The popular wrath against the barbaric austerity imposed on Greece by the EU, the European Central Bank and the IMF has exploded in the early parliamentary elections of May 6^th leading into a crushing and humiliating defeat both the ruling bourgeois parties, the right wing New Democracy (ND) and the “socialist” PASOK, as well as all the neo-liberal servers of the troika’s Memorandum. The two parties that ruled the countries for decades after the fall of the military dictatorship in 1974, ND and PASOK, have fallen into a pathetic minority, combining together less than a third of the votes. For the first time after more than a half century, a party of the Left, the reformist SYRIZA with his radical anti-Memorandum rhetoric and movementist look, has been catapulted in the second rank, nationally, becoming the Official Opposition in the country and the biggest party in Athens, the capital region, Thessalonica, and the main cities in the provinces. There is an obvious left wing turn of the majority of the people.

Unfortunately, social misery, polarization of inequalities, and national humiliation-not to mention the political blindness and electoralist complaisance of the reformist, Stalinist, and centrist Left- became also a fertile field  for far right nationalist demagogy leading to a spectacular growth not just of the far right “Independent Greeks”( a split from the ND) but above all of the openly neo-Nazi party of the “Golden Dawn”, which jumped from a few thousands votes in 2009 into nearly a half a million in 2012, entering for the first time in Parliament.

In general, apart from the electoral triumph of SYRIZA, there was a relative increase of the vote for most of the parties of the Left. The Stalinist KKE, although winning a few thousands more votes, lost its hegemonic primacy among the parties of the Left, and it has fallen from the third rank that traditionally it occupied among all the parliamentary parties to the fifth rank. The biggest losses for the KKE were in the proletarian areas in the Athens region and in Thessalonica.

First, the Stalinists paid the price for their crude sectarianism and vulgar hostility against every other left wing force and against every social movement and popular rebellion that they cannot put under their bureaucratic control (for ex. they have  denounced the December 2008 revolt as a…CIA conspiracy; they played the role of the police guarding the parliament from the popular anger in the October 2011 General Strike; they separated their forces from the major rally of a million people protesting against the second Memorandum in Syntagma Square in Athens, on February 12,  2012 etc.)

But there is another, very important reason for their defeat in relation to SYRIZA. In defaulted Greece, the regime crisis has put on the agenda urgently the question of power. The KKE advanced vaguely the slogan for a “workers’ popular power” and “socialization of the monopolies” but as a remote possibility in the far away future, “because, now, the objective conditions and relationship of forces are not yet mature”, as the Stalinists claim. On the contrary, SYRIZA has raised the immediate need for “a government of the Left” (although without a revolutionary overthrow of the bourgeois regime and State). The slogan for “a left government” had received a great popular response, despite its vagueness and covering up of the class nature of the State power (Tsipras, the young leader of SYRIZA, even mentioned as an example to follow the tragic precedent of the Allende government in Chile, defending also the Popular Front line of the Komintern in the 1930s). Nevertheless, as previously with the demand for a direct democracy regime during the occupying the squares movement in 2011, the popular response to the prospect of a government of the Left does not reflect only a dangerous illusion but also the ripening of the subjective conditions in the mass social consciousness for an alternative power of those from below against those ruling from above. It is a contradictory, distorted reflection of the immediate need for a struggle for working class power.

The Trotskyist EEK, while criticizing sharply the popular front line in the “left government” slogan and pointing out the dangers, precisely from the tragic precedents in Spain, Chile and Greece, insisted on the urgent need for a revolutionary socialist way out from the capitalist crisis, with the overthrow of the capitalist regime and the establishment of a revolutionary workers government and workers power, as a step towards a United Socialist States of Europe to be build on the ruins of the imperialist EU.  Our Party increased modestly its vote in every electoral district all over the country, particularly in the proletarian areas of the capital and of the main cities; but more importantly it developed further its political influence and organization among advanced workers and youth.

The Maoists of the KKE ml and of the ML-KKE, although they joined this time after decades their forces in a common bloc, they received less votes than the sum of the votes of both parties in previous elections. The moderation of their political program, restricted just to a defense against the austerity attacks and in defense of national independence, failed to arise much of response in a social milieu very radicalized the last two years.

ANTARSYA, the “broad anti-capitalist Front” of ten centrist organizations, increased its vote in relation to the previous 2009 parliamentary elections but retreated nationally in relation to the 2010 regional elections, falling from above 2 per cent to just above  1 per cent. As the leaders of ANTARSYA have  cultivated the most wild illusions about their “certain entry into parliament with eight anti-capitalist deputies”, campaigning against their competitors in the far left, presenting as “a lost vote” any vote to the EEK, following the worst traditions of electoralism, now they are deeply disappointed from the results, plunging again in crisis. Some of the organizations of this anti-capitalist Front are already looking towards SYRIZA, while others, particularly in NAR (New Left Current) speak about their “deficit in strategy and program” as the reason of the defeat of their electoral expectations. This “deficit” was already pointed out by the EEK: ANTARSYA and NAR call for the overthrow of the bourgeois government but they find “immature” the conditions to advance a call for workers power; it calls (as the EEK does) for an withdraw from the EU and the euro but it returns to national isolation by rejecting the alternative advanced by the EEK for a revolutionary struggle for the socialist unification of Europe. More than 20 years after their split from the KKE, the NAR remains prisoner of the Stalinist legacy, particularly in relation to the Popular Front and the nationalist outlook.

It is noteworthy that most of the central strategic problems that counter-posed Trotskyism and Stalinism in the 20^th century- permanent revolution versus socialism in a single country, united workers front versus popular front of class collaboration, the struggle against fascism, the decline of bourgeois democracy and the dictatorship of the proletariat, the need for a revolutionary International, the question of the State, the dangers from bureaucracy etc.- have found now urgent actuality in Greece and they are discussed among the most militant sectors.

As it becomes extremely difficult even the formation of a coalition government in Greece now, and eventually new elections very soon could not solve the problem of power, the political crisis is escalating in the country and all over Europe. The questions of revolutionary strategy and tactics, of a program for the systematic mobilization of the masses in preparation for the seizure of power by the working class supported by the pauperized masses, of organization of the revolutionary vanguard are more urgent than ever.

.

Savas Michael-Matsas

May 8, 2012

Osa 1. Johdanto kirjoitussarjalle

Ihmiskunnan historia on samalla sekä vapaudentavoittelun, että luokkayhteiskuntien historiaa. Yhteiskuntien eri kehitysvaiheet ovat kulloinkin määrittäneet sen viitekehyksen, jonka puitteissa vapauden toteutuminen on mahdollista. Koska joudumme edelleen käsittelemään nimenomaan luokkayhteiskuntia, on vapauden toteutuminen ollut parhaimmillaankin osittaista, ja pääsääntöisesti pieniä ihmisryhmiä koskevaa.

Nykyinen länsimainen kulttuuri korostaa erityisesti yksilönvapautta ja taloudellista vapautta. Yksilönvapauden nähdään toteutuvan parhaiten, kun yksilö saa toteuttaa itseään kulutuspäätöksillä.  Vapaudella käsitetään nykyään lähes yksinomaan vapautta ostaa ja myydä; Yksilön vapaus tehdä ostopäätöksiä markkinoilla, talouden toimijoiden vapaus toimia mahdollisimman laajoilla markkinoilla mahdollisimman vapaasti, sääntelemättä.

Länsimaiden kuluttajakansalainen saattaa kokea olevansa varsin vapaa. Tämä johtuu siitä, että hänen vapauskäsityksensä on samalla tapaa rajoittunut, kuin ylhäältä käsin annetut ajatusmallinsa muutenkin. Itseasiassa ei ole lainkaan tavatonta se, että samaan aikaan kun yksilö on varsin tiukasti kahleissa, hän kokee siitä huolimatta olevansa melko vapaa. Eräs kaikkein pahimmista kahleista on kuvitelma siitä, että jokainen voi omalla yksityisellä toiminnallaan vaikuttaa merkittävästi omaan vapauteensa. Porvarillinen ajatusmalli siitä, että jokainen on oman onnensa seppä, ja että omalla työllä voi vihdoin saavuttaa taloudellisen ja samalla lähes absoluuttisen vapauden, on itseasiassa toiminut kokonaisten sukupolvien vapautta rajoittavana tekijänä. Yksilöistä koostuva massa on laitettu juoksemaan, kuin häntäänsä jahtaava koira.

Sananvapautta pidetään porvarillisen demokratian suurena saavutuksena. Ylpeillään sillä, että hallintoa saa arvostella, mielipiteen saa ilmaista asiasta kuin asiasta ilman, että siitä joutuu välittömästi vastuuseen. Se vain unohdetaan kertoa, että siinä vaiheessa kun sananvapauden aktiivinen käyttäminen alkaa todella uhata hallitsevan yhteiskuntaluokan hegemoniaa, sananvapauden loppu on hyvin lähellä. Ihan viime aikoina tästä on saatu kouriintuntuvia esimerkkejä. Sananvapaus on todellisuutta vain niin kauan, kun siitä ei ole mitään vaaraa.

