Talouskasvua hallitus aikoo hakea tyhjillä lupauksilla vihreän talouden kehittämisestä ja epämääräisestä innovatiivisesta yrittäjyydestä. Katainen haluaa kansainvälisesti kilpailukykyisiä yrityksiä aikana, jolloin vienti tyrehtyy ja kansantalouden ainoa toivo on kotimaankulutuksen kasvu. Viime vuoden loppupuolella kauppatase jäi 621 miljoonaa euroa alijäämäiseksi. Vaje on monen vuosikymmenen suurin. Poliitikkojen epämääräisiä heittoja tulevat sitten tarkentamaan valtamedian papukaijatoimittajat. Näin ollen, Helsingin Sanomat liputtaa Saksassa Schröderin aikana tehtyjen reformien puolesta.

Hartz IV –ohjelma loi yhden euron tuntipalkan ja alle 400 euron kuukausipalkan työpaikkoja. Vuonna 2003 hyväksytty lainsäädäntö loi epävarmoja työsuhteita ja kokonaisen sukupolven uusköyhälistöä. Toteuttaakseen halvan palkkasektorin yhteiskuntaa punavihreän hallituksen piti ajaa merkittävällä mitalla sosiaalivaltiota alas. Silloinkin uudistukset perusteltiin ”sosiaalivaltion uudistuksena”, joka muka parantaa kasvun reunaehtoja ja takaa uusia työpaikkoja. Silti pitkäaikaistyöttömyys Saksassa kasvoi, vaikka yhden euron työpaikat saivat kokonaistyöttömyyden jonkin verran laskemaan kolmeenmiljoonaan henkilöön.

Suomen kolmen A:n luottoluokitus säilyi toistaiseksi, mutta neljää maata lukuun ottamatta kaikilla muilla mailla laski. Se tarkoittaa, että paineet Suomen vakausrahastolle luvattujen maksujen nostamiselle kasvaa. Standard and Poors’:n edustaja kertoi, että jos kuudesta AAA-takaajasta kaksi putoaa pois, niin silloin jäljelle jääneiden on korotettava takuitaan tai hankittava lisää käteistä vakausvälineelle. Säästöpakettien ja kuntauudistuksen lisäksi vielä yksi hallituksen yhtenäisyyttä koetteleva seikka on koko EU:ta koskeva talous- ja vakaussopimus, joka on tulossa. Säästöjen ja muiden rakenteellisten uudistusten lisäksi on tulossa myös verojen korotuksia.

Riippumatta siitä hajoaako hallitus heti keväällä tai myöhemmin, eliitti tulee kohdistamaan työkansan elintasoon sodanjälkeisen historiamme pahimpia hyökkäyksiä. Se mitä Kreikassa sovelletaan väkipakolla, Suomeen yritetään saada läpi rauhanomaisesti. Elinehtojamme ja lapsiemme tulevaisuutta on puolustettava. Kansan on noustava vastarintaan heti. Pankkien kriisiä ei pitäisi lastata työkansan hartioille. Työväenluokan tulisi kieltäytyä maksamasta siitä penniäkään.

Työväen Mielipide n:o 33

Kuntauudistus heikentää pakostakin palveluita. Kun monta köyhää kuntaa sulautetaan yhteen, välttämättä palveluita ei saada yhtään tehokkaammiksi jos kunnat sijaitsevat kaukana toisistaan kuten esim. Itä–Lapissa tai Koillis–Suomessa. Palvelut, joita ei kyetä järjestämään, tulevat alkuvaiheessa ulkoistetuiksi. Kuntalaisten mielestä koko kuntaremontti tähtää palveluiden ulkoistamiseen. Jos palveluita ei voida ulkoistaa, säästöt syntyvät karsimalla niiden laatua.

