta. Silti, taloudellisen prosessin todellisuus on ihmistyötä, raaka-aineita, koneita, työnjakoa, välttämättömyydestä jakaa tuotteet työprosessiin osallistuneiden kesken jne., sellaiset kategoriat kuin ”hyödyke”, ”raha”, ”palkat”, ”pääoma”, ”voitto”, ”vero” jne., ovat ainoastaan taloudellisen prosessin vaihtelevien aspektien puoli-mystisiä heijastuksia ihmisten päissä, joita he eivät kykene ymmärtämään ja jotka eivät ole heidän kontrolloitavissaan. Tulkitakseen niitä, syvällekäyvä tieteellinen analyysi on välttämätöntä.

Yhdysvalloissa, jossa ihmistä joka omistaa miljoonan, kutsutaan miljoonan ”arvoiseksi”, markkinakäsitteet ovat uponneet syvemmälle kuin missään muualla. Vielä aivan viime aikoinakin, amerikkalaiset uhrasivat vain erittäin vähän ajatuksia taloudellisten suhteiden luonteelle. Kaikkein voimakkaimman taloudellisen järjestelmän maassa, talousteoria jatkaa äärimmäisen köyhänä. Ainoastaan nykyinen syvälle käyvä amerikkalaisen talouden kriisi, on suoraan asettanut vastakkain yleisen mielipiteen ja kapitalistisen yhteiskunnan perustavaa laatua olevat ongelmat. Joka tapauksessa, kuka tahansa joka ei ole onnistunut voittamaan tapaansa epäkriittisesti hyväksyä valmiiksi pureskeltuja ideologisia ajatuksia taloudellisesta kehityksestä, kuka tahansa joka ei ole harkinnut loppuun asti, – Marxin jalanjälkiä seuraten – hyödykkeen olennaista perusluonnetta kapitalistisen organismin perussoluna, tulee olemaan ainiaaksi kykenemätön ymmärtämään kaikkein tärkeimpiä ja ankarimpia aikakautemme ilmenemismuotoja.

MARXIN METODI

Luotuaan tieteen luonnon objektiivisen kiertokulun tiedostamiseksi, ihminen on itsepäisesti ja sinnikkäästi yrittänyt sulkea itsensä tieteen ulkopuolelle, säästäen itselleen etuoikeuksia oletettuihin yhteyksiin yliaistillisiin voimiin (uskonto), tai ajattomiin moraalikäsitteisiin (idealismi). Marx erotti ihmisen näistä vastenmielisistä etuoikeuksista ehdottomasti ja ikiajoiksi, nähden ihmisen luonnollisena linkkinä materiaalisen luonnon kehitysprosessissa, ihmisyhteiskunnan tuotannon ja jakelun organisaationa ja kapitalismin ihmisyhteiskunnan kehityksen vaiheena.

Marxin tarkoituksena ei ollut löytää talouden ”ikuisia lakeja”. Hän kielsi tällaisten lakien olemassaolon. Ihmisyhteiskunnan kehityksen historia on erilaisten taloudellisten järjestelmien peräkkäisyyden historiaa, kunkin toimiessa niille ominaisten lakien mukaisesti. Siirtymisen yhdestä järjestelmästä toiseen on aina määrännyt tuotantovoimien kasvu, so., työn tekniikka ja organisaatio. Tiettyyn rajaan asti, yhteiskunnalliset muutokset ovat luonteeltaan määrällisiä, eivätkä muuta yhteiskunnan perusteita, eli vallitsevia omistusmuotoja (tuotantosuhteita – M.N.). Mutta saavutettuaan pisteen, jossa kypsyneet tuotantovoimat eivät enää kykene pysymään vanhojen omistusmuotojen sisällä, silloin seuraa radikaali muutos yhteiskunnallisessa järjestyksessä siihen liittyvine mullistuksineen. Alkukantainen yhteisö ei enempää syrjäyttänyt kuin täydentynyt orjuudella; orjajärjestelmää seurasi maaorjuus, sen feodaalisine päällysrakenteineen; kaupunkien kaupallinen kehitys kuudennellatoista vuosisadalla vei Euroopan kapitalistiseen järjestykseen, joka siitä lähtien on käynyt läpi useita vaiheita. Pääomassaan, Marx ei tutkinut taloutta yleisesti, vaan kapitalistista taloutta, jolla on omat erityiset lakinsa. Vain ohimennen hän viittasi toisiin talousjärjestelmiin, valaistakseen kapitalismin luonteenpiirteitä.

Alkukantaisen maanviljelijä perheen omavaraistalous ei tarvitse ”poliittista taloustiedettä”, koska sitä hallitsivat toisaalta luonnonvoimat ja toisaalta perinteen voima. Omavarainen Kreikan tai Rooman luonnontalous perustui orjatyölle, sitä hallitsi orjanomistajan tahto, jonka ”suunnitelma” vuorollaan määräytyi luonnon lakien perusteella ja tottumuksesta. Samaa voidaan kenties sanoa keskiaikaisesta läänityksestä maaorjineen. Kaikissa näissä tapauksissa taloudelliset suhteet ovat selvät ja läpinäkyvät niiden kaikessa primitiivisessä karkeudessaan. Mutta nykyaikaisen yhteiskunnan tapaus on kokonaan toisenlainen. Se tuhosi vanhat omavaraistaloudelliset suhteet ja peri työn muodot. Uudet taloudelliset suhteet yhdistivät kaupungit ja kylät, provinssit ja kansat. Työnjako on sulkenut piiriinsä koko planeetan, horjuttaen perinteitä ja rutiineja. Nämä siteet eivät ole sovittaneet itseään mihinkään tiettyyn suunnitelmaan, vaan pikemminkin ovat erillään ihmisen tietoisuudesta ja harkintakyvystä, näyttäen olevan ikään kuin ihmisten selkien takana. Riippumattomuus ihmisestä, ryhmistä, luokista, kansoista, joka seuraa työnjaosta, ei ole kenenkään hallitsema tai johtama. Ihmiset työskentelevät toisiaan varten tuntematta toisiaan, tiedustelematta toistensa tarpeita, toivoen ja omaten jopa tiettyä varmuutta siitä, että heidän keskinäissuhteensa jollain tavalla säätelee heitä itseään. Sitä mitä he paljolti tekevät, tai pikemminkin sitä mitä he eivät tee.

On puhtaasti mahdotonta etsiä syitä kapitalistisen yhteiskunnan uusintamiseen yksilöllisestä tietoisuudesta, sen jäsenten pyrkimyksistä tai suunnitelmista. Kapitalismin uusiutumisen objektiivisuus oli muotoutunut jo ennen kuin tiede alkoi vakavissaan sitä pohtimaan. Tänä päivänä ihmisten ylivoimainen enemmistö ei tiedä mitään niistä laeista, jotka hallitsevat kapitalistista taloutta. Marxin koko metodin voima on siinä, että hän lähestyessään talouden ilmiötä, ei tietyn yksilön subjektiivisesta näkökulmasta käsin, vaan yhteiskunnan kokonaisuuden objektiivisesta näkökulmasta, lähestyy sitä aivan kuin kokeellinen luonnontutkija mehiläispesää tai muurahaiskekoa.

Ratkaiseva merkitys taloustieteille on siinä, mitä ja kuinka ihmiset tekevät, ei siinä mitä he itse keskuudessaan ajattelevat omista tekemisistään. Yhteiskunnan perusta ei ole uskonto tai moraalisuus, vaan luonto ja työ. Marxin metodi on materialistinen, koska se etenee olemassaolosta tietoisuuteen, eikä toisin päin. Marxin metodi on dialektinen, koska se tarkastelee sekä luontoa että yhteiskuntaa niiden kehityksessä, ja evoluutio itsessään on jatkuvaa keskenään ristiriitaisten voimien kamppailua.

MARXISMI JA VIRALLINEN TIEDE

Marxilla oli edeltäjänsä. Klassinen poliittinen taloustiede – Adam Smith, David Ricardo – saavutti täyden kukkansa ennen kuin kapitalismi oli kasvanut vanhaksi, ja ennen kuin se alkoi pelkäämään huomista. Marx osoitti molemmille klassikoille täydellisen tunnustuksensa syvällä kiitollisuudella. Kuitenkin klassisen taloustieteen perusvirhe oli sen näkemyksessä kapitalismista ihmisyyden normaalina olotilana kaikkina aikoina, sen sijaan että se on pikemminkin yksi historiallinen vaihe yhteiskunnan kehityksessä. Marx aloitti kritisismillä tätä poliittista taloustiedettä kohtaan, paljasti sen virheet, kuten myös kapitalismin sisäiset ristiriitaisuudet ja esitti sen tuhoutumisen väistämättömyyden.  Kuten Rosa Luxemburg erittäin osuvasti huomautti, Marxin taloudelliset opetukset ovat klassisen taloustieteen lapsi, lapsi jonka syntymä maksoi äidilleen hänen henkensä. Tiede ei saavuta pyrkimyksiään koulumestarin hermeettisesti eristetyllä erakkomaisella tarkastelulla, vaan konkreettisessa verestä ja lihasta koostuvassa yhteiskunnassa. Kaikki intressit ja intohimot, jotka pitävät yhteiskunnan erillään, sulkevat itsensä pois tieteen kehityksestä – erityisesti poliittisessa taloustieteessä, joka on rikkauden ja köyhyyden tiede. Työläisten taistelu kapitalisteja vastaan pakottaa porvarilliset teoreetikot kääntämään selkänsä riistojärjestelmän tieteellisestä analyysistä, ja täyttämään kätensä puhtaalla taloudellisten tosiasioiden kuvaamisella, tutkimuksilla taloudellisesta historiasta, ja mikä kaikkein pahinta, suoranaisella asioiden väärentämisellä, mikäli niillä on käyttöä oikeuttamaan kapitalistinen järjestelmä. Taloudellinen doktriini jota näinä päivinä opetetaan virallisissa koulutusinstituutioissa ja saarnataan porvarillisessa lehdistössä, ei tarjoa edes niukalti tärkeää tosiasia-aineistoa, minkä johdosta se on auttamattomasti kykenemätön käsittämään taloudellista prosessia kokonaisuutena ja saamaan selville sen lakeja ja tulevaisuudennäkymiä. Tosin ei sillä ole siihen mitään pyrkimystäkään. Virallinen poliittinen taloustiede on kuollut. Todellinen tietämys kapitalistisesta yhteiskunnasta on saavutettavissa vain Marxin Pääoman kautta.

TYÖARVOTEORIA

Nykyaikaisen yhteiskunnassa ihmisten pääasiallinen sidos on vaihto. Jokaisesta työn tuotteesta, joka menee vaihdon prosessiin, tulee tavara. Marx aloittaa tutkimuksensa tavarasta ja johtaa tästä perustavaa laatua olevasta kapitalistisen yhteiskunnan solumuodosta ne yhteiskunnalliset suhteet, jotka muotoutuvat itsessään tämän vaihdannan pohjalta, riippumatta ihmisen tahdosta. Vain etenemällä tätä linjaa, on mahdollista ratkaista perustava arvoitus – kuinka kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa yksilö ajattelee itseään eikä kukaan ajattele kaikkia, on syntynyt elämälle välttämättömien eri taloudenhaarojen keskinäiset mittasuhteet.

Työläinen myy oman työvoimansa, maanviljelijä vie maataloustuotteensa markkinoille, rahaa lainaava pankkiiri myöntää lainan, kauppias tarjoaa valikoiman kauppatavaraa, teollisuusmies rakentaa tehtaan, keinottelija ostaa ja myy osakkeita ja arvopapereita – jokaisella on hänen omat harkintansa, omat yksityiset suunnitelmansa ja omat huolensa palkoista ja voitoista. Kuitenkin, tästä yksilöllisten pyrkimyksien ja toimien kaaoksesta nousee tietty talouden kokonaisuus, joka tosiasiassa, ei ole harmoninen vaan päinvastoin ristiriitainen, silti antaen yhteiskunnalle mahdollisuuden, ei pelkästään olla olemassa vaan jopa kehittyä. Se tarkoittaa sitä, kaikesta huolimatta, että tämä kaaos ei ole kaaosta missään määrin, että jollakin lailla se on automaattisesti säännelty, joskaan ei tietoisesti. Ymmärtääkseen mekanismin jolla talouden eri aspektit saavat aikaan suhteellisen tasapainon tilan, on löydettävä kapitalismin objektiiviset lait. Ilmeistä on, että lait jotka hallitsevat kapitalistisen talouden eri tasoilla – palkat, hinta, maa, vuokra, voitto, korko, luotto, pörssikauppa – ovat monilukuisia ja monimutkaisia. Mutta viimekädessä ne palautuvat yhteen lakiin, jonka Marx sai selville ja tutki loppuun saakka; eli työarvoteoriaan, joka todellakin on kapitalisen talouden perussääntelijä. Tämän lain luonne on yksinkertainen. Yhteiskunnalla on käytettävissään tietty määrä elävää työvoimaa. Sovellettuna luontoon, tämä voima tuottaa tuotteet, jotka ovat välttämättömiä tyydyttämään ihmisten tarpeet. Seurauksena työnjaosta riippumattomien tuottajien keskuudessa, tuotteet saavat tavaran muodon. Tuotteet vaihdetaan keskenään toisiinsa tietyssä suhteessa, ensin välittömästi, ja lopulta kullan tai rahan välityksellä. Tuotteiden perusarvo, mikä tietyssä suhteessa tekee ne yhtäläisiksi toisiinsa nähden, on niihin käytetty ihmistyö – abstrakti työ, työ yleensä – arvon mitan perustana. Työnjako miljoonien hajallaan olevien tuottajien keskuudessa ei johda yhteiskunnan hajoamiseen, koska tuotteet on vaihdettu huomioiden niihin käytetty yhteiskunnallisesti välttämätön työ. Hyväksymällä tai hylkäämällä tuotteen, markkinat vaihdon areenana, määrittelevät sen milloin ne sisältävät tai eivät sisällä yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä, tällöin määritellen erilaisten yhteiskunnalle välttämättömien hyödykkeiden suhteet, ja tästä seuraten myös työvoiman jakauman eri tuotannon alojen kesken.

Todelliset markkinamekanismit ovat äärettömän paljon monimutkaisempia kuin on tässä näillä muutamilla riveillä esitetty. Niinpä, työvoiman arvon vaihdellessa hinnat heilahtelevat huomattavasti niiden arvon ylä- ja alapuolella. Syyt tähän heilahteluun on Marx täydellisesti selvittänyt Pääoman kolmannessa osassa, ”Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi.”

Kaikesta huolimatta, olivat poikkeamat yksittäistapauksissa kuinka suuria tahansa hintojen ja tavaroiden arvojen välillä, kaikkien hintojen summa on yhtä suuri kuin kaikkien arvojen summa, koska viimekädessä vain arvot jotka on luotu ihmistyöllä, ovat yhteiskunnan käytettävissä, ja hinnat eivät voi rikkoa tätä rajoitusta, mukaan luettuna monopolihinnat; missä työ ei luo uutta arvoa, siellä ei edes Rockefeller voi saada mitään.

EPÄTASA-ARVO JA RIISTO

Mutta jos tavarat vaihdetaan toisiinsa sen mukaan, mikä määrä työtä on niihin sijoitettu, kuinka epätasa-arvoisuus nousee esiin tasa-arvosta? Marx ratkaisi tämän ongelman paljastamalla erään tavaran erityisen luonteen, joka lepää kaikkien muiden tavaroiden perustalla: nimittäin, työvoiman. Tuotantovälineiden omistaja, kapitalisti, ostaa työvoimaa. Kuten kaikki muutkin tavarat, se on arvotettu sen mukaan, miten paljon työtä on siihen sijoitettu, so. toimeentulon välineet, jotka ovat välttämättömiä työläisen selviytymiseksi ja uusintamiseksi. Mutta tämän tavaran kuluttaminen – työvoiman – perustuu työhön, eli uusien arvojen luomiseen. Näiden arvojen määrä on suurempi kuin se mitä työläinen itse saa osakseen ja jotka hän käyttää omaan ylläpitoonsa. Kapitalisti ostaa työvoimaa tarkoituksenaan riistää sitä. Se on tämä riisto, jossa on epätasa-arvoisuuden lähde.

Sitä osaa tuotteesta, joka menee työläisen toimeentulon ylläpitämiseen, Marx kutsuu välttämättömäksi tuotteeksi (necessary-product); se osa jonka työläinen tuottaa tämän yli, on lisätuote (surplus-product M.N.). Orjan on ollut tuotettava lisätuote, tai muuten orjanomistaja ei olisi pitänyt yhtään orjaa. Maaorjan on ollut tuotettava lisätuote, tai maaorjuudella ei olisi ollut mitään käyttöä maataomistavalle aateliselle. Lisätuote, ainoastaan merkittävästi suuremmassa laajuudessa, on niin ikään palkkatyöläisen tuottamaa, tai muuten kapitalistilla ei olisi tarvetta ostaa työvoimaa. Luokkataistelu ei ole mitään muuta kuin taistelua lisätuotteesta. Hän joka omistaa lisätuotteen, on tilanteen herra – omistaa rikkauden, omistaa valtion, hänellä on avaimet kirkkoon ja oikeusistuimeen, tieteisiin ja taiteisiin.

KILPAILU JA MONOPOLI

Suhteet työläisiä riistävien kapitalistien keskuudessa ovat kilpailun määräämiä, mikä säilyi pitkään kapitalistisen edistyksen pääasiallisena lähteenä. Laajat liikeyritykset nauttivat teknisestä, finanssirahoituksellisista, organisatorisista, kansantaloudellisista, ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, poliittisista etulyöntiasemista pienten yritysten kustannuksella. Suurempi määrä pääomaa, ollen kykenevänä riistämään suurempia työläisjoukkoja, on väistämättä selviytyvä voittajana kilpailusta. Tämä on pääoman kasautumis- ja keskittymisprosessin muuttumaton perusta.

Tekniikan progressiivisen kehityksen stimuloimana, kilpailu asteittain kalvaa, eikä ainoastaan välissä olevia kerroksia, vaan myös yhtälailla itseään (kokonaisuutena – M.N.). Pienten ja keskisuurten kapitalistien ruumiiden ja puolikuolleiden raatojen ylle ilmaantuu alati pienenevä joukko jatkuvasti voimakkaampia kapitalistisia yliherroja. Niinpä ”rehellinen”, ”demokraattinen”, ”edistyksellinen” kilpailu peruuttamattomasti kasvattaa ”vahingollisen”, ”loismaisen”, ”taantumuksellisen” monopolia. Sen valta alkoi puolustaa itseään 1880-luvulla, saaden tarkalleen määritellyn muodon 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa. Nyt monopolin voitto on avoimesti tiedostettu useimpien porvarillisen yhteiskunnan virallisten edustajien taholta. Kilpailun rajoittavana vaikutus, valittaa entinen Yhdysvaltojen oikeusministeri, Herra Homer S. Cummings, on asteittaisesti syrjäytetty, ja suurilla talouden alueilla, on enää ”hämäränä muistona olosuhteista, jotka kerran vallitsivat.” Vielä silloin kun tehdessään ennusteita Marx oli ensimmäisenä johtanut monopolin kapitalismin luontaisista taipumuksista, porvarillinen maailma näki kilpailun ikuisena luonnonlakina.

Monopolin eliminoitua kilpailun, merkitsi se kapitalistisen yhteiskunnan hajoamisen alkua. Kilpailu oli kapitalismin luova voima ja kapitalistin historiallinen oikeutus. Samasta syystä kilpailun eliminointi merkitsee osakkeenomistajien muuttumista yhteiskunnallisiksi loisiksi. Kilpailulla täytyi olla tiettyjä vapauksia, liberaalinen ilmapiiri, demokraattinen hallinto ja kaupallinen kosmopoliittisuus. Monopoli tarvitsee niin autoritaarista hallintoa kuin vain mahdollista, tullimuureja, ”omia” raaka-aine lähteitä ja markkina-alueita (siirtomaat). Monopolistisen pääoman viimeinen sana on fasismi.

RIKKAUDEN KASAUTUMINEN JA LUOKKARISTIRIITOJEN KASVU

Kapitalistit ja heidän puolestapuhujansa yrittävät kaikin keinoin piilottaa rikkauksien kasautumisen todellisen laajuuden ihmisten näköpiiristä, aivan kuten myös verottajan näköpiiristä. Uhmaten itsestäänselvyyksiä, porvarillinen lehdistö yrittää silti ylläpitää illuusiota ”demokraattisesta” tulonjaosta kapitalistien sijoitustoiminnassa. New York Times, kumotakseen marxisteja, kiinnittää huomiota siihen että täällä on kolmesta viiteen miljoonaa eri työnantajaa. Osakeyhtiöt, on totta, edustavat suurempaa pääoman kasautumaa, kuin kolmesta viiteen miljoonaa erillistä työnantajaa, koska Yhdysvalloissa on ”puoli miljoonaa yhtiötä.” Tämän kaltaisiin joutaviin könttäsummiin ja keskimääräisiin lukuihin turvaudutaan, ei tarkoituksena tuoda esille, vaan tarkoituksissa peittää asioiden todellinen tila.

Sodan alusta aina vuoteen 1923, tuotantolaitosten ja tehtaiden lukumäärä Yhdysvalloissa putosi indeksiluvusta 100 lukuun 98.7, samalla kun koko teollisuustuotanto kohosi indeksiluvusta 100 lukuun 156.3. Sensaatiomaisina kukoistuksen vuosina (1923-1929), jolloin näytti siltä että jokaisesta oli tulossa rikas, liikelaitosten lukumäärä putosi luvusta 100, indeksilukuun 93.8, samalla kun tuotanto kasvoi luvusta 100 lukuun 113. Niinpä liikelaitosten kasautuminen, niiden kömpelön materiaalisen kokoonpanon sitomina, on kaukana niiden sisimmän olemuksen kasautumisesta, eli omistajuudesta. Vuonna 1929 Yhdysvalloissa oli tosiasiallisesti enemmän kuin 300,000 yhtiötä, kuten New York Times aivan oikein huomauttaa. On ainoastaan välttämätöntä lisätä tähän se, että 200 näistä, eli 0.07 prosenttia koko luvusta, kontrolloi suoraan 49.2 prosenttia kaikkien yhtiöiden omaisuuksista. Neljä vuotta myöhemmin tämä suhde oli jo kohonnut 56 prosenttiin, kun vuosina Rooseveltin hallinnon aikana se on epäilemättä kohonnut yhä suuremmaksi. Näiden 200 johtavan yhtiön piirissä todellinen hallinta kuuluu pienelle vähemmistölle. Senaatin komitea sai selville helmikuussa 1937, että kuluneiden 20 vuoden aikana kahdentoista suurimman yhtiön ratkaisut ovat käytännöllisesti katsoen johtaneet ohjaavaan rooliin suuremmassa osassa amerikkalaista teollisuutta. Näiden yhtiöiden hallitusten puheenjohtajien määrä on suurin piirtein sama kuin Yhdysvaltain Presidentin kanslian, tasavallan toimeenpanevan elimen jäsenten määrä. Mutta näillä hallitusten puheenjohtajilla on mittaamattoman paljon enemmän valtaa kuin kanslian jäsenillä.

Sama prosessi on havaittavissa pankki- ja vakuutusjärjestelmissä. Viisi suurinta vakuutusyhtiötä Yhdysvalloissa ovat sulattaneet itseensä, eivät ainoastaan muita yhtiöitä vaan jopa monia pankkejakin. Pankkien kokonaismäärä on laskenut, pääasiassa niin kutsuttujen yhteensulautumien (’mergers’ – fuusioiden – suom. huom.) muodossa, olennaisesti tultuaan sulatetuiksi. Liikevaihdon suuruus kasvaa nopeasti. Pankkien yläpuolella kohoaa super-pankkien oligarkia. Pankkipääoma yhtyy teollisuuspääomaan finanssipääomaksi. Olettaen että teollisuuden ja pankkien keskittyminen jatkavat edelleen samalla vauhdilla kuin edellisen neljännesvuosisadan aikana – itse asiassa, keskittymisen tempo on kasvamaan päin – niin lähestyvän seuraavan neljännesvuosisadan aikana monopolistit tulevat keräämään itselleen koko maan talouden, jättämättä jäljelle hitustakaan.

Yhdysvaltojen tilastoihin on tässä turvauduttu ainoastaan siksi, että ne ovat niin täsmällisiä ja niin huomiota herättäviä. Pohjimmiltaan kasautumisprosessi on luonteeltaan kansainvälinen. Halki kapitalismin eri vaiheiden, läpi yhteensattumien syklien, läpi kaikkien poliittisten hallitusmuotojen, poikki rauhallisten kausien yhtälailla kuin aseellisten selkkaustenkin ajanjaksojen, kaikkien suurten omaisuuksien kasautumisen prosessi alati harvenevan joukon käsiin, etenee ja se tulee jatkumaan ilman loppua. Suuren Sodan vuosina, kun valtiot olivat vuotamassa kuiviin, kun porvarillisen politiikan ruumis makasi ruhjottuna valtiollisten velkojen taakan alla, valtiontalouden järjestelmät työnnettiin kuilujen syvyyksiin, vetäen keskiluokat perässään mukana, monopolistit löivät rahoiksi ennenkuulumattomia voittoja verestä ja liasta. Voimakkaimmat yhtiöt Yhdysvalloissa kohottivat sotavuosina omaisuuksiaan kaksin-, kolmin-, nelinkertaisiksi, tai enemmän ja paisuttivat osinkojaan 300, 400, 900 prosenttia tai enemmän.

Vuonna 1840, neljä vuotta ennen Marxin ja Engelsin Kommunistisen Puolueen Manifestin julkaisua, kuuluisa ranskalainen kirjoittaja Alexis de Tocqueville kirjoitti kirjassaan Demokratia Amerikassa (Democracy in America – suom. huom.). ”suuret omaisuudet ovat taipuvaisia katoamaan, pienten omaisuuksien määrän lisääntyä.” Tätä ajatusta on toistettu lukemattomia kertoja, aluksi viitaten Yhdysvaltoihin, myöhemmin viitaten muihin nuoriin demokratioihin, Australiaan ja Uuteen Seelantiin. Tietenkin, de Tocquevillen näkemys oli väärä jo hänen omana aikanaan. Silti, todellinen rikkauden kasautuminen alkoi vasta Amerikan sisällissodan jälkeen, sen ajan aattona, jolloin de Tocqueville kuoli. Nykyisen vuosisadan alussa kaksi prosenttia Yhdysvaltojen väestöstä omisti jo enemmän kuin puolet koko maan varallisuudesta; vuonna 1929 samainen kasi prosenttia omisti kolme neljännestä kansallisesta omaisuudesta. Samaan aikaan 36,000 rikkaalla perheellä oli yhtä suuret tulot kuin 11,000,000 keskiluokkaisella ja köyhällä perheellä. Kriisin aikana vuodesta 1929 vuoteen 1933 monopolistisilla liikelaitoksilla ei ollut tarvetta vedota julkiseen köyhäinapuun; päinvastoin, ne kohosivat korkeammalle kuin koskaan, yleisen kansantaloudellisen lamaantumisen yläpuolella. Seuranneena huteran teollisen elpymisen aikana, New Dealin hiivakakuilta, monopolistit jälleen kuorivat parhaat kermat päältä. Työttömien lukumäärä laski parhaimmillaan 20,000,000 työttömästä 10,000,000; samaan aikaan kapitalistisen yhteiskunnan ylemmällä taikinankuorella – ei enempää kuin 6000 aikuista – käärivät fantastiset osingot; tämä on se mitä varaoikeuskansleri Robert H. Jackson todisteli luvuilla ollessaan virassaan Anti-Trusti-avustajana oikeusministerille.

Ferdinand Lundberg, joka kaikessa koulumestarimaisessa tunnontarkkuudessaan, on pikemminkin konservatiivinen ekonomisti, kirjoitti kirjassaan joka nostatti melkoista kohua: ”Yhdysvallat omistaa ja sitä hallitsee tänään kuudenkymmenen rikkaimman perheen hierarkia, jota tukee, ei enempää kuin yhdeksänkymmentä vähemmän varakasta perhettä.” Tähän voisi lisätä vielä kolmannenkin kerroksen, ehkäpä 350 muuta perhettä, joiden tulot ylittävät 100,000 dollaria vuodessa. Hallitseva asema täällä kuuluu ensimmäiselle kuudenkymmenen perheen ryhmälle, joka dominoi, ei pelkästään markkinoita, vaan myös kaikkia hallinnon vipuja. He ovat todellinen hallitus, ”rahan hallitus dollaridemokratiassa.”

Niinpä, abstraktina käsitteenä ”monopolistinen pääoma” on meille täynnä lihaa ja verta. Se tarkoittaa sitä, että kuusikymmentä perhettä, joita sitoo yhteen samankaltaisuus ja yhteiset intressit itsensä valikoivassa kapitalistisessa oligarkiassa, määrää suuren kansakunnan taloudesta ja poliittisista kohtaloista. Täytyy pakostakin myöntää se, että Marxilainen kasautumisen laki on toiminut erinomaisesti!

OVATKO MARXIN OPETUKSET VANHENTUNEET?

Kysymykset kilpailusta, rikkauden kasautumisesta ja monopolista johtavat meidän päivinämme kysymykseen siitä, onko Marxin taloudellisella teorialla ainoastaan historiallista merkitystä – kuten on esimerkiksi Adam Smithin teorialla – vai onko sillä edelleen jatkuvaa todellista merkitystä. Kriteeristö tähän kysymykseen vastaamiseksi on yksinkertainen: jos teoria arvioi oikein kehityksen yleislinjan ja ennakoi tulevaisuutta paremmin kuin toiset teoriat, se säilyy aikamme kaikkein kehittyneimpänä teoriana, vaikka sille olisi kertynyt jo ikääkin.

Kuuluisa saksalainen taloustieteilijä Werner Sombart, joka oli käytännöllisesti katsoen marxilainen uransa alussa, mutta myöhemmin revisioi kaikki vähänkin vallankumoukselliset aspektit Marxin opeista, erityisesti ne jotka olivat kaikkein epämiellyttävimpiä porvaristolle, vuonna 1928 uransa lopulla, vastasi Marxin Pääomalle omalla teoksellaan Kapitalismi (Capitalism – suom. huom.), joka on käännetty monille kielille ja joka on todennäköisesti paras tunnettu selonteko porvarillisen taloustieteen apologetiikasta viime aikoina. Annettuaan kunnioittavan arviointinsa Pääoman kirjoittajan opinkappaleille, Sombart samalla kirjoittaa, ”Karl Marx ennusti: ensin, palkkatyöläisten kasvavan kurjistumisen; toiseksi, yleisen ’kasaantumisen’, yhdessä käsityöläis- ja maanviljelijäluokan katoamisen kanssa; kolmanneksi, kapitalismin katastrofaalisen tuhon. Mitään näiden kaltaista ei ole tullut vastaan.” Tätä erheellistä ennustusta vastaan Sombart asettaa hänen oman ”tiukasti tieteellisen” ennusteensa. ”Kapitalismi tulee jatkamaan,” hänen mukaansa, ”itsensä sisäistä muodonmuutosta samaan suuntaan, kuin mihin se on jo alkanut muuttaa itseään, sen omassa nuoruudessa: kasvaessaan vanhemmaksi, se tulee enemmän ja enemmän rauhalliseksi, hillitymmäksi, kohtuullisemmaksi.” Yritetäänpä varmistaa, vaikkapa vain peruslinjoja pitkin, kumpi näistä kahdesta on oikeassa, Marx katastrofiennusteineen, vai Sombart, joka kaiken porvarillisen taloustieteen nimissä lupaa että asiat järjestyisivät ”rauhallisiksi, hillityiksi ja kohtuullisiksi.” Lukija yhtyy siihen, että kysymys on huomion arvoinen.

”KURJISTUMISTEORIA”

”Vaurauden kasautuminen yhtäältä”, kirjoitti Marx kuusikymmentä vuotta ennen Sombartia, ”on täten toisaalta kurjuuden kasautumista, raatamisen tuskaa, tietämättömyyttä, henkistä alennustilaa, so. sen luokan keskuudessa, joka tuottaa tuotteensa pääoman muodossa.” Tämä Marxin teesi, kantaen nimeä ”kurjistumisteoria”, on ollut demokraattisten ja sosialidemokraattisten uudistajien alituisen hyökkäyksen kohteena, erityisesti ajanjaksolla vuodesta 1896 vuoteen 1914, jolloin kapitalismi kehittyi nopeasti ja tuotti tiettyjä myönnytyksiä työläisille, erityisesti heidän ylemmille kerroksilleen. Maailmansodan jälkeen, kun porvaristo oli pelästynyt omista rikoksistaan ja Lokakuun Vallankumouksesta, ottaen sosiaalisten uudistusten mainostamisen tien, jonka arvon mitätöi samanaikaisesti inflaatio ja työttömyys, kapitalistisen yhteiskunnan edistyksellisen uudistamisen teoriat näyttivät reformisteista ja porvarillisista professoreista täysin takuuvarmoilta. ”Palkkatyön ostovoima”, Sombart vakuutti meille vuonna 1928, ”on noussut suorassa suhteessa kapitalistisen tuotannon laajenemisen kanssa.”

Itse asiassa, taloudelliset vastakohtaisuudet proletariaatin ja porvariston välillä ovat pahentuneet kapitalismin kaikkein kukoistavimpina kehityksen aikoina, kun elintason nousu työläisten tietyn piirin osalta, joka oli ajoittain melko merkittäväkin, piilottaa taikauskoisen katsojan silmistä proletariaatin osuuden laskun koko kansantulon osalta. Niinpä juuri ennen putoamista lamaan, Yhdysvaltojen teollisuustuotanto kohosi 50 prosentilla vuosien 1920 ja 1930 välillä, samalla kun palkkoina maksettu summa nousi ainoastaan 30 prosenttia, mikä tarkoitti, – huolimatta Sombartin vakuutteluista – suunnatonta laskua työn osuudessa kansantulossa. Vuonna 1930 alkoi pahaenteinen työttömyyden nousu, ja vuonna 1933 enemmän tai vähemmän systemaattinen apu työttömille, jotka ansaitsivat hätäavustuksien muodossa hädin tuskin yhden kolmanneksen siitä, minkä he olivat menettäneet palkkojen muodossa. Illuusio keskeytymättömästä kaikkien luokkien ”edistyksestä” on kadonnut jälkeä jättämättä. Suhteellisen joukkojen elintason laskun on syrjäyttänyt absoluuttinen elintason lasku, työläiset aloittavat säästää niukoista huveistaan, sitten vaatetuksestaan ja lopulta ruoastaan. Tavaroiden ja tuotteiden keskinkertaisen laadun syrjäyttää laadultaan ala-arvoiset, ja ala-arvoiset syrjäytyvät huonoimpien edestä. Ammattiliitot alkavat näyttää ihmiseltä, joka epätoivoissaan tarraa kiinni, samalla kun menee äkillisesti alaspäin laskeutuvien liukuportaiden mukana.

Kuuden prosentin osuudellaan maailman väestöstä, Yhdysvallat pitää otteessaan neljääkymmentä prosenttia maailman varallisuudesta. Silti kolmannes kansakunnasta, kuten Roosevelt itse on myöntänyt, on aliravittuja, riittämättömästi vaatetettuja ja elävät epäinhimillisissä olosuhteissa. Mitä on tässä sitten sanottava paljon vähemmän etuoikeutetuista maista? Kapitalistisen maailman historia on sitten viime sodan kiistämättömästi vahvistanut niin kutsutun ”kurjistumisteorian”. Yhteiskunnan sosiaalisen kahtiajaon polarisoituminen on tänään tiedostettu, ei pelkästään jokaisen pätevän tilastotieteilijän taholla, mutta jopa niiden valtiomiesten keskuudessa, jotka muistavat perustiedot aritmetiikan säännöistä.

Fasistisesta hallinnosta, johon ainoastaan tiivistyy rappion äärimmäinen raja ja taantumus, joka on luontainen jokaiselle imperialistiselle kapitalismille, tulee välttämätön kun kapitalismin degeneroituminen on pyyhkinyt pois kaiken mahdollisuuden ylläpitää illuusioita proletariaatin elintason nousemisesta. Fasistinen diktatuuri tarkoittaa avointa köyhtymistendenssin tunnustamista, jota rikkaammat imperialistiset demokratiat yrittävät yhä salata. Mussolini ja Hitler vainoavat vihassaan marxisteja juuri siksi, että heidän oma hallintonsa on kaikkein hirvittävin vahvistus Marxin ennustukselle. Sivistynyt maailma oli närkästynyt tai teeskenteli närkästyneensä silloin kun Göring, teloittajan äänensävyllä ja hänelle oudolla pelleilyllä, julisti että aseet ovat paljon tärkeämpiä kuin voi, tai kun Cagliostro-Casanova-Mussolini neuvoi Italian työläisiä kiristämään vöitään tiukemmalle mustien paitojensa päällä. Mutta eikö olennaisilta osiltaan sama löydä paikkansa imperialistisissa demokratioissa? Voita käytetään joka paikassa rasvaamaan aseita. Ranskan, Englannin ja Yhdysvaltain työläiset oppivat kiristämään vöitään ilman mustaa paitaa. Maailman rikkaimmassa maassa miljoonat työläiset ovat muuttuneet köyhiksi, eläen liittovaltion, valtion, kunnallisen tai yksityisen hyväntekeväisyyden varassa.

VARA-ARMEIJA JA TYÖTTÖMIEN UUSI ALA-LUOKKA

Teollinen vara-armeija muodostaa välttämättömän komponentin kapitalismin sosiaalisessa mekaniikassa, aivan samoin kuin koneiden huolto ja raaka-aineet tehtaiden vararikoilla tai valmistuneet tuotteet varastoissa. Sen enempää yleinen tuotannon laajentaminen kuin pääoman sopeutuminen ajoittaisiin lasku- ja nousuvaiheisiin teollisissa sykleissä, ei olisi mahdollista ilman reservityövoimaa. Kapitalismin yleisestä taipumuksesta – lisätä pysyvää pääomaa (koneet ja raaka-aineet), vaihtelevan pääoman kustannuksella (työvoima) – Marx veti johtopäätöksen: ”kuta suurempi tämä vara-armeija on toimivaan työläisarmeijaan verraten, sitä suurempi on se pysyvä liikaväestö, jonka kurjuus on suoraan verrannollinen toimivan työarmeijan työrasitukseen. Kuta suurempi vihdoin on työväenluokan Latsarus-kerros ja teollisuuden vara-armeija, sitä suurempi on virallisesti tunnustettu pauperismi. Tämä on kapitalistisen kasautumisen ehdoton, yleinen laki.

Teesistä – pitävästi kiinni sidottuna ”kurjistumisteoriaan” ja vuosikausia tuomittu ”liioittelevana”, ”tarkoitushakuiseksi” ja ”demagogiseksi” – on nyt tullut moitteeton teoreettinen kuva asioista sellaisina kuin ne ovat. Nykyistä työttömien armeijaa ei enää voi pitää ”vara-armeijana”, koska sen perusjoukolla ei ole enää mitään toiveita palata työllistetyiksi: päinvastoin, se on paisuva alituisesti jatkuvasta lisätyöttömien virrasta. Kapitalismin hajoaminen on synnyttänyt kokonaisen sukupolven nuoria ihmisiä, joilla ei ole koskaan ollut töitä, ja joilla ei ole toivoa sellaisen saamisessa. Tämä uusi ala-luokka proletariaatin ja puoliproletariaatin välillä on pakotettu elämään yhteiskunnan kustannuksella. On arvioitu että yhdeksän vuoden aikana, aikavälillä 1930-38, työttömyys on vienyt pois Yhdysvaltain taloudesta enemmän kuin 43,000,000 miestyövuotta. Ottaen huomioon että vuonna 1929, kukoistuksen huipulla, täällä Yhdysvalloissa oli kaksi miljoonaa työtöntä ja että noiden yhdeksän vuoden aikana potentiaalisten työläisten määrä on kasvanut viidellä miljoonalla, menetettyjen miestyövuosien lukumäärän täytyy olla huomattavasti suurempi. Yhteiskunnallinen järjestelmä jota riivaa tällainen tauti, on kuolemansairas. Asianmukainen diagnoosi tästä sairaudesta on tehty jo melkein kahdeksankymmentä vuotta sitten, jolloin tauti itsessään oli vasta pelkkä taudinaiheuttaja.

KESKILUOKKIEN RAPPEUTUMINEN

Luvut jotka valaisevat pääoman kasautumisesta, ilmaisevat samalla että keskiluokkien siirtyminen tuotannon piiriin ja sen osuus kansatulosta on ollut jatkuvasti vähenemässä, samalla kun pienet omistukset ovat joko tulleet suurempien täydellisesti nielaisemiksi, tai ovat asteittain pienentyneet ja menettäneet riippumattomuutensa, tullen pikemminkin sietämättömän raadannan ja epätoivoisen puutteen tunnusmerkeiksi. Samaan aikaan, toden totta, kapitalismin kehitys on merkittävästi stimuloinut teknikkojen, johtajien, huoltomiesten, toimistovirkailijoiden, asianajajien ja lääkereiden armeijan määrän nousua – sanalla sanoen, niin kutsuttujen ”uusien keskiluokkien” kasvua. Mutta tällä kerroksella, jonka kasvu ei ollut mysteeri edes Marxille, on vain vähän yhteistä vanhan keskiluokan kanssa, jolla omistaessaan omat tuotantovälineensä oli käsikosketeltava vakuus taloudellisesta riippumattomuudestaan. ”Uusi keskiluokka” on suoremmin riippuvainen kapitalistista kuin työläiset, jonka piiskurina se laajemmassa mitassa toimii, ja lisäksi sen keskuudessa myös on ollut havaittavissa merkittävää ylituotantoa, sen sosiaalisen alennustilan jälkimainingeilla.

”Luotettava tilastollinen informaatio”, julistaa henkilö, joka on yhtä kaukana Marxista, kuin jo aikaisemmin lainattu entinen oikeusministeri Homer S. Cummings, ”osoittaa, että erittäin monet teollisuuden yksiköt ovat täydellisesti kadonneet, ja se mikä on tullut tilalle, on alati etenevä pienyrittäjien tuhoutuminen, Amerikkalaisen elämän tendenssinä.”

Mutta, osoittaa Sombart yhdessä monien edeltäjiensä ja seuraajiensa kanssa, välittämättä Marxista, ”yleinen kasautuminen, yhdessä käsityöläis- ja talonpoikaisluokkien katoamisen kanssa”, ei ole vielä toteutunut. On vaikeaa sanoa mikä tässä argumentissa painaa enemmän, vastuuttomuus vai epäuskoisuus. Kuten jokainen teoreetikko, Marx aloitti erittelemällä perustavaa laatua olevat tendenssit, niiden puhtaassa muodossaan; muuten olisi ollut kerta kaikkiaan mahdotonta ymmärtää kapitalistisen yhteiskunnan kohtaloa. Marx itse oli kuitenkin, täysin kykenevä tarkkailemaan elämän ilmiötä konkreettisen analyysin valossa, erilaisten historiallisten kehityskulkujen yhteen kasautuneena tuotteena. Varmastikaan, Newtonin lakeja ei ole mitätöinyt se tosiasia, että putoavien kappaleiden nopeus vaihtelee erilaisissa olosuhteissa tai se, että planeettojen kiertoradat ovat häiriöiden alaisia.

Ymmärtääksemme keskiluokkien niin sanotun ”sitkeyden”, on pidettävä mielessä että kaksi tendenssiä, itse keskiluokkien turmio ja näiden turmioon joutuneiden muuttuminen proletaareiksi, ei kehity tasaista vauhtia, eikä samassa laajuudessa. Se seuraa koneistumisen kasvavasta ylivallasta työvoimasta, joka jatkaa keskiluokkien rappeutumisprosessia edelleen, sitä enemmän mitä enemmän se ohittaa heidän proletarisoitumisprosessiaan: todellakin, tietyssä ratkaisevassa vaiheessa jälkimmäinen prosessi tulee lakkaamaan kokonaan ja kääntyy jopa päin vastaiseksi.

Aivan kuten operoiminen fysiologian lainalaisuuksilla, tuottavat ne erilaisia tuloksia kasvavasta kuin kuolevasta organismista, samoin marxilaiset talouden lait puolustavat itseään erilailla kehittyvässä ja hajoavassa kapitalismissa. Tämä eroavaisuus näyttäytyy erityisen selvänä kaupungin ja maaseudun keskinäissuhteessa. Maaseutuväestö Yhdysvalloissa on kasvanut suhteellisesti vähemmän kuin koko väestön määrä, jatkaen absoluuttista kasvuaan aina vuoteen 1910, jolloin se oli määrältään enemmän kuin 32,000,000. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana, huomioimatta koko maan nopeaa väkiluvun kasvua, se putosi 30.4 miljoonaan, eli 1.6 miljoonalla; mutta vuonna 1935 se kohosi jälleen 32.8 miljoonaan, kasvaen vuoteen 1930 verrattuna 2.4 miljoonalla. Tämä käänne näyttää hämmästyttävältä ensisilmäyksellä, mutta se ei kumoa sen enempää kaupunkiväestön määrän taipumusta kasvaa maalaisväestön määrän kustannuksella, kuin keskiluokkien taipumusta tulla häviämään, samalla kun se osoittaa mitä terävimmin kapitalistisen järjestelmän hajoamiskehitystä kokonaisuudessaan. Maalaisväestön lisääntyminen akuutin kriisin aikana vuodesta 1930 vuoteen 1935, on yksinkertaisesti selitettävissä sillä tosiasialla, että hyvinkin kaksi miljoonaa kaupunkien asukasta, tai mikäli asia halutaan sanoa vielä tarkemmin, kaksi miljoonaa nälästä riutuvaa työtöntä muutti maalle – farmareiden hylkäämille maatilkuille tai sukulaistensa maatiloille, käyttääkseen yhteiskunnan hylkäämää työvoimaansa tuottavaan luontaistalouteen, tarrautuakseen puoli-riutuvaan elämään, sen sijaan että riutuisivat nälissään kokonaan kuoliaiksi.

Tästä syystä kysymys ei ole niinkään pienviljelijöiden vakaudesta, käsityöläisistä tai pikkukauppiaista, vaan ennemminkin heidän viheliäisestä olosuhteistaan. Kaukana siitä että tuntisi tulevaisuutensa turvatuiksi, keskiluokka on onneton ja traaginen menneisyyden reliikki, kykenemätön siitä myöskään kertakaikkisen lopullisesti luopumaan, kapitalismi on onnistunut painamaan sen äärimmäiseen alennustilaan ja ahdinkoon, ei ainoastaan kiellettyään farmarilta hänelle kuuluvan vuokratulon maatilkustaan ja voiton hänen itsensä sijoittamasta pääomasta, vaan jopa merkittävän osuuden hänen palkastaan. Samoin, hänen pienet kaupunkilaistoverinsa riutuvat levottomina epämääräisissä tulevaisuudennäkymissään, taloudellisen elämän ja kuoleman rajamailla. Keskiluokka ei ole proletarisoitunut vain ainoastaan siitä syystä että se on köyhtynyt. Tästä syystä on niin vaikeaa löytää argumentteja Marxia vastaan kapitalismin puolesta.

TEOLLINEN KRIISI

Viime vuosisadan loppu ja tämän vuosisadan alku merkitsivät niin valtavaa kapitalismin synnyttämää edistystä, että sen jaksolliset suhdannekriisit eivät näyttäneet enempää kuin ”tilapäisiltä” mieliharmeilta. Lähes universaalin kapitalistisen optimismin vuosien aikana, Marxin kriitikot vakuuttelivat meille että kansallinen ja kansainvälinen trustien, syndikaattien ja kartellien kehittyminen toisi mukanaan markkinoiden suunnitellun kontrolloinnin ja ennustaa lopullista voittoa kriiseistä. Sombartin mukaan kriisit olivat jo ennen sotaa ”kumottu” itsensä kapitalismin mekanismien toimesta, joten ”kriisien ongelma on meille tänään käytännöllisesti katsoen yhdentekevä.” Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, nämä sanat kuulostavat petolliselta pilkanteolta, samalla kun meidän aikamme vain saattaa Marxin ennusteen täyteen loistoonsa kaikessa traagisessa todistusvoimassaan. Verensä myrkyttäneelle organismille jokainen satunnainen sairastuminen näyttää muodostuvan luonteeltaan krooniseksi; jopa niin, että monopolistisen kapitalismin mätänevän organismin kriisit omaksuvat erityisen pahanlaatuisen muodon.

On huomion arvoista, että kapitalistinen lehdistö, joka osittain yrittää kiistää koko monopolien olemassa olon, turvautuu osittain näihin samoihin monopoleihin kiistääkseen kapitalistisen anarkian. Jos kuusikymmentä perhettä kontrolloi Yhdysvaltojen talouselämää, huomauttaa New York Times ironisesti, ”sen tulisi osoittaa että Amerikan kapitalismi on kaukana ”suunnittelemattomuudesta”, eli se on organisoitu suurella huolellisuudella.” Tämä argumentti ei osu asian ytimeen.

Kapitalismi on kykenemätön kehittämään yhtä ainoatakaan pyrkimystään äärimmäiseen loppuun asti. Aivan kuten omaisuuksien kasautuminenkaan ei poista keskiluokkaa, ei monopolikaan poista kilpailua, se ainoastaan rajoittaa ja turmelee sitä. Ei vähempää kuin jokaisen kuudenkymmenen perheen ”suunnitelma”, tämän suunnitelman erilaiset muunnelmat eivät ole vähäisessäkään määrin kiinnostuneita koordinoimaan talouden eri osa-alueita, vaan pikemminkin kohottamaan oman monopolistisen klikkinsä voittoja toisten klikkien ja koko valtion kustannuksella. Noiden suunnitelmien törmäykset viime kädessä vain syventävät anarkiaa valtiontaloudessa. Monopolistinen diktatuuri ja kaaos eivät ole keskenään toinen toisensa pois sulkevia; pikemminkin ne tukevat ja ruokkivat toisiaan.

Kriisi puhkesi 1929 Yhdysvalloissa, vuosi sen jälkeen kun Sombart oli julistanut ”tieteensä” täydellisen välinpitämättömyyden samaisten kriisien ongelmasta. Jokainen kriisi on katastrofi. Tarve pelastautua näistä osittaisista kriiseistä, tullimuurien, inflaation, hallinnon kohonneen rahankäytön ja velkaantumisen keinoin, luo maaperää uusille, syvemmille ja vieläkin laajemmalle leviäville kriiseille. Taistelu markkinoista, raaka-aineista ja siirtomaista tekee sotilaallisista katastrofeista väistämättömiä. Kaiken kaikkiaan ne valmistavat vallankumouksellisia katastrofeja. Todellakaan ei ole helppoa yhtyä Sombartin kanssa ajatukseen siitä, että ikääntyvästä kapitalismista tulisi suuremmassa määrin ”rauhallinen, hillitty ja kohtuullinen.” Olisi paljon sattuvampaa sanoa, että se on menettämässä viimeisenkin järjen hivenen. Joka tapauksessa, ei ole epäilystäkään siitä että ”luhistumisteoria” on voittoisa rauhanomaisen kehityksen teorian edessä.

KAPITALISMIN MÄDÄNNÄISYYS

Riippumatta siitä miten kalliiksi markkinoiden kontrolli yhteiskunnalle on tullutkaan, ihmiskunta tietyllä kehitysasteellaan, jotakuinkin aina maailmansotaan asti, kasvoi, kehittyi ja rikastui käydessään läpi osittaisten tai yleisten kriisien. Tuotantovälineiden yksityisomistus jatkoi olemassa oloaan tällä aikakaudella suhteellisen edistyksellisenä tekijänä. Mutta arvolain sokea kontrolli kieltäytyi antautumasta sen palvelukseen siitä eteenpäin. Ihmisen edistys on juuttunut umpikujaan. Huolimatta uusimmista tekniikan saavutuksista, materiaaliset tuotantovoimat eivät ole enää kasvaneet. Selvin ja kaikkein virheettömin rappeutumisen oire on teollisuuden rakentamisen maailmanlaajuinen pysähtyneisyyden tila, joka on seurausta uusien investointien loppumisesta talouden perustasolle. Kapitalistit eivät yksinkertaisesti enää kykene uskomaan oman järjestelmänsä tulevaisuuteen. Hallinnollisin keinoin stimuloitu rakentaminen tarkoittaa verojen korottamista ja ”vapaan” (untrammeled – suom. huom.) kansantuotteen osuuden kutistumista, erityisesti siitä lähtien kun suurin osa uudesta hallituksen rakennustoiminnasta on suoraan suunniteltu sodankäynnin tarpeita varten.

Turmio on saavuttanut erityisen pahanlaatuisen ja alentavan hahmon ihmistoiminnan kaikkein muinaisimmassa piirissä, piirissä joka on kaikkein läheisimmin yhteydessä ihmisen perustarpeisiin – maataloudessa. Ei enää tyytyen esteisiin, – jotka yksityinen omistajuus sen kaikkein taantumuksellisimmassa muodossaan, siis pieninä maaomaisuuksina, asettaa maatalouden kehityksen eteen – kapitalistiset hallitukset näkevät yhä useammin itsensä pakotetuiksi rajoittamaan tuotantoa mielivaltaisesti lainsäädännöllä ja hallinnollisin keinoin, jotka olisivat kauhistuttaneet kiltojen käsityöläisporvareita heidän oman rappionsa aikakaudella. On tuleva kirjatuksi historiaan se, että kaikkein voimakkaimman kapitalistisen maan hallitus myöntää farmareilleen palkkioita siitä että nämä pienentävät viljelyalaansa, eli keinotekoisesti vähentävät jo muutenkin supistuvaa kansantuloa. Seuraukset ovat itsestään selviä: huolimatta mahtavista tuotannollisista mahdollisuuksistaan, jotka on turvannut tiede ja kokemus, maatalous ei nouse mätänevästä kriisistään, samalla kun lukuisa nälkäisten joukko, ylivoimainen ihmisten enemmistö, jatkaa kasvamistaan nopeammin kuin kasvaa koko väestön määrä planeetallamme. Konservatiivit pitävät tätä järkevänä politiikkana puolustaakseen yhteiskunnallista järjestelmää, joka on jättänyt perinnökseen näin tuhoisan mielettömyyden ja tuominnut sosialistien taistelun tätä mielettömyyttä vastaan tuhoisaksi utopiaksi.

FASISMI JA NEW DEAL

Kaksi metodia historiallisesti tuhoon tuomitun kapitalismin pelastamiseksi, kilpailevat maailman areenalla – fasismi ja New Deal, kaikkine niiden ilmenemismuotoineen. Fasismi perustaa ohjelmansa työväenorganisaatioiden tuhoamiseen, sosiaalisten uudistusten tuhoamiseen ja demokraattisten oikeuksien täydelliseen hävittämiseen, tarkoituksenaan estää proletariaatin luokkataistelun herääminen. Fasistinen valtio virallisesti laillistaa työväenluokan alennustilan ja keskiluokkien köyhtymisen, ”kansan” tai ”rodun” pelastamisen nimissä – julkeuden nimissä, jonka alle mätänevä kapitalismi olennoituu.

New Deal – politiikka, joka yrittää pelastaa imperialistisen kapitalismin lohduttamalla työväen ja maanviljelijöiden aristokraattista kerrosta, on laajemmassa mielessä käytettävissä ainoastaan erittäin vauraissa valtioissa, ja niinpä se tässä mielessä onkin amerikkalaista politiikkaa parhaimmasta päästä. Hallitus on yrittänyt siirtää osan tämän politiikan kustannuksista monopolistien harteille, kehottaen heitä kohottamaan palkkoja ja lyhentämään työpäivän pituutta ja näin lisäämään ihmisten ostovoimaa ja laajentamaan tuotantoa. Léon Blum yritti kääntää tämän saarnan peruskoulun ranskan oppimääräksi. Turhaan! Ranskalaiset kapitalistit, samoin kuin amerikkalaisetkaan eivät tuota tuotannon vuoksi, vaan voiton vuoksi. Hän on aina valmis rajoittamaan tuotantoa, jopa tuhoamaan jo valmiita tuotteita, jos tätä kautta hänen oma osuutensa kansantuotteesta tulee nousemaan.

New Dealin ohjelma on kokonaisuudessaan vielä enemmän ristiriidassa tämän kanssa, samalla kun pääoman magnaatit saarnaavat runsauden eduista puutetta vastaan, hallitus myöntää tukiaisia tuotannon supistamiseksi. Onko suurempi sekasorto edes mahdollinen? Hallitus kumoaa kriitikkonsa haasteella: pystytkö sinä parempaan? Se mitä tämä kaikki merkitsee, on siinä että kapitalismin perustalla tilanne on toivoton.

Alkaen vuodesta 1933, viimeisen kuuden vuoden ajan, liittovaltion hallinto, osavaltiot ja kunnat ovat luovuttaneet työttömille melkein 15 miljardia dollaria avustuksina, summan joka itsessään on riittämätön ja edustaa vain murto-osaa menetetyistä palkoista, mutta samaan aikaan kolossaalinen summa verrattuna supistuvaan kansantuloon. Vuonna 1938, joka oli suhteellisen taloudellisen elpymisen aikaa, Yhdysvaltojen valtion velka kohosi kahdella miljardilla dollarilla yli 38 miljardin dollarin rajapyykin, tai kaksitoista miljardia dollaria suuremmaksi kuin se korkeimmillaan oli heti maailmansodan päätyttyä. Alkuvuodesta 1939 se saavutti 40 miljardin dollarin rajan. Ja mitä tästä? Kasvava valtion velka tietysti on jälkipolvien taakka. Mutta New Deal itse oli mahdollinen ainoastaan aikaisempien sukupolvien kasaamien mahtavien rikkauksien johdosta. Vain erittäin rikas valtio voi suoda itselleen näin tuhlaavaisen politiikan. Mutta edes tällainen valtio ei voi loputtomiin jatkaa elämäänsä edellisten sukupolvien kustannuksella. New Dealin politiikka fiktiivisine saavutuksineen ja sen erittäin todellisesti kasvaneine valtion velkoineen, johtaa väistämättä julmaan kapitalistiseen taantumukseen ja imperialismin räjähdyksen omaiseen tuhoutumiseen. Toisin sanoen, se tulee kanavoitumaan samoihin uomiin kuin fasismin politiikka.

POIKKEUS VAI NORMI?

Sisäministeri Harold L. Ickes piti ”yhtenä oudoimmista poikkeuksista historiassa” sitä, että Amerikka demokraattisena muodoltaan, on itsevaltainen perustaltaan: ”Amerikka, on enemmistövallan maa, mutta ainakin vuoteen 1933 (!) asti oli monopolien hallitsema, joita vuorostaan hallitsee mitättömän pieni joukko niiden osakkeenomistajista.” Diagnoosi on oikea, sillä vihjeellisellä poikkeuksella, että Rooseveltin valtaantulon jälkeen monopolien kontrolli olisi joko päättynyt tai heikentynyt. Se mitä Ickes kutsuu ”yhdeksi oudoimmista poikkeuksista historiassa”, on tosiasiassa, kyseenalaistamaton kapitalismin normi. Vahvat hallitsevat heikkoja, harvat hallitsevat monia, riistäjät hallitsevat työläisiä – on porvarillisen demokratian peruslaki. Mikä erottaa Yhdysvallat muista maista, on vain sen suurempi laajuus ja suurempi vastenmielisyys sen kapitalistisissa ristiriidoissa. Puuttuva feodaalinen menneisyys, rikkaat luonnonvarat, energinen ja yritteliäinen kansa, sanalla sanoen, kaikki se mikä on välttämättömänä ennusmerkkinä demokratian keskeytymättömälle kehitykselle, on todellisuudessa synnyttänyt fantastisen varallisuuden kasautumisen.

Luvaten tällä kertaa julistaa voittoisan taistelun monopoleja vastaan, Ickes vastuuttomasti palaa Thomas Jeffersoniin, Andrew Jacksoniin, Abraham Lincolniin, Theodore Rooseveltiin ja Woodrow Wilsoniin, Franklin D. Rooseveltin edeltäjinä. ”Käytännöllisesti kaikki tai suurimmat historialliset hahmomme”, sanoi hän joulukuun 30. päivänä 1937, ”ovat kuuluisia heidän sitkeän ja urhoollisen taistelunsa johdosta, estääkseen ja hallitakseen vaurauden ja vallan liiallisen kasautumisen harvojen käsiin.” Mutta, seuraa hänen omista sanoistaan se, että tämän ”sitkeän ja urhoollisen taistelun” hedelmä on demokratian täydellinen dominointi rahavallan toimesta.

Jostakin selittämättömästä syystä Ickes ajattelee, että tällä kertaa voitto on turvattu, edellyttäen että ihmiset ymmärtävät että, taistelu ”ei ole New Dealin ja keskimääräisen valistuneen liikemiehen välillä, vaan New Dealin ja kuudenkymmenen perheen ylimystön (Bourbons – suom. huom.) välillä, joka on saattanut muut Yhdysvaltain liikemiehet heidän kauheaan valtansa alaisiksi.” Tämä vaikutusvaltainen puhemies ei kerro sitä, kuinka tuo ”ylimystö” on onnistunut alistamaan valtaansa kaikki nuo valistuneet liikemiehet, puhumattakaan demokratiasta ja ”suurten historiallisten hahmojen” aikaansaannoksista. Rockefellerit, Morganit, Mellonit, Vanderbiltit, Guggenheimit, Fordit ja kumppanit eivät valloittaneet Yhdysvaltoja ulkoapäin, kuten Cortez valloitti Meksikon; he kasvoivat orgaanisesti ylös ”kansasta”, tai tarkemmin ilmaistuna, ylös ”valistuneiden teollisuus- ja liikemiesten” luokasta, ja ilmaantuivat, Marxin ennusteen mukaisesti, kapitalismille luonnollisena ilmiönä. Koska nuori ja voimakas demokratia kukoistusaikanaan ei ollut kykenevä pysäyttämään rikkauksien kasautumista, jolloin prosessi oli vasta aluillaan, onko mahdollista usko edes hetkeäkään sitä, että mätänevä demokratia olisi kykenevä heikentämään luokkavastakohtaisuuksia, jotka ovat saavuttaneet äärimmäiset rajansa? Kuitenkaan, New Dealin antama kokemus ei luo minkäänlaista pohjaa tällaiselle optimismille. Kumotakseen suuren rahan hyökkäyksiä hallitusta vastaan, Robert H. Jackson, korkea-arvoinen henkilö hallinnon kanslioissa, todisteli lukuihin perustuen, että Rooseveltin aikana pääoman magnaattien voitot saavuttivat sellaiset korkeudet, jollaisista he itsekään eivät olisi kyenneet edes uneksimaan Hooverin presidenttikauden viimeisinä aikoina; josta seuraa täten joka tapauksessa se, että Rooseveltin taistelu monopoleja vastaan ei ole tullut kruunatuksi, yhtään sen suuremmalla menestyksellä kuin hänen edeltäjiensä taistelutkaan.

Vaikka he tuntevatkin olevansa kutsuttuja kapitalismin puolustamiseksi, uudistajat asioiden todellisesta luonteesta johtuen, joutuvat toteamaan itsensä voimattomiksi valjastamaan sen lakeja poliisikeinoilla. Mitä muuta he sitten voisivat tehdä kuin moralisoida? Herra Ickes, kuten muutkin New Dealin kabinetin jäsenet ja tiedottajat, päättävät kokouksensa vetoamalla monopolisteihin, etteivät nämä unohtaisi säädyllisyyttä ja demokratian periaatteita. Kuinka tämä on yhtään parempaa kuin sateen rukoileminen? Ilman muuta Marxin näkökulma tuotantovälineiden omistajista on paljon enemmän tieteellinen, ”Kapitalisti”, luemme Pääomasta, ”hän on vain personoitunut pääoma. Hänen sielunsa on pääoman sielu. Mutta pääomalla on vain yksi ainoa elämän tarkoitus – luoda lisäarvoa.” Mikäli kapitalistin käyttäytyminen määräytyy hänen yksilöllisistä sielullisista ominaisuuksistaan tai sisäministerin lyyrisistä vuodatuksista, ei sen enempää keski-hinnat, kuin keski-palkatkaan voisi olla mahdollisia, ei kirjanpito, eikä koko kapitalistinen talousjärjestelmä. Silti kirjanpito jatkaa kukkimistaan, ja on täten vahva argumentti materialistisen historiankäsityksen puolesta.

JURIDINEN PUOSKAROINTI

”Ellemme tuhoa monopolia”, sanoi entinen Yhdysvaltain oikeusministeri Homer S. Cummings marraskuussa 1937, ”monopoli löytää keinot tuhota suurimman osan meidän reformeistamme, ja lopulta, alentaa meidän yleistä elintasoamme.” Lainaten hämmästyttäviä lukuja osoittaakseen että ”vaurauden kohtuuttoman kasautumisen trendi ja taloudellinen kontrolli ovat päivän selviä asioita”, Cummings on samalla pakotettu myöntämään sen, että lainsäädännöllinen ja oikeudellinen taistelu monopoleja vastaan ei ole tähän mennessä johtanut yhtään mihinkään. ”Uhkaavia pakkokeinoja”, valittaa hän, ”on vaikea saada aikaan.” Tässä on juuri asian ydin! Mikä pahempaa: juridinen taistelu trusteja vastaan on tuonut tullessaan ”pirun paljon huonomman sekamelskan” (’confusion worse confounded’ – suom. huom.). Tämä esimerkki pikemminkin ilmaisee demokraattisen oikeuden avuttomuuden taistelussa Marxin arvolakia vastaan. Täällä ei ole paljon tilaan Herra Cummingsin seuraajalle Herra Frank Murphylle, olla onnekkaampi näiden tehtävien ratkaisemisessa, jotka kaikessa alastomuudessaan todistavat puoskaroinnin toivottomuudesta taloudellisen ajattelun piirissä.