Nykyisen luokkayhteiskunnan rappiokehitys on kaikenkattavaa. Taloudellisen perustan mureneminen johtaa väistämättä myös yhteiskunnan kulttuurirakenteiden ja myös ideologiseen rappioon. Myös vapauskäsite on saanut osansa tästä kehityksestä. Ihmiskunnan historiallinen pyrkimys yhä suurempaan ja absoluuttisempaan vapauteen on ottamassa takapakkia. Vapauden määrittely tapahtuu entistä kapeammissa raameissa. Taloudellinen välttämättömyys so. taloudellisen järjestelmän kriisiytymisen luomat olosuhteet rajoittavat ihmisten vapautta hyvin monella tavalla. Porvarillinen hegemonia mediassa ja poliittisessa järjestelmässä ovat saaneet aikaan sen, että talousjärjestelmän vaateet otetaan väestön keskuudessa yhä enemmän luonnonlakina. Vapaudenkaipuun tilalle on astumassa sopeutuminen olemassaoleviin, heikkeneviin olosuhteisiin. Pääseminen vapauden lisääntymisen tielle edellyttää tänäpäivänä ensisijaisesti vallitsevien olosuhteiden hahmottamista, tietoisuuden lisääntymistä ja lopulta määrätietoista joukkotoimintaa olosuhteiden muuttamiseksi. Jos yksilö edelleen pyrkii kamppailemaan oman vapautensa lisäämiseksi henkilökohtaisella tasolla, hän tulee osaltaan heikentäneeksi toisten vapautta, ja samalla heikentää mahdollisuuksia vapauden lisääntymiseen yleisellä tasolla. Lopulta tämä johtaa siihen, että yksilön vapaudentavoittelu johtaa kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Yksilöllinen vapaudentavoittelu on suurelta osin porvarillisen yhteiskunnan tuote. Tämä järjestelmä on ensikertaa mahdollistanut vapaudentavoittelun ainakin teoriassa laajoille ihmisryhmille ilman, että tarvitsee valmiiksi kuulua aatelistoon, tai muuhun etuoikeutettuun ihmisryhmään. Porvarillisen järjestelmän rappio tarkoittaa siis myös suuria rajoitteita vapauden toteutumiselle. Enää ei ole samalla tavalla mahdollista rakentaa huomisen vapautta omin hartiavoimin, kuin järjestelmän aiemmissa kehitysvaiheissa. Työstä on tulossa enemmänkin orjuuttava elementti, kuin vapauden mahdollistaja.

Kapitalismissa vapaudentavoittelu tarkoittaa suurelta osin samaa, kuin voitontavoittelu. Kapitalismissa kaikella on hinta, niin myös vapaudella. Ostaakseen vapautta, täytyy olla myös millä ostaa, eli rahaa. Voitontavoittelun rinnalla on myös palkkatyöväen keskuudessa lisääntynyt pyrkimys kohottaa omaa asemaa toisten kustannuksella. Omaa palkkaa ja asemaa halutaan parantaa, mikä tarkoittaa hyvin usein oman yhteiskuntaluokan etujen hylkäämistä, ja asettumista porvariston asiamieheksi.

Vapaus on aina suhteessa vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään. Ei voida ajatella vapautta absoluuttisena käsitteenä niin kauan, kuin viimeinen luokkayhteiskunta on vielä olemassa. Vasta sitten, kun luokkayhteiskunnista on päästy eroon, voidaan ottaa asialistalle vapauden maksimointi niin, että se koskee kaikkia. Vasta sellaisessa yhteiskunnassa, jonka toiminta perustuu nimenomaisesti ihmisen vapauden lisäämiseen, vapaus voi esiintyä korkeimmassa muodossaan.

.

12.4.12

Jani Poimala

.

Jatkossa käsittelemme vapauden eri ulottuvuuksia, sekä vapauden ja luokkayhteiskunnan suhdetta yksityiskohtaisemmin. Tulevat kirjoitukset julkaistaan Marxilainen-teoriajulkaisussa

Kymmenen kuukautta istunut Suomen hallitus on täydessä umpikujassa suhteessa lähitulevaisuuden näköaloihin. Heti vaalien jälkeen, viime keväänä, puolueet vesittivät osittain vaaliohjelmiaan päästääkseen kompromissiin, jota ilman hallitusta ei olisi syntynyt. Vasemmisto vielä kehtasi riemuita, sillä työttömien peruspäivärahaan oli saatu 100 euron arvokorotus. Korotuksesta ei ollut kaikille työttömille hyötyä, mutta tämä on vielä pientä verrattuna siihen, mitä oli tulossa. Syksystä lähtien teknokraatit vaativat, että vaaliohjelmat tulisi unohtaa kokonaisuudessaan. Virallisen opin mukaan maa tarvitsee useamman miljardin euron leikkauksia, kuntien lakkauttamisia, eläkeiän korottamista, ansiosidonnaisen ajan lyhentämistä. Paketti on auki täydennettäväksi. Perusteluksi esitetään hieno termi ”kestävyysvaje”, jota sittemmin tulee supistaa.

Kuten 11. huhtikuuta oppositio totesi, eduskunnassa ilmoitetut ja vuosia 2013–2016 koskevat luvut budjettileikkauksista ja veronkorotuksista ovat vääristeltyjä. Kehitysriihen yhteydessä ilmoitetut luvut 22. maaliskuuta siis eivät pidä paikkaansa. Silloin kerrottiin, että sopimus ay-liikkeen kanssa pidentää työuria reilulla yhdellä vuodella, mikä supistaa kestävyysvajetta kahdella miljardilla eurolla. Todellisuudessa vastaavat luvut ovat viisi kuukautta ja 600 miljoonaa. Silloin esitettiin, että toimenpiteillä valtion velkaantuminen pysähtyy. Todellisuudessa velkaantuminen lisääntyy. Jopa virallisten tietojen mukaan (Valtiovarainministeriö 4.4.), tänä vuonna suhteessa bruttokansantuotteeseen velka on 44, ensi vuonna 45 ja sen seuraavana vuonna 46 prosenttia. Silloin (23.3.) kerrottiin, että veronkorotuksia tehdään 1,5 ja menosäästöjä 1,2 miljardia euroa vuoteen 2015 mennessä. 4. huhtikuuta sanottiin, että valtion tulot lisääntyvät vain 1,2 miljardia. Tasaveron osuus 22.3. oli vähätelty, mikä sai Urpilaisen sanomaan olevansa ylpeä. Helsingin Sanomat selvitti (6.4.), että tasaveroista kertyy porrastettuja veroja enemmän tuloja. Katainen sanoi eduskunnassa (22.3.), että kehyspäätöksensä vähentää tuloeroja. Tutkimuskeskus VATT kertoo, että tuloerot eivät käytännössä vähene lainkaan. Turhaan Arhinmäki mainosti tuloerojen kaventamista omana aikaansaannoksenaan.

Valehtelu …

Edelliseen liittyen voi myös todeta, että hallituksessa Katainen ja Urpilainen puhuvat usein ristiin. Kansalaisille herää eräitä kysymyksiä: miksi hallitus valehtelee, onko todella kestävyysvajetta ja tuottavatko kyseiset toimenpiteet niiden tavoittelemia vai päinvastaisia tuloksia? Kapitalismi on maailmanlaajuisesti kriisissä. Faktaa on myös se, että riippumatta kansantalouden tilasta, jokaisessa maassa yritetään siirtää kriisin laskua työväenluokan maksettavaksi. Ei tarvitse olla taloustieteilijä ennen kun toteaa, että euron viimeinen käyttöpäivä on lähellä. Siitä puhuvat kapitalistit itse. Meidän mielestä kapitalismia ei voi pelastaa mikään, varsinkaan järjestelmän omien raamien sisällä toimiessa. Kriisin kipuja on yritetty lieventää, amerikkalaiset elvyttämällä ja Merkelin ohjauksessa olevat eurooppalaiset leikkaamalla ja säästämällä.

Tavoitteena kaikilla on taikasana ”kasvu”. Lama yhtä aikaa inflaation kanssa synnytti 1970–luvulla termin stagflaatio. Nyt pääministeri Katainen al-jazeeran haastattelussaan lanseeraa termin ”growsterity”, eli kasvun ja säästötoimien (growth + austerity) yhdistelmän. Ainoa toivo pelata vähän aikaa euron viettäessä kuolemantuskahetkiään on lepyttää markkinat, jotka parastaikaa piiskaavat Espanjaa ja Italiaa. Merkel on valinnut säästötoimien tien kaikkien maiden puolesta, ja Suomi on siinä jälleen kerran mallioppilas. Suomen teollisuustuotanto on supistunut kolmisen prosenttia ja kauppataseessa esiintyy alijäämää ensimmäistä kertaa maailmansodan jälkeen. Kansan taskusta viedään noin 5 miljardia euroa hallituskauden aikana samalla kun euroalueen vakausmekanismit vahvistetaan. Suomen takausvastuiden määrä nousee kymmeniin miljardeihin, josta joutunee maksamaan useampia miljardeja euroja. Kyseiset summat moninkertaistuvat kun Espanja on Kreikan kanssa samassa matkustusluokassa. Näiden tukipakettien ainoana tavoitteena on taata saksalaisten ja ranskalaisten pankkien saatavat.

.

… ja salamyhkäisyys

Kriisin kärjistyessä valehtelu, tietojen salaaminen, demokraattisen valvonnan välttäminen ja salamyhkäisyys ovat käsi-kädessä meneviä porvariston ominaisuuksia. Kreikan kanssa tehty vakuussopimus on julistettu salaiseksi. Kansanedustajat toki saavat vieraalla kielellä lukea sitä sillä edellytyksellä, että heitä sitoo vaitiolovelvollisuus. Sellainen menettely, jossa sopimukset toisen valtion kanssa varjellaan sotasalaisuuden tavoin, ovat ainutlaatuista Suomen historiassa. Vakuussopimusta järjestävät käytännössä Kreikan neljä suurinta pankkia eikä sitä edes ole solmittu Kreikan valtion kanssa niin kuin luulisi.