Vuodenvaihteessa perusturvaan saatiin korotus, joka sai nimeksi ”köyhän lottopotti”. Sen piti olla niin suuri saavutus, että Paavo Arhinmäen mukaan yksinomaan se perusteli Vasemmistoliiton osallistumista oikeistolaiseen hallitukseen. Lottopotti ei kuitenkaan tule näkymään köyhän tilipussissa. Kunnat leikkaavat köyhän työttömän toimeentulotukea miltei saman verran, ja näin ollen korotus kompensoituu, ja päätyy lopulta kuntien kassoihin. Sadan euron korotus ja indeksitarkistuskorotukset supistuvat yksinasujan työttömän kohdalla 25 euroon. Sillä summalla ei elintason romahtamista jarruteta. Vaikeuksia toimeentulonsa kanssa on joka neljännellä kotitaloudella.

Työväen Mielipide n:o 33

Julkinen terveydenhuolto ajetaan alas mitä raadollisimmalla tavalla. Jatkuva rahapula on katastrofaalinen fakta, ja käytössä olevat varat haaskataan. Kunnat eivät käytä riittävästi valtion antamista rahoista, esimerkiksi koulujen terveydentarkastuksissa. Puolet kunnista käytti siihen tarkoitetut valtion osuudet muuhun kuin lisähenkilökunnan palkkaamiseen. Kriisin kärjistyessä ilmeisesti terveydenhuollon resurssit tiukennetaan entisestään. Jos kunnat eivät pysty selviytymään lakisääteisistä velvoitteistaan, silloin saatetaan muuttaa myös lakia. Paluu vuoden 1963 aikaisempaan aikaan on silloin mahdollinen kehityssuunta.

Työväen Mielipide n:o 33

Maailman talouspoliittinen tilanne ja vanha status quo ovat tienhaarassa. Yhden aikakauden loppu on ilmeinen tosiasia. Kysymys on enää vain siitä mihin suuntaan historian kehitys tästä kääntyy. Talouden tasolla aika, joka alkoi 2001 tienolla, on päättynyt vuonna 2007, jolloin alkoi kapitalistisen tuotantotavan nykyinen kriisi. Samaan aikaan sopi ns. Kiina –ilmiö ja fiktiivisten talousarvojen moninkertaiseksi kasvattaminen. Mm. nämä kaksi seikkaa antoivat talousjärjestelmälle muutaman vuoden aikalisää. Nyt eletään järjestelmän kuolinkamppailun neljättä vuotta eikä näköaloja tilanteen muuttumisesta ole olemassa. Geopolitiikan tasolla juuri päättynyt periodi alkoi Bushin väkipakolla valtaan astumisella, ja uudella doktriinilla, jonka nimi oli terrorismin vastainen sota. Obaman valinta ilmaisi juuri sitä, että yksi aika oli tulossa tiensä päähän, ja USA:n politiikan kurssi oli käännettävä kohti imperialismin uusia ”haasteita”.

Lupaukset sotien lopettamisesta ja Guantanamon sulkemisesta osoittautuivat epärealistisiksi, koska tärkeintä lupausta talouden tervehdyttämisestä ei voitu noudattaa. Kriisi on kuitenkin kärjistynyt, maailman talous ikään kuin odottaa lopullista pamausta, ja ennennäkemätön kansankuohunta, liikehdintöjä, kansannousuja ja vallankumouksia piiskaa kaikkia vanhoja valtiojärjestelmiä ja alueellisia tasapainoja yhtä aikaa metropoleissa ja periferiassa. Sellaisena hetkenä maailman vahvin imperialismi valmistelee uusien doktriinien käyttöönottoa. Se tarkoittaa uutta amerikkalaista hegemoniaa, uuden maailmanjärjestyksen puitteessa. Viimeksi mainitun aikaansaaminen jää nähtäväksi, sillä sellaiseen tarvitaan irti olevien pirujen, siis työväenluokan, ihmismassojen ja nuorisoliikkeen selättämistä, ts. fyysistä kukistumista.

.