TUOKAA EILINEN TAKAISIN

Ei voi kuin olla yhtä mieltä professori Lewis W Douglasin, Rooseveltin hallinnon aikaisemman Budjettijohtajan (Director of the Budget – suom. huom.) kanssa, kun hän paheksui hallitusta ”hyökkäämisestä monopoleja vastaan yhdellä alalla ja samalla suosien monopoleja monilla muilla aloilla.” Asian luonteesta johtuen ei muuten voi ollakaan. Marxin mukaan hallitus on hallitsevan luokan toimeenpaneva komitea.

Tänään monopolistit ovat hallitsevan luokan voimakkain osa. Hallitus ei ole sellaisessa asemassa että se voisi taistella monopolia vastaan yleisesti, toisin sanoen, sitä luokkaa vastaan jonka tahdosta se hallitsee. Hyökätessään monopolin yhtä osaa vastaan, se on pakotettu etsimään liittolaisia monopolin toisten osien taholta. Liitossa pankkien ja pienteollisuuden kanssa, se voi satunnaisesti saada perille iskuja raskaan teollisuuden trusteja vastaan, jotka eivät muuten tästäkään huolimatta lakkaa ansaitsemasta mahtavia voittoja.

Lewis Douglas ei aseta tiedettä vastatusten virallisen puoskaroinnin kanssa, vain toisenlaista puoskarointia. Hän näkee monopolin lähteenä, ei kapitalismia vaan protektionismi, jonka mukaisesti hän löytää yhteiskunnan pelastuksen, ei tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisessa, vaan tullitariffien madaltamisessa. ”Ennen kuin markkinoiden vapautta ei ole palautettu”, hän ennustaa, on ”epäilyksen alaista että kaikkien instituutioiden vapaus – yritysten, sanan(vapauden M.N.), koulutuksen, uskonnon – voisi säilyä.” Toisin sanoen, ilman kansainvälisen kaupan vapauden ja demokratian palauttamista, missä tahansa ja missä määrin se on vielä selvinnytkään, täytyy ilmetä joko vallankumouksellisuutena tai fasistisena diktatuurina. Mutta kansainvälinen kaupanvapaus on käsittämättömyys ilman sisäisen kaupan vapautta, eli kilpailua. Ja kilpailun vapaus on käsittämättömyys monopolin vallan alla. Valitettavasti, Herra Douglas, melkein kuin Herra Ickes, kuin Herra Jackson, Herra Cummings tai itse Herra Roosevelt, ei ole joutunut vaikeuksiin perehdyttääkseen meidät omiin hoito-ohjeisiinsa monopolistista kapitalismia vastaan – vastaan joko vallankumousta tai totalitaarista hallintoa.

Kaupan vapaus, aivan kuten kilpailun vapaus, kuten myös keskiluokkien kukoistus, kuuluvat peruuttamattomasti menneisyyteen. Eilisen takaisin tuominen, on nyt kapitalismin demokraattisten uudistajien resepti; tuodakseen takaisin ”pienten ja keskisuurien teollisuusyrittäjien ja liikemiesten vapauden, muuttaakseen raha- ja luottojärjestelmää heidän edukseen, vapauttaakseen trustien hallitsemat markkinat, eliminoidakseen ammattimaiset keinottelijat pörsseistä ja palauttaakseen kansainvälisen kaupan vapauden, jne.” Ad infinitum. Uudistajat jopa unelmoivat koneiden käytön rajoittamisesta ja kielloista tekniikoille, jotka häiritsevät yhteiskunnallista tasapainoa ja aiheuttavat paljon huolta. Amerikkalaisen johtavan tiedemiehen ehdottamana tämä huomautus, katkeroituneen virnistyksen kera, tarkoittaa sitä että ilmeisesti turvallisuus voidaan saavuttaa ainoastaan palaamalla iloiseksi ameebaksi, tai mikäli tämä ei onnistu, tyytyväiseksi siaksi.

MILLIKAN JA MARXISMI

Valitettavasti, juuri tämä tiedemies, Tohtori Robert A. Millikan, samoin katselee taaksepäin sen sijaan että katseli eteenpäin. Puhuessaan tieteen puolustukseksi joulukuun 7. vuonna 1937, hän havainnoi: ”Yhdysvaltojen tilastot osoittavat että väestön ”tuottavasti työllistetty’ prosenttiosuus on kohonnut viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana, jolloin tiedettä on kaikkein nopeimmin sovellettu käytäntöön.” Tätä kapitalismin puolustusta joka on peitelty tieteen puolustukseksi, ei voi kutsua iloiseksi. Se on tarkalleen juuri tämä viimeinen puolivuosisata, joka ”rikkoi lenkin aikojen ketjussa” ja jolloin talouden ja tekniikan keskinäissuhde muuttui terävästi. Tämä jakso, johon Millikan viittaa sisältää kapitalismin tuhon alun yhtälailla kuin kapitalistisen kukoistuksen korkeimman pisteen.

Vaikeneminen tästä tuhoutumisen alkamisesta, joka on maailman laajuista, on kapitalismin apologeetin eteenpäin katsomista. Hyläten sosialismin käden huitaisulla, ja sellaisten argumenttien avustuksella jotka tuskin tekisivät kunniaa edes Henry Fordille, Tohtori Millikan kertoo meille, ettei mikään jakelujärjestelmä voi tyydyttää ihmisten tarpeita, kasvattamatta tuotannon skaalaa. Epäilemättä! Mutta on sääli, ettei kuuluisa fyysikko selitä miljoonille amerikkalaisille työttömille kuinka he voisivat olla osallisina kasvattamassa valtion kansantuloa. Abstrakti saarna yksilöllisen aloitteellisuuden ihanuudesta ja työn korkeasta tuottavuudesta, ei varmasti hanki töitä työttömille, eikä tule täyttämään budjetin alijäämää, kuten ei myöskään tule johtamaan kansallista liike-elämää ulos umpikujasta.

Mikä tekee Marxista erilaisen, on hänen neroutensa universaalisuus, hänen kykynsä ymmärtää ilmiö ja prosessit useilla osa-alueilla niiden luonnollisten yhteyksien kautta. Vaikkei hän ollut luonnontieteilijä, hän oli yksi ensimmäisistä, joka ymmärsi suurten keksintöjen merkityksen tällä alueella; esimerkiksi Darwinismin teorian. Marx oli vakuuttunut paremmuudestaan, ei niinkään älynsä voimassa, vaan metodinsa voimassa. Porvarillisesti ajattelevat tiedemiehet voivat luulla olevansa sosialismin yläpuolella; Robert Millikan tapaus on vain yksi vahvistus siitä, että yhteiskuntatieteen piirissä, he ovat edelleen toivottomia puoskareita. Heidän tulisi opiskella tieteellistä ajattelua Marxilta.

TUOTANNOLLISET MAHDOLLISUUDET JA YKSITYISOMISTUS

Viestissään Kongressille vuoden 1937 alussa, Presidentti Roosevelt ilmaisi halunsa kohottaa kansalliset tulot yhdeksäänkymmeneen tai sataan miljardiin dollariin, tietenkin ilman, että olisi osoittanut kuinka se tehdään. Itsessään tämä ohjelma on läpikotaisen vaatimaton. Vuonna 1929, kun täällä oli suunnilleen kaksi miljoonaa työtöntä, kansantulo lähenteli 81 miljardia dollaria. Asettamalla käyttöön nykyiset tuotantovoimat, se ei ainoastaan riittäisi toteuttamaan Rooseveltin ohjelman, vaan jopa ylittämään sen tavoitteet merkittävästi. Koneet, raaka-aineet, työläiset, kaikki on käytettävissä, vielä ottamatta huomioon väestön tarvetta tuotteisiin. Joka tapauksessa, suunnitelma on järjetön – ja järjetön se on – siitä ainoasta syystä että, yhteen sovittamaton ristiriita on kehittynyt kapitalistisen omistajuuden ja yhteiskunnan tarpeiden välille laajentaa tuotantoa. Kuuluisa hallituksen rahoittama Kansallinen Potentiaalisen Tuotantokapasiteetin Tutkimus tuli (National Survey of Potential Production Capacity – suom. huom.) siihen johtopäätökseen, että vuonna 1929 käytetyn tuotannon ja palveluiden kustannukset tekevät yhteensä lähemmäs 94 miljardia dollaria, laskettuna vähittäiskauppahinnoissa. Jos todelliset tuotannolliset mahdollisuudet hyödynnetään, tämä luku nousisi 135 miljardiin dollariin, joka olisi keskimäärin 4,370 dollaria vuodessa perhettä kohden, riittävä turvaamaan asianmukaisen ja hyvinvoivan elämisen. On huomioitava se että Kansallisen Tutkimuksen laskelmat perustuivat Yhdysvaltojen nykyiseen tuotannolliseen organisaatioon, sellaisena kuin ne nousevat esille kapitalistisen anarkian historian seurauksena. Mikäli välineistö itsessään uudelleen varustetaan yhtenäisen sosialistisen suunnitelman pohjalle, tuotannolliset laskelmat voisivat ylittyä merkittävästi ja luoda korkean elintason, varmistaen sen kaikille ihmisille, erittäin lyhyen työpäivän pohjalta.

Tästä johtuen, pelastaakseen yhteiskunnan, ei ole sen enempää tarvetta estää tekniikan kehittymistä, sulkea tehtaita, myöntää palkkioita maanviljelijöille maatalouden sabotoinnista, muuttaa kolmasosaa työläisistä ryysyköyhälistöksi tai kutsua hulluja ryhtymään diktaattoreiksi. Mikään näistä keinoista, jotka ovat yhteiskunnan intresseissä silkkaa pilkantekoa, eivät ole välttämättömiä. Mikä on välttämätöntä ja kiireellistä, on tuotantovälineiden erottaminen niiden loismaisista omistajista ja organisoida yhteiskunta sopusointuiseksi järkiperäisellä suunnittelulla. Siten olisi mahdollista kerralla todellakin parantaa yhteiskunta sairauksistaan. Kaikki jotka kykenevät töitä tekemään löytäisivät työtä. Työpäivä tulisi vähitellen lyhenemään. Kaikkien yhteiskunnan jäsenten tarpeet turvattaisiin kasvavalla tyydytyksellä. Sanat ”omaisuus”, ”kriisi”, ”riistäminen”, putoaisivat vähitellen pois kierrosta. Ihmiskunta tulisi lopultakin astumaan kynnyksen yli todelliseen ihmisyyteen.

SOSIALISMIN VÄISTÄMÄTTÖMYYS

”Yhdessä jatkuvasti pienenevän pääoman magnaattien lukumäärän kanssa…” sanoo Marx, ”kasvavat kurjuuden määrä, sorto, alennustila, riisto; mutta tämä samalla kasvattaa työväenluokan kapinaa, luokkaa jonka lukumäärä kasvaa, joka järjestäytyy, yhtenäistyy ja organisoituu itse kapitalistisen tuotannon prosessissa. Tuotantovälineiden keskittyminen ja työn yhteiskunnallistaminen saavuttavat lopulta pisteen, jossa ne tulevat sovittamattomiksi niiden kapitalistisiin kehyksiin. Nämä kehykset räjähtävät kappaleiksi. Kapitalistisen yksityisomistuksen kuolinkellot soivat. Pakkolunastajat pakkolunastetaan.” Tämä on sosialistinen vallankumous. Marxille, yhteiskunnan uudelleen järjestäminen ei noussut hänen henkilökohtaisten mieltymystensä ja motiiviensa pohjalta; se seurasi rautaisesta historiallisesta välttämättömyydestä – yhtäältä, tuotantovoimien kasvusta voimakkaaseen täysi-ikäisyyteen; toisaalta, mahdottomuudesta enää hoivata näitä voimia arvolain armoilta. Tiettyjen intellektuellien vuodatuksissa tästä teemasta, – välittämättä Marxin opetuksista – sosialismi ei ole välttämättömyys, vaan mahdollisuus, ovat vailla mitään sisältöä. On itsestään selvää, ettei Marx antanut ymmärtää, että sosialismi tulisi ilman ihmisen tahtoa ja toimintaa: tämänlaiset ajatukset ovat yksinkertaisesti järjettömyyksiä. Marx kertoi edeltä käsin taloudellisesta romahduksesta, johon kapitalismin kehityksen täytyy väistämättä huipentua – ja tämä romahdus on meidän silmiemme edessä – eikä täällä voi olla mitään muuta tietä ulos kuin tuotantovälineiden yhteiskunnallistaminen. Tuotantovoimat tarvitsevat uuden organisoijan ja isännän, ja koska oleminen määrittää tajunnan, Marxilla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö työväenluokka virheiden ja tappioiden hinnalla, tulisi ymmärtämään todellisen tilanteen ja ennemmin tai myöhemmin, tulisi vetämään pakottavat käytännölliset johtopäätökset.

Kapitalistien luomien tuotantovälineiden sosialisoimisesta koituva suunnaton hyöty ei ole tänään todistettavissa ainoastaan teoreettisesti, vaan myös Neuvostoliiton kokemuksella, huolimatta tämän kokemuksen rajoituksista. On totta, että kapitalistinen taantumus, eikä ilman juonia, käyttää Stalinin hallintoa pelättimenä sosialismien aatteita vastaan. Tosiasiassa, Marx ei koskaan sanonut, että sosialismi olisi saavutettavissa yhdessä maassa, lisäksi vieläpä takapajuisessa maassa. Joukkojen jatkuva puute Neuvostoliitossa, kaikkivaltainen etuoikeutettu kasti, joka on nostanut itsensä kansakunnan ja sen kurjuuden yläpuolelle, ja lopuksi byrokraattien omankädenoikeudet eivät ole seurauksia sosialistisista talousmetodeista, vaan Neuvostoliiton eristyneisyydestä ja takapajuisuudesta, sen ollessa kapitalistisen piiritystilan ympäröimänä. Onkin ihmeellistä, että tällaisten äärimmäisen epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa suunnitelmatalouden on onnistunut osoittaa ylitsepääsemättömät etunsa.

Kaikki kapitalismin pelastajat, laadultaan niin demokraattiset kuin fasistisetkin, yrittävät rajoittaa tai ainakin naamioida, pääoman magnaattien valtaa, tarkoituksenaan estää ”pakkolunastajien pakkolunastaminen.” He kaikki tunnistavat, ja monet heistä avoimesti myöntävätkin, että reformististen yritysten epäonnistumisen täytyy väistämättä johtaa sosialistiseen vallankumoukseen. He ovat kaikki onnistuneet osoittamaan että heidän metodinsa kapitalismin pelastamiseksi ovat taantumuksellista ja avutonta puoskarointia. Marxin ennustus sosialismin väistämättömyydestä on tullut täydellisesti vahvistetuksi, negatiivisen todistusaineiston pohjalta (by proof of the negative – suom. huom.).

SOSIALISTISEN VALLANKUMOUKSEN VÄISTÄMÄTTÖMYYS

”Teknokratian” ohjelma, joka kukoisti suuren kriisin aikana vuodesta 1929 vuoteen 1932, perustui oikealle oletukselle siitä, että taloutta voidaan järkiperäistää vain tekniikan ja tieteen, sekä yhteiskunnan palveluksessa olevan hallituksen liiton kautta. Tällainen liitto on mahdollinen, varustettuna tekniikalla ja hallituksella, joka on vapautettu yksityisomistuksen orjuudesta. Tässä on se mistä suuri vallankumouksellinen tehtävä alkaa. Vapauttaakseen tekniikan yksityisten etupyyteiden salajuonista ja asettaakseen hallituksen yhteiskunnan palvelukseen, on välttämätöntä ”pakkolunastaa pakkolunastajat.” Ainoastaan voimakas luokka, kiinnostuneena omasta vapautuksestaan ja vastustaen monopolistisia pakkoluovuttajiaan, on kykenevä suorittamaan tämän tehtävän. Vain liitossa proletaarisen hallinnon kanssa, kykenee pätevöitynyt teknikoiden kerros rakentamaan todella tieteellisen ja todellisen kansantalouden, eli sosialistisen talouden.

Olisi tietenkin parasta, jos tämä tarkoitus saavutettaisiin rauhanomaisesti, asteittain demokraattista tietä. Mutta aikansaeläneet yhteiskunnalliset järjestelmät, eivät ole koskaan luovuttaneet paikkaansa seuraajalleen ilman vastarintaa. Jos demokratia voimakkaina nuoruudenpäivinään osoittautui kykenemättömäksi estämään plutokratiaa kaappaamasta rikkauksia ja valtaa itselleen, onko mahdollista olettaa että seniili ja tuhoon tuomittu demokratia tulisi osoittautumaan kykeneväksi muuttamaan yhteiskunnallista järjestelmää, joka perustuu kuudenkymmenen perheen rajattomalle vallalle? Teoria ja historia opettavat että yhteiskuntajärjestelmien vaihtuminen toinen toiseksi, edellyttää luokkataistelun korkeinta muotoa, eli vallankumousta. Edes orjuutta ei voitu lakkauttaa Yhdysvalloissa ilman sisällissotaa. ”Voima on kätilö kaikille vanhoille yhteiskunnille, jotka sisällään kantavat raskaina uutta yhteiskuntaa.” Kukaan ei ole vielä tähän mennessä kyennyt kieltämään tätä Marxin luokkayhteiskunnan sosiologista perusopinkappaletta. Vain sosialistinen vallankumous voi puhdistaa tien sosialismiin.

MARXISMI YHDYSVALLOISSA

Pohjois-Amerikan Tasavalta on edennyt pidemmälle kuin muut tekniikan alalla ja tuotannon organisaatiossa. Eivät ainoastaan amerikkalaiset, vaan koko ihmiskunta tulee rakentamaan tälle perustukselle. Kuitenkin yhteiskunnallisen prosessin eri vaiheet vaihtelevat rytmeiltään yhdessä ja samassa maassa, riippuen sen historiallisista olosuhteista. Samalla kun Yhdysvallat nauttii mahtavasta teknologisesta ylivoimaisuudestaan, sen taloudellinen ajattelu on äärimmäisen takapajuista, sekä sen oikealla, että vasemmalla laidalla. John L. Lewisillä on melkein samat näkökulmat kuin Franklin D. Rooseveltilla. Johtuen virkansa luonteesta, Lewisin yhteiskunnallinen tehtävä on verrattomasti konservatiivisempi, ellen sanoisi taantumuksellisempi, kuin Rooseveltin. Tietyissä amerikkalaisissa piireissä on taipumusta kieltää tämä tai tuo radikaali teoria, ilman pienintäkään tieteellistä kritisismiä, ainoastaan nimittämällä sitä ”epäamerikkalaiseksi.” Mutta mistä voit löytää tässä erottavia kriteerejä?

Kristinusko tuotiin Yhdysvaltoihin yhdessä logaritmien ja Shakespearen runouden, ihmis- ja kansalaisoikeuksien ideoiden, ja muiden, ei yhtään vähemmän tärkeiden ihmismielen tuotteiden kanssa. Tänään marxismi on tässä samassa kategoriassa.

Maatalousministeri Henry A. Wallace laskee näiden rivien kirjoittajan syyksi: ”dogmaattisen kapea-alaisuuden, joka on pohjiaan myöten epäamerikkalaista” ja vastustaa venäläistä dogmatismia samalla opportunistisella hengellä kuin Jefferson, joka tiesi miten tulla toimeen vastustajiensa kanssa. Ilmeistä on, ettei Herra Wallacelle ole koskaan tullut mieleen se, että kompromissipolitiikka ei johdu jostain aineettomasta kansallisesta hengestä, vaan on materiaalisten olosuhteiden tuotetta. Nopeasti kasvavien rikkauksien kansakunnalla on riittävästi varantoja vihamielisten luokkien ja puolueiden lepyttämiseen. Kun toisaalta, yhteiskunnalliset ristiriidat kärjistyvät, kompromissien maaperä katoaa. Amerikka on vapaa ”dogmaattisesta kapea-alaisuudesta” vain koska sillä on yletön määrä neitseellisiä alueita, loputtomat määrät luonnonvaroja, – ja siltä näyttäisi – rajattomasti mahdollisuuksia rikastua. Toden totta, edes näissä olosuhteissa kompromissihenki ei kyennyt estämään sisällissotaa, kun sen aika tuli. Kuitenkin, materiaaliset olosuhteet, jotka loivat ”amerikanismin” perustan, ovat tänään kasvavassa määrin siirtyneet menneisyyteen. Tässä on syy perinteisen amerikkalaisen ideologian syvälle käyvään kriisiin.

Empiirinen ajattelu, rajoittuen välittömien tehtävien ratkaisemiseen ajasta aikaan, näyttää riittävältä niin työläis- kuin porvarillisissa piireissäkin, juuri niin kauan kuin Marxin arvon lait tekivät jokaisen ajattelun. Mutta tänään tuo samainen laki on sovittamattomassa ristiriidassa itsensä kanssa. Sen sijaan että se yllyttäisi taloutta eteenpäin, se kaivaakin maata sen perustusten alta. Sovittelevasta eklektisestä ajattelusta, filosofisine anteeksipyytelyineen ja pragmatismeineen, tulee läpikotaisen riittämätöntä, samalla kun epäsuosiollinen ja ylenkatseellinen asennoituminen marxilaisuutta kohtaan ”dogmina” – on kasvavassa määrin haurastunutta, taantumuksellista ja suoranaisesti hassunkurista. Päinvastoin, se on perinteinen ”amerikkalaisuuden” idea, josta on tullut eloton, kivettynyt ”dogmi”, synnyttämättä mitään muuta kuin virheitä ja sekaannusta. Samaan aikaan, Marxin taloudelliset opetukset ovat saaneet erikoista kantavuutta ja purevuutta Yhdysvalloissa. Vaikka Pääoma tukeutuukin kansainväliseen aineistoon, enimmäkseen englantilaiseen, se teoreettisissa perusteissaan on puhtaan kapitalismin analyysi, kapitalismista yleisesti ja kapitalismista itsessään. Epäilemättä, kapitalismin kasvu neitseellisessä, historiattomalla Amerikan maaperällä, tulee lähimmäksi ideaalisen tyypillistä kapitalismia.

Pelastaaksemme Herra Wallacen arvokkuuden, Amerikka kehittyi taloudellisesti, ei suinkaan Jeffersonin periaatteiden mukaan, vaan Marxin ideoiden pohjalta. Täällä kohtaa vain vähän kansallisen itsetunnon vastustusta sen myöntämisessä, että tunnustetaan Amerikan kiertävän aurinkoa sopusoinnussa Newtonin lakien kanssa. Mitä enemmän Marx on jätetty Yhdysvalloissa vaille huomiota, sitä pakottavammaksi tulevat hänen opetuksensa. Pääoma tarjoaa virheettömän diagnoosin taudista ja korvaamattoman prognoosin. Tässä mielessä Marxin opetukset ovat paljon enemmän kyllästäneet uutta ”amerikanismia”, kuin Hooverin ja Rooseveltin tai Greenin Lewisin ideat.

Totta. Täällä Yhdysvalloissa on olemassa laajalle levinnyt alkuperäinen kirjallisuus, joka on omistettu Amerikan taloudelliselle kriisille. Tunnolliset taloustieteilijät tarjoavat Amerikan kapitalismin tuhoutumisesta objektiivisen kuvan, saaden omat tutkimuksensa – riippumatta heidän teoreettisista taustaolettamuksistaan, jotka useimmiten kuitenkin puuttuvat – näyttämään suoranaisesti Marxin teorian valaisemiselta. Konservatiivinen traditio tekee itse tiettäväksi, kuitenkin, kun nämä kirjoittajat itsepäisesti kahlitsevat itsensä pois tarkalleen määritellyistä johtopäätöksistä, rajoittaen itsensä synkkiin ennustuksiin tai mieltäylentäviin latteuksiin kuten ”maamme täytyy ymmärtää”, ”yleisen mielipiteen täytyy todellakin harkita”, jne. Nämä kirjat näyttävät aivan kuin veitseltä ilman terää tai kompassilta ilman neulaa.

Yhdysvalloissa on menneisyydessä ollut marxilaisia, se on totta, mutta he olivat perin oudon tyyppisiä marxilaisia, tai paremminkin heitä oli kolmea outoa tyyppiä. Ensimmäiseksi, he olivat Euroopan jättäneitä emigrantteja, jotka tekivät minkä pystyivät, saamatta tekemisilleen mitään vasta kaikua. Toiseksi, oli eristyneitä amerikkalaisia ryhmiä, kuten DeLeonistit, joista tapahtumien vyöryssä ja omien virheidensä johdosta tekivät itsestään lahkokunnan. Kolmanneksi, oli Lokakuun Vallankumoukseen viehtyneitä diletantteja, jotka olivat myötämielisiä marxismille eksoottisena oppina, jolla oli heille kuitenkin vain vähän tekemistä Yhdysvaltojen kanssa. Heidän päivänsä ovat ohitettu. Nyt sarastaa uusi proletaarisen luokan riippumattoman liikkeen aamukoitto ja samalla – aito marxismi. Tämän lisäksi, Amerikka tulisi saamaan Euroopan kiinni vain muutamalla hyppäyksellä ja jättäisi sen jälkeensä. Edistyksellinen tekniikka ja edistyksellinen yhteiskunnallinen rakenne tulevat kiveämään oman tiensä oppijärjestelmän piiriin. Marxismin parhaat teoreetikot tulevat ilmestymään Amerikan maaperälle. Marxista tulee opastaja amerikkalaisille edistyneille työläisille. Heille tämä lyhennetty esitys Pääoman ensimmäisestä osasta tulee olemaan vain ensiaskel kohti kokonaista Marxia.

KAPITALISMIN IDEAALINEN PEILI

Aikana jolloin Pääoman ensimmäinen osa julkaistiin, brittiläisen porvariston maailmanvaltiutta ei ollut vielä haastettu. Tavaratalouden abstraktit lait luonnollisesti löytävät niiden täydellisimmät ilmentymänsä – eli kaikkein vähäisimmän riippumattomuutensa menneisyyden vaikutuksista – maassa, jossa kapitalismi on saavuttanut kaikkein korkeimman kehitystason. Perustaessaan analyysinsä pääasiassa Englantiin, Marxilla ei ollut näkökulmana ainoastaan Englanti, vaan koko kapitalistinen maailma. Hän käytti Englantia oman aikansa kapitalismin parhaana, senaikaisena peilinä.

Nyt ainoastaan muistot ovat jäljellä brittiläisestä hegemoniasta. Edut sen kapitalistisesta edellä kulkemisestaan ovat muuttuneet sille epäedullisiksi haitoiksi. Englannin teknisestä ja taloudellisesta rakenteesta on tullut vanhentunutta. Maa jatkaa riippuvaisena asemastaan maailman siirtomaaimperiumina, joka on menneisyyden perintöä, pikemminkin kuin aktiivina taloudellisena potentiaalina. Tämä selittää muuten Chamberlainin kristillisen lähimmäisenrakkauden fasismin kansainvälistä gangsterismia kohtaan, joka niin on ihmetyttänyt kaikkia. Englannin porvaristoa ei auta sen ymmärtäminen, että sen taloudellisesta rappeutumisesta on tullut läpikotaisin yhteen sovittamaton sen kansainvälisen aseman kanssa, ja eikä sen että uusi sota uhkaa tuoda mukanaan brittiläisen imperiumin tuhoutumisen. Olennaisesti samankaltainen on Ranskan ”pasifismin” taloudellinen perusta.

Saksa sitä vastoin, on hyödyntänyt nopean kapitalistisen nousunsa historiallisen takapajuisuuden edut, aseistamalla itsensä kaikkein parhaimman Eurooppalaisen tekniikan avulla. Johtuen rajoitetusta kansallisesta alueestaan ja niukoista luonnonvaroistaan, Saksan dynaaminen kapitalismi väistämättä tulee muuttumaan kaikkein räjähdysherkimmäksi tekijäksi, niin kutsutussa maailman voimatasapainossa. Hitlerin epileptinen ideologia on vain heijastunut kuvajainen Saksan epileptisestä kapitalismista.

Lukuisten korvaamattoman arvokkaiden historiallisesta luonteestaan johtuvien etujen lisäksi, Yhdysvallat nauttii suunnattomasti suuremmasta alueellisesta paremmuudestaan ja mittaamattomasti suuremmista luonnonrikkauksista kuin Saksa. Ohitettuaan merkittävästi Iso-Britannian, Pohjois-Amerikan tasavallasta on tämän vuosisadan alussa tullut maailman porvariston päälinnoitus. Täällä kaikki kapitalismiin sisältyvät mahdollisuudet löytävät korkeimmat ilmauksensa. Missään muualla meidän planeetallamme ei porvaristo millään lailla ylitä dollaritasavallan saavutuksia, joista on kehkeytynyt kahdennenkymmenennen vuosisadan kapitalismin kaikkein täydellisin peili. Samoista syistä kuin joilla Marx piti aikanaan parhaimmaksi perustaa esityksensä Englannin tilastollisiin aineistoihin, Englannin parlamentin raportteihin, Englannin ”Sinisiin kirjoihin”, jne., me turvaudumme vaatimattomassa esityksessämme pääasiassa Yhdysvaltain poliittisen ja taloudellisen kokemuksen todistusaineistoon. Se ei olisi vaikeaa, -tarpeetonta sanoakaan – että me voisimme käyttää analogisia tosiasioita ja lukuja minkä tahansa kapitalistisen maan elämästä. Mutta tämä ei lisäisi esitykseen mitään olennaista. Johtopäätökset pysyvät samoina, ainoastaan esimerkit olisivat vähemmän huomiota herättäviä.

Ranskan Kansanrintaman talouspolitiikka on, kuten eräs sen rahoittajista osuvasti ilmaisi, New Dealin mukaelma ”Lilliputeille.” On täysin ilmiselvää, että teoreettisessa analyysissä on suunnattomasti parempi toimia Kyklooppien kuin Lilliputtien suuruusluokassa. Se on juuri Rooseveltin kokeilun koko valtavuus, joka paljastaa sen että ainoastaan ihme voi pelastaa maailmanlaajuisen kapitalistisen järjestelmän. Mutta kävikin vain niin että kapitalistisen tuotannon kehitys, laittoi pisteen ihmeiden tuotannolle. Loitsujen ja rukousten paljoudesta huolimatta, ihmeitä ei koskaan tule. Kuitenkin, on selvää että jos kapitalismin nuortumisen ihme voisi tapahtua ylipäätään missään, se ei tulisi tapahtumaan missään muualla kuin juuri Yhdysvalloissa. Tätä nuortumista ei ole vielä saavutettu. Minkä saavuttamisessa Kykloopit ovat epäonnistuneet, Lilliputit ovat vielä vähemmän kykeneviä sitä toteuttamaan. Tällä perustalla lepää tämä yksinkertainen johtopäätös ja järkisyy meidän ekskursioomme Amerikan talouden piirissä.

EMÄMAAT JA SIIRTOMAAT

”Maa joka on kehittyneempi teollisesti”, kirjoittaa Marx Pääomansa ensimmäisen osan esipuheessa, ”näyttää ainoastaan vähemmän kehittyneen kuvansa omasta tulevaisuudestaan.” Missään tapauksessa tätä ajatusta ei pidä ottaa aivan kirjaimellisesti. Tuotantovoimien kasvua ja syveneviä sosiaalisia ristiriitaisuuksia on epäilemättä paljonkin jokaisessa maassa, joka on lähtenyt porvarillisen kehityksen tielle. Kuitenkin rytmien ja käytäntöjen epäsuhta, joka kulkee läpi kaiken ihmiskunnan kehityksen ja jolla pohjimmiltaan on yhtälailla luonnolliset kuin historiallisetkin syynsä, ei ainoastaan tule erityisen kärkeväksi kapitalismin vallitessa, vaan synnyttää myös monimutkaisen keskinäisen alistuksen, riiston ja sorron riippuvuussuhteen, erilaiset taloudelliset järjestelmät omaavien maiden välille.

Ainoastaan maiden vähemmistö on kulkenut läpi täysin systemaattisen ja loogisen kehityskulun käsityöläisyydestä, manufaktuuriin ja aina tehtaaseen asti, jota Marx käsitteli erittäin yksityiskohtaisessa analyysissään. Kauppa-, teollisuus- ja finanssipääoma valtaa takapajuiset maat ulkoapäin, osittain tuhoten niiden primitiiviset, alkuperäiset talousmuodot ja osittain alistaen ne lännen maailman laajuiseen teollisuus- ja pankkijärjestelmään. Imperialismin ruoskan alla siirtomaat ja puoli-siirtomaat löytävät itsensä pakotetuiksi jättämään huomiotta välissä olevat kehitysvaiheet, samalla joutuen mielivaltaisesti roikkumaan yhdessä tai toisessa vipuvarressa. Intian kehitys ei kopioinut Englannin kehitystä; se oli sille sen täydennyksenä. Kuitenkin, ymmärtääkseen kehityksen yhdistyneen luonteen takapajuisissa ja riippuvaisissa maissa, kuten Intiassa, on aina välttämätöntä muistuttaa mieleensä klassinen systeemi, jonka Marx eritteli Englannin kehityksestä. Arvolaki ohjaa yhtälailla keinottelijan laskelmia Lontoossa, kuin se ohjaa rahaa vaihtavia liiketapahtumia Hyderabadin syrjäisemmillä sivukujilla, paitsi siinä että jälkimmäisessä tapauksessa se ottaa paljon yksinkertaisemmat ja vähemmän salaperäisemmät muodot.

Kehityksen epäsuhtaisuus tuo kehittyneille maille suunnattoman paljon etuja, jotka vaihtelevasta määrin, jatkavat kehittymistään takapajuisten maiden kustannuksella, riistämällä niitä, muuttamalla niitä omiksi siirtomaikseen, ja viimekädessä, tehden niiden pääsyn mahdottomaksi kapitalistisen aristokratian piiriin. Espanjan, Hollannin, Englannin ja Ranskan rikkaudet eivät ole syntyneet pelkästään niiden proletariaatin tuottamasta lisäarvosta, eikä pelkästään niiden pikkuporvariston tuhoon saattamisesta, vaan myös merentakaisten hallinta-alueiden järjestelmällisestä ryöstämisestä. Luokkien riistoa täydentää, ja sen tehokkuus kasvaa kansakuntien riistämisen kautta. Emämaiden porvaristot ovat kykeneviä turvaamaan etuoikeutetun aseman omalle proletariaatilleen, etenkin sen ylemmille kerroksille, maksamalla sille hiukan siirtomaista kerättyjä ylivoittoja. Ilman tätä kaikenlaiset vakaat demokraattiset järjestelmät olisivat täysin mahdottomia. Kaikissa moninaisissa ilmenemismuodoissaan porvarillinen demokratia syntyi, ja jatkaa olemistaan mahdollisena hallitusmuotona vain kaikkein aristokraattisimmille ja ahnaimmin riistäville valtioille. Muinainen antiikin demokratia perustui orjuudelle, imperialistinen demokratia siirtomaiden ryöväämiselle.

Yhdysvallat, jolla ei käytännössä ole melkein yhtäkään siirtomaata, on siitä huolimatta historian kaikkein etuoikeutetuin valtio. Aktiiviset maahanmuuttajat Euroopasta ottivat hallintaansa äärimmäisen rikkaan maanosan, valtasivat parhaat palat Meksikosta ja pakkasivat saaliinaan leijonan osan maailman rikkauksista. Silloin kasatut lihavat varastot ovat vielä nytkin – rappion aikakaudella – yhä edelleen hyödyllisiä rasvaamaan demokratian hammasrattaita ja pyöriä.

Viimeaikainen historiallinen kokemus, samoin kuin teoreettinen analyysi todistavat, että demokratian kehitysaste ja sen vakaus ovat kääntäen verrannolliset luokkaristiriitojen jännittyneisyyden kanssa. Vähemmän etuoikeutetuissa kapitalistisissa valtioissa (Venäjällä, yhtäältä, Saksassa, Italiassa jne. toisaalta) jotka ovat kykenemättömiä synnyttämään runsaslukuista ja vakaata työläisaristokratiaa, demokratia ei ole koskaan kehittynyt suuressa määrin ja on tukehtunut diktatuuriin suhteellisen helposti. Kuitenkin jatkuvasti etenevä kapitalismin halvaustila on valmistelemassa samaa kohtaloa demokratioille, etuoikeutetummille ja rikkaimmille valtioille; ainoastaan erilaisena päivämäärällä. Kontrolloimaton työläisten elinolosuhteiden huonontuminen tekee vähemmän ja vähemmän mahdolliseksi porvaristolle sallia joukoille oikeutta osallistua poliittiseen elämään, edes porvarillisen demokratian rajoitetuissa raameissa. Mikä tahansa muu selitys demokratian poispyyhkimisen prosessin ilmauksille fasismin toimesta, on tosiasioiden idealistista väärentämistä, joko petoksella tai itsepetoksella.

Tuhotessaan demokratiaa vanhoissa kapitalistisissa emämaissa, imperialismi pyrkii samaan aikaan estämään demokratian nousua takapajuisissa maissa. Se tosiasia, ettei uutena aikakautenamme yksikään siirtomaa tai puolisiirtomaa ole saattanut täydelliseksi omaa demokraattista vallankumoustaan – ennen kaikkea maataloudellisissa suhteissa – johtuu kokonaan imperialismista, josta on tullut taloudellisen ja poliittisen edistyksen pääjarru. Ryöstämällä takapajuisten maiden luonnonvaroja ja tarkoituksellisesti estäen niiden itsenäisen teollisen kehityksen, monopolin magnaatit ja heidän hallituksensa samanaikaisesti myöntävät taloudellista, poliittista ja sotilaallista tukea kaikkein taantumuksellisimmille, loismaisimmille, puoli-feudaalisille paikallisille riistäjien ryhmille. Keinotekoisesti luotu maatalouden barbaria on tänään kaikkein uhkaavin vitsaus nykyaikaisessa maailmantaloudessa. Siirtomaakansojen taistelu vapautuksensa puolesta, kehityksen välivaiheiden yli hyppääminen, muuttuu itsessään välttämättömyydeksi taistella imperialismia vastaan, ja tällöin se asettautuu emämaiden proletariaatin rinnalle näiden taistelussa. Siirtomaiden kansannousut ja sodat vuorollaan kääntävät kiviä kapitalismin perustuksista enemmän kuin koskaan, tehden sen uudistumisen ihmeestä mahdottomamman kuin koskaan.

SUUNNITELTU MAAILMANTALOUS

Kapitalismi saavutti kaksi historiallista meriittiä nostamalla tekniikan korkealle tasolle ja sitoen kaikki maailman alueet yhteen taloudellisilla siteillä. Tosin tämän materiaalisena ehtona oli pantata kaikki planeettamme luonnonvarat systemaattiseen hyödyntämiseen. Kuitenkaan, kapitalismi ei ole siinä asemassa, että se kykenisi täyttämään tämän pakottavan tehtävänsä. Sen laajentuminen jatkuu pitäytyen kansallisvaltioiden rajoitteissa, kaikkine niiden tullikamareineen ja armeijoineen. Silti tuotantovoimat ovat jo kauan sitten kasvaneet kansallisvaltion rajojen yli, muuttaen täten sen mikä joskus oli edistyksellinen historiallinen tekijä, sietämättömäksi pakkopaidaksi. Imperialistiset sodat eivät ole mitään muuta kuin tuotantovoimien räjähdyksiä valtion rajoja vastaan, joista on tullut niille liian rajoittavia. Niin sanotulla itsevaltiuden ohjelmalla ei ole mitään tekemistä rajoitettuun omavaraistalouteen palaamisen kanssa. Näyttää ainoastaan siltä että kansallinen perusta on tehty valmiiksi uutta sotaa varten.

Versailles’n rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen uskottiin yleisesti, että maapallo oli melko hyvin jaettu. Mutta myöhemmät tapahtumat ovat toimineet meille muistutuksena siitä, että planeetallamme on yhä vielä alueita, joita ei ole vielä joko ollenkaan ryöstetty tai riittävästi ryöstetty. Italia on orjuuttanut Abessinian. Japani yrittää saada Kiinan haltuunsa. Väsyneenä odottamaan aikaisempien siirtomaidensa palauttamista, Saksa muutti Tšekkoslovakian siirtomaakseen. Italia hyökkäsi Albaniaan. Balkanin niemimaan kohtalo on kysymyksenä auki. Yhdysvallat on levoton ”ulkopuolisten” tunkeutumisesta Latinalaiseen Amerikkaan. Taistelu siirtomaista jatkaa olemistaan erottamattomana osana imperialistisen kapitalismin politiikassa. Riippumatta siitä miten perusteellisesti maailma on jaettu, prosessi ei koskaan lopu, vaan asettaa yhä uudelleen ja uudelleen päivän kysymykseksi maailman alueiden uuden jakamisen, muuttuneiden imperialististen voimasuhteiden linjan mukaisesti. Tämä on tänä päivänä todellinen syy aseistautumiseen, diplomaattisiin selkkauksiin ja sotilasrivistöille.

Kaikki yritykset esittää lähestyvä sota demokratian ja fasismin ideoiden välisenä törmäyksenä, kuuluvat joko huijareiden tai typeryyden valtakuntaan. Poliittiset muodot muuttuvat, kapitalistinen ruokahalu säilyy. Jos fasistinen hallinto pystytetään huomenna Englannin kanaalin jommallekummalle puolelle, – ja tuskin kukaan uskaltautuu tätä mahdollisuutta kieltämään – Pariisin ja Lontoon diktaattorit olisivat aivan yhtä kykenemättömiä heidän siirtomaaomistuksistaan, kuin ovat Mussolini ja Hitler valmiita luopumaan omista siirtomaavaatimuksistaan. Raivoisa ja toivoton taistelu uudesta maailmanjaosta seuraa vastaansanomattomasti kapitalistisen järjestelmän kuoleman kriisistä.

Osittaiset reformit ja tilkkutäkkityöt eivät tule tekemään mitään hyvää. Historiallinen kehitys on tullut yhteen niistä ratkaisevista vaiheista, jolloin ainoastaan joukkojen suora interventio, kykenee pyyhkäisemään tieltään taantumukselliset esteet ja asettamaan uuden järjestelmän perustan. Tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttaminen on ensimmäinen edellytys suunnitelmataloudelle, so. järjen ottaminen käyttöön inhimillisten suhteiden piirissä, ensin kansallisella tasolla ja lopulta koko maailman mitassa. Kun se kerran on alkanut, sosialistinen vallankumous leviää maasta maahan mittaamattomasti suuremmalla voimalla kuin fasismi leviää näinä päivinä. Kehittyneiden maiden esimerkillä ja avustuksella, takapajuiset maat tulevat myös kulkeutumaan sosialismin valtavirtaan. Kaikkialla mätänevät tulliportit tulevat kaatumaan. Vastakkainasettelut jotka repivät Eurooppaa ja koko maailmaa erilleen, tulevat löytämään luonnolliset ja rauhanomaiset ratkaisunsa Euroopan Yhdistyneiden Valtioiden raameissa, kuten vastaavasti myös muissa maailman osissa. Vapautettu ihmisyys tulee kohottamaan itsensä täyteen mittaansa.

Coyoacan, D.F., Meksiko

18. Huhtikuuta 1939

*******************************’**************

Tausta

Tämä teksti – Marxism in Our Time on alkuaan huhtikuulta 1939, ja se on julkaistu aikanaan pamflettina. Se on yksi viimeisistä Trotskin vallankumouksellista marxilaisuutta käsittelevistä kirjoituksista, ennen murhaansa seuraavana vuotena. Käsillä olevan suomennoksen lähteenä on käytetty Marxists Internet Archive – nettisivustoa, johon se on lainattu alkuperäislähteestään In Defence of Marxism –sivustolta. Käännöstyön on suorittanut Mikko Niemi (LumpenProletariat Translations Unc.) lokakuussa 2010 / Marxilainen Työväenliitto (MTL) www.mtl-fi.org.

James P. Cannon: Trotskin muistokirjoitus

Tämä puhe pidettiin Leon Trotskin muistotilaisuudessa Diplomat Hotellissa, New Yorkissa elokuun 28. päivänä 1940. Se julkaistiin ensimmäisen kerran Sosialist Appeal –lehdessä, 7. päivä syyskuuta 1940. Suomennoksen alkutekstin lähteenä on käytetty Marxist Internet Archive -internetsivustoa. Puheen käännöstyön on suorittanut Mikko Niemi (Lumpenproletariat Translations Unc.), Kotkassa lokakuussa 2010, Marxilaisen Työväenliiton (MTL) ja Neljännen Internationaalin (CRFI) toimesta.

Toveri Trotskin koko tietoinen elämä, liittymisestään työväenliikkeeseen venäläisessä Nikolajevin provinssikaupungissa 18 vuoden ikäisenä, aina kuolemansa hetkeen saakka Mexico Cityssä, 42 vuotta myöhemmin, oli omistettu täydellisesti työhön ja taisteluun yhden ainoan keskeisen idean puolesta. Hän edusti työläisten ja kaikkien maailman sorrettujen ihmisten vapauttamista, ja yhteiskunnan muuttamista kapitalismista sosialismiin, yhteiskunnallisen vallankumouksen keinoin. Hänen käsityksissään tämä vapauttava yhteiskunnallinen vallankumous edellyttää työläisten etujoukon vallankumouksellisen poliittisen puolueen menestyksellistä johtoa.

Koko tietoisen elämänsä aikana Toveri Trotski ei kertaankaan poikennut tästä ajatuksesta. Hän ei koskaan kyseenalaistanut sitä, eikä koskaan lopettanut kamppailua sen toteuttamiseksi. Kuolinvuoteellaan, viimeisessä viestissään meille oppilailleen – testamentissaan – hän toi julki luottamuksensa elämänsä johtoajatukseen: ”Kerro meidän ystävillemme, että minä olen varma Neljännen Internationaalin voitosta – Jatkakaa eteenpäin!”

Koko maailma tietää hänen työstään ja hänen testamentistaan. Maailman lehdistön kaapelit ovat kantaneet hänen viimeistä testamenttiaan ja tehneet sen tunnetuksi miljoonille ihmisille maailmassa. Ja mielissään ja sydämissään kaikilla heillä, jotka tänä iltana surevat yhdessä kanssamme ympäri maailmaa, yksi kysymys on päällimmäisenä: Tuleeko liike jonka hän loi ja jota hän innoitti, selviämään hänen kuolemastaan? Kykenevätkö hänen seuraajansa pitämään rivinsä yhtenäisinä, ovatko he kykeneviä toteuttamaan hänen testamenttinsa ja saattamaan todellisuudeksi sorrettujen vapautumisen Neljännen Internationaalin toimesta?

Ilman pienintäkään epäröintiä me annamme myöntävän vastauksen tähän kysymykseen. Nuo viholliset, jotka ennustelivat Trotskin liikkeen tuhoa, ilman häntä, ja nuo heikkoluontoiset ystävät jotka sitä pelkäävät, osoittavat ainoastaan sen, etteivät he ymmärrä Trotskia, mikä hän oli, mitä hän tarkoitti ja mitä hän jätti jälkeensä. Koskaan ei ole surevalle perheelle jätetty yhtä rikasta perintöä, kuin jonka Toveri Trotski, kuten huolehtivainen isä, on jättänyt Neljännen Internationaalin perheelle, edistyksellisen ihmisyyden edunvalvojana. Hän jätti meille valtavan aatteiden perinnön; aatteiden, jotka tulevat kartoittamaan taistelua kohti ihmiskunnan suurta vapaata tulevaisuutta. Trotskin mahtavat ajatukset ovat meidän ohjelmamme ja meidän taistelulippumme. Ne ovat selkeä ohjenuora toimintaan aikakautemme kaikkien monimutkaisuuksien keskellä, ja jatkuva vahvistus sille että me olemme oikeassa ja että meidän voittomme on väistämätön.

Trotski itse uskoi että aatteet ovat maailman suurin voima. Niiden alkuunpanijat voivat tulla tapetuiksi, mutta aatteet, kerran levittyään, elävät omaa elämäänsä. Jos ne ovat paikkansa pitäviä aatteita, ne tulevat löytämään tiensä kaikkien esteiden lävitse. Tämä oli keskeinen, hallitseva käsitys Trotskin ajattelussa. Hän selitti sitä meille monta, monta kertaa. Hän kerran kirjoitti: ”Se ei ole puolue, joka tekee ohjelman (aatteen); Se on ohjelma, joka tekee puolueen.” Henkilökohtaisessa kirjeessään minulle hän kerran kirjoitti: ”Me työskentelemme kaikkein paikkansapitävimmillä ja voimakkaimmilla ajatuksilla maailmassa, ilman riittäviä määrällisiä voimavaroja ja materiaalisia keinoja. Mutta korrektit ajatukset, pitkässä juoksussa, aina voittavat ja saattavat käytettävikseen välttämättömät materiaaliset keinot ja voimavarat.”

Trotski, seuraten Marxia, luotti tämän kanssa siihen, että ”ajatuksesta, joka leviää joukkoihin, tulee materiaalinen voima.” Luottaen tähän, Toveri Trotski ei koskaan epäillyt, etteikö hänen työnsä tulisi elämään hänen jälkeensä. Luottaen tähän, hän pystyi julistamaan kuolinvuoteellaan luottamuksensa Neljännen Internationaalin voittoon tulevaisuudessa, johon ruumiillistui hänen aatteensa. Ne jotka epäilevät tätä, eivät tunne Trotskia.

Trotski itse uskoi, että hänen suurin merkityksensä, hänen suurin arvonsa, ei perustu hänen fyysiseen elämäänsä, ei hänen vaikuttaviin tekoihinsa, jotka jättävät varjoonsa kaikki historian sankarilliset hahmot teossaan ja loistossaan, vaan siihen mitä hän jättäisi jälkeensä, kun salamurhaajat ovat lopulta tehneet työnsä. Hän tiesi että hänen kohtalonsa oli sinetöity, ja hän työskenteli aikaa vastaan jättääkseen kaiken mahdollisen meille, ja meidän kauttamme koko ihmiskunnalle. Koko viimeiset maanpakolaisuutensa 11 vuotta, hän kahlitsi itsensä työpöytään kuin kaleeriorja, ja raatoi – niin kuin ei kukaan meistä tiedä kuinka raadetaan – sellaisella energisyydellä, peräänantamattomuudella ja itsekurilla, jolla vain nerot voivat työskennellä. Hän työskenteli aikaa vastaan purkaakseen kynällään mahtavien aivojensa koko sisällön ja säilyttääkseen sen pysyvässä kirjallisessa muodossa meille, ja niille, jotka tulevat meidän jälkeemme.

Koko Trotski, aivan kuin koko Marx, on säilötty hänen kirjoihinsa, artikkeleihinsa ja kirjeisiinsä. Hänen runsas kirjeenvaihtonsa, joka sisältää joitain hänen kirkkaimpia ajatuksiaan ja hän kaikkein syvimpiä henkilökohtaisia tunteitaan ja näkemyksiään, on nyt kerättävä kokoon ja julkaistava. Kun tämä on tehty, kun hänen kirjeensä on julkaistu hänen kirjojensa, pamflettiensa ja artikkeliensa rinnalla, meitä ja kaikkia niitä jotka liittyvät kanssamme ihmisyyden vapaustaisteluun, tulee Vanha Miehemme yhä meitä auttamaan.

Hän tiesi että, Kremlin hirmuhallitsija, Kain-Stalin, joka oli tuhonnut kokonaisen Lokakuun Vallankumouksen sukupolven, oli merkinnyt hänet salamurhattavaksi ja että tämä tulisi onnistumaan ennemmin tai myöhemmin. Tästä syystä hän työskenteli niin kuumeisesti. Tästä syystä hän kiirehti kirjoittamaan ylös kaiken mikä oli hänen mielessään, saadakseen sen paperille pysyvään muotoon, jossa kukaan ei voisi tuhota sitä.

Eräänä iltana, keskustelin ruokapöydässä erään Vanhan Miehen uskollisen sihteerin kanssa; nuori toveri joka oli ollut hänen palveluksessaan pitkän aikaa ja joka tunsi tämän henkilökohtaisen elämän mitä läheisimmin, elettyään siinä mukana tämän viimeisten pakolaisvuosien ajan. Kehotin häntä kirjoittamaan muistelmansa ilman viivytyksiä. Sanoin: ”Meidän jokaisen on kirjoitettava kaikki mitä me tiedämme Trotskista. Kaikkien on kirjattava ylös muistikuvansa ja vaikutelmansa. Me emme saa unohtaa sitä, että me liikuimme aikamme suurimman hahmon vaikutuspiirissä. Miljoonat ihmiset, tulevat sukupolvet, tulevat olemaan tiedonjanoisia jokaisesta tiedonpalasta, joka sanasta ja jokaisesta vaikutelmasta joka luo valoa häneen, hänen ajatuksiinsa, hänen tavoitteisiinsa ja hänen henkilökohtaiseen elämäänsä.”

Hän vastasi: ”Voin kirjoittaa ainoastaan hänen persoonallisista ominaisuuksistaan, koska olin niitä havainnoimassa; hänen työskentelymetodeistaan, hänen inhimillisyydestään ja jaloudestaan. Mutta minä en voi kirjoittaa mitään uutta hänen ajatuksistaan. Ne ovat jo kirjoitettu. Kaikki mitä hänen oli sanottava, kaikki mitä hänellä oli aivoissaan, on jo paperilla. Hän näyttää päättäväisesti ammentaneen mielensä pohjiaan myöten, ja ottaneen esiin kaiken, antaakseen sen maailmalle kirjoituksissaan. Muistan, että erittäin usein, tavallisessa puheessa jostakin ruokapöydässä esille nousseesta aiheesta, jossa epämuodollinen keskustelu vallitsi, Vanha Mies saattoi ilmaista jotain uusia ja tuoreita mielipiteitä. Melkein poikkeuksetta ruokapöytäkeskustelujen myötävaikutus löysi ilmauksensa hieman myöhemmin kirjasta, artikkelista tai kirjeestä.”

He eivät tappaneet Trotskia yhdellä iskulla; ei silloin kun tämä murhaaja, Stalin agentti löi jäähakun hänen takaraivoonsa. Tämä oli vain viimeinen isku. He tappoivat hänet vähä vähältä. He tappoivat hänet monta kertaa. He tappoivat hänet seitsemän kertaa, kun he tappoivat hänen seitsemän sihteeriään. He tappoivat hänet neljästi kun he tappoivat hänen neljä lastaan. He tappoivat hänet kun he teloittivat hänen vanhat Venäjän Vallankumouksen toverinsa. Hän kuitenkin jatkoi tehtäväänsä kaikesta tästä huolimatta. Vanheten ja sairastellen hän hoippui läpi kaikkien näiden moraalisten, emotionaalisten ja fyysisten iskujen, saattaakseen päätökseen testamenttinsa ihmisyydelle, vielä kun hänellä oli aikaa. Hän keräsi sen kaiken kasaan – jokaisen ajatuksen, jokaisen idean, jokaisen opetuksen menneisyyden kokemuksistaan – kirjaimellisesti kootakseen meille aarteen, aarteen jota eivät koit, eivätkä ruoste pysty syömään.

Tässä on perustavaa laatua oleva ero Trotskin ja muiden suurten toiminnan miesten ja ohimenevien poliittisten johtajien välillä, jotka vaikuttavat suuriin joukkoihin elämänsä aikana. Kyseisten ihmisten valta – melkein kaikkien heidän – on jotain persoonallista, jotain joka ei ole välitettävissä edelleen muille. Heidän vaikutuksensa ei selviä heidän kuolemastaan. Riittää kun muistaa hetken meidän sukupolveamme tai edellistä jo mennyttä: Clemenceau, Hindenburg, Wilson, Theodore Roosevelt, Bryan. Heitä oli suuret joukot seuraamassa ja heihin tukeuduttiin. Mutta nyt he ovat kuolleet; ja kaikki heidän vaikutuksestaan kuoli heidän mukanaan. Jäljellä ei ole muuta kuin monumentteja ja hautajaisten ylistyspuheita. Mikään ei heissä ollut erilaista, paitsi heidän persoonallisuutensa. He olivat opportunisteja, hetken johtajia (leaders for a day – suom. huom.). He eivät jättäneet jälkeensä ihmisiä opastavia ja innoittavia aatteita, kun heidän ruumiinsa olivat muuttuneet tomuksi ja heidän persoonallisuuksistaan oli tullut muisto.

Näin ei ole Trotskin kohdalla. Ei hänen kanssaan. Hän oli erilainen. Hän oli myös suuri toiminnan mies, se on varmaa. Hänen tekonsa ovat erottamattomissa suurimmasta vallankumouksesta ihmiskunnan historiassa. Mutta, toisin kuin opportunistit ja hetken johtajat, hänen tekonsa ovat suurten aatteiden innoittamat, ja nämä aatteet elävät edelleen. Hän ei ainoastaan tehnyt vallankumousta; hän kirjoitti sen historian ja selitti peruslait, jotka määräävät kaikissa vallankumouksissa. Venäjän Vallankumouksen Historiassaan, jota hän piti mestariteoksenaan, hän antoi meille oppaan uusien vallankumousten tekemiseksi, tai pikemminkin, laajentaaksemme maailmanlaajuiseksi vallankumouksen, joka alkoi Lokakuussa 1917.

Trotski, suuri aatteiden mies, oli itse uskollinen silti häntäkin suuremmalle – Marxille. Trotski ei keksinyt tai väittänyt panneensa alulle kaikkein perustavaa laatua olleita ajatuksia, joita hän tulkitsi. Hän rakensi niille perustuksille, jotka pystyttivät yhdeksännentoista vuosisadan suuret perustanlaskijat – Marx ja Engels. Lisäksi, hän kävi Leninin suuren koulun ja oppi häneltä. Trotskin nerous perustuukin hänen niiden aatteiden täydelliseen sisäistämiseen, jotka Marx, Engels ja Lenin jättivät perinnöksi. Hän hallitsi heidän metodinsa. Hän kehitti heidän ideoitaan edelleen nykyaikaisissa olosuhteissa, ja sovelsi niitä mestarillisella tavalla proletariaatin nykyisessä kamppailussa. Jos kykenet ymmärtämään Trotskia, sinun on tiedettävä se, että hän oli Marxin oppilas, ortodoksi-Marxisti. Hän taisteli marxilaisuuden lipun alla 42 vuotta! Viimeisten elinvuosiensa aikana hän laittoi kaiken muun sivuun taistellakseen suuren poliittisen ja teoreettisen taistelun marxilaisuuden puolustamiseksi Neljännen Internationaalin riveissä. Hänen kaikkein viimeisin artikkelinsa, jonka hän jätti työpöydälleen hiomattomassa muodossa, viimeinen artikkeli, jota hän työsti itse, oli marxilaisuuden puolustus nykyajan revisionisteja ja skeptikkoja vastaan. Trotskin voima, ennen kaikkea ja kokonaisuudessaan, oli marxilaisuuden voima.

Haluatko konkreettisen esimerkin marxilaisuuden aatteiden voimasta? Ota huomioon tämä: kun Marx kuoli vuonna 1883, Trotski oli vain neljän vuoden ikäinen. Lenin oli vain neljätoista. Kumpikaan ei voinut tuntea Marxia, tai tietää mitään hänestä. Silti molemmista tuli suuria historian hahmoja johtuen Marxista, koska Marx oli levittänyt ajatuksia maailmalle, jo ennen kuin he olivat syntyneetkään. Nuo ideat elävät omaa elämäänsä. Ne muovasivat Leninin ja Trotskin elämää. Marxin ajatukset olivat heidän kanssaan ja ne ohjasivat heidän jokaista askeltaan, kun he olivat tekemässä historian suurinta vallankumousta.

Täten tulevat Trotskin ajatukset, jotka ovat Marxin ajatusten edelleen kehittelyä, vaikuttamaan meihin, hänen oppilaisiinsa, jotka säilyttävät häntä tänään. Ne tulevat muovaamaan paljon suurempien seuraajajoukkojen elämää, jotka vielä odottavat tulemistaan ja jotka eivät vielä tiedä Trotskin nimeä. Jotkut joista on vielä tuleva suurimpia trotskilaisia, leikkivät tänään koulujen pihoilla. He tulevat ravitsemaan itseään Trotskin ajatuksilla, kuten hän ja Lenin ravitsivat itseään Marxin ja Engelsin aatteilla.

Todellakin, meidän liikkeemme Yhdysvalloissa muotoutui ja kasvoi ylös hänen ajatuksistaan, ilman hänen fyysistä läsnäoloaan, alkuvaiheissa jopa ilman minkäänlaista yhteydenpitoakaan. Trotski oli karkotettuna ja eristettynä Alma Atassa, kun me aloitimme kamppailumme trotskilaisuuden puolesta tässä maassa vuonna 1928. Meillä ei ollut yhteyttä häneen, ja pitkään aikaan emme edes tienneet oliko hän elossa vai kuollut. Meillä ei ollut edes kokoelmaa hänen kirjoituksistaan. Kaikki mitä meillä oli, oli yksi ainoa ajankohtainen dokumentti, hänen ”Kominternin Ohjelmaluonnoksen Kritiikki” (”Critisism of the Draft Program of the Comintern” – Suom. huom.). Se oli tarpeeksi. Tämän yksittäisen dokumentin valossa me näimme tiemme, aloitimme taistelumme äärimmäisellä itseluottamuksella, kuljimme läpi hajaannuksen (split) ilman horjumista, rakensimme kansallisen organisaatiomme puitteet ja perustimme viikoittain ilmestyvän trotskilaisen lehdistön. Meidän organisaatiotamme rakennettiin lujalle perustalle alusta alkaen ja se säilyi lujana koska se oli rakennettu Trotskin ideoille. Kului melkein vuosi, ennen kuin onnistuimme muodostamaan suoran kommunikaatioyhteyden Vanhaan Mieheen.

Samoin oli Neljännen Internationaalin osien kohdalla kautta maailman. Vain erittäin harvat yksittäiset toverit tapasivat Trotskin kasvoista kasvoihin. Silti kaikki he tunsivat hänet; Kiinassa, yli laajojen valtamerien aina Chileen, Argentiinaan ja Brasiliaan; Australiassa, käytännöllisesti katsoen kaikissa Euroopan maissa; Yhdysvalloissa, Kanadassa, Indokiinassa, Etelä-Afrikassa, he eivät koskaan nähneet häntä, mutta Trotskin ajatukset hitsasivat kaikki heidät yhdenmukaiseksi ja kiinteäksi maailman liikkeeksi. Niin tulee jatkumaan myös hänen kuolemansa jälkeen. Täällä ei ole tilaa epäilyksille.

Trotskin paikka historiassa on jo vahvistettu. Hän tulee seisomaan ikuisesti historiallisena eminenssinä yhdessä kolmen muun proletariaatin suuren jättiläisen rinnalla: Marxin, Engelsin ja Leninin. On mahdollista, jopa melko todennäköistä, että ihmiskunnan historiallisessa muistissa hänen nimensä tulee heistä kaikista herättämään lämpimimpiä liikutuksen ja kaikkein sydämellisimpiä kiitollisuuden tunteita, koska hän taisteli niin pitkään vastaan koko vihollisten maailmaa, niin rehellisesti, niin sankarillisesti ja niin suurella epäitsekkäällä omistautumisella.

Vapaan ihmisyyden tulevat sukupolvet tulevat katsomaan taakseen kyltymättömällä mielenkiinnolla meidän hullua taantumuksen, verisen väkivallan ja yhteiskunnallisen muutoksen aikakauttamme, aikakautta joka on yhden yhteiskunnallisen järjestelmän kuolinkamppailua ja toisen synnytystuskia. Kun he näkevät historioitsijan linssien lävitse kuinka ihmisten sorretut joukot kaikkialla hapuilevat, sokaistuina ja sekaisin saatettuina, he tulevat mainitsemaan rajatonta rakkautta tuntien neron nimen, joka valaisi meitä, suuren sydämen joka antoi meille rohkeutta.

Kaikista aikamme suurista miehistä, kaikista niistä julkisuuden hahmoista, joiden puoleen suuret joukot kääntyvät opastuksen toivossa näinä kauheina levottomuuksien aikoina, Trotski yksin selitti asioiden tilaa meille, hän yksin antoi meille valoa pimeyteen. Me olemme menettäneet hänen fyysisen läsnäolonsa innoituksen, hänen viisaat neuvonsa. Kaikki tämä on ainiaaksi mennyttä. Venäjän kansa on kärsinyt kaikkein suurimman iskun. Mutta siitä tosiasiasta huolimatta, että Stalinistinen klikki onnistui yhdentoista vuoden jälkeen tappamaan Trotskin, siitä huolimatta että he joutuivat kurottautumaan ulos Moskovasta, ponnistelemaan äärimmilleen kaikki voimansa ja suunnitelmansa tuhotakseen Trotskin elämän – niin silti suurin todiste on se, että Trotski yhä elää Venäjän kansan sydämissä. He eivät uskoneet valheisiin. He odottivat ja toivoivat hänen paluutaan. Hänen sanansa ovat yhä siellä. Hänen muistonsa on elävänä heidän sydämissään.