Mitä on pelättävää siinä kun hallitus joutuu turvautumaan sellaiseen salaiseen menettelyyn? Argumenttina käytetty väite siitä, että tämä on Kreikan tahto, ei pidä paikkaansa. Jos seuraa kreikkalaisia medioita huomaa, ettei tämänkaltaista keskustelua ole siellä koskaan käyty. Onko sitten niin, että sopimuksen tuloksissa ei olisi niin paljon kehuttavaa kuin hallitus väittää? Vai käykö sittenkin sopimuksesta ilmi, että koko vakuutusjärjestely tulee Suomelle sittenkin liian kalliiksi niin kuin Merkel alusta asti uhkasi?

Salailu lakiin vedoten tai muuten ei jää tähän. Asekaupat Israelin kanssa on julistettu salaisiksi. Kuntauudistus on ensin suunniteltu teknokraattien toimesta ja vasta sen jälkeen on alettu kysyä kuntalaisilta heidän mielipiteitään. Tässäkin kirjoituksessa mainitut ristiriitaiset tiedot liittyen budjettileikkauksiin ja säästöihin kielivät juuri siitä, että salailussa oikea käsi ei tiedä koskaan mitä vasen käsi tekee, vasemmistoliiton apulaiskädestä puhumattakaan. Asioiden vääristelyssä ei ole rajoja. Nobelisti taloustieteilijä Paul Krugman ihmetteli The New York Times–lehden blogissaan, kuinka kolmen A:n maan pääministeri voi mainostaa growsterity–termiä. Kataisen mukaan leikkausten jälkeen saavutetaan uskottavuus, josta siirrytään kasvuun suoraan aivan niin kuin Latviassa tapahtui. Krugman vertasi Latvian tilaa Yhdysvaltain vuosien 1933–35 tilanteeseen. Krugmanin mukaan, Latvia on edelleen syvästi lamaantunut maa.

Missä on työväenluokan eläkesäästöt

Keskustelu eläkkeelle siirtymisen ikärajan nostamisesta ei ole suomalainen ilmiö, eikä ole alkanut vasta nyt. Suuret pääomapiirit, Brysselin ”think tankit” yms., ovat monta vuotta sitten alkaneet laskeskella, että työväenluokan eläkemaksusäästöt ei riitä tulevien eläkkeiden maksettavaksi. Niiden kotimaiset papukaijat Suomessa, sailakset ja korkmanit ovat aina toistelleet seremoniat siitä, että eläkkeelle pääsyä on lykättävä koska kerran eliniänodote nousee. Nerokas idea ei juolahtanut yhtäkkiä Matti Vanhasen päähän hänen ollessaan Rukalla hiihtoretkellä. Toisin sanoen työväenluokan säästämät rahansa eläkepäiviä varten eivät ole missään tallessa.

Uusliberalismin aikana reaaliarvot jäävät taka-alalle ja raha muuttuu kauppatavaraksi, jolla pelataan ja yritetään kirjata voittoja tai tappioita. Millään kauppatavaralla kapitalismissa ei ole mitään arvoa, jollei se menesty pörssipeluussa. Kriisin aikana häviävät suuret määrät ns. liikapääomaa. Sen pörssitemppelin alttarille on mennyt työväenluokan eläkesäästöjä ja samaan menevät kohta loputkin. Työeläkesäästöjä on käytetty pörssissä myös kurssien manipuloinnissa. Ilmarisen pelurit nostivat osakkeiden pörssikursseja tekemällä pikakauppoja. Motiivina on ollut tulospalkkio, jonka Ilmarinen oli luvannut sijoitusväelleen. Suomen toiseksi suurin eläkeyhtiö, Ilmarinen, maksaa mielettömiä summia työväenluokan rahoja konsulteilleen, jotta nämä pelaisi – ja usein myös hävisi – suuria summia, jotka ovat toiseen tarkoitukseen säästetty. Ilmariset maksavat ”hyvästä” asiantuntemuksestaan myös johtokunnassa istuville ammattiliittojen edustajille, kuten paperiliiton Jouko Ahosen tapaus todistaa.

Mätää pystyy puhdistamaan ainoastaan heittämällä kapitalismin historian yli laidan.

.

Toimitus

Työväen Mielipide n:o 34

Kapitalismin maailmanlaajuisen kriisin poliittiset seuraamukset heijastuvat Suomeen välittömästi ja usein jopa nopeammassa tahdissa kriisimaihin verrattuna. Politiikan kaikilla osa-alueilla päätöksenteko keskittyy yhä suppeamman piirin käsiin. Porvarilliset vaihtoehtopolitiikat pelkistyvät minimiin. Ehdotettavat ratkaisut – joskus myös etukäteen tehdyt päätökset – esitetään ainoana vaihtoehtona. Voimasuhteet yhteiskunnassa polarisoituvat. Yhä selvemmin yhteiskunnan edessä avautuu vain kaksi tietä: a) linjat, jotka yrittävät pelastaa kapitalismia ja b) ne, jotka kyseenalaistavat sitä. Vasemmiston on nyt aika tehdä valintansa, siis että kummalle puolelle barrikadia haluaa kuulua.

Kriisi on pyyhkinyt pois liberaaliporvarilliset, mutta myös vasemmistoreformistiset linjaukset. Se heittää keskikentän voimat – sekä porvarilliset että sosialidemokraattiskaltaiset – oikeiston syliin, tai se heikentää niitä kun niiden toimintaperustansa puuttuu. Holkerin hallitus (30.4.1987–26.4.1991) merkitsi paljon enemmän kuin se, että Kokoomus pääsi hallitukseen – vieläpä johtamaan sitä – ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen. Se sinkosi demarit uusliberalismin syliin Brairin kolmannen tien mallin mukaisesti. Seuraava Esko Ahon hallitus merkitsi samaa keskustalle.

Keskusta on lukeutunut Suurpuolueisiin. Puolue on ollut jo monta vuotta kriisissä. Historian perspektiivissä tämä puolue oli tottunut pitkäaikaisiin johtajiin. Sukselainen johti puoluetta 18, Virolainen 16, Väyrynen 10 ja Aho 12 vuotta. Viimeinen on ollut 1990 –luvun laman pääministeri. Sen jälkeen Keskustapuolue on käytännössä kriisissä. Aho kävi Yhdysvalloissa opiskelemassa Harvardissa, jossa moni muukin poliitikko on kastautunut USA:lle kelpaavaksi johtajaksi.  Se ei pelastanut Ahoa eikä Keskustaakaan. Aho menetti pallinsa ensimmäiselle naispuoliselle johtajalle. Jäätteenmäen poliittinen taival oli lyhyt. Hän kaatui epäkorrektein keinoin saatuihin asiakirjoihin, eli skandaaleihin. Hänet vaihdettiin Vanhasella, joka taasen omista skandaaleista johtuen pakeni kesken hänen toisen hallituksen vaalikautta.

Urbaani kepulainen Kiviniemi sai kruunun kaksi vuotta sitten. Hänen piti aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta puolueen jauhot eivät olleet ”puhtaita”. Kiviniemi johti puoluetta historiansa hirvittävimpään tappioon keväällä 2011. Nyt hänkin lyö hanskansa tiskiin puoluetta raatelevien sisäisten tappeluiden vuoksi. On arvoitus, kuka nousee uudeksi johtajaksi ensi kesän puoluekokouksessa Rovaniemellä. Toistaiseksi ehdokkaaksi on ilmoittautunut oululaismiljonääri Sipilän lisäksi vain Paavo Väyrynen, 65, ja Mauri Pekkarinen, 64. Jo 20 vuotta kriisissä olleen puolueen kohtalot ovat vanhan kaartin armoilla. Väyrynen menestyi presidenttivaaleissa odotettua paremmin oman puolueen sabotaasista huolimatta. Keskustan syvästä kriisistä puhuu myös se, että Väyrynen oli ainoa henkilö, joka suostui edustamaan puoluetta vaaleissa. Väyrysen tai Pekkarisen valinta puheenjohtajaksi ei merkitsisi paluuta vanhaan. Sellainen ei uusissa olosuhteissa ole mahdollista. Keskustan poliittinen rappeutuminen jatkuu nuoren tai vanhan puheenjohtajan johdolla. Sillä ei ole poliittista tilaa keskuskentällä. Jos se siirtyy kokoomuksen linjauksiin, se muuttuu pieneksi apupuolueeksi. Muuten kuihtumisensa tulee olemaan nopeampi.

Vihreä liitto täytti äskettäin 25 vuotta. Perustamisestaan asti järjestö oli tarkoitettu yhdenasianliikkeeksi. Kuten kansainvälisestikin vihreiden perustaminen perusteltiin ympäristön surkealla tilalla. Kasvava ihmisten huolestuminen uhkaavasta ympäristökatastrofista yhdessä vasemmiston kyvyttömyyden kanssa toimia uusissa olosuhteissa oli se perusta, joka teki vihreiden syntymistä välttämättömäksi. Kesti kauan ennen kun kansa näki vihreiden ehdottamat vetoomukset mahdottomiksi toteutua. Ympäristöä ja luontoa ylipäätään ei voida pelastaa, jos eletään ja vaikutetaan alituiseen kasvuun perustuvassa kapitalistisessa tuotantotavassa. Etenkin järjestelmän ollessa kriisissä, vihreiden projekteihin löytyy yhä vähemmän poliittista tahtoa ja rahallisia resursseja. Tällä tavalla vihreät lakkasivat olemasta tietyn tason ja volyymin oppositiovoima ja lähtivät itse isännöimään kapitalismia, siinä toivossa, että näin syntyisi parempaa jälkeä. Vihreä liike muuttui puolueeksi.