Sisäinen vihollinen

Vuodesta 2007 Harvardin yliopiston poliittista epävakuutta kuvaava indeksi on nousemassa pystysuorasti miltei 90 astetta noin 250 prosenttia. Poliittisen ja taloudellisen epävakuuden käyrät näyttää menevän ylös rinnakkain. Ainutlaatuista on myös se, että epävakuuden kesto on ollut näin pitkä. Poliittinen ja taloudellinen epävakuus on juurtunut myös Eurooppaan, mikä pahentaa tilannetta Yhdysvalloissa. Talouden heilahtelut on analysoitu eri artikkelissamme. Tässä puhumme vastarinnasta ja valtion uusista opeista sen tukahduttamiseksi. Kyse on ensinnäkin valtausliikkeestä, alussa Occupy Wall Street ja sittemmin Occupy –liikkeestä. Kuten muilla poliittisilla ilmiöillä, myös tällä on kansainvälinen luonne. Ilmiö alkoi samanaikaisesti arabikevään ja indignados –liikkeen kanssa.

Amerikkaan se rantautui Wisconsinissa 2011 alussa. Arabivallankumouksen inspiroimina mielenosoittajat valtasivat osavaltion senaattitalon, kutsuivat kuvernöörin Hosni Walkeriksi ja vaativat ei mitään vähempää kuin se, että kaikkien on lähdettävä pois. Myöhemmin kriisin mobilisoimina ja suuttuneiden liikkeen innoittamina mielenosoittajat piirittivät NY:n pörssin ja vaativat konnat tilille. Occupy WS –liike levisi muihinkin osavaltioihin ja maihin. Poliisivoimia tuskin enää riittää hävittääkseen pieniä kyliä muodostavaa telttojen merta. Marraskuun alussa Oaklandissa järjestettiin yleislakko. Siitä ei päättänyt mikään ammattiliike, vaan kadulla yleiskokoukseksi kerääntynyt kansa. Motiivina oli pakko eskaloida taistelut ja yhteenotot, joita käytiin lokakuussa kun poliisi oli hyökännyt mielenosoittajien kimppuun. Mukana operaatiossa oli ympäri Kaliforniaa värvättyjä poliiseja mellakkavarusteissa, panssariautoja ja helikoptereita. Yleislakon taisteluasetta ei Yhdysvalloissa ollut käytetty kymmeniin vuosiin. USA:ssa tukahduttaminen on raakaa ja erittäin väkivaltaista peliä.

Pannakseen täytäntöön uutta oppia ei odoteta vaalien jälkeistä aikaa. Obama on alkanut tasoittaa maaperää seuraavalle presidentille. Kotimaassaan Obama kertoi uuden vuoden terveisensä kansalle. Hän allekirjoitti muutoksen perustuslaista, jossa kuka vaan voidaan vangita määräämättömäksi ajaksi jos häntä syyttää terrorismista. Oikeita syytteitä ei tarvitse nostaa eikä myöskään oikeudenkäynti ole välttämätön. NDAA –säädös (National Defence Authorization Act) antaa presidentille poikkeuslain valtuuksia rauhanaikanakin. Tämä on Guantanamon perustamista puoltavan argumentaation pidemmälle viemistä. Guantanamo oli perustuslainvastainen hanke, mutta se oli sentään perustettu ulkomaille. Nyt perustetaan totalitarismin saarekkeita parlamentaarisen yhteiskunnan sisällä. Poliisivaltion vahvistamisen tähtäimessä ei ole al Quaida tai talibanit USA:ssa, vaan sisäinen vihollinen, työväenluokka ja nuoriso. Yhdysvalloissa on rakennettu keskitysleirejä useamman vuoden ajan. Nyt rakentaminen kiihtyy ja vanhat leirit kunnostetaan. Ketä varten? Omia kansalaisiako?
.

Kiina ja Kaukoitä

Ulkopolitiikassa uuden opin mukaan USA keskittyy tekniikan kehittämiseen pitkien sotien ja yhtä aikaa useammassa sodassa kiinni olleiden joukkojen sijasta. Uudet strategiat eivät enää pysty polttamaan rahoja Bushin malliin. Eurooppalaisten rooli tulevissa sodissa korostuu, mikä taasen edellyttää, ettei puhkeaisi kauppasota Atlantin kahden puolen välillä. USA:n rooli perustuu ”iske ja anna muiden hoitaa loput” –ajatukselle, minkä nähtiin toimineen Libyan sodassa. Tähän strategiseen käännökseen pakottaa ainoastaan taloudelliset realiteetit eli säästöt. Poliittiset strategiat muuttuvat niin ikään. Sen jälkeen kun USA-Kiina –akseli ei enää toimi, Kiinasta tehdään uudestaan vihamies. Uuden doktriinin mukaan USA:n militarismi keskittyy Aasiaan ja Tyynellemerelle. Se, että vähennetään joukkoja Euroopasta, ei tarkoita sotilasmahdin merkittävää kutistumista. Myös se ettei enää käynnistetä pitkiä sotia, ei tarkoita käynnissä olevista sodista luopumista.

