Pankkia on kutsuttu kaiken keinottelun ja ”luovan kirjanpidon” äidiksi. Goldman Sachs on pestattu muokkaamaan valheellisia tilastoja, se on johtanut valtiontalouksia tuhon partaalle neuvomalla sijoittajiaan keinottelemaan niiden velkakirjoilla, tai on rohkaissut vallankaappauksia Afrikassa. Pankilla on asiamiehiä eri maiden hallituksissa, josta se saa ensikäden tietoja valtioiden tilasta. Konkurssimaissa (Kreikka) tai konkurssikypsissä maissa (Italia) Goldman Sachs istuu pääministerin ”valtaistuimella”. Pankilla on ollut ”pimeitä” käytäntöjä vuosikymmenien aikana, jo suurlaman ajoilta 1929. Nyt investointipankin entinen toimitusjohtaja Greg Smith nostaa kissan pöydälle The New York Times –lehden haastattelussa.

Vuosikymmenten aikana GS on itse luonut kuvaa konsernista, jossa pätee korkean työmoraalin kulttuuri. Vuonna 2010 pankki haastettiin oikeuteen, koska se oli salaillut tietoja liittyen roskalainakupliin asuntomarkkinoilla. Sen sijaan, että Goldman Sachs puolustaisi mainettaan oikeudessa, se sulki koko jupakan maksamalla 550 miljoonaa dollaria sakkoja. Tämä oli suurin sakko, mikä on maksettu Wall Streetin historiassa. Sillä pankki pääsi jatkamaan huijauksiaan puhtaalta pöydältä.

Vuonna 2011 maakaasun tuottaja El Paso pyrki fuusioitumaan kaasuputkien ja kaasuvarastoinnin huoltoyhtiö Kinder Morganin kanssa. Fuusion hinta El Pasolle oli 28 miljardia dollaria. Sitä varten El Paso pestasi Goldman Sachin pankkiiria konsultoimaan kaupat. Fuusiosopimus antoi pankille 19 prosenttia uuden yrityksen osakkeista ja kaksi paikkaa Kinderin toimitusneuvostossa. Sen jälkeen Goldman Sachs pelasi kahdella kortilla. Se neuvoi El Pasoa sanoutumaan irti fuusiosopimuksesta epäedullisena kauppana. Yritysten skisma toteutui keväällä 2011, josta Goldman Sachs sai 25 miljoonan dollarin palkkion. Saman vuoden elokuussa Kinder ilmaisi halunsa ostaa pois El Pason hinnalla 25,50 dollaria per osake. Gioldman Sachin kaksoisagentin rooli pakotti El Pason pestaamaan toista konsulttia Morgan Stanley –pankista. Molemmat GS ja MS saivat huikeita kymmenien miljoonien dollareiden palkkioita lopputuloksesta riippumatta.

Professori Greg Smith kirjoitti: ”Ymmärsin että minun oli erottava pankista sen jälkeen kun en voinut enää katsoa opiskelijoitani silmiin. Oli niin vaikea selittää heille, missä olin töissä ja miksi tämä oli tärkeä”. Vaikeaksi perustella sitä, miksi joku on töissä Goldman Sachissa, tekee kielenkäyttö pankin työntekijöiden piirissä. Smithin mukaan, siellä useimmiten puhutaan avoimesti asiakkaiden ryöstämisestä ja huijauksesta. Smith mainitsi olevan kolme nyrkkisääntöä johtajiksi pyrkiville uusille työntekijöille. a) Myydä asiakkaille pankin ”kirveitä”. Goldman Sachin slangilla sana tarkoittaa osakkeita, josta pankki haluaa eroon. b) Hankkia ”elefantteja”. Sana tarkoittaa kauppoja, jotka tuottavat suuria voittoja ei välttämättä sijoitusasiakkailleen vaan itse Goldman Sachille. c) Hämätä asiakkaita vaikeasti rahaksi muutettavalla vaikeaselkoisella arvolla, jolla on houkutteleva nimi.

Goldman Sachs neuvoi Kreikkaa vuosituhannen alussa, miten negatiiviselta näyttävät tilastot voi peukaloida näyttämään positiiviselta. Samalla kun pankki peri silloin miljoonia dollareita ”neuvoistaan”, se neuvoi myös sijoittaja-asiakkaitaan hankkimaan CDS –johdannaisia, eli vakuutuksia Kreikan valtion velkakirjojen konkurssin varalta. Nykyään Kreikka on kontrolloidussa konkurssissa eikä CDS:n korvauksia ole vielä käynnistetty. Maan lainat saneerataan, eli osalle velka annetaan anteeksi ja osalle tehdään uusia järjestelyjä. Olennainen osa kontrolloidulle saneeraukselle on ollut se, että yksityiset velkojat suostuivat karsimaan Kreikan velasta valtavan osan pois. Se tapahtui osittain vapaaehtoisesti sen vuoksi, koska velkojat näkivät viisaaksi menettää suurimman osan kuin koko summan rahoistaan. Osa velkojista suostui siihen pakon edessä. Kreikkalaisia pankkeja, eläkerahastoja, oppilaitoksia ja jopa sairaaloita on tällä hetkellä konkurssin partaalla, siksi että suostuivat omistamiensa velkakirjojen arvojen parturoimiseen.

Velkakirjojen arvon tukanleikkuu koski vain yksityisiä velkojia. Termi PSI ( Privet Sector Involver) tarkoittaa yksityisen sektorin osallistumista tappioihin. Tappioihin ei siis osallistunut maidenväliset, IMF:n eikä keskuspankkien lainat. Ainoa yksityinen taho, joka sai pysyä pois näistä ”talkoista” on ollut Goldman Sachin SWAPS –johdannaiset. Niiden arvo nousee viiteen miljardiin euroon. Kreikan hallitus ei osannut selittää, miksi kyseinen Goldman Sachin SWAP ei osallistunut parturointiin, jos siihen osallistuu Kreikan kouluja ja sairaaloita. Tämä syntinen johdannainen on kallein SWAP, mitä Kreikan valtio on solminut Goldman Sachin kanssa. Kreikan Pankin pääjohtajana siihen aikaan toimi entinen Goldman Sachin pankkiiri ja nykyinen Kreikan pääministeri Loukas Papadimos. Vastuussa johdannaisen solmimisesta oli Kansallispankin korkea johtaja Christodoulou, joka nykyään hoitaa Kreikan valtion puolesta PSI:a koskevia prosesseja.

Goldman Sachs on näkymätön maailman diktaattori, joka hallitakseen ei tarvitse armeijoita ja fasistikenraaleita tai –everstejä. Sen lyömättömään arsenaaliin kuuluu maailman pankkiirit.

.

Dimitris Mizaras

Tietyn historiallisen vaiheen raameissa porvaristo yhdisti yhteiskuntaa geopoliittisen kartan pohjalta ja perusti kansallisvaltiot ja edustuksellisen demokratian. Valtio antoi viitekehyksen pääoman kasautumiselle ja parlamentarismi takasi vapaan kilpailun poliittisella tasolla. Joskus porvarillinen vallankumous yhdisti eri osavaltioita kuten Yhdysvalloissa sisällissotansa jälkeen. Kapitalismin tultua rappiovaiheeseen talousalueiden yhdistäminen tapahtuu väkivaltaisesti ja aina jonkun imperialistisen voiman herruuden toimesta. Siitä kielivät kaksi maailmansotaa ja nykyinen EU-projekti. Erehtyvät pahan kerran kaikki ne, jotka näkivät Euroopan ”integraation” rauhanprosessina, siksi että dominantin asema ei ollut vain Saksalla kuten perinteisesti, vaan Saksa-Ranska –akselilla.

EU:sta ei olisi voinut koskaan tulla Euroopan Yhdysvallat niin kuin federalistit väittävät. Yritys kumota kansallisvaltioita ei voi toteutua porvariston johdolla kapitalistisen järjestelmän puitteessa. Tendenssit siirtymiseksi kansainväliseen suuntaan on syvällä kansallisvaltion rappiossa. Vastaus siis integraation epäonnistumiseen ei ole joku paluu kansallisvaltion raameissa toimivaan kapitalismiin, vaan yleiseurooppalaiseen yhdentymiseen työväenluokan ja sosialismin ehdoin. Porvarillisen demokratian kaventaminen on taasen seuraamusta kapitalistisen tuotantotavan rappeutumisesta. Samaan aikaan kun puolustamme työväen demokraattisia oikeuksia, meidän vasemmistolaisten on turha ”itkeä” porvarillisen demokratian perään, vaan valmistauduttava korvaamaan sen työväendemokratialla sosialistisen tuotantotavan toimiessa.

Nykyajan integraatiot tulevat kapitalismin haudan takaa. Niitä ei yhdistä yhdeksi toimivaksi tuotantotavan dynamiikaksi eri geopoliittiset alueet. Ne ovat ainoastaan integraation pintakuvaa, jonka tarkoitus on esittää sopivia lukuja markkinoiden lepyttämiseksi. Valta on kansainvälisen anonyymi monopolistisen oligarkian käsissä. Se pitää sisällään finanssipiirejä, niitä palvelevia byrokraatteja, ja poliittisia toimijoita jokaisessa maassa. Tämän oligarkkisen dynamiikan keskipaino sijaitsee Yhdysvalloissa. Maailman kohtalot eivät ole enää kiinni tietystä määrästä perheitä niin kuin oli vielä keynesismin aikana. Maailman 200 rikkainta omistaa 1,5 biljoonaa dollaria. Rahamarkkinat, jotka käsittelevät pääomia tavoittelemalla voittoja omistavat yli 1000 biljoonan dollarin summia. Tietokoneen näppäimiä käyttämällä käsiä voi sähköisesti vaihtaa 200 miljardia dollaria yhden sekunnin aikana. Tällä persoonattomalla pääomalla ei ole isänmaata, ei ole tunteita, sitä ei voi kiristää ja sen toimintaan ei voi vaikuttaa. Niitä voimia voi vain lepyttää lupaamalla lisää voittoja. Muuten ne osoittautuvat armottomaksi ketä tahansa kohti. Niitä vastaan voidaan taistella ainoastaan yhdellä keinolla; vaihtamalla tuotantotapa. Asettamalla arvot niiden todelliselle korokkeelle voi etukäteen esim. päättää, halutaanko energialaitoksia, jotka tuottavat halvalla puhtaampaa sähköä vai sellaista, joka menestyy NY:n ja maailman eri pörssien monitoreissa.

Jos euro on keinotekoinen valuutta, EU on väkisin yhteen mitä epähomogeenisempia maita kokoava projekti. Sen edeltäjän (EEC) edeltäjä Euroopan hiili- ja teräsyhteisö on pantu alulle vuonna 1951 Pariisin sopimuksella entisten natsien toimesta . Kuten Nürnbergin oikeusprosessissa kävi ilmi, projekti oli natsien suunnitelmissa jo ennen sotaa vuodesta 1939. Yhtiö IGFarbenin (1925-1952) johtoa tuomittiin rikoksista ihmiskuntaa vastaan koska tämä oli tukenut Hitlerin natsipuoluetta. Taustalta Hitlerin tukijoina olivat myös amerikkalaiset firmat Rockefeller, Ford sekä Bank of America. Sodan jälkeen osa IGFarverista jäi DDR:n reviiriin ja se kansallistettiin. Länsi-Saksan IGF jakautui kahtia Bayeriksi ja Höstiksi. Toimitusjohtajat saivat lyhyitä vankeustuomioita ja lopulta päästettiin vapaaksi vuoteen 1951 mennessä. Heistä kaikista yhdessä Ranskan Petainin nukkehallitusta tukeneiden ranskalaisten kapitalistien kanssa Schuman–sopimusten pohjalta tuli uuden Euroopan yhteisön perustajia. Jopa IGF:n päätoimitusjohtajasta tuli hiili- ja teräsyhteisön toimitusjohtaja.

.

Kansallisvaltion ja parlamentarismin rappeutuminen

Finanssipääoman ennennäkemättömän globalisaation aste osoittautui samalla syyksi maailmanlaajuisen kapitalismin luhistumiselle vuosina 2008-2009. Sen seurauksena heikoimman lenkin, Kreikan, luhistuttua, perässä menevät Irlanti ja Portugali, ja konkurssin ovea koputtavat Italia ja Espanja. Sen lisäksi suurimman osan euromaiden luottoluokitusta on laskettu. Ranskan kolmen A:n menettäminen kielii siitä, että lahoja ei ole rakenteet vain periferiassa, vaan EU:n ytimessäkin. Historiallinen Saksa-Ranska –akseli, johon perustui integraation ”unelma”, kuuluu jo historiaan.

Atlantin toisella puolella pelkäävät euron romahtamista enemmän kuin EU pelkää Kreikan konkurssia. Ei ole sattumaa se, että Kreikan konkurssi on nimetty Lehman Brothers –kakkoseksi. Kaikki toimenpiteet tähtäävät tilapäisiin ratkaisuihin ja ajanpelaamiseen. Dollareita ja euroja painetaan ennennäkemättömässä mittakaavassa, mutta ongelmana ei ole likviditeetin puute vaan pääomien liika kasaantuminen. Pääomien määriä on historiallisen paljon olemassa, mutta ei löydy kohteita, mihin nämä pääomat voisi sijoittaa voitollisesti.

Pääomien liikakasautuminen on ollut taustalla vuosina 1971-1973, jolloin keynesismin strategia korvattiin uusliberalismilla. Vuonna 2007 kapitalismin Nemesis –laki, voiton suhdeluvun laskutendenssi pakottaa satojentuhansien miljardien pääomia katoamaan vararikkojen mustaan aukkoon. Kyseessä on ollut fiktiivinen pääoma, joka oli luotu tyhjästä ja joutuu roskakoriin. Tämän vuoksi mitään paluuta keynesismiin ja Bretton Woodsin sopimuksiin ei ole. Samalla logiikalla ei ole väliaikaisia ratkaisuja kuten Thatcherin ja Reaganin aikana. Sellainen näköala on yhtä mahdoton kuin kapitalismin paluu vapaan kilpailun aikaan, mikä olisi kuin 200 vuoden nuorennusleikkaus. Kapitalismin tulevaisuuden kannalta kohtalokkain kohta on strategioiden täydellinen puuttuminen.

Mahdolliset tulevaisuuden strategiat kokeillaan nyt Kreikassa. Sen maan kuva tänään näyttää meille muun maailman kuvaa huomenna. Kreikka on protektoraatti, ja näin ollen se on luovuttanut suuriman osan suvereniteetistaan. EKP:n, IMF:n ja EU:n troikka määrää palkkatasosta, eläkkeiden leikkauksista, työsopimusjärjestelmän lopettamisesta, yms. Saksan talousministeri haluaa asettaa komisaarin jokaiseen Kreikan ministeriöistä ja komisaarin maahan ikään kuin siirtomaankuvernööriksi. Komisaarille halutaan antaa veto-oikeus Kreikan fiskaaliasioissa. Schäuble on myös sanonut, että Kreikassa vaalit voitaisiin lykätä pysyvästi siihen asti, kunnes troikan laatiman muistion ehdot täyttyvät. Samanlainen perspektiivi avautuu muille konkurssimaille, mikäli Brysselin ja Berliinin määräämiä ehtoja ei täytettäisi. Italiassa hallitsee pankkiirin johtama teknokraattien hallitus vanhojen puolueiden konsensuksella. Kreikassa Goldman Sachs hallitsee, ei enää välillisesti, vaan suoranaisesti pääministerin pallista käsin. Historiallisessa rappiossaan kapitalismi tekee tyhjäksi niin suvereenivaltion kuin demokratiankin käsitteet.

Jonkun asteen ongelmia porvarillisten instituutioiden kanssa on enemmän tai vähemmän kaikissa Euroopan maissa. Pysyminen EU:n häkissä on mahdotonta. Samoin mahdotonta on eristäytyminen vanhan edesmenneen kansallisvaltion rajoihin. Vanhaan petolliseen sosialidemokraattien teesiin EU:n demokratisoitumisesta kukaan ei jaksa enää uskoa. Työväen toimeentulo on kiristetty jo sietämättömyyden rajoihin. Mahdollisuudet vaikuttaa ja oikeus protestoida kavennetaan samalla äärimmilleen. Samankaltaisia olosuhteita, jotka pakottivat joukot kaduille Tunisiassa ja Egyptissä viime vuonna, on nytkin läsnä, tällä kertaa Euroopassa. Tilanne kypsyy ja pian kärjistyy yleiseurooppalaiseksi kapinaksi kapitalismia vastaan. Siihen on tietoisesti ryhdyttävä ennen kun äärioikeisto hyötyy tästä historiallisesta mahdollisuudesta ja vasemmiston heikkoudesta. Viimeinen on käännettävä päälaelleen, vallankumouksen vahvuudeksi ja voiton edellytykseksi.

.

Dimitris Mizaras

By Savas Michael-Matsas

It is well established, following Edgar Allan Poe and his Purloined Letter, that the better place to hide a secret is the most exposed one. Today’s Greece undoubtedly is the most exposed place in the world to hide the purloined letter containing Her Majesty’s secret confession: the announcement of the bankruptcy of the entire European Union project.

Both the flood of propaganda by the mainstream media or the racist obscenities spread in Northern and Western Europe about the Greeks as “lazy and congenital crooks” cannot convince anybody that the never ending saga of the unresolved Greek debt crisis represents just a “national exception”. If it was so, why the future of a relatively tiny economy representing only the 2.7 per cent of the entire European GDP hovers as a frightening ghost all over the metropolitan centers of global capitalism? Why it pre-occupies so intensively – and unfruitfully- one EU Conference after another, the last two years?

The high degree of interconnectedness developed under the conditions of globalization of finance capital became, after its implosion in 2007-2008, the Nemesis of the global system itself. “The strength of a chain depends from the strength of its weakest link” said a Goldman Sachs’s official interviewed by the Greek newspaper Vima [2] in relation to the financial and banking crisis in Europe. Greece is the weakest link in the international and European capitalist chain.

For this reason, the Greek tragedy was soon followed by the similar fate of Ireland and Portugal that have to accept similar bail outs under similar draconian austerity terms, and later by the far more dangerous sovereign debt crisis of Spain and above all of Italy. Furthermore, the downgrading of the creditworthiness of a large number of EU countries, including the loss of the triple “A” position of France, demonstrated that no more the periphery but the core itself of the EU, the French-German axis of the European economy is hit.

From the other side of the Atlantic Ocean, the US authorities and the US banks over-exposed to Europe cannot hide their growing worries. It is no more a taboo for State officials, financiers or mainstream analysts to speak openly not solely for a default of Greece but for a real break up of the entire Euro-zone provoking a global financial meltdown, and accelerating an already worsening global Great Recession or, rather Long Depression. In such an apocalyptic view, Greece’s default will play the catastrophic role of a Lehman Brothers II.

.

The split over the second Greek bail out

During the long debates leading to the last  crucial episode in the protracted Greek debt saga, the second bail out of Greece, German Finance Minister Wolfgang Schäuble and his co-thinkers in Germany, Netherlands and Finland, opposed the apocalyptic scenario and promoted the case in favour of a Greek default. They were claiming that the EU is now much better armed to face major repercussions and contagion risks, thanks to the workings of the European Financial Stability Fund (EFSF) and the forthcoming European Stability Mechanism (ESM). The firewall was further strengthened apparently by the European Central Bank’s policy to provide low cost liquidity- more than one trillion euros to be paid in three years with an interest rate of just one per cent- to banks by the Longer Term Refinancing Operation (LTRO). According to the memorable words of Her Schäuble, to provide a new “rescue package” to Greece means “to throw billions of euros in a bottomless pit”.

The Schäuble line was strongly opposed by a bloc of EU member States, which have lost their triple A credit rank, and stressing the enormous dangers of such an “un-orderly” or “orderly” Greek default: the peripheral EU countries, and above all Sarkozy’s France and Monti’s Italy, first candidates to fall victims of a contagion tsunami after a Greek bankruptcy. Even Germany’s Prime Minister Angela Merkel had to take her distances from her Finance Minister’s positions, revealing that the existing deep split among the European ruling classes extends within the German bourgeoisie itself[3].