Vain muutamaa päivää ennen Toveri Trotskin kuolemaa, Venäjän tiedotuslehden (Russian Bulletin – suom. huom.) toimitus sai kirjeen Riikasta. Se oli lähetetty ennen Latvian liittämistä Neuvostoliittoon. Siinä ilmoitettiin mutkattoman sanoin, että Trotskin ”Avoin kirje Neuvostoliiton työläisille” (”Open Letter to the Workers of USSR” – suom. huom.) oli saavuttanut heidät, ja oli kohottanut heidän sisimpiään rohkeudella ja osoittanut heille tien. Kirjeessä kerrottiin, että Trotskin viesti tullaan muistamaan, sanasta sanaan, ja että se tulee kulkemaan eteenpäin suusta suuhun riippumatta siitä mitä ikinä tapahtuukaan. Me toden totta uskomme, että Trotskin sanat tulevat elämään Neuvostoliitossa pidempään kuin Stalinin verinen hallintokoneisto. Tulevana suurena vapautuksen päivänä, Trotskin viesti tulee olemaan Venäjän kansan taistelutunnuksena.

Koko maailma tietää kuka murhasi Toveri Trotskin. Koko maailma tietää, että kuolinvuoteellaan hän syytti Stalinia ja tämän GPU:ta murhastaan. Salamurhaajan kertomukset itse rikoksen yhteydessä ovat lopullinen todiste siitä, – mikäli lisätodisteita tarvitaan – että murha oli GPU:n työtä. Se oli pikemminkin Moskovan oikeudenkäyntien toistoa; tyhmä poliisimielinen yritys palauttaa lavastusten oikeutus, joka oli jo tuomittu koko maailman silmissä. Salamurhan motiivit nousevat maailmanlaajuisesta taantumuksesta, vallankumouksen pelosta ja petturin vihan ja koston tunteista. Englantilainen historioitsija Macaulay huomautti, että kaikkina aikoina luopiot ovat osoittaneet poikkeuksellista pahansuopaisuutta niitä kohtaan, jotka he ovat pettäneet. Stalinia ja hänen petturijengiään on kalvanut järjetön viha miestä kohtaan, joka muistutti heitä heidän menneisyydestään. Trotski, suuren vallankumouksen symboli, muistutti heitä jatkuvasti tarkoituksista, jotka he olivat hyljänneet ja pettäneet, ja tästä syystä he häntä vihasivat. He vihasivat häntä kaikkien niiden suurien ja hyvien ominaisuuksien tähden, joita hän personoi ja joille he itse olivat täysin vieraita. He olivat päättäneet mihin hintaan hyvänsä päästä hänestä eroon.

Nyt tulen kaikkein kipeimpään kohtaan, ajatukseen joka – siitä olen varma – on meidän kaikkien mielissä. Hetkellä jolloin luimme hyökkäyksen onnistumisesta, olen varma että jokainen meistä kysyi itseltään: emmekö olisi voineet pelastaa häntä edes vähän pidempään? Jos olisimme yrittäneet kovemmin, jos olisimme tehneet enemmän hänen puolestaan – emmekö olisi voineet pelastaa häntä? Rakkaat toverit, älkäämme moittiko itseämme. Toveri Trotski oli tuhon oma ja tuomittu kuolemaan jo vuosikausia sitten. Vallankumouksen petturit tiesivät sen, että vallankumous eli hänessä, traditiossa ja toivossa. Kaikki voimakkaan valtion resurssit oli asetettu toimimaan Stalinin vihasta ja kostonhimosta, ja ne oli suunnattu yhden miehen salamurhaamiseksi, jolla ei ollut resursseja ja vain kourallinen läheisiä seuraajia. Kaikki hänen työtoverinsa oli tapettu; seitsemän uskollista sihteeriä; neljä lastaan. Kuitenkin, siitä tosiasiasta huolimatta, että he määräsivät hänet kuolemaan karkotettuaan hänet Venäjältä, me pelastimme hänet yksitoista vuotta! Ne olivat hänen elämänsä kaikkein hedelmällisimmät vuodet. Ne olivat vuosia joiden aikana hän nousi täyteen kypsyyteen ja omisti itsensä tehtävään tehdä yhteenveto ja luodakseen pysyvä kirjallinen perintö ajatuksiensa ja kokemustensa johtopäätöksistä.

Heidän tylsät poliisimielensä eivät pysty käsittämään, että Trotski jätti parhaat puolet itsestään jälkeensä. Jopa kuolemassaan hän turhautti heitä. Koska se minkä he ennen kaikkea halusivat tappaa – vallankumouksen muistin ja toivon – sen Trotski jätti jälkeensä.

Jos syyllistät itseäsi tai meitä siitä, että tuo murhakoneisto lopulta ylettyi Trotskiin ja löi hänet alas, sinun on muistettava, että on erittäin vaikeaa suojella ketään salamurhaajilta. Murhaaja joka vaanii uhriaan öin ja päivin, hyvin usein onnistuu pääsemään suurimpienkin suojakeinojen lävitse. Edes Venäjän tsaarit tai muut hallitsijat, joita ympäröi kaikki valtion poliisivoimat, eivät kyenneet aina pakenemaan salamurhalta, silloin kun kyseessä olivat pienet päättäväiset terroristijoukkiot, varustettuina kaikkein vähäisimmillä voimakeinoilla. Näin oli useamman kuin kerran Venäjällä esivallankumouksellisina päivinä. Ja tässä Trotskin tapauksessa, kaikki on juuri toisin päin. Kaikki resurssit olivat salamurhaajien puolella. Suuri valtiollinen apparaatti muutettuna murhakoneistoksi, oli yhtä miestä ja muutamaa tämän omistautunutta seuraajaa vastassa. Kun he lopulta pääsivät läpi, meidän täytyy vain kysyä itseltämme, teimmekö kaiken mitä voimme estääksemme tai pitkittääksemme sitä? Kyllä, me teimme parhaamme. Kohtuuden nimissä, meidän on sanottava että me teimme parhaamme.

Viimeisillä viikoilla toukokuun 24. päivän hyökkäyksen jälkeen, me vielä kerran nostimme johtavan komiteamme esityslistalle kysymyksen Toveri Trotskin suojelemisesta. Jokainen toveri oli yhtä mieltä siitä, että tämä oli tärkein tehtävämme, kaikkein tärkein koko maailman joukkojen ja tulevien sukupolvien puolesta, että ennen kaikkea teemme kaiken voitavamme suojellaksemme neromme henkeä, toveriamme, joka auttoi ja ohjasi meitä niin hyvin. Delegaatio puolueen jäseniä teki vierailun Meksikoon. Siitä tulikin viimeinen vierailu. Silloin siellä, keskusteltuamme hänen kanssaan, me hyväksyimme uuden rahankeräys kampanjan vartioston vahvistamiseksi. Me keräsimme rahaa tästä maasta linnoittaaksemme taloa tuhansien dollarien edestä; kaikki jäsenemme ja kannattajamme vastasivat suurilla uhrauksilla ja anteliaisuudella.

Ja silti murhakoneisto tunkeutui läpi. Mutta ne jotka auttoivat vaikka pienimmässäkin mitassa, joko taloudellisesti tai omalla ruumiillisilla ponnisteluillaan, kuten meidän nuoret rohkeat toverimme henkivartiostossa, eivät koskaan tule olemaan pahoillaan siitä, mitä he tekivät suojellakseen tai auttaakseen Vanhaa Miestä.

Sillä tunnilla, jolloin Toveri Trotski lopulta iskettiin alas, olin palaamassa junalla erikoismatkalta Minneapolisista. Olin mennyt sinne tarkoituksena järjestää uusia ja erityisen päteviä tovereita matkustamaan ja vahvistamaan Coyoacan’n vartiostoa. Kotimatkalla istuin junanvaunussa, tuntien suurta tyydytystä että matkan tehtävä oli suoritettu ja vartioston vahvistaminen oli järjestetty.

Sitten, junan kulkiessa halki Pennsylvanian noin neljän aikaan aamulla, tuotiin aikaisia sanomalehtiä uutisineen siitä, kuinka salamurhaajan oli onnistunut läpäistä puolustuksen ja lyömään hakun Toveri Trotskin aivoihin. Se oli hirvittävän päivän alku, surullisimman meidän elämässämme, kun odotimme tunti tunnilta, samalla kun Vanha Mies taisteli viimeistä taisteluaan ja kamppaili turhaan kuolemaa vastaan. Mutta edes silloin, suurimman surun hetkellä, kun saimme murheellisen viestin kaukopuhelimen välityksellä: ”Vanha Mies on kuollut”, edes silloin emme antaneet itsellemme lupaa pysähtyä itkemään. Me heittäydyimme välittömästi työhön puolustaaksemme hänen muistoaan ja viemään eteenpäin hänen testamenttiaan. Ja me työskentelimme kovemmin kuin koskaan ennen, koska ensimmäisen kerran tajusimme täysin tietoisesti se, että meidän oli nyt tehtävä kaikki itse. Me emme voi enää turvautua Vanhaan Mieheen. Mikä on tehtävä nyt, on se meidän tehtävä. Tässä on se työn henki, jota me joudumme tekemään tästä eteenpäin.

Maailman kapitalistiset herrat ymmärsivät vaistonvaraisesti Trotskin nimen merkityksen. Sorrettujen ystävä, vallankumousten tekijä, oli inkarnaatio kaikesta siitä mitä he vihaavat ja pelkäävät! Jopa kuolemassaankin he häntä parjasivat. Heidän lehdistönsä roiski likaa hänen nimensä päälle. Hän oli koko maailman maanpakolainen taantumuksen aikana. Yksikään ovi ei avautunut hänelle missään muualla paitsi Meksikon Tasavallassa. Se tosiasia että Trotski lukittiin ulos kaikista kapitalistisista maista, kumoaa itsessään kirkkaimmin kaikki Stalinin panettelut, kaikki heidän inhottavat syytöksensä siitä, että hän olisi pettänyt vallankumouksen ja siitä että hän olisi kääntynyt pois työläisistä. He eivät koskaan onnistuneet vakuuttamaan kapitalistista maailmaa tästä. Ei pieneksi hetkeksikään.

Kapitalistit – kaiken sorttiset – pelkäävät ja vihaavat jopa hänen ruumistaan! Suuren demokratiamme ovet ovat auki monille poliittisille pakolaisille, tietenkin. Kaiken sorttiset taantumukselliset; demokraattiset roistot, jotka ovat hylänneet ja pettäneet omat kansansa; monarkistit, ja jopa fasistit – he ovat kaikki toivotettu tervetulleiksi New Yorkin satamaan. Muttei edes sorrettujen ystävän kuollut ruumis voi löytää turvapaikkaa täältä! Me emme tule unohtamaan tätä! Me tulemme hautomaan suruamme lähellä sydämiämme ja sopivan ajan tullen, me tulemme ottamaan kostomme!

Suuri ja mahtava Rooseveltin ja Hullin demokratia ei voinut antaa meidän tuoda hänen ruumistaan haudattavaksi. Mutta hän on täällä tästä huolimatta. Kaikki meistä tuntevat, että hän on tänään tässä salissa kanssamme – ei pelkästään suuret ajatuksensa, vaan myös, erityisesti tänä iltana, muistoinamme hänestä ihmisenä. Meillä on oikeus tuntea ylpeyttä, että aikakautemme paras ihminen, suurin mieli, voimakkain ja kaikkein uskollisin sydän kuuluu meille. Luokkayhteiskunta jossa elämme, ylistää roistoja, huijareita, oman edun tavoittelijoita, valehtelijoita ja ihmisten sortajia. Pystyt tuskin nimeämään rappeutuvan luokkayhteiskunnan älyllistä edustajaa, suuremmassa tai pienemmässä määrin, joka ei olisi surkuteltavan tekopyhä tai halveksittava pelkuri, tuntien mielenkiintoa ainoastaan henkilökohtaisiin liiketoimiinsa ja keskittyen pelastamaan oman arvottoman nahkansa. Mikä surkea ihmisten heimo he ovatkaan. Heillä ei ole rehellisyyttä, ei innoitusta, ei mitään kerta kaikkiaan. Heillä ei ole yhtäkään miestä joka kykenisi iskemään kipinöitä nuorison sydämiin. Meidän vanha miehemme oli tehty paremmasta aineksesta. Meidän Vanha Miehemme oli rakennettu täydellisen erilaisesta aineksesta. Hän kohosi näiden pygmien keskeltä moraalisella suuruudellaan.

Toveri Trotski ei ainoastaan taistellut uuden, ihmisten väliseen solidaarisuuteen perustuvan sosiaalisen järjestyksen puolesta tulevana tavoitteena; hän eli jokaisen päivän elämästään sen korkeampien ja jalompien standardien mukaan. He eivät antaneet hänen olla minkään maan kansalainen. Mutta, tosiasiassa, hän oli paljon tätä enemmän. Hän oli jo valmiiksi, mieleltään ja käytökseltään, tulevaisuuden kommunistisen yhteiskunnan kansalainen. Tämä muisto hänestä ihmisenä, toverina, on paljon arvokkaampi kuin kulta tai jalokivet. Me hädin tuskin kykenimme ymmärtämään että tämän kaltainen mies elää keskuudessamme. Me jokainen olemme napattuina luokkayhteiskunnan teräsverkossa, kaikkine sen epätasa-arvoisuuksineen, ristiriitoineen, sovinnaisuuksineen, väärine arvoineen ja valheineen. Luokkayhteiskunta myrkyttää ja korruptoi kaiken. Me olemme sen mitätöimiä, kierouttamia ja sokeuttamia. Me pystymme vain vaikeasti kuvittelemaan millaisia ihmissuhteet tulevat olemaan ja käsittämään millainen inhimillinen persoonallisuus tulee olemaan vapaassa yhteiskunnassa.

Trotski antoi meille ennakoivan esikuvan. Hänessä, hänen persoonallisuudessaan miehenä, ihmisolentona, saimme nähdä vilauksen siitä millainen kommunistinen ihminen tulee olemaan. Tässä muistossa hänestä ihmisenä ja toverina on suurin vakuutemme voittamattomuudesta, tavoitellessamme ihmisten välistä solidaarisuutta. Meidän kauheana aikakautenamme moni asia tulee katoamaan. Kapitalismi ja kaikki sen sankarit tulevat katoamaan. Stalin ja Hitler, Roosevelt ja Churchill, ja kaikki valheet ja epäoikeudenmukaisuudet ja tekopyhyys joita nämä merkitsevät, tulevat katoamaan veressä ja tulessa. Mutta kommunistisen ihmisen henki jota Toveri Trotski edusti, ei tule katoamaan.

Kohtalo on tehnyt meistä, tavallisista ihmisistä, Toveri Trotskin kaikkein välittömimmät seuraajat. Meistä tulee nyt hänen perillisiään ja me ryhdymme tehtävään toteuttaaksemme hänen testamenttinsa. Hän luotti meihin. Hän vakuutti meille viimeisissä sanoissaan, että me olemme oikeassa ja että me tulemme voittamaan. Me tarvitsemme ainoastaan luottamusta itseemme ja aatteisiin, perinteeseen ja muiston jonka hän meille perinnöksemme jätti.

Olemme hänelle kaiken velkaa. Me olemme hänelle velkaa oman poliittisen olemassaolomme, oman ymmärryksemme ja uskomme tulevaisuuteen. Me emme ole yksin. Maailman kaikissa osissa on meidän kaltaisiamme. Muistakaa aina tämä. Me emme ole yksin. Trotski on kouluttanut oppilaiden kaadereita useammassa kuin kolmessakymmenessä maassa. He ovat vakuuttuneita luihin ja ytimiin oikeudestaan voittoon. He eivät tule hoipertelemaan. Emmekä mekään tule hoipertelemaan. ”Olen varma Neljännen Internationaalin voitosta!” Niin sanoi Toveri Trotski elämänsä viimeisinä hetkinä. Täten olemme siis varmoja.

Trotski ei koskaan epäillyt, emmekä mekään koskaan epäile sitä, aseistettuna hänen aseillaan, hänen aatteillaan, me tulemme johtamaan maailman sorretut joukot sodan verisestä sekamelskasta uuteen sosialistiseen yhteiskuntaan. Tämä on täällä tänä iltana meidän muistolahjamme Toveri Trotskin haudalle.

Ja täällä hänen haudallaan, me myös todistamme sen, ettemme koskaan tule unohtamaan hänen lähtökäskyään – että me suojaamme ja huolella vaalimme hänen soturivaimoaan, hänen uskollista kumppaniaan kaikissa hänen taisteluissaan ja vaelluksillaan. ”Pitäkää hänestä huoli” hän sanoi, ”hän on ollut kanssani useita vuosia.” Kyllä, me tulemme huolehtimaan hänestä. Ennen mitään muuta, me pidämme huolen Nataliasta.

Tulemme nyt jäähyväistemme viimeiseen osaan, suurimmalle toverillemme ja opettajalle, josta on nyt tullut meidän kaikkein suurin marttyyrimme. Me emme kiellä surua joka puristaa meidän jokaisen sydämiä. Mutta meidän surumme ei ole lamauttavaa, tuskaa joka heikentäisi tahtoamme. Se on karkaistunut raivolla ja vihalla ja päättäväisyydellä. Meidän tulee muuttaa se taisteluenergiaksi jatkaaksemme Vanhan Miehen taistelua. Sanokaamme hänelle jäähyväiset tavalla, joka on arvollinen hänen seuraajilleen, kuin hyvät sotilaat Trotskin armeijassa. Ei ryömien heikkoudesta ja epätoivosta, vaan suorana seisten, kuivin silmin ja puristetuin nyrkein. Taistelun ja voiton laulu huulillamme. Luottamuksemme laululla Trotskin Neljännelle Internationaalille, Kansainväliselle Puolueelle, joka tulee olemaan ihmiskunta.

Suomennos 2.10.2010.

M.Niemi / Marxilainen Työväenliitto

Minun korkea (ja yhä kohoava) verenpaineeni harhauttaa heitä jotka ovat lähelläni, koskien tosiallista terveydentilaani. Olen aktiivinen ja työkykyinen, mutta epäilemättä loppu on lähellä. Nämä rivit tehtäköön julkisiksi kuolemani jälkeen.

Minun ei ole tarpeellista tässä kumota jälleen kerran Stalinin ja hänen agenttiensa typeriä ja halpamaisia herjauksia; vallankumouksellisessa kunniassani ei ole yhtä ainoaa tahraa. En ole koskaan lähtenyt, sen enempään epäsuoriin kuin suoriinkaan kulissien takaisiin neuvotteluihin työväenluokan vihollisten kanssa. Tuhannet Stalinin vastustajat ovat tuhoutuneet samanlaisten valheellisten syytösten uhreina. Uudet vallankumoukselliset sukupolvet tulevat palauttamaan heidän poliittisen kunniansa ja käsittelemään Kremlin teloittajia heidän ansioidensa mukaisesti.

Kiitän lämpimimmin ystäviä, jotka pysyivät minulle uskollisina elämäni kaikkein vaikeimpina tunteina. En nimeä ketään erityisesti, koska en voi nimetä heitä kaikkia.

Kuitenkin, pidän itseni oikeutettuna tekemään yhden poikkeuksen kumppanini Natalia Ivanovna Sedovan kohdalla. Sen ilon lisäksi, jota olen tuntenut taistelijana sosialismin puolesta, kohtalo on antanut minulle ilon olla hänen puolisonsa. Melkein neljänkymmenen vuoden yhteisen elämämme ajan, hän on pysynyt ehtymättömänä rakkauden, jalomielisyyden ja hellyyden lähteenä. Hän on läpikäynyt suuren kärsimyksen, erityisesti elämämme viimeisinä aikoina. Mutta löydän hieman lohtua siitä tosiasiasta, että hän kokenut myös ilon päiviä.

Neljäkymmentäkolme vuotta tietoisesta elämästäni olen pysynyt vallankumouksellisena; neljäkymmentäkaksi vuotta näistä olen taistellut Marxismin lipun alla. Jos minun olisi aloitettava kaikki uudelleen, yrittäisin tietysti välttää tämän tai tuon virheen, mutta elämäni yleislinja tulisi silti säilymään muuttumattomana. Tulen kuolemaan proletaarisena vallankumouksellisena, marxilaisena, dialektisena materialistina, ja tästä johtuen, leppymättömänä ateistina. Minun uskoni ihmiskunnan kommunistiseen tulevaisuuteen ei ole vähemmän palava; itse asiassa, se on lujempi tänään, kuin se oli nuoruuteni päivinä.

Natasha on juuri tullut pihamaalta ikkunan äärelle ja avannut sen levälleen, jotta ilma pääsisi vapaammin virtaamaan huoneeseeni. Näen hohtavan vihreän kaistaleen nurmea muurin edustalla, ja puhtaan sinisen taivaan sen yläpuolella, ja auringonvaloa kaikkialla. Elämä on kaunis. Annetaan tulevien sukupolvien puhdistaa se kaikesta pahasta, sorrosta, ja väkivallasta ja nauttia siitä täydellisesti.

Leon Trotski

Meksiko 27. Helmikuuta 1940

Jälkilisäyksiä on liitetty maaliskuun 3. päivänä 1940, koskien pääasiassa sitä, mitä pitäisi tapahtua hänen sairautensa mahdollisesti pahetessa. Se päättyy seuraaviin sanoihin:

”… Mutta mitkä tahansa ovatkaan kuolemani olosuhteet, tulen kuolemaan horjumattomana uskossani kommunistiseen tulevaisuuteen. Tämä uskoni ihmisen ja hänen tulevaisuuteensa antaa minulle jopa nyt senkaltaista vastustuskykyä, jota ei mikään uskonto voi antaa.”

Suomennos: M.Niemi, Kotkassa 5.10.2010. Marxilainen Työväenliitto (MTL)

Käsillä olevassa kirjoituksessaan Trotski paneutui luokkataistelun moraalisiin ideologisen tason kysymyksiin aikana, jolloin kansainvälisen työväenliikkeen yhtenäisyys oli heikko reformistien, stalinistien, imperialistisen suurpääoman ja useissa maissa valtaan nousseen fasismin hajotustyön johdosta. Erityisesti hän suuntasi käsittelynsä marxilaisuuden teoreettista väärentämistä kohtaan yhteiskunnallisen moraalisen rappion aikakaudella, jolloin eri maiden sosiaalishovinistiset ja reformistiset työväenjohtajat olivat lyöttäytyneet yhteen kapitalistisen yhteiskunnan etupiirien kanssa imperialistisen sodan valmistelutyöhön, taistellen yhdessä työväenluokan vallankumouksellista marxilaista vasemmisto-oppositiota vastaan. Tähän hajotustyöhön osallistui täydellä innolla toisaalta myös Stalinin byrokratia. Trotski analysoi kirjoituksessaan kyseisten tahojen moraalista tilaa, heidän keinojaan ideologisen tason taistelussa, tuoden samalla julki sen perustavaa laatua olevan tosiasian, että keskenään antagonistisessa suhteessa olevien luokkien yhteiskunnallisessa kamppailussa, yhteiskunnassa vallitseva moraali edustaa aina hallitsevan luokan intressejä ja pyrkimystä estää sorrettua luokkaa vapautumasta. Toisin sanoen, luokasta riippumatonta moraalia ei ole, eikä voi olla olemassa.

Kirjoitus on osa aikansa vilkasta lehdistössä käytyä polemiikkia, eikä suomentajalla ollut mahdollisuutta käyttää alkuperäisiä lähteitä käännöstyönsä tueksi. Jo historiaan jääneisiin tapahtumaketjuihin ja henkilöihin elimellisesti liittyvästä poleemisesta luonteestaan huolimatta, kirjoitus valaisee ytimekkäällä tavalla sen moraalisen rappiotilan taustoja ja dynamiikkaa, joka sittemmin on hallinnut kansainvälisen työväenliikkeen oikean laidan reformistis-opportunistista luokkasopulinjaa ja joka olennaisesti oli stalinistisen byrokratian nousun ja Neuvostoliiton kaatumisen moraalis-ideologinen perusta. Tämä samainen moraalinen viemäri pulppuaa nykyisin täydellä teholla mm. kapitalistisen valtamedian toimesta, turvatakseen imperialistisen pääoman etupiirien hegemonian, pitämällä laajat työväenliikkeen kerrokset moraalisessa horrostilassa. Toisin kuin nykyisin niin usein kuulee väitettävän porvarillisesti ajattelevien taholta, luokkataistelu ei suinkaan ole loppunut vaan se tulee tulevaisuudessa alati kärjistymään. Koska yhteiskunnan taloudellinen perusta on pysynyt perusteiltaan muuttumattomana, myöskään periaatteellisia tai laadullisia mullistuksia sen ideologisen tason ilmiöissä ei ole tapahtunut. Moraali on luokkataistelun funktio ja täten sille alisteinen, ei siitä erillään jossain korkeuksissa, kaiken tapahtumisen ulkopuolella oleva ihmisyyden Olympos.

Se mikä tässä Leon Trotskin vuonna 1938 tekemässä analyysissä on olennaisinta, on myös sen ajattominta sisältöä. Niin kauan kuin kapitalistinen tuotantotapa kykenee jatkamaan riutuvaa olemassa oloaan, myöskään ei poistu porvarillinen tarve sen ylläpitämiseen liittyvään moraaliseen sumutukseen. Tämän sumutuksen sisäisestä dynamiikasta ja luokkaperusteista kirjoitus antaa siinä määrin loistavan kuvauksen, että suomentaja näkisi kernaasti kirjoituksen päätyvän vaikkapa yliopistoihin kaikille pakolliseksi johdatukseksi moraalifilosofian perusteisiin.

Suomennostyössä kohtasin monia vaikeuksia, liittyen erityisesti puutteelliseen historiallisen viitekehyksen tuntemukseeni, mutta myös vaikeuksiin Trotskin korkeatasoisen kielikuvia ja sanojen monimerkityksellisyyttä ironisesti hyödyntävän kielen kääntämisessä suomeksi, niin että tekijän tyyli säilyisi mahdollisimman hyvin käännöksessä, asiasisällön siitä kuitenkaan kärsimättä. Jätän lukijan arvioitavaksi miten olen tässä onnistunut. Jouduin turvautumaan joissakin kohdin melko vapaaseen käännökseen. Virheistä ja kielikukkasista olen luonnollisesti yksin vastuussa.

Kotkassa 24.4.2010

Mikko Niemi

Marxilainen TyöväenLiitto

LEON TROTSKI, v. 1938: LEON SEDOFFIN MUISTOLLE

Alkuteksti, Their Morals and Ours, on julkaistu alun perin The New International –lehdessä (Vol. IV, Nro 6, Kesäkuu 1938). The New International oli Sosialistisen Työväenpuolueen (Sosialist Workers Party), kansainvälisen vasemmisto-opposition yhdysvaltalaisten tukijoiden teoreettinen julkaisu. Tekstin on alkuperäislähteestä uudelleen kirjoittanut verkkoon, Trotsky Internet Archiveen online-versioksi David Walters vuonna 1996 ja tämän tekstin pohjalta kääntänyt Suomen kielelle Mikko Niemi (LumpenProletariat Translations Unc.), Kotkassa huhtikuussa 2010. Tämän suomennoksen tekijänoikeudet omistaa Marxilainen Työväenliitto – MTL.   www.mtl-fi.org

MORAALINEN LIKALIEMI

Voittoisan taantumuksen aikakaudella, herrat demokraatit, sosialidemokraatit, anarkistit ja muut ”vasemmiston” leirin edustajat alkoivat tihkua kaksin verroin runsaammin moraalista likalientä, samaan tapaan kuin ihmiset, jotka hikoilevat kaksin verroin ollessaan peloissaan. Mukaillen kymmentä käskyä tai vuorisaarnaa, nämä moralistit suuntaavat itsensä, ei niinkään paljon voittoisaa taantumusta kohden, kuin niitä vallankumouksellisia kohtaan, jotka ovat sen vainonalaisina, ja jotka ”raaoilla” ja ”epämoraalisilla” periaatteillaan ”yllyttävät” taantumusta ja antavat sille moraalisen oikeutuksen. Lisäksi he määrittelevät yksinkertaiset mutta varmat keinot välttää taantumusta: on välttämätöntä ainoastaan yrittää kovasti ja elvyttää itsensä moraalisesti. Vapaasti saatavilla olevia näytteitä siveellisestä täydellisyydestä niitä kaipaaville ovat kaikki omia etujaan ajavien ryhmittymien toimitukset tuottaneet.

Tämän valheellisen ja mahtipontisen saarnan luokkaperusta on intellektuaalisessa pikkuporvaristossa. Sen poliittinen perusta – heidän kyvyttömyydessään ja sekaannuksessaan etenevän taantumuksen edessä. Sen psykologinen perusta – heidän vaivannäkönsä oman huonommuuden tunteensa voittamiseksi, naamioituminen profeetalliseen partaan.

Moralisoivan poroporvarin suosikkimenetelmä on niputtaa yhteen taantumuksen ja vallankumouksen menettelytavat. Hän saavuttaa menestystä tällä menetelmällä turvautumalla muodollisiin vastaavuuksiin. Hänelle tsarismi ja bolshevismi ovat kaksoset. Kaksoset on keksitty niin ikään fasismista ja kommunismista. Luetteloon on koottu yleisiä luonteenpiirteitä katolilaisuudesta – tai tarkemmin sanoen, jesuiittalaisuudesta – ja bolshevismista. Hitler ja Mussolini käyttivät omalla puolellaan hyväkseen täysin samaa metodia, tuoden julki, että liberalismi, demokratia ja bolshevismi edustavat ainoastaan yhden ja saman pahan erilaisia ilmauksia. Käsitys siitä, että stalinismi ja trotskilaisuus ovat ”olennaisesti” yksi ja sama asia, nauttii nyt liberaalien, demokraattien, hurskaiden katolilaisten, idealistien, pragmatistien ja anarkistien yhteisestä hyväksynnästä. Jos stalinistit ovat kykenemättömiä kiinnittymään tähän ”kansanrintamaan”, se johtuu ainoastaan siitä, että he ovat kuin vahingossa puuhailleet trotskilaisten tuhoamisen parissa.

Perustavanlaatuinen piirre näissä lähestymistavoissa ja rinnastuksissa lepää niiden täydellisessä, erilaisten virtausten materiaalisen perustan, eli niiden luokkaluonteen sekä objektiivisen historiallisen roolin ilmausten huomioon jättämisessä. Sen sijaan ne arvioivat ja luokittelevat erilaisia virtauksia, niiden ulkonaisten ja toissijaisten ilmenemismuotojen perusteella, useimmiten lähtien niiden suhteesta yhteen tai toiseen abstraktiin periaatteeseen, jolla annettuna luokitusperusteena on erityistä pätevyysarvoa (professional value – suom. huom.). Näin ollen Rooman paavin mielestä, vapaamuurarit ja darwinistit sekä marxilaiset ja anarkistit ovat kaksosia, koska kaikki heistä rienaavasti kieltävät saastattoman sikiämisen. Hitlerille liberalismi ja marxilaisuus ovat kaksosia siksi, koska ne jättävät huomiotta ”veren ja kunnian”. Demokraatille fasismi ja bolshevismi ovat kaksosia siksi, etteivät ne kumartele yleisen äänioikeuden edessä. Ja niin edelleen.

Epäilemättä yllä mainituilla virtauksilla on tiettyjä yhteisiä piirteitä. Mutta asian olennainen ydin on siinä tosiasiassa, ettei ihmiskunnan evoluutio itsessään kulu loppuun sen enempää yleisestä äänioikeudesta, ei ”verestä ja kunniasta” kuin saastattoman sikiämisen opinkappaleestakaan. Historiallinen prosessi ilmenee ensisijaisesti luokkataistelussa: sen lisäksi eri luokat voivat eri päämäärien nimissä, tietyissä tapauksissa, käyttää samankaltaisia keinoja. Olennaisesti se ei muuten voisi ollakaan. Armeijat taistelussa ovat keskenään aina enemmän tai vähemmän symmetrisiä; siellä missä niillä ei ole mitään yhteistä taistelumenetelmissään, ne eivät myöskään kykene aiheuttamaan toisilleen iskuja.

Oppimaton talonpoika tai kauppias, ymmärtämättä sen enempää proletariaatin ja porvariston kamppailun alkuperää kuin merkitystäkään, löytäen itsensä kahden tulen välistä, tulee hän suhtautumaan molempiin sotaisiin leireihin yhtäläisellä vihamielisyydellä. Ja keitä ovat nämä kaikki demokraattiset moralistit? Välikerrosten ideologeja, jotka ovat pudonneet tai pelkäävät putoavansa kahden tulen väliin. Pääasialliset luonteenpiirteet tämän tyyppisille profeetoille ovat vieraantuminen suurista historiallisista liikkeistä, paatunut konservatiivinen mielenlaatu, omahyväinen ahdasmielisyys ja kaikkein primitiivisin poliittinen pelkuruus. Enemmän kuin mitään muuta, moralistit toivovat että historian pitäisi jättää heidät rauhaan mitättömien kirjojensa, pikku aikakauslehtiensä, lehdentilaajiensa, yleisen mielipiteen ja moraalisten kaunokirjoitusvihkojensa pariin. Mutta historia ei jätä heitä rauhaan. Se kahlitsee heidät milloin vasemmalta, milloin oikealta. Selvästi ilmaisten – taantumus ja vallankumous, tsarismi ja bolshevismi, kommunismi ja fasismi, stalinismi ja trotskilaisuus – ovat kaikki kaksosia. Kuka epäilee tätä, voi tunnustella näiden moralistien kallojen symmetrisiä muhkuroita, niin vasemmalta kuin oikealtakin puolen.

MARXILAINEN EPÄMORAALISUUS JA IKUISET TOTUUDET

Kaikkein suosituin ja eniten vaikuttava bolshevikkien ”epämoraalisuutta” (”amoralism” –suom. huom.) vastaan suunnattu syytös perustaa lähtökohtansa niin sanottuun bolshevismin häikäilemättömyyden (Jesuitical – suom. huom.) maksimiin: ”Tarkoitus pyhittää keinot.” Tästä ei ole vaikeaa päästä seuraavaan johtopäätökseen: koska trotskilaiset, kuten muutkaan bolshevikit (marxilaiset) eivät tunnusta eettisiä periaatteita, tästä johdonmukaisesti seuraa ettei ole ”periaatteellista” eroa trotskilaisuuden ja stalinismin välillä Q.E.D.¹

Eräs läpeensä vulgaari ja kyyninen amerikkalainen kuukausijulkaisu teki tutkimusta bolshevismin moraalifilosofiasta kyselylomakkeella. Lomake, kuten tavallista, palveli samanaikaisesti mainonnallisia ja eettisiä päämääriä. Asialla jäljittelemätön H.G. Wells, jonka suurista luuloistaan itseään kohtaan vie voiton ainoastaan hänen homeerinen itsetyytyväisyytensä, joka ei ole suinkaan hidastanut häntä samaistumasta (solidarizing – suom.huom.) yleisen mielipiteen taantumuksellisiin hienostelijoihin. Tässä kaikki loksahtaa paikoilleen. Mutta jopa nekin osanottajat, jotka pitävät välttämättömänä puolustaa bolshevismia tekevät samoin, enemmistössä tapauksia ei kuitenkaan ilman arkailevia välttelyjä (Eastman): marxilaisuuden periaatteet ovat – tietysti – huonoja, mutta bolshevikkien keskuudessa on kuitenkin, kaikesta huolimatta, kunnioitettavia ihmisiä. Tosiasiassa, tämänkaltaiset ”ystävät” ovat paljon vaarallisempia kuin viholliset.

Pitäisikö meidän huoletta ottaa herrat naamionriisujat (Unmaskers – suom. huom.) vakavasti, silloin voisimme ennen muuta kysyä heiltä: mitkä ovat teidän omat eettiset periaatteenne?

Tässä on kysymys, johon vain harvoin saa vastauksen. Olettakaamme hetken, etteivät sen enempää henkilökohtaiset kuin yhteiskunnallisetkaan päämäärät voi oikeuttaa keinoja. Tällöin ilmeisesti on välttämätöntä etsiä kriteereitä historiallisen yhteiskunnan ulkopuolelta ja niistä tarkoituksista, jotka nousevat sen kehityksestä. Mutta mistä? Jos ei maan päältä, niin sitten taivaista. Jumalallisista ilmoituksista paavit saivat selville virheettömät moraaliset kriteerit jo kauan aikaa sitten. Mitättömät maalliset paavit puhuvat ikuisista moraalisista totuuksista nimeämättä niiden alkulähdettä. Kuitenkin, me olemme oikeutettuja seuraavaan johtopäätökseen: koska nämä totuudet ovat ikuisia, niiden on täytynyt olla olemassa, ei vain ennen puoliapinan / puoli-ihmisen ilmaantumista maan päälle, vaan myös ennen aurinkokunnan kehittymistä. Mistä ne ovat sitten saaneet alkunsa? Ikuisten moraalisääntöjen teoria ei voi millään lailla selviytyä ilman jumalaa.

Anglosaksisen tyypin moralistit, ainakaan niin kauan kuin he eivät rajoita itseään rationalistiseen utilitarismiin, porvarillisen kirjanpidon etiikkaan, näyttäytyvät tietoisina tai tiedostamattomina varakreivi Shaftesburyn oppilaina, joka 18. vuosisadan alussa (!) johti moraaliset arvostelmat erityisestä ”moraaliaistista” joka oli ilmeisesti kerralla ja kokonaisuudessaan annettu ihmiselle. Yli-luokkainen (Supra-class – suom. huom.) etiikka väistämättä johtaa erityisen, ”moraaliaistin”, ”tietoisuuden”, substanssin tunnustamiseen jonkinlaiseksi absoluutiksi, joka ei ole mitään muuta kuin filosofisesti pelkurimainen valenimitys jumalalle. ”Päämäärien” riippumattomuus, so. yhteiskunnasta, moraalista, milloin johdamme sen ikuisista totuuksista tai ”ihmisluonnosta”, osoittautuu loppujen lopuksi ”luonnonteologian” erääksi muodoksi. Taivas pysyy ainoana linnoitettuna paikkana sotilasoperaatioille dialektista materialismia vastaan.

Viime vuosisadan lopulla Venäjällä nousi kokonainen koulukunta ”marxisteja” (Struve, Berdyaev, Bulgakov ja muut), jotka toivoivat täydentävänsä Marxin opetukset itseriittoisella, so. yli-luokkaisella moraaliperiaatteella. Nämä ihmiset aloittivat, – tietysti – Kantista ja kategorisesta imperatiivista. Mutta mihin he päätyivät? Struve on nyt eläkkeelle jäänyt, Krimiläisen baroni Wrangelin ministeri, ja kirkon uskollinen lapsi; Bulgakov on ortodoksi pappi; Berdyaev tulkitsee Ilmestyskirjaa muilla kielillä. Nämä muodonmuutokset, jotka näyttävät odottamattomilta ensi silmäyksellä, eivät ole ollenkaan selitettävissä ”slaavilaisella sielulla” – Struvella on saksalainen sielu – vaan yhteiskunnallisen taistelun pyyhkäisyllä yli Venäjän. Tämän muodonmuutoksen perustavaa laatua oleva kehityssuunta on olennaisesti kansainvälinen.

Niin kauan kuin klassinen filosofinen idealismi suuntasi tarmonsa moraalin maallistamiseen, eli vapauttaakseen sen uskonnollisista pakotteistaan, edusti se merkittävää edistysaskelta (Hegel). Mutta tultuaan revityksi taivaasta, moraalifilosofian täytyi löytää maalliset juurensa. Näiden juurien selville saaminen oli yksi materialismin tehtävistä. Shaftesburyn jälkeen tuli Darwin, Hegelin jälkeen Marx. Vetoaminen nyt ”ikuisiin moraalisiin totuuksiin”, merkitsee yritystä kääntää pyöriä taaksepäin. Filosofinen idealismi on ainoastaan vaihe: uskonnosta materialismiin, tai toisinpäin, materialismista uskontoon.

¹ Quod erat demonstrandum = m.o.t., mikä oli todistettava – suom. huom.

”TARKOITUS PYHITTÄÄ KEINOT”²

Jesuiittamunkkikunta, joka organisoitiin 16. vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla taistelunhaluisen protestantismin johdosta, ei koskaan opettanut, tulkoon tässä todetuksi, että kaikki keinot, jopa nekin joita pidettiin rikollisina katolisen moraalin näkökulmasta, olisivat sallittuja jos vain ne johtivat ”tarkoitukseensa”, eli katolilaisuuden voittoon. Kyseinen, sisäisesti ristiriitainen ja psykologisesti absurdi oppijärjestelmä on pahansuopaisesti luettu jesuiitoille kuuluvaksi heidän protestanttisten ja osittain katolilaisten vastustajiensa toimesta, jotka eivät arkailleet valitessaan keinoja saavuttaakseen päämääränsä. Jesuiittateologeja, aivan kuten muidenkin koulukuntien

teologeja, askarrutti henkilökohtaisen vastuun kysymys, joka tosiasiassa opetti että keinot itsessään ovat yhdentekevä seikka, mutta kyseisten keinojen moraalinen oikeutus tai tuomio seurasi itse tarkoituksesta. Joten ampuminen sinänsä on yhdentekevä asia; lasta uhkaavan hullun koiran ampuminen – hyve; ampuminen tarkoituksena vahingoittaa tai murhata – rikos. Näiden kuluneiden lauseparsien ulkopuolella, tämän munkkikunnan teologit eivät tehneet julistuksia.

Niin kauan kun on kyseessä heidän käytännöllinen filosofiansa, jesuiitat eivät olleet yhtään sen huonompia kuin muut munkit tai katoliset papit, päinvastoin, he olivat näiden yläpuolella; joka tapauksessa johdonmukaisempia, rohkeampia ja terävänäköisempiä. Jesuiitat edustivat militanttia järjestöä, ankarasti keskitettyä, aggressiivista ja vaarallista, ei ainoastaan vihollisiaan, vaan myös liittolaisiaan kohtaan. Psykologiassaan ja toimintametodeissaan ”sankarillisen” kauden jesuiitta erotti itsensä keskinkertaisesta papista kuin kirkon soturi sen (uskon) kauppiaasta. Meillä ei ole syytä idealisoida yhtä sen enempää kuin toistakaan. Mutta on myöskin arvotonta katsoa fanaattista soturia hidasjärkisen ja saamattoman kauppiaan silmin.

Jos pidättäydymme puhtaasti muodollisissa tai psykologisissa samankaltaisuuksissa, silloin voidaan, jos niin tahdotaan, sanoa että bolshevikit näyttäytyvät suhteessa demokraatteihin ja sosialidemokraatteihin kaikissa vivahteissa aivan kuten näyttäytyivät jesuiitat suhteissaan rauhanomaiseen kirkolliseen hierarkiaan. Verrattuna vallankumouksellisiin marxilaisiin, sosialidemokraatit ja sentristit (centrists – bolshevikkipuolueen keskusta – suom. huom.) näyttäytyvät ääliöinä tai kuten puoskari lääkärin rinnalla; he eivät ajattele yhtä ongelmaa loppuun asti, uskoen taikatemppujen voimaan ja pelkurimaisesti vältellen jokaista vaikeutta, toivoen samalla ihmettä. Opportunistit ovat rauhallisia sosialististen ajatusten kauppiaita samalla kun bolshevikit ovat niiden piintyneitä sotureita. Tästä kumpuaa viha ja panettelu bolshevikkeja kohtaan niiden taholta, joilla on kontollaan historiallisista olosuhteista johtuvia virheitä yltäkylläisesti, muttei yhtäkään heidän (bolshevikkien) ansioista.

Kuitenkin, bolshevismin ja jesuitismin asettaminen rinnatusten säilyvät silti täydellisen yksipuolisena ja pinnallisena, enemmän kirjallisena kuin historiallisena laadultaan. Sopusoinnussa luokkien luonteen ja etujen kanssa, joille molemmat perustuvat, jesuiitat edustavat taantumusta ja protestantit edistystä. Tämän edistyksen ”rajoittuneisuus” löytyy vuorollaan välittömästi protestanttisen moraalin ilmaisussa. Täten heidän ”puhdistamansa” Kristuksen opetukset, eivät millään lailla pidätelleet kaupunkilaisporvari Lutheria, vaatimasta kapinoivia talonpoikia teloitettaviksi ”hulluina koirina”. Tri. Martin todistettavasti päätyi harkinnassaan siihen että ”tarkoitus pyhittää keinot” jopa ennen kuin maksimi liitettiin jesuiittoihin. Vastaavasti jesuiitat kilpaillessaan protestantismin kanssa, sovittivat itseensä yhä enemmän porvarillisen yhteiskunnan henkeä, ja kolmesta pyhästä lupauksesta: köyhyys, siveys ja kuuliaisuus, säilytettiin ainoastaan kolmas ja sekin äärimmäisen heikennetyssä muodossa. Kristillisen ideaalin näkökulmasta, jesuiittojen moraali rappeutui sitä mukaan kuin he lakkasivat olemasta jesuiittoja. Kristillisen ideaalin näkökulmasta, jesuiittojen Kirkon sotureista tuli byrokraatteja, ja kuten kaikista byrokraateista, mukiinmeneviä huijareita.

² ”The End Justifies The Means” = Päämäärä / tarkoitus oikeuttaa keinot (joilla tähän päämäärään pyritään). Suomen kieleen vakiintunut sanonta ”Tarkoitus pyhittää keinot” ei ole merkityssisällöltään aivan yhtenevä Englanninkielisen vastineensa kanssa. Käytän tilanteen mukaan tekstissä sanoja tarkoitus / päämäärä / lopputulos sekä oikeuttaa / pyhittää, riippuen siitä kumpi paremmin kussakin tapauksessa sopii lauseyhteyteen.   – Suom. huom.

JESUITISMI JA UTILITARISMI

Tämä lyhytsanainen pohdinta olkoon riittävä, – kenties – osoittamaan millainen tietämättömyys ja kapeakatseisuus on välttämätöntä sille, että voidaan ottaa vakavasti vastakkainasettelu ”jesuiittojen” periaatteen ”tarkoitus pyhittää (oikeuttaa – suom. huom.) keinot”, toiseen nähtävästi korkeampaan moraaliin, jossa jokainen ”keino” kantaa omaa hintalappuaan, kuten kauppatavara kiinteine hintoineen tavaratalossa. On merkillepantavaa, että anglosaksisen poroporvarin on onnistunut tulla

närkästyneeksi ”jesuiittojen” periaatteesta ja samanaikaisesti löytää innoituksensa utilitaristisesta moraalista, joka on niin luonteenomainen brittiläiselle filosofialle. Lisäksi Benthamin-John Millin kriteeri ”suurin mahdollinen onnellisuus, suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä” ilmaisee että ne keinot ovat moraalisia, jotka johtavat yleiseen hyvinvointiin korkeampana päämääränään. Yleisimmissä filosofisissa muotoiluissaan anglosaksinen utilitarismi tällöin sattuu täydellisesti yhteen ”jesuiittojen” periaatteen kanssa, ”tarkoitus pyhittää keinot”. Empirismi, tulemme näkemään, esiintyy maailmassa ainoastaan vapauttaakseen meidät välttämättömyydestä saattaa nämä molemmat päämäärät kohtaamaan.

Herbert Spencer, jonka empirismistä Darwin teroitti mieleensä ”evoluution” idean, kuin erikoisena rokotteena, opetti että moraalisessa sfäärissä evoluutio etenee ”aistihavainnoista” (sensations – suom. huom.) ”ideoihin”. Aistihavainnot ovat yhdenmukaisia välittömän mielihyvän kriteerien kanssa, kun taas ideat sallivat tulevaisuuden kriteerien opastaa yksilöä kestävämpään ja suurempaan mielihyvään. Näin ollen moraalinen kriteeristö on tässäkin ”mielihyvä” ja ”onnellisuus”. Mutta kriteerien sisältö saavuttaa leveyttä ja syvyyttä riippuen ”evoluution” tasosta. Tätä kautta myös Herbert Spencer, oman ”evolutiivisen” utilitarisminsa metodien avulla osoitti, että periaate ”tarkoitus pyhittää keinot”, ei sulje piiriinsä mitään epämoraalista.

On lapsellista kaikesta huolimatta, odottaa tältä abstraktilta ”periaatteelta” vastausta käytännölliseen kysymykseen: mitä me voimme, ja mitä me emme voi tehdä? Lisäksi periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’, luonnollisesti nostaa esiin kysymyksen: ja mikä oikeuttaa päämäärän tai tarkoituksen? Käytännön elämässä kuten historiallisessa liikkeessäkin, päämäärä ja keinot alituisesti vaihtavat paikkojaan. Rakenteilla oleva kone on tuotannon ”päämäärä” ainoastaan siihen saakka, kunnes se saapuu tehtaaseen, jolloin siitä voikin tulla ”keino”. Demokratia on tiettyinä aikoina luokkataistelun ”päämäärä” ainoastaan muuttaakseen muotoaan myöhemmin sen ”keinoksi”. Sulkematta piiriinsä mitään epämoraalista, niin kutsuttu ”jesuiittojen” periaate epäonnistuu, kaikesta huolimatta, ratkaisemaan moraalista ongelmaa.

Spencerin ”evolutiivinen” utilitarismi jättää meidät vastaavasti puolitiehen ilman vastausta, koska seuraten Darwinia, se yrittää ratkaista konkreettisen historiallisen moraalisuuden biologisilla tarpeilla tai laumaeläimelle luonteenomaisilla ”sosiaalisilla vaistoilla”, ja tämä aikana jolloin todellinen moraalin ymmärtäminen nousee esiin ainoastaan antagonistisessa ympäristössä, eli luokkien repimässä yhteiskunnassa.

Porvarillinen evolutionismi pysähtyy voimattomana historiallisen yhteiskunnan kynnykselle, koska se ei halua tulla tietoiseksi yhteiskunnallisten muotojen kehitystä ajavasta voimasta: luokkataistelusta. Moraali on yksi ideologisista funktioista tässä taistelussa. Hallitseva luokka saattaa voimaan omat päämääränsä yhteiskunnassa ja totuttaa sen pitämään kaikkia niitä keinoja epämoraalisina, jotka vastustavat näitä päämääriä. Tämä on virallisen moraalin päätehtävä. Se noudattaa ”suurin mahdollinen onnellisuus” –ajatusta, ei enemmistölle, vaan pienelle ja jatkuvasti pienentyvälle vähemmistölle. Tämä järjestelmä ei olisi voinut kestää edes viikkoakaan pystyssä ainoastaan voimaa käyttäen. Se tarvitsee moraalista sementtiä (cement of morality – suom. huom.). Tämän sementin hämmentämisestä määräävät porvarillisten teoreetikkojen ja moralistien ammattikunta. He tuhertelevat kaikilla sateenkaaren väreillä, mutta viimekädessä he pysyvät orjuuden ja alistamisen apostoleina.

”MORAALISÄÄNNÖT VELVOITTAVAT KAIKKIA”

Kuka tahansa, joka ei välitä palata Moosekseen, Kristukseen tai Mohammediin; kenen tahansa, joka ei ole vakuuttunut eklektisistä hölynpölyistä, täytyy tunnustaa että moraali on yhteiskunnallisen kehityksen tuotetta; sen ettei siihen liity mitään muuttumaton; sen että se palvelee yhteiskunnallisia etupyyteitä; sen että nämä etupyyteet ovat keskenään ristiriidassa; sekä sen, että moraalilla, enemmän kuin millään muulla ideologian muodolla on luokkaluonne.

Mutta eikö perustavaa laatua olevia moraalisääntöjä olekaan olemassa, ihmiskunnan kehityksessä selville saatuna, välttämättömän kiinteänä perusedellytyksenä kaikkien yhteisöjen elämässä? Epäilemättä kyseisiä sääntöjä esiintyy, mutta toiminta-alaltaan ne ovat äärimmäisen rajoittuneita ja epävakaita. Normit ”velvoittavat kaikkia” (”obligatory upon all” – suom. huom.) sitä vähäisemmällä voimalla, mitä kärjistetymmäksi luokkataistelun luonne oletetaan. Luokkataistelun korkein huippu on kansalaissota, joka räjäyttää ilmaan kaikki moraaliset siteet vihamielisten luokkien väliltä.

”Normaalien” olosuhteiden vallitessa normaali ihminen noudattaa käskyä: Älä tapa! Mutta jos hän murhaa poikkeuksellisten olosuhteiden vallitessa itsepuolustukseksi, tuomari antaa anteeksi hänen tekonsa. Jos hän joutuu murhaajan uhriksi, oikeus tulee tuomitsemaan murhaajan kuolemaan. Oikeuden menettelyn välttämättömyys, itsepuolustuksen kyseessä ollessa, kumpuaa antagonistisista etupyyteistä. Niin kauan kuin on kysymys valtiosta, rauhallisina aikoina se rajoittaa itselleen yksittäistapaukset laillistettuun murhaan, jotta se sodan aikana voi muuttaa ”velvoittavan” käskyn ”älä tapa” vastakohdakseen. Kaikkein ”humaaneimmat” hallitukset, jotka rauhan aikana ”inhoavat” sotaa, julistavat sodan aikana, että heidän armeijoidensa suurin velvollisuus on tuhota suurin mahdollinen määrä ihmisiä.

Niin kutsutut ”yleisesti hyväksytyt” moraalisäännöt ovat pohjimmiltaan tarkoin varjeltua algebraa, so. luonteeltaan määrittelemättömiä. Ne enemmänkin ilmaisevat tosiasiaa, että ihminen yksityisissä menettelytavoissaan on sidottu tiettyihin yleisiin normeihin, jotka nousevat esiin hänen olemisestaan yhteiskunnan jäsenenä. Näiden normien korkein yleistys on Kantin ”kategorinen imperatiivi”. Mutta huolimatta siitä tosiasiasta, että se pitää hallussaan korkeaa asemaa filosofian Olympoksella, tämä imperatiivi ei ilmennä mitään kategorista siksi, ettei se ilmennä mitään konkreettista. Se on kuori ilman sisältöä.

Tämä kaikkia velvoittavien normien tyhjyys kohoaa siitä tosiasiasta, että kaikissa ratkaisevissa kysymyksissä ihmiset tuntevat oman yhteenkuuluvaisuutensa luokkaansa merkittävästi syvällisemmin ja suoremmin, kuin kuuluvaisuutensa jäsenenä ”yhteiskuntaan”. ”Velvoittavan” moraalisuuden normit ovat todellisuudessa luokkasidonnaisia, eli sisällöltään antagonistisia. Moraalinormi tulee sitä kategorisemmaksi, mitä vähemmän se ”velvoittaa” kaikkia. Työläisten solidaarisuus, etenkin lakkoilijoiden ja barrikaditaistelijoiden, on verrattomasti enemmän ”kategorinen”, kuin ihmisten solidaarisuus toisiaan kohtaan yleisesti ottaen.

Porvaristo, joka on verrattoman paljon edellä proletariaattia luokkatietoisuutensa täydellisyydessä ja leppymättömyydessä, on äärimmäisen kiinnostunut tyrkyttämään omaa moraalifilosofiaansa riistetyille massoille. Täsmälleen tämän tarkoituksen takia porvarillisen katekismuksen konkreettiset normit on kätketty uskonnon ja filosofian holhoamien abstraktioiden, tai sen sekamelskan alle, jota kutsutaan ”terveeksi järjeksi” (common sense – suom. huom.). Viehtymys abstrakteihin normeihin ei ole puolueeton filosofinen erehdys, vaan luokkapetoksen mekaniikan välttämätön edellytys. Tämän petoksen, jolla on tuhansien vuosien traditio takanaan, paljastaminen on proletaarisen vallankumouksellisen ensimmäinen velvollisuus.

KRIISI DEMOKRAATTISESSA MORAALISSA

Taatakseen omien etujensa voiton suurissa kysymyksissä, hallitseva luokka on pakotettu tekemään myönnytyksiä toissijaisissa kysymyksissä, luonnollisesti ainoastaan niin kauan kuin nämä myönnytykset ovat yhteen sovitettavissa sen talouden kirjanpidossa. Kapitalistisen nousun aikakaudella, erityisesti muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana ennen maailmansotaa, nämä myönnytykset, ainakin suhteessa proletariaatin ylempiin kerroksiin, olivat täydellisen vilpittömiä luonteeltaan. Tänä aikana teollisuus laajeneminen oli melkein keskeytymätöntä. Sivistyneiden valtioiden kukoistaessa, osittain myös siksi että uurastavat massat olivat lisääntyneet, demokratia näyttäytyi vakaana. Työväen organisaatiot kasvoivat. Samaan aikaan reformistiset suuntaukset syvenivät. Luokkasuhteet pehmenivät, ainakin ulkoiselta olemukseltaan. Täten tietyt perustavaa laatua olevat moraalisäännöt yhteiskuntasuhteissa vakiinnutettiin yhdessä demokratian normien ja luokkayhteistyön tottumusten kanssa. Luotiin vaikutelma jatkuvasti vapaammasta, oikeudenmukaisemmasta ja humaanimmasta yhteiskunnasta. Edistyksen kohoava linja näytti ”terveestä järjestä” ikuiselta.

Sen sijaan kuitenkin, sota päästi valloilleen tapahtumasarjan kouristuksia, kriisejä, katastrofeja, epidemioita ja raakalaisuutta. Ihmiskunnan taloudellinen elämä löysi itsensä umpikujasta. Luokkavastakohtaisuudet tulivat kärjistyneiksi ja alastomiksi. Demokratian varoventtiilit räjähtelivät yksi toisensa jälkeen. Perustavanlaatuiset moraalisäännöt näyttivät jopa hauraammilta kuin demokraattiset instituutiot ja reformistiset illuusiot. Valheellisuus, herjaus, lahjonta, korruptio, pakkovalta ja murhanhimo kasvoivat ennennäkemättömiin ulottuvuuksiin. Pökertyneen typeryksen silmissä kaikki tämä harmi näytti väliaikaiselta sodan seuraukselta. Tosiasiassa ne olivat ilmauksia imperialismin rappeutumisesta. Kapitalismin mädännäisyys merkitsi samanaikaista yhteiskunnan mädäntymistä, oikeuksineen ja moraaleineen.

Imperialistinen halpamaisuuden ”synteesi” on fasismi, suorana seurauksena porvarillisen demokratian vararikosta imperialistisen aikakauden ongelmien edessä. Demokratian jäännökset jatkoivat yhä olemassaoloaan vain rikkaissa kapitalistisissa aristokratioissa: jokaista ”demokraattia” kohden, niin Englannissa, Ranskassa, Hollannissa tai Belgiassa, on tietty määrä siirtomaaorjia; ”60 perhettä” hallitsee Yhdysvaltojen demokratiaa, jne. Lisäksi, fasismin ryntäilyt lisääntyvät nopeasti kaikissa demokratioissa. Stalinismi on puolestaan tuote imperialistisesta paineesta takapajuista ja eristettyä työläisvaltiota kohtaan, symmetrisenä täydennyksenä fasismille omassa lajissaan.

Kuten idealistiset poroporvarit – anarkistit tietysti puuhailevat ensisijassa paljastaakseen marxilaisen ”epämoraalisuuden” lehdistössään. Amerikkalaiset trustit, John L. Lewisin (C.I.O.) mukaan ovat käyttäneet, ei vähempää kuin 80,000,000 dollaria vuodessa käytännölliseen taisteluun vallankumouksellista ”demoralisaatiota” vastaan, eli vakoiluun, työläisten lahjontaan, lavastuksiin ja murhiin pimeillä kujilla. Kategorinen imperatiivi valitsee joskus mutkikkaita kiertoteitä saavuttaakseen voittonsa!

Oikeudenmukaisuuden nimissä pankaamme merkille, että kaikkein vilpittömimmät ja samalla kaikkein rajoittuneimmat pikkuporvarilliset moralistit elävät yhä tänäänkin menneisyyden idealisoiduissa muistoissa ja toivovat sen paluuta. He eivät ymmärrä sitä, että moraali on luokkataistelun funktio; sitä että demokraattinen moraali vastaa liberaalin ja edistyvän kapitalismin aikakautta; sitä että kärjistyvä luokkataistelu läpäistyään viimeisimmän vaiheensa ehdottomasti ja peruuttamattomasti tuhoaa tämän moraalin; sitä että sen tilalle tulee toisella puolen fasismin moraali ja toisella, proletaarisen vallankumouksen moraali.

”TERVE JÄRKI”³

Demokratia ja ”yleisesti hyväksytty” moraali eivät ole imperialismin ainoat uhrit. Kolmas riutuva marttyyri on ”universaali” ’terve järki’ (merkityksessä ”maalaisjärki” – suom. huom.). Tämä järjen alhaisin muoto ei ole välttämätön kaikissa olosuhteissa, mutta tiettyjen olosuhteiden vallitessa se on myös riittävä. Yleisen arkiajattelun peruspääoma koostuu perustavista, yleisistä kokemuksen synnyttämistä johtopäätöksistä: älä laita sormea tuleen, kulje suorinta tietä milloin mahdollista, älä härnää vihaista koiraa – - – ja niin edelleen. Normaalissa sosiaalisessa ympäristössä ’terve järki’ on riittävä kaupantekoon, parantamiseen, artikkelien kirjoittamiseen, ammattiliittojen johtamiseen, äänestämiseen parlamentissa, avioitumiseen ja suvunjatkamiseen. Mutta kun sama ’terve järki’ yrittää mennä sen sovellutusalueen ulkopuolelle, monimutkaisempien yleistyksien areenalle, se jää heitteille jätetyksi, kuten ennakkokäsitykset tarkalleen määritellyistä luokista ja aikakausista osoittavat. Ei sen enempää, kuin yksinkertainen kapitalistinen kriisi riittää johtamaan arkiajattelun umpikujaan; ja sellaisten katastrofien kuin vallankumouksen, vastavallankumouksen tai sodan edessä, terve järki osoittautuu täydelliseksi typerykseksi. Ymmärtääkseen tapahtumien ”normaalia” kulkua vastaan rikkovia katastrofeja, korkealaatuisempi äly on välttämätöntä, filosofisesti ilmaistuna se ilmenee toistaiseksi ainoastaan dialektisena materialismina.

Max Eastman, joka menestyksellisesti pyrkii varustamaan ”terveen järjen” puoleensavetävimmällä kirjallisella tyylillä, on muovannut taistelusta dialektiikkaa vastaan ei vähempää kuin ammatin itselleen. Eastman ottaa vakavissaan arkiajattelun konservatiiviset latteudet yhdistettynä hyvään tyyliin ”vallankumouksen tieteenä”. Tukiessaan ”terveen järjen” taantumuksellisia keikareita, hän selittää ihmiskunnalle jäljittelemättömällä itsevarmuudella, että jos Trotskia olisi ohjannut, ei marxilainen oppijärjestelmä vaan ’terve järki’, niin silloin hän ei olisi menettänyt valtaa. Sisäistä dialektiikkaa, joka vasta nyt on tullut näkyviin peräkkäisissä, määrätyissä vaiheissa, kaikissa vallankumouksissa, ei Eastmanille ole olemassa. Taantumuksen syrjäyttäessä vallankumouksen, kysymys on hänen mielestään riittämättömästä kunnioituksesta ’tervettä järkeä’ kohtaan. Eastman ei käsitä sitä, että juuri Stalin historiallisessa mielessä sortui arkiajattelun uhriksi, toisin sanoen sen riittämättömyyteen, sillä valta joka on hänen hallussaan, palvelee bolshevismille vihamielisiä päämääriä. Toisaalta marxilainen oppijärjestelmä, sallii meidän ajallaan riistäytyä irti thermidorisesta byrokratiasta ja jatkaa kansainvälisen sosialismin päämäärien palvelemista.

Kaikkia tieteitä, ja tässä mielessä myös ”vallankumouksen tiedettä” kontrolloi kokemus. Koska Eastman hyvin tuntee kuinka vallankumouksellista voimaa ylläpidetään, maailman vastavallankumouksen olosuhteissa, silloin hän myös tietää – voimme toivoa – kuinka valtaan päästään. Olisi erittäin toivottavaa, että hän lopultakin paljastaisi salaisuutensa. Parasta olisikin, jos se tehtäisiin ohjelmaluonnoksen muotoon vallankumoukselliselle puolueelle, otsikolla: Kuinka valta hankitaan ja pidetään. Me pelkäämme kuitenkin, että juuri ’terve järki’ on tässä se, joka kehottaa Eastmania pidättäytymään tämän kaltaisesta riskiyrityksestä.

Marxilainen oppi, jota Eastman, voih!, ei ole koskaan ymmärtänyt, salli meidän nähdä edeltä käsin väistämättömyyden Neuvosto-thermidoriin tietyissä historiallisissa olosuhteissa, sen kaikkine rikosten vyyhteineen. Tämä samainen oppijärjestelmä kauan sitten ennakoi porvarillisen demokratian ja sen moraalin romahduksen väistämättömyyden. Kuitenkin arkiajattelun oppimestarit ovat tulleet fasismin ja stalinismin yllättämiksi. ’Terve järki’ operoi muuttumattomilla merkityksillä, maailmassa jossa vain muutos on pysyvää. Dialektiikka, päinvastoin, tarkastelee kaikkia ilmiöitä, instituutioita ja normeja niiden nousussa, kehityksessä ja rappiossa.