Irakista joukot osittain siirrettiin Kuwaitiin ja ollaan valmiita vahvistamaan niitä jos päätetään hyökätä Iraniin. Afganistanissa joukot pysyvät toistaiseksi. Kiinan rooli USA:n budjettivajeiden kattajana ja näin ollen Yhdysvaltain sotien rahoittajana on ohi. Jäljelle jää vallatut amerikkalaismarkkinat ja kapitalismin kriisi, joka iskee myös Kiinan kimppuun. Maailmanlaajuinen lama vaikuttaa Kiinan vientiin ja entistä enemmän liikapääoman kasautumiseen. Kiina on tehnyt selväksi sen, ettei aio sijoittaa valtavia valuuttavarantojaan euroalueen tukemiseen. Oma kotimaankulutuksen kasvu edellyttäisi työväenluokan elintason nostamista, mutta tämä toimisi kieltävästi yritysten voittojen karttumiseen. Sen lisäksi ulkomaanpääoma voi aloittaa maasta ulosvirtauksen koska tahansa. Kiinasta ei ole enää talouskasvun veturiksi. Sen vuoksi kapitalistit haluavat haudata BRIC– ja sen tilalle perustaa TIMBI –ryhmän ilman Kiinaa.

Kiinan talouskasvun ennustettu romahdus johtaa olemassa olevan kriisin kärjistymiseen. Yhdysvallat on maailmanpankin kautta jatkuvasti painostanut Kiinaa jotta tämä päästäisi valuuttansa kellumaan. Sellainen tyrehdyttäisi Kiinan vientiä. Sisäänpäin kääntyminen taasen olisi luonut paineita selvittää ristiriidat kapinoivan oman työväenluokan kanssa. Kun USA ei voi kilpailla Kiinan kanssa globaali markkinoiden kulmilla, sen on pakko haastaa sitä omilla kotiseuduilla. Se tapahtuu niin taloudellisella kuin sotilaallisella tasolla. Sen lisäksi USA on oltava valmis, mikäli orastava kauppasota muuttuu kuumaksi sodaksi. Sen vuoksi ensihätään USA sijoittaa 2500 merijalkaväen sotilasta Australian pohjoisrannikolle.
.

Arabikevät, Iran ja laaja Lähi-idän alue

Arabivallankumoukset Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä alkoivat vuosi sitten Tunisiasta. Pian arabikevään liekit olivat levinneet Egyptiin, Libyaan, Jemeniin, Bahrainiin ja Syyriaan. Yhteistä näissä kaikissa on a) ne ovat kaikki spontaaneja, ilman määrätietoista johtoa ja b) ne kohdistuvat kaikkea vallitsevaa vastaan. Kapinalliset tietävät mitä ja keitä eivät halua, mutta selkeää ohjelmaa siitä, mitä halutaan, ei ole olemassa. Sen vuoksi diktatuurit pysyvät vallassa silloinkin kun diktaattorit on kaadettu. Kansannousujen mobilisoiva tekijä on kapitalismin kriisi ja joukkojen elämisehtojen vaihtoehdottomuus. Työttömyys, ruoanhinnan nousu sekä ilmaisun vapauden mahdottomuus ovat koonneet yhteen sitä ainetta, joka muuttuu h-hetkellä suuttumukseksi ja vihaksi. Vaikka tapahtumat olisi pitänyt olla ennustettavissa, ne tulivat kuin yllätyksenä niin imperialismille kuin tyranneillekin. Molemmat tahot ovat säikähtäneet kuollakseen. Imperialismi yrittää värvätä liikehdinnän keskuudesta kätyreitä, potentiaalisia nukkehallituksien johtajia, jotta tyrannien kaatumisen jälkeenkin valta pysyisi länsimaille lojaalina olevien sätkynukkien käsissä. Tämä on kuitenkin kaukana siitä, että arabikevät luokiteltaisiin värillisten ”vallankumousten” kaltaiseksi. Kansainvälisen työväenliikkeen edessä ei avaudu valintoja kahden välillä; vanhat tyrannit vastaan imperialismi. Useammassa tapauksessa nämä kaksi ”vaihtoehtoa” ovat yksi ja sama. Vallankumouksia tulisi tukea kaikkia vastaan.