In a sense both opposed lines are partially right – and equally wrong. The new deal reached finally, after an agonizing process in the Eurogroup meeting on February 19-20, can show it.

It involves a 130 billion euros package to bail out Greece linked with an agreed PSI (Private Sector Involvement) of the private bondholders, a 53 per cent “haircut” of the nominal value of the Greek state bonds.[4] It is tied with a Memorandum of devastating new “austerity” measures of social cannibalism to be imposed in a society already devastated by the previous Memorandum of the first bail out in May 2010.

The previous Memorandum was a catastrophe in social terms (more than third of Greeks now are surviving under the poverty line, and half of the youth is unemployed) and a miserable failure in economic terms. In 2010 the debt stood at 120 per cent of the GDP; in 2011, one year after the “rescue” operation, it has increased into an unsustainable 169 per cent. The goal of the new bail out is to shrink the magnitude of the debt at 120.5 per cent in 2020, slightly up from the level of the starting point in 2010.

Schäuble, from his side, is right to speak, with his usual Teutonic elegance, about billions of euros thrown into a bottomless pit. The entire second “plan of rescue” of Greece is totally unrealistic, if we look the figures in the IMF debt sustainability analysis, which calculates the level of the Greek debt in 2020 to be at least 160 per cent.

The impossible goal of 120.5 per cent has as a precondition, according to the Memorandum, a constant increase of the annual primary surplus (after the payment of the debt obligations) of the Greek economy, starting from 2013. How this could be possible with the introduction of the most savage recessionary measures- a 22 per cent cut to all wages, a cut up to 20 per cent to pensions, a cut of 15 thousand jobs in the public sector until April 2012 and a total of 150 thousand jobs of civil servants until the end of 2014, closure of more hospitals, schools, and universities etc. – in an economy where recession hit a 7 per cent in 2011 and another 6 per cent fall is expected in 2012?

From the other side, the opponents of Schäuble’s line are right to insist to the horrifying consequences of a Greek collapse on a Euro-zone crashed by an unbearable mountain of debts, with an extremely fragile banking system, and an economy in contraction. The total resources of the EFSF and ESM combined- a sum between 750 to one trillion euros- are unable to confront an inescapable contagion to Italy with a national debt of 1.9 trillion euros, and filled with Spanish toxic bonds as well as to crumbling.

Spain filled by Portuguese toxic bonds, while Portugal itself already asks for a haircut of its sovereign debt and to be bailed out again.

The Institute of International Finance (IIF), which has waged the PSI negotiations on behalf of the private bondholders, in an internal document dated February 18, 2012 and later released by Reuters[5], the losses from a Greek default would be around one trillion euros and an emergency bail out both of Spain and Italy would be necessary.

Insofar the LTRO by the ECB is concerned; it represents a kind of Quantitative Easing in disguise, “a useful fiction” to use the words of James Mackintosh[6] with some very short term results. By printing money and providing liquidity to the European banks in December 2011 and February 2012, the ECB under the leadership of Mario Draghi took an emergency measure against the frozen inter-bank market and an extremely dangerous credit crunch. But a short term policy to deal with lack of liquidity is   inefficient to solve a generalized insolvency problem. Europe’s banks remain among the world’s riskier assets and the debt crisis is exacerbating by the recession in the Eurozone. The LTRO is unable to break the debt-recession vicious circle, as most of the newly provided money remains inside the financial sector, circulating between banks, government debt, and the ECB, and it does not reach “real economy”, the productive sector itself.

The central problem is not lack of liquidity but a historic crisis of over-production of capital. “The enormous pile-up of money which remains uninvited is doing so because there is no place to invest with a reasonable hope of return”, Hillel Ticktin rightly stresses[7].

The strong medicine provided by the ECB can have some palliative effects but its side-effects can be proved extremely dangerous, if not lethal.

The general euphoria following the LTRO was broken by the criticisms expressed by the Bundesbank and Standard Chartered stressing the danger to have in three years time, one trillion euros of bank funding all maturing within barely two months in late 2013/early 2015 and triggering panic.[8]

Jens Weidemann, president of the Bundesbank, in a letter to Mario Draghi, emphasized the dangers for Germany coming from the ECB’s easier collateral arrangements in the LTRO and the ballooning imbalances in the euro-zone’s payment mechanism known as Target 2. Germany’s Target 2 claims stood at 498 billion euros in January 2012, the largest item in Bundesbank’s balance sheet, equivalent to 20 per cent of the German GDP. In other words, a break up of the euro will cost immediately to Germany the loss of 20 per cent of its GDP…[9]

In the case of the break up of the eurozone, produced or not by Greece’s or another peripheral European country’s default, Germany is “the country which will lose more, apart from Greece “, as Hillel Ticktin rightly pointed out.[10]

Both lines towards Greece’s default, Schäuble’s as well as of his opponents, are short term attempts to win time, and they do not provide any real solution to the crisis. As a matter of fact, the divisions and bitter infighting among the ruling classes of Europe, including the split in Berlin, the most powerful centre of the EU, reflect the lack of any coherent long term strategy to solve the systemic crisis. The strategy of neo-liberalism imploded in 2007 and no return to the Keynesian strategy of the post war expansion (which has collapsed in 1971-73) is possible. There is a strategic void, expression itself of an historical impasse in which is irreversibly trapped the declining capitalism in Europe. The growing impossibility for a mediation of the driving contradictions of the system defines precisely what decline is.

.

The decline of the Nation State

Greece’s undeclared bankruptcy and the failure of the EU to deal with it or even to control the implications of its default, despite numerous Summits, interminable deliberations and two bail-outs, are a manifestation of the historic incapacity of the European bourgeoisie to overcome the crisis of the Nation State and unify, economically and politically, the Continent.

In an early period of the imperialist epoch, when the universal development of the modern productive forces already had started to suffocate in the straitjacket of the national borders, Briand expressed the need of the ruling classes by raising the goal of a “United States of Europe” on the basis of capitalism. A century later, either by the barbaric means of two world wars or by sixty post-war peaceful years of efforts by the Western European governments to integrate European capitalist economy, the goal proved to be beyond reach.

After the collapse of the Soviet Union and the end of the Cold War, the European Union project based on a common euro-currency established by an agreement between German and French imperialisms, first in the Maastricht Treaty, had as aim to make an integrated capitalist Europe, under the French-German condominium, a powerful competitor for world hegemony in the post-Cold War chaotic world.

Twenty years later, despite the extension of the EU in 27 members States and a common currency in the Euro-zone, the whole project falls apart. The future of the euro itself and of the Euro-zone is rather bleak, and all the old national imperialist antagonisms and nationalisms that had often transformed Europe into a hell are coming back, with German nationalism, playing again the fatal role of the protagonist.

Germany is too small to play a global role and, at the same time, more powerful from any other European country, although not from all European countries put together. Twice, the historically delayed German imperialism tried to establish a German Europe as a Lebensraum, a living space for its capitalist development by military means and failed. Now, as the most powerful economic engine of Europe, it retries to establish a German European Union based on its traditional Ordo-liberalismus, functioning with an iron fiscal discipline imposed by Berlin through Brussels, and ejecting from the Union or reducing into the status of protectorate over-indebted peripheral countries like Greece. It will fail again, as it fuels all the centrifugal forces that are breaking apart the Euro-zone, its real Lebensraum that permitted the export economy of Germany to accumulate enormous surpluses thanks to the deficits and encouraged indebtedness of the now demonised European South.

After the Second World War, Ordoliberalismus was introduced in Germany but within an international Keynesian framework of capitalist expansion, not in conditions of global recession, as today. It cannot be but catastrophic for Europe and suicidal, at the last instance, for Germany itself.

The second bail-out of Greece represents, as Wolfgang Münchau has written, its transformation into “the eurozone’s first colony”[11]. It is true that the terms for the new package are of a colonial type, eliminating any trace of economic sovereignty.  An escrow account is created to depose the loaned sums for the lenders to be paid any moment, bypassing Athens. The proposal by Shäuble  to appoint a fiscal Kommissar on the Greek government with the power of veto economic policy decisions – a provocative proposal  that produced  voices of indignation in Greece and internationally – was withdrawn only to be accepted and extended into a task force of EU Kommissars surveying  the finances of  all Greek ministries. A special article will be included in the Greek Constitution making mandatory all the payments to the foreign lenders. The pusillanimous Greek bourgeoisie and all bourgeois parties of the country accepted these terms of total submission.

As other countries with sovereign debt crises such as Portugal, Spain, and Ireland fail to meet the targets put by Brussels and Berlin, similar Kommissars are prepared to take charge of their finances. It is quite understandable that furious national reactions are ignited everywhere in the imperialist European “Union”.

To speak for “Eurozone’s colonies” like Münchau is to use a good metaphor, which is just that- a metaphor with all its limitations. The Eurozone is not an Empire, even less a German Empire under a unified imperial political power. It is a Union of dominant antagonistic European imperialisms, which proves now to be temporary, disintegrating and passing away. “Europe’s ‘proud empire’ ” remarks a title of an article by Andrew Roberts, “is entering a cul de sac of history”. And the article concludes: “…Europe’s fire has gone out”.[12]

To remain in the iron cage of the EU is unviable. But also a return back to the National State and national currencies in today’s conditions of advanced capitalist globalization is no solution. A nationalist turn inwards is a blessing for the growing far right and a recipe for economic and political disaster.

Greece and the other over-indebted countries in the EU cannot make any step out of the current impasse without cancelling the foreign debt without compensation to the international usurers. But such a step has its own necessary logic: the first step cannot be taken without a break from the EU and the Eurozone and immediately it has to be linked to a series of other absolutely necessary measures: nationalisation of the banks and all strategic key sectors of the economy under workers control, a re-organization of the entire economy on new socialist bases. The political precondition for such a revolutionary change is the overthrow of the capitalist government and repressive State apparatus by the action of the masses themselves, organized in their own independent organs of struggle, which will become the organs of a new power- workers power. The consolidation of the power of the working class and of its work of re-organization of the ruined economy is possible only through the extension of the social revolution all over Europe and internationally.

The historical material basis for this epochal change in Europe is much more mature than in 1917. The interconnectedness of the social economic processes determines, not in a linear way but through unevenness and contradictions, the combined international character of the coming European social revolution. Revolutionary developments can spread all over the Continent much more rapidly than in the past. The key question is again the timely subjective preparation and organization of the revolutionary vanguard within a combat Party of the working class,   armed with an international perspective and program- a party of the Permanent Revolution.

The fundamental driving contradiction is between the universal development of productive forces and declining capitalism, the barriers of capitalist relations and its necessary basis, the Nation State. The working class should not count into the social democratic fallacy of a “reformed”, democratized” EU nor into nationalist isolation and exclusiveness. The only road forward is the common struggle of all European workers and impoverished masses for a socialist revolution to destroy the imperialist EU and build a United Socialist States of Europe.

.

The decline of bourgeois parliamentary democracy

It is noteworthy that the new, vicious, anti-working class, anti-popular Memorandum with the EU, the ECB and the IMF, was signed by a non elected Greek government under the technocrat, banker, and former vice-chairman of the ECB Lucas Papadimos imposed by the EU in November 2011. At the same time, the same forces imposed in Italy a non elected “government of technocrats” under Mario Monti. Both events mark not the triumph of technocracy but the death agony of parliamentary democracy.

The political framework, which is the most adequate to the needs of capitalism, is liberalism, bourgeois parliamentary democracy.

A purely technocratic rule is a fiction: even the Monti government, composed exclusively by technocrats, needs to be supported by the center right party of the PDL and the center left PD, although this parliamentary majority does not anymore reflect the current social political reality or the will of the voters.

In Greece, as usual, “technocratic rule” is a farce: the government of the technocrat Papadimos stands or fall on the support in parliament of the discredited bourgeois parties of the “socialist” PASOK and the right wing “New Democracy”, which repetitive polls show that they currently represent only a shrinking minority, less than 30 per cent of intentions of vote. In other words, a fictitious technocratic rule stands on a fictitious parliamentary “majority” totally discredited, hated and openly challenged by the huge majority of the people rebelling against its savage measures.

It is not accidental the fact that the movement of the Greek indignados that occupied Syntagma Square and other squares in the capital and all over the country in 2011 overwhelmly asked not parliamentary but “direct democracy”, democracy from below. Despite the vagueness of the call, it represents both a critique of the actually existing bourgeois parliamentary democracy and a demand, although abstract, for a democracy of the self-organized popular masses. It is not yet a call for a seizure of power by the working class. It finds itself in a crossroads: either the mainly petty bourgeois forces demanding direct democracy will  be won in the struggle for workers power or they will re-turn to the cage built for them by the bourgeois politicians of the parliamentary fraud.

Greece shows, at that level too, the road to be followed by all other European countries, which as well face, in one or another degree, a deep crisis of bourgeois rule. It is the decline of capitalism, globally and particularly in the Continent that was its own birthplace, the driving force of the decline of parliamentary bourgeois democracy.

The Parliament is reduced into a rubber stamp for decisions taken behind the walls by EU bureaucrats, IMF directors, bankers, finance investors, the so called faceless “markets” and their subservient political personnel. All the dearly acquired democratic gains and social rights of the working class, (the right to collective bargaining is formally abolished in Greece in the second Memorandum), are destroyed. State repression escalates at levels not previously seen as social despair and mass anger become uncontrollable and explodes in occupations of public buildings and squares, street fights, riots, and popular revolts from Athens to Madrid, Rome, Lisbon and London.

The question of democracy and of its relation to the struggle for Socialism is posed again in a form even sharper than in the 1930s. The experiences, and bitter theoretical and practical lessons of that period, incorporated first of all in the struggle between Stalinism and Trotskyism, have the most urgent strategic actuality.

Sectarian dismissal of the relative differences between democratic and openly dictatorial forms of bourgeois rule, in the name of an abstract propagandist appeal for a socialist future, could be disastrous and should be opposed.

But, from the other side, any subordination of the political independence and  activity of the working class to blocs with bourgeois liberal and petty bourgeois democratic forces, in the name of defence of bourgeois democracy , and “of European liberal democratic values”, as we often hear in our days, is suicidal. It could lead to a tragic-farcical repetition of the “Popular Fronts” of the 1930s that paralyzed the revolutionary masses, betrayed the Spanish Revolution, and precipitated the victory of fascism and the descent into the abyss of the world war.

The defence of freedom has to be advanced by revolutionary means, in a united front of the working class and all the deprived people against capital’s rule, in a struggle for workers’ power and Socialism.

.

Towards a European Spring

When Schäuble again, this living embodiment of Ordoliberalismus, proposed to postpone indefinitely elections in Greece until the terms of the new bail-out are fully implemented, he does not solely showed his cynical disdain for parliamentary or any other democratic decision making; he expressed also his deep fear that the rebellion of the masses is far more powerful than the extremely weak bourgeois political system of the country, which despite the State brutality, could be wiped out.

In the polls, a strong and growing majority of the people are turning to the parties of the Left to fight back the Memorandum and the troika of EU/ECB/IMF. In the streets, above all, non-stop mass mobilisations of workers and from the rapidly impoverished popular strata, despite the obstacles put by the trade union bureaucracies, the reformists, the Stalinists and the centrists, represent a growing threat to bourgeois rule. General Strikes, mass rallies and occupations of squares, particularly in the Syntagma Square in front of the Parliament, occupation of Ministries and other public buildings, popular assemblies formed as rallying points of deliberation and struggle in every popular and working class neighbourhood, make clear that “those below cannot be ruled as before and those above cannot rule as before”, according to Lenin’s famous definition of an emerging revolutionary situation.

The German Finance Minister may do not fear anymore the economic contagion risk of a Greek default; he is terrified, nevertheless, by the risk of political contagion after a revolutionary explosion in Greece. It could put in flames the entire Continent, initiating, as the Tunisian and Egyptian rebels did in the Middle East last year, a Spring of revolutions, in Europe this time.

As in the 1848 European Spring of the peoples, our battle cry should be: Revolution in permanence!

.

February 22-24 /March 8, 2012

.

[2] To Vima, 15 January 2012

[3] Berlin split on Greek bail-out by  Gerrit Wiesmanm and Quentin Peel, Financial Times, February 17, 2012 p.2

[4] Eurozone looks to pare back 170 bn euros cost of second Greek rescue package by Peter Spiegel and Alan Beattie, Financial Times February 20, 2012 p.1

[5] www. kerdos.gr/Default.aspx?t=print.aspx&aid=1691273&ant=103,  on 6/3/2012

[6] See The Short View, Financial Times  February 17, 2012 p.13

[7] Hillel Ticktin Critique Notes in Critique 59 vol 40 number 1 February 2012 p.8

[8] Patrick Jenkins, Banks must beware the side-effects of ECB magic medicine Financial Times March 6, 2012

[9] See Wolfgang Münchau, The Bunbdesbank has no right at all to be baffled, Financial Times March 5, 2012, and Simon Nixon, Wall Street Journal, March 6, 2012

[10] Hillel Ticktin, Critique Notes, Critique 58, vol. 39, no 4, December 2011 p. 481

[11] “Greece will have to default if it wants democracy” by Wolfgang Münchau, Financial Times February 20, 2012  p.7

[12] “Europe’s ‘proud empire’ is entering a cul de sac of history”, Financial Times, February 17, 2012.

Laidasta laitaan ekonomistit, analyytikot, professorit ja jopa Soroksen kaltaiset kapitalistit diagnosoivat päivittäin euron kuolintauteja ja ennustavat sen loppua lyhyen ajan kuluessa. Kapitalismin taudit ovat saavuttaneet pandemian mittoja. Äskettäinen Wall Street Journalin raportti kertoo kuinka amerikkalaiset pankkijätit kuten Morgan Stanley, Citibank, Goldman Sachs tai Bank of America ovat alttiina ranskalaisten pankkien konkurssille. Professori Robert Barro ennustaa, että vuoteen 2014 mennessä kaikissa Euroopan maissa on joku muu valuutta kuin euro. Professori kertoo WSJ –lehdessä, että ”euro oli kaunis testi, joka epäonnistui”. Tämä siis pätee riippumatta kapitalismin kriisistä. Britti think tank CEBR (Centre for Economics and Business Research) veikkaa euron hajoamista 99 prosentin todennäköisyydellä (1). Britannian ”The Telehraph” vakuuttaa, että hajoaminen alkaa tänä vuonna (2). Ensimmäinen euron jättävä maa on CEBR:n mukaan Kreikka ja toinen Italia. Pelkästään Ranskan tai ranskalaisten pankkien luottoluokituksen alentaminen merkitsisi merkittäviä konkurssipaineita USA:n taloudelle ylimalkaan.

Eurooppalaiset pankit kerjäävät rahaa pääomiensa vahvistamiseksi, muttei siihen helposti dollareita valu. Euroopan taloudelle tarkoitetut lainadollarit tyrehtyivät viime vuoden toisella puoliskolla miltei puolella. ”Kaikki vapisevat yleistä pankkien vararikkosarjaa” vakuutti Economist –lehti joulukuun alussa. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että yhdenkin maan poistuminen euroalueelta merkitsisi euroalueen hajoamista ja eurovaluutan kuolemaa. Italialla erääntyy valtiolainoja 60 miljardia kuukauden sisällä, summa, jota on mahdotonta kerätä vapailta markkinoilta järkevällä korolla. Kreikan tilanne on vielä dramaattisempi. Maaliskuuhun mennessä Kreikan on maksettava 89 miljardia euroa. Ensimmäisestä 110 miljardin euron lainasta Kreikalla jäljellä on 7 miljardin erä. Jos Kreikka ei saa uutta lainaa, hillitsemätön konkurssi on välttämätön seuraavien viikkojen aikana.