Moraalin dialektinen tarkastelu luokkataistelulle alisteisena ja tilapäisenä tuotteena näyttää arkiajattelun kannalta ”epämoraalisuudelta”. Mutta ei ole olemassa mitään latteampaa, väljähtyneempää, itsetyytyväisempää ja kyynisempää kuin ’terveen järjen’ moraalisäännöt.

³ ”Common sense” – Tässä yhteydessä voisi käyttää myös käsitettä ”maalaisjärki”, johon sisältyy myös paljon alkukielisen sananparin merkityssisällöstä, mutta tyylillisesti katson sen sijaan paremmaksi käyttää tässä moraalifilosofisessa asiayhteydessä ”tervettä järkeä” tai ”arkiajattelua”, yhteiskunnallisesti ”normaalin” kollektiivisen ajattelutavan mukaisesti. Kohdat, joissa alkutekstissä ei ole käytetty lainausmerkkejä, olen merkinnyt sanat erotukseksi heittomerkein, ’tervettä järkeä’. – Suom. huom.

MORALISTIT JA GPU

Moskovan oikeudenkäynnit tarjosivat tilaisuuden ristiretkelle bolshevikkista ”epämoraalisuutta” vastaan. Kuitenkaan tämä ristiretki ei käynnistynyt kerralla. Tosiasia on se, että enemmistöltään moralistit, suoraan tai epäsuorasti, olivat Kremlin ystäviä. He yrittivät pitkään peittää hämmästyksensä ja jopa teeskennellä ettei mitään epätavallista ollut tapahtunut.

Mutta Moskovan oikeudenkäynnit eivät olleet millään lailla sattumaa. Orjamainen kuuliaisuus, tekopyhyys, virallinen valheellisuuden kultti, lahjonta sekä muut korruption muodot olivat jo mahtailevasti puhjenneet kukkaan Moskovassa vuosien 1924–25 kuluessa. Tulevia oikeudellisia lavastuksia on valmisteltu avoimesti koko maailman silmien edessä. Ei ole puutetta varoittavista merkeistä. ”Ystävät” eivät kuitenkaan toivo huomaavansa mitään. Eikä ihme: enemmistöstä näistä herrasmiehistä, jotka olivat aikanaan leppymättömän vihamielisiä Lokakuun vallankumousta kohtaan, tuli Neuvostoliiton ystäviä vain sitä mukaan kuin se thermidorisesti rappeutui – lännen pikkuporvarilliset demokraatit tunnistivat idän pikkuporvarillisessa byrokratiassa sukulaissielunsa.

Uskovatko nämä ihmiset todella Moskovan syytöksiin? Vain kaikkein hidasjärkisimmin. Toiset eivät halunneet pelästyttää itseään tarkistamalla asiaa. Onko järkevää rikkoa ystävyyttään imarteleviin, mukaviin ja usein hyvin maksaviin Neuvosto-suurlähetystöihin? Lisäksi, he eivät unohtaneet, että epähieno totuus voisi loukata Neuvostoliiton arvovaltaa. Nämä ihmiset peittelivät rikoksia käytännöllisillä seikoilla, eli avoimesti todeten, sovelluksena periaatteesta ”tarkoitus pyhittää keinot”.

Kuninkaan neuvonantaja, Pritt, jonka onnistui aikaa vievästi tähyillen stalinistisen järjestyksen kudelman alle saada selville, että kaikki on siinä kohdallaan, otti häpeämättömästi aloitteen itselleen. (…who succeeded with timeliness in peering under the chiton of the Stalinist Themis and there discovered everything in order… suom. huom.) Romain Rolland, jonka moraalinen arvovalta on korkeasti arvostettu Neuvosto-kustantamojen kirjanpitäjien keskuudessa, aloittivat nämä kiirehtien julkaisemaan yhtä hänen manifesteistään, jossa melankolinen lyriikka yhdistyy seniiliin kyynisyyteen. Ranskan Ihmisoikeuksien Liitto, (The French League of the Rights of Man – suom. huom.) joka pauhasi ”Leninin ja Trotskin epämoraalisuudesta” vuonna 1917, kun he rikkoivat sotilaallisen liiton Ranskan kanssa, kiirehti peittelemään Stalinin rikoksia vuonna 1936 ranskalais-neuvostoliittolaisen liittosopimuksen vuoksi. Isänmaallinen päämäärä, kuten tunnettua, pyhittää (justified – oikeuttaa – suom. huom.) kaikki keinot. Valtio ja Uusi Tasavalta sulkivat silmänsä Yagodan häikäilemättömältä riistolta, koska heidän ”ystävyytensä” Neuvostoliittoon takasi heidän oman auktoriteettinsa. Vain muutama vuosi sitten nämä herrasmiehet eivät lainkaan julistaneet, että stalinismi ja trotskilaisuus ovat yhtä ja samaa. He olivat avoimesti Stalinin, hänen realisminsa, oikeutensa ja hänen Yagodansa tukena. He pitivät kiinni tästä tilanteesta niin pitkään kuin voivat.

Tuhatshevskin teloituksen hetkeen asti, Yakir ja kumppanit, sekä demokraattisten maiden suurporvaristo, seurasivat vallankumouksellisten teloituksia Neuvostoliitossa, eikä ilman mielihyvää, vaikkakin peitellyn nirsoillen. Tässä mielessä Valtio ja Uusi Tasavalta, puhumattakaan Durantysta, Louis Fischeristä ja heidän kaltaisistaan prostituoiduista kynäilijöistä (prostitutes of the pen –suom. huom.), vastasivat täysin ”demokraattisen” imperialismin etupyyteisiin. Kenraalien teloitukset hälyttivät porvariston, pakottaen heidät ymmärtämään stalinistisen koneiston pitkälle edenneen rapautumisen helpottavan Hitlerin, Mussolinin ja Mikadon työtä. New York Times alkoi varovasti mutta itsepintaisesti oikaisemaan omaa Durantyaan. Paris Le Temps avasi palstojaan jossain määrin luodakseen valoa Neuvostoliiton todelliseen tilanteeseen. Pikkuporvarillisille moralisteille ja nuoleskelijoille ne eivät olleet koskaan mitään muuta kuin nöyristeleviä kaikuja kapitalistiluokkaa kohtaan. Lisäksi, sen jälkeen kun John Deweyn johtama Kansainvälinen Tutkimuskomissio (International Comission of Inquiry – suom. huom.) julkaisi päätöksensä, alkoi kaikille vähääkään ajattelevalle ihmisille tulla selväksi, että jatkossa G.P.U:n avoin puolustaminen merkitsi poliittisen ja moraalisen kuoleman vaaraa. Vasta tämän tapahtuman johdosta, ”ystävät” päättivät palauttaa ikuiset moraaliset totuudet jumalan valtakuntaan, so., laskeutuivat kaivamaan taisteluhautoja toiseen linjaan.

Pelästyneet stalinistit ja puoli-stalinistit eivät pidä hallussaan viimeistä sijaa moralistien joukossa. Elettyään useita vuosia mukavasti avoliitossa Thermidorisen klikin kanssa, Eugene Lyons piti itseään melkein bolshevikkina. Vetäydyttyään pois Kremlistä – syystä, joka on meille tässä yhdentekevä – hän kohosi, tietysti, välittömästi idealismin pilviin. Liston Oak, joka vasta äskettäin nautti suurta luottamusta Kominternin taholta, jopa siinä määrin että hänelle uskottiin propagandatyö Englannissa tasavaltalaisen Espanjan puolesta, ei estänyt häntä – luonnollisestikaan – jätettyään toimensa, niin ikään luopumasta myös marxilaisuuden aakkosista. Ulkomailla asuva Walter Krivitsky, pantuaan välinsä poikki G.P.U:n kanssa, välittömästi liittyi porvarilliseen demokratiaan. Epäilemättä tämä on myös erittäin iäkkään Charles Rappoportin muodonmuutoksen taustalla. Heitettyään stalinismin yli laidan, kyseinen ihmislaji – ja heitä on paljon – ei kykene etsimään korvaavia abstrakteja moraalisia perusteita pettymykseensä ja kokemaansa ihanteidensa alennustilaan. Kysy heiltä: ”Miksi olet siirtynyt Kominternin tai G.P.U:n riveistä porvariston leiriin?” Heillä on vastaus valmiina: ”Trotskilaisuus ei ole sen parempi kuin stalinismi.”

POLIITTISTEN SHAKKINAPPULOIDEN ASETELMA

”Trotskilaisuus on vallankumouksellista romantismia; Stalinismi – käytännöllistä politiikkaa.”  Tästä latteasta vastakkainasettelusta, jolla keskinkertainen poroporvari vielä eilispäivään asti oikeutti ystävyytensä vallankumouksen vastaiseen Thermidoriin, ei ole tänään jäljellä enää edes jälkiä. Trotskilaisuutta ja stalinismia ei enää tavallisesti aseteta toistensa vastapainoksi, vaan ne samaistetaan. Ne samaistetaan kuitenkin ainoastaan muodossaan, eikä olemuksessaan. Perääntyen ”kategorisen imperatiivin” meridiaanille, demokraatit itse asiassa jatkavat G.P.U:n puolustamista ainoastaan suuremmalla naamioinnilla ja petollisuudella. Hän joka herjaa uhria, auttaa teloittajaa. Tässä tapauksessa, kuten muissakin, moraalisuus palvelee politiikkaa.

Demokraattiset poroporvarit ja stalinistiset byrokraatit ovat, jos eivät kaksosia, niin kuitenkin hengenheimolaisia. Joka tapauksessa he kuuluvat poliittisesti samaan leiriin. Nykyinen Ranskan hallinnollinen järjestelmä – ja jos mukaan luetaan tasavaltalaisen Espanjan anarkistit – perustuu stalinistien, sosialidemokraattien ja liberaalien yhteistoiminnalle. Jos brittiläinen Riippumaton Työväenpuolue (Independent Labor Party – suom. huom.) näyttäytyy mukiloidulta, johtuu se niistä lukuisista vuosista, joiden aikana se ei ole vetäytynyt Kominternin syleilystä. Ranskan Sosialistinen Puolue (French Sosialist Party) erotti riveistään trotskilaiset juuri silloin kun se valmistautui sulautumaan yhteen stalinistien kanssa. Jos yhteenliittyminen ei materialisoitunut, niin se ei johtunut periaatteellisista eroavaisuuksista – mitä niistä on jäljellä? – vaan ainoastaan pelosta menettää paikkansa sosialidemokraattisille kiipijöille. Palattuaan Espanjasta, Norman Thomas julisti että ”objektiivisesti” trotskilaiset auttavat Francoa, ja tämän subjektiivisen mielettömyyden perusteella hän teki ”objektiivisen” palveluksen G.P.U:n teloittajille. Tämä oikeamielinen mies erotti amerikkalaiset ”trotskilaiset” puolueestaan täsmälleen samoin kuin G.P.U. ampui heidän aateveljiään Neuvostoliitossa ja Espanjassa. Useissa demokraattisissa maissa, stalinistit ”epämoraalisuudestaan” huolimatta ovat tunkeutuneet hallinnolliseen koneistoon, eikä ilman menestystä. Monissa ammattiliitoissa he elävät mukavasti yhdessä muiden byrokraattien kanssa, jotka ovat lähtöisin toisista suuntauksista ja värivivahteista. Totta, stalinistit ovat äärimmäisen kevytmielisiä suhtautumisessaan rikosoikeuteen ja tästä syystä säikyttävät pois heidän ”demokraattiset” ystävänsä rauhallisina aikoina; mutta poikkeuksellisissa olosuhteissa, kuten Espanjan esimerkki osoittaa, heistä tulee paljon varmemmin pikkuporvariston johtajia proletariaattia vastaan.

Toinen ja Amsterdamin Internationaali luonnollisestikaan eivät ottaneet itselleen vastuuta lavastuksista; tämän työn he jättivät Kominternille. He itse pysyivät hiljaa. Yksityisesti he selittivät että ”moraaliselta” näkökannalta he olivat Stalinia vastaan, mutta poliittisesta näkökulmasta, hänen puolellaan. Ainoastaan kun Kansanrintama Ranskassa oli rikkoutunut korjaamattomasti ja pakotti sosialisteja ajattelemaan huomista, löysi Leon Blum mustepullonsa pohjalta välttämättömät sanamuodot moraaliselle kammolleen.

Jos Otto Bauer tuomitsi lievästi Vyshinskyn oikeuden, sen tarkoituksena oli ainoastaan tukea Stalinin politiikkaa suuremmalla ”tasapuolisuudella”. Sosialismin kohtalo, Bauerin äskettäisen julistuksen mukaan, on sidoksissa Neuvostoliiton kohtaloon. ”Ja Neuvostoliiton kohtalo”, jatkaa hän, ”on stalinismin kohtalo, niin kauan kuin (!) Neuvostoliiton sisäinen kehitys itsessään ei pääse eroon kehityksen Stalinistisesta vaiheesta.” Kaikki minkä Bauer on sisällyttänyt tähän ainutlaatuiseen lauseeseensa, kaiken itävaltalaisesta marxilaisuudesta (Austro-Marxism – suom. huom.), on sen koko valheellisuus ja sosialidemokratian mädännäisyys! ”Niin kauan kuin” stalinistinen byrokratia on riittävän voimakas murhaamaan ”sisäisen kehityksen” edistykselliset edustajat, vasta silloin Bauer pitää yhtä Stalinin kanssa. Kun vallankumoukselliset voimat, Bauerista huolimatta kaatavat Stalinin, silloin Bauer jalomielisesti tunnustaa ”sisäisen kehityksen” – ei enempää kuin kymmenen vuoden viiveellä.

Vanhojen internationaalien takana, Lontoon Toimistossa (London Bureau), sentristien jälkiä seuraillen, yhdistyy siinä itsessään iloisesti lastentarhan ominaispiirteet, henkisesti rajoittuneiden nuorukaisten oppilaitos ja invalidikoti. Toimiston sihteeri, Fenner Brockway, aloitti julistuksella, että Moskovan oikeudenkäyntien tutkiminen voi ”vahingoittaa Neuvostoliittoa” ja ehdotti sen sijaan tutkimusta… Trotskin poliittisesta toiminnasta, ”riippumattoman”, viidestä Trotskin leppymättömästä vihollisesta koostuvan komission kautta. Brandler ja Lovestone tunsivat julkisesti solidaarisuutta Yagodaa kohtaan; he peräytyivät ainoastaan Yeshovista. Jacob Waicher, ilmeisen vääristä tekosyistä huolimatta, kieltäytyi antamasta Stalinille epäsuotuisaa todistusta John Deweyn johtaman Kansainvälisen Tutkimuskomission edessä. Näiden ihmisten mätä moraali on ainoastaan heidän mädän politiikkansa tuotetta.

Mutta ehkäpä kaikkein surkuteltavinta roolia ovat esittäneet anarkistit. Jos stalinismi ja trotskilaisuus ovat yhtä ja samaa, kuten he vakuuttavat joka lauseessaan, niin miksi Espanjan anarkistit avustavat stalinisteja kostamaan trotskilaisille ja samaan aikaan vallankumouksellisille anarkisteille? Avoimempi anarkistinen teoreetikko vastaa: tämä on maksua aseistuksesta. Toisin sanoen: tarkoitus pyhittää keinot. Mutta mikä on heidän loppunsa? Anarkismi? Sosialismi? Ei, pikemminkin juuri sen saman porvarillisen demokratian pelastaminen, joka valmisteli fasismin menestyksen.  Perustavat tarkoitukset ovat sopusoinnussa perustavien keinojen kanssa.

Tässä on maailman poliittisen pelilaudan nappuloiden todellinen asetelma!

STALINISMI – VANHAN YHTEISKUNNAN TUOTE

Venäjä otti suurimman harppauksen historiassa, harppauksen, jossa maan kaikkein edistyksellisimmät voimat löysivät ilmauksensa. Nykyisessä taantumuksessa ja sen pyyhkäisyssä, joka on verrannollinen vallankumouksen pyyhkäisyyn, takapajuisuus on ottamassa kostonsa. Stalinismi ruumiillistaa tämän taantumuksen. Vanhan Venäjän historian barbarismi uusista yhteiskunnallisista lähtökohdista näyttää vieläkin vastenmielisemmältä, koska se on pakotettu piilottamaan itsensä tekopyhyyteen, joka on historiassa ennennäkemätöntä.

Lännen liberaalit ja sosialidemokraatit, jotka Venäjän Vallankumous pakotti epäilyksiin omista mädäntyneistä ideoistaan, on nyt kokenut raikkaan rohkeuden tulvan. Neuvostobyrokratian moraalinen kuolio näyttäytyy heille liberalismin rehabilitoimiselta. Stereotyyppiset vihkoset on vedetty päivänvaloon: ”jokainen diktatuuri sisältää oman rappionsa siemenet”; ”vain demokratia takaa persoonallisuuden kehityksen”; jne. Demokratian ja diktatuurin vastakkain asettamisessa, mukaan lukien kyseinen sosialismin tuomitsemistapaus porvarillisen vallan eduksi, hölmistyttää teoreettisesta näkökulmasta sen oppimattomuus ja häikäilemättömyys. Stalinistinen saasta ja historiallinen todellisuus asetetaan vastakkain demokratian ylihistoriallisen abstraktion kanssa. Mutta demokratialla on myös historiansa, josta ei suinkaan puutu saastaa. Tarkoituksena luonnehtia Neuvostobyrokratiaa olemme lainanneet nimet ”thermidor” ja ”bonapartismi” porvarillisen demokratian historiasta koska – tulkoon tämä tiettäväksi hidasjärkisille ja ahdasmielisille liberaaleille teoreetikoille – demokratia ei suinkaan ilmestynyt maailmaan demokraattista tietä pitkin. Ainoastaan sivistymätön mielenlaatu voi tyydyttää itsensä jauhamalla teemaa, että bonapartismi oli jakobinismin ”luonnollinen jälkeläinen”, historiallinen rangaistus demokratian loukkaamisesta, jne. Ilman feudalismin rangaistusta jakobiineille, porvarillinen demokratia olisi ollut täydellinen mahdottomuus.  Jakobinismin, thermidorin ja bonapartismin historiallisten vaiheiden asettaminen vastakkain idealisoituun abstraktioon ”demokratiasta”, on yhtä häijyä kuin asettaa vastakkainen synnytystuskat elävään lapsukaiseen.

Stalinismi osaltaan ei ole ”diktatuurin” abstraktio, vaan suunnaton byrokraattinen vastareaktio proletaarista diktatuuria vastaan, syrjäisessä ja eristyneessä maassa. Lokakuun vallankumous lakkautti etuoikeudet, julisti sodan sosiaaliselle eriarvoisuudelle, korvasi byrokratian raatajien itsehallinnolla, lopetti salaisen diplomatian ja tavoitteli kiihkeästi muutosta kaikkien sosiaalisten suhteiden tekemiseksi täydellisen läpinäkyviksi. Stalinismi perusti uudelleen kaikkein iljettävimmät etuoikeuksien muodot, kyllästi epätasa-arvoisuuden luonteeltaan provokatiivisilla keinoilla, kahlitsi joukkojen omatoimisuuden poliisin rajoittamattoman vallan alaiseksi, muutti hallinnon Kremlin monopoliksi ja uudelleen herätti vallan fetisismin muodoissa, joista absoluuttinen monarkia ei uskaltanut unelmoidakaan.

Yhteiskunnallinen taantumus on kaikissa muodoissaan pakotettu naamioimaan omat todelliset päämääränsä. Mitä terävämpi on siirtyminen vallankumouksesta taantumukseen; mitä riippuvaisempi taantumus on vallankumouksen perinteistä, so. mitä suurempi on sen pelko joukkoja kohtaan – sitä enemmän se on pakotettu turvautumaan valheellisuuteen ja lavastuksiin kamppailussaan vallankumouksen edustajia vastaan. Stalinistiset lavastukset eivät ole bolshevikkisen ”epämoraalisuuden” ilmainen hedelmä; ei, kuten kaikki tärkeät tapahtumat historiassa, ne ovat konkreettisen yhteiskunnallisen kamppailun tuote, ja kaikkein petollisinta ja ankarinta kaikesta tästä: uuden aristokratian taistelua joukkoja vastaan, joukkoja jotka nostivat sen valtaan.

Totisesti rajatonta älyllistä ja moraalista hidasjärkisyyttä tarvitaan samaistamaan stalinismin taantumuksellinen poliisimoraali bolshevikkien vallankumoukselliseen moraaliin. Leninin puolue on jo kauan sitten lakannut olemasta – se pirstoutui sisäisten vaikeuksien ja maailman imperialismin puristuksessa. Sen paikalle nousi stalinistinen byrokratia, imperialismin leviämisen mekanismi. Byrokratia asetti luokkayhteistyön maailmanlaajuisen luokkataistelun tilalle ja sosiaalipatriotismin internationalismin tilalle. Tarkoituksenaan sovittaa hallitseva puolue taantumuksen palvelukseen, byrokratia ”uudisti” kokoonpanoaan teloittamalla vallankumoukselliset ja rekrytoimalla tilalle pyrkyrikiipijöitä.

Jokainen taantumus synnyttää, ravitsee ja vahvistaa niitä menneen historian elementtejä joita vastaan vallankumous hyökkäsi, mutta joita sen ei onnistunut hävittää. Stalinismin metodit tulevat korkeimpaan jännittyneisyyteensä, kulminoituvat samaan aikaan kaikkien noiden epätotuuden, julmuuden ja periaatteettomuuden menetelmien absurdisuus, joille perustuvat hallinnan mekaniikka jokaisessa luokkayhteiskunnassa, mukaan lukien demokratia. Stalinismi on yksi valtion historian kaikkien hirviömäisyyksien hyytymä, sen kaikkein pahantahtoisin karikatyyri ja vastenmielisin irvikuva. Kun vanhan yhteiskunnan edustajat puritaanisesti asettavat vastatusten sterilisoidun demokraattisen abstraktion stalinismin kuolion kanssa, voimme täydellä oikeutuksella ehdottaa heille, mitä tulee koko vanhaan yhteiskuntaan, että he rakastuttaisivat itsensä Neuvosto-thermidorin vääristyneeseen peilikuvaan. Totta, G.P.U. on jo aikaa sitten ohittanut kaikki muut hallintojärjestelmät rikostensa alastomuudessa. Mutta tämä kumpuaa Venäjää ravistelevista, laajuudeltaan valtavista maailman imperialismin demoralisoivien tapahtumien vaikutuksenalaisuudesta.

Liberaalien ja radikaalien keskuudessa ei suinkaan ole kovin vähälukuinen joukko yksilöitä jotka ovat sisäistäneet tapahtumien materialistisen tulkinnan metodit ja jotka pitävät itseään marxilaisina. Tämä ei kuitenkaan siitä huolimatta ole esteenä heille, pysyä edelleen porvarillisina journalisteina, professoreina tai poliitikkoina. Bolshevikki on käsittämätön, – tietysti – ilman materialistista metodia, myös moraalisella tasolla. Mutta tämä metodi ei yksinomaan palvele häntä tapahtumien tulkinnassa, vaan pikemminkin proletariaatin vallankumouksellisen puolueen luomisessa.  On mahdotonta täyttää tätä tehtävää ilman täydellistä riippumattomuutta porvaristosta ja heidän moraalistaan. Nyt porvarillinen yleinen mielipide hallitsee virallista työväenliikettä, aina William Greenin Yhdysvalloista, Leon Blumin ja Maurice Thorezin Ranskaan, kuin Garcia Oliverin Espanjaankin. Tässä tosiasiassa nykyisen aikakauden taantumuksellinen luonne saavuttaa terävimmän ilmaisunsa.

Vallankumouksellinen marxilainen ei voi aloittaa historiallista tehtäväänsä olematta katkaisematta moraalisesti siteitään porvarilliseen yleiseen mielipiteeseen ja sen edustajiin proletariaatin keskuudessa. Tätä varten, aivan erilaisen kaliiberin moraalista rohkeutta tarvitaan kuin se, että joku avaa suunsa kokouksessa ja huutaa ”Alas Hitler!” Alas Franco! Se on täsmälleen tämä päättäväinen, loppuun asti harkittu, periksi antamaton bolshevikkinen pesäero konservatiivisesta moraalifilosofiasta, ei ainoastaan suurporvariston, vaan myös pikkuporvariston, ja joka kuolettavasti terrorisoi demokraattisia fraasinsanailijoita, luokkahuoneprofeettoja ja eteisaulojen (lobbying heroes – suom. huom.) sankareita. Tästä on erotettava heidän valituksensa koskien bolshevikkien ”epämoraalisuutta”.

Heidän porvarillisen moraalin samaistaminen ”moraalin yleensä” kanssa, voidaan parhaiten – kenties – osoittaa oikeaksi pikkuporvariston vasemmistosiivestä, tarkalleen juuri sentristisistä puolueista, kuten niin kutsutusta Lontoon Toimistosta. Koska tämä organisaatio ”tunnustaa” ohjelman proletaarisesta vallankumouksesta, meidän erimielisyytemme ensisilmäyksellä näyttää toissijaiselta. Tosiasiassa heidän ”tunnustuksensa” on arvotonta, koska se ei sido heitä yhtään mihinkään. He ”tunnustavat” proletaarisen vallankumouksen aivan kuten Kantilaiset tunnustavat kategorisen imperatiivin, eli pyhä periaate, muttei sovellettavissa jokapäiväisessä elämässä. Käytännöllisen politiikan tasolla he yhtyvät vallankumouksen pahimpien vihollisten (reformistit ja stalinistit) kanssa taisteluun meitä vastaan. Kaikki heidän ajattelunsa on kaksinaamaisuuden ja valheellisuuden läpitunkemaa. Jos sentristit, huomioon ottaen yleisen säännön, eivät nostata itseään mahtavaan rikokseen, se johtuu pelkästään siitä, että he tulevat ikuisesti pysymään politiikan sivukujilla: he ovat, totta puhuen, mitättömiä historian taskuvarkaita. Juuri tästä syystä he katsovat olevansa kutsuttuja elvyttämään työväenliikettä uudella moraalilla.

Äärimmäisellä vasemmalla laidalla tätä ”vasemmistolaista” veljeskuntaa seisoo pieni ja poliittisesti täydellisen merkityksetön ryhmäkunta saksalaisia emigrantteja, jotka julkaisevat lehteä Neuer Weg (The New Road – Uusi Tie) – Suunnatkaamme huomiomme alemmas ja kuunnelkaamme näitä ”vallankumouksellisia” bolshevikkien epämoraalisuudesta syyttelijöitä. Kaksimielisellä äänensävyllä valheellisesti ylistäen, Neuer Weg julistaa, että bolshevikit ovat erottuneet muista puolueista heidän kammossaan tekopyhyyttä kohtaan – he avoimesti julistavat, sitä mitä muut hiljaa soveltavat käytännössä, se on periaate: ”tarkoitus oikeuttaa keinot”. Mutta Neuer Weg’n tuomion mukaan, kyseinen ”porvarillinen” sääntö on yhteen sovittamaton ”terveen sosialistisen liikkeen” kanssa. ”Valehteleminen ja pahemmat keinot eivät ole sallittuja keinoja taistelussa, kuten Lenin yhä (as Lenin still considered – suom. huom.) harkitsi.” Sana ”yhä” selvästi ilmaisee sen, että Leninin ei onnistunut voittaa harhakuvitelmiaan, ainoastaan koska hänen epäonnistui elää Uuden Tien löytymiseen saakka.

Sanamuodossa ”valehteleminen ja pahemmat…”, ”pahemmat” ilmeisesti merkitsevät väkivaltaa, murhaa, jne. sillä yhtäläisissä olosuhteissa väkivalta on pahempaa kuin valehteleminen; kuten myös murha – kaikkein äärimmäisin väkivallan muoto. Meidän on täten siis tultava johtopäätökseen että, valehtelu, väkivalta ja murha ovat yhteen sovittamattomissa ”terveeseen sosialistiseen liikkeeseen”. Mikä, kaikesta huolimatta, on meidän suhteemme vallankumoukseen? Kansalaissota on kaikkein ankarin kaikista sodan muodoista. Se on mahdottomuus, eikä ainoastaan ilman väkivaltaa kolmansia osapuolia kohtaan, vaan senaikainen (sota)tekniikka huomioiden, myöskin mahdottomuus olla murhaamatta vanhoja miehiä ja naisia, sekä lapsia. Täytyykö eräille muistuttaa Espanjasta? Ainoa mahdollinen Tasavaltalaisen Espanjan ”ystävien” vastaus kuulostaa tältä: kansalaissota on parempi kuin fasistinen orjuus. Mutta tämä täydellisesti oikea vastaus ennemminkin merkitsee sitä, että tarkoitus (demokratia tai sosialismi) oikeuttaa, tiettyjen olosuhteiden vallitessa, sellaiset keinot kuin väkivalta ja murhaaminen. Puhumattakaan valheista! Ilman valehtelua sotaa on mahdotonta kuvitellakaan, aivan kuten toimivaa konetta ilman öljyä. Turvatakseen Cortesin (helmikuun 1. 1938) kokouksen fasistien pommeilta, Barcelonan hallinto useaan otteeseen tarkoituksellisesti petti journalisteja ja omaa väestöään.  Olisiko muulla tavalla voitu toimiakaan? Kuka ikinä hyväksyykään päämäärän: Voiton Francosta, hänen on hyväksyttävä keinot siihen: kansalaissodan kaikkine herättämineen kauhuineen ja rikoksineen.

Kaikesta huolimatta, onko valehtelu ja väkivalta ”sellaisinaan” määrätty kelvottomuudeksi? Tietenkin, juuri niin tekee luokkayhteiskunta, joka nämä myös synnyttää. Yhteiskunta ilman sosiaalisia ristiriitoja tulee olemaan luonnollisesti yhteiskunta ilman valheita ja väkivaltaa. Kuitenkaan ei ole keinoja rakentaa siltaa tähän yhteiskuntaan säästyen vallankumouksellisilta, eli, väkivaltaisilta keinoilta. Vallankumous itsessään on luokkayhteiskunnan tuote ja välttämättömyys synnyttää sen luonteenpiirteet. ”Ikuisten totuuksien” näkökulmasta vallankumous on tietysti epämoraalinen. Mutta tämä tarkoittaa pikemminkin sitä, että idealistinen filosofia on vastavallankumouksellista, että se on riistäjien palveluksessa.

”Kansalaissota” saattaa filosofi tietämättömyyttään vastata, ”on kuitenkin surullinen poikkeus. Mutta rauhallisina aikoina terveen sosialistisen liikkeen pitäisi selvitä ilman väkivaltaa ja valehtelua.” Kyseinen vastaus ei kuitenkaan edusta mitään muuta kuin surkeaa veruketta. Ei ole olemassa vedenpitävää rajalinjaa ”rauhallisen” luokkataistelun ja vallankumouksen välillä. Jokaiseen lakkoon ruumiillistuu laajentumattomassa muodossaan kaikki kansalaissodan elementit. Kumpikin puoli yrittää kovasti tehdä vaikutusta vastapuoleensa esittäen liioitellen määrätietoisuuttaan kamppailuun, sekä materiaalisia voimavarojaan. Lehdistönsä, asiamiestensä ja vakoilijoidensa kautta kapitalistit työskentelevät säikyttääkseen ja demoralisoidakseen lakkolaiset. Heidän puoleltaan työläisten lakkovahdit, missä suostuttelusta ei ole hyötyä, pakotetaan turvautumalla voimaan. Niinpä ”valehtelu ja pahempaa” ovat luokkataistelun erottamaton osa, jopa sen kaikkein perustavanlaatuisessa muodossa.

VALLANKUMOUS JA PANTTIVANKI-INSTITUUTIO

Stalin pidätytti ja ammutti vastustajiensa lapsia, sen jälkeen kun itse nämä vastustajat oli väärien syytösten perusteella teloitettu. Perheenjäseniin kohdistuvan panttivanki-instituution avulla Stalin pakotti ne neuvostodiplomaatit palaamaan ulkomailta, jotka antoivat itselleen luvan ilmaista epäilyksensä Yagodan ja Yezhovin horjumattomuudesta. Uuden Tien moralistit katsovat välttämättömäksi ja ajankohtaiseksi muistuttaa meitä tässä kohdin siitä tosiasiasta, että ”myös” Trotski vuonna 1919 otti käyttöön lain koskien pankkivankeja. Mutta tässä kohdin käy välttämättömäksi lainata kirjaimellisesti: ”Viattomien läheisten internointi Stalinin toimesta on iljettävää barbarismia. Mutta se säilyy yhtä lailla barbarismina myös silloin kun sen saneli Trotski (1919).” Tässä on idealistinen moralisti kaikessa kauneudessaan! Hänen kriteerinsä ovat yhtä valheelliset kuin porvarillisen demokratian normit – molemmissa tapauksissa oletetaan yhdenvertaisuutta siellä, missä siitä todellisuudessa ole jälkeäkään.

Me emme tule tässä kivenkovaan väittämään siitä faktasta, että dekreetti vuodelta 1919 johti tuskin yhteenkään sellaisen komentajan läheisen teloitukseen, joiden petollisuus ei ainoastaan johtanut lukemattomien ihmishenkien menetykseen, vaan uhkasi suoranaisesti vallankumousta itseään välittömällä tuholla. Kysymys lopputuloksesta ei liity tähän. Jos vallankumous olisi alusta alkaen osoittanut vähemmän ylenpalttista jaloutta, satojatuhansia henkiä olisi säästetty. Niin tai näin, minä kannan täyden vastuullisuuteni vuoden 1919 dekreetistä. Oli välttämätöntä arvioida kamppailua sortajia vastaan. Vain taistelun historiallisessa sisällössä lepää dekreetin oikeutus, kuten myös yleensä koko kansalaissodan oikeutuskin, jota voidaan kutsua, eikä ilman perusteita, ”iljettäväksi barbarismiksi”.

Jätämme jollekin Emil Ludvigille tai hänen kaltaisilleen muotokuvan piirtämisen Abraham Lincolnista ruusuisine pikku siipineen. Lincolnin merkitys perustuu siihen, ettei hän epäröinyt kaikkein ankarimpien keinojen edessä, silloin kun kävi selväksi niiden välttämättömyys suuren historiallisen päämäärän saavuttamiseksi, nuoren kansakunnan kehittymisen muodossa. Kysymys ei koske sitä, kumpi sotivista leireistä aiheutti tai kärsi itse suurimmat uhrit. Historialla on erilaiset mittatikut pohjois-valtiolaisten julmuudelle ja etelä-valtiolaisten julmuudelle kansalaissodassa. Orjanomistaja joka viekkaudella ja väkivallalla kahlitsee orjan ketjuihin, ja orja joka viekkaudella ja väkivallalla katkoo kahleensa – ei anneta halveksivien (moraalisten) eunukkien kertoa meille, että he ovat tasavertaisia moraalin oikeusistuimen edessä! (before Court of Morality! – suom.huom.)

Sen jälkeen kun Pariisin Kommuuni oli hukutettu vereen ja koko maailman taantumukselliset roistot olivat ryvettäneet sen lipun herjoilla ja panetteluilla, ei ollut vähäinen se demokraattisten kirjanoppineiden joukko, joka mukauttaen itsensä taantumukseen, esitti syytöksiä Kommunardeja kohtaan Pariisin arkkipiispan johtamien 64 panttivangin ampumisesta. Marx ei hetkeäkään epäröinyt puolustaessaan tätä Kommuunin veristä tekoa. Ensimmäisen Internationaalin Pääneuvoston julkaisemassa kiertokirjeessä, joka kiehui kuin purkautuva laava, Marx ensimmäiseksi muistuttaa meitä porvariston omaksumasta panttivanki-instituutiosta, taistelussaan sekä siirtomaiden kansoja, että omia raatavia työläisjoukkojaan kohtaan ja tämän jälkeen esittää systemaattisesti vangeiksi jääneiden Kommuunin jäsenten teloitukset, hullunkiihkoisten taantumuksellisten toimesta, jatkaen: ”…niin, Kommuunilla ei puolestaan ollut muuta keinoa suojata näiden vankien henkeä kuin ottaa preussilaisten tapaan panttivankeja. Mutta näiden panttivankien elämä oli jo moneen kertaan menetetty, koska versaillesilaiset jatkuvasti ampuivat vankejaan. Miten voitiin heitä enää kauemmin säästää sen verilöylyn jälkeen, jolla MacMahonin pretoriaanit juhlivat Pariisiin tuloaan. Pitikö porvaristohallituksen hillitöntä raakuutta vastaan suunnatun viimeisenkin vastatoimenpiteen – vankien ottamisen – jäädä vain pelkäksi leikinteoksi?”⁴

Niinpä Marx puolusti panttivankien teloituksia siitäkin huolimatta että hänen selkänsä takana Pääneuvostossa ei suinkaan istunut vähäinen joukko Fenner Brockawayta, Norman Thomas’eja ja muita Otto Bauereita.  Mutta niin tuore oli kansainvälisen proletariaatin suuttumus Versaillesin juulmuutta kohtaan, että taantumukselliset moralistiset poropeukalot katsoivat aiheelliseksi pitäytyä hiljaisina, heidän kannaltaan parempia aikoja odotellen, jotka – valitettavasti – eivät olleet hitaita saapumisissaan. Heti taantumuksen voiton varmistuttua, pikkuporvarilliset moralistit yhdessä ammattiyhdistysbyrokraattien ja anarkististen sanaseppojen kanssa, tuhosivat Ensimmäisen Internationaalin.

Kun Lokakuun Vallankumous puolusti itseään 5000 mailin pituisella rintamalla, yhdistyneitä imperialistisia voimia vastaan, koko maailman työläiset seurasivat kamppailun kehittymistä kiihkeää sympatiaa tuntien ja jolloin heidän keskuudessaan oli äärimmäisen riskialtista nimittää panttivanki-järjestelmää ”iljettäväksi barbarismina”. Neuvosto-valtion täydellinen rappeutuminen ja taantumuksen voitto useissa maissa, oli välttämätöntä ennen kuin moralistit ryömivät ulos koloistaan – auttamaan Stalinia. Jos on totta, että valmisteluilla uuden aristokratian etuoikeuksien turvaamiseksi on sama moraalinen arvo kuin vapauttavan taistelun vallankumouksellisilla toimenpiteillä, niin silloin Stalinin teot ovat täydellisen oikeutettuja, jos – jos proletaarinen vallankumous ei ole täydellisesti tuhoon tuomittu.

Etsien esimerkkejä epämoraalisuudesta Venäjän kansalaissodan tapahtumista, Herrat Moralistit huomaavat olevansa samanaikaisesti pakotettuja sulkemaan silmänsä siltä tosiasialta, että Espanjan vallankumous synnytti myös panttivanki-instituution, ainakin vielä siinä vaiheessaan, kun se vielä oli aito suurten joukkojen vallankumous. Se teki tämän viekkaudella, toisin sanoen, ilman valehtelua ja petosta. Kynäilijöiden uskaltautumattomuus hyökätä espanjalaisia työläisiä ja heidän ”iljettävää barbarismiaan” vastaan, johtuu ainoastaan siitä että Pyreneiden niemimaan maaperä on vielä liian kuuma heille. Heille on merkittävästi mukavampaa palata vuoteen 1919. Tämä kun on historiaa, jonka vanhat miehet ovat jo unohtaneet, eikä nuoremmat ole vielä oppineet. Samoista syistä kirjanoppineiden fariseusten tietyt vivahteet palaavat samalla itsepäisyydellä Kronstadtiin ja Makhnoon – tässä ilmenee avoin poistoputki moraaliselle likaliemelle.

⁴ Kyseinen sitaatti on peräisin teoksesta: K. Marx & F. Engels – Valitut teokset – kahdessa osassa (1955), osa I, sivu 476, Marxin kirjasta ’Kansalaissota Ranskassa’.

KAFFERIMORAALI⁵

On mahdotonta olla yhtymättä moralisteihin siinä, että historia valitsee usein tuskaisat polut. Mutta minkä tyyppisiä johtopäätöksiä käytännöllisen toiminnan tarpeisiin on tästä vedetty? Leo Tolstoi suositteli, että jättäisimme huomioimatta yhteiskunnalliset virtaukset ja täydellistäisimme itsemme. Mahadma Gandhi neuvoi meitä juomaan vuohen maitoa. Valitettavasti Neuer Weg’in ”vallankumoukselliset” moralistit eivät ole ajelehtineet kovinkaan kauas näistä ohjenuorista. ”Meidän tulee vapauttaa itsemme” – he saarnaavat – ”niiden kafferimoraalista, joille vai se mitä vihollinen tekee on väärin.” Erinomainen neuvo! ”Meidän tulisi vapauttaa itsemme” Tolstoin suosituksesta ”lisäksi myös lihan synneistä.” Kuitenkaan, tilastot eivät tue menestymisen mahdollisuuksia tässä hänen suosituksessaan. Sentristiset mannekiinimme ovat onnistuneet kohottamaan itsensä yli-luokkaiseen moraaliin luokkayhteiskunnassa. Melkein 2000 vuotta on kulunut siitä kun ensimmäisen kerran julistettiin: ”Rakasta vihollisiasi”, ”Käännä myös toinen poskesi…” Kuitenkaan edes Pyhä roomalainen Isäkään ei ole vielä tähän mennessä kyennyt ”Vapauttamaan itseään” vihastaan vihollisiaan kohtaan. Toden totta, Saatana, ihmiskunnan vihollinen on todella voimakas!

Erilaisen kriteeristön soveltaminen riistäjien ja riistettyjen teoille, edellyttää näiden mannekiinien mukaan juuri pysymistä ”kafferimoraalin” yläpuolella. Ensinnäkin moinen ylenkatseellinen suhtautuminen kaffereihin on vaikeasti katsottavissa asianmukaiseksi, kun se on lähtöisin ”sosialistien” kynästä. Onko kaffereiden moraali todellakin niin huonoa? Seuraavassa se mitä Ensyclopedia Britannica sanoo aiheesta:

”Sosiaalisissa ja poliittisissa suhteissaan he ilmaisevat suurta tahdikkuutta ja älykkyyttä; he ovat huomiota herättävän rohkeita, sotaisia ja vieraanvaraisia, ollen vilpittömiä ja rehellisiä aina kontaktiin valkoihoisten kanssa, jolloin heistä tuli epäluuloisia, kostonhimoisia ja ryhtyivät varastelemaan, omaksuen samalla ohessa useimmat eurooppalaiset paheet.” On mahdotonta olla tulematta siihen johtopäätökseen että valkoiset lähetystyöntekijät, ikuisen moraalin saarnaajat, osallistuivat kaffereiden turmelemiseen.

Jos kertoisimme raatavalle kafferille, kuinka meidän maanosamme työläiset ovat nousseet vastarintaan ja yllättäneet riistäjänsä, hän olisi tästä erittäin tyytyväinen. Toisaalta hän tuntisi suurta mielipahaa kuullessaan sortajien onnistuneen pettämään sorrettuja. Kafferi, jota ei ole vielä demoralisoitu luihin ja ytimiin asti lähetyssaarnaajien toimesta, ei koskaan sovella samoja abstraktisia moraalinormeja sortajiin ja sorrettuihin. Sen sijaan hän helposti ymmärtää selvityksen siitä, kuinka näiden abstraktien moraalinormien tarkoitus on estää sorrettuja nousemasta sortajiaan vastaan.

Mikä valaiseva yhteensattuma: panetellakseen Bolshevikkeja, Neuer Weg’in saarnamiehet ovat pakotettuja samalla panettelemaan myös kaffereita; Lisäksi molemmissa tapauksissa panettelu seuraa virallisen porvarillisen valheen linjalla: vallankumousta vastaan ja värillisiä rotuja vastaan. Ei, me pidämme kaffereita parempina, ennen kaikenkarvaisia saarnamiehiä, niin hengellisiä kuin maallisiakin!

Ei ole kuitenkaan missään tapauksessa myöskään välttämättömästi yliarvioitava Neuer Weg’in moralistien ja muiden umpikujaan joutuneiden (and other cul-de-sacs. – suom.huom.) omatuntoa. Näiden ihmisten tarkoitukset eivät ole niin pahoja. Mutta huolimatta tarkoituksistaan he palvelevat taantumuksen mekaniikan vipuvarsina. Vastaavina aikakausina kuten nykyisinkin, silloin kun pikkuporvarilliset puolueet takertumalla liberaaliin porvaristoon tai sen varjoon (”Kansanrintama” – politiikka), halvauttavat työväenliikkeen ja kiveävät tietä fasismille (Espanja, Ranska…), Bolshevikit eli vallankumoukselliset marxilaiset tulevat erityisen vastenmielisiksi hahmoiksi porvarillisen yleisen mielipiteen silmissä. Perustavanlaatuinen poliittinen paine aikanamme suuntautuu oikealta vasemmalle. Viimekädessä taantumuksen koko paino lasketaan häviävän pienen vallankumouksellisen vähemmistön harteille. Tätä vähemmistöä on kutsuttu Neljänneksi Internationaaliksi. Voila l’enneini! Täällä on vihollinen!

Taantumuksen mekaniikassa stalinismi toimii monissa johtavissa rooleissa. Kaikki porvarillisen yhteiskunnan ryhmittymät, mukaan lukien anarkistit, hyödyntävät sen apua taistelussaan proletaarista vallankumousta vastaan. Samaan aikaan pikkuporvarilliset demokraatit koettavat – ainakin 50% kohoavalla määrällään – nostattaa vastenmielisyyttä sen Moskovan-liittolaisen tekemiä rikoksia kohtaan, sälyttämällä ne lannistumattoman vallankumouksellisen vähemmistön niskoille. Tässä on nykyisin niin muodikkaan sanaparren sisältö:

”Trotskilaisuus ja stalinismi ovat yksi ja sama asia.” Bolshevikkien ja kaffereiden vastustajat siis täten auttavat taantumusta panettelemalla vallankumouksellista puoluetta.

⁵ Morals of Kaffirs. Kafferi on alun perin eurooppalaisten, valkoihoisten kolonialistien mustaihoisista käyttämä halventava nimitys. Myöhemmin käsitteen merkitys laajeni käsittämään myös muut ei-valkoihoiset. Koska termi kuuluu tässä yhteydessä aikalaispolemiikkiin ”neekerikysymyksestä”, en katsonut asiakseni käydä etsimään korvaavaa sanaa. -Suom.Huom.

LENININ ”EPÄMORAALISUUS”

Venäjän ”Sosiaalivallankumoukselliset” olivat aina mitä moraalisimpia yksilöitä: pohjimmiltaan he muodostuivatkin yksin moraalin pohjalta. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä vallankumouksen aikana pettämästä venäläisiä talonpoikia. Kerenskyn Pariisin elimessä – tämän erittäin eettisen sosialistin, joka toimi edelläkävijänä Stalinin valheellisten syytösten tehtailussa Bolshevikkeja vastaan – eräs toinen vanha ”Sosialisti vallankumouksellinen” Zenzinov kirjoittaa:

”Lenin, kuten tunnettua, on opettanut että toivottujen päämäärien saavuttamisen puolesta, kommunistit voivat ja joskus heidän täytyy ’turvautua kaikenlaisiin keinoihin, taktisiin toimiin ja verukkeisiin (subterfuge – suom.huom.).’…” (New Russia – Uusi Venäjä, Helmikuun 17. 1938. s.3) Tästä he vetävät ritualistisen johtopäätöksen: Stalinismi on Leninismin luonnollinen jälkeläinen.

Valitettavasti, eettinen syyllistäjämme ei ole kykeneväinen edes lainaamaan rehellisesti. Lenin sanoi: ”On välttämätöntä olla kykenevä – turvautumaan kaikenlaisiin keinoihin, taktisiin toimiin ja laittomiin metodeihin, välttelyihin ja verukkeisiin, tarkoituksena päästä sisään ammattiliittoihin, pysyä niissä ja viedä siten kommunistista työtä eteenpäin kaikin keinoin.” Välttämättömyys välttelyihin ja taktisiin toimiin, Leninin selvityksen mukaan, on pakon sanelemaa sen tosiasian johdosta, että reformistinen byrokratia pettämällä työläiset pääomalle, asettaa syötin vallankumouksellisille ja vainoten heitä, ollen valmis saattamaan porvarillisen poliisiin heidän kimppuunsa. ”Taktiikka ja verukkeet” ovat tässä tapauksessa vain toimivia itsesuojelumenetelmiä petollista reformistista byrokratiaa vastaan.

Juuri tämän kyseisen Zenzinovin puolue teki aikoinaan laitonta työtä tsarismia vastaan, ja myöhemmin – bolshevismia vastaan. Molemmissa tapauksissa se turvautui viekkauteen, välttelyyn, väärennettyihin passeihin ja muihin ”verukkeiden” muotoihin. Kaikkia näitä keinoja ei suinkaan pidetty vain eettisinä, vaan myöskin sankarillisina, sillä ne vastasivat pikkuporvariston poliittisia tavoitteita. Mutta tilanne muuttui välittömästi, kun proletaariset vallankumoukselliset olivat pakotettuja turvautumaan salaliittomaisiin keinoihin pikkuporvarillista demokratiaa vastaan. Avain näiden miesten moraaliin on, kuten huomaamme, sen luokkaluonteessa!

”Epämoraalinen” Lenin antoi avoimesti lehdistössä neuvoja, koskien sotilaallista viekkautta, toiminnassa petollisia johtajia vastaan. Moralisti Zenzinov tahallisesti typisti lainausta sen molemmista päistä, johtaakseen lukijaansa harhaan: eettisten syytösten esittäjä on osoittautunut mitättömäksi huijariksi, kuten tavallista. Ei mitään sen kaltaista kuin Leninin hartaana toistama: on erittäin vaikeaa löytää vilpittömiä vastustajia!

Työläinen joka ei salaa ”totuutta” kapitalisteilta koskien lakkolaisten suunnitelmia, on vain ja ainoastaan petturi, ansaiten halveksinnan ja eristämisen. Sotilasta joka paljastaa ”totuuden” viholliselle, rangaistaan vakoojana. Kerensky yritti laittaa bolshevikkien syyksi ”totuuden” paljastamisen Ludendorffin esikunnalle. Näyttää siltä ettei edes ”pyhä totuus” ole päämäärä sinänsä. Paljon pakottavampi kriteeristö, kuten analyysimme osoittaa, pitäen sisällään luokka luonteen, määrää tämänkin ylitsi.

Eikö elämän ja kuoleman kamppailu ajatuksellisesti ole mahdoton ilman aseistettua proletariaattia, jota Hitlerin poliisi ei kykene pettämään? Vai onko kenties Neuvosto-Bolshevikkeilla ”epämoraalinen” asenne, kun he pettävät G.P.U:ta? Jokainen hurskas porvari ylistää poliisin nokkeluutta, jonka onnistuu viekkaudella pidättää vaarallinen gangsteri. Onko sotilaallinen viekkaus todellakaan luvallista silloin kun kysymys on imperialismin gangsterien kukistamisesta?

Norman Thomas puhuu ”tuo outo kommunistinen epämoraalisuus, jossa millään muulla ei ole väliä kuin puolueella ja sen voimalla” (Sosialist Call, Maaliskuun 12, 1938, s.5). Lisäksi, Thomas niputtaa samaan läjään nykyisen Kominternin, joka on Kremlin byrokraattien salaliitto työväenluokkaa vastaan, yhdessä Bolshevikki puolueen kanssa, joka edustaa edistyneimpien työläisten salaliittoa porvaristoa vastaan. Tämä läpikotaisin epärehellistä rinnastamista on jo edellä riittävästi valotettu. Stalinismi pikemminkin verhoaa itsensä puolue-kultin taakse; tosiasiallisesti se tuhoaa ja polkee puolueen likaan. On kuitenkin totta, että Bolshevikille puolue on kaikki kaikessa. Luokkahuonesosialisti Thomas on yllättynyt, eikä hyväksy vastaavaa suhdetta vallankumouksellisen ja vallankumouksen välillä, koska hän itse on vain porvari varustettuna sosialistisella ”aatteella”. Thomasin ja hänen kaltaistensa silmissä puolue on vain toissijainen instrumentti vaaliliittoihin ja muihin vastaaviin tarkoituksiin, ei muuhun. Hänen henkilökohtainen elämänsä, intressinsä, sidoksensa ja moraalinen perustansa ilmenee puolueen ulkopuolella. Vihamielisellä hämmästyksellä hän katsoo alaspäin bolshevikkeja, joille puolue on ase yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudelleenrakentamiseen, pitäen sisällään myös sen moraalin. Vallankumoukselliselle marxilaiselle ei voi ristiriitaa henkilökohtaisen moraalin ja puolueen intressien välillä, koska puolueeseen ruumiillistuu hänen tietoisuutensa kaikkein korkeimmista tehtävistä ja ihmiskunnan päämääristä. On naivia kuvitella että Thomasilla olisi korkeampi ymmärrys moraalista kuin marxilaisilla. Hänellä on ennemminkin vain tavanomainen peruskäsitys puolueesta.

”Kaikki mikä on noussut, on arvollinen tuhoutumaan,” sanoo dialektikko Goethe. Bolshevikkipuolueen tuhoutuminen – näytös maailman taantumuksessa – ei kuitenkaan vähennä sen maailmanlaajuista merkitystä. Vallankumouksellisen valtansa aikakautena, eli silloin kun se todella esiintyi työväenluokan esitaistelijana, se oli historian rehellisin puolue. Missä tahansa se kykeni, se – tietenkin – petti luokkavihollista; toisaalta se kertoi työläisille totuuden, koko totuuden, siihen mitään lisäämättä (…it told the toilers the truth, the whole truth, and nothing but the truth. – suom.huom.). Vain tästä syystä sen onnistui voittaa heidän luottamuksensa sellaisella tasolla, jollaista ei mikään puolue aikaisemmin koko maailmassa ollut hankkinut.

Hallitsevan luokan asiamiehet kutsuvat tämän puolueen organisaattoreita ”epämoraalisiksi”.

Tietoisen työväestön silmissä tämä syytös pitää sisällään tietyn mairittelevan kohteliaisuuden. Se merkitsee: Lenin kieltäytyi tunnustamasta moraalinormistoa, jonka orjanomistajat olivat määritelleet orjilleen, eikä koskaan tarkastellut orjanomistajia sinänsä; hän kutsui työväenluokkaa laajentamaan luokkataistelun myös moraalin tasolle asti. Kuka epäröi vihollisen määrittelemien sääntöjen edessä, ei koskaan kykene hävittämään itse vihollista!

Leninin ”epämoraalisuus”, eli hänen yli-luokkaisen moraalin hylkäämisensä, ei estänyt häntä pysymästä uskollisena yhdelle ja samalle aatteelle läpi koko elämänsä; omistaen koko olemassaolonsa sorrettujen asialle; osoittaen korkeinta omatuntoa ajatusten tasolla ja suurinta pelottomuutta toiminnan tasolla, ylläpitäen tahraantumatonta asennetta ilman ylemmyyttä ”tavalliseen” työläiseen, turvattomaan naiseen tai lapseen. Eikö näytäkin siltä, että tämä ”epämoraalisuus” tässä tapauksessa onkin pseudonyymi korkeammalle inhimilliselle moraalille?

VALAISEVA EPISODI

Tässä on asianmukaista selostaa tapahtumasta, joka vaatimattomista mittasuhteistaan suolimatta, ei suinkaan huonosti valaise eroavaisuuksia heidän ja meidän moraaliemme välillä. Vuonna 1935 kirjeenvaihdossa belgialaisten ystävieni kanssa, kehittelin ajatusta siitä, että nuoren vallankumouksellisen puolueen yritykset perustaa ammattiyhdistyksiä omin avuin on rinnastettavissa itsemurhaan. On välttämätöntä löytää työläiset sieltä missä he ovat. Mutta tarkoittaako tämä samalla opportunistisen apparaatin ylläpitämisen laskujen maksamista? ”Tietysti”, minä vastasin, ”horjuttaakseen reformisteja on välttämätöntä väliaikaisesti maksaa heille osuusmaksu.” Mutta reformistit eivät tule sallimaan horjuttamistaan. ”Totta”, vastasin, ”horjuttaminen vaatii salaisia menetelmiä. Reformistit ovat porvariston poliittinen poliisi työväenluokan sisällä. Meidän on toimittava ilman heidän lupaansa ja heidän asiaan puuttumistaan vastaan.” Satunnaisessa ratsiassa Toveri D:n kotiin, liittyen – mikäli en vain erehdy – aseiden hankkimiseen espanjalaisille työläisille, Belgian poliisi takavarikoi kirjeeni. Muutamien päivien kuluessa se julkaistiin. Vandervelden, De Manin ja Spaakin lehdistö ei säästellyt mitään valaistessaan tilannetta minun ”machiavellismiani” ja ”jesuiittamaisuuttani” vastaan. Ja keitäpä olivat nämä syytösten esittäjät? Vandervelde, monivuotinen Toisen Internationaalin puheenjohtaja, josta jo aikaa sitten oli tullut belgialaisen pääoman luotettu palvelija. De Man, joka sarjassa raskaslukuisia teoksiaan jalosti sosialismia idealistisella moraalilla, tehden lähestymisyrityksiä uskonnon suuntaan ja tarttui ensimmäiseen sopivaan tilaisuuteen pettää työläiset, tullakseen tavalliseksi porvarilliseksi ministeriksi. Jopa näitäkin ihanampi on Spaakin tapaus. Puolitoista vuotta sitten tämä herrasmies kuului vasemmisto-sosialistiseen oppositioon ja tuli luokseni Ranskaan tarkoituksenaan tiedustella neuvoja keinoista kamppailla Vandervelden byrokratiaa vastaan. Esitin samoja ajatuksia kuin ne, joihin myöhemmin perustui kirjeeni. Mutta alle vuoden sisällä käynnistään, Spaak hylkäsi okaat ruusujen sijasta. Pettäen toverinsa oppositiossa, hänestä tuli yksi kaikkein kyynisimmistä belgialaisen pääoman ministereistä. Ammattiliitoissa ja omassa puolueessaan nämä herrasmiehet tukahduttivat kaikki kriittiset äänet, turmellen ja lahjoen systemaattisesti edistyksellisimpiä työläisiä ja yhtä systemaattisesti erottaen uppiniskaisimmat. He eroavat G.P.U:sta vain sen tosiasian takia, etteivät he ole vielä turvautuneet verenvuodatukseen – kuten hyvät patriootit, he säästävät työläisten verta seuraavaa imperialistista sotaa varten. Ilmiselvästi – täytyy omata kaikkein helvetillisimmät inhottavuudet, moraalinen epämuodostuma, olla ”kafferi” tai bolshevikki, neuvoakseen vallankumouksellisia työläisiä huomioimaan salaiset menetelmät taistelussa näitä herrasmiehiä vastaan!

Belgian lainsäädännön näkökulmasta minun kirjeeni ei sisältänyt mitään rikollista. ”demokraattisen” poliisin velvollisuus oli palauttaa kirje lähettäjälleen anteeksipyynnöllä varustettuna. Sosialistisen puolueen velvollisuus oli protestoida ratsiaa vastaan, jonka oli sanellut kenraali Francon intressit. Mutta herrat sosialistit eivät vähääkään ujostelleet hyödyntää säädyttömästi poliisin palveluksia, koska he tällöin eivät olisi päässeet nauttimaan onnellisen sattuman suomasta mahdollisuudesta esitellä moraalista ylemmyyttään bolshevikkien epämoraalisuudesta.

Kaikki on symbolista tässä episodissa. Belgian sosiaali-demokraatit kaatoivat päälleni ämpäreittäin närkästystään juuri silloin kun heidän norjalaiset hengenheimolaisensa pitivät minua ja vaimoani lukkojen takana, estääkseen meitä puolustautumasta G.P.U:n syytöksiä vastaan. Norjan hallitus tiesi vallan hyvin sen, että Moskovan syytökset olivat väärennettyjä, koska sosiaali-demokraattien puolivirallinen lehti oli myöntänyt tämän avoimesti ensimmäisten päivien aikana. Mutta Moskova kosketti norjalaisia laivanomistajia ja kalakauppiaita lompakollaan – ja herrat Sosiaali-Demokraatit menivät välittömästi nelikontin. Puolueen johtaja, Martin Tramnel, vaikkei ollutkaan ainut auktoriteetti moraalin sfääreissä, mutta on kuitenkin avoimen oikeamielinen: hän ei juo, hän ei polta, ei suo itselleen lihanhimoja ja talvisin hän kylpee avannossa. Tämä ei estänyt häntä G.P.U:n määräämän pidätyksemme jälkeen, erityisesti kutsumasta G.P.U:n norjalaista agenttia, – eräs Jacob Fries – porvaria ilman kunniaa ja tietoisuutta, herjaamaan minua. Mutta tämä riittäköön…

Näiden herrasmiesten moraali koostuu tavanomaisista säännöistä ja puheenvuoroista, joiden tarkoitus on peittää heidän intressinsä, mielihalunsa ja pelkonsa. Enemmistö heistä on valmis mihin tahansa halpamaisuuteen – vakaumuksen hylkäämiseen, petokseen, selkään puukotukseen – kunnian- tai voitonhimon nimissä. Pyhässä henkilökohtaisten intressien sfäärissään päämäärä pyhittää heille kaikki keinot. Mutta juuri näin on siksi, että he edellyttävät erikoista moraalikoodistoa, kestävää mutta samalla joustavaa, aivan kuin hyvää sukkanauhaliiviä. He inhoavat kaikkia niitä, jotka paljastavat heidän ammattisalaisuutensa joukoille. ”Rauhallisina” aikoina heidän vihansa on ilmennyt panetteluna – Billingsgate tyylillä tai ”filosofisena” kielenä. Terävien sosiaalisten konfliktien aikoina, kuten Espanjassa, nämä moralistit käsi kädessä G.P.U:n kanssa murhaavat vallankumouksellisia. Oikeuttaakseen tekonsa, he toistavat: ”Trotskilaisuus ja Stalinismi ovat yksi ja sama asia.”

KEINOJEN JA PÄÄMÄÄRIEN DIALEKTINEN RIIPPUVUUSSUHDE

Keinot voi oikeuttaa vain päämäärä, johon pyritään. Mutta päämäärä vuorostaan edellyttää oikeutusta. Marxilaisesta näkökulmasta, joka ilmaisee työväenluokan historialliset intressit, päämäärä on oikeutettu sikäli, kun se johtaa ihmisen suurempaan voimaan luonnon hallitsemiseksi ja toisen ihmisen hallinnan toista ihmistä kohtaan lakkauttamiseen.

”Onko meidän ymmärrettävä tämä niin, että saavuttaaksemme tämän päämäärän, on kaikki sallittua?”, vaatii poroporvari sarkastisesti, osoittaen samalla ettei ole ymmärtänyt mitään. Se on sallittua, me vastaamme, mikä todella johtaa ihmiskunnan vapautumiseen. Koska tämä vapautuminen voidaan saavuttaa vain vallankumouksen kautta, on työväenluokan moraalinen vapauttaminen välttämättä sisältyvä vallankumoukselliseen luonteeseen. Se toimii leppymättömästi, ei ainoastaan uskonnollisia dogmeja, vaan myös kaikenlaisia idealistisia fetissejä vastaan, jotka ovat hallitsevan luokan filosofisia santarmeja. Se johtaa päättelyn säännöt yhteiskunnallisen kehityksen laeista, ensisijaisesti luokkataistelusta, joka on kaikkien lakien laki.

”Mutta silti”, jatkaa moralisti kivenkovaan, ”tarkoittaako tämä että, luokkataistelussa kapitalisteja vastaan kaikki keinot ovat sallittuja: valehtelu, lavastus, petos, murha jne.?” Sallittuja ja pakottavia ovat ne ja vain ne keinot, vastaamme me, jotka yhdistävät vallankumouksellista työväenliikettä, täyttää heidän sydämensä peräänantamattomalla vihamielisyydellä sortoa kohtaan, opettaa heidät halveksimaan virallista moraalia ja sen demokraattisia äänitorvia, täyttää heidät tietoisuudella heidän historiallisesta tehtävästään ja kohottaen heidän rohkeuttaan ja uhrautuvaisuuttaan kamppailussa. Juuri tästä johtuu, etteivät kaikki keinot ole sallittuja. Kun sanomme että tarkoitus oikeuttaa keinot, niin meille johtopäätöksestä seuraa se, että suuri vallankumouksellinen päämäärä sulkee pois ne alhaiset keinot, jotka asettavat työväenluokan yhden osan toista osaa vastaan, tai yritykset tehdä joukoista onnellisia ilman heidän osallisuuttaan; tai madaltaa joukkojen luottamusta itseensä ja organisaatioihinsa, korvaamalla se ”johtajien” palvonnalla. Ensisijaisesti ja leppymättömästi, vallankumouksellinen moraali hylkää nöyristelyn suhteissaan porvaristoon ja ylimielisen suhtautumisen suhteissaan työtätekeviin, eli juuri ne piirteet, joihin pikkuporvarilliset pedantit ja moralistit ovat läpikotaisin vaipuneet.