Hallituksessa aluksi vihreät puolustivat ns. ”vihreitä arvoja”, samalla kun allekirjoittivat porvariston ajamat muut asiat. Tämä siihen asti kunnes tuli aika ratkaista dilemma: tulisiko pettää myös vihreät arvot äänestämällä ydinvoiman puolesta tai erota. Vuoden 2002 ydinvoimapäätös jätti traumaattisia jälkiä vihreille. Sitä muka kun vihreiden kannatus oli kasvamassa, vihreitä arvoja vesitettiin ja talous-, terveys-, koulutus- ja sosiaalikysymyksiin alettiin esittää omia ohjelmallisia kohtia. Vihreiden oikeistolaistumisen prosessi on kestänyt monta vuotta ja kulki käsi-kädessä puolueen yleispuolueeksi muuttumisprosessin kanssa. Äskettäin vihreiden presidenttiehdokas valittiin toiselle kierrokselle. Lipponen ja Väyrynen kuten muutkin isommat tai pienemmät jytkyt jäivät toisiksi. Haavikko ratsasti yleisohjelman välinein, eikä vihreitä arvoja siinä kampanjassa näkynyt. Tämä tapahtui kaikista muista syistä kuin siksi, että ympäristönsuojelu ei kuulu maan presidentin tehtäviin.

Uudet opit on ehditty jo julistaa. Kengänkiillottajan yhteiskuntaa aikaisemmin propagoinut kansanedustaja Ismo Soininvaara toteaa, että kolmannes Haavistoa äänestäneistä kannattaa ydinvoimaa ja näin ollen, vihreiden tulisi suuntautua yleispuolueen tielle. Soininvaara näkee, että keskikentän poliittiset suuntaukset tulevat katoamaan. Soininvaara haluaa luotsata vihreitä yhä oikeistolaisempaan suuntaan. Viesti on mennyt hyvin perille. Puheenjohtaja Ville Niinistö lausui puolueen 25 –vuotis juhlissa: ”Me voimme olla vahva ympäristöpuolue silloin, kun me olemme uskottava yleispuolue”. Niinistö ja Soininvaara näyttävät luotsia vailla olevalle Keskustalle, tulevaisuutensa hengissä pysymisen ohjeita. Sama pätee äärioikeiston suhteen. Kun vihreiden kannatus oli nousemassa, kaikki muutkin tulivat vihreiksi tai punavihreiksi. Nyt kun kapitalismi näyttää totalitaarisempaa naamaansa, kaikki oikeistolaistuu. Muiden puolueiden perussuomalaistuminen kesti niin kauan kun jytkyn kynttilä paloi. Nyt olisi Soininkin vuoro mennä EU:n linjoja ajavaan hallitukseen.

Ruotsalainen Kansanpuolue on tyypillinen esimerkki poliittisesta kameleontista. Kaikissa hallituksissa mukana ollut RKP välitti vain yhdestä asiasta, ruotsinkielisen vähemmistön asemasta yhteiskunnassa. RKP on ollut sellainen yleispuolue, miksi vihreätkin on tulossa. Pienpuolueiden yleisohjelma näyttää konservatiivi oikeiston ohjelmalta. Kyseisille puolueille kelpaa mikä tahansa lista hallitusohjelmaksi. Lopulta käteen jää vain ministerin palli ja suuri määrä opportunismia. Skandaalien keskiössä tänä päivänä on RKP:n puolustusministeri Stefan Wallin.

Ennen kun yksi skandaali on edes loppumassa seuraava jo häämöttää. Ensin tuli tapaus Dragsvik. Wallin teki päätöksiä varuskunnan olemassaolosta eduskunnan ja hallituksen selän takana. Alussa ministeri kiisti tosiasian, että tekojaan johti kielipolitiikka ja poliittinen ohjaus. Myöhemmin hän tunnusti molemmat. Omien luottamus Walliniin alkoi horjua kun negatiivinen julkisuus riepotteli koko RKP:n puoluetta. Sitten Wallin ilmoitti, ettei halua jatkaa puheenjohtajana kesäkuun puoluekokouksen jälkeen. RKP:n kielipolitiikka sekä puolueen imago kokonaisuudessaan on tahrautunut. Tämän johdosta Perussuomalaiset paukuttelee henkseleitään.

Ei ole tiedossa, onko Wallinin eron syy Dragsvik vai seuraava skandaali, joka oli henkilökohtainen. Ei kulunut kovin pitkää aikaa kun saimme tietää, että Wallin on tehnyt asuntokauppoja säätiön kanssa, jonka hallituksessa itse istuu. Åbo Akademin säätiö kauppasi Wallinille kahdeksan vuotta sitten asunnon Turussa. Nyt Wallin myi takaisin samalle säätiölle saman asunnon tienaamalla sievoisen 170 000 euron voiton.

Wallinin ja RKP:n, mutta myös koko hallituksen piikkiin voisi laittaa salaiseksi julistetun asekaupan Israelin kanssa. Samaan syntiin on syyllistynyt Wallinin ruotsalainen puolustusministerikollega Sten Tolgfors. Vertaus sekä kahden tapauksen ajankohta kielii ajanhengestämme. Se taasen, että Tolgfors erosi hallituksesta ja Wallin vain omasta puolueestaan, kertoo erilaisesta poliittisesta kulttuurista Ruotsissa ja Suomessa.

Dimitris Mizaras

Mitä enemmän Eurooppa tiivistää päätöksentekorivinsä, sitä enemmän kansantaloudet ja ulkopolitiikka siirtyvät komission valvonnan alle. Suomikin muuttuu samaan suuntaan. Oikeiston ja demareiden johtamana Suomi on alusta asti ollut EU:n federalistisimpia maita. Suurin osa EU:n maista on Naton jäseniä, ja Suomikin on sopeutunut jäseneksi niin, että töpseli seinästä vain puuttuu, kansalaisten kannatus. Viimeisten presidenttivaalien jälkeen ulkopolitiikassa kokoomuksella on ”värisuora” valmiina. Demari Tuomiojalla höystettynä Niinistö, Katainen ja Stubb tulevat tekemään kaikkensa, jotta Suomen suhtautuminen muuttuisi entistä enemmän Naton läheisemmäksi.

Suomi on osallistunut Istanbulissa pidettyyn ”Syyrian ystävien” kokoukseen. Siellä keskusteltiin al Assadin jälkeisen ajan lännen skenaarioista. Lännen intressit Syyriassa on taattava. Kokouksen jälkeen YK ja sen asiamies Annan ovat vaatineet taisteluiden loppua ja ”kansainvälisen yhteisön” interventiota Syyriaan. Maan medioissa on kirjoitettu, että Suomi on valmis lähettämään ”tarkkailijoita” Syyriaan sitten kun odotettu pyyntö YK:n toimesta tulee. Valinta puuttua fyysisesti Syyrian sisällissotaan on lännen poliittinen siirto riippumatta siitä, miten Syyrian virallinen hallitus suhtautuu siihen. Päätös tehdään muualla kuin Suomessa, käytännössä Naton piirissä ja muodollisesti YK:n turvallisuusneuvostossa. Yksi tarkkailijoiden etujoukko norjalaisen kenraalimajuri Robert Moodin johdolla on jo saapunut Damaskokseen. Sen perässä on määrä saapua parisataa tarkkailijaa lisää. Suomen eliitillä on kova hinku lähteä Syyriaan varsinkin nyt kun sitä ei noteerattu viimeksi Libyan operaatioihin. Komentajaksi Syyrian operaatioon media esittää Kenraalimajuri Juha Kilpeä.

Käytännössä Suomi käyttäytyy ikään kuin olisi jo Naton jäsen. Puolustusvaliokunta listaa prioriteettinsa, joiden kärkipäässä on mittavia asekauppoja USA:n kanssa. Valiokunta on hyväksynyt kaikki USA:n kanssa tehdyt sopimukset. Poliittisesta merkityksestä USA:n ja Suomen puolustusministeriöiden lisäksi sopimukset määrittävät hankintoihin liittyviä ehtoja. Tämä tarkoittaa valmistelua solmia suurta ohjuskauppaa. Nyt käy mahdolliseksi jo kauan kaavailtu F/A – 18 Suomen hävittäjistä ammuttavien JASSM –hyökkäysohjusten ostaminen. Ohjusten määrä on 70 kappaletta ja niiden hinta noin 200 miljoonaa euroa. Sen lisäksi Pentagon kauppaa Suomelle 600 kappaletta lyhyen kantaman Stinger –ilmatorjuntaohjuksia. Tähän ostoon menee 240 miljoonaa euroa.

Molemmat hankinnat on kirjattu tämän vuoden budjettiin, josta muuten tehdään miljardiluokan leikkauksia. Poliittisesti on todettava, että Yhdysvalloilla on muitakin vientituotteita kuin ns. länsimielinen ”demokratia”, esim. asekauppa. Suomessa media vaikenee jupakasta hienovaraisesti. Suomessa on jo monta vuotta rakennettu Natoon sopivaa armeijaa, joka on teknisesti ja teknologisesti 100 prosenttisesti riippuvainen Naton tuesta ja Yhdysvaltain aseviennin tarpeista. Ei olisi yllätys jos muutaman vuoden kuluttua Natoon liittyminen perusteltaisiin Suomessa sillä, että kyseessä on yksisuuntainen tie.

.