EKP on massiivisesti lunastanut jäsenvaltioiden velkakirjoa muuttuen samalla historian suurimmaksi roskapankiksi. Talletusten joukkopako Kreikasta jatkuu, kolmen kuukauden sisällä maasta on lähtenyt 13 miljardia euroa. Pankkeja ja eläkerahastoja odottaa suuri koettelemus tappioista, jotka lankeavat niiden hartioille Kreikan valtiovelan parturoinnista. Ensimmäiset suunnitelmat viime heinäkuusta vaativat 22 prosentin tukanleikkuuta. Marraskuussa luku oli nostettu 50 prosenttiin, ja nyt sanotaan, ettei sellainen riitä mihinkään. Romahdus Euroopassa merkitsisi välitöntä luhistumista maailman taloudelle. Tätä pelkää eniten Kiina, mutta myös Yhdysvallat ja Iso Britannia. Merkel ja Sarkozy ajavat ytimen puuttumista jäsenvaltioiden budjetteihin. Ehkä talouden rationalisointi koko EU:n tasolla olisi voinut tuottaa pientä tulosta jos kyse ei olisi kapitalismin systeemikriisistä. Kapitalismin sisäsyntyneen kriisin lisäksi vanhaa mannerta kiusaa euron farssimainen luonne. Euro on keinotekoinen maksumääräys eikä todellinen tietyn kansantalouden dynamiikkaa heijastava valuutta.

.

Työnriistosta haetaan helpotusta

Raha ei luo rahaa. Tosiväite on tunnettu kauan ennen Tuomas Akvinolaistakin, mutta pääoma ei katso teorioita kun etsii investointikohteita. Vain työ luo paitsi uusia arvoja myös mahdollisuutta pääomalle kasaantumaan. Siitä huolehtii se maksamaton osa työajasta, joka luo lisäarvon, mikä on välttämätön edellytys pääoman kiertokululle. Kaikki voitto, joka ammennetaan tuotantoprosessissa, jaetaan sittemmin eri pääomamuotojen omistajien kesken. Jos halutaan kasvattaa voittoja, on pakko kiristää riistoa. Kaikki yritys luoda voittoja kauppaamalla rahaa, velkakirjoja, vakuutussopimuksia yms. fiktiivisiä arvoja voi toimia hyvin lyhyen ajan. Kriisin aikana voiton suhdeluku laskee, ja pääoma karkaa tuotannosta epätuottaviin kohteisiin. Epävarmuus toimii pääomalle karkottamismekanismina. Nykyään pääoma välttää sijoittamista tuotantoon, kriisimaiden velkapapereihin, pankkien talletuksiin jne. Sen vuoksi likviditeetti kärsii eivätkä pankit lainaa rahaa toinen toiselle. Vapaat markkinat lainaavat mieluummin rahaa Saksalle tai keskuspankeille miinuskorolla kuin toisiin pankkeihin tai periferian maihin todella edullisella korolla.

.
.

Tämä pääomien loismainen luonne ei estä tuottavaa pääomaa yrittämästä lisätä riistonastetta. Tämä tapahtuu monella tavalla. Työtehokkuuden kiristäminen, työajan pidentäminen tai palkattomaan ylityöhön pakottaminen on muutamia menetelmiä lisäarvon kasvattamiselle ja voittojen maksimoimiselle. Samanaikaisesti valtion menoja leikataan, jonka seurauksena työväenluokan elinolot kurjistuvat. Osa säästöistä kohdistetaan väkivaltaisiin mekanismeihin, jotka ovat valmiit tukahduttamaan työläisten ja nuorison protesteja jatkossa. Monet tutkijat ovat laskeneet, että kapitalismin todelliset tarpeet tänä päivänä vaativat olosuhteita, joissa työihminen tekisi töitä pitkin päivää alle 400 euron kuukausipalkalla. Eläkkeelle pääsisi hyvin korkealla iällä, mikäli selviytyisi siihen asti hengissä. Sellaisia prosesseja on parastaikaa käynnissä. Se ei kuitenkaan riitä. Järjestelmä vaatii, että sitä tapahtuisi enemmän ja paljon suuremmalla mittakaavalla.

Britanniassa ammattiliittojen keskusjärjestön (TUC) tutkimuksen mukaan yksinomaan maksamaton ylityö on luokkaa, joka vastaa miljoonaa täysaikaista työpaikkaa. Viime vuonna Englannissa tehtiin maksamattomia ylitöitä 1 968 000 000 tuntia. Palkoista säästettiin –tai pikemminkin varastettiin– 9,2 miljardia puntaa. TUC:n raportin mukaan viime vuonna ”5,3 miljoonaa työntekijää teki keskimäärin 7,2 tuntia maksamatonta ylityötä viikossa, keskimäärin 5 300 punnan arvosta henkeä kohti” (3).

Saksassa seitsemän miljoonaa työntekijää työskentelee työpaikalla, jossa heidän ansionsa jäävät alle 400 euron kuukaudessa. Kyseessä on joustavia työpaikkoja, joita perusti demarihallitus vuonna 2003 Schröderin johdolla. Kyseisille työläisille ei ole ulottuvuutta julkiseen terveydenhuoltoon, eikä heidän työpanoksesta kerry ollenkaan loma- tai eläke-etuuksia. Jo vuodesta 2005 muutettu lainsäädäntö otti käyttöön ns. Hartz IV –reformit. Tämä ensimmäisenä tarkoitti sosiaalivaltion alasajoa. Uutta lakia perusteltiin työllisyyden ja kilpailukyvyn parantamisella. Saman uudistuksen mukaan vuonna 2009 hallituksen tavoitteena oli “työllistää” 600.000 pitkäaikaistyötöntä ns. yhden euron-työn kautta.

Kreikassa minimipalkka ja työehtosopimukset lopetetaan. Jokainen työnantaja saa maksaa työstä niin paljon kuin haluaa. Tulevaa palkkatasoa määritellään alle 400 euroon kuukaudessa. Italiassa kaavaillaan vastaavanlaisia uudistuksia. Suomessakin työnantajat kuolaavat sellaisesta mahdollisuudesta. Helsingin Sanomat varoittaa orastavan kriisin seuraamuksista, kehuu Saksan uudistuksia ja vaatii samanlaista systeemiä Suomeenkin (4). Kataisen hallitus aikoo vaihtaa politiikkansa kurssia ensi keväänä. Siitä tulee kaikkien aikojen tylyin ja taantumuksellisin hallitus. Vasemmiston paikka ei ole barrikadin sillä puolella, missä Katainen ja demarit seisovat, vaan toisella puolella kansan kanssa. Vasemmistoliiton käytöksestä riippuu sen paikkakin historiassa. Ensi kevät näyttää meille selvästi, joutuuko Vasemmistoliitto samaan helvettiin oikeiston kanssa vai eroaako siitä hallituksesta oitis.

Dimitris Mizaras

(1)    Euroalueen hajoaminen “alkaa tänä vuonna”

(2) Eurozone collapse ‘starts this year’ says CEBR

(3) Total unpaid overtime worked is equivalent to a million extra jobs

(4) Ajoissa tehdyt uudistukset hyödyttävät Saksaa

Tilanne nykyään on toisenlainen verrattuna aikaisempaan, jolloin pääomien omistajilla oli nimiä. Nyt maailman 200 rikkainta kapitalistia omistaa 1,5 biljoonaa dollaria. Rahamarkkinoiden käsissä oleva pääoma on noin 1000 biljoonaa. Yksinomaan tietokoneen näppäimiä käyttäen vaihtaa käsiä 200 miljardia dollaria yhden sekunnin aikana. Finanssimarkkinoilla ei ole tunnetta, ei sosiaalista identiteettiä, ne eivät osaa ajatella – ei edes omaa etua pitemmällä tähtäimellä. Ne tavoittelevat maksimi voittoa mahdollisimman lyhyen ajan sisällä.

Monet taloustieteilijät vertaavat nykytilannetta toisen maailmansodan edeltävään aikaan. Monessakin suhteessa tilanne nyt on kuitenkin paljon dramaattisempi. Saksalaispankki Deutsche Bankin, ranskalaispankki Societe Generalen ja japanilaispankki Nomuran ekonomistit varoittavat siitä. Nomura näkee euroalueen hajoavan hyvin todennäköisesti. Taantuma, velka, korkeat korot ja taantumaa syventävät säästötoimet ajavat euromaita toinen toista vastaan ja yhteisvaluuttansa hautaan. Siitä on kulunut vuosi kun ennustimme: ”Kriisin seuraava nimi on eurovaluutta”. ( http://mtl-fi.org/2011/01/03/kriisin-seuraava-nimi-on-eurovaluutta/ ). Vöitä kiristämällä etenemme kohti suurlamaa. Päättäjät ovat tässä tilanteessa neuvottomia. Kykenemättöminä kääntämään talouden suuntaa, tekevät päätöksiä toivossa, että suurpamauksen tulo viipyisi. Kurjistuminen, köyhtyminen ja nälkä kuulostavat pienemmiltä pulmilta suurpamaukseen verrattuina.

Pienempiä pamauksia kuitenkin esiintyy koko ajan. Financial Times –lehden mukaan, markkinoilta on yksinomaan viime vuonna pyyhkiytynyt pois lähes 5 000 miljardia euroa. DAX –indeksi Saksassa jäi viime vuonna miinukselle noin 15 prosenttia. Ennusteiden mukaan pörssit sulavat tänä vuonna enenemässä määrin ilmankin että kaikki räjähtäisi käsiin. Helsingin pörssistä on huvennut lähes kolmannes osakkeiden hinnoista. Tänä vuonna planeetan suurimmilla talouksilla erääntyy vanhaa velkaa 7,6 biljoonan dollarin edestä. Japanin on tänä vuonna löydettävä 3 000 miljardia dollaria velkakirjojensa lunastamiseen. Vastaavasti Yhdysvaltojen on etsittävä samaan tarkoitukseen 2 800 miljardia dollaria. Loput 7 600 miljardin dollarin velasta jakavat muut G7-ryhmän maat.

.
Ainoa tapa suoriutua tästä tehtävästä ehjin nahoin on ottaa lisää lainaa. Ongelmana on vain se, että korot nousevat sitä mukaa kun luottoluokitus laskee. Maailmanlaajuisen kapitalismin ongelmia pahentavat luonnonkatastrofit, osakekauppaskandaalit, raaka-aineiden hintaheilahtelut tai sosiaalisten levottomuuksien aiheuttamat esim. öljyn hintavaihtelut. Pahimpia painajaisia syntyy näköalasta, että Kiinan talouden kasvu laskisi alle 8 prosenttiin.

.

Intian talouden jarrut ja ΤΙΜΒΙ –veturit

Intian taloudelle ongelmaksi on osoittautunut se, että kasvu ei luonut vauraampaa keskiluokkaa niin kuin Kiinassa oli tapahtunut. Rutiköyhyyttä esiintyy vierekkäin korkean työnjaon ja teknologian pääomien kanssa. Intiasta puuttui myös Kiinan työläisten rautainen kuri ja byrokratian luja suunnittelukyky. Intia ei voi kunniallisesti pärjätä kilpailussa Kiinan kanssa. Seikka korostuu entisestään kriisin ja globaali taantuman aikana. Intian nopea kasvu on luokitellut maan BRIC –ryhmään yhdessä Kiinan, Venäjän ja Brasilian kanssa. Nykyiset kasvunäkymät ovat Intialle Kiinankin näkymiä heikoimpia.

Paitsi Kiinassa ja Intiassa talouskasvu hiipuu myös Brasiliassa. Niin kuin Kiinassa myös Intiassa talousnäkymiä kiusaavat protestiaallot, jotka nostavat kustannustasoa estämällä näin pääomia siirtymästä maahan entiseen malliin. Estääkseen pahimpia levottomuuksia Intian hallitus on hyväksynyt tukiaisia perushyödykkeiden vähittäiskaupalle. Tämä aiheuttaa joka vuosi 5 miljardin dollarin lisäkustannuksia valtiolle. Tukisysteemi on huomattavasti paljon halvempi kuin sosiaalivaltion rakentaminen. Se ei kuitenkaan tavoita kaikkia 1,2 miljardin asukkaan maassa asuvia nälkäisiä. Tukiaiset vääristävät myös kilpailun eivätkä kannusta kasvua.

2000 –luvun alussa G7 –maat pohdiskelivat, että kannattaako ottaa Venäjä yhteisön jäseneksi vai ei. Päädyttiin kompromissiratkaisuun, ottaa siis mukaan osittain. Näin syntyi G7+1 –ryhmä. Kriisin kärjistyessä porukka kasvoi G20 –muotoon. Kapitalismi tarvitsee investointikohteita eri kansallisvaltioista ja kansantalouksista, joita kutsuu talouden vetureiksi. Kun kasvu ja voitot länsimaissa olivat tyrehtymässä, talouden veturina toimivat BRIC –maat. Niistä visioi kymmenen vuota sitten Goldman Sachin ekonomisti O’ Neil. Alussa BRIC oli vain sijoitussuositusmaita. Myöhemmin vuodesta 2009 Jekaterinburgin kokouksessaan BRIC –maat saivat muotoutua omaksi ryhmäksi, jolla on oma dynamiikka.

Tänä päivänä Goldman Sachs Asset Management’n toimitusjohtajana toimiva sama ekonomisti toteaa Reutersin 2012 Investment Outlook Summit’lle, että kaikissa neljässä BRIC –maassa on rakenteellisia ongelmia, eivätkä ne pysty enää toimimaan veturina kapitalismin globaali talouskasvulle. O’ Neilin mukaan Intia oli kaikista pahin pettymys. Kyseisten pettymysten seurauksena vuoden 2011 ensimmäisellä puoliskolla investoinnit Intiaan rajoittuivat vain 20 miljardiin dollariin. Kiinaan kansainvälinen pääoma sijoitti 60 miljardia, Venäjään 33 miljardia ja Brasiliaan 23 miljardia dollaria. Ekonomistin mukaan edellisten lisäksi Intialla ja Venäjällä on huomattavia hallitusvakauteen sekä korruptioon liittyviä ongelmia. Brasiliaa vaivaa valuuttansa alinomainen hillitön revalvaatio. Kiinan talous tulisi suuntautua kohti matalan kasvun ja korkean kotimaakulutukseen kautta.

Monien ekonomistien mielestä BRIC –ryhmä on lopetettava, sillä se ei täytä enää funktiotaan. Tilalle ekonomistit ehdottavat uudenlaisen kuvion. Sen nimi on TIMBI. Professori George Mason kirjoittaa ForeignPolicy.com’ssa, että Venäjää ja Kiinaa ei pitäisi enää laskea johtavina maina tulevaisuuden talouskehityksestä puhuttaessa. Samaa mieltä on Brookings Instituution Jack A. Goldstone. Sen sijaan katseita on käännettävä Indonesian, Meksikon ja Turkin suuntaan. Näistä maista sitten syntyy TIMBI –ryhmä. Poliittisella tasolla näiden suunnitelmien toteuttaminen aiheuttaisi kitkaa imperialismin ja Kiinan mutta myös Venäjän välillä. Tämän viitekehyksen sisälle pitää sijoittaa USA:n uudet strategiat, joiden mukaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan pääpaino siirtyy Tyynen meren ja Kaukoidän suuntaan.

__Dimitris Mizaras

Reilun viikon sisällä osakemarkkinoilta katosi pääomia useamman tuhannen miljardin luokkaa, mikä on lähellä koko euroalueen valtioiden velkatasoa. Yhdysvalloissa pörssit kirjasivat tuhannenmiljardin dollarin tappiota yhden päivän aikana. Yhteensä tiistai (9.8.) iltapäivään mennessä maailmanlaajuisesti pääomia oli haihtunut 7800 miljardin edestä. Sytykkeenä kapitalismin kaaokseen syöksymiselle toimi tiedot Italian ja Espanjan kyvyttömyydestä maksaa velkaansa ja USA:n valtion luottoluokituksen laskeminen AAA –tasolta AA+ –tasolle. Euroopan keskuspankin päätös ostaa itse markkinoiden poismyymiä Italian ja Espanjan velkakirjoja saattoi jarruttaa pahempaa katastrofia, muttei se onnistunut estämään poismyymiseen (sell off) johtanutta paniikkia. Kapitalistit ja niiden ekonomistit ja poliitikot ovat syvästi jakautuneita suhteessa keinoihin kriisistä poispääsemiseksi.

Yhdessä asiassa porvaristo on kokonaisuudessaan samaa mieltä. Kaikkialla on sovitettava säästötoimenpiteitä ja matokuuria. Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, Israel mukaan lukien, on puhjennut kapinoita ja vallankumouksia. Etelä-Euroopassa ”suuttuneiden liike” valtaa keskusaukioita kuukausiksi ja ottaa yhteen poliisin kanssa. Kaikkialla ihmisjoukot vaativat hallitsevan eliitin poislähtöä. Englannissa täyssota on levinnyt Lontoosta maan ympäri. Säästötoimet eivät pysty kuromaan kiinni budjettivajeita, vaan niiden seurauksena kulutus ja kansantuote laskevat ja viimeiseen suhteutettu valtionvelan määrä kasvaa suhteellisesti entisestään. Säästötoimet ja muut toimenpiteet tähtäävät ainoastaan markkinoiden miellyttämiseen. Siihen niillä on kuitenkin vain tilapäistä vaikutusta. Sen jälkeen kun markkinat vapautettiin, nämä saivat aivan autonomisen aseman kansantaloudessa. Politiikka palvelee markkinoita, ja poliitikkojen käsissä ei juuri ole tehokkaita työkaluja.

Lisää rahaa painoon

Kansallisvaltiot ja keskuspankit käyttävät vähäisiä työkalujansa kuin aspiriinia laajasti levinneeseen syöpään. Korkotasolla pyritään torjumaan inflaatiopaineita, ja rahamäärällä yritetään säädellä likviditeettiä. Näin ollen kuplia paikataan kuplilla ja vajeita täytetään painamalla lisää rahaa. Viimeinen vaikuttaa inflaation vapaaseen laukkaamiseen samanaikaisesti kun korkea työttömyys kasvaa yhä. Stagflaation painajainen on Ateenan ja Lontoon kapinoiden kolikon toinen puoli. USA:ssa toinen 600 miljardin dollarin paketti ”määräinen helpotus” (Quantitative Easing, QE-2) loppui viime kesäkuussa.

Maanantaina (8.8.) Euroopan Keskuspankki EKP ilmoitti valmiutensa lunastaa jälkimarkkinoilta Italian ja Espanjan lainapapereita. Kreikan, Irlannin ja Portugalin tukipakettien jälkeen kyseinen EKP:n päätös merkitsee sitä, että toinen eurotehtailu on käynnistymässä runsaan vuoden sisällä. Vuosi sitten keväällä Kreikka oli käytännössä konkurssikypsämaa. Kolmen vuoden helpotukseksi tarkoitetun 110 miljardin lainan tarkoitus oli kattaa maan maksutarpeita siihen asti kun markkinat ovat taas vakuuttuneet Kreikan kyvystä maksamaan velkaansa pois. Sen jälkeen maa saisi uudelleen lainata matalalla korolla, kaikki palautuisi entiseen malliin ja markkinoiden hyökkäys ei siirtyisi muihin euromaihin. Nyt vuoden kuluttua osoittautui, että ensimmäinen paketti ei ole riittänyt alkumetreillekään, ja viime kesäkuussa Kreikka neuvotteli toista yli 150 miljardin lainaa.

Sen lisäksi samaan kerhoon olivat liittyneet Irlanti ja Portugali ja markkinat alkoivat epäröidä lisälainojen antamista Italialle ja Espanjalle. Siihen edesauttoi Italian luottoluokituksen alentaminen. Italian ja Espanjan korot kymmenen vuoden lainalle nousivat yli kuuden prosentin ts. vaaravyöhykkeeseen. Italian ja Espanjan velkakirjojen omistajat alkoivat poistaa roskalastiansa hinnalla millä hyvänsä, ja velkakirjojen hinta uhkasi laskea vaarallisesti. Euroalueen edessä avautui kaksi tietä ikään kuin Skylla tai Kharybdis siis oja tai allikko. Ensimmäinen on antaa Italia ja Espanja liittyä edellisten kolmen jonoon. Sellainen tie olisi euron tuho. Kreikan velan osuus koko euroalueen velasta on pari prosenttia. Yhteenlaskettuna Kreikan, Irlannin ja Portugalin velka on kuusi ja Espanjan kymmenen prosenttia euroalueen velasta. Yksinomaan Italian velka nousee 25 prosenttiin. Joka neljäs euro valtionvelkaa on Italian piikissä. Summana se tekee 1800 miljardia euroa. Mikään mekanismi ei Italian ja Espanjan pelastamiseen pysty. Toinen tie on meneillä oleva massiivinen lainakirjojen osto. Maanisena maanantaina (8.8.) EU:n keskuspankki osti ensimmäisen erän velkakirjoja viiden miljardin edestä. Jäljellä on lähes 195 000 miljardia. Painokoneiden on pyörittävä kuumana. EKP:n ”päättäväisyys” sai Italian ja Espanjan korot laskemaan vain prosentin verran. Seuraavassa markkinoiden iskussa EKP:n kassakaapit ovat täynnä arvottomia velkakirjoja ja maailma on täynnä inflatorisia euroja ilman että Italia tai Espanja olisi pelastettu.