Nämä kriteerit eivät tietenkään anna valmista vastausta kysymykseen siitä, mikä on sallittua ja mikä ei sitä ole, jokaisessa erillistapauksessa. Ei voi olla olemassa kyseisenlaisia automaattisia vastauksia. Ongelmat vallankumouksellisessa moraalissa ovat kietoutuneet yhteen vallankumouksellisen strategian ja taktiikan ongelmien kanssa. Liikkeen elävä kokemus yhdessä teorian kehittämisen kanssa antaa vastaukset näihin kysymyksiin.

Dialektinen materialismi ei tunne keinojen ja päämäärien välistä dualismia. Päämäärä riippuu luonnollisesti historiallisesta liikkeestä. Orgaanisesti keinot ovat alisteisia päämäärälle. Välittömästä päämäärästä tulee keino etäisemmälle päämäärälle. Laulussaan Franz von Sickingen, Ferdinand Lasalle laittaa seuraavat sanat erään sankarin suuhun:

…”Älä näytä päämäärää

Vaan osoita myös polku. Niin läheisesti yhteen punoutunut.

Ovat polut ja päämäärät toinen toisensa kanssa

Alati muuttuen, ja uusi polku suoraa päätä,

Jo toisen päämäärän asettaa.”⁶

Lasallen rivit eivät ole aivan täydelliset. Pahempaa on kuitenkin se tosiasia, että Lasallen käytännön politiikka jakautui yllä ilmaistua sääntöä noudattaen – riittää kun muistaa sen että hän meni niinkin pitkälle kuin salaiseen sopimukseen Bismarkin kanssa! Mutta keinojen ja päämäärien välillä vallitseva keskinäinen riippuvuussuhde on ilmaistu täysin oikein yllä lainatuissa säkeissä. Vehnä on ensin kylvettävä, ennen kuin voi korjata vehnän tähkän.

Onko yksilöterrori, esimerkkinä, sallittua vai luvatonta ”puhtaan moraalin” näkökulmasta? Tässä abstraktissa muodossaan koko kysymystä meille ei ole edes olemassa. Konservatiivinen sveitsiläinen porvari lausuu vieläkin virallisia ylistyksiä terroristi Wilhelm Tellille. Meidän sympatiamme on täysin irlantilaisen, venäläisen, puolalaisen tai hindulaisen terroristin puolella, heidän taistelussaan kansallista ja poliittista sortoa vastaan. Salamurhattu Kirov, julma satraappi, ei herätä meissä minkään laista sympatiaa. Meidän suhtautumisemme murhaajaan pysyy neutraalina, vain sen johdosta ettemme tunne niitä motiiveja, jotka ohjasivat häntä. Kuitenkaan ei subjektiivisilla motiiveilla, vaan objektiivisella tarkoituksenmukaisuudella on meille ratkaisevaa merkitystä. Onko annetut keinot todellakin kykeneviä saavuttamaan päämäärän? Yksilöterroriin viitaten, sekä teoria

että käytäntö todistavat ettei näin ole asian laita. Terroristeille sanomme: on mahdotonta korvata joukot; vain osana joukkoliikettä voit löytää tarkoituksenmukaisen ilmauksen sankarillisuudellesi.

Tästä huolimatta, kansalaissodan olosuhteissa, yksittäisen sortajan murhaaminen lakkaa olemasta yksilöterroristinen teko. Jos sanoisimme että, vallankumoukselliset räjäyttivät kenraali Francon esikuntineen ilmaan, se tuskin tulisi herättämään moraalista pahennusta edes demokraattisten moraalisten eunukkien taholta. Kansalaissodan olosuhteissa vastaava teko olisi poliittisesti täysin tarkoituksenmukainen. Niinpä, jopa kaikkein terävimmänkin kysymyksen kohdalla – ihmisen murhatessa toisen ihmisen – moraaliset absoluutit osoittautuvat hyödyttömiksi. Moraaliset arvioinnit yhdessä poliittisten kanssa, riippuvat kamppailun sisäisistä tarpeista.

Työläisten vapautus voi tulla vain työläisten itsensä kautta. Siksi ei ole, – juuri tästä samasta syystä – suurempaa rikosta kuin pettää joukot, naamioida tappiot voitoiksi, ystävät vihollisiksi, lahjoa työväenjohtajia, rakennella legendoja ja järjestää näytösoikeudenkäyntejä, sanalla sanoen, tehdä juuri sitä mitä stalinistit tekevät. Nämä keinot voivat palvella vain yhtä tarkoitusta: pidentää klikin herruutta, klikin jonka historia on jo tuominnut. He eivät voi palvella joukkojen vapauttamisessa. Tästä syystä Neljäs Internationaali johtaa elämän ja kuoleman taistelua stalinismia vastaan.

Joukot tietenkään eivät ole virheettömiä. Joukkojen idealisoiminen on meille vierasta. Me olemme nähneet heidät erilaisissa olosuhteissa, sen eri asteilla ja lisäksi vielä kaikkein suurimmissa poliittisissa shokkitiloissa. Me olemme tarkkailleet heidän vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Heidän vahvuutensa – määrätietoisuutensa, uhrautuvaisuutensa, sankaruutensa – on aina saanut selvimmän ilmauksensa vallankumouksellisten purkausten aikoina. Noina aikoina bolshevikit johtivat joukkoja. Myöhemmin erilainen historian luku nousi uhkaavana, kun sorrettujen heikkous tuli esille: epäyhtenäisyys, kulttuurillinen rajoittuneisuus ja maailmankatsomuksellinen kapea-alaisuus. Joukot väsyivät jännitykseen, tulivat pettyneiksi, menettivät uskon itseensä – ja puhdistivat tien uudelle aristokratialle. Tänä aikana bolshevikit (”trotskilaiset”) löysivät itsensä eristettyinä kansanjoukoista. Yleisesti ottaen me kuljimme kahden suuren historiallisen syklin: 1897-1905, nousuvesien vuodet: 1907-1913, laskuvesien vuodet; 1917-1923, historiassa ennen kokemattoman purkauksen ajanjakso; lopuksi taantumuksen uusi vaihe, joka ei ole vielä tänäänkään päättynyt. Näissä suunnattomissa tapahtumissa ”trotskilaiset” oppivat historian rytmin, eli luokkataistelun dialektiikan. He oppivat myös, – siltä näyttää – tiettyyn rajaan asti menestyksellisesti, kuinka alistaa omat yksilölliset suunnitelmat ja ohjelmat tähän objektiiviseen rytmiin. He oppivat olemaan vajoamatta epätoivoon siitä tosiasiasta, että historian lait eivät riipu heidän yksilöllisistä mauistaan, eivätkä ole alisteisia heidän omille moraalisille kriteereilleen. He oppivat alistamaan omat yksilölliset mielihalunsa historian lainalaisuuksien edessä. He oppivat olemaan säikähtämättä edes kaikkein vahvimman vihollisen edessä, silloin kun näiden valta on ristiriidassa historiallisen kehityksen tarpeiden kanssa. He tietävät kuinka uida virtaa vastaan syvästi vakuuttuneina siitä, että uusi historian nousuvesi tulee kannattelemaan heitä kohti rantaa. Kaikki eivät tule pääsemään rannalle, monet tulevat hukkumaan, mutta osallisuus tässä liikkeessä avoimin silmin ja lujalla tahdolla – vain nämä voivat antaa korkeimman moraalisen tyydytyksen ajattelevalle olennolle!

P.S. -Kirjoitin nämä rivit niinä päivinä kun poikani kamppaili kuoleman kanssa, minun siitä tietämättä. Omistan tämän pienen työni hänen muistolleen, joka – niin toivon – olisi saanut hänen tunnustuksensa. Leon Sedoff oli todellinen vallankumouksellinen ja halveksi hurskastelijoita. – L.T.

⁶ Vapaa suomennos säkeistä:

”Show not the goal

But show also the path. So closely interwoven

Are path and goal that each with other

Ever changes, and other pathe forthwith

Another goal set up.”                                                                                                               – Suom.huom.

Suomennos valmistunut 23.4.2010 klo 22.45.

Oikoluku ja alkulause 24.4.2010. M.Niemi

© COPYLEFT 2010 SUOMI – FINLAND

MARXILAINEN TYÖVÄENLIITTO – MTL

www.mtl-fi.org

Trotski uhrasi koko elämänsä taisteluun proletariaatin johtajuuskriisin ratkaisemiseksi. Se on edelleen jokaisen vallankumouksellisen velvollisuus tänäkin päivänä, jolloin maailmanlaajuinen kapitalismin kriisi uhkaa kaikkialla tuhota ihmiskuntaa ja sen sivilisaatiota kokonaisuudessaan. Sitä tehtävää tiedostaa Marxilainen Työväenliitto, joka 10-vuotistaipaleessaan on analysoinut kapitalismin kriisiä, kaavaillut näköaloja ja osallistunut luokkataisteluun historian viimeisen luokkayhteiskunnan kumoamiseksi. Marxilainen Työväenliitto on Komitean Neljännen Internationaalin Jälleenperustamisen (CRFI) puolesta taistelevan kansainvälisen järjestön edustaja Suomessa.

Aika, jolloin Trotski ja hänen toverinsa taistelivat tämän merkittävän tehtävän toteuttamiseksi, oli äärimmäisen vaikea. Työväenluokan ja – liikkeen kannalta kyseessä oli katastrofien periodi. Idässä Stalinin johdolla byrokratian rautakorko oli tukahduttanut viimeisetkin rippeet työväendemokratiasta, Leninin vanhan kaartin parhaat toverit oli murhattu tai teloitettu näytösoikeudenkäynneissä, ja maailman vallankumous oli tietoisesti ajettu tappioihin ja näin ollen petetty. NL:n naapurissa Hitler oli kuristanut luokkataistelun Saksassa ja valmistautui Stalinin siunauksella suorittamaan vastaavia tehtäviä muuallakin Euroopassa.

NL:n mahtavan tiedusteluverkoston, ”Punaisen Orkesterin” johtaja Leopold Trepper muistuttaa Stalinin ajasta ja siihen liittyvästä terrorista. Näin Trepper kirjoitti myöhemmin muistelmissaan: ”Mutta kuka uskalsi silloin valittaa? Kuka nousi huutamaan julki erimielisyyttään? Ainoastaan trotskilaiset ovat oikeutettuja vaatimaan itselleen tätä kunniaa. Kuten johtajansa, joka maksoi vakaumuksensa vakauden jäähakun iskulla päähänsä, trotskilaiset taistelivat kynsin ja hampain stalinismia vastaan ja he olivat ainoat, jotka näin tekivät. Suurten puhdistusten aikana he pystyivät huutamaan jäisiltä aroilta, johon heitä oli viety eliminoitavaksi. Keskitysleireillä trotskilaisten käytös oli esimerkillinen, mutta heidän äänensä hukkui tundraan”. Silloin kun Stalinin verinen käsi ei ulottunut trotskilaisiin, niin Hitler hoiti vainot. Näin ollen, 1930-luvulla ja sodan aikana teurastettiin Neljännen Internationaalin etevimpiä johtajia ja hajotettiin puolueita ja järjestöjä.

Toisen maailmansodan jälkeen maailma oli muuttunut. Stalin oli mm. Jaltassa sopinut maailmanjaosta ja luvannut lännelle yhteiskunnallista rauhaa. Teoriat sosialismista yhdessä maassa kehitettiin ja laajennettiin rinnakkaisolon teorioilla, ja sosialismiin siirtymisestä tuli tavoite, johon viitattiin vain vappuna ja muina työväen juhlamerkkipäivinä. Kapitalismi sai kaipaamansa luokkataistelun rauhoittamista ja keskittyi taloutensa inflatoriseen kehittämiseen. Keynesin ajaksi tunnettu aikakausi kesti vaivalloiset 30 vuotta. Pääoma levisi ympäri maailmaa ennätyksellisellä tahdilla, riistonaste kasvatettiin pilviin ja taistelut maailman markkinoista kärjistyivät. Samaan aikaan dollari dominoi taloudellisia prosesseja ja valtion interventio (etenkin aseteollisuudessa, hyvinvointivaltion toiminnassa ja infrastruktuurissa) takasi työväelle täystyöllisyyttä. Keinotekoinen kasvu tuli tiensä päähän 1970-luvulla, josta lähtien ns. uusliberalismi, pimeät markkinavoimat ja finanssiglobalisaatio määräävät kaikessa.

On ilmeistä se, että sodanjälkeisenä aikana vallankumouksellisilla ei ollut paljon mahdollisuuksia toimia menestyksekkäästi. NL:n romahtamisen jälkeen kapitalismi on yritetty restauroida kovalla kädellä Itä-Euroopassa, Venäjällä ja Kiinassa, jossa sama prosessi alkoi aikaisemmin. Erityisesti nykyisessä kriisissä on vaikea vaieta siitä, että kapitalismi potee kuolemantautia ja sinnittelee maailmanlaajuisten kouristusten vallassa. Barbaria häämöttää, koska kuten aikaisemmatkaan yhteiskunnalliset tuotantotavat, kapitalismi ei väisty historiasta vapaaehtoisesti. Enemmän kuin koskaan ennen nyt tarvitaan välttämättömiä mekanismeja järjestelmän kumoamiseksi työväestön eduksi. Tänään on koottava yhteen kaikki teoreettinen perintö ja muut voimamme ja ryhdyttävä tositoimiin vallankumouksellisen puolueen ja Internationaalin rakentamiseksi.

Tänään trotskilaisilla on oikeus ylpeillä saavutuksistaan. Historialliset tehtävät samanaikaisesti painavat hartioille. Nyt kun työväenluokka mobilisoituu ympäri Eurooppaa ja maailmaa, olemme tietoisia siitä, että marxilaisen metodin merkitys tässä taistelussa korostuu. Näin ollen, kehotamme työväestöä, ystäviä ja jäseniämme lukemaan Trotskin kirjoituksia ja Neljännen Internationaalin analyyseja. Trotskilaisten tekstien tuotanto on historiallisista syistä johtuen Suomessa köyhänlaista. Sen vuoksi näinä päivinä luovutamme työväenluokalle Trotskin kirjan ”Heidän moraalinsa ja meidän” suomennoksen. Uuden kirjan lisäksi saimme uuspainoksena ”Siirtymäohjelman” ja lukijan kädessä olevan teoreettisen lehtemme ”Marxilaisen” neljännen numeron. Hyviä lukuhetkiä.

20.8.2010

Dimitris Mizaras

Kirjoitus on Marxilainen #4 –lehden esipuhe

KYSYMYS: Mitä mieltä olette Saksan ja Venäjän liittolaisuudesta? Oliko Stalinin pakko ryhtyä sopimukseen, ja jos on ollut oikein menetelty, mitä olisi voinut aikaisemmin tehdä toisin, jotta vältyttäisiin siitä? Venäjä etenee Baltian maissa ja Suomessa, ja väittää, että joutuu menettelemään niin puolustautuakseen mahdollisesta ulkoinvaasiosta. Uskotteko, että sellainen hyökkäys natsien tai porvaridemokratioiden toimesta on mahdollinen?

TROTSKI: Ulkopolitiikka on sisäpolitiikan jatke ja kehitys. Ymmärtääksemme oikein Kremlin ulkopolitiikkaa on tarpeellista ottaa huomioon kaksi tekijää. Yksi on Venäjän sijainti sitä ympäröivän kapitalistisen piirityksen keskellä. Toinen on hallitsevan byrokratian asema neuvostoyhteiskunnan sisällä. Byrokratia puolustaa NL:a, mutta ennen muuta se puolustaa omaa olemassaoloaan NL:n sisällä. Byrokratian sisäinen asema on hauraampaa kuin NL:n asema kansainvälisellä areenalla. Aseista riisuttujen sisäisten vihollisten edessä byrokratia on säälimätön. Hyvin aseistettujen ulkoisten vihollisten edessä byrokratia on varovaisempi ja usein jopa pelkurimainen. Jos Kreml nauttisi kansan suosiota ja luottaisi puna-armeijan uskottavuuteen, se voisi harjoittaa molemmista imperialisminrintamasta riippumattomampaa ulkopolitiikkaa. Todellisuus on kuitenkin erilainen. Totalitaarisen byrokratian eristäytyminen omassa maassa heittää sen läheisemmän ja aggressiivisemman ja siksi vaarallisemman imperialismin syliin.

Jo vuonna 1934 Hitler oli sanonut Rauschningille: ”Neuvostovenäjän kanssa voin solmia sopimuksen koska tahansa minä tahtoisin”. Hitler on saanut suullisia takeita suoran Kremliltä. Kenraali Krivitsky, entinen GPU:n ulkomaanpäällikkö paljasti erityisen kiinnostavia tietoja Moskovan ja Berliinin välisistä suhteista. Huolellisesti neuvostolehdistöä lukevalle Kremlin suunnitelmat olivat tiedossa vuodesta 1933. Ennen muuta Stalin pelkäsi suurta sotaa. Välttyäkseen siitä hän tarjosi korvaamatonta apua Hitlerille.

Siitä huolimatta olisi virhe pitää viisivuotiasta (1935 – 1939) kampanjaa ”demokraattisten voimien välisestä yhteisrintamasta” ja ”kollektiivisesta turvallisuudesta” pelkkänä valheena. Sellaisena tilannetta pitää Krivitsky, joka näkee asiat GPU:n toimistosta käsin yksipuolisina. Niin kauan kun Hitler nöyryyttävästi kieltäytyi tarttumasta Stalinin ohennettuun käteen, viimeisen oli pakko valmistautua vaihtoehtoiseen ratkaisuun, liittolaisuuteen imperialististen demokratioiden kanssa. Komintern ei tietenkään ymmärtänyt mistä oli kyse. Se yksinkertaisesti totteli käskyjä pitämällä ”demokraattista” melua.

Toisaalta niin kauan kun Hitler tarvitsi ystävällistä puolueettomuutta Englannin osalta, hän ei voinut vielä kääntyä Moskovan suuntaan. Bolsevismin haamu oli auttanut Englannin konservatiiveja näkemään Saksan uudelleenvarustautumista pienemmällä epäilevyydellä. Balduin ja Chamberlain menivät sitäkin pidemmälle. He auttoivat Hitleriä välittömästi luomaan Keski-Euroopassa vahvaa Saksaa suurtukikohtana, joka pystyy suuren mittakaavan invaasioihin.

Hitlerin käännös Moskovan suuntaan viime vuonna oli perusteltu. Britannialta Hitler oli saanut kaiken mahdollisen. Kukaan ei odottanut että Chamberlain olisi antanut Egyptiä tai Intiaa tai Tšekkoslovakiaa. Saksalaisen imperialismin laajentuminen olisi kääntynyt Britanniaa vastaan. Puolan kysymys oli polttopisteessä. Italia vetäytyi varovaisesti syrjään. Kreivi Ciano selitti joulukuussa 1939, että kymmenen kuukautta aikaisemmin allekirjoitettu Italia-Saksa -liitto sulki pois mahdollisuuden, että totalitaarinen liittouma ryhtyisi sotaan seuraavien kolmen vuoden sisällä. Siitä huolimatta oman varustautumisensa painostamisen seurauksena Saksa ei voinut odottaa. Hitler vakuutti anglosaksiserkulleen, että Puolan liittäminen johtaisi itään, siis ainoastaan itään. Mutta hänen konservatiivivastustajat eivät jaksaneet enää tulla petetyksi. Sodasta ei enää voitu välttyä. Näissä olosuhteissa Hitlerillä ei ollut vaihtoehtoja. Hän pelasi viimeisen korttinsa, joka oli solmia liittolaisuus Stalinin kanssa. Näin Stalin sai kuuden vuoden ajan odotettua kättelyä Hitlerin kanssa.

Porvarillisissa lehdissä esitetyt väitteet siitä, että Stalin tahallisesti tavoitteli toisen maailmansodan syntymistä, ovat järjettömiä. Neuvostobyrokratia pelkää suursotaa enemmän kuin mikään muu hallitseva luokka maailmassa; sillä on siinä enemmän menetettävää kuin voitettavaa. Byrokratia ei laske maailman vallankumouksen varaan. Mutta vaikka Kremlin konservatiivinen harvainvalta olisi taistelemassa vallankumouksen puolesta, sen olisi silloinkin pitänyt tietää, että maailmansota ei ala vallankumouksesta, vaan päinvastoin päättyy siihen. Moskovan byrokratia joutuu syvään kuiluun ennen kun vallankumous ehtii kapitalistisiin maihin.

Moskovan neuvottelujen aikana viime vuonna brittien ja ranskalaisten edustajat näyttelivät melko surkeaa roolia. ”Näettekö noita herroja”, kyselivät Saksan agentit Kremlin johtajilta. ”He eivät pystyisi liikuttelemaan pienintäkään sormeaan jos jakaisimme Puolan keskenämme”. Kun Stalin oli allekirjoittamassa sopimusta, poliittisesta rajoittuneisuudestaan huolimatta hän uskoi, että suursotaa ei syttyisi. Joka tapauksessa hän uskoi, että mahdollisuus sekaantua suursotaan seuraavan periodin aikana oli pieni. Kukaan ei tiennyt mitä se ”seuraava periodi” piti sisällään.

Invaasio Puolaan ja Baltian maihin oli Saksan kanssa solmitun sopimuksen vääjäämätön seuraus. On täysin mieletöntä ajatella, että Stalinin ja Hitlerin välinen yhteistyö perustui luottamukseen. Nuo kaksi herraa ymmärsi toinen toistaan oikein hyvin. Edellisen kesän (1939) Moskovan neuvotteluissa, saksalainen vaara piti esittää paitsi todellisena, myös välittömänä. Kuten sanottu Ribbentropin vaikutuksesta Kreml oletti, etteivät Englanti tai Ranska reagoisi Puolan miehittämisen lopulliseen faktaan, ja sen valtaamisen, jonka seurauksena Saksa laajentuisi itään. Näissä olosuhteissa liitto Saksan kanssa täyttyi materialistisista takeista, joita Venäjä sai liittolaiseltaan. Mitä todennäköisimmin tässäkin asiassa aloite oli dynaamisella osapuolella, Hitlerillä, joka ehdotti varovaiselle ja asioita lykkäävälle Stalinille takaavansa sopimuksen vaikka aseittensa turvin.

Luonnollisesti itäisen Puolan valtaaminen ja sotilastukikohtien perustaminen Baltian alueelle ei aiheuttanut mitään ehdottomia ongelmia Hitlerille. Viime sodan (1914 – 1918) kokemus vahvistaa sitä. Siitä huolimatta rajojen siirtyminen lännemmälle alueelle, ja itäisen Baltian kontrolli tarjoavat kiistämättömiä strategia etuja. Näin ollen, liittolaisuudessaan Hitlerin kanssa ja viimeisen aloituksesta Stalin sai takuita Hitleriä vastaan.

Yhtä lailla tärkeitä olivat sisäpolitiikan tekijät. Viiden vuoden taukoamattoman taistelun aikana fasismia vastaan, ja koko bolsevikkien vanhan kaartin tuhoamisen jälkeen – heitä syytettiin oletetusta yhteistyöstään Hitlerin kanssa – tämä sopimus ei ollut kovin suosittu. Asia oli pakko perustella välittömällä ja mahtavalla menestystarinalla. Läntisen Ukrainan ja Valko-Venäjän liittäminen sekä strategisten asemien rauhanomainen saavuttaminen Baltiassa yrittivät todistaa kansalaisille isäaurinkoisen viisaasta ulkopolitiikasta. Suomi vain hieman sekoittaa näitä suunnitelmia.

Kysymys vallatuista alueista

KYSYMYS: Puna-armeijan entisenä päällikkönä uskotteko, että neuvostojen siirtyminen Baltian maihin, Suomeen ja Puolaan oli välttämätöntä NL:n tehokkaan puolustuksen kannalta? Uskotteko että sosialistinen valtio on oikeutettu viemään sosialismia aseiden väkivaltaa hyväksi käyttäen?

TROTSKI: Ei ole epäilystä, että Baltian sotilastukikohtien kontrolli tarjoaa strategisia etuja. Yksinomaan tällä faktalla ei kuitenkaan voida perustella naapurimaiden miehitystä. Eristäytyneen työläisvaltion puolustaminen perustuu enemmän maailman työväenjoukkojen tukemiseen kuin parin kolmen tukikohdan perustamiseen lähiympäristöön. Tämä osoittautuu kiistämättömästi totuudeksi myös ulkovoimien interventioiden historiassa meidän sisällissotaan 1918 – 20.

Robspierre oli kerran sanonut, että ihmiset eivät pidä lähetyssaarnaajista, jotka saapuvat pistin kädessä. Tämä ei sulje pois oikeutta ja velvollisuutta antaa ulkopuolista apua sortoa vastaan kapinoiville kansoille. Luonnollisesti meillä oli oikeus auttaa sotilaallisesti Unkaria vuonna 1919 kun Ranska ja Englanti (Ententevaltiot) olivat kukistamassa Unkarin vallankumouksen. Työväki ympäri maailma oli ymmärtänyt sitä apuamme oikein. Valitettavasti silloin olimme vielä heikkoja. Sotilaallisesti Kreml on tänä päivänä paljon vahvempi. Kreml on kuitenkin menettänyt joukkojen luottamuksen niin kotimaassa kuin maailmallakin. Jos maassa olisi toimivaa neuvostodemokratiaa, teknologinen kehitys menisi rinnakkain sosiaalisen tasa-arvon kanssa, ja byrokratia kuoleutuisi ja tilalle syntyisi massojen itsehallinto, Moskova edustaisi mahtavaa vetovoimaista keskustaa erityisesti lähinaapureilla. Sellainen johtaisi joukot, ei vain Ukrainassa ja Valko-Venäjällä, vaan myös puolalaiset, juutalaiset ja Baltian maat polulle, joka päättyy Yhdentymiselle NL:n kanssa.

Tämä tärkeä edellytys vallankumoukselliselle interventiolle on tänäkin päivänä olemassa, joskin paljon heikompana. NL:n sisällä etnisten vähemmistöjen sorto poliisin taholta on työntänyt luotaan pois naapurivaltioiden työläisiä. Puna-armeijan invaasiota pidetään väkivaltaisena tekona eikä vapautusinterventiona. Tämä palvelee imperialismin aikomuksia kääntää kansainvälistä yleismielipidettä NL:a vastaan. Sen vuoksi invaasio aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää NL:lle.

Talvisota

KYSYMYS: Mitä mieltä olette sotaretkestä Suomeen sotilaalliselta kannalta suhteessaan strategiaan, varustautumiseen, niin sotilaalliseen kuin poliittiseenkin johtamiseen, neuvostosotilaiden kommunikaation kehittämiseen ja yleistason koulutukseen. Entä mikä lienee sodan mahdollinen lopputulos?

TROTSKI: Minun arvioni mukaan, abstraktisella tasolla strateginen suunnitelma meni riittävän oikein. Se kuitenkin aliarvioi Suomen vastarintakykyä. Se myöskään ei ottanut huomioon Suomen talvea, kuljetus- ja muonitusseikkoja sekä hygieniaolosuhteita. Nuori upseeri Leon Tolstoin kirjoitti Krimin sotaretkestä vuonna 1855. ”Helposti se oli paperille sanottu, mutta unohdimme ojat, joiden uomia pitkin piti meidän kulkea”. Stalinin mestattu ja turmeltu esikunta matkii Nikolai I:n strategien sotasuunnitelmia.

15. marraskuuta kirjoittelin erään USA:n tunnetuimman viikkolehden päätoimittajalle: ”Tulevan periodin aikana Stalin pysyy Hitlerin satelliittina. Tulevan talven aikana hän ei todennäköisesti tee mitään siirtoja. Suomen kanssa Stalin allekirjoittaa rauhansopimuksen”. Tapahtumat osoittivat, että tässä kohti ennusteeni oli virheellinen. Virheeni johtui siitä, että arvioin Kremlin omaavan poliittista ja sotilaallista logiikkaa enemmän kuin mitä se todellisuudessa omasi. Suomen vastarinta on kyseenalaistanut Kremlin arvovaltaa paitsi Virossa, Latviassa ja Liettuassa, niin myös Balkanilla ja Japanissa. Sen jälkeen kun Stalin oli ääntänyt A:ta, hänen oli pakko ääntää B:nkin. Silti jopa hänen omien menetelmien ja keinojen logiikalla, hänen ei olisi välttämätöntä hyökätä Suomeen välittömästi. Kärsivällisempi politiikka ei olisi vahingoittanut Kremliä niin paljon kuin tämä 11 kuukautta kestävä tappio.

Moskova nyt keksii, että kukaan ei odottanut nopeata voittoa ja viittaa kylmyyteen ja lumimyrskyihin. Tämä on uskomaton argumentti! Stalin ja Vorosilov eivät osaa lukea sotakarttoja, mutta luulisi heidän osaavan lukea kalenteria. He eivät voi olla tietämättömiä Suomen ilmastosta. Stalin osaa hyödyntää hyvin tilannetta, joka on kehittynyt ja kypsynyt hänen myötävaikutuksestaan riippumatta, mikäli se on hänelle edullinen ja siihen ei liity paljon riskiä. Stalin on mekanismin mies. Sota ja vallankumous eivät muodosta hänen vahvimpia puoliaan. Stalin kokee ainoastaan tappiota silloin kun tarvitaan kaukokatseisuutta ja aloitteisuutta. Näin kävi Kiinassa, Saksassa ja Espanjassa. Samaa tapahtuu nyt Suomessakin.

Ratkaisevaa ei ole ilmasto Suomessa, vaan poliittinen ilmapiiri NL:ssa. Toimittamassani venäjänkielisessä lehdessämme julkaisin syyskuussa 1938 artikkelin, jossa analysoin puna-armeijan heikentämisen ja rappeutumisen syitä. Tämä analyysi mielestäni selvittää niin puna-armeijan nykyisiä vastoinkäymisiä kuin maan kasvavia vaikeuksia teollisuudessa. Järjestelmän kaikki ristiriidat ilmenevät keskitetysti armeijassa. Vihamielisyys työläisten ja byrokratian välillä turmelee armeijaa sisältä käsin. Henkilökohtainen riippumattomuus, vapaa tutkimus ja kritiikki eivät ole tarpeellisia armeijassa ja taloudessa. Samanaikaisesti puna-armeijan upseerit ovat pyrkyrimäisistä komissaareista koostuvan poliittisen miliisin valvonnan alla. Omilla aivoilla ajattelevia lahjakkaita komentajia tuhotaan. Muut upseerit saavat jatkaa taukoamattoman pelon vallitessa. Sellaisessa organisaatiossa kuten armeija, jossa oikeudet ja velvollisuudet ovat vääjäämättömästi määritelty, kukaan ei todella tiedä, mikä on sallittua ja mikä on tabu. Varkaat ja kavaltajat toimivat ilmiannon patrioottisen rintaman takana. Rehelliset ihmiset lannistuvat. Alkoholismi rehottaa yhä enemmän. Kaaos vallitsee armeijan varustelussa.

Armeijan paraatit punaisella torilla on yksi asia ja sota on toinen täysin eri asia. Suunniteltu ”sotilaallinen kävelyretki” Suomeen muuttui totalitaarisen järjestelmän kaikkien puolien järkkymättömäksi logistiikaksi. Se paljasti johdon haaksirikon ja korkeimman komennon riittämättömyyden. Johto, joka on virkaansa nimitetty orjamaisen asenteensa eikä lahjakkuuden tai tietonsa ansiosta. Erityisesti sota paljasti uskomattoman puutteen koordinoinnissa eri sektoreiden välillä. Huonossa mallissa on armeijan varastot erityisesti muonituksessa ja vaatetuksessa.

Kreml onnistui jossain määrin rakentamaan panssareita ja lentokoneita, mutta se laiminlöi hygieniaa, käsineet ja saappaat. Koneiden takana seisonutta ihmistä byrokratia unohti tyystin.

Kysymyksessä oman maan puolustuksesta vieraalta miehittäjältä tai hyökkäyksestä toiseen maahan on erittäin tärkeä ja joskus ratkaiseva merkitys armeijan ja kansakunnan mielialojen kannalta. Vallankumouksellisessa hyökkäyssodassa erityisen korkea luottamus johtoon ja sotilaiden hyvä taito on välttämättömiä. Mitään näistä ei osoittautunut todeksi Stalinin aloittamassa sodassa, joka käytiin ilman teknistä ja moraalista valmistelua.

Voimasuhteet määräävät ennalta taistelun lopputuloksen. Jos Stalin ei joutuisi perääntymään Britannian, Ranskan ja Ruotsin hyökkäyksen pelossa, tai jos tulevien viikkojen aikana sota ei leviä yleiseurooppalaiseksi sodaksi, puoli miljoonaa puna-armeijan sotilasta tulevat kuristamaan Suomen armeijan. Todennäköisesti tietynlaista sotilaallisen tilanteen pääpainon siirtymistä esiintyy ennen kun näitä rivejä on painettu. Yksi skenaario olisi sellainen, että kuten joulukuun alussakin tapahtui, Kreml yrittää täydentää sotilaallista hyökkäystään lietsomalla sisällissotaa Suomen sisällä. Pystyäkseen liittämään Suomen NL:n viitekehykseen on pakko muuttaa maan rakenteet neuvostomalliin, täytyy pakkolunastaa suurmaanomistajia ja kapitalisteja. Sellaiselle vallankumoukselliselle muutokselle aikaansaamiselle omistussuhteissa, sisällissota on tarpeellinen. Kreml tekee kaikkensa houkutellakseen puolelleen teollisuustyöläiset ja köyhät talonpojat. Heti kun sodassa ja vallankumouksessa Moskovan oligarkia joutuu leikkimään tulen kanssa, niin se yrittänee ainakin lämmittää siinä käsiään. Tällä tavalla se voi kokea joitakin onnistumisia.

Yksi asia voidaan sanoa varmuudella. Onko se tuleva menestys mikä tahansa, mikään ei voi pitää yleisestä tietoisuudesta salassa sitä, mitä on tähän asti tapahtunut. Seikkailu Suomessa on jo synnyttänyt radikalisoitumista puna-armeijassa, jota jotkut Kremliin uskolliset ulkomaalaistoimittajat ovat – oletettavan vilpittömästi – ihanteellistaneet uskomattomin määrin. Kaikki neuvostovastaisen ristiretken kannattajat saavat hyviä argumentteja neuvostoarmeijan epäonnistumisista. Tämä voi aiheuttaa vaikeuksia sopimuksen aikaansaamiselle Japanin kanssa, mikä on Kremlin ensisijaisia tehtäviä. On jo nähtävissä, että jos aikaisemmin puna-armeijan hyökkäyskykyjä yliarvioitiin, nyt aliarvioidaan sen puolustusmahdollisuuksia.

On mahdollista ennustaa muitakin talvisodan seuraamuksia. Teollisuuden ja kaupan jättimäinen keskittäminen byrokratian käsiin tapahtui kuin maantalouden pakkokollektivisointi. Kriteerinä ei ollut sosialismin tarpeet, vaan byrokratian ahneus pitää kaikkia omissa käsissä. Tämä vastenmielinen eikä millään tavalla välttämätön väkivalta taloutta ja ihmistä vastaan paljastui selvästi Moskovan ”sabotaasi”oikeudenkäynneissä ja se sai kovan rangaistuksen Suomen lumihangissa. On mahdollista, että sotilaallisten tappioiden seurauksena byrokratia joutuu taka-askeliin talouden rintamassa. On odotettavissa jonkunlainen NEP:n palauttaminen. Kyseessä olisi siis kontrolloitu markkinatalous uuden korkeimman perustan pohjalta. Pelastavatko nämä toimenpiteet byrokratian, se on toinen kysymys.

(1) Oheinen kirjoitus on yksi Trotskin viimeisistä haastatteluista ennen kun Stalinin agentti murhasi hänet elokuussa 1940. Haastattelu oli annettu St. Luis Post-Dispatch -lehden kirjeenvaihtajalle. Haastattelu julkaistiin kolmessa osassa 10., 17. ja 24. maaliskuuta 1940

Kirjeessään Ranskan ulkoministeri Dalandierille vuonna 1939 Adolf Hitler myönsi, että lopulta todellinen voittaja voisi olla Trotski: ”Sota toisi suunnatonta kurjuutta ja todellinen voittaja olisi Trotski” (1) (Herr Trotsky kuten hän ilmaisi).

Elokuun 20. päivänä tulee täyteen 70 vuotta Trotskin murhasta Meksikon Coyoacanissa. Trotskin murhasta on tehty elokuvia, kirjoitettu kirjoja ja sävelletty lauluja. Yksi uusimmista kirjoista julkaistiin Meksikossa vuonna 2007. Espanjankielisen kirjan nimi on “Los Nazis en Mexico”. Kirjan kirjoitti Juan Alberto Cedillo, ja kustantajana toimi Random House Mondadori.

Melko iso osa tästä kirjasta käsittelee Trotskin murhaa. Lähteinä kirjailija käyttää USA:n kansallisia arkistoja. Cedillo dokumentoidusti toteaa, että natsi-Saksan agentit Meksikossa olivat tiiviissä yhteistyössä kätyrien kanssa, jotka Stalin lähetti murhaamaan Trotskia.

Vuotta aikaisemmin, elokuun 23. päivänä 1939 Saksan ja NL:n ulkoministerit Rippentrop ja Molotov olivat allekirjoittaneet kahden maan välisen hyökkäämättömyyssopimuksen. Tuon sopimuksen pohjalta natsien ja stalinistien salaiset palvelut tukivat toisiaan yhteisiä intressejä edistävissä kysymyksissä. Yksi sellainen hanke oli Trotskin ja kansainvälisen trotskilaisen liikkeen eliminointi.

Vuonna 1994 KGB:n agentti kenraali Pavel Sudoplatov julkaisi muistelmansa. Niissä Sudoplatov kertoo, että  Stalin oli komentanut hänet henkilökohtaisesti organisoimaan Trotskin murhaa. Projekti sai koodinimen operaatio Utka (Ankka).

Vuoden 1938 loppupuolella Stalin kutsui Sudoplatovin ja Berijan puheilleen. Berija oli sisäministeri ja stalinististen salaisten palveluiden päällikkö. Berija oli vastuussa Stalinin kanssa eri mieltä olevien miljoonien bolsevikkien kuolemasta. Kuten Sudoplatov kirjoittaa, Stalin oli kertonut, että edellytys kansainvälisen kommunistisen liikkeen kontrolloimiseksi oli Trotskin ja trotskilaisuuden eliminointi. Vain tällä tavoin voitaisiin vetää naruista ja myydä periaatteita ja proletariaatin intressejä esim. Jaltassa, jossa jaettiin maailma.

Pato-operaation toteuttajaksi määrättiin Leonid Eidingon, joka oli Sudoplatovin oikea käsi. Hän oli verkostoitunut Espanjan sisällissotaan osallistuneiden meksikolaisten keskuudessa, ja tunsi meksikolaisten kansainvälisten prikaatien johtajan, maalari David Sinquerosin. Leonid Eidingonilla oli parisuhde Espanjassa asuneen Ramon Mercanderin äidin kanssa.

Kolme ryhmää murhaajia

Vuonna 1939 Sudublatov ja Eitingon perustivat New Yorkissa tuonti- ja vientiliikkeen. Aikakaudelle suurehko pääoma oli 300 000 dollarin luokkaa, ja oli lähtöisin Moskovasta. Tämä oli kuitenkin vain näyteikkuna hankkeen rekrytointi- ja rahoituspyrkimyksille. Kokoon saatiin kolme ryhmää. Ensimmäinen toimi Singuerosin johdolla, toisen päässä oli Mercader ja kolmatta johti suoraan Moskovasta riippuvainen Jozef Grigulovits. Näin ollen, jos ensimmäinen ryhmä epäonnistuisi, murhaoperaatiolla oli kakkos- ja myös kolmossuunnitelma.

Ensimmäinen epäonnistunut murhayritys käynnistettiin 24. toukokuuta 1940. Upseeriksi naamioitunut Sinqueiros ja 20 Meksikon stalinistisen puolueen jäsentä sarjalaukkauksien saattelemana tekivät rynnäkön Trotskin asuntoon. Mercaderilla oli erilainen taktiikka. Hän onnistui soluttautumaan Trotskin ympäristöön, ja näin lähestyä suurta vallankumouksellista sisältä käsin. Lähietäisyydeltä Mercader iski Trotskin päähän jäähakulla. Trotskin asunnon ovelle asti Mercaderia saattoivat hänen äitinsä ja GPU.n asiamies Eitington, jotka vieläpä odottivat häntä talon ulkopuolella auttaakseen häntä pakenemaan. Murhan jälkeen Mercader pidätettiin. Trotskin kaarti luovutti murhaajan poliisille kun ensin pahoinpiteli hänet sairaalakuntoon. Mercader tuomittiin 20 vuodeksi vankilaan. Murhaaja kuoli Kuubassa vuonna 1978.

Murhan jälkeen Stalin henkilökohtaisesti myönsi Mercaderille kunniamitalin, jonka murhaajan puolesta otti vastaan hänen äitinsä Karidar Mercader. Päästyään vankilasta Mercader meni NL:oon, jossa Hrustsov julisti hänet NL:n sankariksi, mikä oli stalinistisen byrokratian korkein kunnia-arvo.

Natsien rooli

Saksan natsit olivat jo paljon aikaisemmin noteeranneet vaaraa, että trotskilaisuus voisi kasvaa toisen maailmansodan voimasuhteiden kiehunnassa.

Natsit neuvottelivat meksikolaisviranomaisten kanssa öljyntuonnista, jota ehdottomasti saksalaisten sotakoneisto tarvitsi. Tämän vuoksi Trotskin oleskelua Meksikossa ei nähty ollenkaan suopein silmin. Trotskin eliminointi on ollut myös natsien ykköstavoite.

Tolentano oli eräs Meksikon ay-liikkeen byrokraatti, joka huolehti kontakteista meksikolaisviranomaisten, joilla oli kytköksiä Meksikon kommunistiseen puolueeseen, ja Gestapon päällikön tohtori Cristian Zinserin ja Gestapon asiamiehen ja valokuvaajan tohtori Herman Fiedrich Erpenin kanssa. Natsit vuokrasivat talon läheltä rakennusta, jossa Trotski asui. Sieltä käsin he agenttien avustuksella kuvasivat ja kirjasivat vuorokauden ympäri Trotskin ja hänen vartijoidensa liikkeitä sekä vieraiden käyntejä.

Natsien tarkoituksena oli etsiä mahdollisia heikkoja kohtia Trotskin puolustuksessa. Tiedot välitettiin sitten stalinistiselle murhaajakoneistolle. Tällaisia natsien ottamia kuvia löytyi Neuvostoliiton salaisten palveluiden arkistoista maan romahdettua.

Dimitris Mizaras

(1)

Frederick Lewis Schuman – 1941 – 600 sivua Night over Europe: the diplomacy of nemesis, 1939-1940

THE HITLER-DALADIER LETTERS: AUGUST 26-27 The next episode of the crisis— an entr’acte while Hitler waited for Henderson’s return from London— was an exchange … War would bring untold miseries and the real victor would be Trotsky.

MARXILAINEN TYÖVÄENLIITTO – MTL

SISÄLLYS:

SUOMENTAJAN ALKULAUSE

ESIPUHE

FASISMI – MITÄ SE ON?

KUINKA MUSSOLINI SAAVUTTI VOITTONSA

FASISTINEN VAARA KUMMITTELEE SAKSASSA

AISOPOKSEN ELÄINSATU

SAKSAN POLIISI JA ARMEIJA

PORVARISTO, PIKKUPORVARISTO JA PROLETARIAATTI

PORVARILLISEN YHTEISKUNNAN ROMAHDUS

PELKÄÄKÖ PIKKUPORVARISTO VALLANKUMOUSTA?

TYÖVÄENMILIISI JA SEN VASTUSTAJAT

NÄKYMÄ YHDYSVALTOIHIN

RAKENTAKAA VALLANKUMOUKSELLINEN PUOLUE!

ALKUTEOS:

Leon Trotsky: Fascism – What it is and how to fight it

Sixteenth printing 2004

© Copyright 1996 Pathfinder Press, Canada

__Suomennos: Mikko Niemi (LumpenProletariat Translations Unc.)

Suomennoksen julkaisuoikeudet omistaa Marxilainen Työväenliitto. Julkaiseminen epäkaupallisiin, fasisminvastaisiin ja vallankumouksellisiin tarkoituksiin on luvallista ja mitä suurimmassa määrin toivottavaa.

SUOMENTAJAN ALKULAUSE

Tämän kirjoituksen suomennoksen tekijä ei ole ammattikääntäjä. Tästä syystä on hyvin mahdollista että tekstiin on jäänyt virheellisyyksiä, hieman kapulakielisyyksiä ja kenties jopa muutama käännöskukkanenkin. Joissakin kohdin olen joutunut tyytymään melko vapaaseen suomennokseen, kuitenkin niin, että itse asiasta en ole tinkinyt, vaikka tyylissä näin olisin joutunut tekemäänkin.

Mutta jopa käännöskukkasetkin ovat kauniita, verrattuna siihen rikkaruohomaiseen paskaheinään, joka rehottaa ympäri Eurooppaa ja maailmaa, erilaisten uusfasististen liikkeiden muodossa, puhumattakaan imperialismin ilmiömäisestä kyvystä integroida näitä ilmiöitä osaksi rakenteitaan. Tässä suhteessa näiden tekstien kirjoitusajankohdasta kuluneiden vuosikymmenten aikana on tapahtunut paljon. Luokkavihollisen esikunnilla on ollut aikaa hioa ja testata strategioitaan siitä, miten fasismille rinnasteisia liikkeitä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä voidaan kanavoida sen omiin tarpeisiin, silloin kun se on siihen pakotettu luokkataistelun kärjistyessä.

Kapitalismin imperialistisen vaiheen kolmannen syklin lopun alku antaa kansainväliselle työväenluokalle välttämättömän velvollisuuden tarkkailla myös näitä ilmiöitä, sillä kuolinkamppailuaan käyvä kapitalistinen tuotanto ja finanssipääoma varmasti käyttävät kaikki keinot, jotta saisivat vielä vähän venytettyä mahdottomaksi muodostuvaa jatkuvuuttaan. Tästä syystä tämän kirjasen ajankohtaisuus on polttava. Ilmiöt ja niiden kehityskulut on kyettävä ensin tunnistamaan, ennen kuin niitä vastaan voi kehittää mitään järkeviä ja tehokkaita taistelumenetelmiä. Muodot, joissa fasismi ilmenee nykymaailmassa, ovat moninaisia, eikä koskaan pidä yrittää väkivaltaisesti sovittaa menneisyyden kaavioita suoraan nykyisyyteen. Mutta menneisyyden pimeys on periytyvää laatua, eikä sen olemassaoloa voi kukaan vakavissaan kieltää.

Fasismi ja sen johdannaismuodot muodostavat maailman työväenluokalle yhden sen pahimmista vihollisista. Fasismia ja sen eri muotoja vastaan taisteleminen on yksi työväenluokan välttämättömimmistä velvollisuuksista. Tähän yhteiseen taisteluun kutsumme kaikkia työläisiä!

Kotkassa 16.11.2007 Mikko NiemiESIPUHE

Läpi koko 1930-luvun Leon Trotski etsi keinoja kansainväliseen taisteluun Euroopassa nousevaa fasismia sekä sen alkeismuotoja vastaan, niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin. Hänen kirjoituksensa fasismin alkuperästä ja luonteesta antoivat keinoja työväenorganisaatioille ja kommunistisille puolueille kehittämään strategiaansa, voittamaan fasismi, kaatamaan kapitalistinen valtio ja perustamaan työväenluokan vallankumouksellinen voima. Tämä pamfletti on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1944. Se sisältää lainauksia Trotskin kirjoituksista aina 1930-luvulta hänen kuolemaansa asti 1940. Toinen painos on julkaistu 1969. Tätä julkaisua varten teksti on skannattu ja editoitu uudelleen.

Tämän julkaisun tekstit ovat kokonaisuudessaan luettavissa useista Trotskin teoksista, jotka on julkaissut Pathfinder Press, mm. julkaisuista The Struggle against Fascism in Germany ja Leon Trotsky on France. Lainausten lähteet on merkitty kunkin sivun alareunaan, kuitenkin niin että jos samasta artikkelista on otettu useampi lainaus, lähde ilmoitetaan vain kerran.

Leon Trotski oli yksi keskeisimmistä johtajista Venäjän vallankumouksessa vuonna 1917. Neuvostoliiton ensimmäisten kymmenen vuoden aikana hän toimi ulkoministerinä, puna-armeijan komentajana sisällissodan 1918-1920 aikana, koollekutsujana taloutta suunnittelevissa elimissä sekä Kommunistisen Internationaalin puheenjohtajana. Lenin kuoleman jälkeen 1924, Trotski toimi johtajana puolustettaessa Leninin viitoittamaa vallankumouksellista linjaa, nousevaa Josef Stalinin johtamaa pikkuporvarillista kastia ja sen epätyöväenluokkaista politiikkaa vastaan. Trotski karkotettiin Neuvostoliitosta vuonna 1929. Tämän pamfletin kirjoitukset ovat syntyneet maanpakolaisuusvuosina Trotskin asuessa ensin Ranskassa ja sittemmin Norjassa aina siihen asti kunnes näiden maiden kapitalistiset hallitukset karkottivat hänet maistaan. Hänet murhasi Stalinin salaisen poliisin agentti Meksikossa vuonna 1940.

Helmikuussa 1996

FASISMI – MITÄ SE ON?

Mitä on fasismi? (1) Nimitys on alun perin Italiasta. Ovatko kaikki vastavallankumouksellisen diktatuurin muodot – olivatpa nämä fasistisia tai eivät – alkujaan kehittyneet Italialaisesta fasismista? Aikaisempaa Primo de Riveran diktatuuria Espanjassa vuosina 1923-1930 on myös kutsuttu fasistiseksi diktatuuriksi Kominternin toimesta (2). Onko tämä oikein vai ei? Me uskomme että ei ole.

Fasistinen liike Italiassa oli spontaani, suurten kansanjoukkojen synnyttämä ja liikkeen keskuudesta nousivat myös sen johtajat. Se oli alkuperältään työläisköyhälistön liike jota ohjasivat ja rahoittivat suurkapitalistiset voimat. Sitä tukivat niin slummien työläiset kuin pikkuporvaristokin, mutta myös merkittävät joukot työväestöstä; Mussolini, entinen sosialisti ja ns. “tee-se-itse-mies” nousi tämän liikkeen keskuudesta.

Primo de Rivera oli aristokraatti. Hän toimi korkea-arvoisessa byrokraattisessa sotilasvirassa ja oli Katalonian johtava kuvernööri. Hän suoritti vallankaappauksensa valtiokoneiston ja sotavoimien avulla. Espanjan ja Italian diktatuurit ovat kaksi täysin erilaista diktatuurin muotoa. On välttämätöntä selvittää niiden eroavaisuudet. Mussolinilla oli vaikeuksia saada sovitettua monet vanhat sotilaalliset instituutiot yhteen fasistisen miliisin kanssa. Tätä ongelmaa ei Primo de Riveralla ollut.

Liike Saksassa on suurimmaksi osaksi samankaltainen kuin Italiassa. Se on joukkoliike, jonka johtajat käyttävät runsaasti sosialistista demagogiaa. Tämä on joukkoliikkeen luomiselle välttämätöntä.

Fasismin alkujuuret ovat pikkuporvarilliset. Italiassa sillä on erittäin laaja kannatuspohja; kaupungeissa pikkuporvaristo ja maaseudulla pienviljelijäväestö. Saksassa on samalla tavoin laaja kannatuspohja fasismille.

Voidaan sanoa, ja tämä on tietyssä määrin varmaa, että uusi keskiluokka, valtion virkamiehet, pikkuliikemiehet, yksityisyrittäjät jne. voivat luoda kyseisen kannatuspohjan. Mutta tämä on uusi kysymys joka täytyy tarkastella.

Jotta voisi olla kykenevä ennalta näkemään mitään liittyen fasismiin, on välttämättä oltava sille määritelmä. Mitä on fasismi? Mistä se juontaa juurensa, mikä on sen muoto ja mitä piirteitä siihen liittyy? Kuinka se kehittyy? On välttämättä edettävä tarkastelussa tieteellisestä marxilaisesta näkökulmasta käsin.

KUINKA MUSSOLINI SAAVUTTI VOITTONSA

Tilanteessa jossa “normaalit” porvarillisen diktatuurin virkavalta- ja sotilasorganisaatiot yhdessä niiden parlamentaarisen verhon kanssa eivät enää kykene ylläpitämään yhteiskuntaa tasapainotilassa – siirrytään fasistiseen komentoon (3). Fasistien toimesta, kapitalismi panee liikkeelle pikkuporvariston ja demoralisoituneen ryysyköyhälistön kansanjoukot – lukemattomat ihmisyksilöt, jotka finanssipääoma on itse saattanut epätoivon ja raivon valtaan.

Porvaristo vaatii fasismilta perinpohjaista työtä; turvauduttuaan ensin sisällissodan menetelmiin, se ryhtyy vaatimaan rauhaa vuosiksi eteenpäin. Fasistinen hallinto, pikkuporvaristoa hyväksi käyttäen, raivoisana pahoinpitelevänä voimana lyö kaikki sen eteen tulevat esteet tehden perusteellista työtä. Fasismin voiton jälkeen, finanssipääoma suoraan ja välittömästi puristaa sen omiin käsiinsä – kuin ruuvipuristimeen – kaikki ulkomaansuhteet, niin toimeenpanevat ja hallinnolliset kuin myös koulutukselliset instituutiot joutuvat sen haltuun: koko valtiollinen koneisto yhdessä kunnallishallinnon, yliopistojen, koulujen, lehdistön, ammattiyhdistysten jne. kanssa. Kun valtio muuttuu fasistiseksi, tämä ei tarkoita ainoastaan niitä hallinnon muotoja ja keinoja, jotka on muutettu yhteisymmärryksessä Mussolinin asettaman esikuvan kanssa – muutokset tällä tasolla näyttelevät loppujen lopuksi pientä osaa – sen sijaan ja ensisijaisesti se tarkoittaa sitä, että suurin osa työväen järjestöistä on tuhottu; työväenluokka on saatettu järjestäytymättömään tilaan; ja on luotu syvälle kansanjoukkoihin tunkeutuva hallintojärjestelmä, joka tekee tyhjäksi työväenluokan riippumattoman yhtenäisyyden. Tämä on fasismin ydin.

Italian fasismi nousi välittömästi reformismin petoksesta Italian työväen kapinassa. Sodan (I maailmansota, suom. huom.) loppumisesta lähtien oli Italian vallankumouksellinen liike kasvanut nousujohteisesti; syyskuussa 1920 se johti tehtaiden ja tuotantolaitosten valtaamiseen työläisten toimesta. Proletariaatin diktatuuri oli tosiasia; se mikä puuttui, oli sen organisoiminen ja vakuuttaminen tilanteen edellyttämissä, välttämättömissä johtopäätöksissä. Sosialidemokratia kauhistui ja alkoi perääntyä takaisin. Sen uljaiden ja sankarillisten voimain ponnistusten jäljiltä proletariaatti oli jätetty tyhjän päälle. Vallankumouksellisen liikkeen sekaannuksesta tuli tärkein syy fasismin nousuun. Syyskuussa vallankumouksellinen kehitys pysähtyi; ja jo marraskuussa todistettiin fasistien ensimmäistä suurta mielenilmausta (Bolognan kaappaus) (4).

Totta kyllä, proletariaatti, jopa syyskuisen katastrofin jälkeenkin, kykeni aloittamaan puolustustaistelut. Mutta se oli huolissaan ainoastaan yhdestä asiasta: työläisten pois vetäminen taistelusta, hinnalla millä hyvänsä, myönnytys toisensa perään. Sosialidemokratia toivoi voivansa työläisiä säyseästi johdattaen palauttaa porvariston “yleisen mielipiteen” fasismia vastaan. Lisäksi reformistit luottivat voimakkaasti kuningas Victor Emmanuelin apuun. Viimeiseen asti he sitoivat työväestöä mahdillaan, pääasiassa saadakseen luovuttamaan taistelu Mussolinin joukkioille. Siitä ei ollut heille mitään apua. Kruunu, yhdessä porvariston ylempien kerrosten kanssa, riensi fasistien puolelle. Vakuututtuaan viime hetkillä siitä, ettei fasismia voinutkaan saada alistumaan, sosialidemokraatit kiistelivät työväen kutsumisesta yleislakkoon. Mutta heidän julistuksestaan syntyi fiasko. Reformistit olivat kostuttaneet ruutia jo niin pitkään, pelossaan että se voisi räjähtää, että kun he lopulta ryhtyivät vapisevin käsin asettamaan siihen palavaa sytytyslankaa, ruuti ei enää ottanutkaan tulta.

Kaksi vuotta alkunsa jälkeen fasismi oli vallassa. Sen juurtumisesta se saa kiittää tosiasiaa, että vallassaolonsa ensimmäiseen jaksoon sattuivat suotuisat taloudelliset olosuhteet, jotka seurasivat lamakaudesta 1921-22. Fasistit murskasivat perääntyvän proletariaatin, päälle ryntäävillä pikkuporvarillisilla voimilla. Mutta tämä ei tapahtunut yhdellä iskulla. Jopa vallananastuksensa jälkeenkin, Mussolini eteni linjallaan kaikella varovaisuudella; häneltä puuttuivat valmiit toimintamallit. Kahden ensimmäisen vuoden jälkeenkään, ei edes perustuslakia oltu vielä muutettu. Fasistinen hallinto otti koalition hahmon. Samaan aikaan fasistijoukkiot pitivät kiirettä työssään, nuijien, veitsien ja pistoolien kanssa. Vain siksi fasistinen hallinto luotiin hitaasti, mikä tarkoitti kaikkien itsenäisten joukko-organisaatioiden täydellistä kuoliaaksi kuristamista.

Mussolini saavutti tämän itse fasistipuolueen byrokratisoimisen hinnalla. Käytettyään hyväksi pikkuporvariston ryntääviä voimia, fasismi asetti sen porvarillisen valtion ruuvipenkkiin. Toisin ei Mussolini olisi voinut toimiakaan sillä yhdistämiensä massojen pettymys toiveissaan ja malttamaton äkkipikaisuus olivat itsessään kaikkein välittömin vaara. Fasismi, tultuaan byrokraattiseksi, lähestyy muodoissaan erittäin lähelle sotilas- ja poliisidiktatuureja. Sillä ei ole enää aikaisempaa sosiaalista kannatuspohjaa. Fasismin pääreservi – pikkuporvaristo – on käytetty loppuun. Vain historiallinen inertia mahdollistaa fasistihallinnolle työväestön pitämisen alennuksen ja avuttomuuden tilassa.

Politiikassaan suhteessa Hitleriin, saksalaisella sosialidemokratialle ei ole ollut kykenevä lisäämään tähän sanaakaan: kaikki mitä se on tehnyt, on minkä tahansa saman toistelua pitkäveteisemmin, kuin mitä italialaiset reformistit omana aikanaan esittivät suuremmalla temperamentilla. Myöhemmin fasismi on selitetty sodan jälkeiseksi psykoosiksi; saksalainen sosialidemokratia näkee sen johtuvaksi “Versailles’ta” tai kriisipsykoosista (5). Molemmissa tapauksissa reformistit sulkevat silmänsä fasismin orgaaniselta luonteelta joukkoliikehtimisenä, joka kasvaa esiin kapitalismin sortumisesta.

Pelokkaina työläisten vallankumouksellisesta mobilisoitumisesta, Italian reformistit laittoivat kaiken toivonsa “Valtioon”. Heidän iskulauseensa oli “Auta! Victor Emmanuel, käytä painostusta!” Saksalaiselta sosialidemokratialta puuttuu samanlainen demokraattinen suojamuuri, kuten perustuslaille lojaali monarkki. Heidän täytyy siis tyytyä presidenttiin – “Auta! Hindenburg, käytä painostusta!” (6)

Taistellessaan Mussolinia vastaan, mikä tarkoitti vetäytymistä hänen edessään, Turati (7) päästi ilmoille ihmeellisen mottonsa: “Täytyy olla miehuutta, voidakseen olla pelkuri.” Saksalaiset reformistit olivat vähemmän vallattomia omien mottojensa kanssa. He vaativat “Rohkeutta epäsuosion ympäröimänä” (Mut zur Unpopularitaet) (Courage under unpopularity – suom. huom.) – mikä on sama asia. Kenenkään ei pidä pelätä epäsuosiota, joka on syntynyt hänen omasta pelkuruudestaan viivyttelyssä vihollista kohtaan.

Identtiset syyt tuottavat identtisiä seurauksia. Missä tapahtumien vyöry on riippuvainen sosialidemokraattisen puolueen johtamistaidosta, siellä Hitlerin uraputki saa varmistuksensa.

Täytyy tosin myöntää, kuitenkin, että Saksan Kommunistinen Puoluekin oli myös oppinut vain vähän Italian kokemuksesta.

Italian Kommunistinen Puolue syntyi melkein samaan aikaan fasismin kanssa. Mutta samat olosuhteet vallankumouksellisen laskuveden aikana, jotka nostivat fasismin valtaan, estivät Kommunistisen Puolueen kehittymistä. Se ei antanut vielä itselleen selvitystä fasistisen vaaran täydellisestä voittokulusta; se tuuditti itsessään vallankumouksellisiin illuusioihin; se oli yhteen sovittamattoman antagonistinen yhteisrintamapolitiikkaa kohtaan; lyhyesti, se oli lastentautien lamauttama. Pieni ihme! Se oli vasta kahden vuoden ikäinen. Sen silmissä fasismi näyttäytyi vain “kapitalistisena vastavaikutuksena.” Fasismin erikoiset luonteenpiirteet, jotka heräsivät pikkuporvariston mobilisoinnilla proletariaattia vastaan, Kommunistinen Puolue oli kykenemätön huomaamaan. Italialaiset toverit tiedottivat tästä minulle, tosin vain Gramsci (8) yksinomaisena poikkeuksena, Kommunistinen Puolue ei ottanut huomioon edes mahdollisuutta fasistien vallankaappauksesta. Kun proletaarinen vallankumous oli kärsinyt tappion, kun kapitalismi oli pitänyt perustansa ja vastavallankumous voittanut, kuinka saattoi esiintyä vielä mitään vastavallankumouksellista kuohuntaa? Kuinka porvaristo voi nousta itseään vastaan? Nämä kysymykset olivat asian ytimessä Italian Kommunistisen Puolueen poliittisessa orientaatiossa. Lisäksi ei saa päästää silmistään sitä faktaa, että Italian fasismi oli silloin muotoutumassa ollut uusi ilmiö; ei olisi ollut helppo tehtävä edes kokeneemmallekaan puolueelle eritellä sen erityispiirteitä.

Saksan Kommunistisen Puolueen johto toistaa melkein kirjaimellisesti suhtautumistavan, jossa Italian Kommunistinen Puolue oli lähtöpisteessään: fasismi ei ole muuta kuin kapitalistista taantumusta; proletariaatin näkökulmasta eroavaisuudet kapitalismin erityyppisten taantumusten välillä ovat merkityksettömiä. Tämä vulgaari radikalismi on vähemmän anteeksiannettavaa, koska Saksan puolue oli paljon vanhempi kuin Italian puolue oli vastaavan periodinsa aikana; lisäksi, Marxismi on nyt rikastettu Italian traagisella kokemuksella. Väite että fasismi on jo täällä, tai sen mahdollisuudenkin kiistäminen että se voisi nousta valtaan, merkitsee poliittisesti samaa asiaa. Jättämällä huomiotta fasismin erityinen luonne, halvautetaan väistämättä myös tahto taistella sitä vastaan.

Kovan syytösten tulvan täytyy syntyä tietysti Kominternin johdosta. Ennen muita italialaisten kommunistien velvollisuus on kohottaa varoitushuutonsa ilmoille. Mutta Stalin, yhdessä Manuilskyn (9) kanssa, pakottivat heidät kieltäytymään hyväksymästä heidän oman tuhoutumisensa tärkeimpiä opetuksia. Olemme jo tarkastelleet sitä, millaisella innokkaalla auliudella Ercoli (10) vaihtoi sosiaalisen fasismin asemiin, toisin sanoen, passiiviseen odotteluun fasistien voittoa Saksassa.

FASISTINEN VAARA KUMMITTELEE SAKSASSA

Kominternin virallinen lehti kuvailee nyt Saksan vaalien (syyskuu 1930) tuloksia ihmeellisenä kommunismin voittona, mikä asettaa päiväjärjestykseen iskulauseen Neuvosto-Saksasta. (11) Byrokraattiset optimistit eivät halua miettiä voimasuhteiden merkitystä, mikä on paljastunut vaalistatistiikasta. He tarkastelevat kommunistien kasvanutta äänimäärää irrallaan tilanteen luomista vallankumouksellisista tehtävistä ja sen asettamista esteistä. Kommunistinen Puolue sai noin 4,600,000 ääntä, kun vuonna 1928 äänisaalis oli 3,300,000. “Normaalin” parlamentaarisen mekaniikan näkökulmasta, 1,300,000 äänen nousu on huomattava, jopa silloinkin kun otamme huomioon äänestäjien kokonaismäärän kasvun. Mutta puolueen äänisaalis jää täydellisen vaisuksi kun sitä vertaa fasismin loikkaukseen 800,000 äänestä 6,400,000 ääneen. Vähäisempää merkitystä vaalien arvioinnissa ei ole myöskään sillä tosiasialla, että sosialidemokratia, huolimatta konkreettisista tappioistaan, säilytti peruskaaderistonsa ja sai osakseen merkittävästi suuremman määrän työläisten ääniä (8,600,000), kuin Kommunistinen Puolue.