Pikkuimperialisti Suomi Ruotsin jalanjäljillä

Sotilasyhteistyöstään Naton ja Yhdysvaltain kanssa pienet muodollisesti Natoon kuulumattomat maat palkitaan. Huolimatta siitä, että Suomessa perustuslaki kieltää sen, on harjoitettu asekauppaa sotaakäyvien maiden kanssa. Sellaiseksi voi laskea Turkin, joka on ikuisessa konfliktissa kurdien kanssa ja Israelin, jolle Oulun yliopisto välittää teknologiaa, jota on sovellettu asejärjestelmiin. Äskettäin paljastettu asekauppa Ruotsin ja kovadiktatuuri Saudi-Arabian kanssa vahvistaa vain sääntöä. Molemmissa maissa, Suomessa ja Ruotsissa, eliitti epävirallisesti yrittää perustella asekauppoja samalla tavalla: ”jos emme myy niille aseita, niin naapuri tekee sen”. Ruotsi vetää Suomenkin samaan likaiseen peliin. On eletty aikoja siitä kun Olof Palme esitti imperialismin vastaista kritiikkiä. Nykyään Ruotsi on maailman suurin asevientimaa bkt:seen suhteutettuna. Neljännes Ruotsin aseviennistä menee Saudi-Arabiaan, jonka armeija puuttui mm. Bahreinin kansannousuun tukahduttamalla sen. Tämän lisäksi Ruotsi oli salaisesti päättänyt rakentaa asetehtaan autiomaahan Saudi-Arabiassa. Sotkut eivät tietenkään lopu puolustusministeri Sten Tolgforsin eron jälkeen. Salamyhkäisyys onkin näiden laittomien kauppojen poliittisesti tärkein ominaispiirre.

Helsingin Sanomien mukaan, ”Suomen sotateollisuus ei voi enää toimia oman armeijan ostojen varassa”. Sotateollisuuden liikevaihto Suomessa oli vuonna 2010 n. 1,68 miljardia euroa, josta 680 miljoonaa euroa oli viennin osuus. Paitsi viejämaana Suomi tunnetaan siis myös ostajana. Kyseessä on ostokset Israelista. Parastaikaa Suomi on solmimassa uutta asekauppaa Israelin kanssa. Asekauppa on julistettu salaiseksi. Suomi on hankkimassa israelilaiselta aseyhtiöltä miehittämättömiä lentokoneita. Kaupan hinta on 17 miljoonaa euroa. Suomi on auttanut sionismia kansanmurhassaan tukemalla Israelin aseteollisuutta. Israel on harjoittanut silmitöntä väkivaltaa palestiinalaissiviilejä vastaan vastoin länsimaiden mielestä ”pyhiä” YK:n päätöslauselmia. Nyt tulisi vaatia kaiken asekaupan kieltämistä Israelin kanssa. Suomen eliitti on osittain syypää palestiinalaisten kansanmurhaan. Ihmisoikeusjärjestö ICAHD Finland’n laatimaa vetoomusta asekaupan kieltämisestä on vuonna 2010 allekirjoittanut myös nykyinen Suomen ulkoministeri. Mitä Tuomioja tuuminee tänä päivänä asiasta?

.

Dimitris Mizaras

(ANALYYSI)

15. maaliskuuta 2011, muutamia kymmeniä nuoria syyrialaisia uskalsi osoittaa mieltään vanhan Damaskoksen keskustassa. Aikaisemmin Tunisiasta ja Egyptistä puhjenneista kansannousuista tarttunut toivon henki oli rantautunut Syyriaan. Yli 40 vuotta vallassa ollut hirmuhallinto ei enää kelvannut Syyrian kansalle. Kansannousu on laajentunut suuriin kaupunkeihin, ja nyt vuoden kuluttua jatkuu lannistumatta suurista uhrimääristä huolimatta. Syyrian kansa huomaa olevansa yksin tätä häikäilemätöntä valtakoneistoa ja järeitä aseita käyttävää armeijaa vastaan. Kansainvälinen imperialismi – Syyrian ystävät – yrittää vaikuttaa itselleen edullisen ratkaisun puolesta toistaiseksi epäonnistuneesti. Kapinalliset haluavat ulkopuolista solidaarisuutta, mutta toistaiseksi kieltävät imperialismin interventioita. Kansa Syyriassa on pattitilanteessa. Yhtäältä tyranni tukahduttaa, kiduttaa ja salamurhaa käyttämällä byrokratiaansa ja venäläisiä aseita. Toisaalta imperialismi, joka aseistaa joukkoja ja valmistautuu pakottamaan omia ratkaisujaan. Molemmat edellä mainitut voimat on hylättävä, ainoa tie ulos umpikujasta on luottaa omiin voimiin ja tehdä vallankumouksesta jatkuva niin laadultaan kotimaassa kuin määrällisestikin levittämällä sitä kansainvälisesti.

Assadien dynastia olisi kaadettu jo heti Irakin miehityksen jälkeen, mikäli imperialismi olisi tiennyt mitä siitä seuraa. Pieni alawiittien vähemmistö piti hallinnon ohjat käsissään ja takasi tasapainot ja yhteiskunnan rauhaa välillä väkivalloin ja välillä sen vuoksi, ettei ollut yhtenäisiä oppositiovoimia. Tekemällä kompromisseja Israelin kanssa ja pettämällä Iranin liittolaisuutta Al Assad olisi valmis jatkamaan vallassa, mikäli mielenosoitukset rauhoittuisivat Syyriassa. Jos taasen mielenosoitukset syöstävät Al Assadin vallasta, lopputulos ei tule olemaan sen kaltainen kaaos kuin Libyassa. Assad on lännelle ja sionismille tärkeämpi pelikumppani kuin Gaddafi aikanaan. Syyrialla on Egyptin jälkeen toiseksi keskeisin asema alueella. Seuraamukset mahdollisesta hallitsemattomuuden tilasta olisivat kohtalokkaampia naapurimaille (Turkki, Israel, Jordania ja jopa Irak) jos Syyria jätettäisiin oman onnensa nojaan. Tässä vaiheessa niin Hisbollah kuin Hamas ovat vetäneet pois tukensa al Assadille. Hisbollah, palestiinalaiset ja ennen muuta Iran on Assadia tuhat kertaa pahempia ”piruja” sionismille. Kaikkien sota kaikkia vastaan Libyan tapaan kärjistäisi vastakkainasettelun Turkin ja kurdien välillä. Vanhaan vaatimukseen itsenäisestä Kurdistanista yhtyisi myös Irakin kurdit, mikä järkyttäisi taas kerran Irakin yhtenäisyyttä valtiona. Öljyvarastot länsimaissa on suhteellisen alhaalla ja öljynhinta korkea, vaikka Saudi-Arabia tuottaa sitä ylikapasiteetilla. Todellinen öljyn hinta on moninkertaistunut sitten Irakin sodan alusta. Jos elettäisiin maailmassa, jossa vallitsee rauha ja normaali talouskasvu, tynnyrin hinta olisi 100 dollarin kiepeillä. Nyt hinta on 125 dollaria.

Arabikevät puhkesi yhtä aikaa niin laajasti monista syistä. Yksi niistä on kapitalismin globaalikriisi; hinnat, etenkin elintarvikkeiden hinnat nousevat ex-potentiaalisesti, työttömyys, etenkin koulutetun nuorison piirissä kasvaa rajusti ja demokraattiset oikeudet murskautuvat arabialaisen nationalismin vanhojen järjestelmien puristuksessa. Kapinoidessaan ihmisjoukot kulkevat vanhan nationalismin, mutta myös islamismin ohi. Jotain uutta on syntymässä, joskin ei tiedä vielä mitä. Sen vuoksi arabikevään projekti on vaikea, koska sen pitää voittaa kaikki, niin kotimaiset eliitit kuin imperialisminkin. Vielä oman kapinan barrikadeilla olevat hisbollah ja hamas näkevät sen, että ne ovat samalla arabikevään kohde ja oman kapinan subjekteja. Sen vuoksi sanoutuvat irti Al Assadin regimestä, koska ne pelkäävät omienkin kansalaisten mahdollisia kapinoita ja vaatimuksia.

Islamilainen vallankumous sai alkunsa vuonna 1979 kun iranilaiset massat kukistivat imperialismin kätyrin, Persian Shaahin. Kolmannessa maailmassa joukot alkoivat tukea laajasti islamisteja, sillä arabinationalismi ja –sosialismi oli jo tullut tiensä päähän. Imperialismi ei voi antaa koskaan anteeksi shaahinsa kaatamista, öljyresurssien menettämistä ja pankkiensa kansallistamista. Sen lisäksi Saddam Husseinin kukistuttua alueella Iran on ainut varteen otettava suurvalta, jota Israel pelkää. Todella edullisia ratkaisuja, imperialismin intressejä ajatellen, ei ole paljon. Hussein baathin sunniylivalta oli pakko kaataa, koska sen mahtavan armeijan piti hajota. Sen jälkeen kuitenkin valta siirtyi shiiamuslimienemmistölle ja shiialaisakseli ulottuu välimereltä arabianmereen. Papereissa suunniteltuna sota Irania vastaan ei ole ollut koskaan lähempänä kuin nyt. Ennen kun imperialismi ryhtyy siihen, se kuitenkin tulee käyttämään hyväkseen tilannetta Syyriassa.

.