Luottoluokitusyhtiö S&P:n USA:n luottoluokituksen pudottaminen ei tullut yllätyksenä, eikä se johtunut teekutsut –puolueen juonittelusta, vaikka sellainenkin on koko ajan taustalla. Luottoluokituksen alentamisesta Obaman hallintoa oli varoitettu jo kauan aikaisemmin. Tämä nostanee lähiaikoina korot, jonka seurauksena lainakaton nostamisesta saatu pieni marginaali hupenee pian. Maksukyvyttömyystilanne on silloin jälleen kerran päiväjärjestyksessä. Toinen seuraamus on se, että tähän asti markkinoiden turvana ollut Yhdysvaltain velkapapereiden asema on horjumassa. Tämä olisi kohtalokas isku Kiinan taloudelle, joka omistaa USA:n velkakirjoja 1100 miljardin dollarin edestä. Tästä kärsii myös Kiinan vienti ja dollarivarannot. Se yhdessä Kiinan korkeuksiin nousseen inflaation kanssa muodostavat räjähtävän seoksen koko Kaukoidän alueella. Obaman uhmauksiin luottoluokitusyhtiö ilmoitti, että se saattaa pudottaa USA:n luottoluokitusta edelleen. Tämä yhdessä valuuttasodan kanssa voi pakottaa Kiinaa myymään pois Yhdysvaltain velkakirjoja ajoissa, ennen kuin näiden arvo laskee lisää. Yhdysvaltain keskuspankki aloittanee pian kolmannen elvytyskierroksen, jonka teho on todennäköisesti heikompi kuin edellisen QE –kakkosen. Euroopan tavoin USA:n keskuspankki ostaa tällöin omia joukkovelkakirjojaan pois markkinoilta. Ensin siis myy niitä saadakseen lainoja, ja sen jälkeen painetaan rahaa ostaakseen niitä takaisin. Yhtälön mahdottomuus on ilmeistä. Kierrossa olevan rahan määrään lisääntyminen näkyy inflaation karkaamisella keskuspankin kontrollista, mikä ilmenee kullan ja raaka-aineiden hintojen maailmanlaajuisena nousuna.

Stagflaation kauhuskenaario

Tähän asti EKP on ostanut vain pieniä määriä Irlannin ja Portugalin lainoja. Italian ja Espanjan lainojen ostot muuttavat Euroopan keskuspankin historian suurimmaksi roskapankiksi. Muutenkin EKP ei ole koskaan toiminut muiden kansallisvaltioiden keskuspankkien tavoin. EKP ei ilmaise jonkun valtion yhtenäisen talouden dynamiikkaa. Näin ollen EKP ei ole verrattavissa Fed-pankkin samalla logiikalla kun euro ei ole verrattavissa dollariin. Euro on EKP:n painama keinotekoinen luottotuote, joka tavoittelee finanssisektorin laajentamista. Euro ei heijasta tietyn maan (EU:n) talouden todellista dynamiikkaa. Se on sinällään valuutan muodossa oleva velkakirja. Lainojen ostamiseksi, jotta markkinat rauhoittuisivat, EKP painaa lisää rahaa. Sellainen pitää sisällään inflaation kiihtymisen riskin. Samaan aikaan yritysten kustannusten nousu hiljentää kysyntää ja kilpailukyvyn aleneminen tyrehdyttää vientiä. Hintojen ja työttömyyden nousu orastavan taantuman aikana on ilkeämpi kuvio nimeltään stagflaatio.

Italia ja muut periferian maat yrittävät vakuuttaa markkinoita aloittamalla laajoja säästöohjelmia ja EKP painamalla lisää euroja. Onko kyseessä inflatorista vai deflatorista politiikkaa? Tähän paradoksiin voi vastata niin, että kumpikin tai ei kumpikaan; kyseessä on markkinoiden hämäämisen temppu. Valtion menoja leikkaa samalla kun levittää rahaa, ja ostovoimaa leikkaa samalla kun kehottaa kuluttamaan lisää. Kansa pakotetaan palkanalennuksiin, kuten Kreikassa, kilpailukyvyn parantamiseksi ja kauppavajeiden tasoittamiseksi samalla kun Saksan kauppatase on pidettävä ylijäämäisenä. Yhtä mahdoton on kysymys siitä, kumpaan suuntaan korkotaso menee; alhainen korko päästää inflaatiota riehumaan ja korkea tappaa kasvun. Pitkällä tähtäyksellä markkinoita on mahdotonta hämätä, varsinkin jonkun jäykän byrokratian toimesta. Ennen pitkää ne käsittävät mistä on kyse ja kostavat entistä kovemmin. Näin tapahtuu viimeistään silloin kun seuraavan euromaan luottoluokitus laskee. Standard & Poors’ –yhtiö on jo viitannut kintaalla Ranskan suuntaan. S&P vaatii Ranskalta ryhtymistä julkisen sektorin typistämisen reformiin heti. Ranskan julkinen velka on suurin jäljellä olevista maista, eli Saksasta, Itävallasta, Hollannista, Suomesta ja Luxemburgista. Markkinoiden tähän asti pätevällä logiikalla Ranska on seuraava maa, joka jättää AAA –kerhon.

Euroopan keskuspankki ei ole kertonut vielä minkä suuruisella summalla se aikoo ostaa kyseisten valtioiden joukkolainoja. Todennäköisesti sellaisesta ei ole edes päätetty Merkelin kovan vastustuksen vuoksi. RBS –rahoituskonserni arvioi, että kyseessä on 850 miljardin suuruinen summa. Osan ostoista suorittaisi uunituoreet eurot ja osan Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV). Nyt EKP omistaa eurojoukkolainoja 74 miljardin euron edestä. Kaikki ovat viime vuoden sisällä ostetut. Harppaus 850 miljardiin on liian suuri tapahtuakseen ilman poliittista riitaa. Yhteenlaskettuina Italian ja Espanjan velat nousevat kuitenkin yli 2,5 biljoonaan, tarkemmin 2540 miljardiin euroon (Italia 1800 + Espanja 740). Sellaisen summan kerralla painamiseen millään valtiolla ei ole edellytyksiä. Pian markkinat päättävät jatkaa hyökkäyksiään nostamalla uudelleen Italian ja Espanjan korkotason. Silloin kyseiset maat menettävät kykynsä ottaa lisää lainaa ja kääntyvät euromaiden puoleen pyytääkseen apua. Konkurssitilassa on silloin käytännössä euro ja euroalue sekä EU hajoavat. Paljon mainostettu eurovelkakirja on vielä huonompi vaihtoehto EKP:n kannalta. Se siirtäisi kaikkien maiden velkaongelmat Berliinin keskustaan.

Tuleeko totaaliromahdus nyt vai hieman myöhemmin? Oja vai allikko, siinä on kapitalismin valinnanvarat. Vaihtoehto myöhemmin taasen tarkoittaa ehkä viikkoja tai kuukausia, ehkä vuosi, muttei missään nimessä vuosikausia. Niin tai näin, työkansalla ja nuorisolla on vain yksi todellinen varteen otettava vaihtoehto; valmistautua heittämään kapitalismi pois historian näyttämöltä ja vaihtaa se sosialismiin.

Dimitris Mizaras

Velkakriisi on tämän hetken kuumin asia euroalueella. Sen konkreettisempi nimi on Kreikka, Irlanti ja Portugali. Kuten valtiovarainministeri tunnusti, vuoden 2012 sisällä Kreikan valtion pitää lainata 25-30 miljardia dollaria troikan (EU, EKP, IMF) myöntämän 110 miljardin dollarin pelastuslainan lisäksi. Sama ministeri sanoi, että jos rahan lainaaminen käy mahdottomaksi korkeiden korkojen vuoksi, maa voi lainata vakausrahastolta (EFSF). Epävakaat poliittiset olot Ranskassa, Merkelin vaalitappiot ja varsinkin äärioikeiston nousu Suomessa voivat kuitenkin kaataa EFSF:n mahdollisuuden.

Portugalin tukemisesta päätetään 16. toukokuuta. Sen jälkeen kuukauden sisällä erääntyvät lainojensa takaisinmaksut, joiden hoito on täysin mahdotonta ilman vakausrahaston apua. Sellainen skenaario veisi Espanjan samaan tilanteeseen. Espanja omistaa paljon portugalilaista velkaa. Näihin prosesseihin voi vaikuttaa kielteisesti tulevien pankkien kuntotestien tulokset. Ko. testit paljastavat miten suuria summia pankit tarvitsevat tukea lisää pystyäksensä pitämään ovensa auki. Tilannetta hankaloittaa EKP:n päätös nostaa korkotasoa. Espanjassa on suuria määriä uusia asuntoja myymättä. Samanaikaisesti maassa vallitsee Euroopan korkein työttömyys. Nuorisotyöttömyys Espanjassa on yli 40 prosenttia, mikä on verrattavissa arabimaiden työttömyyteen. Espanja ja Italia ovat tulossa Portugalin perästä samaan vielä epävarmaan EU:n vakausmekanismin piiriin. Edellisen kauden harjoitettu rahanpumppauspolitiikka on saanut inflaation mörön nousemaan uhkaavaksi tekijäksi. Nyt on korkein aika jarruttaa sitä ennen kuin se saa hillittömiä piirteitä.

Kreikan kapitalismin osalta tilanne huononee tunti tunnilta. Raaka-aineiden, öljyn ja ruuan hintataso nousee kansainvälisten tekijöiden seurauksena. Sen lisäksi kansan kukkarossa käy paikallinen inflaatio, joka on Euroopan korkeimpia jatkuvasti asetettujen uusien verojen vuoksi. Korkeampi korkotaso EU:ssa on taasen vahvistanut euroa niin, että se tekee mahdottomaksi turistien tuloa maahan varsinkin EU:n ulkopuolelta. Lama nostaa työttömyyslukuja, mikä yhdessä palkka- ja eläkeleikkausten kanssa supistaa kansan tuloja ja sitä kautta myös kulutuksen. Tilanne pyörii noidankehässä spiraalissa, joka kehittyy alaspäin. Pienempi kulutus lisää työttömyyttä ja verotuloja. Valtion romahtaneista tuloista täytyy rahoittaa vanhojen lainojen yhä korkeampia korkoja. Kun tulojen ja menojen haarukka kasvaa, lisääntyy tarve kattaa vajetta lisävelkaantumisella. Kreikan talous on pohjattoman kaivon uumenissa. Lama ylittää -3,5 prosentin rajan, ja tämä tulee viime vuoden -4,5 prosentin kansantuotteen laskun jälkeen. Työttömyys lähentelee Espanjan tasoa.

Samanaikaisesti päivä päivältä kasvaa pätevien tahojen vaatimus Kreikan velan uudelleenjärjestelystä, velkasaneerauksesta. Brysselin institutionaaliset tahot kieltävät sitä virallisesti, ilman että sulkisivat pois mahdollisuudet pidentää takaisinmaksuaikoja. Sellainen toimenpide yksistään antaisi kansantaloudelle tekohengitystä pärjäämään muutaman kuukauden tai korkeintaan pari vuotta. Sama toimenpide saisi korkokustannukset nousemaan taas kestämättömiin sfääreihin. Pöydälle on nostettu myös ns. vapaaehtoinen velkasaneeraus, joka perustuisi kahdenkeskiseen sopimukseen Kreikan ja velkojien välillä. Silloin pitäisi repiä vanhat velkakirjat pois ja allekirjoittaa uusia niiden sijasta. Ongelmana edelleen on se, että kuka voisi antaa uusille velkakirjoille takauksia. EU:n viimeinen huippukokous ei hyväksynyt ehdotusta EFSF:n tarjoamiin takauksiin. Näin viimeinenkin vapaaehtoisuuteen perustuva velkasaneeraus on mahdoton. Joka tapauksessa se ei ratkaisisi kriisiä, siirtäisi vain lopullisen romahduksen määräajan hieman eteenpäin.

Kreikassa yhteiskunta on pisteessä vähän ennen uppoamista. Kivenheiton päässä odottamassa on velkojat, jotka haluavat rahansa takaisin ja kulman takana on spekulantit, jotka ovat lyöneet vetoa maan vararikon puolesta. Rappioajat nostavat esille rappiopoliitikkoja. Pääministeri Papandreou käyttäytyy niin kuin johtaisi, ei valtiota vaan kansalaisjärjestöä aikana, jolloin kansalaiset taistelevat oman tuskan, vaihtoehdottomuuden, masennuksen ja jopa vihansa kanssa. Näin ollen, pakollisen velkasaneerauksen vaihtoehto valtaa tilaa kansainvälisessä keskustelussa ja kirjoittelussa. Sellainen saneeraus (haircut = tukanleikkuu) poistaisi velkakirjojen nimellisarvosta 40-50 prosenttia. Luottoluokitusyhtiö Standard & Poor’s nostaa leikkausmarginaalin 70 prosenttiin. Kaikki faktorit kielivät siitä, että velkasaneerauksesta ei voi välttyä, ei ainakaan Kreikka. Yhtälö on mahdoton. Kreikka saa verotuloista n. 60 miljardia euroa vuodessa. Melkein saman verran 45-60 miljardia on maksettava lainalyhennyksiin ja korkoihin. Hyvin vähän pelivaraa on jos toinen mokoma 60 miljardia on pakollisia menoja, palkat, eläkkeet, sosiaalimenot, koulutus yms. Monet analyytikot näkevät sen velkajärjestelyn tapahtuvan kesäkuun 25.-26. päivinä, jolloin pidetään EU:n uusi huippukokous. Toiset näkevät, että Kreikka voi sinnitellä vuoden loppuun tai jopa vuodeksi eteenpäin, mutta vain sillä edellytyksellä, ettei vaaravyöhykkeeseen tipu lisää maita. Nämä synkät näköalat ovat jakaneet hallitsevan puolueen moneen ryhmään.

Työväenluokka valmistautuu uuteen taistelukierrokseen. Sen lisäksi kansalaistottelemattomuus on saanut myyttisiä mittoja. Nostetuille tietullimaksuille kansalaiset vastasivat perustamalla ei makseta –liikettä. Kun hallitus kaksinkertaisti bussilippujen hintoja, ei makseta –liike puuttui siihenkin. Nykyään yhä useammat ihmiset nousevat linja-autoon eivätkä maksa edes sitä mitä maksettiin ennen. Protesti laajenee pikku hiljaa muuallekin. Nykyään poliitikot eivät uskalla kulkea ulkoilmassa edes vartijoiden saattamina. Joka paikassa heitä odottaa jotkut maalien, jugurttien tai kananmunien kanssa. Ei ole ollenkaan harvinaista että hallituksen edustajia estetään puhumasta julkisissa tilaisuuksissa huutamalla iskulauseita. Hallituksen ”määrätietoisuus” vastata kansalaistottelemattomuuteen väkivallalla on törmännyt seinään. Keratean kaupunki oli taistelemassa pysyvästi sitä piirittäneen mellakkapoliisin kanssa miltei neljä kuukautta. Lopulta kävi niin että hallitus antoi periksi kun ilmiö oli vaarassa siirtyä muuallekin. Keratealaiset voittivat, ja se oli suurvoitto. Taloudellinen umpikuja johtaa poliittiseen umpikujaan. Muuta tietä ulos tästä katastrofiin johtavasta tilanteesta ei ole, mikäli työväenluokka ei ota kohtalonsa omiin käsiin. Ainoastaan joku työväenvaltaan perustuva hallitus voi pakkolunastaa pankit ja suurpääoman, vetää maan pois EU:sta, kieltäytyä maksamasta vanhoja velkoja ja suunnitella taloutta ja tuotantoa niin, että työtä ja leipää riittää kaikille. Sellaisen hallituksen aikaansaamiseksi tarvitaan vallankumouksellisia menetelmiä.

Kun epäoikeudenmukaisuus muuttuu pysyväksi ilmiöksi, vastarinnasta tulee kansalaisvelvollisuus.

_Dimitris Mizaras

Foratom riemuitsi 9. maaliskuuta koska EU oli antanut julkisuuteen energiakarttansa, joka avasi tien ydinvoiman laajalle käyttöönotolle Euroopassa. Kahden päivän kuluttua tapahtui maanjäristys ja tsunami iski Japanissa. Wikileaksin lähteistä tulleiden dokumenttien perusteella Japania oli vuosia aikaisemmin varoitettu jättiläiskokoisen katastrofin vaarasta. Ydinonnettomuuksia on tapahtunut 1950-luvulta lähtien joitakin kymmeniä. Syy niihin kaikkiin löytyi aina inhimillisestä erehdyksestä. Japanin katastrofi oli ensimmäinen, jonka taustalla on ollut luonnonilmiö. Onko kuitenkaan tsunami syypää siihen, jos kapitalismi rakentaa kymmeniä ydinvoimaloita alueelle, jossa on mahdollisuus puhjeta maata mullistavia ilmiöitä.

Osittain seuraamusten vähättelemisen vuoksi ja osittain Libyan ja arabimaissa tapahtuvien kansannousujen vuoksi öljyn hinta nousi pilviin, mikä sai ydinvoimalobbaukset taas kiihtymään. Tepco-yhtiö omisti Fukoshiman tehtaat 1977-2002 vuosien välillä. Nyt tiedämme, että sinä aikana firma oli antanut virheellisiä raportteja Japanin hallitukselle yli 200 kertaa. Fukushiman tehtaat oli suunniteltu kestämään maanjäristyksiä korkeintaan 6,5 richterin asteikon verran. Vähän ennen tsunamin tuloa japanilaiset seismologit olivat ennustaneet yli 7 richterin maanjäristystä.

KAPITALISMI JA VALEHTELU OSA 2 – TAPAUS GOLDMAN SACHS

Kesti kauan Fukosiman ydinkatastrofin jälkeen, ennen kuin ihmisiä kehotettiin lähtemään myrkytetyltä alueelta, ja myöhemmin ryhdyttiin evakuoimaan. Pitkä aika kului myös ennen kuin tuho luokiteltiin Tsernobylin kaltaiseksi. Samanaikaisesti Goldman Sachs niminen pankki käski Japanissa työskennelleet työntekijänsä jäämään maahan, koska muuten joutuisivat ”menettämään paljon rahaa”. Tämä on markkinoiden fundamentalismia parhaimmillaan. Tiedosta kertoi CNBC -kanava (Consumer News and Business Channel). Goldman Sachs on sijoituslaitos, joka on kehittänyt ns. ”luovan kirjanpidon” menetelmiä. GS on auttanut mm. Kreikan viranomaisia väärentämään tilastotietojansa ennen maan liittymistä euroalueeseen. Samanaikaisesti GS neuvoi omia asiakkaitaan sijoittamaan vakuutuksiin ja lyömään vetoa Kreikan vararikon puolesta.

Fukosiman tuhon jälkeen neljä GS:n toimitusjohtajaa lensi Japaniin tarkoituksenaan neuvotella amerikkalaisten työntekijöittensä kanssa siitä, että säteilyvaaraa ei ole huolestuttavassa määrin olemassa. GS:n edustajilla oli toinenkin viesti matkassa. Japanista ja varsinkaan Tokiosta ei saisi poistua. Monet pankin työntekijät halusivat lähteä väliaikaisesti maasta, ja toiset halusivat saada siirron eteläiseen Japaniin. Neuvottelut pidettiin Tokion Mori Tower –rakennuksessa, jossa sijaitsee pankin päämaja. Mukana suostuttamassa työntekijöitä olivat kehittyvien markkinoiden johtaja Michael Evans, GS:n investoinneista vastaava Ed Forst ja pankin toimitusjohtaja Lloyd Blankfein.