Samalla meidän tulee kysyä itseltämme, “Millainen yhdistelmä kansainvälisiä ja kotimaisia olosuhteita voisi kyetä kääntämään työväenluokka suuremmalla nopeudella kohti kommunismia?”, emme näet voi löytää esimerkkiä suotuisammista olosuhteista tämän kääntymisen suhteen, kuin ne jotka vallitseva nykyisessä Saksassa: “Youngin hirttosilmukka” (12), taloudellinen pula-aika, valtaapitävien eripuraisuus, parlamentarismin kriisi, sosialidemokratian itsensä paljastus vallassaan. Tarkasteltuna näitä konkreettisia, historiallisia olosuhteita vasten, Saksan Kommunistisen Puolueen vetovoima maan sosiaalisessa elämässä, huolimatta 1,300,000 äänestä, pysyy suhteellisen pienenä.

Kommunismin asemien heikkous, mahdottomuus erottautua Kominternin politiikasta ja hallinnosta, paljastuvat entistä selvemmin, jos vertaamme Kommunistisen Puolueen sosiaalista painoarvoa niihin konkreettisiin ja viivyttelemättä toteutettaviin tehtäviin, jotka nykyiset historialliset olosuhteet ovat sen eteen asettaneet.

On totta, ettei Kommunistinen Puolue odottanut saamaansa kannatusta. Mutta tämä todistaa sitä, että jatkuvien tehtyjen virheiden ja kärsittyjen tappioiden seurauksena, Kommunististen puolueiden johtajuutta ei ole käytetty suurempiin tavoitteisiin ja perspektiiveihin pyrkimiseksi. Jos se eilen aliarvioi omat mahdollisuutensa, niin se tänään aliarvioi vaikeudet. Tällä tavoin yksi vaara kertautuu toisella.

Samalla todellisen vallankumouksellisen puolueen ensimmäinen tunnusmerkki on – kyky katsoa todellisuutta suoraan kasvoihin.

Nähdäkseen paremmin että sosiaalinen kriisi voi tuoda mukanaan proletaarisen vallankumouksen, on välttämätöntä yhdessä muiden olosuhteiden kanssa, että pikkuporvarillisten luokkien ratkaiseva käännös ilmaantuu proletariaatin ohjauksessa. Tämä antaa proletariaatille mahdollisuuden asettaa itsensä valtiolliseen valtaan, sen johtajana. Viime vaalit paljastivat – ja tässä oleellinen, periaatteellinen merkityksellisyys piilee – muutoksen vastakkaiseen suuntaan. Kriisin aiheuttaman paineen alla, pikkuporvaristo mielipide heilahti, ei proletaarisen vallankumouksen, vaan kaikkein äärimmäisimmän imperialistisen taantumuksen suuntaan, jättäen taakseen merkittävät osat proletariaatista.

Kansallissosialismin jättiläismäinen kasvu on ilmaisua kahdesta seikasta: syvästä sosiaalisesta kriisistä joka on heittänyt pikkuporvarilliset massat pois tasapainostaan, sekä vallankumouksellisen puolueen puutteesta, jota joukot voisivat kunnioittaa ja tunnustaa vallankumoukselliseksi johtajakseen. Jos Kommunistinen Puolue on vallankumouksellisen toivon puolue, niin silloin fasismi joukkoliikkeenä on vastavallankumouksellisen epätoivon puolue. Kun vallankumouksellinen toivo syleilee koko proletaarista joukkoa, se väistämättä työntää vallankumouksen tielle myös merkittävät, alati kasvavat osat pikkuporvaristoakin. Täsmälleen tässä mielessä vaalit paljastivat vastakkaisen kuvan: vastavallankumouksellinen epätoivo syleilee pikkuporvarillisia massoja voimalla, joka vetää mukaansa monia työväenluokan osia.

Fasismista saksassa on tullut todellinen vaara, välittömänä ilmaisuna porvarillisen hallintojärjestelmän avuttomuuden tilasta, sosialidemokratian konservatiivisesta roolista tässä hallinnossa, ja Kommunistisen Puolueen lisääntyneestä voimattomuudesta sen kumoamiseksi. Kuka ikinä tämän kiistääkin, on joko sokea tai kerskuri.

Vaara saavuttaa erityisen välittömyytensä yhteydessään kysymykseen kehityksen nopeudesta (tempo of development – suom.huom.), mikä ei riipu yksin meistä. Poliittisen käännöksen kuumeisuus paljastui vaalien ilmaistessa tosiasian, että kehityksen nopeus kansallisessa kriisissä on voi muuttua hyvin vauhdikkaasti. Toisin sanoen, tapahtuvan kehityksen suunta lähitulevaisuudessa voi herättää Saksan henkiin, uudella historiallisella tasolla, yhtäältä vanhan traagisen ristiriidan vallankumouksellisen tilanteen kypsyyden ja toisaalta vallankumouksellisen puolueen heikkouden ja strategisen impotenssin suhteen. Tämä täytyy todeta selvästi, avoimesti, ja ennen kaikkea, ajallaan.

Signaali Moskovasta on jo annettu poliittisen byrokratian arvovallalla, mikä peittelee eilisiä virheitä ja valmistelee huomista valheellisilla huudoilla huomisen voitosta. Hirviömäisesti suurennellen puolueen voittoa, hirviömäisesti aliarvioiden vaikeuksia, tulkiten jopa fasismin nousun positiiviseksi seikaksi proletaariselle vallankumoukselle, Pravda (13) siitä huolimatta selittää lyhyesti: “Puoleen menestysten ei pidä antaa saattaa meitä huimaukseen (dizzy – suom. huom.).” Stalinistisen johdon petollinen politiikka on tosiasia jopa tässä. Analyysi tilanteesta on esitetty epäkriittisen ultravasemmistolaisuuden hengessä. Tällä tavalla Puolue on tietoisesti työnnetty seikkailupolitiikan tielle. Samalla Stalin valmistelee alibiaan, ritualistisen fraasin “huimaus” avustuksella. Juuri tätä on se lyhytnäköinen, häikäilemätön politiikka, joka voi raunioittaa Saksan vallankumouksen.

Voiko sosialidemokraattisten työläisten konservatiivisen vastustuksen voiman määritellä edeltä käsin? Ei voi. Kuluneen vuoden tapahtumien valossa tämä voima näyttäytyy jättiläismäisenä. Mutta tosiasia on se, että Kommunistisen Puolueen väärä politiikka on kaikkein eniten auttanut sosialidemokratian yhteen hitsautumisessa, mikä on löytänyt korkeimman yleistyksensä sosiaalifasismin absurdissa teoriassa. Jotta voisi mitata todellista vastustuksen määrää sosialidemokratian riveissä, tarvitaan erilaista mittapuuta, ja tämä on oikea Kommunistinen taktiikka. Tässä tilanteessa – joka ei ole mikään vähäinen tilanne – sosialidemokratian sisäisen yhtenäisyyden aste voi ilmentyä ainoastaan suhteellisen lyhyen periodin ajan.

Eri muodossa se mitä on yllä todettu, soveltuu myös fasismiin: se saa alkunsa, riippumatta muista läsnä olevista olosuhteista, Zinovievin-Stalinin hirvittävästä strategiasta (14). Mikä on sen voima hyökkäyksessä? Mikä on se pysyvyys? Onko se saavuttanut huippukohtansa, kuten optimistiset ex-virkailijat (Kominternin ja Kommunistisen puolueen virkailijat) meille vakuuttavat, vai onko se ainoastaan tikkaiden ensimmäinen askelma? Tätä ei voi todeta mekaanisesti edeltä käsin. Se voidaan määritellä ainoastaan toimintaa seuraamalla. Tarkalleen ottaen, koskien fasismia, joka on terä luokkavihollisen käsissä, Kominternin väärä politiikka voi tuottaa kuolettavia seurauksia lyhyessä ajassa. Toisaalta, oikea politiikka – ei näin lyhyessä ajassa tosiasiassa – kykene horjuttamaan fasismin asemia.

Jos Kommunistinen Puolue, huolimatta poikkeuksellisen suotuisista olosuhteista, on todettu voimattomaksi vakavasti horjuttamaan sosialidemokratian rakennelmaa “sosiaalifasismin” reseptin myötäavustuksella, niin todellinen fasismi käy horjuttamaan tätä rakennelmaa, ei enää niin kutsutuilla radikalismin sana-resepteillä, vaan räjähteiden kemiallisilla resepteillä. Ei ole väliä sillä, miten totta on se, että sosialidemokratian koko politiikka on valmistellut fasismin puhkeamista kukkaansa, eikä ole yhtään vähemmän totta myöskään se, että fasismi muodostuu edetessään kuolettavaksi uhaksi itse tälle samalle sosialidemokratialle, jonka erinomaisuus on erottamattomissa siteissään parlamentaaris-demokraattis-pasifistisiin muotoihin ja hallintomenetelmiin.

Työläisten yhteisrintamapolitiikka fasismia vastaan nousee tästä tilanteesta. Se avaa suunnattomia mahdollisuuksia Kommunistiselle Puolueelle. Menestyksen edellytys on kuitenkin “sosiaalifasismin” teorian ja käytännön hylkääminen, kiusankappale josta muodostuu positiivinen uhka nykyisissä olosuhteissa.

Yhteiskunnallinen kriisi väistämättä tuottaa syvän jakautumisen sosialidemokratian keskuudessa. Joukkojen radikalisoituminen tulee vaikuttamaan sosialidemokraatteihin. Meidän on välttämättä tehtävä sopu monenlaisten sosialidemokraattisten organisaatioiden ja ryhmäkuntien kanssa fasismia vastaan, asettaen tarkasti määritellyt rajat tämän yhteenliittymän johtajille, joukkojen silmien edessä. Meidän on palattava tyhjästä, virallisesta fraasista koskien yhteisrintamapolitiikkaa, siihen mitä se oli Leninin muotoilemana ja bolshevikkien aina soveltamana vuonna 1917.

AISOPOKSEN ELÄINSATU

Karjakauppias vei kerran muutamia härkiä teurastamoon (15). Ja teurastaja tuli lähelle terävine veitsineen.

“Tiivistäkäämme rivimme ja heitetään tuo teloittaja ylös sarvillamme”, ehdotti yksi häristä.

“Olisitko hyvä ja kertoisit millä lailla tuo teurastaja on yhtään huonompi kuin kauppias joka ajoi meidät tänne sauvallaan?”, vastasivat härät, jotka olivat hankkineet poliittisen koulutuksensa Manuilskyn instituutissa (16).

“Mutta voimme keskittyä kauppiaaseen yhtä hyvin myöhemminkin!”

“Ei tehdä mitään”, vastasivat härät, uskollisina periaatteilleen ja kanslerilleen. “Sinä olet yrittämässä, vasemmalta päin, suojata meidän vihollisiamme – sinä olet sosiaalinen teurastaja itsekin.”

Ja he kieltäytyivät sulkemasta rivejään.

SAKSAN POLIISI JA ARMEIJA

Todellisessa vaarassa, sosialidemokratia ei luottanut “Rautarintamaan” (17) (Iron Front – suom. huom.), vaan preussilaiseen poliisiin. Ei otettu huomioon kuka oli sen isäntänä. Se tosiasia että poliisiin oli alun perin rekrytoitu suurin joukoin sosialidemokraattisia työläisiä, on merkityksetöntä. Tietoisuus määräytyi ympäristön mukaan jopa tässäkin tapauksessa. Työläinen josta tulee poliisi kapitalistisen valtion palvelukseen, on porvarillinen poliisi, eikä työläinen. Viime vuosina nämä poliisimiehet ovat taistelleet huomattavasti enemmän vallankumouksellisia työläisiä, kuin natsi-opiskelijoita vastaan. Tällainen harjoittelu ei voi olla jättämättä jälkiä. Ja ennen kaikkea: jokainen poliisimies tietää sen että hallitus voi vaihtua, mutta poliisi pysyy.

Uuden vuoden numerossaan, sosialidemokratian teoreettinen elin, Das Freie Wort (mikä surkea paperinpalanen), kirjoitti artikkelin missä “suvaitsevaisuus” -politiikkaa on selitetty sen korkeimmassa merkityksessään. Hitler, kuten käy ilmi, ei voi koskaan nousta valtaan vastustaen poliisia ja Reichwehria (Saksan armeija). Nyt perustuslain mukaisesti, Reichwehr on Tasavallan presidentin komennon alaisuudessa. Näin ollen fasismi, kuten seuraa, ei ole vaarallinen niin kauan kuin perustuslaille uskollinen presidentti säilyy hallituksen johdossa. Brüningin hallintoa (18) täytyy tukea presidentinvaaleihin asti, jotta perustuslain mukainen presidentti voidaan silloin valita, liitossa parlamentaarisen porvariston kanssa; ja täten Hitlerin tie valtaan tulee katkaistua vielä toiseksi seitsemäksi vuodeksi.

Reformismin poliitikot, nämä näppärät rautalangan vääntäjät, kekseliäät juonittelijat ja kiipijät, parlamentin ja ministeriöiden masinoijat, eivät aikaisemmin tule heitetyiksi ulos heidän omasta sfääristään tapahtumien kulun seurauksena, eivätkä he aikaisemmin tule asetetuiksi kasvotusten itsensä kanssa ennen kuin kohtalokkaissa, yllättävissä tapahtumissa, joissa paljastuvat – ei ole olemassa lievempää ilmausta tälle – kömpelöiksi typeryksiksi.

Luottamus presidenttiin on ainoastaan luottamusta “istuvaan hallitukseen”! Kohdattuaan lähestyvän selkkauksen proletariaatin ja fasistisen pikkuporvariston välillä – kaksi leiriä jotka yhdessä muodostavat murskaavan enemmistön Saksan valtakunnassa – nämä marxistit Vorwäts-lehdestä (19) ulvovat yövartijaa tulemaan heidän avukseen, “Auta! Hallitus, käytä painostusta!” (Staat, greif zu!).

PORVARISTO, PIKKUPORVARISTO JA PROLETARIAATTI

Minkä tahansa vakavan analyysin poliittisesta tilanteesta täytyy ottaa lähtökohdakseen kolmen luokan keskinäiset suhteet: porvariston, pikkuporvariston (sisältäen talonpoikaiston) ja proletariaatin (20).

Taloudellisesti voimakas suurporvaristo itsessään, edustaa vain häviävän pientä vähemmistöä valtiossa. Vahvistaakseen ylivaltaansa, sen täytyy varmistaa tarkoin määritelty keskinäinen suhteensa pikkuporvaristoon, ja sen välityksellä, proletariaattiin.

Ymmärtääkseen näiden kolmen luokan välisten suhteiden dialektiikan, meidän täytyy erottaa kolme historiallista vaihetta: kapitalistisen kehityksen sarastuksen aika, jolloin porvaristo tarvitsi vallankumouksellisia menetelmiä ratkaistakseen omat tehtävänsä; kapitalistisen hallintojärjestelmän kukoistuksen ja kypsyyden periodin, jolloin se varusti ylivaltansa järjestäytyneesti, rauhanomaisilla, konservatiivisilla, demokraattisilla muodoilla; ja lopuksi kapitalismin rappeutuminen, jolloin porvaristo on pakotettu turvautumaan kansalaissodan menetelmiin proletariaattia vastaan, varjellakseen oikeuksiaan harjoittaa sen riistoa.

Näiden kolmen vaiheen poliittisten ohjelmien tunnuksenomaiset piirteet – Jacobismi (21), reformistinen demokratia (sisältäen sosialidemokratian) ja fasismi – ovat pohjimmiltaan pikkuporvarillisia virtauksia. Tämä tosiasia yksin, enemmän kuin mikään muu, näyttää miten suunnattoman – paremminkin, miten ratkaisevan – tärkeää on pikkuporvariston ihmismassojen itsensä määritteleminen koko porvarillisen valtion kohtalolle.

Siitä huolimatta, suhteet porvariston ja sen peruskannattajakunnan, pikkuporvariston välillä, eivät ollenkaan lepää vastavuoroisen luottamuksen ja rauhanomaisen yhteistoiminnan perustalla. Joukkona pikkuporvaristo on riistetty ja epäetuoikeutettu luokka. Se suhtautuu porvaristoon kateudella ja usein vihalla. Toisaalta porvaristo käyttäessään hyödykseen pikkuporvariston tukea, tuntee epäluottamusta jälkimmäistä kohtaan, oikeutetussa pelossaan sen taipumuksesta murtaa ylhäältä päin asetettuja esteitä.

Kun he levittivät ja tasoittivat tietä porvarilliselle kehitykselle, Jacobiinit ryhtyivät rajuihin selkkauksiin porvaristoa vastaan jokaisella askeleellaan. He haastoivat tinkimättömään taisteluun sitä vastaan. Sen jälkeen kun he olivat saavuttaneet rajallisen historiallisen roolinsa huippukohdan, Jacobiinit sortuivat pääoman ylivaltaan, kuten oli ennalta määrätty.

Kokonaisen vaiheiden sarjan jälkeen, kapitalismi linnoitti valtansa porvarillisen parlamentaarisen demokratian muotoon. Edes tällöinkään, se ei tapahtunut rauhanomaisesti eikä vapaaehtoisesti. Porvaristo pelkäsi kuollakseen yleistä äänioikeutta. Mutta tässä tapauksessa, se onnistui, apunaan yhdistelmä väkivaltaa ja myönnytysten ilmaisuja, puutteenalaisuutta ja reformeja, alistaa muodollisen demokratian puitteisiin, ei ainoastaan pikkuporvaristoa, vaan merkittävissä määrin myös proletariaatin, käyttäen välineenään uutta pikkuporvaristoa – työläisaristokratiaa. Elokuussa 1914 (22) imperialistinen porvaristo oli kykenevä, käyttäen apunaan parlamentaarista demokratiaa, johtamaan miljoonat työläiset ja talonpojat sotaan.

Mutta täsmälleen sodan kanssa alkoi erillinen kapitalismin rappiovaihe, ja ennen kaikkea sen demokraattisen muodon ylivalta. Enää ei ole kyse uusista reformeista eikä almuista, vaan vanhojen leikkaamisesta ja lakkauttamisesta. Täten porvaristo joutuu konfliktiin, ei ainoastaan proletaarisen demokratian instituutioiden kanssa, vaan myös parlamentaarisen demokratian, koskien työorganisaatioiden syntyneitä rakenteita. Tästä seuraa kampanja “Marxilaisuutta” vastaan yhtäältä ja demokraattista parlamentarismia vastaan toisaalta.

Mutta aivan kuten porvarillisten liberaalien kokoukset omana aikanaan olivat kyvyttömiä pelkästään omin voimin pääsemään eroon feodalismista, monarkiasta ja kirkosta, ovat finanssimagnaatit kyvyttömiä selviytymään pelkästään omin voimin proletariaatista. He tarvitsevat pikkuporvariston tukea. Tässä tarkoituksessa sitä täytyy piiskata, nostaa jaloilleen, mobilisoida ja aseistaa. Mutta tällä metodilla on omat vaaransa. Samalla kun se tekee fasismista käyttökelpoisen, porvaristo kaikesta huolimatta pelkää sitä. Pilsudski (23) oli pakotettu toukokuussa 1926 tekemään Puolan porvariston perinteisiin puolueisiin kohdistuneen vallankaappauksen (coup d’état – suom. huom.), pelastaakseen porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen. Asiassa mentiin niin pitkälle, että Puolan Kommunistisen Puolueen virallinen johtaja Warski (24) vaihtoi puolta Rosa Luxemburgin (25) puolelta, ei Leninin, vaan Stalinin puolelle, piti Pilsudskin vallankaappausta tienä kohti “vallankumouksellista demokraattista diktatuuria” ja kutsui työläisiä tukemaan häntä.

Kommunistisen Internationaalin Toimeenpanevan Komitean Puolan Komission istunnossa, heinäkuun 2. päivänä 1926, näiden rivien kirjoittaja sanoi tapahtumista Puolassa: “Tarkasteltuna kokonaisuudessaan, Pilsudskin hallituksen kaataminen oli pikkuporvarillinen, ‘moukkamainen’ (plebeijin – suom. huom.) tapa ratkaista polttavat ongelmat porvarillisen yhteiskunnan ollessa hajoamistilassa ja rappiolla. Meillä on jo olemassa tästä suora samankaltaisuus Italian fasismissa. Nämä kaksi virtausta epäilyksettä pitävät sisällään yhteisiä piirteitä: he rekrytoivat iskujoukkonsa ennen kaikkea pikkuporvariston piiristä; Pilsudski, aivan kuten Mussolinikin, työskenteli käyttäen ulkoparlamentaarisia keinoja yhdessä avoimen väkivallan ja sisällissodan metodien kanssa; kumpikaan ei ollut kiinnostunut porvarillisen yhteiskunnan hävittämisestä, vaan sen säilyttämisestä. Kun he nostivat pikkuporvariston jaloilleen, he avoimesti valitsivat puolensa, vallankaappauksen jälkeen tämä oli suurporvaristo. Vastentahtoisesti historialliset yleistykset nousevat tässä esiin, palauttaen mieliin Marxin arvion Jacobinismista, tehden tilinpäätöksen metodeiltaan moukkamaisesta turvautumisesta porvariston feudaalisiin vihollisiin. Tämä tapahtui porvariston nousun aikakaudella. Nyt meidän täytyy todeta, että porvarillisen yhteiskunnan rappion aikakaudella porvaristo tarvitsee jälleen ‘moukkamaisia’ menetelmiä ratkaistakseen, ei enää edistyksellisiä, vaan täysin taantumuksellisia tehtäviä. Tässä mielessä fasismi on karikatyyri jacobinismista.”

“Porvaristo on kykenemätön ylläpitämään valtaansa sen itsensä luoman parlamentaarisen valtion keinoilla ja metodeilla; se tarvitsee avukseen fasismia itsepuolustus aseekseen ainakin kriittisissä tapauksissa. Tästä huolimatta, porvaristo ei pidä ‘moukkamaisista’ metodeista, sen ongelmien ratkaisussa. Se oli aina vihamielinen Jacobinismille, joka auttoi selvittämään tietä porvarilliselle yhteiskunnalle, sen verellä. Fasistit ovat mittaamattomasti lähempänä rappeutunutta porvaristoa, kuin Jacobiinit olivat nousevaa porvaristoa. Kuitenkaan, vakava porvaristo ei katsele kovin suotuisasti edes fasistisenkaan ongelmien ratkaisutavan synnyttämiä tärähdyksiä yhteiskunnassa, vaikka he syntyivät porvarillisen yhteiskunnan etujen hyväksi, heihin liittyy myös vaaroja sitä itseään kohtaan. Tästä syystä on olemassa vastakkainasettelu fasismin ja porvaripuolueiden välillä.”

“Suurporvaristo pitää fasismista yhtä vähän kuin mies, jolla kivulias poskihammas, pitää sen irti vetäisemisestä. Porvarillisen yhteiskunnan hillityt piirit ovat seuranneet pahoin aavistuksin hammaslääkäri Pilsudskin työskentelyä, mutta viimeisissä analyyseissään he ovat tulleet päässeet sopuun väistämättömyyden kanssa, tosin uhkailuin, lehmänkaupoin (horse trades – suom. huom.) ja kaikenlaisin neuvotteluin. Pikkuporvariston eilispäiväinen idoli on muuttunut kapitalismin santarmiksi.”

Tässä yrityksessä arvostella fasismin historiallista asemaa, sosialidemokratian poliittisena tehtävistään vapauttajana, on huomioitava tässä vastavedoksi luotu sosiaalifasistinen teoria. Aluksi se voi ilmentyä teeskentelevänä, toverillisena, mutta harmittomana typeryytenä. Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet Stalinistisen teorian turmiollisen vaikutuksen Kommunistisen internationaalin käytännön toimiin ja sen koko kehitykseen.

Seuraako tämä Jacobiinien historiallisesta roolista demokratiassa; ja fasismi, pikkuporvariston ollessa kelvoton säilymään työkaluna kapitalismin käsissä, sen viimeisinä päivinään? Jos näin on, proletaarinen diktatuuri olisi mahdottomuus useissa maissa, joissa pikkuporvaristo muodostaa kansallisen enemmistön, ja se osoittautuisi äärimmäisen vaikeaksi toisissa maissa, joissa pikkuporvaristo edustaa tärkeää vähemmistöä. Onneksi, asiat eivät ole näin. Pariisin Kommuunin (26) kokemus paljasti meille ensimmäisenä sen, että ainakin yhden kaupungin rajojen sisäpuolella, jonka Lokakuun Vallankumouksen (27) kokemus sittemmin on osoittanut paljon laajemmassa mittakaavassa ja verrattomasti pidemmällä ajalla, ettei pikkuporvariston ja suurporvariston liitto ole purkamaton. Koska pikkuporvaristo on kykenemätön itsenäiseen politiikkaan (tästä syystä myöskään pikkuporvariston “demokraattinen diktatuuri” ei voi toteutua), muuta vaihtoehtoa ei jää jäljelle kuin se mikä vallitsee porvariston ja proletariaatin välillä.

Kapitalismin nousun, kasvun ja kukoistuksen aikakaudella pikkuporvaristo, huolimatta akuuteista tyytymättömyyden purkauksistaan, pääsääntöisesti marssi tottelevaisesti kapitalismin valjaissa. Eikä se toisin olisi voinut toimiakaan. Mutta kapitalismin hajoamisen olosuhteissa ja taloudellisessa umpikujassa pikkuporvaristo, etsii ja pyrkii kiihkeästi löytämään keinoja repiäkseen itsensä irti vanhojen mestareidensa ja yhteiskunnan valtaapitävien asettamista jalkaraudoista. Se on melko kykeneväinen liittämään kohtalonsa yhteen proletariaatin kanssa. Tähän tarvitaan vain yhtä asiaa: pikkuporvaristo tarvitsee luottamuksen proletariaatin kykyyn johtaa yhteiskunta uudelle tielle. Proletariaatti voi herättää tätä luottamusta vain voimallaan, päättäväisyydellään toiminnassa, taitavalla hyökkäyksellä vihollista vastaan sekä menestyksillä vallankumouksellisessa politiikassaan.

Mutta, on murheellista jos vallankumouksellinen puolue ei ole tilanteen edellyttämällä tasolla! Proletariaatin päivittäinen taistelu kärjistyy porvarillisen yhteiskunnan epävakaisuudessa. Lakot ja poliittinen kuohunta vaikeuttavat yhteiskunnan taloudellista tilannetta. Pikkuporvaristo kykenee tilapäisesti olemaan sovussa lisääntyvän puutteen kanssa, mikäli se saa kokemuksia siitä että asemastaan käsin proletariaatti on kykenevä johdattamaan sen uudelle tielle. Mutta jos vallankumouksellinen puolue, huolimatta luokkataistelun lakkaamattomasta voimistumisesta, osoittaa kerta toisensa jälkeen kykenemättömyyttä yhdistää työväenluokka, jos se horjuu kahden vaiheilla, jos saattaa itsensä ymmälle ja on itsessään täynnä ristiriitaisuuksia, silloin pikkuporvaristo menettää kärsivällisyytensä ja alkaa katsoa vallankumouksellisten työläisten olevan syypäitä omaan surkeaan tilaansa. Kaikki porvarilliset puolueet, mukaan lukien sosialidemokratia, muuttavat ajatuksiaan juuri tähän suuntaan. Kun sosiaalinen kriisi saavuttaa sietämättömän ankaruuden, astuu erityinen puolue näyttämölle agitoiden pikkuporvaristoa valkoiseen kiihkoon, ja ohjaten tämän vihan ja epätoivon proletariaattia kohtaan. Saksassa tämä historiallinen tarkoitus on täyttynyt Kansallissosialismin (Natsismin) toimesta, laajana virtauksena, jonka ideologia on muotoutunut kaikista hajoavan porvarillisen yhteiskunnan löyhkäävistä höyryistä.

PORVARILLISEN DEMOKRATIAN ROMAHDUS

Sodan jälkeen sarja loistavan voittoisia vallankumouksia ilmaantui Venäjällä, Saksassa, Itävalta-Unkarissa, ja myöhemmin Espanjassa (28). Mutta ainoastaan Venäjällä työväenluokan onnistui saada valta kokonaan käsiinsä, pakkolunastaa sen riistäjät, sekä oppia tietämään kuinka luodaan ja ylläpidetään työväenvaltiota. Kaikkialla muualla proletariaatti, voitostaan huolimatta, pysähtyi puolitiehen, johtuen virheistä sen johdossa. Lopputuloksena oli vallan lipsuminen käsistä, siirtyminen vasemmalta oikealle ja sortuminen fasismin saaliiksi. Joukossa muita maita valta päästettiin sotilasdiktatuurin käsiin. Missään eivät parlamentit kyenneet sovittelemaan luokkaristiriitaisuuksia ja takaamaan tapahtumien rauhanomaista kehitystä. Konfliktit selvitettiin ase kädessä.

Ranskan kansa kuvitteli pitkään, ettei fasismilla ollut mitään tekemistä sen kanssa. Heillä oli tasavalta, jossa ratkaistaan kaikki kysymykset, suvereenien ihmisten yleisen äänioikeuden kautta. Mutta helmikuun 6. päivänä 1934, useita tuhansia fasisteja ja rojalisteja, aseistautuneena revolverein, nuijin ja veitsin, painostivat maan taantumuksellisesta Doumergue’n (29) hallitusta, jonka suojeluksessa fasistiset joukkiot jatkoivat kasvuaan ja aseistautumistaan. Mitä huominen tuokaan tullessaan?

Tietysti Ranskassa, kuten myös tietyissä muissa Euroopan maissa (Englanti, Hollanti, Sveitsi, Skandinavian maat) esiintyy vielä parlamentteja, vaaleja, demokraattisia vapauksia tai niiden jäänteitä. Mutta kaikissa näissä maissa luokkataistelu on kärjistymässä, kuten se tapahtui aikaisemmin Italiassa ja Saksassa. Se joka lohduttaa itseään fraasilla, “Ranska ei ole Saksa”, on toivoton. Kaikissa maissa vaikuttaa samat historialliset lait, kapitalismin rappion lait. Jos tuotanto-välineet pysyvät pienen kapitalistijoukon käsissä, täällä ei ole tietä ulos yhteiskuntajärjestyksestä. Se on tuomittu kulkemaan kriisistä kriisiin, puutteesta kurjuuteen, huonosta vielä huonompaan. Monissa maissa kapitalismin vanhuudenheikkous ja hajaantumistila on saanut ilmaisunsa toisistaan eroavin muodoin ja erilaisin rytmein. Mutta prosessin peruspiirteet ovat kaikkialla samoja. Porvaristo on johtamassa yhteiskuntansa täydelliseen vararikkoon. Se ei ole kykenevä takaamaan ihmisille sen enempää leipää kuin rauhaakaan. Tämä on juuri se syy miksi se ei enää pysty sietämään demokraattista järjestystä. Se on pakotettu murskaamaan työläiset fyysisellä väkivallalla. Työläisten ja talonpoikien tyytymättömyyttä ei kuitenkaan voi saada loppumaan pelkästään poliisin voimin. Lisäksi, on usein mahdotonta saada armeija marssimaan omaa kansaa vastaan. Se alkaa armeijan hajaantumisella, ja päättyy laajojen sotilasjoukkojen siirtymiseen kansan puolelle. Tästä syystä finanssikapitalismi on pakotettu muodostamaan erityisiä aseellisia joukkoja, harjoitettuna taistelemaan työläisiä vastaan, aivan kuten jotkin koiralaumat, jotka on koulutettu metsästykseen. Fasismin historiallinen tarkoitus on murskata työväenluokka, sen organisaatiot ja tukahduttaa sen poliittiset vapaudet, silloin kun kapitalistit tajuavat olevansa kykenemättömiä hallitsemaan ja alistamaan sitä demokraattisen koneiston avulla.

Fasistit löytävät ihmismateriaalinsa pää asiassa pikkuporvaristosta. Edellisen on täysin tuhonnut suurpääoma. Tästä sillä ei ole olemassa pääsyä ulos nykyisin vallitsevassa yhteiskuntajärjestelmässä, mutta se tunne mitään muutakaan. Sen tyytymättömyys, suuttumus ja epätoivoisuus ohjataan fasistien toimesta pois suurpääomasta, työläisiä vastaan. Voidaan ehkäpä sanoa että fasismi on toimenpide, jolla pikkuporvaristo asetetaan sen katkerimman vihollisen käytettäväksi. Tällä tavalla suurpääoma saattaa keskiluokat perikatoon, jonka jälkeen ostettujen fasististen kansankiihottajien avulla, lietsotaan epätoivoinen pikkuporvaristo työväestöä vastaan. Porvarillinen valta voidaan säilyttää vain tämänkaltaisilla, murhanhimoisilla menetelmillä. Kuinka pitkään? Siihen asti, jolloin proletaarinen vallankumous sen syöksee vallastaan.

PELKÄÄKÖ PIKKUPORVARISTO VALLANKUMOUSTA?

Parlamentaariset ääliöt, jotka pitävät itseään kansan asiantuntijoina, mielellään toistelevat: “Kenenkään ei pidä säikytellä keskiluokkia vallankumouksella. He eivät pidä äärimmäisyyksistä.” Tässä yleisessä muodossaan tämä väite on täydellisen väärä. Luonnollisesti pienomistaja pitää järjestystä parempana, niin kauan kuin liiketoiminta sujuu hyvin ja huomispäivä lupailee vielä parempaa menestystä.

Mutta kun tämä toivo on kadonnut, hän on helposti raivostuva ja valmis antautumaan kaikkein äärimmäisimpiinkin keinoihin. Muuten, miten hän olisi voinut syöstä demokraattisen valtion ja nostaa fasismin valtaan Italiassa ja Saksassa? Epätoivoinen pikkuporvari näkee fasismin ennen kaikkea taisteluvoimana suurpääomaa vastaan, ja uskoo – toisin kuin työväenluokan puolueet, jotka pyörittelevät vain pelkkiä sanoja – fasismin käyttävän voimaansa saadakseen aikaan lisää “oikeudenmukaisuutta”. Talonpoika ja käsityöläinen ovat omalla tavallaan realisteja. He ymmärtävät, ettei mitään tapahdu ilman voimankäyttöä.

On valhe, kolminkertainen valhe väittää että nykyinen pikkuporvaristo ei liity työväenluokan puolueisiin siksi, että se pelkäisi “äärimmäisiä keinoja”. Lähes päinvastoin. Alempi pikkuporvaristo syvissä riveissään näkee työväenluokan puolueet vain parlamentaarisena koneistona. He eivät usko niiden voimaan, kykyyn käydä taistelua, sen enempää kuin niiden nykyiseen valmiuteen johtaa taistelu päätökseen.

Ja jos näin on, maksaako vaivaa korvata kapitalistiset edustajat heidän parlamentaarisella vastineillaan vasemmistosta? Tässä on se miten puolittain pakkolunastettu, perikatoon joutunut yksityisomistaja järkeilee tai tuntee. Ilman ymmärtämystä talonpojan, käsityöläisen, palkollisen, pikkuvirkamiehen jne. psykologiasta, – psykologiasta joka nousee taloudellisesta kriisistä – on mahdotonta kehittää oikeaa politiikkaa. Pikkuporvaristo on taloudellisesti riippuvainen ja poliittisesti hajanainen (atomized – suom. huom.). Tästä syystä se ei voi toteuttaa itsenäistä politiikkaa. Se tarvitsee “johtajaa” joka valaa siihen luottamusta. Tämän yksilöllisen tai kollektiivisen johtajuuden, ts. merkkihenkilön tai puolueen, voi antaa sille vain jompikumpi perustavaa laatua olevista luokista – joko suurporvaristo tai proletariaatti. Fasismi yhdistää ja aseistaa hajanaiset massat. Ihmisjoukoista (Out of human dust – suom. huom.) se organisoi taisteluosastonsa. Se luo pikkuporvaristolle illuusion siitä, että se olisi riippumaton voima. Pikkuporvaristo alkaa kuvitella, että se todella komentaa valtiota. Ei ole ihmeellistä että nämä illuusiot ja kuvitelmat onnistuvat kääntämään sen päät.

Mutta pikkuporvaristo voi löytää johtajansa myös proletariaatista. Tämä on toteen näytetty Venäjällä ja osittain Espanjassa. Italiassa, Saksassa ja Itävallassa on tuntenut vetoa tähän suuntaan. Mutta työväenluokan puolueet eivät ole nousseet historiallisten tehtäviensä tasalle.

Saadakseen pikkuporvariston puolelleen, proletariaatin on voitettava sen luottamus. Ja tähän se tarvitsee luottamusta omista voimistaan.

Sillä täytyy olla selvä toimintaohjelma ja sen täytyy olla valmis taisteluun vallasta kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin. Karkaistuna vallankumouksellisen puolueen päättäväisellä ja säälimättömällä kamppailulla, proletariaatti kertoo talonpojille ja kaupunkien pikkuporvaristolle: “Olemme taistelemassa vallasta. Tässä on ohjelmamme. Olemme valmiita keskustelemaan kanssanne muutoksista tähän ohjelmaan. Tulemme käyttämään väkivaltaa ainoastaan suurpääomaa ja sen lakeijoita vastaan, mutta teidän uurastajien kanssa me haluamme solmia liiton, esitetyn ohjelman pohjalta” Talonpojat ymmärtävät tällaista puhetta. Heillä täytyy olla vain luottamus proletariaatin kyvykkyyteen kaapata valta.

Mutta tätä tarkoitusta varten yhteisrintama täytyy puhdistaa kaikesta kaksiselitteisyydestä, kaikesta epäröinnistä ja kaikista ontoista fraaseista. On välttämätöntä ymmärtää tilanne ja vakavasti saattaa se vallankumoukselliselle tielle.

TYÖVÄENMILIISI JA SEN VASTUSTAJAT

Kamppailua varten on välttämätön säästää ja vahvistaa taisteluvälineitä ja -keinoja – organisaatioita, lehdistöä, kokoontumisia jne. Fasismi (Ranskassa) uhkaa kaikkia näitä suoraan ja välittömästi. Se on vielä liian heikko suoraan taisteluun vallasta, mutta tarpeeksi vahva lyödäkseen alas työväenluokan organisaatioita vähä vähältä, kiihottamaan joukkioitaan hyökkäyksiin ja levittämään kauhua ja luottamuksen puutetta voimiaan kohtaan työväestön riveissä.

Fasismi löytää tiedostamattomia auttajiaan kaikista niistä jotka sanovat että “fyysinen kamppailu” on luvatonta tai toivotonta, ja jotka vaativat Doumerque’ta riisumaan fasistisen kaartinsa aseista. Mikään ei ole proletariaatille vaarallisempaa, erityisesti nykyisessä tilanteessa, kuin väärien toiveiden sokeroitu myrkky. Mikään ei kasvata fasistien röyhkeyttä niin paljon kuin “veltto pasifismi” osana työväen organisaatioita. Mikään ei tuhoa tehokkaammin keskiluokkien luottamusta työväenluokkaan, kuin sen viivyttely, passiivisuus ja taistelutahdon puute.

Le Populaire (Sosialistisen Puolueen sanomalehti) ja erityisesti l’Humanité (Kommunistisen Puolueen sanomalehti) kirjoittavat joka päivä: “Yhteisrintama on muuri fasismia vastaan”; “Yhteisrintama ei salli.”; “Fasistit eivät tule uskaltamaan.” jne. Nämä ovat fraaseja. On välttämättä sanottava reilusti työläisille, Sosialisteille ja Kommunisteille: Älkää antako tuudittaa itseänne taikauskoisten ja vastuuttomien lehtimiesten ja puhujien fraaseilla. Kysymys on meidän päistämme ja sosialismin tulevaisuudesta. Ei ole niin että me kieltäisimme yhteisrintaman tärkeyden. Me vaadimme sitä samalla kun molempien puolueiden johtajat ovat sitä vastaan. Yhteisrintama avaa useita mahdollisuuksia, mutta ei muuta. Itsessään yhteisrintama ei ratkaise mitään. Vain joukkojen taistelu ratkaisee. Yhteisrintama paljastaa arvonsa silloin kun Kommunistiset osastot tulevat Sosialististen osastojen avuksi, ja toisin päin, tilanteessa jossa fasistiset joukkiot hyökkäävät Le Populairea tai l’Humanitéa vastaan. Mutta tätä varten proletariaatin taisteluosastoja tulee kouluttaa, harjoittaa ja aseistaa. Ja jos ei ole olemassa puolustusorganisaatioita, ts. työväenmiliisiä, Le Populaire ja l’Humanite voivat siihen asti kirjoitella juuri niin monta artikkelia yhteisrintaman kaikkivaltiudesta kuin tahtovat, kunnes nämä kaksi lehteä löytävät itsensä puolustuskyvyttöminä ensimmäisten hyvin valmisteltujen fasististen hyökkäysten edessä.

Me ehdotamme tekemään kriittisen arvion “argumenteista” ja “teorioista” työväenmiliisin vastustajilla, joita on sankoin joukoin ja vaikutusvaltaisissa asemissa molemmissa työväenluokan puolueissa.

“Me tarvitsemme massojen itsepuolustusta, emme miliisiä”, meille on usein kerrottu. Mutta mitä on tämä “massojen itsepuolustus” ilman taisteluorganisaatioita, ilman erikoistunutta kaaderistoa, ilman aseita? Luovuttaessaan puolustuksen fasismia vastaan, organisoimattomat ja valmistautumattomat massat jättävät itsensä tilaan, jossa esittäisivät rooliaan verrattomasti huonommin kuin Pontius Pilatus omaansa. Miliisin roolin kieltäminen on etujoukon roolin kieltämistä. Miksi sitten on puolue? Ilman joukkojen tukea, miliisi ei ole mitään. Mutta ilman organisoituja taisteluosastoja, kaikkein sankarillisimmatkin massat tulevat pala palalta fasistijoukkojen murskaamiksi. On hälynpölyä asettaa miliisi ja itsepuolustus vastakkain. Miliisi on itsepuolustuksen elin.

“Ryhtyminen organisoimaan miliisiä”, sanovat jotkut vastustajat, tosin ainakin vakavissaan ja rehellisesti, “on ryhtymistä avoimeen provokaatioon”. Tämä ei ole argumentti, vaan solvaus. Välttämättömyys puolustaa työväenorganisaatioita nousee koko tilanteesta, miten kukaan voi olla ryhtymättä luomaan miliisiä? Ehkäpä he tarkoittavat että miliisin kokoon paneminen “provosoi” fasistisia hyökkäyksiä ja hallituksen sortotoimia? Tässä tapauksessa tämä on täysin taantumuksellinen argumentti. Liberalismi on aina sanonut työläisille että heidän luokkataistelunsa “provosoi” taantumusta.

Reformistit toistelivat tätä syytöstä Marxisteja vastaan, Menshevikit Bolshevikkeja vastaan. Nämä syytökset alentavat itseään, lopullisessa analyysissään ja syvämietteisessä ajatuksessaan siitä, että mikäli sorretut eivät pane vastaan, sortajatkaan eivät ole pakotettuja lyömään heitä. Tämä on Tolstoin ja Gandhin filosofiaa, muttei ikinä Marxin tai Leninin. Jos l’Humanite jatkossa haluaa kehittää doktriiniaan “vastarinnattomuudesta väkivaltaista pahuutta vastaan”, sen pitäisi ottaa symbolikseen, ei sirppiä ja vasaraa, Lokakuun vallankumouksen tunnuskuvaa, vaan hurskas vuohi joka elätti Gandhia maidollaan.

“Työväen aseistaminen on otollista ainoastaan vallankumouksellisessa tilanteessa, mitä ei vielä ole olemassa.” Tämä syvällinen argumentti tarkoittaa että työläisten täytyy antaa teurastaa itseään siihen asti kunnes tilanne on vallankumouksellinen. Ne jotka eilispäivänä saarnasivat “kolmannesta periodista” (30), eivät halua nähdä mitä heidän silmiensä edessä tapahtuu. Kysymys aseista on noussut eteen vain siksi että, “rauhallinen”, “normaali” “demokraattinen” tilanne on väistynyt syrjään myrskyisän, kriittisen ja epävakaan tilanteen tieltä, mikä voi yhtä hyvin muuttua itsessään niin vallankumoukselliseksi kuin vastavallankumoukselliseksikin tilanteeksi.

Vaihtoehto riippuu ennen kaikkea siitä antavatko edistykselliset työläiset rankaisematta hyökätä itseään vastaan kärsien vähä-vähältä tappioita, vai vastaavatko he jokaiseen iskuun kahdella omalla iskulla, nostattaen sorrettujen rohkeutta ja yhdistäen heidät lippunsa ympärille. Vallankumouksellinen tilanne ei tipu taivaasta. Se ottaa muotonsa vallankumouksellisen luokan ja sen puolueen aktiivisessa myötävaikutuksessa.

Ranskan Stalinistit väittävät nyt, että miliisi ei kyennyt toimimaan suojana Saksan proletariaatille sen häviössä. Vain eilispäivänä he täydellisesti kiistivät kaikki tappiot Saksassa ja vakuuttivat että Saksan Stalinistien politiikka oli oikeaa alusta loppuun asti. Tänään he näkevät kaiken pahan alkuna ja juurena Saksan työläisten miliisin (Rote Front) (31). Yhdestä virheestä he sortuvat sille täysin vastakkaiseen, joskaan ei yhtään vähemmän hirviömäiseen virheeseen. Miliisi ei itsessään aseta kysymystä. Oikea politiikka on välttämätöntä. Samalla Saksan Stalinismin politiikka (“Sosiaalifasismi on päävihollinen”, ammattiliittojen hajaannus, flirttailu nationalismin kanssa, putchismi (*) on kuolettavalla tavalla johtanut proletariaatin etujoukon eristämiseen ja haaksirikkoon. Kerta kaikkiaan arvottomalla strategialla, mikään miliisi ei voi pelastaa tilannetta.

On hölynpölyä väittää että itse miliisiorganisaatio johtaa seikkailuihin, provosoi vastustajaa, korvaa poliittisen taistelun fyysisellä taistelulla, jne. Näissä fraaseissa ei ole mitään muuta kuin poliittista pelkuruutta.

Miliisi, etujoukon vahvimpana organisaationa on tosiasiassa varmin turva niin seikkailuja, yksilöllistä terrorismia kuin spontaaneja verisiä välikohtauksiakin vastaan.

Miliisi on samalla ainoa vakava keino vähentää sisällissodan vaara minimiinsä, jota fasismi tyrkyttää proletariaatille. Antaa työläisten, riippumatta “vallankumouksellisen tilanteen” puuttumisesta, kurittaa “isältä pojalle” (papa’s son – suom. huom.) -patriootteja omilla keinoillaan, jolloin uusien fasistijoukkioiden rekrytointi muodostuu verrattomasti vaikeammaksi.

Mutta tässä strategit, takertuneena omaan ajatuksenjuoksuunsa, nostavat meitä vastaan vieläkin ällistyttävämpiä argumentteja. Lainatkaamme tekstiä: ” Jos vastaamme fasistien revolverin laukaisuihin, toisilla revolverin laukauksilla”, kirjoittaa l’Humanite Lokakuun 23. (1934), “unohdamme näköpiiristämme sen tosiasian että fasismi on kapitalistisen järjestelmän tuote ja taistellessamme sitä vastaan, koko järjestelmä on se jonka kohtaamme.” On vaikeaa kasata muutamaan riviin suurempaa sekaannusta ja enempää virheitä. On mahdotonta puolustaa järjestelmää itseään fasisteja vastaan, koska he ovat – “kapitalistisen järjestelmän tuote”. Tämä tarkoittaa että meidän tulee luopua koko taistelusta, sillä nykyajan sosiaaliset epäkohdat ovat myös “kapitalistisen järjestelmän tuotteita”.

Kun fasistit murhaavat vallankumouksellisen tai polttavat työväen sanomalehden rakennuksen, huokaisevat työläiset filosofisesti: “Voih! Murhat ja tuhopoltot ovat kapitalistisen järjestelmän tuotteita”, ja menevät kotiinsa levollisella omatunnolla. Fatalistinen lamaannus korvikkeena Marxin militantille teorialle, hyödyttää ainoastaan luokkavihollista. Pikku porvariston perikato on, tietysti, kapitalismin tuote. Fasistijoukkioiden kasvu on, niin ikään, tuote pikkuporvariston perikadosta. Mutta toisaalta, työväenluokan kasvava kurjuus ja kapinointi on myös kapitalismin tuote, ja miliisi vuorostaan, kärjistyneen luokkataistelun tuote. Miksi sitten l’Humanitén “Marxisteille” fasistijoukkiot ovat oikeutettuja kapitalismin tuotteita ja työväenmiliisi laiton tuote – Trotskilaistenko? On mahdotonta löytää tästä sen enempää päätä kuin häntääkään.

“Meidän täytyy selvitä koko järjestelmästä”, meille on kerrottu. Miten? Ihmisyksilöiden päiden ylitsekö? Fasistit eri maissa ovat aloittaneet revolvereineen ja lopulta tuhonneet koko “järjestelmän” työväenorganisaatioita. Kuinka muuten voi pysäyttää vihollisen aseellisen hyökkäyksen, jos ei muulla kuin järjestetyllä aseellisella puolustuksella, ja vuorollamme, saavuttaen menestystä hyökkäyksessä?

L’Humanité myöntää puolustuksen sanoissaan, mutta vain “massojen itsepuolustuksen” muodossa. Miliisi on vahingollinen, nähkääs, erottaessaan taisteluosastot massoista. Mutta miksi täällä sitten on itsenäisiä aseistettuja osastoja fasistien keskuudessa, joita ei ole eristetty taantumuksellisista massoista, mutta joita päinvastoin rohkaistaan ja joiden rohkeutta nostatetaan hyvin organisoituihin hyökkäyksiin, juuri noiden massojen taholta. Vai onko proletariaatti kenties ala-arvoisempaa taistelunhaluisuudessaan kuin luokaton pikkuporvaristo?

Toivottomasti takellellen, l’Humanité lopulta ryhtyy epäröimään: näyttää siltä, että massojen itsepuolustus edellyttää erityisten “itsepuolustusryhmien” organisoimista. Hylätyn miliisin tilalle esitetään erityisiä ryhmiä ja osastoja. Näyttäisi ensisilmäyksellä siltä, että eroa on vain nimessä. Varmaa on, ettei l’Humanitén ehdottama nimi merkitse mitään. Voidaan puhua “massojen itsepuolustuksesta”, mutta on mahdotonta puhua “itsepuolustusryhmistä”, ellei ryhmien tarkoitus ole puolustaa itseään, työläisten organisaatioiden sijasta. Kuitenkaan tässä ei tietysti ole kysymys nimestä. “Itsepuolustusryhmien” l’Humanitén mukaan, täytyy luopua aseiden käytöstä, ollakseen sortumatta “putschismiin.” Nämä viisaat käsittelevät työväenluokkaa kuin pienokaista, jota täytyy estää pitämästä käsissään teräasetta (razor – suom. huom.) Kaikenlisäksi teräaseet, kuten tiedämme, ovat Camelots du Roi’n (32) monopoli, joka on laillinen “kapitalismin tuote”, ja jotka teräaseiden avulla ovat syösseet vallasta demokraattisen “järjestelmän”. Joka tapauksessa, kuinka nämä “itsepuolustusjoukot” aikovat puolustaa itseään fasistien revolvereita vastaan? “Ideologisesti”, tietysti. Toisin sanoen, he voivat ainoastaan piilottaa itsensä. Koska heillä ei ole käsissään sitä mitä he tarvitsisivat, heidän täytyy etsiä “itsepuolustuksensa” omilla jaloillaan. Ja fasistit tulevat sillä välin hävittämään rangaistuksetta työväenjärjestöjä. Mutta jos proletariaatti kärsii hirvittävän tappion, se ei tule missään määrin olemaan syyllinen “putschismiin”. Petollinen lörpöttely, mahtailu “bolshevismin” lipun alla, herättää ainoastaan inhoa ja vastenmielisyyttä.

“Kolmannen periodin” iloisissa muistoissa, kun l’Humanitén strategeja vaivasi barrikadi-delirium, “valloittivat” katuja päivittäin ja leimasivat “sosiaalifasisteiksi” jokaisen, joka ei jakanut heidän ylellisyyttään, me ennustimme: “Oikealla hetkellä nämä herrasmiehet polttavat näppinsä, heistä tulee silloin pahimpia opportunisteja.” Ennustus on nyt tullut täydellisesti vahvistetuksi todeksi. Aikana jolloin Sosialistisen Puolueen sisällä kasvoi ja voimistui miliisille suosiollinen liike, niin kutsutun Kommunistisen Puolueen johtajat tarttuivat letkuun viilentääkseen edistyksellisimpien työläisten halua organisoida keskuudestaan taisteluosastoja. Voiko kukaan kuvitella demoralisoivampaa ja tuomittavampaa aikaansaannosta kuin tämä?

Sosialistisen Puolueen riveistä kuultiin aina joskus tällainen huomautus: “Miliisi tulee muodostaa, mutta ei ole tarvetta siitä huudella.” Voi vain onnitella tovereita, jotka haluavat suojata asian käytännöllistä puolta tiedonhaluisilta silmiltä ja korvilta. Mutta olisi aivan liian naivia kuvitella, että miliisi voitaisiin muodostaa näkymättömästi ja salaisesti, neljän seinän sisällä. Me tarvitsemme kymmeniä ja myöhemmin satojatuhansia taistelijoita. He tulevat ainoastaan, jos miljoonat mies- ja naistyöläiset, ja heidän jälkeensä talonpojat, ymmärtävät miliisin välttämättömyyden ja luovat vapaaehtoisten ympärille hehkuvan sympatian ilmapiirin ja aktiivin kannatuksen. Salauksesta huolehtiminen voi ja sen tulee verhota ainoastaan asian teknistä puolta. Poliittisen kampanjaa tulee avoimesti kehitellä, kokoontumisissa, tehtaissa, kaduilla ja julkisilla alueilla, toreilla.

Miliisin peruskaaderiston täytyy olla tehdastyöläisistä, heidän työpaikkojensa mukaan kokoonpantuna, toisensa tuntiessaan ja kykenevinä puolustamaan taisteluosastojaan vihollisen asiamiesten provokaatioita vastaan paljon helpommin ja varmemmin, kuin suurin osa ylennetystä byrokraateista. Salaliittolaismaiset esikunnat, ilman avointa joukkojen mobilisaatiota, jäävät vaaran hetkellä voimattomina riippumaan ilmaan. Kaikkien työväenluokkaisten organisaatioiden on innolla ryhdyttävä työhön. Käsi kädessä, heidän on mobilisoitava joukot. Kansanmiliisin menestyminen tulee vasta silloin täysin varmaksi.

“Mutta mistä työläiset meinaavat hankkia aseita?”, huomauttavat vakavamieliset “realistit” – sanokaamme, pelästyneet filistealaiset – “vihollisella on kivääreitä, tykkejä, tankkeja, kaasua ja lentokoneita. Työläisillä on muutama sata revolveria ja taskuveistä.”

Tässä huomautukseen kaikki on kerätty työläisten pelotteluksi. Toisaalta, viisaamme samaistavat fasistien aseet valtion aseistukseen. Toisaalta, he kääntyvät valtion puoleen ja vaativat että sen täytyy riisua fasistit aseista. Ainutlaatuista logiikkaa! Tosiasiassa heidän lähtökohtansa on väärä molemmissa tapauksissa. Ranskassa fasistit ovat vielä kaukana valtion kontrolloimisesta. Helmikuun 6. päivänä ryhtyivät aseelliseen konfliktiin valtion poliisin kanssa. Tämä on syy miksi on valheellista puhua tykeistä ja tankeista, kun kysymys on välittömästä aseellisesta taistelusta fasisteja vastaan. Fasistit, tietysti, ovat rikkaampia kuin me. Heidän on helpompi ostaa aseita. Mutta työläiset ovat lukumääräisempiä, päättäväisempiä ja paljon uhrautuvaisempia, silloin kun heillä on tietoisuus horjumattomasta vallankumouksellisesta johdosta.

Muiden lähteiden lisäksi, työläiset voivat aseistaa itseään fasistien kustannuksella, riisumalla heitä systemaattisesti aseista.

Tämä nyt on yksi kaikkein vakavimmista fasismin vastaisen taistelun muodoista. Kun työläisten arsenaali alkaa kasaantua fasistien asevarikoiden kustannuksella, pankit ja trustit tulevat varovaisemmaksi heidän murhanhimoisten vartijoidensa aseistamisessa. Voi tässä tapauksessa olla jopa mahdollista, – mutta ainoastaan tässä tapauksessa - että pelästyneet vallanpitäjät alkaisivat todella ehkäistä fasistien aseistamista, tarkoituksenaan estää tarjoamasta työläisille lisää lähteitä aseistautumiseensa. Olemme tienneet jo pitkään sen, että ainoastaan kumouksellinen taktiikka synnyttää, sivutuotteenaan “reformeja” tai myönnytyksiä hallitukselta.

Mutta kuinka fasistit riisutaan aseista? Luonnollisesti, sitä on mahdoton tehdä pelkästään sanomalehtiartikkeleilla. Taisteluosastot täytyy luoda. Tiedustelupalvelu täytyy perustaa. Tuhannet tiedonantajat ja ystävälliset auttajat tulevat vapaaehtoisesti mukaan joka puolelta, kun he tajuavat että me olemme vakavasti ottaneet tehtäväksemme toimia tilanteessa. Tämä edellyttää tahtoa proletaariseen toimintaan.

Mutta fasistien aseet eivät tietystikään ole ainoa lähde aseille. Ranskassa on enemmän kuin miljoona järjestäytynyttä työläistä. Yleisesti puhuen, tämä luku on pieni. Mutta se on täysin riittävä luodakseen alun työväen miliisiorganisaatiolle. Jos puolueet ja liitot aseistavat edes kymmenennen osan jäsenistään, tämä olisi jo 100,000 miehen voima. Ei ole minkäänlaista epäilystä, etteikö tämä luku vielä tulisi nousemaan pitkälle tämän yli, vapaaehtoisten liittyessä siihen huomispäivänä “yhteisrintamaan”, työväenmiliisiä kohtaan tuntemansa vetovoiman johdosta. Puolueiden ja liittojen myötäavustuksella, keräyksillä ja vapaaehtoisilla avustuksilla, voidaan kuukauden tai kahden sisällä tehdä mahdolliseksi varmistaa aseistus 100,000-200,000 työväenluokan taistelijalle. Fasistien meuhkaava lauma piilottaisi välittömästi hännän koipien väliin. Koko näkökulma tapahtumien kulkuun tulisi verrattomasti suotuisammaksi.

Vetoaminen aseiden puutteeseen tai muihin objektiivisiin perusteisiin, sen selittämiseksi miksi mitään yrityksiä ei ole nyt tehty miliisin perustamiseksi, on itsensä ja muiden huijaamista. Pääasiallisen esteen – joku voisi sanoa että ainoan esteen – alkujuuret löytyvät työväen järjestöjen johtajien konservatiivisesta ja passiivisesta luonteenlaadusta. Skeptikot, jotka ovat johtajina, eivät usko proletariaatin voimaan. He laittavat toivonsa kaiken sorttisiin ihmeisiin ylhäältä, sen sijaan että antaisivat purkautumiskanavan alhaalla sykkivälle kumoukselliselle energialle. Sosialististen työläisten täytyy välittömästi pakottaa johtajansa olemaan välttelemättä työläismiliisin perustamista tai muuten siirtymään syrjään, antaen tietä nuoremmille, reippaammille voimille.

Lakkoa ilman agitaatiota ja propagandaa on mahdoton kuvitella. Mahdotonta on kuvitella myöskään lakkoa ilman lakkovartioita, jotka milloin voivat, käyttävät suostuttelua, mutta milloin ovat siihen pakotettuja, käyttävät voimaa. Lakko on kaikkein perustavanlaatuisin luokkataistelun muoto, jossa aina yhdistyy vaihtelevissa suhteissa “ideologiset” menetelmät, fyysisiin menetelmiin. Taistelu fasismia vastaan on pohjimmiltaan poliittista taistelua, joka tarvitsee miliisiä, aivan kuten lakko tarvitsee lakkovartiota. Perustaltaan lakkovartio on työläismiliisin alkio. Se joka kieltää “fyysisen” kamppailun, sen täytyy kieltää kaikki kamppailu, sielu kun ei elä ilman ruumista.

Seuraten suuren sotateoreetikon Clausewitzin fraasia, sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Tämä määritelmä pätee täysin myös sisällissotaan. Fyysinen taistelu on ainoastaan poliittista taistelua “toisin keinoin”. On luvatonta asettaa yhtä toista vastaan, koska on mahdotonta ehkäistä poliittista taistelua sen muuttaessa itsessään muotoaan fyysiseksi taisteluksi, sisäisellä välttämättömyydellään.

Vallankumouksellisen puolueen velvollisuus on nähdä edeltä käsin ajankohta, jossa tapahtuu peruuttamaton muodonmuutos poliittisessa taistelussa, avoimeksi aseelliseksi konfliktiksi, ja kaikilla voimillaan valmistella tätä hetkeä, aivan kuten hallitsevat luokatkin sitä valmistelevat.

Miliisiosastot puolustautumisessa fasismia vastaan ovat ensimmäinen askel tiellä proletariaatin aseistamiseksi, ei viimeinen. Meidän iskulauseemme on:

- Aseistakaamme proletariaatti ja vallankumouksellinen talonpoikaisto!

Työväenmiliisin täytyy viimeisessä analyysissämme sulkea piiriinsä kaikki työnraatajat. Tämän ohjelman toteuttaminen täydellisesti tulee olemaan mahdollista ainoastaan työläisvaltiossa, jonka käsien kautta toimivat tuotantovälineet ja niin muodon myös kaikki tuhoamisvälineet, ts. kaikki aseet ja tehtaat ovat niiden käsissä, jotka ovat ne tuottaneetkin.

Kuitenkin, on mahdotonta saavuttaa työläisvaltio tyhjin käsin. Vain poliittiset invalidit kuten Renaudel (33) voivat puhua rauhanomaisesta, perustuslaillisesta tiestä sosialismiin. Perustuslaillinen tie on katkaistu fasistijoukkojen taisteluhaudoilla. Edessämme ei ole vähäinen määrä taisteluhautoja. Porvaristo ei tule epäröimään turvautumisessa tusinaan vallankaappaukseen (coup d’etat – suom. huom.), poliisin ja armeijan avustuksella, estääkseen proletariaattia tulemasta valtaan.

Sosialistinen työläisvaltio voidaan synnyttää vain voittoisalla vallankumouksella.

Jokaista vallankumousta on ennalta valmisteltu taloudellisissa ja poliittisissa tapahtumissa, mutta aina ne on ratkaistu avoimissa konflikteissa, keskenään vihamielisten luokkien välillä. Vallankumouksellinen voitto on mahdollinen ainoastaan pitkän poliittisen agitaation, pitkällisen koulutuksen ja joukkojen organisoinnin tuloksena.

Mutta aseellinen konflikti valmistelee itseään pitkälti edetessään. Edistyksellisempien työläisten täytyy tietää, että he joutuvat taistelemaan ja voittamaan kuolemankamppailussa. Heidän täytyy tarttua aseisiin, taatakseen vapautuksensa.

NÄKYMÄ YHDYSVALTOIHIN

Yhdysvaltojen työväenluokan takapajuisuus on suhteellinen käsitys (34). Monissa tärkeissä suhteissa, se on maailman edistyksellisin luokka, teknisesti ja elintasoltaan.

Amerikkalaiset työläiset ovat hyvin taistelunhaluisia – kuten olemme nähneet lakkojen aikana. Heillä on ollut kaikkein kapinoivimmat lakot koko maailmassa. Mitä Amerikan työläisiltä puuttuu, on kyky yleistyksiin ja analyysiin, luokka-asemaansa yhteiskunnassa kokonaisuutena. Tällä yhteiskunnallisen ajattelun puutteella on alkuperänsä maan koko historiassa.

Fasismista. Kaikissa maissa joissa fasismista on tullut voittoisa, meidän täytyy, ennen sen kasvua ja voittoa, löytää joukkojen radikalisoitumisen aalto – työläisten, köyhempien talonpoikien ja farmareiden ja pikkuporvarillisen luokan. Italiassa, sodan jälkeen ja ennen vuotta 1922, meillä oli valtaviin mittoihin paisunut vallankumouksellinen aalto; valtio oli halvaantunut, poliisia ei ollut olemassa, ammattiliitot pystyivät tekemään mitä halusivat – mutta ei ollut puoluetta, joka olisi kyennyt ottamaan vallan. Vastavaikutuksena syntyi fasismi.

Saksassa samoin. Meillä oli vallankumouksellinen tilanne vuonna 1918; porvariluokka ei edes kysynyt osallistumismahdollisuudestaan valtaan. Sosialidemokraatit halvautuivat vallankumouksesta. Sitten työläiset yrittivät uudelleen vuosina 1922-23-24. Tämä oli Kommunistisen puolueen vararikon aikaa – kaiken tämä olemme läpikäyneet jo aiemmin. tämän jälkeen vuosina 1929-30-31 Saksan työläiset aloittivat uuden vallankumouksellisen aallon. Silloin kommunisteilla ja ammattiyhdistyksillä oli suunnattomasti valtaa, mutta sitten tuli kuuluisa sosiaalifasistinen politiikka (osana Stalinistista liikettä), politiikka joka oli sepitetty halvauttamaan työväenluokka. Vain näiden kolmen valtavaa aaltoa tekivät fasismista suuren liikkeen. Ei ole olemassa poikkeuksia tästä säännöstä – fasismi syntyy ainoastaan kun työväenluokka osoittaa täydellistä kyvyttömyyttä ottaa yhteiskunnan kohtalo omiin käsiinsä.