Vallankumoukset eri massa ovat eri vaiheessa. Tunisiassa on toistaiseksi rauhallista, näyttää siltä että yhteiskunta elää Ben Alin jälkeistä aikaa. Syyt, jotka saivat kansan kaduille, ovat edelleen voimassa, ja meille lupaamassa, että vieläpä ensimmäisen voiton innoittamina uusia kapinoita on tulossa. Egyptissä tilanne on vielä juokseva. Kehitys jättiarabimaassa tulee vaikuttamaan kaikkialla. Libyassa on käytetty heimojen väliset riidat ja annettu ratkaisu, joka on imperialismille edullinen. Sisällissodan todennäköisyys on Libyassa suuri. Bahrainissa shiiaenemmistön kapina tukahdutettiin oikein verisesti saudien avustuksella. Syyriassa pieni shiioja lähellä oleva alaviittien vähemmistö sortaa sunnienemmistöä. Kapitalismin kriisi yhdessä arabimaissa olemassa olevien ikuisten ristiriitojen kanssa vaikuttaa myös Iranissa. USA oli tukenut Saddam Husseinia kymmenvuotisessa sodassa shiialaista Irania vastaan. Poistuttuaan Irakista amerikkalaiset jättivät taakseen yhteiskunnan, joka sortaa sunneja ja yhdistää shiiojen akselin Iranista Syyriaan, joka on Iranin pitkä käsi Välimerelle. Epäonnistuminen Irakin sodassa sai aikaan tasapainoja, jotka toimivat imperialismin intressejä vastaan. Sen vuoksi käytännössä amerikkalaisten ”on pakko” hyökätä Iraniin. Bushin politiikka Lähi-idässä poltti kaksi länsimaille tärkeää pelikorttia, Turkin ja Pakistanin.

Provokaatiot Persianlahdella ovat päivittäisiä. Kaikki vaikuttaa siltä, että koskaan aikaisemmin ei oltu niin lähellä sotaa kuin nyt. USA salamurhauttaa tiedemiehiä Iranissa. Iran tekee sotaharjoituksia merellä, ja amerikkalaiset sotkeutuvat sinne keskeyttämään niitä. Iran uhkailee sulkea Hormuzinsalmen peruttaakseen puheensa seuraavana päivänä. Amerikkalaiset valmistautuvat iskua varten niin propaganda kuin käytännönkin tasolla. Yhteiset sotaharjoitukset Israelin kanssa juuri herättävät epäilyksiä siitä, kenen kaverina USA hoitaa iskut. Iskujen lähtötukikohtana voi toimia Kypros ja Kreeta kun taasen sairaalahoito järjestetään Georgiasta käsin. Kviris Kronika –lehti Georgiassa kirjoitti kymmenien uusien sairaaloiden rakentamisesta maassa. Saman lehden mukaan projektiin on saatu USA:lta viisi miljardia dollaria. Sairaaloiden lisäksi suunnitellaan rakentaa lentokenttä ja sukellusvenetukikohta Mustalla Merellä sijaitsevaan Kuleviin. Oppositioliikkeen toimittaja Elizbar Javelidze kirjoittaa vielä, että suunnitteilla on myös lentotukikohta Marneuli –kaupungissa.