Viesti oli selkeä. Kukaan ei saanut lähteä, markkinoille pitää antaa oikeat viestit. Monet pyysivät heidän perheitäänkin mukaan USA:lta. Mainittakoon että ydinsaaste on vaarallisempaa lapsille ja raskaana oleville naisille. Kukaan ei uskaltanut lähteä pois irtisanomisen pelossa. Jotkut toiset yritykset, kuten Blackstone ja ranskalainen pankki BNP, siirsivät toimintansa Hong Kongiin. GS:n mallin mukaan, Japaniin jäivät esim. Bank of America, Citigroup, JP Morgan ja muut amerikkalaiset pankit. Goldman Sachs ei suostunut kommentoimaan tätä artikkelia.

KAPITALISMI JA VALEHTELU OSA 3

Goldman Sachs on tämänkin tarinan sankari. Pankki ei valehdellut vain Kreikan tai muiden maiden, vaan omastakin puolesta. Kun puhkesi asuntolainojen kriisi Yhdysvalloissa, GS harhautti omia asiakkaitaan, mutta myös maan Senaattia ilmoittamalla väärennettyjä lukuja koskien pankin omia sijoituksia toksisiin finanssituotteisiin. Senaatti syyttää nyt GS:ä siitä, että se johdatti harhaan asiakkaitaan myymällä heille johdannaisia paisutettuihin hintoihin. Yhtiö väärensi näin kilpailua ja manipuloi markkinat. Le Monden toimittaja ja kirjailija Marc Roche on aikaisemmin nimittänyt GS:a ”eriskummalliseksi eläimeksi, pankin ja maan hallituksen seokseksi”. Samaan huijaripankkikategoriaan luokiteltiin myös Saksan Deutsche Bank AG.

Senaatin tutkimusraportin mukaan, Moody’s sekä Standard & Poor’s tekivät luottoluokituksia Goldman Sachin ja UBS AG:n painostuksen alaisina. Painostajien ryhmään kuuluu vielä kuusi pankkia. Molemmat niin GS kuin Deutsche Bank AG kiistävät syytökset.

__Dimitris Mizaras

Kriisi on tänä päivänä yksi hyvin yleisessä käytössä oleva sana. Eri kirjoittajat antavat sanalle erilaisia määreitä vaivautumatta miettimään, mitä yhteistä kaikilla noilla eri vaihtoehdoilla on. Näin ollen puhutaan pörssikriisistä, öljykriisistä, Kreikan tai Irlannin kriisistä, asuntolainakriisistä, velkaantumisesta tai viimeksi myös euron kriisistä. Lontoon yliopiston RMF:n (1) mielestä kyseessä ovat saman kriisin eri ilmenemismuodot. Eri kriisit ovat kapitalismin rakenteellisen kriisin konkreettiseksi tulemisen välitysmuotoja. Kapitalismin kriisin eri vaiheessa eri muodossa ilmenevat muodot ovat järjestelmän kuolinkamppailun kouristusten konkretiaa. Kriisin edetessä ristiriidat kärjistyvät ja keinot sovitella niitä hupenevat.

Pääoman liikakasautuminen ja fiktiivisen sektorin ylivoimainen kasvu alkoi oireilla vuodesta 2007 alkaen. Ongelma ilmeni alussa USA:n asuntolainojen arvojen romahtamisella. Pian koko pankki- ja luottojärjestelmä olivat yleismaailmaisen kriisin yhteinen nimittäjä. Pankkien tuki ja painettujen rahojen pumppaukset eivät parantaneet pankkien tauteja, vaan saivat valtiotalouksiakin samaan konkurssitilaan. Näin kävi Kreikan ja Irlannin tapauksissa. Näiden maiden ja mukaan joukkoon tulevien Portugalin ja Espanjan tukeminen saa EU:n rikkaatkin maat ongelman ytimeen. Euron rooli kriisin välittymiselle koko euroalueelle on ollut ratkaiseva. Euroalueen (ja EU:n) periferiassa kriisi välittyy velkakirjojen arvon rajulla alentamisella. Euroalueen ytimessä joudutaan puskuroimaan periferiasta siirtyvät paineet. Eurovaluutta on kyllä yhteistä rahaa, mutta talouspolitiikka, velkaantuminen ja siitä syntyvät tappiot ovat kansallisia. Tämä on ristiriita, jota euro ei kykene sovittelemaan. Valtava osa periferian velkakirjoista on ytimessä olevien pankkien kassakaapeissa.

Velan kokoonpano Periferiassa

RMF tutki mielenkiintoisella tavalla velan laatua, eli suhdetta julkisen ja yksityisen velkaantumisen välillä. Tutkimuksessa (2) saadaan selville, mikä maa on velkaa millekin taholle, velkaantumisen historiikkia euron lyhyen iän aikana ja pankkien roolia ko. prosessissa. Yleensä talousartikkeleissa toimittajat viittaavat vain julkisen velan määrään. Yksityinen velka, so. pankkien, yritysten ja kotitalouksien velkaantuminen on paljon julkista velkaa suurempi. Kreikassa valtionlainat nousevat 273 miljardiin euroon, mutta maan kokonaisvelka on 700 miljardia euroa (v. 2009 lopussa). Kokonaisvelka n. saman väkiluvun Portugalissa on 780 miljardia euroa. Irlannissa kokonaisvelka on tähtitieteelliset 2 000 ja Espanjassa 5 300 miljardia euroa. Liittyen euron ja velkaantumisen väliseen suhteeseen mielenkiintoisia ovat tutkimuksen taustatiedot.

Periferian systemaattinen ylivelkaantuminen alkoi 1990 –luvun loppupuolella. Liikavelkaantumisen historia (3) ajallisesti on siis euron historia. Vähän yli kymmenen vuoden aikana velka suhteessa bkt:seen yli kaksinkertaistui. Suurin osa velasta on yksityissektorin aikaansaamaa. Esimerkiksi Espanjassa valtionvelka on vain 15 prosenttia ja sen osuus bkt:sta on yhä vähenemässä. Jopa Kreikassa, jossa valtionvelka on huomattavasti suurempi kuin muualla, sillä on tässä ajassa laskutaipumuksia. Luonteenomaista periferiassa on se, että suurin osa velasta on saatu ulkomailta. Periferian velan suurin omistaja on EU:n ytimessä, Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa vaikka viimeinen ei kuulu euroalueeseen. Ratkaisematonta velkaantumisen yhtälössä on se, että velan kokonaismäärä on niin suurta, että sitä on mahdotonta maksaa pois. Sen seurauksena velan takaisinmaksun kykenemättömyys murskaa velkaantuneita talouksia. Vararikko on päiväjärjestyksessä myös maissa, jotka omistavat murskattujen talouksien velkakirjoja. USA:ssa ja Japanissa velka liikkuu myyttisellä tasolla. Toisin kuin EU:ssa näissä maissa velan taustalla on tasainen talouspolitiikka ja keskuspankki, joka tukee valuuttansa.

Euron taustalla on keskuspankki (EKP) ja löysä mutta kuitenkin yhteinen valuuttapolitiikka. Sen heikkoutena taasen on mainittava julkisen sektorin kirjavat politiikat eri maissa. Kun euro tarvitsi joustavuutta, se hoidettiin työn joustavuudella. EU:n maat kilpailivat keskenään työnolojen kiristämisellä. Juoksun voitti Saksa jo Schröderin aikana. Kilpailukyky Saksassa parantui enemmän kuin muualla. Tämän ansiosta saksalainen pääoma synnytti ylijäämää, joka ei johtunut periferian alijäämästä vaan – kiitos demareiden palvelusta kapitalismille – kilpailukyvyn kohottamisesta Saksassa. Ajatellen vajeiden, euron ja velan välisiä suhteita esille nousee kaksi tosiasiaa.

1. Vajeet ovat vaatineet rahoitusta. Vajeet katettiin velanotolla, joka oli hankittu euroalueen ytimen pankeista.
2. Halpa lainan saanti euroalueen markkinoilta antoi periferian pankeille mahdollisuuden levittää lainanantoa muille maille. Suuriman osan saamistaan lainoista esim. Kreikan tai Itävallan pankit ”kierrättivät” eteenpäin Itä-Euroopan maille. Lainatun rahan eteenpäin lainaaminen tapahtui tietysti korkeammalla korolla, ja kohdistui asuntomarkkinoille ja kuluttamisen kohottamiseen.

Kilpailukyvyn romahdettua periferiassa lainojen kotimainen kysyntä kasvoi, ja näin ollen pankit ylivelkaantuivat.

Euroalueen politiikan vaihtoehdot

Siirtovaihtoehtojen kirjo shakkiottelussa supistuu pelin edetessä. Pelin alussa kaikki vaihtoehdot ovat auki. Kun kaikki strategiat on käytetty loppuun asti, mikäli tuloksia ei synny, ollaan lähellä tappiota. EU:n talouspolitiikka tähän asti on tähdännyt: 1. pankkien suojelemiseen a) niiden likviditeetin takaamisella ja b) niiden luotettavuuden varmistamisella sekä 2. saksalaisten intressien suojelemiseen. EU ei ole koskaan ollut samanarvoisten maiden kerho. Kriisin kärjistyminen pakottaa tilanteeseen, jossa päätöksiä toimenpiteistä tehdään yhä suppeammassa piirissä. Sarkozy ja Merkel ovat kokoontuneet salaisissa istunnoissa, jopa Atlantin toisella puolella. EU:n kovan ytimen määräävä asenne on vahva piiska europerheen ihanteita ihailevien poskelle. Tilanne on aina ollut tällainen, nyt se vaan näkyy selkeämmin kuin ennen.

Likviditeetin takaaminen EKP:n toimesta – vastoin EU:n omia sääntöjä – siirtää riskin keskuspankille ja valtioille, jotka ylläpitävät niitä. EU:n talouspolitiikkaa määrittelee pankkien ja velkakirjojen omistajien allianssi. Tämä on ilmiselvästi näkyvissä Irlannissa. Tuleeko sellainen politiikka onnistumaan? Tähän ei ole vaikea vastata kieltävästi. Säästötoimet aiheuttavat uutta lamaa, sahaavat siis oksaa, jossa itsekin istuvat. Säästöjen, vakautumisen ja kovan kurin jälkeen seurannee pitkä pysähtyneisyyden kausi, joka kestää monta vuotta. Optimismi haihtuu ja yhteiskunnalliset yhteenotot tihenevät. Kun jonkun maan itsenäinen velan takaisinmaksu käy mahdottomammaksi, moodykset laskevat sen luottoluokituksen ja pian kaikki on samalla lähtöviivalla Irlannin kanssa.

Luotettavuus ei palaudu ennen kun on kuulunut 2-3 vuotta ja vain sillä edellytyksellä, että kaikki muut faktorit pysyvät vakaina. Tämä on pitkä aika markkinoille, joilla on aina kiire saada taseensa tasapainoon. Tässä tapauksessa täytyy siirtää omistamansa velka muualle. Kyse on sitten siitä, kuka tulee kantamaan taakkaa. Periferian taakka on liian suuri jopa Saksalle, joka ei ole edes oikeutettu ryhtymään siihen.

Skenaariot

Loppulaman loppuvaiheessa vaihtoehdotkin ovat vähissä. Viime päivinä keskustelussa esillä on ollut kolme spekulaatiota. Ongelmana on se, ettei niiden taakse löydy tarvittavaa yksinmieleisyyttä. Toinen ongelma on se, että vaikka ottaisi käyttöön kaikki kolme ”taikatemppua”, mikään niistä ei ratkaise EU:n luotettavuuden / uskottavuuden puutetta markkinoiden suhteen.

1. Ensimmäinen ehdotettu toimenpide on, että EKP jatkaa suuremmalla mittakaavalla periferian velkakirjojen ostamista, niin kuin yhdysvaltalainen Fed tekee. On ehdotettu, että näihin ostoihin pitäisi käyttää kahdesta jopa neljään tuhanteen miljardiin euroon.
2. Eurovelkakirjan painaminen yhtäältä tarkoittaisi kattavaa vastausta ja koordinoitua liittovaltiomaista käyttäytymistä. Toisaalta se tarkoittaisi, että periferian vararikko on adoptoitu kovan ytimen vararikkona, ja sellaisena on kohdattava. Yhteiset joukkovelkakirjat edellyttävät sopivaa EU:n elintä, joka laskisi niitä liikkeelle. Siitä hankittu raha jaettaisiin sitten periferian maille, jotka hyötyisivät siitä. Kovan ytimen maat (johon Suomikin kuuluu) riskeeraisivat tällä tavalla omat matalat korkonsa.
3. Monet vaativat yhteistä julkista taloutta EU:ssa. Tällainen tarkoittaisi federaatiositeiden kiristämistä ja koko EU:ta koskevan talouspolitiikan harjoittamista pienen juntan toimesta. Edelleenkin pysyy kysymys, kuka joutuu kantamaan taakan periferian tappioista.

Mikään näistä skenaarioista ei pysty palauttamaan mennyttä luottamusta tai löytää kadonnutta uskottavuutta. Kovan ytimen maiden ns. terveempien joukkovelkakirjojen – esim. Saksan – korot ovat alkaneet nousta. Olli Rehnin vakuutukset ja ecofinin hätäkokoukset eivät saa markkinat uskomaan. Kun markkinat näkevät velkasaneerauksia kaikkialla, eivät oikeutetusti halua olla mukana prosessissa, jossa niiden omistamista velkakirjoista leikataan suurin osa pois.

Tosiasia on, että kapitalismin tässä vaiheessa pankit ovat kansainvälisiä eläessään mutta kansallisia kuolleessaan. Ylikansallisia mekanismeja pankkien pelastamiseksi ei ole vielä keksitty. Eurovelkakirja olisi sellaisen mekanismin irvikuva. Se merkitsisi sitä, että Saksan (ja Suomen) veronmaksaja joutuisi maksamaan pelastaakseen espanjalaisia ja irlantilaisia pankkeja. Kukaan poliitikko ei tietenkään halua olla se, joka kertoisi näille kansoille tästä uutisesta. Sen vuoksi toisin kuin Dominique Strauss-Kahn, Jean-Claude Juncker tai Jean-Claude Trichet, Merkel on vastustanut satsaamista euron pelastamiseen.

Näin ollen, yhteinen eurovaluutta ei pysty rakentamaan siltoja periferian ja keskuksen välillä. Yhteenvetona on todettava ennustus: a) jos euroalue muuttuu kovaksi pienen päättäjäryhmän liittovaltioksi, koko EU:sta tulee yksi suuri Kreikka tai Irlanti, b) jos jäsenvaltioiden väliset suhteet säilyvät entiseen malliin, euroon kohdistuu niin kestämättömiä paineita, että koko euroalue hajoaa. Joka tapauksessa perspektiivit ovat eurokapitalismille synkät; siksi ne ovat oikein hyviä perspektiivejä.

_DIMITRIS MIZARAS

(1)    Research on Money and Finance

(2)    THE EUROZONE BETWEEN AUSTERITY AND DEFAULT

(3)    Liikavelkaantumisen prosessi alkaa 1990-luvun puolestavälistä lähtien eri tahdissa eri maissa.

Sana kriisi on aiheuttanut suurta hämmennystä ennen muuta niille, jotka sitä käyttävät. Suurin osa asiantuntijoista määrittelee sanaa tarkemmin; on velkakriisejä, asuntolainakriisejä, fiskaalisia kriisejä, teknologiankuplakriisejä, pankkikriisejä, luottokriisejä, valuuttakriisejä, pörssikriisejä, öljykriisejä jne. Sen lisäksi on eri maiden kriisejä: on Kreikan, Latinalaisen Amerikan, Venäjän, Irlannin ja Kaukoidän kriisejä. Valtiotieteen tohtori Juha Tarkan mukaan eri kriisien taustalla voi olla yhteisiä tekijöitä, mutta kriisit eivät ole ”veljiä keskenään”. On totta että mikään kriisi ei ole identtinen tapaus toisen kriisin kanssa, ei edes samassa maassa eri aikana. Mitä porvarilliset analyytikot eivät näe on se, että kapitalismissa voi olla laadultaan kahdenlaisia eri kriisejä. On järjestelmän kasvuvaiheen ns. toistuvat (sykliset) kriisit ja rappiovaiheen rakenteelliset systeemikriisit.

Kapitalismi on yhteiskunnallinen järjestelmä täynnä ratkaisemattomia ristiriitoja. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin, nykyään empiirisestikin huomaa, että suurien muutosten aikoina historian kulku ei ole lineaarista. Kehitys kulkee välillä asteittaisin askelin ja välillä jatkuvuuteen tapahtuu murroksia, kuiluja, äkillisiä käänteitä, zikzak -liikettä, kehityksen pysähtymistä ja taantumista. Kehitys on rauhanomaista kun kapitalismi löytää välitysmekanismeja ristiriitojensa sovittelemiseksi. Muutoin kaikkialla syntyy otollisia olosuhteita kapitalismin kumoamiseksi. Kapitalistisella tuotantotavalla on globaali dynamiikka, joka heijastuu kansalliselle tasolle aika pitkällä määrää sitä. Kyseessä on maailman kapitalismin ongelmat, jotka heijastuvat paikallisiin kriiseihin, pankki- ja luottosektoriin sekä valtiotalouksiin eikä päinvastoin. Kapitalismin ketju rikkoutuu eri lenkkien kohdalla, so. rikki on ketju eikä yksittäiset lenkit.

Heijastuessaan eri valtioihin ja sektoreihin kriisi muotoutuu vuorovaikutuksessa paikallisten, historiallisten ja jopa kulttuuristen olosuhteiden kanssa. Siksi se saattaa näyttää erilaiselta kuin joku muu kriisi jossain muualla. Pitää esimerkiksi paikkansa väite, että Irlannin kriisi on erilainen kuin Kreikan. Kuitenkin kyseessä on vain eri taudit järjestelmän kaikin puolin yli-ikääntyneessä ruumiissa. Kun yksi elin lakkaa toimimasta, kaikki muut seuraavat perästä. On väärin siis ajatella, että pelastamalla Kreikan, Irlannin ja muut jäljessä tulevat maat estetään kriisiä leviämästä ja tulemasta meillekin. Pelastamalla näitä kriisipesäkkeitä saadaan aikaan vain se, että välitön totaaliromahdus siirtyy vähäksi aikaa eteenpäin. Joka kerta kun loppupamaus on siirretty tulevaisuuteen, a) siitä on tullut äänekkäämpää ja b) siirtokausi on joka kertaa edellistä lyhyempi. Tällä hetkellä kapitalismin tilaa voi määritellä näin: järjestelmän kaikki ristiriidat ovat räjähtäneet käsin. Samanaikaisesti kaikki tähän asti käytetyt lääkkeet ovat toimineet pikemminkin niin, että ristiriitojen sovittamattomuus on kärjistynyt. Nyt maailmanlaajuisesti ajaudumme suurmittakaavan vallankumouksellisiin konflikteihin.

Kriisin ilmaisimet tässä vaiheessa

Kapitalismin taudin diagnoosi on pääoman liikakasaantuminen. Vanhaa yhteiskunnallista järjestelmää on kiusannut jatkuvasta tuottavuuden kasvusta johtuva voiton suhdeluvun laskun laki. Kun liikapääomaa ei voitu sijoittaa tuottaviin aloihin, se ohjautui mielikuvituksellisiin sfääreihin. Se on synnyttänyt fiktiivisiä tuotteita ja on paisuttanut olemassa olevia taloudellisia arvoja monikertaisesti suuremmiksi. Paiseita sanotaan kupliksi. Kapitalistinen järjestelmä on täynnä jättiläismäisiä kuplia. Yksien tuotteiden, asuntolainojen kuplat puhkesivat kesällä 2007 Yhdysvalloissa. Se aiheutti välittömästi pankkikriisin maassa ja pian koko maailmassa. USA:n valtio kansallisti joitakin pankkeja siinä määrin, että kun Lehman Brothers joutui samaan tilaan, rahaa sen pelastamiseksi ei löytynyt. Historian suuriman investointipankin konkurssi syksyllä 2008 veti koko yhteiskunnallisen järjestelmän vararikkojen kuiluun.