Yhdysvalloissa tulet näkemään saman asian. Siellä on jo fasistisia elementtejä, ja niillä on tietysti esimerkkinsä Italiassa ja Saksassa. He tulevat, näin ollen, työskentelemään nopeammalla tempolla. Mutta sinulla on myös esimerkkejä muistakin maista. Seuraava historiallinen aalto Yhdysvalloissa tulee olemaan massojen radikalisoitumisen aalto, ei fasismin. Tietysti sota voi pidättää radikalisoitumista jonkin aikaa, mutta se siten antaa radikalisoitumiselle paljon valtavamman tempon ja muutoksen nopeuden.

Meidän ei tule liittää sotadiktatuuria (war dictatorship – suom.huom.) – sotilaskoneiston, esikuntaupseereiden, finanssipääoman diktatuuria – fasistisen diktatuuriin. Jälkimmäinen välttämättä edellyttää sitä, että ensin tunnetaan epätoivoa suurten ihmisjoukkojen keskuudessa. Kun vallankumoukselliset puolueet pettävät heidät, kun työläisten etujoukko osoittaa kyvyttömyytensä johtaa sen voittoon – silloin farmarit, pikkukauppiaat, työttömät, sotilaat jne. tulevat kykeneviksi kannattamaan fasistista liikettä, mutta vain silloin.

Sotilasdiktatuuri (military dictatorship – suom.huom.) on puhtaasti byrokraattinen instituutio, sotilaallisella koneistolla vahvistettu ja se perustuu ihmisten ajatusten sekoittamiseen ja heidän alistamiseensa siihen. Jonkin ajan kuluttua heidän tuntemuksensa voi muuttua ja heistä voi tulla diktatuuria vastaan kapinoivia.

RAKENTAKAA VALLANKUMOUKSELLINEN PUOLUE!

Kaikissa poliittisissa keskusteluissa kysymys nousee poikkeuksetta esille: Olemmeko onnistuneet vahvan puolueen luomisessa, sitä hetkeä varten jolloin tulee kriisi (35)? Voivatko fasistit olla ennakoimatta meitä? Onko fasistinen vaihe kehityksessä välttämätön? Fasismin menestymin saa ihmiset helposti menettämään kaikki näkymänsä, johdattaen heidät unohtamaan todelliset olosuhteet, jotka ovat tehneet fasismin voimistumisen ja voiton mahdollisiksi. Tällä hetkellä selvä ymmärtämys näistä olosuhteista on erityisen tärkeää Yhdysvaltojen työläisille. Voimme muotoilla siitä historiallisen lain: fasismi on kyennyt voittoihin vain niissä maissa, joissa konservatiiviset työväenpuolueet ovat ehkäisseet proletariaattia hyödyntämästä vallankumouksellista tilannetta ja vallan anastamista. Saksassa on ilmennyt kaksi vallankumouksellista tilannetta: 1918-1919 ja 1923-1924. Jopa vuonna 1929 suora kamppailu vallasta oli proletariaatille yhä mahdollista. Kaikissa näissä kolmessa tapauksessa sosialidemokratia ja Komintern (stalinistit) rikollisesti ja häijysti katkaisivat valtaan pääsyn, asettaen yhteiskunnan näin umpukujaan. Ainoastaan näissä olosuhteissa ja tässä tilanteessa fasismin myrskyisä nousu ja sen vallan saavuttaminen osoittautui mahdolliseksi.

Sikäli kun proletariaatti osoittautui kykenemättömäksi, tänä aikana, valloittamaan valtaa, imperialismi aloitti taloudellisen elämän säätelyn omilla menetelmillään; valtaan noussut fasistipuolue on poliittinen mekanismi. Tuotantovoimat ovat sovittamattomassa ristiriidassa, eivät ainoastaan yksityisomaisuuden kanssa, vaan myös kansallisvaltion rajojen kanssa. Imperialismi ilmaisee mielipiteensä tästä ristiriidasta. Imperialistinen kapitalismi etsii ratkaisua tähän ristiriitaan aluelaajennusten kautta, valtaamalla uusia alueita, jne. Totalitaarinen valtio, alistaen kaikki sen puolet, niin taloudelliset uin poliittiset, kulttuurielämästä finanssikapitalismiin, instrumenteiksi supernationalistisen, imperiumin luomiseksi, mannerten ja koko maailman hallitsemiseksi.

Kaikkia näitä fasismin ominaisuuksia olemme analysoineet, jokaista erikseen ja kaikkia yhdessä omassa kokonaisuudessaan, laajalti siihen mitä se alkaa ilmentävää tai tuomaan etualalle.

Molemmat teoreettiset analyysit, yhtä hyvin kuin viimeisen neljännesvuosisadan rikas historiallinen kokemus on näyttänyt toteen samalla voimalla sen, että fasismi on joka kerta ollut erityisen poliittisen syklin viimeinen lenkki, koostuen seuraavista: kapitalistisen yhteiskunnan syvin kriisi; työväenluokan radikalisoitumisen kasvu; kasvava sympatia työväenluokkaa kohtaan ja muutoksen kaipuu osassa maalais- ja kaupunkilaispikkuporvaristoa; suurporvariston äärimmäinen epäjärjestys; se luovii peloissaan ja petturimaisesti, tarkoituksenaan välttää vallankumouksellinen huipentuma; proletariaatin uupumustila; kasvava välinpitämättömyys ja sekasorto; vaikeutunut yhteiskunnallinen kriisi; pikkuporvariston epätoivo; sen alttius uskoa ihmeisiin ja valmius turvautua väkivaltaisiin keinoihin; kasvava vihamielisyys proletariaattia kohtaan, joka on pettänyt sen odotukset. Nämä ovat edellytyksiä fasistipuolueen nopeaan muodostumiseen ja sen voittoon.

On melko itsestään selvää, että työväenluokan radikalisoituminen Yhdysvalloissa on läpikäynyt vain sen ensimmäiset vaiheet, ja melkein yksinomaan ammattiyhdistysliikkeen piirissä (CIO) (36). Ajanjakso ennen sotaa ja sitten sota itse, voivat väliaikaisesti keskeyttää tämän radikalisoitumisprosessin, erityisesti jos merkittävät määrät työläisiä on sulautettu sotateollisuuteen. Mutta tämä radikalisoitumisprosessin keskeytyminen ei voi olla pitkäkestoista. Radikalisoitumisen toinen vaihe oletettavasti saa paljon terävämmän ilmenemismuodon. Ongelma itsenäisen työväenpuolueen perustamisessa nousee päiväjärjestykseen. Meidän siirtymävaatimuksemme tulevat saamaan suuren suosion. Toisaalta fasistit ja taantumukselliset tendenssit tulevat vetäytymään taka-alalle, oletettavasti puolustus asemiin, odottamaan suotuisampaa hetkeä. Tämä on lähimpien aikojen näköala. Mikään puuha ei ole enemmän arvotonta, kuin spekulointi siitä onnistummeko vai emmekö onnistu voimakkaan vallankumouksellisen johto-puolueen luomisessa. Edessä ovat suotuisat näkymät, antaen kaiken oikeutuksen vallankumoukselliselle aktivismille. On välttämätöntä hyödyntää avautuvat mahdollisuudet ja rakentaa vallankumouksellinen puolue.

Viitteet

1. Poimittu marraskuun 15. päivänä, 1931 päivätystä kirjeestä toverille; painettu Militant -lehdessä tammikuun 16. vuonna 1932. Koko kirje luettavissa teoksessa: Writings of Leon Trotsky: Supplement, 1929-33 (New York: Pathfinder, 1979), sivut 99-100

2. Komintern tai Kommunistinen Internationaali, oli vuonna 1919 perustettu kommunistisen liikkeen maailmanorganisaatio, vallankumoukselliseksi vaihtoehdoksi luokkasovinnolliselle Sosialistiselle (Toiselle) Internationaalille. Kuitenkin 1920-luvun puolivälissä se joutui Neuvostoliiton pikkuporvarillisen hallitsevan kastin dominoimaksi, alistaen maailman työväenluokan edut omien etuoikeuksiensa puolustamiselle

3. Kirjoituksesta “What Next? Vital Questions for The German Proletariat”, tammikuu 27. pv. 1932. Koko artikkeli löytyy: Leon Trotsky, The Struggle Against Fascism in Germany (New York: Pathfinder, 1971), sivut 142-257

4. Fasistien väkivaltainen kampanja alkoi Bolognasta, marraskuun 21. vuonna 1920. Kun kunnallisvaaleissa voittoisat sosialidemokraattiset valtuutetut tulivat kaupungintalolle tapaamaan pormestaria, fasistit tulittivat heitä. Kymmenen ihmistä sai surmansa ja sata haavoittui. Fasistit jatkoivat “rankaisuretkikunnallaan” ympäröivälle maaseudulle. Suurmaanomistajat huolsivat ja täydensivät ajoneuvoilla liikkuvia Mustapaitojen “toimintaosastoja” (action squadrons – suom. huom.), heidän tehdessään yllätyshyökkäyksiä kyliin, hakaten ja tappaen talonpoikia ja työväenjärjestöjen johtajia, hajottaen työväen- ja talonpoikaisjärjestöjen toimitiloja ja terrorisoiden kansaa

5. Versailles’n rauhansopimus määrättiin Saksalle ensimmäisen maailman sodan lopussa. Sen eniten vihaa herättänyt kohta oli päättymätön velvoite maksaa “sotakorvauksia” Liittoutuneille, aiheutuneista menetyksistä ja tappioista. Kriisi puhkesi kapitalistisen maailman poikki pyyhkäisseessä taloudellisen lamakauden aikana, sen jälkeen kun Wall Street romahti vuonna 1929

6. Kenttämarsalkka Paul von Hindenburg (1847-1934) oli Junkkerikenraali joka sai mainetta ensimmäisessä maailman sodassa ja myöhemmin hänestä tuli Weimarin Tasavallan Presidentti. Vuonna 1932 sosialidemokraatit tukivat hänen uudelleenvalintaansa, natseja “pienempänä pahana”. Hän nimitti Hitlerin kansleriksi tammikuussa 1933

7. Filippo Turati (1857-1932) oli Italian Sosialistisen Puolueen johtava reformistiteoreetikko

8. Antonio Gramsci (1891-1937) oli Italian Kommunistisen Puolueen perustaja. Mussolini vangitsi hänet 1926, hän kuoli vankilassa yksitoista vuotta myöhemmin. (Itse asiassa hänet vapautettiin kansainvälisen painostuksen ja terveydentilansa takia, mutta hän ehti olla vapaana ainoastaan viikon ennen kuolemaansa sairaalassa – suom. huom.)

9. Dmitri Manuilsky (1883-1959) toimi Kominternin sihteerinä vuosina 1928-1943

10. Ercoli oli Palmiro Togliattin (1893-1964) nimimerkki Kominternin julkaisuissa. Hän johti Italian Kommunistista Puoluetta Gramscin vangitsemisen jälkeen

11. Kirjoituksesta “The Turn in the Communist International and the German Situation”, Syyskuun 26. vuodelta 1930. Koko artikkeli teoksessa: Struggle against Fascism, sivut 55-74

12. Youngin suunnitelma (Young Plan – suom. huom.) oli suunnattu “helpottamaan” Saksan sotakorvausten suorittamista, ensimmäisen maailmansodan voittajille. Se sai nimensä amerikkalaiselta suurliikemieheltä, Owen D. Youngilta, joka oli Saksan sotakorvausohjelman pääasiamiehenä 1920-luvulla. Kesällä 1929 hän toimi puheenjohtajana konferenssissa, joka hyväksyi hänen suunnitelmansa

13. Pravda oli Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen sanomalehti

14. Gregory Y. Zinoviev (1883-1936), Kominternin puheenjohtaja vuosina 1919-1926, liittyi blokkiin yhdessä Josef Stalinin ja Lev Kamenevin kanssa, seurattuaan V. I. Leninin lopullista sairastumista alkuvuonna 1923 ja hänen kuolemaansa seuraavana vuonna. Kominternin linja johti tänä aikana sarjaan tappioita ja käyttämättä jätettyjä tilaisuuksia, kaikkein huomattavimpana Saksan vallankumouksen peruuttaminen vuonna 1923. Zinoviev rikkoi välinsä Staliniin vuonna 1926 ja liittyi Trotskin johtamaan vasemmisto-oppositioon. Yhdistyneen Opposition puolueesta erottamisen jälkeen vuonna 1928, Zinoviev antautui Stalinille ja hänet päästettiin uudelleen puolueen jäseneksi. Hänet erotettiin puolueesta kahdesti seuraavan vuosikymmenen aikana ja Stalin teloitutti hänet “tunnustuksen” jälkeen Moskovan näytösoikeudenkäynneissä, vuonna 1936

15. Tämä ja seuraava kohta ovat otteita kirjoituksesta “What Next? Vital Questions fot the German Proletariat. Katso Struggle against Fascism, sivut 142-257

16. Manuilskyn instituutti, ts. Komintern

17. Rautarintama, blokki useiden suurten ammattiliittojen ja porvarillisten “tasavaltalaisten” ryhmien välillä luotiin sosialidemokraattien toimesta vuoden 1931 lopulla. Taisteluryhmät, joita kutsuttiin rautanyrkeiksi (Iron Fist – suom. huom.), muodostettiin liittojen ja työväenurheilujärjestöjen keskuudesta. Ne vedettiin mukaan rautarintamaan. Kuitenkin, Rintaman ensimmäinen “taistelu” oli kampanja Presidentti Hindenburgin uudelleenvalinnan puolesta

18. Heinrich Brüning (1885-1970) toimi kanslerina vuosina 1930-1932. Tavanomainen parlamentaarinen hallinto loppui Saksassa maaliskuussa 1930. Tätä seurasi sarja bonapartistisia hallintoja, joita ei hoidettu pelkästään tavallisten parlamentaaristen toimintatapojen mukaisesti, vaan “hätätila” asetuksilla. Ne eivät olleet riippuvaisia ainoastaan vanhasta porvarillisen demokratian puoluejärjestelmästä, vaan myös komennostaan poliisiin, armeijaan ja hallinnon byrokratioihin. Esittäessään itsensä puolueiden ja luokkien yläpuolella olevana poliittisena pelastajana, maan saamisessa pois kriisistä, ne kohdistivat suurimmat iskunsa työväenluokkaa vastaan, koska niiden todellisena päämääränä oli palauttaa kapitalistinen vakaus

19. Vorwärts oli Saksan sosialidemokratian pää-äänenkannattaja

20. Kirjoituksesta “The Only Road for Germany”, syyskuun 14. 1932. Koko artikkeli: Struggle against Fascism, sivut 272-328

21. Jacobiinit olivat vallankumouksellisia pikkuporvarillisia voimia Ranskan suuressa vallankumouksessa vuonna 1789

22. Elokuun 4. päivänä vuonna 1914, Saksan Sosialidemokraattinen Puolueen edustajat parlamentissa (Reichstag) äänestivät imperialistisen hallituksen sotamäärärahojen puolesta; samana päivänä Ranskan Sosialistisen Puolueen edustajat tekivät samoin Edustajainhuoneessa (Chamber of Debuties – suom.huom.)

23. Joseph Pilsudski (1876-1935) oli toinen Puolan Sosialistisen Puolueen perustajista ja sen oikeistosiiven nationalistiryhmittymän johtaja. Hän oli Puolan tasavallan päämiehenä vuosina 1918-1923. Vuonna 1920 hän johti hyökkäystä Neuvostotasavaltoihin. 1926 hän organisoi vallankaappauksen ja perusti fasistisen diktatuurin

24. A. Warski tuki puolalaista vallankumouksellista, Rosa Luxemburgia, tämän lukuisissa erimielisyyksissä bolshevikkien kanssa

25. Rosa Luxemburg (1871-1919) oli Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen vasemmistosiiven johtaja. Hän ja Karl Liebknecth vangittiin sodan vastaisuudesta (1. maailmansota). Saksan Kommunistisen Puolueen perustajajäsen vuonna 1918, hänet pidätettiin ja murhattiin 1919 Saksan vallankumouksen aikana

26. Vuoden 1871 Pariisin Kommuuni oli ensimmäinen yritys perustaa työläisten vallankumouksellinen hallinto. Pariisin työtätekevä väestö hallinnoi ja piti kaupunkia hallussaan maaliskuun 18. päivästä toukokuun 28. päivään asti, jolloin Ranskan porvaristo yhdessä Preussin asevoimien kanssa murskasi heidän vastarintansa. Seuranneessa terrorissa ja verilöylyssä menetti henkensä enemmän kuin 17,000 Pariisin työläistä

27. Lokakuun vallankumous on Venäjän vallankumous, joka tapahtui lokakuun 25. päivänä 1917, silloin siellä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan. Nykyisin käytössä olevan gregoriaanisen kalenterin mukaan, vallankumouksen voiton päivämäärä on marraskuun 7.

28. Tämä ja kaksi seuraavaa osaa on otettu kirjoituksesta “Whither France?”, lokakuulta 1934. Koko artikkeli luettavissa teoksessa: Leon Trotsky on France (New York: Pathfinder, 1979), sivut 29-62)

29. Gaston Doumergue oli bonapartistinen pääministeri Ranskassa. Hän seurasi Edouard Daladieria (Daladierin hallitus hajosi päivä helmikuun 6. päivän 1934 fasistimellakoiden jälkeen)

30. Kolmas periodi viittaa 1920-luvun loppuun ja 1930-luvun alkuun, jolloin Komintern väitti, että kapitalismin palauttamisesta Neuvostojen toimesta on lähestyvä uhka kansainvälisesti, puolusti ultravasemmistolaista ja seikkailutaktiikkaa. He kieltäytyivät yhteistyöstä fasismia vastaan muiden työväenliikkeiden kanssa ja sen rakensivat omia “Punaisia” ammattiliittojaan imperialistisissa maissa, työväen massaliikkeiden kustannuksella

31. Rote Front (Punainen rintama) oli sosialidemokraattisen hallituksen, vuoden 1929 Vappumellakoiden jälkeen kieltämä, Kommunistisen Puolueen dominoima miliisi

* (putchismi – kansasta ja yhteiskunnallisista edellytyksistä irrallista vallankaappausintoilua. – suom. huom.)

32. Camelots du Roi oli, Charles Marraus’n sanomalehden, Action Français’n ympärille ryhmittynyt Ranskan monarkistien joukko. Lehti oli tunnettu väkivaltaisen anti-demokraatisesta linjastaan

33. Ennen ensimmäistä maailman sotaa, Pierre Renaudel (1871-1935) oli l’Humanité’n toimittaja. Hän oli oikeistosiiven sosiaalipatriootti sodan aikana. Fasistien helmikuun 6. päivän mellakoiden jälkeen, vuonna 1934, hän liittyi Radikaali Puolueeseen, Ranskalaisen kapitalismin pääpuolueeseen

34. Kirjoituksesta “Some Questions on American Problems.” Koko artikkeli luettavissa teoksessa: Writings of Leon Trotsky, 1939-1940 (New York: Patfinder, 1937), sivut 331-341

35. Kirjoituksesta “Bonapartism, Fascism, and War.” Trotski sanely tämän artikkelin vain vähän ennen kuolemaansa elokuussa 1940. Koko artikkeli luettavissa teoksessa: Struggle against Fascism, sivut 444-452

36. Sarja raivoisia työtaisteluja riehui Yhdysvalloissa 1930-luvun alkupuolella, synnyttäen kokonaisten teollisuudenhaarojen laajuisia liittoja. Sen jälkeen ammattiyhdistykset on organisoitu kapean ammattikohtaisesti, Amerikan Ammattiliittojen Federaatioon (AFL – Amerikan Federation of Labor – suom. huom.). Teollisuus Organisaatioiden Kongressi (CIO – Congress of Industrial Organisation – suom. huom.) on teollisuusliittojen federaatio. Nämä kaksi liittoa sulautuivat yhteen vuonna 1955

Suomennos valmistunut 16.11.2007, klo 14.38.

– No virus found in this incoming message. Checked by AVG Free Edition. Version: 7.5.503 / Virus Database: 269.16.1/1140 – Release Date: 19.11.2007 19:05

SISÄLLYS

JOHDANTO

SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI

VALMISTAUTUMINEN UUTEEN SOTAAN

NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTINEN SOTA

‘KANSALLINEN’ PUOLUSTUS

KANSALLISUUSKYSYMYS JA IMPERIALISTINEN SOTA

DEMOKRATIAN PUOLUSTAMINEN

PIENTEN JA NEUTRAALIEN VALTIOIDEN PUOLUSTAMINEN

TOINEN INTERNATIONAALI JA SOTA

KESKUSTALAISUUS JA SOTA

NEUVOSTODIPLOMATIA JA KANSAINVÄLINEN VALLANKUMOUS

NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTISET RYHMITTYMÄT

KOLMAS INTERNATIONAALI JA SOTA

‘VALLANKUMOUKSELLINEN’ PASIFISMI JA SOTA

PIKKUPORVARISTO JA SOTA

TAPPIOMIELIALAT JA IMPERIALISTINEN SOTA

SOTA, FASISMI JA TYÖVÄENLUOKAN ASEISTAMINEN

VALLANKUMOUKSELLINEN POLITIIKKA SOTAA VASTAAN

SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI

JOHDANTO

Sota ja Neljäs Internationaali (War and the Fourth International) teoksen kirjoitti Leon Trotski. Hän oli toinen Venäjän Lokakuun 1917 vallankumouksen johtajista ja Neljännen Internationaalin perustaja kesäkuun 10. päivänä, vuonna 1934. Hän eli tuolloin maanpaossa Ranskassa ja hahmotelma julkaistiin Ranskaksi, aikaisemmin samana vuonna käytyjen keskustelujen pohjalta.

Sen julkaisi Kansainvälisen Kommunistien Liiton (International Communist League) Kansainvälinen Sihteeristö, sekä pamflettina myös Amerikan Trotskilaiset (American Trotskyist), heinäkuussa 1934.

Aikana jolloin Trotski kirjoitti tätä julkilausumaa, maailman imperialistinen talous oli edelleen laman kourissa. Tammikuussa 1933 Natsit nousivat valtaan Saksassa ja vuoden mittaan ottivat pyrkimyksekseen murtaa Versailles’n rauhansopimuksen määräykset ja aloittaa Saksan uudelleenaseistamisen. Ajautuminen kohti imperialistista toista maailmansotaa oli alkanut.

Julkilausuma analysoi tilannetta ja hahmottelee periaatteita, joiden mukaan marxilaisten vallankumouksellisten tulisi menetellä sodanvastaisessa toiminnassaan, keskeisenä tarkoituksena taistella Neljännen Internationaalin rakentamisen puolesta.

Tähän aikaan ei ollut selvää ainoastaan se, että Toinen Internationaali toimi imperialismin asiamiehenä työväenliikkeen sisällä, vaan myös se, että Stalinistisesta Kolmannesta Internationaalista oli tullut vastavallankumouksellinen.

Kun Neljäs Internationaali perustettiin vuonna 1938, Sota ja Neljäs Internationaali oli periaateohjelma, joka toimi ohjenuorana Trotskin taistelutovereille, heidän hahmotellessaan lyhyttä manifestia – Imperialistista sotaa vastaan!

Tärkeys jonka Trotski liitti Sota ja Neljäs Internationaali -kirjoitukseen, havainnollistuu myös hänen viittauksessaan tähän kirjoitukseen Neljännen Internationaalin Hätäkonferenssiin 1940 laatimassaan dokumentissa tulevista näköaloista.

Tulevia näköaloja käsittelevä dokumentti Imperialistinen sota ja proletariaatin maailmanvallankumous (Imperialist War and the Proletarian World Revolution) viittaa vuoden 1934 ohjelmahahmotelmaan monissa kohdissaan ‘Neljännen Internationaalin teeseinä’.

Sota ja Neljäs Internationaali on erittäin tärkeää luettavaa aikana, jolloin imperialismi epätoivoisen taloudellisen kriisinsä ajamana, on käymässä sotaa Irakissa, on pommittanut ja hyökännyt Afganistaniin ja julistanut sodan Jugoslavialle vain kolme vuotta sitten.

Kuten Trotski on väittänyt – imperialismin aikakausi on sotien ja vallankumousten aikakausi – on näinä päivinä voimallisesti tullut toteennäytetyksi miljoonien ihmisten silmien edessä.

Se myös osoittaa, että ainoa keino lopettaa tällaiset sodat, on rakentaa Neljännen Internationaalin Kansainvälinen Sihteeristö johtamaan työväenluokan työtä Maailman Sosialistisen Vallankumouksen puolesta, lopettamaan kapitalismi ainaiseksi.

__Syyskuu 2002

SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI

Katastrofaaliset kaupalliset, teolliset, maataloudelliset ja finanssitaloudelliset kriisit, kansainvälisten taloudellisten siteiden rikkoutuminen, ihmiskunnan tuotannollisten voimien rappeutuminen ja sietämätön luokka- ja kansainvälisten ristiriitojen kärjistyminen, merkitsevät kapitalismin iltaruskoa, ja täysin todistavat leninistisen luonnehdinnan aikakaudestamme sotien ja vallankumousten aikakautena.

1914-18 sota aloitti virallisesti uuden aikakauden. Sen kaikkein tärkeimmät tapahtumat tähän mennessä ovat olleet: Venäjän työväenluokan valtaannousu 1917 ja Saksan proletariaatin kukistuminen vuonna 1933.

Ihmisten kauheat onnettomuudet joka puolella maailmaa ja vieläkin hirvittävämmät vaarat, joita tulevaisuus pitää varastossaan, johtuvat siitä tosiasiasta ettei vuoden 1917 vallankumous saanut voittoisaa kehityskulkua Euroopassa tai maailmannäyttämöllä.

Yksittäisissä maissa kapitalismin historiallinen umpikuja ilmaisee itsensä kroonisena työttömyytenä, työläisten elintason alenemisena, talonpoikaiston ja kaupunkien pikkuporvariston turmiona, parlamentaarisen valtion hajoamisena ja rappiotilana, “yhteiskunnallisen” ja “kansallisen” demagogian hirviömäisesti myrkyttämissä ihmisissä, sen todellisten kasvojen ollessa yhteiskunnallisten reformien tuhoamisessa, perinteisten hallitsevien puolueiden pois työntämisenä ja korvaamisena alastomilla sotilas- ja poliisikoneistoilla (kapitalismin rappiovaiheen bonapartismi) ja fasismin kasvuna, sen valtaan nousussa ja jokaisen työväenluokkaisen organisaation tuhoamisena.

Maailman mittakaavassa samat prosessit ovat pyyhkimässä pois kansainvälisten suhteiden vakauden viimeisetkin jäänteet, vieden jokaisen valtioiden välisen konfliktin veitsen terälle, tehden jokaisesta rauhanomaisesta pyrkimyksestä hyödyttömiä, antaen asevarustelun kasvulle kiihtyvän vauhdin, uudella ja teknisesti korkeammalla perustalla ja näin johtaen uuteen imperialistiseen sotaan. Fasismi on kaikkein johdonmukaisimmin tekemässä ja organisoimassa tätä kehitystä.

Toisaalta, nykyaikaisen kapitalismin mädännäisyyden ja riistoluonteen paljastuminen läpikotaisen taantumuksellisena, demokratian, reformismin ja pasifismin tuhoutuminen, sekä proletariaatin kiireelliset ja polttavat tarpeet löytää tie ulos uhkaavasta suurtuhosta, asettavat kansainvälisen vallankumouksen päiväjärjestykseen uudistuneella voimalla.

Vain porvariston kukistaminen kapinallisen työväenluokan toimesta voi pelastaa ihmisyyden uudelta, kauhealta kansojen teurastukselta.

VALMISTAUTUMINEN UUTEEN SOTAAN

1. Samat, nykyaikaisesta kapitalismista erottamattomat syyt, jotka johtivat edelliseen imperialistiseen sotaan, ovat nyt saavuttaneet äärettömästi korkeamman jännitteen kuin vuoden 1914 puolessa välissä.

Pelko uuden sodan seurauksista on ainut tekijä, joka hillitsee imperialismin halukkuutta sotaan. Mutta tämän jarrun teho on rajoitettu.

Ristiriitojen voima, joka fasismin tiellä painaa yhtä valtiota toista vastaan, ei kykene ylläpitämään valtaansa muutoin kuin valmistelemalla kansainvälisiä räjähdyksiä.

Kaikki hallitukset pelkäävät sotaa. Mutta millään hallituksella ei ole mitään valinnan vapautta.

Ilman proletaarista vallankumousta, uusi sota on väistämätön.

2. Eurooppaa, viimeaikaisten suurimpien sotien näyttämönä, työntävät jatkuvasti kohti rappiot, niin voittajat kuin voitetutkin.

Kansainliitto, koskien sen virallista ohjelmaa ‘rauhan organisoijana’, mutta jonka todellisena tarkoituksena on ikuistaa Versailles’n järjestelmä, neutralisoida Yhdysvaltojen hegemonia ja luoda suojamuuri Punaista Itää vastaan, ei voi kyetä kestämään imperialismin ristiriitojen aiheuttamaa törmäystä.

Vain kaikkein kyynisimmät sosiaalipatriootit (Henderson, Vandervelde, Jouhaux ja muut) vielä yrittävät liittää aseistariisunnan ja pasifismin näköaloja Kansainliittoon. Tosiasiassa Liitosta on tullut toissijainen hahmo, imperialististen yhdistelmien shakkilaudalla.

Geneven ‘selän takana’ tapahtuva diplomatia perustuu nyt sotilaallisten liittolaisten etsimiseen; tämä on kuumeista valmistautumista sotaan.

3. Kansainliiton romahtaminen on erottamattomasti sidoksissa Ranskan hegemonian romahtamiseen Euroopan mantereella.

Ranskan väestötieteellinen ja ekonominen voima on osoittautunut, kuten oli odotettua, liian kapeaksi muodostaakseen perustan Versailles’n järjestelmälle.

Ranskalaisella, hampaisiin asti aseistetulla imperialismilla on nähtävästi liian ‘puolustuksellinen’ luonne – sikäli kuin se on pakotettu puolustamaan laillistettuja riisto- ja ryöstösopimusten hedelmiä – pysyen täten uuden sodan, yhtenä olennaisesti tärkeimpänä tekijänä.

Sietämättömien ristiriitojen ja tappion seurausten pakottamana, Saksan kapitalismi on nyt pakotettu repimään irti demokraattisen pasifismin pakkopaidan, tullen Versailles’n järjestelmän pahimmaksi viholliseksi.

Valtioiden liitot Euroopassa noudattelevat pääsääntöisesti yhä, voittajien ja häviäjien linjoja.

Italia toimii petturimaisena välistä vetäjänä, valmiina myymään ystävyytensä ratkaisevalla hetkellä vahvemmalle osapuolelle, aivan kuin se teki edellisessä sodassakin.

Englanti yrittää säilyttää ‘itsenäisyytensä’ – enemmänkin varjona sen aikaisemmasta ‘suurenmoisesta eristyneisyydestä’ – toivoen voivansa käyttää hyväksi Euroopan vastakkain asetteluja, ristiriitoja Euroopan ja Amerikan välillä ja aloittaen konflikteja Kaukoidässä. Mutta Englannin valtaapitävät eivät ole olleet koskaan vähemmän menestyneitä juonitteluissaan.

Kauhistuneena Intian vallankumousliikkeen aiheuttamasta imperiuminsa hajoamisesta, epävakaista asemistaan Kiinassa, brittiläinen porvaristo peittää ahneutensa ja pelkurimaisen odottelu- ja luovimispolitiikkansa, MacDonaldin ja Hendersonin vastenmielisellä tekopyhyydellä, mikä osaltaan on yksi tämän päivän yleisen epävakauden ja huomispäivän katastrofien päälähteistä.

4. Sota ja sodan jälkeinen aika toivat suurimmat muutokset Yhdysvaltojen sisäiseen tilanteeseen ja kansainväliseen asemaan.

Yhdysvaltojen jättiläismäinen taloudellinen ylivoimaisuus Eurooppaan nähden, ja siitä seurannut ylivoima maailmalla, mahdollisti ensimmäisellä sodan jälkeisellä ajanjaksolla Yhdysvaltojen porvaristolle esiintymisen intohimottomana ‘sovittelijana’, ‘merien vapauden’ ja ‘avointen ovien’ puolustajana.

Teollinen ja liiketaloudellinen kriisi kuitenkin paljastivat häiriöiden voiman vanhassa taloudellisessa tasapainossa, joka sai riittävän kannattimensa sisämarkkinoista. Tämä tie on nyt täydellisesti kuljettu loppuun.

Tietenkään Yhdysvaltojen taloudellinen ylivoimaisuus ei ole kadonnut; päinvastoin, Euroopan kasvanut hajaannus on potentiaalisesti jopa kasvattanut sitä. Mutta vanhoissa muodoissaan jotka ilmensivät tätä ylivoimaa (teollisuuden tekniikka, kauppatase, vakaa dollari, Euroopan velattomuus), ovat menettäneet olemassaolonsa: teknistä etumatkaa ei ole enää käytännössä; kauppatase on epäedullinen; dollarin kurssi on painumassa; velkoja ei ole maksettu.

Yhdysvaltojen ylivoimaisuuden täytyy löytää ilmaisunsa uusista muodoista, ja nämä voivat syntyä ainoastaan sodassa.

Iskulause ‘avoimista ovista’ Kiinassa on osoittautunut voimattomaksi muutaman japanilaisen divisioonan edessä. Washingtonin harjoittama Kaukoidän politiikka perustuu sotilaallisen selkkauksen aikaansaamiselle Japanin ja Neuvostoliiton välille kaikkein suotuisimpana hetkenä, heikentämään näitä kahta maata, sen strategisten suunnitelmien riippuessa pääpiirteissään tämän sodan lopputuloksesta.

Jatkaen keskustelujen viivyttämistä Filippiinien vapauttamisesta, Amerikan imperialistit ovat todellisuudessa valmistelemassa itselleen tukialuetta Kiinassa, seuraavaa vaihetta ja sitä mahdollisuutta varten, että kysymys Intian ‘vapauttamisesta’ nousisi esiin, konfliktin syttyessä Iso-Britannian kanssa.

Yhdysvaltojen kapitalismi on samojen ongelmien edessä, jotka työnsivät Saksan sodan tielle vuonna 1914. Onko maailma jakaantunut? Se täytyy jakaa uudelleen.

Saksalle se oli kysymys ‘Euroopan uudelleenjärjestelystä’. Yhdysvaltojen täytyy ‘uudelleenjärjestellä’ koko maailma. Historia on asettamassa ihmisyyden kasvotusten Amerikan imperialismin vulkaanisen purkauksen kanssa.

5. Myöhäissyntyinen japanilainen kapitalismi, köyhyydestä, barbariasta ja takapajuisuutensa mehuista ravintonsa imien, on sietämättömien sisäisten mätäpaiseittensa ja haavaumiensa ajamana, lakkaamattomalla ryöstöpolitiikan tiellä. Oman teollisen perustan puute ja yhteiskuntajärjestelmän äärimmäinen epävarmuus, tekevät japanilaisesta kapitalismista kaikkein aggressiivisimman ja hillittömimmän.

Kuitenkin tulevaisuus tulee osoittamaan, että tämän aggressiivisuuden takaa löytyy vain vähän todellista voimaa. Japani saattaa ensimmäisenä antaa merkin sotaan; mutta puoli-feodaalisesta Japanista, jota repivät kaikki vastaavat ristiriidat kuin tsaristista Venäjääkin, voi muita maita aikaisemmin kaikua kutsu vallankumoukseen.

6. Olisi kuitenkin liian uskaliasta käydä ennustelemaan tarkasti sitä, missä ja koska ensimmäinen laukaus tulee kajahtamaan.

Neuvostoliiton ja Amerikan sopimusten vaikutuksen alaisena ollen, kuten myös sisäisistä vaikeuksistaan johtuen, Japani voi väliaikaisesti perääntyäkin. Mutta samat syyt voivat edelliselle vastakkaisesti myös pakottaa Japanin sodanjohtoa jouduttamaan iskuaan, vielä kun siihen on aikaa.

Pitääkö Ranskan hallitus päänsä ‘ennaltaehkäisevästä’ sodasta, ja alkaako sota Italian myötäavustuksella, tehden sodan tällöin kaikille avoimeksi?

Vai päinvastoin, odottaessaan ja luoviessaan, valitseeko Ranska Englannin painostuksen alaisuudessa tien sopimukseen Hitlerin kanssa, avaten tällöin hänelle hyökkäystien itään?

Eikö Balkanin niemimaa tule jälleen kerran olemaan sodan alullepanijana? Vai tarttuuko aloitteeseen kenties tällä kertaa jokin Tonavan alueen maista?

Tekijöiden moninaisuus ja vastakkaisten voimien yhteen kietoutuneisuus, sulkee pois mahdollisuuden konkreettiselta ennustamiselta. Mutta kehityskulkujen yleiset tendenssit ovat täysin selvät: sodan jälkeinen aika on yksinkertaisesti muuttunut kahden sodan väliajaksi, ja tämä väliaika on umpeutumassa silmiemme edessä.

Suunnitelmallinen, yritys- tai valtiokapitalismi, joka kulkee käsi kädessä autoritaarisen, bonapartistisen ja fasistisen valtion kanssa, pysyy utopiana, kuten myös sen itsensä asettama tehtävä yksityisomaisuuteen perustuvasta, harmonisesta kansallisesta kapitalismista.

Mutta uhkaavaa todellisuutta on myös se, että kysymys kaikkien taloudellisten voimien keskittämisestä valtiolle, on valmistautumista uuteen sotaan.

Tämä työ etenee nyt täydellä höyryllä. Uusi suursota on koputtamassa ovella. Se tulee olemaan julmempi ja paljon tuhoisampi kuin edeltäjänsä.

Tämä tosiasia tekee asennoitumisesta tulevaan sotaan, ratkaisevan tärkeän kysymyksen työväenluokan politiikassa.

NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTINEN SOTA

7. Historiallisessa mittakaavassa tarkasteltuna, vihamielisyys maailman imperialismin ja Neuvostoliiton välillä on äärettömän paljon syvempi, kuin vihamielisyydet yksittäisten kapitalistimaiden välillä toisiaan kohtaan.

Mutta luokkaristiriitaisuus työläisvaltion ja kapitalististen valtioiden välillä vaihtelee terävyydessään riippuen työläisvaltion kehityksestä ja maailman tilanteen muutoksista.

Hirviömäisiin mittoihin paisunut neuvostobyrokratian kehitys ja työtä raatavien massojen vaikeat olosuhteet, ovat voimakkaasti vähentäneet Neuvostoliiton vetovoimaa maailman työväenluokan silmissä.

Kominternin kärsimät raskaat tappiot yhtäältä ja Neuvosto-hallituksen kansallis-pasifistinen ulkomaanpolitiikka toisaalta, eivät voi muuta kuin huonontaa porvarillisen maailman käsityksiä sitä kohtaan.

Lopuksi, kapitalistisen maailman uudet kärjistyneet vastakkainasettelut, pakottavat Euroopan ja Amerikan hallitukset lähestymään Neuvostoliittoa, eivät tässä vaiheessa enää periaatteellisesta näkökulmasta, – kapitalismi vai sosialismi – vaan näkökulmasta Neuvostovaltion roolista imperialististen valtioiden taistelussa.

Hyökkäämättömyys sopimukset ja Washingtonin hallinnon tekemä Neuvostoliiton tunnustaminen, jne., ovat ilmauksia tästä kansainvälisestä tilanteesta.

Hitlerin sinnikkäät yritykset saada Saksan uudelleenvarustelu laillistetuksi osoittamalla ‘Itäistä vaaraa’ ei ole saanut vielä vastakaikua, etenkään Ranskalta ja sen satelliittivaltioilta, nimenomaan vallankumouksellisen kommunismin vaarasta johtuen, huolimatta sen kriisistä, joka on poistanut sen välittömyyttä.

Neuvostoliiton diplomaattiset menestykset ovat täten tuntomerkkejä, ainakin laajassa tarkastelussa, kansainvälisen vallankumouksen äärimmäisestä heikentymisestä.

8. Olisi kuitenkin kuolettava virhe pitää Neuvostoliittoon kohdistuvaa aseellista interventiota poistetuksi kokonaan asialistalta. Vaikka yhteensattumista johtuvat suhteet muotoutuisivatkin vähemmän kärkeviksi, säilyttäisivät yhteiskuntajärjestelmien väliset ristiriidat täyden voimansa.

Jatkuva kapitalismin rappeutuminen tulee pakottamaan porvarilliset hallitukset radikaaleihin ratkaisuihin. Jokaisen suuren sodan, riippumatta sen alkuperäisistä motiiveista, täytyy asettaa kysymys interventiosta Neuvostoliittoon, saadakseen siirretyksi tuoretta verta kapitalismin kalkkeutuneisiin suoniin.

Epäilyksetön ja syvälle käynyt Neuvostovaltion byrokraattinen rappeutuminen, kuten myös sen nationalistis-konservatiivinen ulkopolitiikka, eivät muuta Neuvostovaltion yhteiskunnallista luonnetta ensimmäisenä työläisten valtiona.

Kaikenlaiset demokraattiset, idealistiset, ultravasemmistolaiset ja anarkistiset teoriat, jotka jättävät huomiotta Neuvostojärjestelmän omistussuhteet, jotka ovat sosialistisia kaikilta puoliltaan, kieltävät tai kaunistelevat luokkaristiriitoja Neuvostoliiton ja porvarillisten valtioiden välillä, johtavat väistämättä, ja erityisesti sodassa, vastavallankumouksellisiin poliittisiin johtopäätöksiin.

Neuvostoliiton puolustaminen kapitalististen vihollisten iskuilta, riippumatta olosuhteista ja konfliktin välittömistä syistä, on jokaisen kunniallisen työväenjärjestön perustavanlaatuinen ja ehdoton velvollisuus.

‘KANSALLINEN PUOLUSTUS’

9. Kapitalismin taistelussaan paikallisuutta (sektionalismia – suom.huom.) vastaan keskiajalla luomasta kansallisvaltiosta tuli sen klassinen toimintakenttä.

Mutta ennen pitkää se ei enää pysy omassa muodossaan, tultuaan jarruksi taloudelliselle ja kulttuurilliselle kehitykselleen.

Ristiriita tuotantovoimien ja kansallisvaltion puitteiden välillä, liittyen periaatteelliseen ristiriitaan – tuotantovoimien ja yksityisomistukseen perustuvan tuotantovälineiden hallinnan välillä – saattavat kapitalismin kriisiin maailman yhteiskuntajärjestelmänä.

10. Jos valtioiden rajat voidaan pyyhkäistä kertaiskulla pois, tuotantovoimat jopa kapitalismin vallitessakin, voivat tietyn ajanjakson verran jatkaa nousuaan – lukemattomien uhrausten hinnalla tosin – korkeammalle tasolle.

Tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisen johdosta, tuotantovoimat voivat, kuten Neuvostoliiton kokemus osoittaa, saavuttaa korkeamman kehitystason jopa yhdenkin valtion puitteissa.

Mutta ainoastaan yksityisomistuksen lakkauttaminen, kuten myös valtiolliset esteet kansakuntien välillä, voivat luoda olosuhteet uudelle talousjärjestelmälle: sosialistiselle yhteiskunnalle.

11. Kansallisvaltion puolustaminen, ennen kaikkea pirstaleisessa (Balkanised – suom.huom.) Euroopassa – kansallisvaltion kehdossa – on sanan täydessä merkityksessä, taantumuksellinen teko.

Kansallisvaltio rajoineen, passeineen, valuuttajärjestelmineen, tullilaitoksineen ja suojatullien armeijaan asti, on tullut hirvittäväksi haitaksi ihmiskunnan taloudelliselle ja kulttuurilliselle kehitykselle.

Työväenluokan tehtävä ei ole kansallisvaltion puolustaminen, vaan sen täydellinen ja lopullinen tuhoaminen.

12. Siellä missä nykyinen kansallisvaltio osoittaa edistyksellisyyttä, sitä tulee tietysti puolustaa riippumatta sen poliittisesta muodosta ja siitä kuka ‘aloitti’ sodan ensin. On järjetöntä sekoittaa kansallisvaltion historiallinen rooli kysymykseen siitä, mikä hallituksista on ‘syyllinen’.

Kieltäytyykö kukaan yrittämästä pelastaa asumiskelpoista taloa siksi, että tuli pääsi irti omistajan huolimattomuudesta tai pahoista tarkoituksista johtuen?

Mutta tässä tapauksessa onkin täsmälleen kysymys talosta, joka ei ole soveltuva elämiseen vaan pikemminkin siinä kuolemiseen. Kansallisvaltion rakenteet täytyy repiä pois perustuksiaan myöten, ihmisten elämän tekemiseksi mahdolliseksi.

13. ‘Sosialistit’, jotka saarnaavat kansallisvaltion puolustamista, ovat mädäntyvän kapitalismin palveluksessa olevia pikkuporvarillisia taantumuksellisia.

Jottei sitoisi itseään kansallisvaltioon sodan aikana, ei tule seurata sodankäynnin karttaa, vaan luokkataistelun karttaa; tämä on mahdollista vain sellaiselle puolueelle joka on jo rauhan aikana julistanut leppymättömän sodan kansallisvaltiolle.

Vain paljastaessaan täydellisesti imperialistisen valtion objektiivisen taantumuksellisen roolin, voi proletariaatin etujoukko tulla haavoittumattomaksi kaiken tyyppistä sosiaalipatriotismia vastaan.

Tämä tarkoittaa että täydellisen pesäeron tekeminen ‘kansallisen puolustuksen’ ideologioista ja politiikasta on mahdollista vain kansainvälisen proletaarisen vallankumouksen lähtökohdista käsin.

KANSALLISUUSKYSYMYS JA IMPERIALISTINEN SOTA

14. Työväenluokka ei ole riippumaton kansallisuudestaan.

Toisin sanoen näin on siksi, että historia asettaa kansakunnan kohtalon sen omiin käsiin, työväenluokan kieltäytyessä uskomasta työtä kansallisen vapauden ja itsenäisyyden puolesta imperialismille, joka ‘pelastaa’ kansakunnan vain alistaakseen sen huomenna uusiin kuolettaviin vaaroihin, häviävän pienen riistäjien vähemmistön etujen puolesta.

15. Käyttäessään kansakuntaa sen oman kehityksen tarpeisiin, kapitalismi ei ole missään, ei yhdessäkään maailman kolkassa ole onnistunut ratkaisemaan täysin kansallisuusongelmaa.

Euroopan rajat kaiverrettiin Versailles’ssa irrallaan elävien kansakuntien ruumiista. Ajatus kapitalistisen Euroopan valtiollisten rajojen uudelleen kaivertamisesta sopimaan kansakuntien alueiden kanssa yhteen, on puhtaimmanlaista utopiaa. Yksikään hallitus ei luovuta tuumaakaan maastaan rauhanomaisin keinoin.

Uusi sota tulee kaivertamaan Euroopan uusiksi sopusoinnussa sotakartan mukaan, eikä suinkaan yhdenmukaiseksi kansallisuusrajojen kanssa.

Täydellinen kansallinen suvereniteetti ja kaikkien Euroopan kansojen rauhanomainen yhteistyö voivat saada ratkaisunsa vain Euroopan taloudellisen yhdentymisen pohjalla, puhdistettuna porvarillisesta vallasta.

Euroopan Yhdysvallat -iskulause ei ole pelkästään vapautuksen iskulause Balkanin ja Tonavan kansoille, vaan yhtä hyvin myös Saksan ja Ranskankin kansoille.

16. Erikoiseen ja tärkeään asemaan nousee kysymys Idän siirtomaista tai puoli-siirtomaista, jotka ovat nyt taistelevat itsenäisen kansallisvaltion luomiseksi.

Heidän taistelunsa on epäilemättä edistyksellistä: repien takapajuisia kansoja irti siirtomaavallan (Asiatism and sectionalism – suom.huom.), paikallisuuden ja ulkomaiden kahleista, he aiheuttavat voimakkaita iskuja imperialistisille valtioille.

Mutta on ymmärrettävä selvästi, että viimeaikaiset vallankumoukset Aasiassa ja Afrikassa ovat kykenemättömiä avaamaan uutta renessanssin aikakautta kansallisvaltiolle.

Siirtomaiden vapautuminen on ennemminkin valtava episodi sosialistisessa maailmanvallankumouksessa, aivan kuten myöhästynyt demokratian nousu valtaan Venäjällä – joka oli myös puoli-siirtomaa – oli alkusoitto sosialistiselle vallankumoukselle.

17. Etelä-Amerikassa, missä myöhäsyntyistä ja jo rappeutuvaa kapitalismia tukevat puolifeodaaliset olosuhteet, so. esiintyy puoliorjuutta, maailman vastakkainasettelujen luodessa kärjistyneen kilpailutilanteen keskenään kamppaileville nurkkakuntaisille ryhmille, jatkuvia vallanvaihdoksia valtioiden sisällä sekä pitkittyneitä aseellisia konflikteja valtioiden välille.

Amerikkalainen porvaristo, joka oli kykeneväinen historiallisen nousunsa aikana yhdistymään yhdeksi liittovaltioksi mantereen pohjoisessa puoliskossa, käyttää nyt kaiken voimansa, – joka kasvoi esiin juuri tästä – hajottaakseen, heikentääkseen ja orjuuttaakseen eteläistä puoliskoa.

Etelä- ja Keski-Amerikka kykenevät repimään itsensä irti tästä takapajuisuudestaan ja orjuutuksestaan ainoastaan yhdistämällä kaikki valtionsa yhdeksi voimakkaaksi liittovaltioksi.

Mutta Etelä-Amerikan myöhäissyntyinen porvaristo, läpikotaisin korruptoitunut ulkomaisen imperialismin asiamies, ei ole se taho joka tullaan kutsumaan ratkaisemaan tätä ongelmaa, vaan se on Etelä-Amerikan nuori proletariaatti, sorrettujen joukkojen valittu johtaja.

Iskulause taistelussa väkivaltaa ja maailman imperialismin vehkeilyjä vastaan sekä alistavien nurkkakuntien veritöitä vastaan on tässä: Etelä- ja Keski-Amerikan Yhdistyneet Neuvostotasavallat.

DEMOKRATIAN PUOLUSTAMINEN

18. ‘Kansallisen puolustuksen’ huijausta on kaikkialla, missä vain mahdollista, peitelty lisäksi ‘Demokratian puolustuksen’ huijaukselle.

Edes vieläkään, imperialistisella aikakaudella, eivät marxilaiset tunnista demokratiaa samaksi fasismin kanssa, ollen joka hetki valmiita karkottamaan fasismin pesiytymiä demokratiasta; eikö sodassa proletariaatin pidä aina tukea demokraattisia hallituksia fasistisia hallituksia vastaan?

Räikeä sofismi! Me puolustamme demokratiaa työväenluokan menetelmin ja järjestöjen keinoin fasismia vastaan.

Toisin kuin Sosialidemokratia, me emme jätä tätä tehtävää porvarillisen valtion hoidettavaksi. (Valtio, käytä painostusta! Valtio, tule väliin!).

Ja jos me pysymme peräänantamattomassa oppositiossa suurimpaan osaan ‘demokraattisia’ hallituksia rauhan olosuhteissa, kuinka voisimme ottaa itsellemme edes vastuun varjoakaan sodan aikana, jolloin kaikki kapitalismin häpeällisyydet ja rikokset ottavat kaikkein brutaaleimmat ja verisimmät muotonsa?

19. Nykyaikainen sota suurten valtojen välillä ei merkitse konfliktia demokratian ja fasismin välillä, vaan kahden imperialismin kamppailua maailman uudelleenjaosta.

Lisäksi, sodan täytyy väistämättä saada kansainvälinen luonne ja molemmista leireistä tulee löytymään fasisteja (puolifasisteja, bonapartisteja jne.), aivan yhtä lailla kuin ‘demokraattisia’ valtioitakin.

Ranskalaisen imperialismin tasavaltainen muoto ei estä sitä itse perustamasta rauhan aikana porvarillis-sotilaallista diktatuuria Puolaan, Jugoslaviaan ja Romaniaan, aivan kuin se ei estä sitä pakon niin sanellessa, palauttamasta Itävalta-Unkarin monarkiaa, esteeksi Itävallan ja Saksan yhdistymistä vastaan.

Lopuksi, Ranska itsekin parlamentaarisena demokratiana, jo riittävästi heikentyneenä, tulee epäilemättä olemaan yksi sodan ensimmäisistä uhreista, ellei se kaadu jo ennen sen alkamista.

20. Useiden sivistyneiden maiden porvaristo on jo osoittanut, ja jatkuvasti osoittaa, kuinka se sisäisissä vaaratilanteissa muitta mutkitta muuttaa parlamentaarisen hallitsemismuotonsa autoritaariseen, bonapartistiseen tai fasistiseen muotoon.

Se tekee muutoksen paljon nopeammin ja päättäväisemmin sodan aikana, jolloin molemmat, sekä sisäiset että ulkoiset vaarat uhkaavat sen perusluokkaetuja kymmenkertaisella voimalla.

Näissä olosuhteissa, työväenpuolueen tuki ‘sen’ nationalistiselle imperialismille demokratian hauraan kuoren puolesta, tarkoittaa kieltäytymistä itsenäisestä politiikasta ja työläisten sovinistista demoralisoimista, so. ainoan seikan tuhoamista, joka voi pelastaa ihmiskunnan onnettomuudesta.

21. ‘Taistelu demokratian puolesta’ sodan aikana merkitsisi ennen kaikkea, taistelua työväenlehdistön ja -järjestöjen suojelemiseksi hillitöntä sotasensuuria ja sotilaallista auktoriteettia vastaan.

Näiden tehtävien takia vallankumouksellinen etujoukko etsii yhteisrintamaa yhdessä muiden työväenluokan organisaatioiden kanssa – sen omaa ‘demokraattista’ hallitusta vastaan – mutta ei missään tapauksessa yhtenäisyyttä oman hallinnon kanssa vihamielistä maata vastaan.

22. Imperialistinen sota pysyy tärkeämpänä kuin kysymys kapitalistisen valtion valtiollisesta muodosta.

Se asettaa kunkin kansallisen porvariston eteen kysymyksen kansallisen kapitalismin kohtalosta ja kaikkien maailman maiden porvariston eteen se asettaa kysymyksen kapitalismin kohtalosta yleensä.

Vain näin tulee proletariaatinkin asettaa kysymys: kapitalismi vai sosialismi, yhden imperialistisen leirin voitto vai proletaarinen vallankumous.

PIENTEN JA NEUTRAALIEN VALTIOIDEN PUOLUSTAMINEN

23. Valtiollisen puolustuksen käsite, erityisesti silloin kun se käy yksiin demokratian puolustuksen idean kanssa, voi kaikkein helpoimmin johtaa harhaan pienten ja neutraalien maiden (Sveitsi, osittain Belgia, Skandinavian maat.) työläisiä, jotka ollessaan kykenemättömiä itsenäiseen hyökkäyspolitiikkaan, ilmoittavat puolustavansa omia valtiollisia rajojaan kumoamattoman ja absoluuttisen dogmin hengessä.

Mutta juuri esimerkiksi Belgian kohdalla, näemme kuinka luonnollisesti muodollinen neutraalisuus on korvautunut järjestelmällä imperialistisia sopimuksilla ja kuinka väistämättömästi sota ‘kansallisen puolustuksen’ vuoksi, johtaa annesionistiseen (luvaton aluevaltaus – suom.huom.) rauhaan.

Sodan luonne ei määräydy sen alkuepisodin mukaan (‘riippumattomuuden loukkaaminen’, ‘vihollisen hyökkäys’, jne.) vaan sodan päävoimien liikkeiden, sen koko kehityksen ja niiden seurausten perusteella, johon se lopulta johtaa.

24. Voidaan jo tässä vaiheessa hyväksyä se, että Sveitsin porvaristo ei ota itselleen aloitetta sodassa. Tässä mielessä sillä on paljon enemmän oikeutusta puhua puolustusasemasta, kuin minkään muun maan porvaristolla.

Mutta hetkellä, jolloin sodan pyörre on tempaissut Sveitsin porvariston mukaan sotaan, se tulee liittymään maailman voimien taisteluun yhtälailla imperialististen tarkoitusperien vuoksi.

Mikäli riippumattomuus tulee loukatuksi, Sveitsin porvaristo tulee liittymään vahvemman puolelle kahdesta hyökkäävästä osapuolesta, riippumatta siitä kumpi osapuoli on suuremmassa vastuussa neutraliteetin loukkauksesta ja kumpi näistä leireistä on ‘demokraattisempi’.

Täten edellisen sodan aikana Belgia tsarismin liittolaisena, siitä huolimatta jätti liittoutuneiden leirin silloin kun sotatilanne teki edulliseksi sille rikkoa Kreikan riippumattomuutta.

Vain toivottoman tylsämielinen porvari jumalan hylkäämässä sveitsiläisessä kylässä (kuten Robert Grimm) voi vakavissaan kuvitella, että maailman sota, johon hän tuli vedetyksi mukaan, syttyi Sveitsin itsenäisyyden puolustamisen takia.

Kuten edellinen sota vei mennessään Belgian riippumattomuuden, niin uusi sotakaan ei tule jättämään jälkeäkään Sveitsin riippumattomuudesta. Tulipa Sveitsi sodan jälkeen saamaan valtiollisen olemassaolonsa, jopa ilman itsenäisyyttäkin, tai tulipa se jaetuksi Saksan, Ranskan ja Italian kesken, riippuu se lukuisista eurooppalaisista ja maailmanlaajuisista tekijöistä, joiden keskellä Sveitsin ‘valtiollinen puolustus’ näyttelee merkityksetöntä roolia.

Näemme täten, myös neutraalin ja itsenäisen Sveitsin kohdalla, että maassa jolla ei ole siirtomaita ja jossa ajatus valtiollisesta puolustuksesta ilmenee edessämme puhtaimmassa muodossaan, imperialismin lait eivät tee poikkeusta.

Porvariston vaatimukseen: “Liity mukaan valtiollisen puolustuksen politiikkaan”, täytyy Sveitsin proletariaatin tiuskaisten vastata luokkapuolustuksen politiikalla, siirtyäkseen näin seuraavaan vallankumoukselliseen vaiheeseen.

TOINEN INTERNATIONAALI JA SOTA

25. Valtiollisen puolustuksen käsky seuraa dogmista, että kansallinen solidaarisuus olisi korkeammalla kuin luokkataistelu. Tosiasiassa omistava luokka ei koskaan anna tunnustusta isänmaan puolustukselle tässä mielessä, so. missä tahansa ja kaikissa tilanteissa se ennemminkin peittää oman etuoikeutetun asemansa puolustamisen sanamuodot isänmaanpuolustuksella.

Vallasta syöstyt hallitsevat luokat ovat aina omaksuneet ‘tappiomielialan’ (defeatism – suom.huom.), so. heidän valmiuttaan palauttaa etuoikeutetun asemansa ulkomaisten aseiden avustuksella.

Sorretut luokat, ollessaan tietämättömiä omista eduistaan ja joutuessaan uhrautumaan, hyväksyvät iskulauseen ‘valtiollisesta puolustuksesta’ totena arvona, so. absoluuttisena velvollisuutena, joka on luokkien yläpuolella.

Historiallinen perusrikos Toisen Internationaalin puolueilla sisältyy niiden osoittamassa huolessa ja korostamisessa slaavilaisten sorrettujen tapojen ja perinteiden osalta, heidän suuttuneen vallankumouksellisuutensa neutralisoimiseen ja heidän luokkatietoisuutensa väärentämiseen patrioottisten ajatusten avulla.

Jos Euroopan proletariaatti ei syökse porvaristoa vallasta suursodan lopulla; jos ihmiskunta vääntelehtii nyt kriisin aiheuttamissa kuolemantuskissa; jos uusi sota uhkaa muuttaa kylät ja kaupungit raunioläjiksi; – päävastuullinen näihin rikoksiin ja tuhoihin on Toinen Internationaali.

26. Sosiaalipatriotismin politiikka esittää joukkojen avuttomuutta fasismin edessä. Jos sodan aikana on välttämätöntä hylätä luokkataistelu valtiollisten intressien takia, on välttämätöntä kieltää myös ‘Marxismi’ suurten taloudellisten kriisien aikakaudella, sen vaarantaessa ‘valtion’ siinä missä sotakin.

Vuoden 1915 huhtikuussa, Rosa Luxemburg ilmaisi tämä kysymyksen seuraavilla sanoilla: “Joko luokkataistelu on välttämätön laki proletaariselle olemiselle myös sodan aikana. tai luokkataistelu on rikos valtiollisia intressejä ja isänmaan turvallisuutta vastaan myös rauhan aikana.” Ideat ‘valtiollisista intresseistä’ ja ‘isänmaan turvallisuudesta’ on fasistien toimesta muunnettu proletariaatin kahleiksi ja ketjuiksi.

27. Saksan Sosialidemokratia tuki Hitlerin ulkopolitiikkaa aina siihen hetkeen asti kun hän teki heistä lopun. Lopullinen demokratian korvaaminen fasismilla paljasti sen, että sosialidemokratia pysyi patrioottisena juuri niin kauan kuin poliittinen hallintojärjestelmä turvasi sen taloudelliset voitot ja etuoikeudet.

Löytäessään itsensä maanpaosta, aikaisemmat Hohenzollern-patriootit käänsivät takkinsa ja olivat valmiita toivottamaan tervetulleeksi ranskalaisen porvariston ennaltaehkäisevän sodan Hitleriä vastaan.

Ilman mitään vaikeuksia, Toinen Internationaali armahti Wels and Co. yhtiön, joka tulisi heti aamutuimaan täytetyksi kiihkeillä patriooteilla, vain jos Saksan porvaristo pyytäisi heitä takaisin ja antaisi edes pienen merkin pikkusormellaan.

28. Ranskalaiset, belgialaiset ja muut sosialistit vastasivat Saksan tapahtumiin, avoimella liitolla heidän oman porvaristonsa kanssa ‘valtiollisen puolustuksen’ ollessa kysymyksessä.

Samalla kun virallinen Ranska oli käymässä ‘pientä’ ja ‘merkityksetöntä’ mutta poikkeuksellisen julmaa sotaa Marokkoa (1) vastaan, ranskalainen sosialidemokratia ja reformistiset ammattiliitot keskustelivat omissa konferensseissaan sodan epäinhimillisyydestä yleensä, mielissään pääasiassa kostosota, osaa Saksan valtiota vastaan.

Puolueet jotka tukevat brutaalia siirtomaiden ryöstöä, missä kysymys on ainoastaan uusista taloudellisista voitoista, tulevat tukemaan silmät ummessa jokaista valtiollista hallitusta suursodassa, jossa on kysymys porvarillisen tasavallan kohtalosta yleensä.

(1). Marokko – ranskalaiset imperialistit käyttivät lentokoneita, tankkeja, ratsu- ja jalkaväkeä kapinallisia vastaan Pohjois-Afrikassa vuosina 1933-34

29. Sosialidemokraattisen politiikan yhteensopimattomuus proletariaatin historiallisten etujen kanssa on nyt verrattomasti syvempi ja kärjistyneempi kuin imperialistisen sodan aattona.

Taistelu joukkojen patrioottisia ennakkoluuloja vastaan tarkoittaa ennen kaikkea, leppymätöntä taistelua Toista Internationaalia vastaan, niin organisaatiota, puoluetta, ohjelmaa kuin sen lippuakin vastaan.

KESKUSTALAISUUS JA SOTA

30. Ensimmäinen imperialistinen sota häivytti täydellisesti Toisen Internationaalin vallankumouksellisena puolueena ja täten synnytti välttämättömyyden ja mahdollisuuden Kolmannen Internationaalin luomiselle.

Mutta tasavaltalainen ‘vallankumous’ Saksassa ja Itävalta-Unkarissa, äänioikeuden demokratisoiva vaikutus useissa maissa, pelästyneen porvariston myönnytykset lainsäädännössä, ensimmäisten sodanjälkeisten vuosien ilmapiirissä – kaikki tämä yhdistettynä Leninismin epigonien katastrofaaliseen politiikkaan, antoi Toiselle Internationaalille merkittävän hengähdystauon, joka ei enää ollut vallankumouksellinen, vaan konservatiivis-liberaali työväenpuolue rauhanomaisine reformeineen.

Kuitenkin, erittäin pian – lopulta eteen tulleen viimeisen maailmankriisin kanssa – kaikki mahdollisuudet reformien tiellä osoittautuvat tyhjiin imetyiksi.

Porvaristo siirtyi vastahyökkäykseen. Sosialidemokratia luopui petturimaisesti saavutetusta voitosta toisensa jälkeen. Kaikki reformismin lajit – parlamentarismi, ammattiliitot, kunnallinen yhteistyöhaluinen ‘sosialismi – ovat kärsineet korjaamattomia vararikkoja ja katastrofeja viimevuosina.