Iranin uhkaukset sulkea Hormuzinsalmen – yhdessä Nigerian levottomuuksien kanssa – nostavat öljyn hintaa, mikä pahentaa laman näköalat länsimaissa. Hormuzin läpi kulkee 40 prosenttia lähteen suunnistavasta öljystä. Yhdysvallat on määrännyt sakon uhalla pakotteita Iranin öljynviennille. Kreikkaan, Italiaan ja Espanjaan öljy menee kuitenkin vaivatta, sillä Iran myy tietyille maille velaksi.

Kyproksen eteläisillä aluevesillä on löytynyt merkittäviä öljyesiintymiä. Käyttäen hyväkseen Turkin konfliktia Israelin kanssa eliitti niin Kyproksella kuin Kreikassakin on solminut sopimuksia sionistien kanssa – ”vihamieheni vihamies on minun ystävä”. Seikka on saanut Turkkia vaatimaan osan kaivettavissa olevista esiintymistä. Tutkimukset öljystä suoritti amerikkalainen firma. Turkin sotalaivat olivat koko ajan ympärillä häiritsemässä. Asia luo uusia jännitteitä ennestäänkin tulenarkaan alueeseen.
.

13.1.2012

Dimitris Mizaras

Trotskin elämä oli täynnä käänteitä, niin nousuja kuin laskuja riitti lukuisia. Elämän monet käänteet, uskomattomine pakoretkineen vankeudesta, ratsujoukkojen johtamisineen ja valtataisteluineen, yhdistettynä päähenkilön toiminnan yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen hyvin räjähdysherkkänä historiallisena aikakautena tekevät tästä tarinasta loistavan tutkimuksen kohteen ja samalla myös innoituksen lähteen. Luultavasti ainoastaan poliittiset syyt ovat estäneet tekemästä Trotskin elämästä suurelokuvaa, niin hyvät ainekset sellaiseen olisi tarjolla. Pursiaisen lähestymistapa aiheeseen on aika suoraviivainen. Kerronta on varsin kiivastahtista, lukijan ei tarvitse kokea suvantovaiheita, kirja pitää otteessaan alusta loppuun. Mielenkiintoiset yksityiskohdat siivittävät kerrontaa, kirjailija on selvästikin tarkoittanut kirjan myös viihdyttäväksi lukukokemukseksi, ei pelkästään historiallisen tiedon lähteeksi.

Trotskin tekee merkittäväksi historialliseksi hahmoksi hänen työnsä marxilaisen teorian ja vallankumouksen käytännön parissa. Pursiaisen kirjan suurin heikkous on tämän seikan jättäminen liian vähälle huomiolle. Trotskin persoonan ja luonteenpiirteiden kuvaus menee hieman yliampuvaksi. Kirjan perusteella saa kuvan miehestä, joka on täynnä itseään, ja pyrkii jyräämään toiset armotta tieltään. Ikäänkuin Trotski olisi ollut vallankumouksellinen oman vallanhalunsa vuoksi, pyrkinyt valtaan sen itsensä takia. Juuri dialektinen ymmärrys historiallisista prosesseista jää Pursiaisen kirjasta puuttumaan. Tekijä käsittelee Trotskin ja Stalinin valtataistelua taisteluna, jossa olisi ikäänkuin kysymys vain siitä, että kumpi saa johtaa kommunistista puoluetta ja Neuvostoliittoa ymmärtämättä, että Trotskin ja Stalinin poliittisessa ajattelussa oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Samoin aika vähättelevät kommentit trotskilaista liikettä kohtaan 30-luvun vaikeina aikoina osoittavat ainakin jonkinasteista historiallisen viitekehyksen ymmärtämättömyyttä. Trotskilaisen liikkeen sisäiset kiistat näennäisesti pikkuasioistakin helposti näyttävät jopa surkuhupaisilta, jos ei osaa asettua siihen asemaan, jossa trotskilaiset joutuivat toimimaan Stalinin murhakoneiston ollessa jatkuvasti kannoilla, ja imperialismin teroittaessa veitsiään Euroopassa. Myös itse stalinismi (työväenvaltion byrokraattinen rappio) oli ilmiö, johon trotskilaiset joutuivat ottamaan kantaa erittäin vaikeissa olosuhteissa. Vallankumouksen saavutusten puolustaminen vastustaen samalla stalinistista koneistoa ei ollut aivan yksiselitteisen helppo tehtävä. Marxilaisuuteen perehtyneen lukijan on helppo todeta, että Pursiainen näkee monesti ristiriitaisuuksia asioissa, joissa niitä ei todellisuudessa ole. Ikäänkuin tämä kaikki olisi tapahtunut tyhjiössä, johon ulkoiset olosuhteet ja niiden nopeatkin muutokset eivät olisi lainkaan vaikuttaneet. Trotskilaisen liikkeen historia on täynnä tilanteita, jolloin on täytynyt kyetä nopeasti muodostamaan näkemys muuttuvista olosuhteista luokkataistelussa ja poliittis-taloudellisessa viitekehyksessä yleensä.