Tuhansien miljardien rahanpumppaukset saivat pian valtiot samaan tilanteeseen pankkien kanssa. On tärkeää ymmärtää, että pankkikriisi sai valtiot konkurssin partaalle eikä päinvastoin. Valtioiden velkaongelmat omalla vuorollaan kärjistivät entisestään niin pankki- ja finanssikriisiä. Rahan tarjonta, l. luotto on suhteessa julkisen rahan injektointiin vähentynyt huomattavasti. Pankit lakkaavat lainaamasta toinen toiselle ja nyt olemme syksyä 2008 muistuttavassa tilanteessa joskin kärjistyneemmällä tasolla, koska valtiot sosialisoivat tappiot. Työväenluokka vaaditaan pankkien tappioiden maksajaksi. Lehman Brothersin konkurssin jälkeen joulukuussa 2008 Kreikassa puhkesi nuorisokapina. Melkein kaksi kuukautta ihmiset taistelivat kadulla. Uutta vuotta juhlittiin barrikadeilla ja seiniin kirjoitettiin “MERRY CRISIS AND HAPPY NEW FEAR”. Kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtaja Strauss-Kahn määritteli tilannetta näin: ”tämä on ensimmäinen poliittinen kansannousu globaalin pankkikriisin seurauksena”. Samaan aikaan me totesimme: ”Tämä kapina tulee tulevaisuudesta”.

Suomessa ja muualla porvariston torvet vakuuttivat, että kyse on kriisistä, joka ei koske omaa maatamme. Vasemmisto puhui keinotekoisesta kriisistä, jota porvaristo käyttää hyväkseen ajakseen hyvinvointivaltiota alas. Tässä vaiheessa kriisiä romahtaa kokonaisia valtioita, tai niitä joutuu IMF:n protektoraatiksi. IMF laatii muistioita, so. välillisiä käskyjä, joita sen syliin joutuneiden maitten on pakko noudattaa. Muistiot ovat suoranainen hyökkäys työväenluokan elintasoa vastaan, ja merkitsevät työelämän turvamekanismien purkua ja julkisten yritysten halvalla myymistä yksityisille. Voisimme kiteyttää johtopäätökset seuraavasti: a) Kreikan tai Irlannin valtion konkurssi on osa kapitalismin maailmanlaajuista konkurssia. b) Vuonna 2010 elämme uutta vaihetta, joka on järjestelmän kannalta paljon synkempi kuin mitä se oli LB:n konkurssin jälkeen. c) Kaikki suunnitelmat tilanteen pelastamiseksi valtioiden välityksellä ovat epäonnistuneet. Valtioiden puuttuminen peliin on kärjistänyt kriisiä entisestään ja laukaissut luokkataistelun dynamiikkaa kaikkialla.

Miksi ongelmamaita on pakko pelastaa

Kreikan bruttotuote edustaa vain 2,7 prosenttia koko Euroopan bkt:sta. Jos, kuten väitetään, tämä olisi Kreikan kriisi, lilliputtitalouden olisi mahdotonta vetää mukaansa EU:ta ja koko maailmaa romahduksen mustaan aukkoon. Presidentti Obama sanoi äskettäin, että Yhdysvallat oli toipumassa vuoden 2007 asuntolainakriisistä kun tuli Kreikan konkurssi ja upotti USA:n takaisin laman suohon. Sellainen on vähintään naurettavaa. Kuitenkin on muita kytköksiä, jotka levittävät kriisiä, ja tekevät siitä pandemian. Yksinomaan Kreikka, Espanja ja Portugali ovat velkaa 3000 miljardia dollaria pelkästään saksalaisille pankeille. Sen lisäksi Ranskan ja Saksan pankit omistavat 80 prosenttia ”arvottomista” Kreikan velkakirjoista.

Nykyisessä tilanteessa olemme olleet viimeksi 2000 –luvun alussa. Takana oli ns. Aasian tiikereiden, Venäjän ja Brasilian vararikot. Kriisi oli siirtymässä alalle, jossa on pääoman korkein orgaaninen koostumus, teknologiateollisuudelle. Silloinkin puhuttiin IT-alan eikä kapitalismin kriisistä. Alueellisesti kriisi siirtyi Argentiinaan. Pankkiromahdus aiheutti kansannousun (argentinazo), joka kaatoi viisi presidenttiä puolen vuoden aikana. Argentiinan konkurssin jälkeen helvetin portit olivat auki kapitalismille. Kriisi oli koputtamassa Wall Streetin ovea. Maailmanlaajuisesti totaaliromahdus estettiin kasvattamalla ulkomaavelkaa, jolla rahoitettiin budjettivajeita. Vajeita läntisessä maailmassa oli kattamassa Kiina valtavalla ylijäämällään. USA:lle lainaaminen hoitui osittain myös Saksan ja Japanin pääomalla. Kiina–ilmiö yhtäältä siirsi totaaliromahduksen tuonnemmaksi, mutta toisaalta se laukaisi kaikki velkaantumisen trendit ympäri maailmaa. Nykyisen kriisin alusta asti (2007) alkoi esiintyä murtumia USA – Kiina – akselilla. Ristiriitojen tasapainottavana tekijänä Kiina–ilmiö on nyt loppunut.

Kiinan ylijäämällä Bush rahoitti sodat Afganistanissa ja Irakissa. Vastapalvelukseksi suurelle palvelukselleen Kiinan tuotteet saivat valittamatta jyrätä lännen markkinoilla. Se onnistui halvan valuutan (yuan) politiikalla. Nyt Kiinaa ei enää nähdä ystävänä, vaan vaaditaan siitä, että se vahvistaa valuuttansa, jonka heikkous on edellytys Kiinan viennille. Yhdysvallat painaa tähtitieteellisiä summia inflatorista rahaa pakottaakseen yuanin sitä kautta vahvistumaan. Juuri ennen G20–kokousta Soulissa Fed laski liikkeelle uuden satsin 600 miljardia dollaria. Dollarin tahallinen heikentäminen saa Kiinan dollarivarannot hupenemaan. Vastaavasti Kiina uhkailee myydä pois länsivaltioiden velkakirjoja. Niitä on Kiinan halussa kolmen biljoonan (3000 miljardin) dollarin edestä. Soulissa eliitti sopi siitä, ettei heidän välisiä ristiriitojaan pysty sovittelemaan. Näin ollen, protektionismi nostaa päätään. Kapitalismin kriisin tämän muodon nimikin on lanseerattu; se on valuuttakriisi.

Pörssit Aasiassa sahaavat ylös ja alas kun leviävät skenaariot ja huhut siitä, että Kiina nostaa korkotason. Inflaatiopaineet kasvavat ympäri maailmaa sen jälkeen kun USA:n keskuspankki Fed on avannut rahahanansa. Kiinassa inflaatiota vastaan voi taistella tukemalla ruokavarantojen myymistä tai hintavalvonnalla. Koron noston seurauksena kasvu Kiinassa tyrehtyisi tyystin. Talousanalyytikot ennustavat ettei koron nostolta voida välttyä, ei ainakaan vuoden loppuun mennessä. Fedin pääjohtaja tietää hyvin, että hyökkäys ja vastahyökkäys ovat paras puolustus. Ben Bernanke kertoi että työttömyys on noussut yli 10 prosentin rajan (reaaliluku on yli 40 miljoonaa) samanaikaisesti kun inflaatiopaineet ovat laskussa. ”Tämä pakottaa meitä elvyttämään lisää”, hän sanoi välittämättä puuttua toimenpiteensä seuraamuksiin. Kiina ja Yhdysvallat asettuvat paikoillensa ja ottavat puukot tupesta näkyviin. Kuka iskee ensin ja miten; emme voi tietää, mutta siihen ryhtyminen on vain lyhyen ajan kysymys.

Sen jälkeen jotkut tulevat sanomaan, että kriisin syy on tuossa vastakkainasettelussa. Tämä niin kuin muutkin seuraukset ovat vain oireita. Sairaana on toisen maailmansodan jälkeinen järjestelmä. Hallitsevan luokan intressit sanelevat sen, että kaikki mitä kovalla työllä ja taistelulla on suursodan jälkeen saavutettu pitää riistaa pois. Mahdottomuus piilee siinä, että tällainen ei onnistu ilman silmitöntä väkivaltaa. Projektin tekee mahdottomaksi sekin, ettei kukaan pystyisi sen jälkeen enää kuluttamaan. Tuottajana nähtynä työläinen on oltava halpa, mutta kuluttajana hänellä pitää olla ostokyky. Lääke on kokeiltu ja se on epäonnistunut. Siispä toistaiseksi lääkkeeksi kokeillaan kuplien paisuttamista entistä suurimpiin mittoihin. Sekään ei näytä tepsivän. Nykykriisin alkamisesta eri tukien muodossa (bail-out) on yhteensä pumpattu 20 biljoonaa (20 000 miljardia) dollaria. Summa on kolmasosa koko maailman bruttokansantuotteesta. Silti vuoden 2007 jälkeen esim. USA:n ulkomaanvelka on yli kaksinkertaistunut. Kreikan budjettivaje viime keväänä oli noin 13 prosenttia. Jouduttuaan troikan valvontaan maa joutui leikkaamaan julkisen sektorin työntekijöiden palkkoja kovalla kädellä, välillä 50 ja 60 prosenttia. Lopputuloksena puolen vuoden kuluttua vaje nousi miltei 15 prosenttiin. Tämä on sodanjälkeisen kapitalismin ja myös tässä muodossa esiintyvän globalisaation lopun alkua.

Kolmas askel toden sanoo – tai keitä tulee perästä

Helsingin Sanomien mukaan kuilu euroalueelle ja sen seurauksena koko EU:lle on lähellä. ”Euroalueen rahaliitto ja euro ovat enää kolmen harha-askeleen päässä kuilusta”. Ihan varmaa on se, että Irlannin jälkeen kuiluun hyppää Portugali. Analyytikkojen mukaan tähän asti ulottuvat rahaliiton rahkeetkin. Sekin sillä edellytyksellä, että muut euroalueen maat suostuisivat osallistumaan talkoisiin. Kreikan ja Irlannin olisi hieman vaikeata osallistua siihen, joten niiden osuudet tulisi hoitaa muiden jäljellejäävien.

Jos – olisi todennäköisempi sanoa kun – kuilussa olevien seuraksi siirtyy Espanja, EU alkaa olla historiaa. Saman lehden mukaan ”…tämä kolmas harha-askel olisi jo liikaa. Siihen loppuisivat tukirahkeet – ja ehkä myös rahaliitto […] jos kaatuu vielä Espanja, peli on saman tien pelattu” (HS 14.11.2010). Porvarilliset taloustieteilijät eivät ole totuttaneet meitä tällaiseen karuun kielenkäyttöön. Pääoma pakenee reunavaltioita pikavauhtia. Kovassa ytimessä nähdään, että eurokriisin toinen näytös siirtyy valonnopeudella periferiasta keskuksiin. Kapitalismin suurin dilemma tänä päivänä Euroopassa on tässä: jos pelastaa reunatalouksia voi käydä niin, että itsekin on pian samassa tilanteessa. Jos antaa niiden mennä saneeraukseen, sen jälkeen pitää linnoittautua omien rajojen sisään, hyväksyä protektionismin säännöt ja alkaa teroittaa omiakin puukkoja.

Käytännössä kaikki kolme maata ovat kuilussa, koska niiden rahoitus ei onnistu markkinoiden kautta. Sen jälkeen kun julkinen valta tuki pankkien likviditeettiä, se menetti oman likviditeettinsä lisäksi myös mahdollisuuden lainata markkinoilta. Vaikka pankkituet saivat valtiot vararikon partaalle, se ei helpottanut pankkien likviditeettiä. Kun velkakirjamarkkinat haistavat riskiä, niiden myöntämien lainojen korko nousee pilviin. Pian mikään näistä maista ei pysty itsenäisesti lainaamaan ja joutuu maksukyvyttömäksi. Jotkut sijoittajat tienaavat vielä miljardeja eurovaltioiden velkasaneerauksista ja muista luottovahingoista. Luottoriskijohdannaiset (Credit Default Swap – CDS) siirtävät miljardit sijoittajien taskuihin. Olemme siis tilanteessa, jossa tukirahkeita riittää vain pienille valtioille ja seuraava potilas on Espanja, joka on liian suuri pelastettavaksi. Sijoituskonsulttiyhtiö GaveKal Research’n mukaan, koko rahaliitto vetelee viimeisiään.

Roubini: Ranska niin kuin Kreikka

Kuuluisa talousasiantuntija Nouriel Roubini väittää, että Ranskan julkisen talouden tila ei ole parhaimmassa kunnossa euroalueella. CNBC –kanavalle antamassaan haastattelussa Roubini arvioi, että monessa suhteessa Ranskassa luvut ovat samansuuntaiset kuin Kreikassa tai Irlannissa, vaan ei vielä ole vajonnut yhtä syvälle kuiluun. Roubinia huolestuttaa Sarkozyn päättämättömyys kohdata poliittinen vastuunsa ja ryhtyä radikaaleihin reformeihin. Viimeinen on helpommin lausuttu kuin tehty. Äskettäin näimme miten mahtava työväenluokan vastarinta taisteli kadulla. Mitä porvarilliset analyytikot eivät voi ymmärtää on se, että luokkataistelu on osa taloudellisia prosesseja.

Ranskan valtiolainojen korkoero Saksan vastaaviin verrattuna on viime päivinä kasvusuunnassa. Maan velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on aika korkea (84%) ja budjettivaje on kasvamassa yhä suuremmaksi. Se on onnistuttu pitämään kuuden prosentin tasolle yllättävien leikkaustoimien jälkeen. Barclays Capitalin strategin Huw Worthingtonin mukaan, Ranskalla ei kuitenkaan ole paljon näyttöä näiden lukujen supistamisesta. Ranska joutuu maksamaan lainoistaan enemmän kuin Chile tai Malesia, joille on annettu alempi luottoluokitus.

Saksan keskuspankki kertoi (20.11.) että maan rahalaitokset tarvitsevat 50 miljardia euroa lisäpääomaa jos aikovat täyttää vakavaraisuussäädökset. Arviot perustuvat Bundesbankin vakausraporttiin, joka julkaistaan 25.11.2010. Elvyttävänä toimena pidetty alhainen korkotaso on lisäännyt pankkiriskejä euroalueella ilman että paljon kaivattua piristystä olisi nähty.

Äänensävy eliitin retoriikassa on muuttunut niin ikään. Silloin kun Kreikassa soivat hälytyskellot, EU:ssa vihellettiin muina miehinä. Siiten markkinat alkoivat kohdella Kreikkaa kaltoin. Maan luottokelpoisuutta laskettiin ja korot, millä Kreikka sai lainata rahamarkkinoilta, nousivat pilviin. Eri johdannaisten kautta investoitiin maan konkurssiin. Kreikka kääntyi EU:n puoleen. Pitkään sen jälkeenkin liittokansleri Merkel kieltäytyi neuvottelemasta apupakettilainasta Kreikalle. Nyt puolisen vuotta myöhemmin EU:n eliitti rukoilee Irlantia pyytämään mukaan tukimekanismiin. Erityisesti Soulin jälkeen Katainen mutta myös muut kuten Rompuy eivät säästele synkkiä ennusteitaan. Tämä on merkki kahdesta asiasta. Ensinnäkin totaaliromahdus on lähempänä kuin luulemme. Toiseksi valuutta- ja mahdollisesti kauppasotakin kapitalismin eri keskusten välillä on näkyvissä. Tällä tavalla yritetään valmistella omia kansalaisia niin, että propaganda syntipukkien etsimisessä myöhemmin purisi paremmin. Aikaisemmin on yritetty rauhoittaa kansalaisten mielialoja ja vaalia optimismia. Nyt Jyrki Kataisen suusta kuulee: “Pankkien stressitestit epäonnistuneet” ja että ”Irlanti todennäköisesti ei jää viimeiseksi”. Näin siis Katainen itki 17.11.2010: ”Joka päivä on tartuntavaara, ja riski on edelleen hyvin suuri”. Van Rompuy on yhtä suorasukainen: ”EU taistelee henkiinjäämisestään”.

Fiskaalinen kriisi johtaa kansallisvaltioiden luhistumiseen

Pitkässä juoksussa valtioiden interventio pankkien pelastamiseksi pahensi pankkikriisiä sen sijaan, että olisi parantanut sitä. Sinällään tämä kertoo siitä, että kyseessä on järjestelmän rakennekriisi, eikä yksinomaan kapitalismin johonkin osa-alueeseen kohdistuva epäkohta. Vuosikymmeniä on esitetty talouslukuja käymällä kauppaa fiktiivisen pääoman alueella, ja vieläpä kasvattamalla sitä. Fiktiivinen pääoma ei tuota lisäarvoa. Sen kasvava pyramidi kuitenkin vaatii omansa yhä enemmän supistuvasta tuottavasta pääomasta. Huutava epäkohta nykykapitalismissa on johdannainen nimeltä ”naked short selling”. Siinä kaupataan arvoja, joita ei edes tarvitse omistaa. Kyseessä ovat lainatut arvot, joita kaupatessa myyjä panee kaiken panoksensa siihen, että pian myymisen jälkeen näiden hinta romahtaa. Silloin myyjä saa ostaa ne takaisin halvemmalla, ja vetää välistä mittavia voittoja. Rappiovaiheessaan oleva kapitalismi raatelee omia nahkojaan investoimalla omaan tappioonsa. Kreikan Pankki on naked short selling -menetelmällä kaupannut maan velkakirjoja vapailla markkinoilla. Jopa keskuspankit ovat ristiriidassa niitä omistavien valtioiden kanssa. Kapitalismi raatelee omia nahkojaan.

Exit strategies

Marxin mukaan pääoma on itse kehittyvä arvo, joka itse arvoistuminen tietyn rajan jälkeen vääjäämättömästi johtaa pääoman tuhoon (Grundisse). Pääoma on liikkeellä oleva ristiriita. Pääomalla on sisäänrakennettu mekanismi, joka pakotta sen levittäytymään. Kun Pääoma on luonut maailmanlaajuiset markkinat, työnjaon ja tuotantovoimat, silloin alkaa rappeutuminen. Pääoma yrittää tavoittaa äärettömiä päämääriä mitä halpamaisimman motiivin, rahan vuoksi (Saksalainen Ideologia). Kapitalismi valloittaa koko maailman laittaakseen sen taskuunsa ja lompakkoonsa. Silloin äärettömän ja äärellisen välinen ristiriita muuttuu absoluuttiseksi, so. sovittamattomaksi, ja se aiheuttaa järjestelmälle kouristuksia joista syntyvät suuret historialliset järistykset.

Bernanke vannoo olemassa olevan tilanteen säilyttämisen ja jatkumisen puolesta. Atlantin tällä puolella Merkel vannoo deflaation jumalan nimeen. Menoja, palkkoja ja palveluita pitää leikata. Muun muassa Kreikassa, Italiassa, Irlannissa ja Englannissa raaka peli on alkanut. Suurin osa vasemmistosta siellä vaatii uudelleen neuvottelemista velanmaksunehdoista, siis ratkaisua kapitalismin raameissa. Sellainen on mahdoton ilman, että kansa tuomittaan elämään absoluuttisessa kurjuudessa. Toiset vaativat tulonsiirtoa, enemmän liksaa työläisille ja kovempaa verotusta rikkaille. Vasemmistosta jotkut haluavat pois euroalueesta, mutta ei EU:sta, ja paluuta vanhaan valuuttaan ja devalvaatiopolitiikkaan. Realistisimmat skenaariot kriisistä poispääsemiseksi kapitalismin viitekehyksessä on vielä kerran esitetty porvariston leiristä.