Seurauksena tästä, uuteen sotaan valmistautuminen löysi Toisen Internationaalin selkärankansa murtaneena. Sosialidemokraattiset puolueet ovat käymässä läpi intensiivistä värinmenetysprosessia. Johdonmukainen reformismi ottaa uuden värin, se tulee hiljaiseksi ja häviää pois. Sen paikan on ottanut moninaiset keskustalaisuuden sävyt, joko vanhojen puolueiden lukuisten ryhmäkuntien muodossa tai itsenäisinä organisaatioina.

31. Kysymys isänmaan puolustuksesta naamioi reformisteja ja keskusta-oikeistolaisia (Leon Blum, Hendrik de Man, Robert Grimm, Martin Tranmael, Otto Bauer ja muut), heidän turvautuessaan kasvavassa määrin diplomatiaan, sekavien, laskelmoitujen, ehdollisten muotoiltujen samaan aikaan rauhoitellessa porvaristoa ja huijatessa työläisiä. He esittävät taloudellisia ‘suunnitelmia’ ja sarjoittain yhteiskunnallisia vaatimuksia, luvaten puolustaa isänmaata ulkopuoliselta ‘fasismilta’, siinä laajuudessa, jolla kansallinen porvaristo tukee heidän ohjelmaansa.

Tarkoitus tämän kysymyksen esille nostamisessa koostuu kysymyksen valtion luokkaluonteen hämärtämisestä, vallananastamisongelman väistämisestä ja ‘sosialistisen’ suunnitelman suojassa tapahtuvasta raahautumisesta isänmaan puolustukseen.

32. Vasemmisto-keskustalaiset, jotka ovat jakautuneet lukuisiin eri vivahteisiin (SAP Saksassa, OSP Hollannissa, ILP Englannissa, Zyromskyn ja Marceau Pivert’n ryhmät 2 Ranskassa ja muut), jotka ilmenevät heidän kieltäytymisessään sanoin puolustamasta isänmaata.

(2). Jean Zyromski perusti Bataille Sosialiste Tendencyn Ranskan Sosialistiseen Puolueeseen ja Marcel Pivert kuului tähän ryhmään

Mutta tästä peruskieltäytymisessään he eivät vedä välttämättömiä johtopäätöksiä. Suurempi puolisko, ellei jopa yhdeksän kymmenestä heidän internationalismistaan, on luonteeltaan leimallisesti platonista.

He pelkäävät irrottautumista keskusta-oikeistolaisista; ‘lahkolaisuuden’ vastaisen taistelun nimissä, he jatkavat kamppailua marxilaisuutta vastaan, hyläten taistelun vallankumouksellisen Internationaalin puolesta ja pysyen Toisessa Internationaalissa, jonka johtohahmona seisoo kuninkaan palvelija, Vandervelde.

Joukkojen ilmaistessa tiettyinä aikoina siirtymistä vasemmiston suuntaan, keskustalaisten viimeinen analyysi on laittaa jarrua proletariaatin vallankumoukselliselle uudelleen järjestäytymiselle, ja niin muodoin myös heidän sodanvastaiselle kamppailulleen.

33. Todellisessa olemisessaan, keskustalaisuus ilmaisee puolinaisuutta ja kahden vaiheilla horjumista. Mutta sodan ongelma on kaikkein vähiten suotuisaa häilyväisyyden politiikalle.

Joukoille keskustalaisuus on aina vain lyhyt siirtymävaihe. Kasvava sodan vaara tulee alati jyrkentämään erilaistumista keskustalaisten ryhmittymien välillä, jotka tällä hetkellä dominoivat työväenliikettä.

Proletariaatin etujoukko tulee olemaan paremmin varustettu taistelussaan sotaa vastaan, sitä nopeammin ja täydellisemmin se tulee vapauttamaan mielensä keskustalaisuuden verkosta.

Välttämätön ehto menestymiselle tällä tiellä on tuoda selvästi ja perään antamattomasti julki kaikki kysymykset, jotka liittyvät sotaan.

NEUVOSTODIPLOMATIA JA KANSAINVÄLINEN VALLANKUMOUS

34. Valtaannousunsa jälkeen, proletariaatti joutuu itse “isänmaan puolustuksen” tilanteeseen. Mutta tästä eteenpäin tämä kaava saa kokonaan uuden sisällön.

Eristetty työläisvaltio ei ole itsenäisesti selviytymään kykenevä olemus, vaan maailman vallankumouksen harjoituskenttä. Puolustaessaan Neuvostoliittoa, proletariaatti ei puolusta valtiollista aluettaan, vaan sosialistista diktatuuria joka on väliaikaisesti valtiollisten rajojen sisäänsä sulkema.

Vain syvällinen ymmärtämys siitä, ettei proletaarinen vallankumous voi löytää lopullista ratkaisuaan kansallisissa puitteissa siksi; että proletariaatti voita kaikissa johtavissa maissa, Neuvostoliiton sosialistinen rakennustyö on tuomittu epäonnistumaan; että muun kuin kansainvälisen vallankumouksen kautta, ei ole olemassa pelastusta yhdellekään maalle maailmassa; että sosialistinen yhteiskunta voidaan rakentaa vain kansainvälisen yhteistyön pohjalta – vain näille tukeville vakuutuksille, sisäistettynä luihin ja ytimiin, voidaan rakentaa turvalliselle pohjalle proletariaatin vallankumouksellinen politiikka sodan aikana.

35. Neuvostoliiton ulkopolitiikka juontaa juurensa “sosialismi yhdessä massa” teoriasta, so. todellisuudessa kansainvälisen vallankumouksen ongelmien huomioon jättämistä, joka perustuu kahteen ajatukseen: yleinen aseistariisunta ja molemminpuolinen aggressioista pidättäytyminen.

Neuvostohallitus pyrkimyksessään löytää diplomaattisia takeita, sen on sodan ja rauhan ongelmissa turvauduttava puhtaasti muodolliseen esitystapaan, johtuen sen olosuhteista kapitalistien saartamana.

Mutta nämä sopeutumiskeinot vihollista kohtaan, joihin se on pakotettu, johtuvat sen voimattomuudesta kansainvälisessä vallankumouksessa ja mitä suurimmassa määrin Neuvostohallituksen omista aikaisemmista virheistä, joita ei millään keinoin voida kohottaa kaikenkattavaksi järjestelmäksi.

Neuvostodiplomatian toimet ja puheet, jotka ovat jo aikoja sitten rikkoneet välttämättömien, hyväksyttävien ja käytännöllisten kompromissien rajat, on asetettu pyhälle ja loukkaamattomalle, Kolmannen Internationaalin kansainvälisen politiikan jalustalle ja niistä on muodostunut lähde kaikkein räikeimmille pasifistisille illuusioille ja sosiaalipatrioottisille kompuroinneille.

36. Aseistariisunta ei ole keino sotaa vastaan, siksi, kuten Saksan kokemus itsessään osoittaa, että jaksottainen aseistariisunta on ainoastaan vaihe tiellä uuteen asevarusteluun. Mahdollisuus uuteen ja erittäin nopeaan asevarusteluun kuuluu luonnostaan nykyaikaiseen teollisuustekniikkaan.

Yleinen aseistariisunta, jopa silloinkin kun se voitaisiin toteuttaa, tarkoittaisi ainoastaan voimakkaimpien teollisuusmaiden yhä voimistuvaa sotilaallista ylivoimaa. ’50 prosenttinen aseistariisunta’ ei ole tie täydelliseen aseistariisuntaan, vaan täydelliseen, 100 prosenttiseen uudelleen varusteluun.

Nykyinen aseistariisunta ‘ainoana todellisena keinona välttää sota’, on työläisten harhaanjohtamista, pikkuporvarillisten pasifistien kanssa yhteisen kansanrintaman kustannuksella.

37. Emme voi hetkeäkään kiistää Neuvostohallituksen oikeutta määritellä suurimmalla täsmällisyydellä termiä aggressio, missään sopimuksessa imperialistien kanssa.

Mutta yritys muuttaa tätä ehdollista, lainopillista termiä, kansainvälisten suhteiden ylimmäksi säätelijäksi, on vallankumouksellisten kriteerien korvaamista konservatiivisilla kriteereillä, ja työväenluokan kansainvälisen politiikan alentamista puolustamaan aluevaltauksia ja voimatoimin pystytettyjä rajalinjoja.

38. Me emme ole pasifisteja. Me pidämme vallankumouksellista sotaa yhtälailla proletaarisen politiikan keinona kuin kapinaakin.

Asennettamme sotaan ei määrittele yksinomaan lainsäädännöllinen termi ‘aggressio’, vaan kysymys siitä mikä luokka aikoo sotia ja missä tarkoituksissa.

Valtioiden välisessä konfliktissa, aivan kuten luokkataistelussakin, ‘puolustus’ ja ‘aggressio’ ovat vain käytännön asettamia tarkoituksenmukaisuuskysymyksiä, eivät juridisia tai eettisiä normeja.

Pelkkä aggression kriteeri luo pohjaa Messerin sosiaalipatrioottisen politiikan tukemiselle. Leon Blum, Vandervelde ja muut, jotka kiitos Versailles’n, on annettu mahdollisuus puolustaa imperialistista ryöstösaalista, rauhan puolustamisen valepuvussa.

39. Stalinin kuuluisa muotoilu: “Me emme tahdo tuumaakaan ulkomaiden maaperästä, mutta emme tule antamaan tuumaa omastammekaan”, edustaa konservatiivista ohjelmaa status quon säilyttämiseksi, jyrkkänä kontrastina proletaarisen vallankumouksen aggressiiviselle luonteelle.

Sosialismi yhdessä maassa ideologia johtaa väistämättä kansallisvaltion taantumuksellisen roolin hämärtämiseen, sovintoon sen kanssa, sen idealisoimiseen ja vallankumouksellisen internationalismin merkityksen alentamiseen.

40. Kolmannen Internationaalin johtajat oikeuttavat Neuvostodiplomatian politiikkaa siltä pohjalta, että työläisvaltion täytyy käyttää hyödykseen imperialistisen leirin sisäisiä ristiriitoja. Tämä julkilausuma, itsessään kiistämättömänä, vaatii kuitenkin konkretisoimista.

Kunkin luokan ulkopolitiikka on jatkoa ja kehitystä sen sisäisestä politiikasta. Jos proletariaatin vallassa ollessaan täytyy erottaa ja käyttää hyödykseen sen ulkoisten vihollisleirien sisäisiä ristiriitaisuuksia, proletariaatin joka vielä taistelee vallasta, täytyy tietää kuinka tunnistaa ja käyttää hyödykseen ristiriitoja sen sisäisten vihollisten leirissä.

Se tosiasia, että Kolmas Internationaali osoitti täydellisen kykenemättömyytensä ymmärtää ja käyttää hyödykseen reformistisen demokratian ja fasismin välisiä ristiriitoja, johti suoraan proletariaatin suurimpaan tappioon ja saattoi sen kasvoista kasvoihin uuden sodanvaaran kanssa.

Toisaalta, imperialististen hallitusten välisiä ristiriitoja täytyy käyttää hyödyksi, vain ja ainoastaan kansainvälisen vallankumouksen näkökulmasta käsin.

Neuvostoliiton puolustus on ajateltavissa vain jos kansainvälinen proletariaatin etujoukko on riippumaton Neuvostodiplomatiasta, vain jos on olemassa täydellinen vapaus osoittaa sen nationalistis-konservatiiviset metodit, jotka on suunnattu kansainvälisen vallankumouksen etuja vastaan, mutta myös Neuvostoliiton etuja vastaan.

NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTISET RYHMITTYMÄT

41. Neuvostohallinto on nyt muuttumisprosessissa linjassaan koskien Kansainliittoa.

Kolmas Internationaali, kuten tavallista, toistelee orjamaisesti Neuvostodiplomatian sanoja ja eleitä.

Kaikenlaiset ‘ultra-vasemmistot’ ottavat tästä hyödyn irti, siirtääkseen Neuvostoliiton jälleen kerran porvarillisten valtioiden joukkoon.

Sosialidemokratia, tukeutuen omalaatuisiin valtiollisiin pohdintoihinsa, tulkitsee Neuvostoliiton ‘sovinnoneleet’ Kansainliiton kanssa, todisteeksi Moskovan politiikan porvarillis-nationalistisesta luonteesta, toisin sanoen, Kansainliiton kunnianpalautuksesta tai yleisemmällä tasolla, koko pasifistisen ideologian arvon palautuksesta.

Tässäkään kysymyksessä, marxilaisella näkökulmalla ei ole mitään yhteistä näiden pikkuporvarillisten arviointien kanssa.

Meidän periaatteellinen asenteemme Kansainliitoon, ei eroa asenteestamme johonkin yksittäiseen tai kaikkiin imperialistisiin valtioihin, kuuluipa se sitten Kansainliittoon tai ei.

Neuvostovaltion luovinta antagonististen imperialistiryhmittymien välillä antaa aiheen olettaa että luovimispolitiikka koskee yhtä hyvin myös Kansainliittoa.

Niin kauan kuin Japani ja Saksa kuuluivat Liittoon, siitä uhkasi myöhemmin muodostua kaikkein pahimpien imperialistinen varkaiden sopimusten areena Neuvostoliiton kustannuksella.

Sen jälkeen kun Japani ja Saksa, Neuvostoliiton kaikkein välittömimmät pääviholliset lähtivät Kansainliitosta, se muuttui osittain Liittoutuneiden blokiksi ja ranskalaisen imperialismin vasalliksi, osittain Ranskan, Englannin ja Italian keskinäiseksi kilpakentäksi.

Tätä tai tuota ryhmittymä Kansainliiton avustuksella voi ryhtyä painostamaan Neuvostoliitto, joka tasapainoilee sille pohjimmiltaan yhtä vihamielisten imperialistileirien välissä.

42. Antaakseen itselleen täysin realistisen arvion vallitsevasta tilanteesta, proletariaatin etujoukon täytyy samalla asettaa etualalle seuraavat näkökohdat:

a) Neuvostoliiton välttämättömyys, yli kuusitoista Lokakuun vallankumouksen jälkeen, etsiä lähentymistä Kansainliittoon ja peittää tämä lähentyminen abstrakteilla pasifistisilla sanankäänteillä, on tulosta kansainvälisen vallankumouksen äärimmäisestä heikentymisestä ja Neuvostoliiton kansainvälisestä asemasta.

b) Neuvostodiplomatian abstraktit pasifistiset muotoilut ja Kansainliitolle suuntaamilla kohteliaisuuksilla ei ole mitään yhteistä kansainvälisen proletariaatin puolueen politiikan kanssa, joka kieltäytyy ottamasta niistä mitään vastuuta, päinvastoin se hylkää niiden sisällyksettömän petollisuuden ja tekopyhyyden, pitäen parempana mobilisoida proletariaatti olemassa olevien voimien ja todellisten antagonismien selkeän ymmärtämyksen pohjalta.

43. Vallitsevassa tilanteessa, liittoa Neuvostoliiton ja imperialistisen valtion tai jonkin imperialistiryhmittymän kanssa toista vastaan, sodan syttyessä, ei voida katsoa pois suljetuksi.

Olosuhteiden paineessa, tällainen väliaikainen liitto voi tulla rautaisen välttämättömäksi, lakkaamatta silti olemasta, ja juuri tästä syystä, suurin uhka sekä Neuvostoliitolle että maailmanvallankumoukselle.

Kansainvälinen proletariaatti ei lakkaa puolustamasta Neuvostoliittoa, edes silloinkaan jos se myöhemmin tulisi olemaan itse pakotettu sotilaalliseen liittoutumiseen joidenkin imperialistien kanssa toisia imperialisteja vastaan. Mutta tässä tapauksessa, jopa enemmän kuin missään muussa, kansainvälisen proletariaatin täytyy suojella täydellistä poliittista riippumattomuuttaan Neuvostodiplomatialta, ja tästä seuraten myös Kolmannen Internationaalin byrokratialta.

44. Pysyen työläisvaltion päättäväisinä ja omistautuneina puolustajina kamppailussa imperialismin kanssa, kansainvälinen proletariaatin ei pidä kuitenkaan tulla liittolaiseksi Neuvostoliiton imperialististen liittolaisten kanssa.

Kapitalistisen valtion työväenluokka joka löytää itsensä liitosta Neuvostoliiton kanssa, pitää säilyttää täysin leppymätön vihamielisyytensä oman maansa imperialistista hallintoa kohtaan.

Tässä mielessä sen politiikka ei eroa Neuvostoliittoa vastaan taistelevan maan proletariaatin politiikasta.

Mutta johtuen käytännön toiminnan luonteesta, merkittäviä erovaisuuksia voi nousta esille, riippuen todellisesta sotatilanteesta.

Esimerkiksi Japanin ja Neuvostoliiton välisen sodan tapauksessa, olisi absurdia ja rikollista Amerikan proletariaatille sabotoida sotatarvikelähetyksiä Yhdysvalloista Neuvostoliittoon.

Mutta proletariaatin jonka maa taistelee Neuvostoliittoa vastaan, on ehdottomasti velvollinen turvautumaan tämänkaltaiseen toimintaan – lakot, sabotaasit jne.

45. Toisaalta tinkimätön proletaarinen oppositio Neuvostoliiton imperialistisia liittolaisia vastaan on muodostettava, internationalistisen luokkapolitiikan perusteella, toisaalta kyseisen maan imperialistisille päämäärien perusteella, tämän ‘liittoutuman’ petturimaisen luonnetta ja sen Neuvostoliittoon kohdistuvan kapitalistisen vallankaappauksen spekulaatioita vastaan, jne.

Proletaarisen puolueen politiikan suhteessa ‘liittolaisiin’, samoin kuin imperialistisiin vihollismaihin nähden tulisi täten suunnata suoraan porvariston vallankumoukselliseen kaatamiseen ja vallan anastamiseen.

Vain tällä tavalla voidaan luoda todellinen liitto Neuvostoliiton kanssa ja ensimmäinen työläisvaltio pelastaa onnettomuudelta.

46. Neuvostoliitossa sota imperialistista interventiota vastaan tulee epäilemättä nostattamaan merkittävän voimakkaan tunteenpurskauksen aitoa taistelutahoa.

Kaikki ristiriidat ja antagonismit näyttävät tuleva voitetuiksi tai kaikilla asteillaan työnnetyksi syrjään.

Nuoret, vallankumouksesta nousseet sukupolvet työläisiä ja talonpoikia tulevat osoittamaan taistelukentällä jättiläismäistä dynaamista voimaa.

Keskitetty teollisuus, huolimatta kaikista puutteistaan ja vioistaan, tulee osoittamaan suurta ylivoimaisuutta palvellessaan sodan tarpeita. Neuvostoliiton hallitus on epäilemättä luonut valtavat ruokavarannot, riittämään sodan alkuvaiheen aikana.

Imperialististen valtioiden esikunnat ovat tajunneet selvästi, tietystikin, että Puna Armeijasta he löytävät voimallisen vastustajansa, kamppailussa jossa he tarvitsevat pitkän ajanjakson ja joutuvat venyttämään voimansa äärimmilleen.

47. Mutta juuri sodan pitkittyvä luonne tulee väistämättä paljastamaan Neuvostoliiton siirtymätalouden ristiriitaisuudet yhdessä sen byrokraattisen suunnittelun kanssa. Uudet valtavat hankkeet saattavat monissa tapauksissa osoittautua yhtä hyvin kuolleiksi kirjaimiksi.

Hallituksen akuutin välttämättömässä perustarvikkeiden tarpeesta johtuen, individualistiset talonpoikien taipumukset yksityistalouteen osaltaan voimistuvat merkittävästi lisää, kolhoosien sisäisten keskipakoisvoimien kasvaessa kuukausi kuukaudelta.

Kontrolloimattoman byrokratian valta tulee muuttumaan sotadiktatuuriksi.

Elävän puolueen puuttuminen poliittisena kontrolloijana ja säätelijänä, tulee johtamaan ristiriitojen äärimmäiseen kärjistymiseen ja kasaantumiseen.

Sodan kuumenneessa ilmapiirissä, voidaan odottaa jyrkkää käännöstä individualistisiin periaatteisiin maataloudessa ja käsityöteollisuudessa, kiinnostuksen suuntautumista ulkomaisiin ja ‘liittolaisten’ pääomiin, ulkomaankaupan monopolin rikkoutumista, hallinnon kontrollin heikentymistä trusteihin nähden, niiden välisen kilpailun kärjistymistä ja niiden konflikteja työläisten kanssa, jne.

Poliittisella tasolla nämä prosessit voivat tarkoittaa bonapartismin kilpailua vastaavan omistussuhteen muutoksen tai muutoksien kanssa.

Toisin sanoen, mikäli pitkittyvä sota yhdistyy maailman proletariaatin passiivisuuteen, Neuvostoliiton sisäiset, yhteiskunnalliset ristiriitaisuudet eivät ainoastaan voi johtaa, vaan myös johtaisivat porvarillis-bonapartistiseen vastavallankumoukseen.

48. Poliittiset johtopäätökset tästä ovat ilmiselvät:

a) Vain proletaarinen vallankumous lännessä voi pelastaa Neuvostoliiton työläisvaltiona pitkittyneen sodan olosuhteissa;

b) Proletaarisen vallankumouksen valmistelu ‘ystävällisissä’, ‘liittolais-’ kuin myös vihollismaissa, on ajateltavissa ainoastaan mikäli maailman työväen etujoukko on täysin riippumaton Neuvostobyrokratiasta.

c) Neuvostoliiton ehdottoman tukemisen imperialistisia armeijoita vastaan täytyy kulkea käsi kädessä vallankumouksellisen marxilaisen sodan ja Neuvostohallituksen vastaisen kriittisyyden, sekä Neuvostoliiton sisäisesti järjestäytyneen, todellisen vallankumouksellisen puolueen, bolshevikki-leninistien kanssa.

KOLMAS INTERNATIONAALI JA SOTA

49. Ollessaan hylännyt periaatteellisen linjan kysymyksessä sodasta, Kolmas Internationaali horjuu tappiomielialojen ja sosiaalipatriotismin välillä.

Saksassa fasismin vastainen taistelu on muuttunut kilpailuksi markkinoista, nationalistisista lähtökohdista.

‘Kansallisen vapautuksen’ iskulause edetessä rinta rinnan ‘yhteiskunnallisen vapautuksen’ iskulauseen kanssa, karkeasti vääristää vallankumouksellisia näköaloja, eikä jätä tilaa muulle kuin tappiomielialalle. Kommunistinen Puolue alkoi Saarin kysymyksessä madellen nöyristellä Kansallissosialismin ideologiaa ja siirtyi tästä pois ainoastaan sisäisten hajaannustensa kautta.

Millaisen iskulauseen mahtaakaan Kolmannen Internationaalin Saksan osasto kehitellä sodan aikana: ‘Hitlerin tappio on pienempi paha?’ Mutta jos ‘kansallisen vapautuksen’ iskulause on kohdallaan fasistien Müllerin ja Brüningin kohdalla, miten se voi menettää tehoaan Hitlerin kohdalla? Vai ovatko nationalistiset iskulauseet hyviä ainoastaan rauhan, mutta eivät sodan aikana? Todellakin, leninismin epigonit tekevät viimeiseen asti kaikkensa sekoittaakseen sekä itsensä että työväenluokan.

50. Kolmannen Internationaalin Impotentti vallankumouksellisuus on suora seuraus sen tuhoisasta politiikasta.

Saksan katastrofin jälkeen, niin kutsuttujen Kommunististen Puolueiden politiikan merkityksettömyys on paljastunut jokaisessa maassa, joissa he ovat joutuneet millään tavalla koetelluiksi.

Ranskan osasto, joka osoitti itselleen täydellisen kykenemättömyytensä innostaa edes muutamaa kymmentätuhatta työläistä Afrikan kolonialistista ryöstöä vastaan, tulee epäilemättä todistamaan vielä enemmän vararikkonsa, niin kutsutun kansallisen vaaraan hetkellä.

51. Taistelu sotaa vastaan ei ole kuviteltavissa ilman kaupunkien ja kylien laajojen työtätekevien joukkojen vallankumouksellista mobilisaatiota, joka vaatii samanaikaisesti armeijan ja laivaston suoraa myötävaikutusta yhtäältä, ja kuljetusjärjestelmiä toisaalta.

Mutta on mahdotonta vaikuttaa sotilaisiin, ilman vaikutusta työläis- ja talonpoikaisnuorisoon. Vaikutus kuljetusjärjestelmien tasolla, edellyttää vahvaa jalansijaa ammattiliitoissa.

Samalla, siinä missä tarvitaan Profinternin apua, Kolmas Internationaali on menettänyt kaikki asemansa ammattiyhdistysliikkeessä ja katkaissut itseltään kaikki kontaktit työläisnuorisoon.

Näissä olosuhteissa, puheet taistelusta sotaa vastaan ovat kuin saippuakuplien puhaltelua. Täällä ei ole mitään sijaa illuusioille: siinä tapauksessa, että imperialismi hyökkää Neuvostoliittoon, Kolmas Internationaali tulee osoittamaan itsensä pyöreäksi nollaksi.

‘VALLANKUMOUKSELLINEN’ PASIFISMI JA SOTA

52. Itsenäisenä virtauksena, pikkuporvarillisen ‘vasemmiston’ pasifismi lähtee olettamuksista että rauha on mahdollista taata, joillakin erikoisilla ja erityisillä keinoilla, proletariaatin luokkataistelun ja sosialistisen vallankumouksen ulkopuolella.

Puheissaan ja artikkeleissaan pasifistit teroittavat mieliin ‘sodan vastenmielisyyttä’, tukevat tunnontarkasti vastustajiaan, sekä saarnaavat boikotista ja yleislakosta (tai pikemminkin yleislakon myytistä) sotaa vastaan.

Hieman ‘vallankumouksellisemmat’ pasifistit eivät ole vastahakoisia ajoittain puhumaan edes kapinoista sotaa vastaan.

Mutta yleisesti ja erikseen, heillä ei ole käsitystä kapinan purkamattomista siteistä luokkataisteluun ja vallankumoukselliseen puolueeseen. Kapina tarkoittaa kirjaimellisesti hallitsevaa luokkaa vastaan suunnattua uhkaa, eikä se onnistui ilman pitkäjänteistä ja sitkeää vaivannäköä.

Käyttäen hyväkseen joukkojen rauhan rakkautta ja suunnaten sen sopiviin kanaviin, pikkuporvarilliset pasifistit muuttuvat lopulta tiedostamattaan imperialismin kannattajiksi.

Sodassa, ylivoimainen enemmistö pasifistien ‘liittolaisia’ tulee löytymään porvarillisesta leiristä, ja tulevat käyttämään Kolmannen Internationaalin arvovallan heille suomaa vaatetta ja sen räikeää metelöintiä, proletariaatin etujoukon patrioottiseen harhaanjohtamiseen.

53. Sodanvastaisessa Amsterdamin kongressissa ja fasisminvastaisessa Pariisin kongressissa, molemmat Kolmannen Internationaalin organisoimina, ovat klassisia esimerkkejä vallankumouksellisen luokkataistelun korvaamisesta pikkuporvarillisella politiikalla, mahtailevine mielenosoituksineen, näyttävine paraateineen ja Potemkinin kylineen. (3)

(3). Venäjän Keisarinna Katariina suuri valtuutti Gregory Potemkinin uudenaikaistamaan satamat ja rakentamaan uusia kyliä, mutta kritisoijat sanoivat, että nämä kylät olivat ennemminkin vain korttitalojen julkisivuja pettämään keisarinnaa.

Jo seuraavana päivänä tulee häpeilemättömiin protesteihin sotaa vastaan yleensä, varta vasten taustamanipulaation voimin kokoon haalittu heterogeeninen joukko hajoamaan kaikkiin suuntiin, eikä se kykene nostamaan edes pikkurillejään mitään erityistä sotaa vastaan.

54. Proletaarisen yhteisrintaman so. työväenluokan järjestöjen taistelusopimuksen, korvaaminen Kommunistisen byrokratian ja pikkuporvarillisten pasifistien blokilla – mikä kaikille rehellisille hämminginaiheuttajille (confusionist – suom.huom.) tarkoittaa sitä, että paikalla on tusinoittain kiipijöitä – johtaa täydelliseen eklektismiin kysymyksissä taktiikoista.

Barbuss-Müenzenberin kongressi katsoi erityiseksi meriitikseen sen, että hei yhdistivät kaikentyyppiset sodanvastaiset ‘taistelut’: humanitaariset protestit, henkilökohtaisen kieltäytymisen armeijan palveluksesta, ‘yleisen mielipiteen’ muokkaamisen, yleislakon ja jopa kapinan.

Keinot jotka tosielämässä ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään ja jotka voivat käytännössä esiintyä vain konfliktissa toistensa kanssa, on esitetty yhden harmonisen kokonaisuuden elementteinä.

Venäjän Sosiaalivallankumouksellisilla, jotka saarnasivat ‘synteettistä taktiikkaa’ kamppailussa tsarismia vastaan – liitto liberaalien kanssa, henkilökohtainen terrori ja massataistelu – on totisesti paljon vertailukelpoista Amsterdamin blokin inspiroijien kanssa.

Mutta työläisten täytyy muistaa, että populistinen eklektismi nostattaa bolshevismin taisteluun sitä vastaan!

PIKKUPORVARISTO JA SOTA

55. Talonpojat ja kaupunkien asujaimiston alemmat kerrokset, joille sota ei ole yhtään vähemmän tuhoisa kuin proletariaatillekaan, voidaan vetää lähimmäksi proletariaattia sodanvastaiseen taisteluun.

Puhuen yleisellä tasolla, vain tällä tavalla voidaan sota estää kapinalla.

Mutta vielä vähemmän kuin proletariaatti, antavat talonpojat vetää itsensä vallankumoukselliselle tielle abstraktioilla, valmiiksi tehdyillä kaavoilla ja pelkillä käskyillä.

Leninismin epigonit, jotka tekivät vallankaappauksen Kominternissä vuosina 1923-24, iskulauseenaan ‘talonpoikaistoa kohti’, osoittautuivat täydellisen kyvyttömyytensä vetää puoleensa, kommunismi lipun alle, ei ainoastaan talonpoikaistoa, vaan myös maatyöläisiä.

Krestintern (Talonpoikaiston Internationaali) hengitti hiljaa, päästämättä suustaan ulos edes hautajaispuhetta.

Talonpoikaiston ‘valloitusta’ useissa maissa on julistettu niin pöyhkeilevästi, että se on osoittautunut jokaisessa tapauksessa lyhytaikaiseksi, ellei yksinkertaisesti pelkästään kuvitteelliseksi.

Juuri talonpoikaispolitiikassaan, Kolmannen Internationaalin vararikko on hankkinut sitä erityisen leimallisesti kuvailevan hahmon, koska se oli väistämätön seuraus Komintern ja proletariaatin välirikosta.

Talonpoikaiston voi saada vallankumoukselliselle tielle, sodanvastaiseen taisteluun vain vakuuttamalla se käytännössä työläisten kyvystä johtaa tätä kamppailua. Voiton avaimet lepäävät siis työpajoissa ja tehtaissa.

Vallankumouksellisesta proletariaatista on tultava ensin todellinen voima, ennen kuin talonpoikaisto ja pikkukaupunkien väki tulee sulkemaan rivinsä sen kanssa.

56. Kaupunkien ja kylien pikkuporvaristo ei ole homogeenistä.

Proletariaatti voi vetää puolelleen ainoastaan sen alimmat kerrokset; johtajia nousee heidän keskuudestaan, vetäen puoleensa keski- ja suurporvaristoa ja kehittäen demokraattisia, pasifistisia ja fasistisia poliittisia pyrkyreitä.

Pysyessään oppositiossa, nämä herrasmiehet turvautuvat kaikkein hillittömimpään demagogiaan, varmimpana tarkoituksenaan myöhempi arvonsa nousu suurporvariston silmissä.

Kolmannen Internationaalin rikos perustuu todelliseen pikkuporvaristoon – eli sen suuriin massoihin – kohdistuvan vallankumouksellisen kamppailun vaikutuksen korvaamiseen, teatraalisilla blokeilla valheellisine pasifistijohtajineen.

Sen sijaan että se saataisi viimeksi mainitut epäilyttävään valoon, se vahvistaa heitä Lokakuun vallankumouksen arvovallalla ja tekee sorretut pikkuporvariston alemmat kerrokset petollisten johtajiensa poliittisiksi uhreiksi.

57. Vallankumouksellinen tie talonpoikaistolle kulkee työväenluokan kautta.

Saadakseen talonpoikaiskylän luottamuksen, on välttämätöntä että edistyneimmät työläiset saavat itsekin takaisin luottamuksensa proletaarisen vallankumouksen lippuun. Tämän voi saavuttaa vain oikealla politiikalla yleensä ja oikealla sodanvastaisella politiikalla erityisesti.

TAPPIOMIELIALAT JA IMPERIALISTINEN SOTA

58. Niissä tapauksissa jolloin kyseessä on kapitalististen maiden välinen konflikti, kaikkien niiden proletariaatit kieltäytyvät kategorisesti uhraamasta historiallisia etujaan, mikä viimekädessä sattuu yksiin valtion kuin ihmiskunnankin etujen kanssa, porvariston sotilaallisen voiton kustannuksella.

Leninin sanakääntein, ‘tappio on pienempi paha’, ei tarkoita että oman valtion tappio olisi pienempi paha kuin vihollisvaltion tappio, vaan sitä että sotilaallinen tappio, johtuen vallankumouksellisen liikkeen kasvusta, on proletariaatille ja koko kansalle äärettömästi enemmän hyödyllisempää kuin ‘yhteiskuntarauhalla’ (civil peace – suom.huom.) varmistettu sotilaallinen voitto.

Karl Liebknecht muotoili ylittämättömät sanansa, koskien proletariaatin politiikkaa sodan aikana seuraavasti: ‘Kansan suurin vihollinen on sen omassa maassa.’

Voittoisa proletaarinen vallankumous ei ainoastaan tule oikaisemaan tappiosta koituneita epäkohtia, vaan myös luo lopulliset takeet tulevaisuuden sotia ja tappiota vastaan.

Dialektinen suhtautuminen sotaan on kaikkein tärkein elementti vallankumouksellisessa valmentautumisessa ja tästä syystä myös sodanvastaisessa kamppailussa.

59. Imperialistisen sodan muuttuminen kansalaissodaksi on pääasiallisin strateginen tehtävä, jolle koko proletaarisen puolueen työn tulisi sodan aikana olla alisteista. Ranskan ja Preussin, vuosien 1870-71 sodan seuraukset, kuten myös imperialistinen teurastus vuosina 1914-18 (Pariisin Kommuuni, Helmikuun ja Lokakuun vallankumoukset Venäjällä, vallankumoukset Saksassa ja Itävalta-Unkarissa, kapinat useissa sotaakäyvissä maissa) osoittivat kieltämättömästi sen, että nykyaikainen sota kapitalististen valtioiden välillä, kantaa mukanaan luokkien välistä sotaa kussakin näissä maissa, ja sen että vallankumouksellisen puolueen tehtävä perustuu proletariaatin voiton valmisteluun tässä jälkimmäisessä sodassa.60. Vuosien 1914-18 kokemus osoittaa samaan aikaan, että rauhan iskulause ei ole millään lailla ristiriidassa ‘tappiomielialan’ strategisen kaavion kanssa, päinvastoin, se kehittää mahtavan vallankumouksellisen voiman, erityisesti pitkittyneen sodan tapauksessa.

Iskulause rauhasta on pasifistinen, so. valehtelua, turruttava ja voimia kuluttava, mutta ainoastaan silloin kun demokraatit ja muut poliitikot temppuilevat sen kanssa; kun papit esittävät ilmoille rukouksia teurastuksen pikaisimmasta keskeytymisestä; kun ‘ihmisyydenrakastajat’, joukossaan myös sosiaalipatriootteja, kyynelehtien kehottavat hallituksia tekemään pikaisesti rauhan ‘oikeudenmukaisuuden periaatteella’.

Mutta rauhan iskulauseella ei ole mitään yhteistä pasifismin kanssa, silloin kun se saa alkunsa työväenluokalta kasarmeissaan ja taisteluhaudoissaan, kietoutuen yhteen vihollisarmeijoiden sotilaiden välisen veljeyden iskulauseena ja yhdistäen sorretut sortajiaan vastaan.

Vallankumouksellinen taistelu rauhan puolesta, joka saa alati kasvavia ja uskaliaampia muotoja, on varmin keino ‘kääntää imperialistinen sota kansalaissodaksi’.

SOTA, FASISMI JA TYÖVÄENLUOKAN ASEISTAMINEN

61. Sota vaatii ‘yhteiskuntarauhaa’. Nykyisen tilanteen vallitessa, porvaristo voi saavuttaa sen ainoastaan fasismin keinoilla. Näin fasismista on tullut sodan tärkein poliittinen tekijä.

Sodanvastainen taistelu edellyttää fasisminvastaista taistelua. Kaikenlaiset vallankumoukselliset sodanvastaiset ohjelmat (‘tappiomieliala’, ‘imperialistisen sodan muuttaminen kansalaissodaksi’, jne.) valuvat tyhjiin, jos proletariaatin etujoukko toteaa itsensä kykenemättömäksi karkottamaan fasismia.

Vaatia porvarillista valtiota riisumaan fasistit aseista, niin kuin Stalinistit tekevät, on Saksan Sosialidemokratian ja Itävallan marxilaisuuden tien valitsemista.

Juuri Wels ja Otto Bauer ‘vaativat’ valtiolta, että se riisuisi natsit aseista ja turvaisi sisäisen rauhan.

‘Demokraattinen’ hallitus voi, se on totta – kun sillä on sen etulyöntiasema – riisua yksittäisiä fasistiryhmiä aseista, mutta ainoana tarkoituksenaan vielä suuremmalla raivokkuudella riisua työläiset aseista ja estää heitä aseistamasta itseään.

Heti seuraavana päivänä porvarillinen valtio tulee olemaan sopusoinnussa fasistien kanssa, jotka se eilen ‘riisui aseista’, mahdollisesti aseistaen heitä kaksin verroin enemmän ja palauttaen aseettoman proletariaatin takaisin maanpinnalle kaksinkertaistetulla aseellisella voimallaan.

Kääntyminen valtion puoleen, so. pääoman puoleen, vaatimuksilla riisua fasistit aseista, tarkoittaa pahimpien demokraattisten illuusioiden kylvämistä, proletariaatin valppauden tuudittamista ja sen tahdon demoralisoimista.

62. Edeten tosiasiasta, että fasistijoukkiot aseistautuvat, oikea vallankumouksellinen politiikka sisältää aseistettujen työläisosastojen muodostamisen itsepuolustuksellisiin tarkoituksiin ja väsymättömän työläisten kutsumisen aseistamaan itseään. Tässä on koko nykyisen poliittisen tilanteen painovoimakeskus.

Sosialidemokraatit, jopa kaikkein vasemmistolaisimmatkin, so. ne jotka jo toistelevat fraaseja vallankumouksesta ja proletariaatin diktatuurista, huolellisesti varovat asettamasta kysymystä työläisten aseistamisesta ja avoimesti julistavat tämän tehtävän ‘kauhukuvamaiseksi’, uhkayritykseksi, ‘romanttiseksi’ jne.

He esittävät sen sijaan (!) työläisten aseistamista, propagandaa sotilaiden keskuudessa, jota he eivät kuitenkaan käytännössä tee, eivätkä ole sitä kykeneviä tekemäänkään.

Puhdas viittaus työhön armeijan parissa on tarpeellinen opportunisteille ainoastaan siksi, että sillä voidaan haudata kysymys työläisen aseistamisesta.

63. Taistelu armeijasta on kiistattomasti suurimmassa osassa taistelussa vallasta. Sitkeä ja itseään uhraava työskentely sotilaiden parissa on vallankumouksellinen velvollisuus jokaiselle todella proletaariselle puolueelle.

Tätä työtä voidaan viedä eteenpäin varmoina menestyksestä, tilanteessa jossa puolueen poliittiset peruslinjaukset ovat oikeita, erityisesti ja varsinkin nuorison keskuudessa.

Puolueen agraariohjelmalla ja siirtymävaatimusten yleisellä järjestelmällä, koskettaen pikkuporvariston massojen perusetuja ja avaten heidän eteensä pelastuksen näköalan, on suunnaton tärkeys työssä armeijan parissa, niissä maissa joissa on merkittävä talonpoikaisväestö.

64. Olisi kuitenkin lapsellista uskoa, että propagandalla yksin voitaisiin koko armeija voittaa proletariaatin puolelle ja yleisesti ottaen tämä tekisi vallankumouksen tarpeettomaksi. Armeija on koostumukseltaan heterogeenista ja nämä heterogeeniset elementit on kahlittu kurin rautaisilla vanteilla.

Propaganda voi luoda armeijaan vallankumouksellisia soluja ja valmistella myötämielistä suhtautumista kaikkein edistysmielisimpien sotilaiden keskuudessa. Muuta kuin tämän, ei propaganda ja agitaatio pysty tekemään.

Luottaminen siihen, että armeija puolustaa työväenjärjestöjä fasismilta omasta aloitteestaan ja että se jopa takaisi vallan siirtymisen proletariaatin käsiin, on historian ankarien opetusten korvaamista sokeroiduilla illuusioilla.

Armeija ratkaisevilta osiltaan voi siirtyä proletariaatin puolelle vallankumouksellisena aikana ainoastaan siinä tapauksessa, jossa proletariaatti on osoittanut omalla toiminnallaan armeijalle valmiutensa ja kykynsä taistella vallasta viimeiseen veripisaraan asti.

Kyseinen taistelu välttämättä edellyttää proletariaatin aseistamista.

65. Porvariston tehtävä pitää sisällään proletariaatin estämisen voittamasta armeijaa puolelleen. Fasismi ratkaisee tämän ongelman, eikä ilman menestystä, aseistetuilla osastoilla.

Välitön, kiireellinen nykypäivän tehtävä proletariaatilla perustuu, ei vallan anastamiseen, vaan omien järjestöjensä puolustamiseen fasistijoukkioilta, kapitalistisen valtion seistessä tietyn matkan päässä taustalla.

Kuka tahansa väittääkin, ettei työläisillä ole mahdollisuutta aseistaa itseään, julistaa proletariaatin puolustuskyvyttömäksi fasismin edessä.

Silloin ei ole tarvetta puhua sosialismista, proletaarisesta vallankumouksesta eikä sodanvastaisesta taistelusta. Silloin kommunistinen ohjelma pitää repiä palasiksi ja vetää ruksi marxismin ylitse.

66. Ei vallankumouksellinen vaan voimaton pasifisti, huomispäivän antautuja fasismin ja sodan edessä, voi jättää sikseen tehtävän työläisten aseistamiseksi.

Itse aseistamistyö on täysin ratkaistavissa, kuten historia osoittaa. Jos työläiset todella tulevat tajuamaan, että kysymys on elämästä ja kuolemasta, he onnistuvat hankkimaan aseita.

Poliittisen tilanteen kertominen heille, piilottelematta tai kaunistelematta mitään ja ajaen jokaisen lohduttavan valheen pois, on vallankumouksellisen puolueen ensimmäinen velvollisuus.

Todellakin, kuinka kukaan voi puolustaa itseään tappavaa vihollista vastaan, jollei muuten kuin siten, että omistamalla kaksi veistä jokaista fasistin veistä kohden ja kaksi revolveria jokaista heidän revolveriaan vastaan. Täällä ei ole, eikä täällä voi olla muuta vastausta.

67. Mistä aseita pitäisi hankkia? Ennen kaikkea, fasisteilta.

Fasistien riisuminen aseista on häpeällinen iskulause, jos se osoitetaan poliiseille.

Fasistien riisuminen aseista on loistava iskulause, jos se osoitetaan työläisille.

Mutta fasistien asearsenaali ei ole ainoa lähde. Proletariaatilla on satoja ja tuhansia kanavia itsepuolustukseen.

Meidän ei tule unohtaa sitä, että nimenomaan juuri työläiset, ja vain he ovat niitä jotka omin käsin tekevät kaikenlaiset aseet.

Proletariaatin etujoukon on vain ymmärrettävä selvästi se, että emme voi väistää itsepuolustustehtävää. Vallankumouksellisen puolueen on otettava aloite omiin käsiinsä taistelevien työläisosastojen aseistamiseksi. Ja tätä varten sen on ensin puhdistettava itsensä kaikenlaisesta skeptisismistä, epäröinnistä ja pasifistista ajattelusta työväen aseistamiskysymyksessä.

68. Vaatimuksella työväenmiliisistä tai itsepuolustusosastoista on vallankumouksellinen merkitys vain niin kauan kuin on kysymys aseistetusta miliisistä; muuten miliisi on alennettu teatraaliseksi esitykseksi, paraatiksi ja tästä johtuen, itsepetokseksi.

Tietenkin aseistautuminen tulee alussa olemaan alkeellista. Ensimmäisillä työväenosastoilla ei tule olemaan sen enempää haupitseja kuin tankkeja tai lentokoneitakaan. Mutta helmikuun 6. päivänä (1934 – suom.huom.) Pariisissa, voimakkaan militaristisen maan keskuksessa, joukkiot aseistettuna revolvereilla ja keppien päihin kiinnitetyillä terillä, eivät olleet kaukana vallatakseen Bourbonin palatsin ja kaataakseen hallituksen.

Huomenna samanlaiset joukkiot voivat tuhota työväenlehtien toimistoja ja ammattiliittojen päämajoja.

Proletariaatin voima piilee sen lukumäärässä. Jopa kaikkein primitiivisimmät aseet käsissään, joukot voivat esittää ihmeitä. Epäsuotuisissakin olosuhteissa, se voi avata tien parempiin aseisiin.

69. Yhteisrintaman iskulause rappeutuu keskustalaiseksi fraasiksi, jos ei ole täydennetty vallitsevilla olosuhteilla ja tarkoin määritellyillä fasisminvastaisen taistelun käytännöllisillä sovellutuksilla.

Yhteisrintama tarvitsee, ennen kaikkea, paikallisten puolustuskomiteoiden luomista.

Puolustuskomiteoita tarvitaan rakentamaan ja yhdistämään työväenmiliisin osastot.

Nämä osastojen täytyy heti alkuun etsiä ja löytää aseita. Itsepuolustusosastot on ainoa vaihe proletariaatin aseistamisessa. Yleisesti tarkastellen, vallankumous ei tunne muuta tietä.

VALLANKUMOUKSELLINEN POLITIIKKA SOTAA VASTAAN

70. Välttämätön onnistumisen ennakkoehto on puolueen kaadereiden kouluttaminen ymmärtämään oikein kaikki imperialistisensodan olosuhteet ja kaikki siihen liittyvät poliittiset prosessit.

Voi sellaista puoluetta joka rajaa itsensä tässä polttavassa kysymyksessä yleisiin fraaseihin ja abstrakteihin iskulauseisiin! Veriset tapahtumat tulevat kaatamaan sen nurin niskoin ja murskaamaan sen.

On välttämätöntä asettaa erityisiä opintokerhoja opiskelemaan 1914-1918 sodan poliittisia kokemuksia (imperialistien ideologinen sodan valmistelu, päämajan suorittama yleisen mielipiteen harhaanjohtaminen patrioottisen lehdistön kautta, hyökkäys-puolustus antiteesin rooli, ryhmittymät proletaarisessa leirissä, marxilaisten elementtien eristäminen, jne. jne.).

71. Vallankumoukselliselle puolueelle sodanjulistuksen ajankohta on erityisen kriittinen.

Porvaristo ja sosiaalipatrioottinen lehdistö liitossa lehdistön ja elokuvan kanssa, tulee kaatamaan vuolaana ryöppynä sovinistista myrkkyä raatavien massojen päälle.

Edes kaikkein vallankumouksellisin ja asennoituneinkaan puolue ei voi kokonaan vastustaa tätä. Tällä hetkellä läpikotaisin väärennetty Bolshevikki Puolueen historia ei palvele edistyneimpiä työläisiä realistisena valmistautumiskeinona koetukseen, vaan tuudittaa heitä passiiviseen kyvyttömyyteen, keksityssä ideaalisessa muodossaan.

Huolimatta tosiasiasta että Tsaarin Venäjää ei ole voinut, – ilman mielikuvituksen venyttämistä – pitää demokratiana tai kulttuurin kantajana, eikä viimein sen enempää, Bolshevikki-ryhmittymää kuuluvaksi puolustavalle puolelle ja yhdessä Menshevikki-ryhmittymän kanssa Duumassa esittämässä heti alusta alkaen sosiaalipatrioottista julistusta, laimennettuna vaaleanpunaisella pasifistisella internationalismilla.

Bolshevikki-ryhmittymä ottaa pian vallankumouksellisemman aseman, mutta ryhmittymän oikeudenkäynnissä kaikki syytetyt edustajat ja heidän teoreettinen opastajansa, Kamenev, Muranovin ollessa poikkeus, kategorisesti erottavat itsensä Leninin defeatistisesta teoriasta.

Puolueen illegaalin työ melkein kuoli heti alkuunsa. Vain pikkuhiljaa alkoivat vallankumoukselliset lentolehtiset ilmestyä, saaden työläiset ryntäämään internationalismin lipun alle, kuitenkin ilman kehittyviä tappiomielisiä iskulauseita.

Sodan ensimmäiset kaksi vuotta suuresti kaivoivat maata joukkojen patriotismin alta, ja siirsivät puoluetta vasemmalle.

Mutta Helmikuun vallankumous, muuttaessaan Venäjän ‘demokratiaksi’, aloitti uuden, voimakkaan ‘vallankumouksellisen’ sosiaalipatriotismin aallon.

Ylivoimainen enemmistö Bolshevikki Puolueen johtajista ei vastustanut sitä edes silloin. Marraskuussa 1917, Stalin ja Kamenev ilmoittivat puolueen keskuselimen sosiaalipatrioottisesta suunnasta.

Tällä pohjalla lähentyminen, ja monissa kaupungeissa jopa suora Bolshevikki- ja Menshevikki -organisaatioiden yhdistyminen tapahtui.

Vankkumattomimpien vallankumouksellisten protesteja, pääasiassa kehittyneiltä Pietarin alueilta, missä niitä on tarvittu; Leninin saapuminen Venäjälle ja hänen leppymätön taistelunsa sosiaalipatriotismia vastaan, silloin kun sitä on tarvittu laittamaan puolueen kansainvälistä julkisivua kuntoon. Näin siis parhaimman, kaikkein vallankumouksellisimman ja valveutuneimman puolueen tapauksessa.

72. Bolshevismin historiallisen kokemuksen opiskelulla on korvaamaton tärkeys edistyneimmille työläisille: se osoittaa heille porvarillisen yleisen mielipiteen voiman, jota vastaan heidän tulee kyetä pitää puoliaan, sekä opettaen samalla, etteivät vaipuisi epätoivoon, laskisi aseitaan ja menettäisi rohkeuttaan, huolimatta täydellisestä eristämisestään sodan alkaessa.

Ei ole yhtään vähemmän välttämätöntä tutkia eri maiden proletariaatin poliittisia suuntauksia, sekä niitä jotka ovat osallistuneet sotaan, kuin niitäkin jotka ovat pysyneet neutraaleina.

Erityinen merkitys on Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin kokemuksella Saksassa, missä tapahtumat ottivat eri suunnan kuin Venäjällä, vaikka lopullinen analyysi johtaa samaan johtopäätökseen: on välttämätöntä oppia uimaan virtaa vastaan.

73. On välttämätöntä seurata läheltä tällä hetkellä etenevää patrioottista joukkoteurastuksen valmistelua: diplomaattista miekkataistelua, jonka tarkoitus on saattaa toinen puoli vastuuseen; petturimaista kaavaa, jolla julkiset ja salassa pysyvät sosiaalipatriootit valmistelevat itselleen siltaa pasifismista militarismiin; seurata ‘Kommunistijohtajien’ reagointia, jotka tulevat olemaan aivan yhtä ymmällään sodan ensimmäisenä päivänä, kuin olivat Saksan ‘johtajat’ sinä yönä, jolloin Reichstag (valtakunnansali – suom.huom.) paloi.

74. On välttämätöntä kerätä kaikkein luonteenomaisimmat lehtileikkeet virallisen hallituksen ja opposition artikkeleista ja puheista, verraten niitä edellisen sodan kokemuksiin; sen etukäteen kertomiseksi, minkä suunnan tuleva ihmisten huijaamistyö tulee ottamaan; vahvistamaan tosiasioiden luettelolla myöhemmin näitä ennusteita; opettamaan proletaarin etujoukkoa orientoitumaan oma-aloitteisesti tapahtumiin, jotteivät ne tulisi sille yllätyksenä.

75. Voimistetun sodan ja imperialismin vastaisen agitaation täytyy edetä, ei abstraktioiden, vaan konkreettisten, joukkoihin vaikuttavien tosiasioiden pohjalta.

On välttämätöntä tunnollisesti paljastaa, ei ainoastaan julkista sotilasbudjettia, vaan myös kaikki militarismin naamioidut muodot, unohtamatta protesteja, sotaharjoituksia, asevarusteita, käskyjä jne.

Harjaantuneiden työläisten kautta, on välttämätöntä nostaa esille kysymys sodan vaarasta ja taistella sitä vastaan kaikissa työväenliikkeen organisaatioissa ilman poikkeuksia, sekä työväenlehdistössä, vaatien johtajilta selvää ja yksiselitteistä vastausta kysymykseen: mitä on tehtävä?

76. Jotta hankittaisiin nuorison luottamus, ei ole ainoastaan välttämätöntä julistaa taistelu loppuun asti, moraalisesti korruptoitunutta sosialidemokratiaa ja Kolmannen Internationaalin tylsämielistä byrokratismia vastaan, vaan on myös todella luotava itse nuorten sukupolvien kriittiseen ajatteluun ja vallankumoukselliseen aloitekykyyn pohjautuva organisaatio.

On välttämätöntä nostattaa nuoriso taisteluun sen kaikenlaisia ja -muotoisia, militarisoimispyrkimyksiä vastaan porvarillisen valtion taholta. Samalla aikaa se tulee mobilisoida ja militarisoida vallankumouksen etujen mukaisesti (fasisminvastaiset puolustuskomiteat, Punaiset taisteluosastot, työväenmiliisi, kamppailu proletariaatin aseistamiseksi).

77. Vallankumouksellisen aseman valloittaminen ammattiliitoissa ja muissa työväenluokan joukkojärjestöissä, on välttämätöntä lopettaa säälimättömästi byrokraattinen ultimatismi, ottaa työläiset sieltä missä he ovat ja sellaisina kuin he ovat, ja johdattaa heidät osatehtävistään yleisempiin tehtäviin, puolustuksesta hyökkäykseen, patrioottisista ennakkoluuloistaan kaatamaan porvarillinen valtio.

Koska ammattiliittojen byrokratioiden johtoportaat valtaosassa maista, edustavat olennaisesti kapitalistisen poliisin epävirallista osaa, vallankumouksellisten täytyy tietää kuinka taistella leppymättömästi sitä vastaan, yhdistäen lailliset menetelmät illegaalisiin, taistellen rohkeasti salaliittolaismaisella harkintakyvyllä.

Vain näillä yhdistetyillä menetelmillä voidaan onnistua työväenluokka järjestämään uudelleen, nuoriso ennen kaikkea, vallankumouksellisen lipun alle, sytyttämään tuli kapitalistisiin parakkeihin ja nostattamaan kiihkoa kaikkiin sorrettuihin.

78. Sodanvastainen taistelu saa todellisen laajan, joukkoluonteensa vain, jos työläis- ja talonpoikaisnaiset ottavat siihen osaa.

Sosialidemokratian porvarillinen rappeutuminen, kuten myös Kolmannen Internationaalin byrokraattinen huonontuminen, ovat antaneet raskaimmat iskunsa juuri kaikkein sorretuimpiin ja etuoikeudettomimpaan proletariaatin kerrokseen, so. ennen kaikkea työläisnainen.

Heidän herättämisensä, luottamuksensa saaminen, oikean tien näyttäminen heille, tarkoittaa ihmiskunnan kaikkein poljetuimman osan vallankumousten intohimojen mobilisoimista imperialismia vastaan.

Antimilitaristinen työn naisten keskuudessa täytyy osittain turvata mobilisoitujen miesten korvautumisen naisten vallankumouksellisella työskentelyllä, joille sodan aikana, suurimman osan puolueen ja ammattiliittojen työstä on välttämättä siirryttävä.

79. Jos proletariaatti löytäisi itsensä tilanteesta, jossa sen voimat ovat riittämättömät estämään sotaa vallankumouksen keinoilla – ja tämä tarkoittaa vain sodan estämistä – työläiset, yhdessä koko kansan kanssa tulevat pakotetuiksi ottamaan osaa armeijaan ja sotaan.

Individualistiset ja anarkistiset iskulauseet kieltäytymisestä armeijaan menossa, passiivinen vastarinta, sotilaskarkuruus ja sabotaasi ovat perustaltaan ristiriidassa proletaarisen vallankumouksen menetelmien kanssa.

Mutta aivan kuten tehtaassakin tietoinen työläinen tuntee itsensä pääoman orjaksi, valmistellen vapautustaan, niin kapitalistisessa armeijassa hän tuntee itsensä imperialismin orjaksi.

Joutuessaan tänään pakon edessä antamaan lihastensa voimat tai jopa oman henkensä, hän ei menetä vallankumouksellista tietoisuuttaan. Hän pysyy taistelijana, opettelee käyttämään aseita, selittää jopa juoksuhaudoissakin sodan luokkatarkoitusta, kerää ympärilleen tyytymättömiä, yhdistää heidät soluiksi, välittää puolueen iskulauseita ja ajatuksia, tarkkailee tarkoin joukkojen mielialojen muutoksia, tyynnyttää patrioottista aaltoa ja suuttumusta, sekä kutsuu kriittisellä hetkellä sotilaat työläisten avuksi.

SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI

80. Taistelu sotaa vastaan edellyttää vallankumouksellista taisteluvälinettä, se on puolue. Ei ole olemassa muuta, sen enempää kansallisella tasolla kuin kansainväliselläkään.

Vallankumouksellinen puolue tulee rakentaa koko menneen kokemuksen perustalle, mukaan lukien Toisen ja Kolmannen Internationaalin kokemukset.

Kieltäytyminen avoimesta ja suorasta kamppailusta Uuden Internationaalin puolesta, tarkoittaa tietoista tai tiedostamatonta tukea kahdelle jo olemassa olevalle Internationaalille, joista toinen aktiivisesti tukee sotaa ja toinen on kykenevä ainoastaan sekoittamaan ja heikentämään proletariaatin etujoukkoa.

81. On totta, että moni vilpitön vallankumouksellinen pysyy niin kutsuttujen Kommunististen Puolueiden riveissä. Sitkeys, jolla he pitävät kiinni Kolmannesta Internationaalista, selittyy monissa tapauksissa, harhaanjohdetusta vallankumouksellisesta omistautumisesta.

Heidät voidaan saada uuden Internationaalin lipun alle, ei myönnytyksillä, ei sopeutumalla heidän mieliinsä teroitettuihin ennakkoluuloihin, vaan päinvastoin, paljastamalla systemaattisesti stalinismin (byrokraattinen keskustalaisuuden) kohtalokas kansainvälinen rooli. Tällöin kysymys sodasta täytyy esittää erityisellä selvyydellä ja myöntymättömyydellä.

82. Samalla on välttämättä seurattava tarkkaavaisesti reformistileirin sisäistä kamppailua saada aikaiseksi vasemmistososialistiset ryhmittymät siirtymään kohti vallankumousta, sodanvastaisessa taistelussa.

Kulloinkin tarkasteltavan organisaation taipumusten paras kriteeri on sen asennoituminen käytäntöön, toimintaan, kansalliseen puolustukseen ja siirtomaihin, erityisesti niissä tapauksissa missä kyseisen maan porvaristo omistaa siirtomaaorjia.

Vain täydellinen ja todellinen välirikko virallisen yleisen mielipiteen kanssa kaikkein polttavimmassa kysymyksessä ‘isänmaan puolustuksesta’ ilmaisee kääntymisen, ainakin aluksi, porvariston asemista proletariaatin asemiin.

Lähestymisessä tämän tyyppisiä vasemmistolaisia organisaatioita kohtaan, tulisi olla mukana ystävällismielistä kritiikkiä heidän poliittisille epäröimisilleen ja kaikkien teoreettisten ja käytännöllisten, sotaa koskevien kysymysten huolellista yhteistä kehittelyä.

83. Ei ole aivan vähäinen se poliitikkojen määrä työväenliikkeessä, jotka tunnustavat, ainakin sanoissaan, Toisen ja Kolmannen Internationaalin epäonnistumisen, mutta katsovat samalla, että ‘nyt ei ole oikea aika’ ryhtyä rakentamaan uutta Internationaalia. Kyseinen asenne ei ole luonteenomainen vallankumouksellisille marxisteille vaan harhakuvansa menettäneille stalinisteille ja pettyneille reformisteille.

Vallankumouksellinen taistelu ei koe keskeytyksiä. Olosuhteet sille voivat olla tänään epäsuotuisia; mutta vallankumouksellinen, joka ei kykene uimaan virtaa vastaan, ei ole vallankumouksellinen.

Sen sanominen, että uuden Internationaalin rakentaminen on ‘epäajankohtaista’, on samaa kuin jos julistaisi että luokkataistelu, ja erityisesti sodanvastainen kamppailu on epäajankohtaista.

Nykyisellä aikakaudella, proletaarista politiikkaa ei asettaa erilleen sen kansainvälisistä tehtävistä. Kansainväliset tehtävät eivät voi muuta kuin vaatia kansainvälisen kaaderiston yhteensulautumista. Tätä työtä ei voi siirtää päivääkään ilman antautumista imperialismille.

84. Tietenkään kukaan ei voi ennustaa tarkalleen sitä milloin sota syttyy ja missä vaiheessa se tulee synnyttämään uusia puolueita ja Neljättä Internationaalia.

Meidän on tehtävä kaikki mahdollinen nopeuttaaksemme proletaarisen vallankumouksen valmistelua enemmän kuin uuden sodan valmistelua.

On kuitenkin hyvin mahdollista, että tällä kertaa myös imperialismi ryhtyy vallankumoukseen. Mutta edes tämäkään tie, merkiten valtavia uhrauksia ja tuhoja, ei vähennä velvollisuutta ryhtyä rakentamaan uutta Internationaalia välittömästi.

Imperialistisen sodan muuttuminen kansalaissodaksi tapahtuu sitä nopeammin, mitä pidemmälle valmistelutyömme tulevat etenemään, mitä horjumattomampia kaaderit sodan alkaessa ovat, mitä järjestelmällisemmin he tekevät työtään kaikissa sotaakäyvissä maissa ja mitä tukevammin heidän työnsä perustuu oikeille strategisille, taktisille ja organisatorisille periaatteille.

85. Ensimmäinen imperialistisen sodan isku tulee murskaamaan Toisen Internationaalin raihnaisen selkärangan ja tulee hajottamaan sen kansalliset osat pieniksi palasiksi.

Se tulee paljastamaan Kolmannen Internationaalin pohjattoman sisällyksettömyyden ja kyvyttömyyden.

Mutta säästipä se sitten kaikki nuo epäröivät keskustalaisryhmittymät, jotka välttelevät kysymystä Internationaalista, etsien puhtaasti kansallista perustaa, eivätkä esitä yhtä ainoata kysymystä siitä mihin tämä johtaa, ovat vailla näköaloja ja väliaikaisesti tulevat kylläisiksi työväenluokan kiihtymyksestä ja sekaannustilasta.

Vaikka uuden sodan alkaessakin, todelliset vallankumoukselliset löytäisivät jälleen itsensä pienestä vähemmistöstä, emme hetkeäkään voi epäillä sitä, että tällä kertaa joukkojen siirtyminen vallankumouksen tielle tulee ilmenemään paljon nopeammin, perinpohjaisemmin ja säälimättömämmin, kuin ensimmäisen imperialistisen sodan aikana.

Uusi kapinoiden aalto voi ja sen täytyy tulla voittoisaksi koko kapitalistisessa maailmassa.

On kerta kaikkiaan kiistämätöntä, että meidän aikakaudellamme vain sellainen organisaatio, joka perustuu kansainvälisille periaatteille ja etenee proletariaatin maailmanpuolueen rivistöihin, voi juurruttaa itsensä kansalliseen maaperään.

Taistelu sotaa vastaan, tarkoittaa nyt taistelua Neljännen Internationaalin puolesta.

SUOMENNOS: Mikko Niemi

Kotkassa, 22.11.2007 (LumpenProletariat Translations Unc.)

SUOMENNOKSEN ALKUTEOS: Leon Trotsky: “War and the Fourth International”, Union Books 2002, London, UK

Suomennoksen julkaisuoikeudet omistaa Marxilainen Työväenliitto. Julkaiseminen epäkaupallisiin tarkoituksiin ja kansainvälisen vallankumouksellisen puolueen rakentamiseksi, on kuitenkin luvallista ja mitä suurimmassa määrin toivottavaa.

(Suomennos valmistunut 22.11.2007, klo 13.12)

– No virus found in this incoming message. Checked by AVG Free Edition. Version: 7.5.503 / Virus Database: 269.16.10/1160 – Release Date: 29.11.2007 20:32