Trotski oli ensisijaisesti vallankumousmies ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta alati pohtinut teoreetikko. Kunnianhimo, säälimättömyys poliittisessa keskustelussa, määrätietoisuus, tarvittaessa myös ankaruus ja muut vastaavat ominaisuudet olivat täysin alisteisia suurelle päämäärälle, maailmanvallankumoukselle. Luokkayhteiskunnan rajoitteet ihmiskunnan kulttuurin kehittymisen suhteen ja kapitalismin kriisiytymistendenssien jatkuva paheneminen, sotanäköaloineen saivat kyvykkään marxilaisen ajattelijan toimimaan herkeämättä vallankumouksen hyväksi, hetkeksikään siltä tieltä kaikkoamatta. Se seikka, että Trotskikin oli ihminen, kera tavallisten inhimillisten heikkouksien, ei muuta sitä seikkaa, että Trotskin nimi säilyy läpi historian nimenomaan hänen vallankumouksellisen teoriansa ja toimintansa vuoksi. Mikäli Trotski olisi valinnut saman tien kuin lukuisat hänen aiemmat työtoverinsa, eli alistunut stalinismille, olisi hänen nimensä vain jatkona murheellisessa nimiluettelossa Stalinin uhreista; Kamenev, Zinovjev, Buharin, Radek… Näiden sijaan Trotski pystyi toiminnallaan pelastamaan vallankumouksellista työväenliikkeestä sen, mikä pelastettavissa oli, eli teoreettisesti korkeatasoisen ytimen.

Pursiaisen kirjaa voidaan pitää tervetulleena juuri nyt, kun kapitalismin kriisiytyminen on taas enemmän kuin ajankohtaista, kun väkijoukot vaativat leipää ja vapautta lähes ympäri maailmaa, ja kun stalinismi alkaa olla pelkkä paha muisto, ja toinenkin työväenliikkeen byrokratisoinut siipi, sosialidemokratia elää kansainvälisellä tasolla kenties lopullista rappiovaihettaan kaikkensa ylikansallisen pääoman puolesta antaneena. Trotskin perintö on kestänyt historian haasteet näihin päiviin asti, ja sillä on kaikki mahdollisuudet tulla vallitsevaksi teoreettiseksi lähtökohdaksi yhä uusien sukupolvien radikalisoituessa ja lähtiessä barrikadeille ihmisarvoisen yhteiskunnan puolesta. Erittäin suotavaa on, että tämä kirja toimii monelle lukijalle innoittajana lähteä ottamaan paremmin selvää Trotskista, trotskilaisuudesta ja vallankumouksellisesta työväenliikkeestä yleensä. Mikäli näin käy, Kirja lunastaa paikkansa tärkeimpien yhteiskunnallisten tietokirjojen joukossa.