Stratford –instituutti on yksityinen think-tank, jonka henkilökunta koostuu entisistä CIA:n asiantuntijoista. Se analysoi Kreikan näköalat seuraavasti: umpikujasta päästään kahdella tavalla. Joko Saksa jättää euron, mikä ei olisi sen etujen mukaista. Euro on luotu Saksaa varten, ja monet puhuivat aikanaan eurosta naamioituna Saksan markkana. Toinen vaihtoehto olisi se, että Kreikka jättää euron taakseen. Tämäkään ratkaisu ei olisi helppo, koska drakhman pitäisi silloin devalvoitua 50 – 60 prosenttia. Teoriassa kansa tulisi siis saman verran köyhemmäksi. Käytännössä kurjistuminen tulisi olemaan paljon suurempaa luokkaa, koska kreikkalaiset joutuisivat maksamaan velkaansa euroissa, joita eivät omistaisi. Tämä siksi että maa ei juuri tuota paljon, ja sen vienti on muutenkin tyrehtynyt laman vuoksi. Arvojen mittana (store of value) drakhmaa ei hyväksyttäisi kaikkialla, ei välttämättä edes Kreikan sisällä. Drakhman saaminen kiertokulkuun olisi kallis prosessi. Ja CIA:n ex-agentit jatkavat: ainoa tapa saada devalvoitu drakhma liikkeelle on väkipakko (The only way to quarantee the currency circulation is BY FORCE).

Sellainen by force-ratkaisu olisi pankkien sulku muutamaksi päiväksi ennen devalvaatiota. Tähtäimessä ei silloin olisi ainoastaan talletusten hallussa pitäminen muutamaksi päiväksi, vaan myös niiden osittainen anastaminen. Takavarikoiduilla talletuksilla rahoitettaisiin drakhman kiertokulkua. Stratford kertoo myös, että tällaisessa toimessa pitää ottaa huomioon kaksi seikkaa: a) takavarikoituja talletuksia on pyrittävä minimoimaan ja b) väkivaltavoimia tulisi vahvistaa, koska kadut tulevat vääjäämättä levottomiksi. Tällainen on drakhman devalvoinnin kauhuskenaario.

Stressitestit

Kaikki luottokelpoisuutta mittaavat luokituslaitokset ovat amerikkalaisia. Nykyään myös Kiinalla on mahdollisuus luokitella toisten maiden luottokelpoisuutta. Eurooppalaiset ovat USA:n luokituslaitosten armolla. Tästä syntyi ajatus siitä, että omien pankkien tila voitaisiin itse arvioida EU:sta käsin. Näin ollen, päätettiin (23.7.) aloittaa pankkien stressitestit. Todellisuudessa haluttiin viestittää markkinoille myönteisiä uutisia. Tällä menetelmällä siis on vain psykologinen merkitys markkinoiden suuntaan. Luottoluokitustalot antavat puolueellisia raportteja. Lehman Brothers’lle oli annettu parhaat suosituksen juuri pankin konkurssin aattona. Mutta miten eurooppalaiset luokittelevat itse omien pankkiensa sairautta?

Ensinnäkin pankeista valittiin vain pieni ote, aluksi vain 91 pankkia. Niistä sairaiksi todettiin vain viisi pankkia Espanjassa, yksi pankki Kreikassa ja yksi pankki Saksassa. Ennen sitä pankeille oli annettu mahdollisuus ryhtyä uuteen temppuun. Ne jakoivat omistamiansa velkakirjoja kahteen kategoriaan. Niihin, jotka ovat kaupattavaksi ja niihin, jotka varastoidaan. Näin ollen, ”sairaat” arvot suljettiin erilliseen kassakaappiin kuin ”terveemmät”. Sairaisiin ei sallittu stressitestiä. Vaikka ote oli niin pieni (91 pankkia), ja vaikka niitä tutkittiin vain terveiden arvojensa osalta, silti niistä seitsemän todettiin sairaiksi. Sairaiden pankkien alkuperä on myös mielenkiintoinen. Kuvio Kreikka – Espanja – Saksa on sanottu Bermudan kolmioksi.

Heinäkuun 30. päivänä 2010 neuvoteltiin siitä, miten voitaisiin ajaa eri valtioita ns. kontrolloituun konkurssiin. Tämäkin menettely on uutta, ja se luo viitekehystä valtiokonkurssien saamiseksi legitiimiksi. Osana sitä suunnitelmaa on vakaussopimuksen uusiminen. Eletään Maastrichtin jälkeistä aikaa. Europiiriin jäisivät vain maat, jotka noudattavat uuden vakaussopimuksen ehtoja. Muut maat lentäisivät ulos tai ne voisivat muodostaa toisen luokan euromaita. Toisen luokan maat voisivat ottaa käyttöön valuutaksi euro n:o 2.n. Samassa yhteydessä ollaan luomassa uusia rakenteita. Sellaisella Pariisin klubin tapaiselle kuviolla olisi oikeus tarvittaessa viedä yksipuolisesti osa jäsenmaiden tuloista.

Kriisin laajentuminen poliittiselle tasolle sai aikaan kaksi ilmiötä. Kriisi saavutti vaiheen, jossa romahtaa kokonaisia valtioita ja valtiokomplekseja. Talouspolitiikan teko ei ole poliitikkojen, vaan markkinoiden käsissä; se on fakta. Markkinat saavat sijoittaa tai olla sijoittamatta, siirtää pääomia reaaliajassa paikasta toiseen, päättää tietyn maan luottoluokituksista, ostaa tietyn maan velkakirjoja tai ei, määrittää korkotasoa, hyökätä räikeästi valuuttoihin, lyödä vetoa kokonaisten maiden vararikosta. Sen lisäksi nämä näkymättömät haamudiktaattorit määräävät IMF:n kautta ”lääkekuuria” sekä lakia ja kuria niin, että tietyt maat pakotetaan yksityistämään yhteistä omaisuutta. ”Markkinat” tulevat sen jälkeen ostamaan puoli-ilmaiseksi lentoyhtiöitä, satamia, rautateitä tai kokonaisia saaria. Sen jälkeen kun kaikki on takavarikoitu, markkinoiden luottamus näiden maiden kansantalouksiin saattaa taas nousta.

Niin sanotut markkinavoimat eivät kuitenkaan niin näkymättömiä ole. Toimiessaan ne ovat yhtenäiset ja hyvin koordinoidut. Ne eivät kommunikoi keskenään muuten, vaan niitä yhdistää joukkopsykoosin massapsykologia. Siksi psykologia on tärkeä tekijä nykykapitalismissa. Pari väärää lausetta väärään aikaan voi heilauttaa järjestelmää maailmanlaajuisesti. Avioliitto USA:n ja Kiinan välillä on kestänyt uskomattoman pitkään. Avioero aiheuttaa ketjureaktioita ympäri maailmaa tavalla, jossa protektionismi vahvistuu. Avioero ei myöskään voi olla rauhanomainen. Financial Times -lehden mukaan avioero tulee olemaan vaarallisempi kuin kylmä sota konsanaan. Sen lisäksi Kiinalla on omatkin USA:n avioliitosta riippumattomat ongelmansa. Kansantalous on täynnä puhkeamattomia kuplia, erityisesti asuntomarkkinoilla. Edellisen kriisivaiheen aikana Kiinassa elvytettiin tähtitieteellisillä summilla. Tällä hetkellä Kiinan kansantaloudessa piilee kolme aikapommia. a) Se joka johtuu kapitalismin kriisistä sinällään. b) Velan kasvu, mieletön seteleiden painattaminen yms. ovat elvyttämisestä johtuva pommi. c) Elvytys ei kohdistunut reaalitalouteen. Näiden lisäksi avioero USA:sta sinällään on omaa luokkaansa, joka on verrattavissa loppuräjähdykseen.

Yleisesti ottaen kapitalismin jättiläismäinen elvytys ei tuottanut odotettuja tuloksia. Korko on edelleen nollatasolla ja ”markkinat” vaativat lisää miljardeja. Nyt kuitenkin eletään aikaa, jolloin viimein pitäisi kerätä aikaisemmin jaetut miljardit. Exit strategy –politiikka on kauan ollut edessäpäin kaikkialla. Tilanne on kestämätön, eikä tunnelin päässä ole valoa näkyvissä. Nyt on luokkataistelun vuoro sanoa oma sanansa. Niin sanottu ”luova kirjanpito” osoittautuu bumerangiksi ja lyö takaisin kapitalismia silmien väliin. Kreikka joutui markkinoiden vihan kohteeksi paljastettuaan, että budjettivajeensa oli 13 prosenttia kuuden prosentin sijasta. Nyt paljastuu, että Irlannin vaje on miltei 34 prosenttia. Vaje syntyi siitä, kun julkinen valta yritti pelastaa pankit ja erityisesti yhden niistä, Angloirish –pankin. Viime kesänä irlantilaiset pankit läpäisivät EU:n stressitestit. Neljä kuukautta myöhemmin samat pankit eivät saa lainaa kansainvälisiltä markkinoilta. Stressitestit osoittautuvat epäluotettavaksi, niiden tarkoitus on kaunistaa kapitalismin karmeaa todellisuutta.

Näköalat

Saavutettuaan äärirajansa kriisin ytimessä on ns. kapitalismin globalisaatio. Ei siis vain finanssiglobalisaatio ja uusliberalismi, vaan kaikki kapitalismin rakenteet ja sitä ylläpitäneet poliittiset tasapainot kuten esim. Maastrichtin sopimus. Näin ollen, päättymässä on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen aikakausi.

Käynnistymässä on prosesseja, mihin EU ei voi vaikuttaa. Siinä jokainen EU:n maa pyrkii auttamaan vain itseänsä. Saksan rooli orastavassa tilanteessa on ratkaiseva. Merkelin Saksa ei ole sama maa kuin Kohlin Saksa. Euroopan integraatio oli Kohlin tarjous muille eurooppalaisille Saksojen yhdentymisen hyväksymiseksi. Vastaavasti Maastricht oli muiden tarjous Saksalle, joka vaati, että rahaunioni toteutuisi Saksan ehdoin. Muita EU:n maita ei ole helppo erottaa euroalueesta. Tilanne muuttuu vaikeammaksi sitten kun ns. Kreikan kriisi leviää muuallekin kuin Irlantiin. Siksi monet tahot – jopa Merkelin puolueen sisällä – vaativat, että Saksa eroaa itse vapaaehtoisesti eurosta, ja siirtyy taas vanhaan markkaan. Morgan Stanley näytti melko varmalta väittäessään, että ”Saksa jättää euron”. Soros oli samalla aallonpituudella: ”EU on hajoamisen partaalla”.

Enää ei ole epäilystä siitä, että keskipakoisvoimat ovat ottamassa voiton kädenväännössä integraatiovoimien kanssa. Yhtenäisyys on vaarassa, ei vain EU:ssa, vaan myös Saksan ja jokaisen maan sisällä. Yhteiskunnallisen kudoksen eheyttä uhkaa yksi toinenkin seikka. Kehityskulkua yhteiskunnassa eivät määrää vain hallitsevan luokan järjestelyt, sovittelut tai vastakkainasettelut. Historian kulkuun vaikuttaa myös luokkataistelu kokonaisuudessaan. Se, että miten helposti proletariaatti tulee alistumaan kohtaloonsa esim. Kreikassa, Ranskassa, Italiassa tai muualla ei ole lainkaan kirkossa kuulutettu. Luokkataistelu tulee näyttelemään pääroolia kansallisvaltion hajottamisprosessissa. Kansallisvaltio syntyi kapitalismin synnyn yhteydessä ja kuolee sen mukana.

Yhteiskunta esittää vastarintansa luokkataistelun kautta. Siihen tarvitaan kokonaisohjelmaa siitä, miten kriisi on hoidettava. Ei riitä se, että porvariston hyökkäyksiä vain vastustetaan ja/tai väliaikaisesti mahdollisesti jopa estetään. Jos vastarinta jää vain protestoinnin tasolle proletariaatti väsyy tuloksettomista taisteluista, ja näköalojen puutteesta johtuen se ennen pitkää passivoituu. Silloin vasemmistolle on myöhäistä puuttua asiaan. Tänä päivänä edessämme avautuu kaksi barbarianvaaraa. Ensimmäisen skenaarion mukaan proletariaattia yritetään kääntää toisen maan proletariaattia vastaan. Saksassa kriisiin syypäinä ovat Kreikan työläiset ja Kreikassa romahtamisesta syytellään saksalaisia, jotka eivät ole halukkaita auttamaan. Kurjuudesta Yhdysvalloissa sormi nousee osoittamaan kiinalaisia, jotka ovat vallanneet markkinat halvalla valuutallaan. Protektionismin ainekset yhdessä syntipukkien etsimisen kanssa muodostavat sodalle haisevaa seosta. Toinen suuri vaara avautuu jokaisen maan sisällä. Pikkuporvariston vararikosta syypääksi nimitetään työväenluokkaa, joka lakkoilee tms. Kun vanhan yhteiskunnan tasapainot järkkyvät, vanhoista puolueista tulee epäluotettavia. Siihen vaikuttavat myös lisääntyneet skandaalit. Jollei vasemmisto esitä NYT HETI omaa itsenäistä poliittista vaihtoehtoaan, lähitulevaisuudessa äärioikeisto tulee todenteolla jyräämään.

Analyysin teoreettiset lähtökohdat historiankulun kannalta

Jos tarkastelisi kapitalismia sen teoreettista taustaa vasten, pitäisi ensiksi todeta, että tuottajana tai kuluttajana ihminen on ennen muuta sosiaalinen olento. Se erottuu muista eläimistä siitä, ettei tee työtä ainoastaan biologisten tarpeiden tyydyttämiseen, vaan se työn tekeminen tuottaa myös lisää tarpeita. Saksalainen Ideologia -kirjassaan Marx analysoi, että riippumatta siitä, missä tuotantotavassa ihminen toimii, se menee biologisten tarpeidensa yli ja luo sosiaalisia tarpeita. Ensimmäisen uuden tarpeen luominen on samalla ollut ensimmäinen historiallinen teko. Marx selittää, että tarve on eri asia kuin toive. Tarpeiden tyydyttäminen on aina elämän vain yhden osa-alueen tyydyttämistä. Toiveen alueen rajat taasen ovat äärettömiä. Kapitalismi on yksittäisten kansalaisten/yksilöiden yhteiskunta. Kapitalismia ei voi kumota, ilman että kumoaisi yksilöiden yhteiskunnan.

Yhdellä puolella on Valtio ja toisella on yksittäisten yksilöiden massa. Massa koostuu rikkaista ja köyhistä, riistäjistä ja riistetyistä, mutta kaikki ovat olevinaan samanarvoiset, ainakin lain edessä. Talous taas on suhde ihmisten välillä, suhde, joka jää pinnan alle piiloon. Kyseessä on vieraantunut suhde. Ihminen tuottaa siis elämiseensä välttämättömiä tuotteita, mutta samalla luo tarpeita, ei poimi ravintoaan luonnosta niin kuin muut eläimet. Tuotantoprosessissaan ihminen tuottaa aina ylijäämää. Yhteiskunnallisesta järjestelmästä riippumatta valtion kontrolli on sen tahon käsissä, joka valvoo ylijäämää. Tämän ylijäämän yhteiskunnallinen muoto kapitalismissa on lisäarvo. Kaikki yhteiskunnalliset vallankumoukset tähän saakka ovat korvanneet vanhan tuotantotavan uudella. Uusi yhteiskunnallinen luokka on tullut vanhan tilalle ja anastanut tuotannon ylijäämän. Toisin sanoen kaikki tähänastiset vallankumoukselliset ryhmät ovat korvanneet luokkayhteiskunnan toisella luokkayhteiskunnalla. Jakobiinit tekivät legendaarisen vallankumouksen, josta syntyi hirvittävä järjestelmä, kapitalismi. Robespierre, Saint-Just ja muut jättiläiset synnyttivät bonaparteja ja muita lilliputtipoliitikkoja. Sosialistinen vallankumous on luonteeltaan erilainen ja siksi myös vaikeampi toteutumisessaan, koska sen pitää kumota kaikki luokat, työväenluokka mukaan lukien ja sitä kautta myös valtio. Jatkuva vallankumous on taukoamaton vallankumous, joka pysähtyy vain silloin kun tämä luokkien välinen ristiriita on ratkaistu.

Yleisen (julkisen) ja yksityisen välisen ristiriidan ratkaiseminen (ristiriidan ylittäminen) vaatii sovittelumekanismeja. Hegel näki valtion ja yksilön (perhe) ristiriidan välittäjäksi osuuskunnat ja muut taloudelliset yksiköt. Välittäjä sovittelee ristiriidan yhdistämällä kokonaisuuden ja sen osa-alueita samaan yhteyteen. Niin kauan kun valtio ja yksilöiden yhteiskunta säilyttävät asemansa vastakkainasettelussa erillisinä pooleina, ristiriita on ratkaisematon. Se kärjistyy yhä enemmän siihen asti, kunnes Leviathan -valtio nielaisee kansalaisensa, jotka kamppailevat olemassaolostaan. Hegel näki ratkaisun ristiriitaan näiden kahden poolin kompromississa. Marx taasen näki ratkaisun poolien konfliktissa. Ristiriidan välittäjänä Hegelillä toimivat osuuskunnat ja Marxilla konfliktista syntyvä ylimenoyhteiskunta, jota hän alussa kutsui liberaalidemokratiaksi ja myöhemmin, kommuunin jälkeen, proletariaatin diktatuuriksi. Välttämätön edellytys ristiriidan ratkaisemiselle ei ole vain valtion vaan myös yksilöistä koostuvan yhteiskunnan kuolettaminen. Molempien poolien on kadottava. Myöhemmin stalinistit ja kaikki valtaa palvovat tahot opettivat työväenluokalle, että työläiset ottavat valtion haltuunsa ja hallitsevat yhteiskuntaa. Stalinismin opin mukaan, se että valtio omistaa tuotantovälineet tarkoittaisi sosialismia.

Asia ei ole näin. Kommunismiin johtava ylimenokauden toteutumisen mitta on se, kuinka valtio ja individualistien kansalaisten yhteiskunta katoavat. Marxin mukaan kommunismissa ihminen tarkoittaa kaikkien toiveiden toteuttamisen kokonaisuutta. Ei siis vain tarpeiden tyydyttämistä, se on vain yksi osa ihmisen itsensä toteuttamisesta. Kapitalismin väistyttyä proletariaatin diktatuurin tavoite ei ole nousta yhteiskunnan ylläpuolelle tai muuttua fetissiksi niin kuin NL:ssa kävi, eikä hallita jumalajohtajan mandaatilla. Sen tehtävä ei ole nousta taivaaseen vaan toimia paratiisin ja helvetin välimaastossa. Proletariaatin diktatuuri toteuttaa jatkuvaa vallankumousta, jotta valtion ja yksilöiden ja niiden yksittäisten intressien yhteiskunnan välillä oleva jako lakkaisi olemasta. Ei ole niin kuin Jean-Jacques Rousseau väitti, että yksilöllisen intressin on alistuttava julkiseen.

Päästäkseen tähän tulokseen Marx laati jatkuvan vallankumouksen teorian. Jatkuva vallankumous -teoria ei ole joku hieno lisäys aikaisemman teoreettisen perinteemme päälle. Se on välttämätön työkalu, joka ei lakkaa toimimasta proletariaatin diktatuurissa. Siksi tätä, alun perin Marxin lanseeraamaa, termiä vainottiin niin paljon Stalinin toimeksiannosta. Monet demonit katoavat vähitellen jatkuvien kumousten kautta senkin jälkeen kun proletariaatti murskaa porvareiden vallan ja luo oman väliaikaisen uudentyyppisen valtansa. Alkoholismi, uskonnollisuus, patriarkaalisuus eivät katoa väkivalloin. Ne katoavat vähitellen sitten, kun niitä ylläpitävä tekijä, individualismi katoaa. Samassa yhteydessä Marx sanoi uskontoa kansan oopiumiksi, mutta myöhemmin määritteli sitä näin: “uskonto on sydän ja sielu maailmassa, joka on ilman sydäntä ja sielua”.