Tuleeko ensin kana vai muna – hyökkäisikö Iraniin Syyrian kautta vai päinvastoin

Arabikevät heijastuu Iraniin mielenkiintoisella tavalla. Vuonna 2009 presidenttivaalien tulokset pakottivat kansan massiivisesti kadulle. Turvallisuusjoukot silloin murskasivat demokraattisia oikeuksia ja leipää vaatinutta liikehdintää. Kapitalismin nykyinen kriisi oli silloin alullaan. Tukahdutus oli varoitus pari vuotta myöhemmin alkaneen arabikevään näköaloista. Shaahivaltaa vastustavien voimien vallankumous v. 1979 perusti järjestelmän, joka pani anti-imperialistiset taistelut uudelle perustalle. Myöhemmin ahatollahit syrjäyttivät muut vallankumouksen voimat ja vakiinnuttivat teokraattisen diktatuurin. Järjestelmä oli edelleen imperialismin vastainen ja USA:n silmätikku. Pääpaino taistelussa imperialismia vastaan oli siirtynyt arabinationalismista ja –”sosialismista” islamisteille. Arabikevät asettaa nyt uudelleen voimasuhteet uudelle historialliselle perustalle. Viimeisten jäljellä olevien arabinationalistien lisäksi vallankumous tavoittelee myös islamistien kaatamista. On vaara, että ennen kun USA ehtii kaataa järjestelmää Iranissa, siinä onnistuu massat. Joka tapauksessa USA:n ja Israelin imperialismien interventio Iraniin on vastustettava kaikin voimin. Aktiivisesti tulee estää imperialistien invaasiot, siinäkin tapauksessa, että poliittinen epävakaus Iranissa vapauttaisi myös terveet muutoksen voimat maassa.

USA:lla, Israelilla ja Britannialla on pitkään ollut kaikki valmiudet hyökätä Iraniin. Siitä on puhuttu medioissa papukaijatoimittajien toimesta, ja se on konkreettisesti näytetty keskittämällä voimia ja suorittamalla sotaharjoituksia persianlahden alueella. Uhka on saanut yhteiskuntaa Iranissa jonkin verran yhtenäistymään. Poliittiset seuraamukset tällaisesta sodasta voi olla kohtalokas imperialismin suunnitelmille laajemmassa Lähi-idässä. Yhdysvallat käsittää, että kapitalismin umpikujat pakottavat hyökkäämään Iraniin, mutta samalla tietävät, että interventio kulkee Hormuzin salmen poikki. Imperialismi tietää, että Iran pystyy helposti katkaisemaan elintärkeät öljykuljetukset länteen. Hormuzin avaaminen voimatoimin tarkoittaisi taasen täysimittaista sotaa. Talouspakotteet ovat täysin tehottomia. Kiina, Intia, Etelä-Korea ja tsunamista johtuen energiaa janoava Japani pystyvät tuomaan öljyä enemmän kuin Iran pystyy tuottamaan. Hyökkäys Irania vastaan nostaisi öljyn hinnan pilviin. Ilman muita seuraamuksia, pelkästään öljynhinnan nousu saisi Obamalle takuuvarman vaalitappion. USA haluaa lykätä hyökkäyksen vaalienjälkeiseen aikaan. Israelilla on kuitenkin enemmän kiire sotaan.

Iranista käsin voisi kontrolloida Keski-Aasian aluetta nyt, kun Irak-Afganistan-Pakistan –akseli ei ”vedä”. Iranin vaikutusvaltaa voisi kutistaa jos suostuttaisi Syyriaa hylkäämään Iranin. Al Assad on muutenkin pragmaatikko, joka on aikaisemmin kääntänyt monta kertaa takkinsa. Al Assadia voisi lohduttaa sisäinen rauha ja ehkä pieni Golanin kukkuloiden palautuslahja. Ensimmäistä edellä mainituista on kenenkään mahdotonta luvata. Tilanne Syyria-Iran –kysymyksessä on samanlainen kuin kapitalismin talouden kriisin perspektiiveistä. Pattitilanteeksi tekee se, että jotain on tehtävä, muttei tiedä mitä sen pitää olla. Jos tietäisi, että Assad pystyy stabilisoimaan järjestelmänsä meneillä olevan lahtauksen seurauksena, imperialismi antaisi hänen jatkaa sitä. Syyria ei kuitenkaan ole Libya, siellä asuu yli kymmenen kertaa enemmän väkeä. Pelkästään humanitaarinen apu ja pakolaisuus on ongelmia, jotka voivat tukahduttaa naapurimaita, ennen muuta Turkin ja Libanonin.

Voima- ja riippuvuussuhteet

Huhtikuun alussa kokoontui Istanbulissa ns. ”Syyrian ystävät”. Kokoukseen osallistui 83 valtiota, Suomi niiden mukana. Kokoukseen ei osallistunut Venäjä eikä Kiina. Tärkein anti oli se, että kyseiset valtiot tunnustivat ns. Syyrian kapinallisneuvoston maan viralliseksi edustajaksi. Siitä huolimatta ojennettiin Assadille kompromissin kättä tukemalla Annanin suunnitelmaa. Se vaatii Assadin hallitusta lopettamaan tulitukset ja takaamaan joka päivä kahden tunnin tulitauon, jolloin humanitaarinen apu voisi virrata lännestä. Annanin suunnitelma puhuu vankien vapauttamisesta, toimittajien vapaasta liikkuvuudesta ja sananvapauden sallimisesta. Persianlahden arabimaat perustivat Istanbulissa miljoonien eurojen rahaston, jonka on tarkoitus maksaa ns. ”Vapaan Syyrian armeijalle (FSA)” palkkaa. Arabimaat haluavat vielä aseistaa kyseisiä ”kapinallisia”. Turkki vastustaa aseapua, koska ei halua lisää aseistettuja kurdeja Turkin rajojen sisällä. Samalla siis kun Hilary Clinton vaatii Assadin lähtöä, se tyrkyttää Annanin suunnitelman, joka tekee Assadista rauhan osanottajan. Syyrian ystävien kokous on osoitus siitä, että Annanin suunnitelma on epäonnistunut täysin.

Kurdiedustajat marssivat ulos Istanbulin kokouksesta sitten kun Turkki ei hyväksynyt heidän vaatimustaan vahvasta autonomisesta kurdiosavaltiosta Syyrian valtion osana. Istanbulissa kokoontuneen Syyrian pakolaishallituksen ohjat ovat muslimiveljeskunnan käsissä. Toisin kuin Egyptissä, Syyrian muslimiveljeskunta on länsimielinen, ja se on koko ajan johdettu Lontoosta käsin. Liike on ystävällismielinen sionisteille ja sen todellisesta kannatuksesta ei ole tarkkoja tietoja. Istanbulin pakolaishallitus on ”Syyrian kansallisen neuvoston (SNC)” käsissä. SNC:n tukikohta on ollut Istanbulissa viime kesästä lähtien. Muslimiveljeskunnan lisäksi siihen kuuluu Damaskoksen sopimuksen allekirjoittajat, kansannousun alueellisten neuvostojen edustajat ja Vapaan Syyrian armeija (FSA). Sorbonnen yliopiston professori Burhan Chaliou on valittu SNC:n pääsihteeriksi muslimiveljeskunnan äänillä.

Syyrian pakolaishallitus ei toimi kuin sentralistinen puolue. Sen riveissä heijastuvat monet suuntaukset laidasta laitaan. Sen lisäksi Syyrian sisällä on vastarintaa, johon pakolaishallituksella ei ole mitään vaikutusta. Riippumatta siitä, pysyykö toistaiseksi Assadin hallitus vallassa tai ei, Lähi-itään on tulossa merkittäviä geopoliittisia muutoksia. Tähän asti Iranin lisäksi Syyria on ollut Hizbollahin ja Hamasin tärkein tukija. Aikaisemmin Hizbollah on suullisesti ottanut etäisyyttä Assadin verilöylyistä. Nyt on Hamasin vuoro. Vaikka viimeinen on edellistä poliittisesti ja taloudellisesti heikompi, se uskalsi jättää päämajansa Damaskoksessa ja asettua arabikevään ja vallankumouksen puolelle. Järjestön poliittinen päämaja on ollut Syyriassa vuodesta 1999. Hamasin edustaja Ismail Haniya kertoi Egyptistä: ”Teen kunniaa kaikille arabikevään kansoille ja teen kunniaa Syyrian sankarilliselle kansalle, joka kamppailee vapauden, demokratian ja uudistusten puolesta”. Suurin kuvio Hamasin uuden kurssin takana on Tahririn aukio ja kansannousu Egyptissä. Siellä arabikansa suisti vallasta Hosni Mubarakin, joka oli arabinationalismin viimeisiä johtohahmoja. Mubarakin veljeily sionismin kanssa oli asettanut palestiinalaiset selkä seinää vasten. Jää nähtäväksi millainen tulee olemaan Hamasin kehitys tulevaisuudessa, sitten kun historia on lopullisesti jättänyt taakseen uskonnollista orientoitumista omaavat järjestöt. Hamas perustettiin vuonna 1987 Egyptin muslimiveljeskunnan palestiinalaisosastoksi.

.

“Watan –koalitio” ja muut voimat Syyriassa

Syyriassa on kuitenkin muitakin voimia kuin ”Syyrian ystävät” tai korruptoituneet arabivaltiot. Joukko järjestöjä, aatevirtauksia ja sitoutumattomia henkilöitä ovat perustaneet Watan –koalition. Watan tarkoittaa kansaa. Ohjelmassaan koalitio asettaa keskeiseksi tavoitteeksi hallituksen kaatamisen ja kansalaisyhteiskunnan rakentamisen. Muutosten keinoksi koalitio määrittelee vallankumouksen. Tavoitteena on myös perustuslaillisen kokouksen aikaansaaminen. Kokoukseen on osallistuttava kaikkien kansankerrosten kansallisuudesta, sukupuolesta tai uskonnostaan riippumatta. Uuden perustuslain on taattava vähemmistöjen oikeuksia ja poliittisten, taloudellisten, sosiaalisten ja demokraattisten oikeuksien toteuttamista. Kampanjassaan ”Vapaa Syyrian armeija” -koalitio vetoaa sotilaisiin, jotta nämä eivät ampuisi, tukahduttaisi tai kiduttaisi omia kansalaisiaan. Israelia lukuun ottamatta koalitio haluaa tasapainoiset suhteet kaikkien alueen maiden kanssa.