Vanhan järjestelmän tilalle asettuu yhteiskunnallisen yksilön yhteiskunta. Se ei tarkoita, että meistä kaikista tulee toistemme muotteja tai janoamme samoja nautintoja. Jokaisella meistä on potentiaali kehittyä ihmisenä. Sitä edistävät voimat vapautuvat kun ihminen vapautuu rajoitteista, joita aiheutti jako henkiseen ja ruumiilliseen työn välillä. Meistä kaikista tulee runoilijoita, ei samannäköisiä runoilijoita, mutta jonkunlaisia. Jokaisessa meistä asuu enemmän tai vähemmän nero, sitten kun loppuu se, että toinen tekee työt ja toinen nauttii sen hedelmistä. Kommunistinen manifesti loppuu näin: “jokaisen ihmisen potentiaalin ääretön kehitys on edellytys kaikkien ihmisten potentiaalin äärettömälle kehitykselle”. Kööpenhaminan puheessaan Trotski toteaa, että jokaisen ihmisen sisällä on jonkunlainen nerouden liekki. Vallankumouksen tekevät ihmiset itse. Vallankumouksen rooli on ihmisen emansipaatio ilman ehtoja ja ilman rajoja. Kaikilla tasoilla vallankumouksen on oltava jatkuva, tai muuten se häviää. Tässä juuri piilee vallankumouksen libertaarinen luonne.

Globalisaation historiallisia käännekohtia

Mitä joulukuussa 2008 näimme tapahtuvan Kreikassa, oli uuden aikakauden ensimmäinen metropolien kansanousu. Kyseessä ei ole Kreikan eikä Euroopan, vaan maailmankapitalismin konkurssi. Financial Times kirjoitti 8.5.2010: “Kun PIIGS – maat hukkuvat velkojensa mereen, ei ole varmaa, että pelastajat auttaisivat muita, vaan ihan hyvin voivat hukkua siihen itsekin”. Amerikkalaiset onnistuivat kattamaan talousvajettaan lainaamalla Kiinasta, Japanista ja Saksasta. Kiina-ilmiö – nimellä tunnetussa kaksinapaisessa järjestelmässä ilmeni säröjä jo keväästä 2007 lähtien. Kiinan talouden ylijäämä syntyi siitä kun maailman markkinat täytettiin halvoilla tuotteilla. Prosessi kiihdytti velkaantumisen tendenssiä kaikilla tasoilla. Valtiot tukivat pankkeja myyttisillä summilla. Se sai aikaan vain sen, etteivät pankit luhistuneet ihan heti. Yhteiskunnan tuki ei parantanut pankkikriisiin johtaneita syitä, vaan päinvastoin kriisi muuttui fiskaaliseksi, eli valtiotalouden kriisiksi. Nyt talouden käsikranaatti on vielä kerran pankkien käsissä. Lama on tulossa takaisin, ja tällä kertaa ei ole mahdollista elvyttää samoilla keinoin kuin ennen. Silloin puhutaan kaksoistaantumasta ja loppulamasta, totaalisesta romahduksesta.

Kriisin analyysin on kiteydyttävä kolmeen kohtaan. a) kyseessä on maailmanlaajuinen eikä kreikkalainen, irlantilainen tai eurooppalainen kriisi. b) Euroopan Bermudan kolmion ilmiö (Kreikka-Espanja-Saksa) alkoi ilmetä 9.8.2007 Northern Rock-pankin vararikosta. Pankeille pumpattiin suuria summia, mutta pankkien kesken luotto ei vieläkään pelaa. Pankit ovat kapitalismin sydän, eli meillä on infarktitilanne. c) Vallankumous on tulossa – vihollinen on kuin zombi ja siksi vaarallinen. Kriisin luonnetta ei voi ymmärtää ennen kun ymmärtää aikakauden luonteen. Siihen tarvitaan klassikkoja. Tämä ei vapauta meitä velvollisuudesta analysoida tämän ajan kriisiä, mutta nykyhetken analyysin teko on mahdotonta ilman esim. Leninin imperialismin analyysia. Imperialismi oli finanssipääoman herruuden aika. Samalla kun pääoma sitoo yhteen sen eri alueellisia osiaan, samanaikaisesti se kärjistää kaikki ennestään jo vallitsevat epätasaisuudet. Historian kehityksen yhteydessä nämä korostuvat molemmat sekä epätasaisuudet että yhtenäisyysaspektit. Muinainen sekoittuu moderniin, jotkut kehitysvaiheet keskeytyvät ja esiintyy kuiluja ja taantumista.

Mitään homogeenista aikaa ja paikkaa ei ole olemassakaan. Kun imperialismi yhdistää pääoman eri osat, on siinä ensisijaisen tärkeänä itse kokonaisuus eikä mikään yksittäinen osa. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa ja sillä on oma dynamiikkansa.  Tämän dynamiikan ketju ensisijaisesti rikkoutui vuonna 1917 ja vain toissijaisesti sen murtui yksi sen lenkistä. Lenin viittaa J. A. Hobsoniin, joka tutki kapitalismin loismaista luonnetta ja Rudolf Hilferdingiin, joka tutki finanssipääomaa. Näiden teorioiden arvostelun pohjalta Lenin rakensi imperialismin kritiikkinsä.

Ekspansio on sisäänrakennettu mekanismi kapitalismissa. Ensimmäinen suuri globalisoimisen aalto oli silloin kun kapitalismi oli vielä lasten kengissä, Kolumbuksen ajoista (v. 1492) alkaen. Löytöretkien kautta Länsi-Eurooppa yritti valloittaa maailmaa levittääkseen kauppatavaraansa. Globalisaation toinen aalto tapahtui 1800-luvun toisella puoliskolla. Vuonna 1848 tapahtuneen yleiseurooppalaisen vallankumouksen jälkeen Saksa alkoi teollistua. SPD perustettiin Bismarckin maassa. Yhdysvallat sisällissodan jälkeen ja Japani nousivat Saksan rinnalla kyseenalaistamaan Britannian kauppamonopolia. Siihen hätään oikeita ehdotuksia kapitalismille teki herra Cecil John Rhodes: ”jos aiomme säilyä maailman herroina, meidän tulisi teollistaa siirtomaamme”. Ei enää siis tavaroiden, vaan pääoman vientiä. Rhodes palkittiin antamalla hänelle oma maa, joka nimettiin Rhodesiaksi – nykyinen Zimbabwe.

Etenkin vuosina 1873–1896 esiintyy rajua voiton suhdeluvun laskua. Tämä kapitalismin Nemesis toimi järjestelmän koko olemassaolon ajan. Kyseisenä aikakautena kapitalismi siirtyy kultakantajärjestelmään, josta alkaa armoton hintasota, deflaatio. Kolmannen maailman siirtolaistaminen kiihtyy. Kolmannessa globalisaation aallossa 1900-luvulla imperialismissa luonteenomaista on pankkitalouden dominoiva rooli. Muutamassa vuodessa se johtaa uuteen historialliseen ilmiöön, maailmansotaan. Sodan jälkeen taloustieteilijä Keynes neuvoi Churchillia siirtymään pois kultakannasta, mutta hän ei noudattanut neuvoa. Vanha armoton Nemesis syöksi kapitalismin ennen näkemättömään vuoden 1929 kriisiin. Samassa kriisissä vararikkoon meni amerikkalaisia pankkeja, jotka olivat lainanneet Britannialle sodan jälkeen. Tästä haavasta ei toivuttu New Dealin eikä Bretton Woodsin avulla.

Toisen suursodan jälkeen kapitalismi sai uusia liittolaisia, yhtenä stalinistinen byrokratia. Maailman jako periferioihin ja yhteiskunnallinen rauha metropoleissa oli neuvostojohdon antama tae. Bretton Woods sopimuksen olisi mahdotonta toteutua sisällissodan raatelemassa Kreikassa, aseellisten partisaanien hallinnassa olevassa Jugoslaviassa, patavasemmistolaisessa Italiassa ja Ranskassa. Maurice Thorez meni De Gaullen ja Palmiro Togliatti entisen fasistin Badoglion hallituksiin.

Näitä taloudellisia tapahtumia on mahdotonta erottaa poliittisista tapahtumista ja erityisesti luokkataistelusta, joka on historian mobilisoiva tekijä. Tarkemmin sanottuna, Marxin mukaan, mobilisoivana tekijänä ei toimi luokkataistelu yleisesti ottaen vaan vallankumous (Saksalainen ideologia). Vallankumouksen uhka oli tekijä, joka pakotti imperialisteja siirtymään kultakannasta dollarin vaihdettavuuteen. Se oli heikkouden eikä vahvuuden merkki.

Grundrissessa Marx selittää miten jokainen kriisi pitää sisällään edeltäjänsä kriisit ja samalla ylittää ne. Nykyinen kriisi sisältää niin vuosien 1929 kuin 1873 kriisit. Kaikkien kolmen kriisin takana 1800-, 1900- ja 2000-luvuilla on sama syy, voiton suhdeluvun laskutendenssi. Bretton Woodsin loppu alkaa De Gaullen neuvoista, joka vaatii paluutta kultakantaan. Ranska otti käyttöön kahden kerroksen kultamarkkinat. Ensimmäisellä käytiin kauppaa virallisella hinnalla (35 $/unssi) ja toisella hinta määräytyi kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti. Tämän seurauksena puhkesivat “punaisen toukokuun” tapahtumat, joilla oli suuri merkitys siihen, ettei kultakantaan sitten palattu. Sellainen paluu olisi tarkoittanut paluutta deflaatiopolitiikkaan ja miljoonia työttömiä sekä palkkojen ainakin puolittamista. Myös Vietnamin sota näytteli suurta roolia Bretton Woodsin hautaan saattamisessa. Vuodet 1971–1979 oli stagflaation aika, hinnat nousivat, työttömyys kasvoi ja dollarin hinta laski. Vuosina 1980–2007 nostettiin ensin korot pilviin ja sitten laman puhkeamisen jälkeen laskettiin ne miltei nollaan. Samanaikaisesti velka kasvoi (varsinkin 2000-luvulla omalle historialliselle tasolle). Nyt kapitalistien edessä on kaksi dilemmaa. Bernanke haluaa elvyttää lisää kasaamalla yhä enemmän paineita luhistumiseen suunnalle. Tämä vaihtoehto siirtää konfliktin lähitulevaisuuteen. Merkel on päättänyt kallistua deflaation suuntaan. Se tarkoittaa jättiläispääomien tuhoamista, joista yksi on työväenluokka sinällään. Jos – niin  kuin Marx väitti – pääoma  on suhde ihmisten välillä, niin sitten pääomien tuho merkitsee ihmisten tuhoamista tavalla tai toisella.

Me olemme jo siirtymävaiheessa. Hegelin ystävä, runoilija Hölderlin painotti, että sinällään kriisi on siirtymistä. Jokin kuolee siksi että joku muu on syntymässä. Jonkin ruumiin mätäneminen on elämän laboratorio, ei vain kuolema (Marx). Tarvitsemme vanhan rappiota ja uuden syntymää koskevaa kokonaisteoriaa. Siirtymä on ristiriitainen prosessi ja samalla pyrkimys ratkaista ristiriitoja: a) työn ja pääoman välillä, b) maailmanlaajuisen työnjaon ja kansallisvaltion olemassaolon välillä ja c) julkisen ja yksityisen välillä (valtio ja kansalaisyhteiskunta). Tavasta, kuinka ristiriidat ratkaistaan, riippuu se, että millainen siirtymästä tulee. Ristiriitoja esiintyy enemmänkin: 1. kapitalismi tarvitsee epätoivoisesti ammentaa lisäarvoa työväenluokalta, mutta toisaalta se joutuu vähentämään koko ajan työläisten määrää. Viimeinen on välttämätön edellytys tuotantovoimien kasvulle, johon alinomainen kilpailu pakottaa. Tästä muodostuu kapitalismin hautakivi.

Venäjän vallankumous ei tapahtunut turhaan. Ennen vallankumousta Venäjä oli kansainvälisen taantumuksen poliisi. Sen jälkeen maasta tuli maailmanvallankumouksen panttivanki. Samassa tilanteessa on tänä päivänä Kiina. Kiina ei ole kapitalismin toivo kriisistä poispääsemiseksi. Kiinasta on tullut kapitalismin kriisin ja sitä kautta myös maailmanvallankumouksen panttivanki. Kiinan tuloista 2/3 osa syntyy viennistä. Dollarin romahtaminen aiheuttaa romahtamisen Kiinan dollarivarannoille, joissa ”lepää” 3000 miljardia dollaria. Näin ollen, Kiina on myös dollarin sekä USA:n ja Euroopan markkinoiden panttivanki eikä niiden pelastaja. Jos tai kun Euroopan markkina-alue romahtaa lopullisesti, niin Kiina romahtaa perässä. Tämän vuoksi Kiina tuki Espanjaa ostamalla sen valtion velkakirjoja. Edellisten esimerkkien lisäksi viime vuosina on havaittavissa iso määrä kapinoita ja liikehdintöjä Kiinassa, mikä kertoo luokkataistelun kärjistymisestä.

Vielä kerran kapitalismin kuolemankouristusten takana on se, että työn ja pääoman välistä ristiriitaa ei voida enää sovitella perinteisin keinoin. Tämä on merkki järjestelmän vanhenemisesta ja rappeutumisesta. Mikään ei pysty sitä elvyttämään, ei Kiina tai vielä vähemmän Intia tai muut britit. Kapitalismia ei voinut pelastaa edes järjestelmän restauraatio Venäjällä tai Itä-Euroopassa. Kukaan kapitalismin apologeetoista ei voi vastata kysymykseen: miksi kapitalismi on historiallisessa kriisissä, jos sen historiallista vastustajaa, NL:a ei enää ole.

Kapitalismin mätänemisen olosuhteissa ei rappeudu vain järjestelmä tai sen valtapuolueet (hallitus- ja oppositiovoimat), vaan myös kaikki muutkin vaihtoehtoiset voimat, joiden vaihtoehtoisuus ei mene kapitalismin rajoja pidemmälle. Näin ollen, kapitalismin kriisi ilmenee kapitalismin hallitsemisen kriisinä. Koskaan ei ollut ajankohtaisempi Trotskin fraasi, millä siirtymäohjelma alkaa: “Maailmanpoliittiselle tilanteelle kokonaisuudessaan on luonteenomaista ennen kaikkia proletariaatin johdon historiallinen kriisi”. Nyt olisi ponnistettava kriisin ratkaisemiseksi, ja uuden vallankumouksellisen puolueen rakentamiseksi. Tämä on ehdoton edellytys ihmiskunnan poispääsemiseksi tästä umpikujasta.

Loppufaktat loppulamasta

Huolimatta retoriikasta, että kyseessä on Kreikan kriisi, viimeistään viime keväänä EU tiesi mitä on tulossa. Sen vuoksi varattiin 750 miljardin euron hätärahasto tulevia kreikkoja varten. Uutistoimisto Bloombergin mukaan rahasto on jo loppumassa kesken jos euromaiden ongelmat jatkuvat Irlannin jälkeenkin. Irlannin noin sadanmiljardin apupaketti vastaa 60 prosenttia koko talouden tuotteesta. Kreikka sai suurin piirtein saman verran avustuslainaa, mikä vastasi 47 prosenttia bkt:sta. Monien arvioiden mukaan Portugali on monenkertaisesti pahemmassa tilanteessa kuin Irlanti. Jos Portugalille myönnettäisiin samansuuruisen hätäavustuksen (60 prosenttia bkt:sta), sen koko olisi myös 100 miljardia euroa. Siihen loppuu sitten rahaston avustuskyky. Vaikka ei tapahtuisikaan muita kansantalouksia mullistavia tapahtumia, kuten pörssiromahdusta, osakkeiden loppuunmyyntipaniikkia, valuuttasotaa, markkinoiden poispäin valumista, seuraavan maan maksukykyongelma roikkuisi kuin kirves euron niskan päällä.

Jos Espanjalle – kuten on veikattu – kävisi samalla tavalla kuin Kreikalle, Irlannille tai Portugalille, sen bkt:n 60 prosenttisen paketin suuruus on 632 miljardia euroa. Bloomberg on laskenut, että Italian tapauksessa kyseinen summa olisi 912 miljardia euroa. 750 miljardin avustuspaketti ei riitä minkään maan pelastamiseen Portugalin jälkeen. Sitä paitsi, sitäkään ei ole missään edes mihinkään talteen kerätty. Paketti oli vain lupaus silloin kun haluttiin rauhoittaa markkinoita viime keväänä. Vasta nyt avautuu edessämme todellinen perspektiivi. Sen vuoksi eliittiin on iskenyt tekopyhärehellisyyden kärpänen.

Euroalue hajoaa pian. Se joko sirpaloituu tyngiksi ja heikoiksi kansantalouksiksi tai supistuu pieneen ytimeen, joka yrittää dominoida sen ulkopuolelle eloonjääneiden valtioiden taloudellista ja poliittista kehitystä. On todennäköistä, että markkinat reagoivat aikaisemmin massiivisella arvopapereiden myynnillä tai joukkopaolla euroalueelta. Loppu orastaa siis ennen Portugalin konkurssiakin. Professori Holtham kirjoittaa Financial Times –lehdessä: “Irlannille annettava paketti on vain kallis laastari, joka ei edes tyrehdytä verenvuotoa”. Eräiden huhujen mukaan euron kaatumista parastaikaa valmistellaan euromaissa. Kannattaa muistaa EU:n presidentti Rompuyn lausahduksen viime viikolta: ”Jos euro kaatuu, koko EU kaatuu”. Siinä ei ollut lipsahduksesta kysymys, sellaisia kömmähdyksiä ei tuon tason poliitikko tee. Tuo lausahdus selittää, miksi Britannia osallistuu Irlannin avustuspakettiin, so. jotta Irlanti pysyisi euroalueella.

Ratkaisuna maailman sosialismi – maailmanvallankumous

Marxin Pääomassa on diagnoosi, että maailmanlaajentumisen tendenssi (universalizing) syöksee kapitalistisen järjestelmän kriisiin, kumoukseen ja siirtymiseen uudenlaiseen tuotantotapaan ja luokattomaan yhteiskuntaan. Nykyinen kriisi ei sisällä vain vanhan yhteiskunnan hajoamisen elementtejä, vaan tulevan yhteiskunnan siemenet.

Yhteiskunnan sosialistinen reformaatio tarjoutuu nykyisessä kriisissä koko sivilisaation pelastajaksi. Tämä ei ole vain propagandaa, vaan välttämättömyys. Reformaation alullepano on mahdottomuus, mikäli hegemonia yhteiskunnassa säilyy porvariston käsissä. Ennen kuin pakkolunastaa tuotantovoimat ja tuottaa kollektiivisesti hyväksytyn suunnitelman mukaan, porvaristo on riisuttava poliittisesta vallastaan. Se taasen tarkoittaa vallanriisumista porvaristolta niiltä vallanelimiltä osin, johon porvariston hegemonia perustuu. Sellaisia ovat väkivaltamekanismit, l. poliisit, armeijat, byrokratiat. Vasemmiston tukea proletariaatilta ei saisi tulevissa muutoksissa kohdistaa prosessiin, jossa vasemmisto tulisi hallinnoimaan kapitalismia joko yksin tai yhteistyössä porvareiden kanssa. Yksi elintärkeä dilemma yhteiskunnassa tänään ei ole siinä, että mikä puolue on vallassa, vaan että minkä luokan käsissä yhteiskunnalliset asiat ovat. Muutoksen prosessi on vallankumouksellinen siksi, että se kyseenalaistaa porvariston johdon yhteiskunnassa. Samalla se kyseenalaistaa porvarillisen tuotantotavan, lainsäädännön, väkivallan monopolin porvariston toimesta jne.

Tällä hetkellä on mahdotonta määrittää, missä maassa vallankumouksellinen prosessi alkaisi. Se riippuu kriisin etenemisestä, imperialistien keskeisistä tappeluista, proletariaatin luokkatietoisuudesta ja luokkataistelun määrätietoisesta offensiivista. Yksi asia on varma. Globalisaatio on huolehtinut siitä, että se ja vallankumous eivät voi jäädä yhden valtion rajojen sisälle, vaan se leviää kaikkialle raketin vauhdilla. Porvariston etulyöntiasema piilee siinä, että porvaristo suurin piirtein tietää missä mennään. Proletariaatin etu on siinä, että eri maiden työläisten välillä ei ole erilaisia saati vastakkaisia intressejä. Proletariaatti ei vielä tiedosta tilanteen vakavuutta. Porvaristo sen sijaan on jo ottanut puukot esiin ja yrittää kohdistaa ne eri maiden porvaristojen ja saman maan porvariston eri osien sekä proletariaatin selkään.

Dimitris Mizaras