Läsnäolonsa tunnetuksi Syyriassa tekee vallankumouksellinen marxilainen vasemmistolaisryhmä julkaisemalla ensimmäisen ”New Socialist” –lehtensä tammikuussa 2012. Lehti julkaistaan englannin kielellä. Sen tarkoitus on koordinoida ulkomailla olevia syyrialaisia vasemmistolaisen yhteisrintaman taakse, sekä tehdä ulkomailla tunnetuksi, että Syyriassa toimivat muitakin voimia kuin Syyrian ystävät. Kansanliike Assadin hallintoa vastaan jatkuu, sanotaan lehdessä, joka ilmestyy kerran kuukaudessa. Marxilainen ryhmä oli osallistunut viime vuoden lopulla tapahtuneeseen yleislakkoon, joka osoitti että se voi lamauttaa järjestelmää taloudellisesti ja auttaa kansanjoukkoja kehittämään tietoisuuttaan. Helmikuussa ryhmä järjesti onnistuneesti kolmen päivän protestin, jossa vastustettiin Homsin joukkomurhaa. Laajat lakot ja kansalaistottelemattomuus ovat yhteisrintaman keinot saavuttaakseen kattavat poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen ohjelmansa vaatimukset. Yhteisrintama pyrkii rakentamaan eri kunnissa itsehallintoa edistäviä komiteoita. 5. helmikuuta 2012 päivitetyssä lausunnossaan ryhmittymä kutsuu työläiset, talonpojat, opiskelijat, työttömät ja virkamiehet ryhtymään uuteen yleislakkoon.

.

Sodan suunnittelu ja harjoitukset

Mosadin suunnittelema operatiivinen suunnitelma on tarkoitettu toteuttavaksi. Iranin raskaan veden varastojen tuhoaminen siirtäisi ohjelman valmistumista jopa kymmenen vuotta. Isku on ajateltu toteuttaa kahdella konetyypillä. Amerikkalainen F-15E Strike Eagle on modifioitu kevyemmäksi F-16E Fighting Falcon –hävittäjäversioksi. Suunnitelman mukaan yhteensä 37 koneella suoritettaisiin isku samanaikaisesti kuuteen laitokseen. Israelin lentäjät ovat pitkään harjoitelleet Negevin autiomaassa. Joka tapauksessa sionismin liitopommit tarvitsevat tietoja ja ohjausta, jota voi saada ainoastaan USA:n satelliiteista. Mosadin suunnitelma kutsuu Yhdysvaltoja passiiviseksi osallistujaksi.

Päätös sodan aloittamisen ajankohdasta on poliittinen, ja se tehdään viime kädessä Washingtonissa. Israelilla on päällä täysi lobbaus välittömästi aloitettavan sodan puolesta.  Vaikutusvaltainen Chabad Lubavitch –juutalaisjärjestö on perustettu v. 1940, mutta Suomeen se tuli v. 2003 yhdysvaltalaisrabbi Benyaminin myötä. Suomessa toimii Lubanitchin heprealainen päiväkoti, nuorisokerho ja Tooran lukupiiri. Helsingin Lubavitch –talo saa rahansa osittain Suomen valtiolta. Chabad Lubavitch on sionistijärjestö, joka hyväksyy mm. siirtokunnat länsirannalla. Poliittisen lobbauksensa lisäksi Chabad Lubavitch –järjestö kerää rahaa investoitavaksi mm. Israeliin. Sodan aloittamisajankohdasta keskustellaan päivittäin USA:ssa varsinkin sen jälkeen kun pääministeri Netanjahu kävi tapaamassa presidentti Obaman. Hyökkäykseen aktiivisesti osallistuisi myös Saudi Arabia ja Qatar. Taustatukijaksi kaavaillaan ns. kansainvälistä rosvoyhteisöä, johon Suomikin kuuluu.

Uhka Iranin ydinaseesta on myytti. Todellinen uhka piilee Israelin ydinasearsenaalissa, joka sen lisäksi on kaiken kansainvälisen valvonnan ulkopuolella, sillä Israel ei ole allekirjoittanut sopimusta ydinaseiden leviämistä vastaan. Israel on osallistunut monella tavalla kaikkiin laajan Lähi-idän sotiin naapurimaa Libanonista, Irakiin, Afganistaniin, ja muuallakin. Israel on tällä hetkellä Egyptin sotilasdiktatuurin tärkein rahoittaja. Tavoitteena on Mubarakin politiikan jatkaminen. Israel ajaa sotasuunnitelmia Irania vastaan, mutta on varovainen Assadin suhteen. The Independent –lehden mukaan Israel on rakentamassa Negevin autiomaahan maailman suurinta pidätyskeskusta. Sinne sionismi aikoo keskittää ihmisiä mahdollisista arabikevään synnyttämistä pakolaisvirroista.

Sota Irania vastaan on jakanut porvaristoa Yhdysvalloissa. Sodan puolestapuhujat vetoavat yhteen edellisiä painavampaan motiiviin. Kuten Libyassakin sota vähentäisi Kiinan vaikutusvaltaa Iranissa. Varsinkin öljyboikotin jälkeen Kiina on monopolisoimassa Iranin öljyvientiä. Osa amerikkalaisesta pääomasta haluaa välirikkoa Kiinan kanssa välittömästi. Samalla kun lentotukialuksia siirretään Persianlahden alueelle sotakoneisto vahvistaa läsnäoloaan myös Kaukoidässä. Monet näkevät että ei olla vielä valmiita välien kärjistämiseksi Kiinan kanssa. Taloudellinen rakkaussuhde Kiinan ja USA:n välillä on joka tapauksessa historiaa. Todellinen syy sodan syttymiselle ei ole Iranin ydinsotaohjelma, vaan kapitalismin kriisi ja arabikevät, jotka pakottavat jouduttamaan vastakkainasetteluja niin Afrikan kuin Euro-Aasian alueellakin.

.

Dimitris Mizaras

Kaupankehityksen laitoksen johtaja kertoi, että ilman öljyäkin Iranin vienti viime vuonna saavutti 48 miljardin dollarin rajan. Iranin viennin kasvu edellisestä vuodesta oli 55 prosenttia. Tavaroiden viennin kasvu oli 43,8 prosentin luokkaa edellisen vuoden 34 miljardista ja palveluiden vienti oli 4,2 miljardia dollaria.

Arvion mukaan myös raakaöljyn vienti kasvanee 100 miljardiin dollariin edellisen vuoden 78 miljardista.

Kreikassa ei ole ollut laillista hallitusta sen jälkeen kun 182. pääministeri, sosialistisen internationaalin puheenjohtaja ja Papandreou dynastian viimeinen jatkaja erosi marraskuun 11. päivänä 2011. Papandreou halusi silloin taktikoida troikan määräämien toimenpiteiden suhteen ja uhkaili järjestää niistä kansanäänestyksen kysyäkseen kansalta, mitä mieltä se on asiasta. Yhdellä puhelinsoitollaan kansleri Angela Merkel pani päätepisteen Papandreoun uralle. Käytännössä vaaleilla valittu hallitus oli kaatunut ja tilalle tuli kolmesta puolueesta koostuva koalitiohallitus maailmanhallitsija Goldman Sachs’n pankkiirin johdolla. Alusta lähtien poliittisissa piireissä spekuloidaan siitä, että kyseinen hallitus on väliaikainen ja Kreikassa järjestetään pian uudet vaalit. Yhdet arviot puhuivat vuoden lopusta ja toiset helmikuusta. Sen jälkeen vaalien ajankohtaa on siirretty yhtenään, ja nyt vaalitaistelut ovat jo käynnissä, mutta pääministeri edelleen panttaa tiedon vaalien ajankohdasta. Todennäköinen ajankohta on 6. toukokuuta, mutta siitä ilmoitetaan ortodoksien pääsiäisen jälkeen.

Kyseessä on viimeisten vuosikymmenten kriittisimmät ja mielenkiintoisimmat vaalit. Viimeisen lainapaketin vastikkeeksi maan johto on sopinut troikan, eli IMF:n, EKP:n ja EU:n kanssa tähän asti suurimmasta hyökkäyksestä kansan jo aikaisemminkin kurjistettua elintasoa vastaan. Kansan sietokykyä ylittävät säästöt on odotettavissa ensi kesäkuussa. On itsestään selvää se, että niiden mukana tulee myös levottomuuksia ja katutaisteluja tuttuun tapaan. Uusien leikkauksien suorittamiseksi tarvitaan hallitusta, jolla olisi oikeutusta. Uuden mandaatin saaminen ei kuitenkaan ole kirkossa kuulutettu. Sen vuoksi vaaleja on koko ajan lykätty ja esitetty jopa ehdotus siitä, että Papademosin hallitus saisi istua vaalikauden loppuun asti. Ikään kuin kansa olisi antanut kyseiselle hallitukselle oikeutuksen hallita edellisen kaatuneen hallituksen mandaatilla.

Vaalituloksesta on huolestunut paikallisen porvariston lisäksi myös troikan eliitti. Eri yhteydessä niin Merkel ja Schäuble kuin Lagarde ja Rehn ovat varoittaneet kreikkalaisia äänestämästä väärin. Vaaleista ei saa syntyä hallitus, joka ei noudattaisi kaikkia tähän asti solmittuja laittomia sopimuksia. Mielipidetutkimukset antavat konservatiiveille noin 20 ja Pasokille alle 15 prosenttia äänistä. Niiden lisäksi on vielä kolme pienempää porvaripuoluetta, joista kaksi oikeiston äärilaidalta. Gallupit ennustaa uusnatsijärjestö Chrisi Avgille kansanedustajaa lävitse. Vasemmiston kolme puoluetta saanee yhteensä noin 35 prosenttia. Uusi tulokas eduskuntaan saattaa tulla äärivasemmiston suunnalta.

.

Talouden maksukyvyttömyys väistämätön

Kreikka sai äskettäin mahdollisuuden leikata yksityissektorin omistuksessa olevia velkakirjoja, eli noin sata miljardia euroa anteeksi velastaan. Jäljellejäävä velka järjestellään uudestaan. Suoriutuakseen maksuvelvollisuuksistaan Kreikka sai EU:lta ja IMF:lta 130 miljardin euron lisälainan. Tarkoituksena uusien velkojien perustelujen mukaan on lyhentää velkaa 120,5 prosenttiin bkt:sta vuoteen 2020 mennessä. Kreikan velka, ennen kun se joutui avustusten oravapyörään, oli 120 prosenttia bkt:sta. Troikan toimenpiteiden vuoksi kansa näkee nälkää samalla kun velka on noussut yli 160 prosenttiin bkt:sta. On pelkkä arvoitus, miten saamalla 130 miljardia velkaa plus siihen liittyvät korkomenot voivat lyhentää velkaa 120,5 prosenttiin taloudessa, joka elää viidettä lamavuottaan, jossa kansantuote supistuu useamman prosentin joka vuosi.

Lisälaina ei takaa Kreikalle sitä, että se välttyisi hallitsemattomasta konkurssista uusista rahapumppauksista huolimatta. Tähän johtopäätökseen lainoittajat tulivat heti myönnettyään uuden lainan ja ennen kun sen ensimmäistäkään erää oli annettu. Sitä mieltä ovat niin vallanpitäjät Lagarde ja Schäuble kuin ekonomistiprofessorit kuten nobelisti Roubini. Kansantalouden reformit ja valtion menoleikkaukset ovat kutistaneet kansantuotteen ja valtion tulot, sekä kasvattaneet velkamäärää suhteellisesti. Mahdollinen hallitsematon vararikko Kreikassa veisi välittömästi samaan mustaan aukkoon euroalueen ongelmamaat Portugalin, Irlannin ja Espanjan ja mahdollisesti myös Italian ja jopa Ranskan. Tämä vaurio tulisi saksalais- ja ranskalaispankkien tappioiden lisäksi. Kyseisissä maissa romahtaisi valtiontalouksien lisäksi myös terveys-, koulutus- ja eläkejärjestelmät. Konkurssit käynnistäisivät CDS –vakuutusjohdannaisia, mikä siirtäisi saman tien konkurssiaallon Atlantin vastarannalle. Myös luottoluokitusyhtiö Fitch arvioi, että Kreikan konkurssiriski on todella korkea.

.

UNISEF’n järkyttävä raportti lasten köyhyydestä ja itsemurhat

Troikan laatimalla muistiolla –sekä ensimmäisellä että nykyisellä– on kohtalokkaita seuraamuksia lapsi- ja erityisesti yksinhuoltajaperheille. Kaikista synkimmillä väreillä kuvailee Unisef lasten tilaa Kreikassa vuonna 2012. Köyhyysrajan alapuolella tällä hetkellä elää 439 000 lasta. Lastenköyhyyden prosentti on 23 prosentissa. Kreikassa lasten osuus väestöluvusta muutamassa vuodessa on laskenut nopeammin kuin muualla Länsi–Euroopassa. Vuonna 1961 lasten osuus väestöstä oli 32 ja vuonna 2001 17,4 prosenttia. Surkein köyhyysluku on Bulgariassa (26,8%) ja paras Tanskassa (10,9%). Alaikäisiä työläisiä Kreikassa on raportin mukaan 100 000.

Vuonna 2010 28,7 prosenttia kotitalouksista oli köyhyysrajan alapuolella. 12 – 17 –vuotiaiden köyhyys oli 34,7 prosentissa. Lapsiperheistä yli joka viidennes ei pysty ostamaan lapsilleen lihaa, kanaa tai kalaa. 37,1 prosentilla ei ole lämpöä kotona, 27,8 prosenttia elää kosteissa ja homeisissa olosuhteissa ja 81,5 prosenttia ei pysty lomailemaan edes viikon vertaa vuodessa. 200 000 köyhää lasta Kreikassa on maahanmuuttajalapsia, joista 1000 – 6000 lasta vuodessa saapuu maahan ilman vanhempia.

Vuoden 2009 alusta vuoden 2011 loppuun mennessä 1720 ihmistä riisti henkensä. Kasvavassa suunnassa oleva ilmiö on outo kreikkalaisessa kulttuurissa. Tutkimusten mukaan joka prosentti kasvua työttömyydessä merkitsee 0,8 prosentin kasvua itsemurhaluvuissa. Niiden kasvu Kreikassa oli vuonna 2010 27,6 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna.

.

Dimitris Mizaras

Välittömästi työmarkkinoille heijastuva kapitalismin kriisi on nostanut työttömyysaseen ennätyslukemiin EU:n alueella. Eurostatin mukaan Kreikka ja Espanja ovat tilastojen kärjessä nuorisotyöttömyyden osalta. 17 euromaan tasolla työttömyys on korkein siitä kun euro otettiin käyttöön. Helmikuussa työttömyys nousi 10,8 prosenttiin tammikuun 10,7 prosentista. Työttömien määrä euroalueella saavutti näin 17,1 miljoonan rajan.

Alle 25 –vuotiaiden työttömyys Kreikassa oli 50,4 ja Espanjassa 50,5 prosenttia. Kokonaistyövoimasta Kreikassa työttömyys on 21 ja Espanjassa 23,6 prosenttia. Eurostatin mukaan Kreikan hallussa on ennätys työttömyyden nopeassa nousuvauhdissa.  Vuoden sisällä työttömyys nousi Kreikassa 14,3 prosentista 21 prosenttiin. Kreikassa miesten työttömyys nousi 18 ja naisten 25 prosenttiin. 27 maan EU:ssa työttömiä oli helmikuussa 24,5 miljoonaa. EU:ssa siis työttömyys lisääntyi 1,87 miljoonalla viime vuodesta.

.

Italian Napolissa kukoistaa lapsityövoima

Kriisi-italiassa pääoma turvautuu raadollisesti ja häpeämättä lapsityövoiman käyttöön. Italia on maailman rikkaimpia maita, mutta Napoli on yksi Euroopan köyhimmistä alueista. Lapsityövoiman käyttö kasvaa vähitellen ja saa sosiaalisen aikapommin ulottuvuuksia. Tuhannet lapset jättävät koulun ja ryhtyvät orjatyöhön tukeakseen omia perheitään, joiden toimeentulo on selviytymisen rajoilla. Suurin osa lapsista tekee töitä harmaan talouden varjolla, mikä on suurimmalta osin mafian valvonnan alla.

Tyypillisin työpaikka on ruokakaupan tai muun myymälän palveluksessa. Siellä lapset täyttävät hyllyt, tekevät juoksupojan hommia ja toimittavat tavaraa perille. Suurin osa lapsista työskentelee kuusi päivää viikossa 10 tuntia päivässä. Siitä urakasta lapsi saa 50 euroa verottomana. Tuntipalkaksi tulee vähemmän kuin yksi euro, mutta se saattaa olla enemmän kuin jompikumpi vanhemmistaan voi saada.

Vuonna 2011 tehty työministeriön tutkimus paljasti, että vuosina 2005 – 2009 ainoastaan Campanian alueella koulun jätti yli 54 000 lasta, joista 38 prosenttia oli alle 13 –vuotiaita. Jopa 10 –vuotiaat tekevät työtä 12 tuntia päivässä, mikä loukkaa häikäilemättömästi lastenoikeuksia. Työministeriön tutkimus ei ulotu mafian – pahanmaineisen Camorran – puuhiin. Mafia käyttää lapsia huumeiden kuljetuksessa, mikä useimmiten tapahtuu koulussa, jonka pulpeteissa kyseinen lapsivälittäjä on aikaisemmin istunut. Mafia kouluttaa lapsia taskuvarkaaksi tai metalliraaka-aineiden varkaaksi teollisuuslaitoksista. Kuparin ja alumiinin romusta lapset saavat 20 euroa kilolta.

(Lähde: Le Monde)

Internet operaattorien pitää asettaa ohjelmisto, joka sallii sisäministeriön GCHQ –osaston seurata reaaliajassa kenen tahansa sähköistä viestintää. Lain mukaan GCHQ edelleenkään ei saa purkaa viestien ja puheluiden sisältöä ilman yleisen syyttäjän lupaa, mutta saa nyt tallentaa sen. Lontoon Times –lehti kertoo, että labour –puolueen aikaisempi yritys (v. 2006) säätää vastaavanlainen laki kaatui konservatiivien ja liberaalien vastustukseen.

Uusi lakiluonnos tuodaan äänestettäväksi eduskunnalle toukokuussa.