Ikäänkuin varmistaakseen, että tekijää ei syytetä tänään poliittisesti niin epäkorrektista trotskilaisuudesta, kirjoittaja muistaa mainita muutamaan otteeseen Trotskin toimintaa kielteisessä valossa. Stalininkin politiikka oli muka samaa, kuin mitä Trotski oli itse aiemmin ajanut. Siltä osin se on totta, että Trotski toimi häikäilemättömästi vastavallankumousta vastaan sisällissodan kestäessä, mutta Stalin käytti paljon laajempaa terroria nimenomaisesti kaikkein tiedostavinta työväenluokan osaa ja puolueen lahjakkaimpia kommunisteja kohtaan. Trotskia ja Stalinia ei voida laittaa samalle viivalle siksi, että molemmat ovat jossain vaiheessa käyttäneet väkivaltaa. Se miksi on käytetty, ja missä olosuhteissa, on ratkaiseva ero. Totta on se, että Trotski ajoi kulakkien hävittämistä luokkana. Mutta jokainen voi kysyä itseltään, onko yksityisen suurmaanomistuksen olemassaolo oikeutettu aikana, jolloin suuret työläisjoukot näkevät nälkää, ja kun tarkoituksena on nimenomaan rakentaa tasa-arvoinen yhteiskunta? Stalinin väkivaltainen pakkokollektivisaatio maataloudessa eroaa ratkaisevasti siitä Trotskin ajatuksesta, että suuret yksityistilat yhteiskunnallistetaan, ja pientilalliset voivat itse päättää liittyvätkö yhteen, vai jatkavatko pientilallisina. Stalinin politiikkaa oli ensin rohkaista kulakkeja rikastumaan, ja sitten muuttaa kurssiaan salamannopeasti väkivaltaiseen pakkokollektivisointiin. Vaikka kirjoittaja esittääkin varauksia Trotskin toiminnan suhteen, ajoittain esiintyy myös selvää sympatiaa päähenkilöä kohtaan. Näin myös kirjan lopussa, joka päättyy Trotski-sitaattiin tämän testamentin loppusanoista: ”Natasha tuli juuri pihalta ylös avaamaan ikkunaani enemmän, jotta raitis ilma virtaisi vapaammin huoneeseen. Voin nähdä loistavan vihreän kaistaleen ruohoa muurin reunustalla ja kirkkaan sinitaivaan muurin yllä ja auringonvalon kaikkialla. Elämä on kaunis. Puhdistakoot tulevat sukupolvet sen kaikesta pahasta, sorrosta ja väkivallasta, nauttiakseen siitä täysin rinnoin”. Tähän kauniiseen lauseeseen on hyvä lopettaa myös tämä kirja-arvio.

.
Mikkelissä 13.1.2012
Jani Poimala

Laidasta laitaan ekonomistit, analyytikot, professorit ja jopa Soroksen kaltaiset kapitalistit diagnosoivat päivittäin euron kuolintauteja ja ennustavat sen loppua lyhyen ajan kuluessa. Kapitalismin taudit ovat saavuttaneet pandemian mittoja. Äskettäinen Wall Street Journalin raportti kertoo kuinka amerikkalaiset pankkijätit kuten Morgan Stanley, Citibank, Goldman Sachs tai Bank of America ovat alttiina ranskalaisten pankkien konkurssille. Professori Robert Barro ennustaa, että vuoteen 2014 mennessä kaikissa Euroopan maissa on joku muu valuutta kuin euro. Professori kertoo WSJ –lehdessä, että ”euro oli kaunis testi, joka epäonnistui”. Tämä siis pätee riippumatta kapitalismin kriisistä. Britti think tank CEBR (Centre for Economics and Business Research) veikkaa euron hajoamista 99 prosentin todennäköisyydellä (1). Britannian ”The Telehraph” vakuuttaa, että hajoaminen alkaa tänä vuonna (2). Ensimmäinen euron jättävä maa on CEBR:n mukaan Kreikka ja toinen Italia. Pelkästään Ranskan tai ranskalaisten pankkien luottoluokituksen alentaminen merkitsisi merkittäviä konkurssipaineita USA:n taloudelle ylimalkaan.

Eurooppalaiset pankit kerjäävät rahaa pääomiensa vahvistamiseksi, muttei siihen helposti dollareita valu. Euroopan taloudelle tarkoitetut lainadollarit tyrehtyivät viime vuoden toisella puoliskolla miltei puolella. ”Kaikki vapisevat yleistä pankkien vararikkosarjaa” vakuutti Economist –lehti joulukuun alussa. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että yhdenkin maan poistuminen euroalueelta merkitsisi euroalueen hajoamista ja eurovaluutan kuolemaa. Italialla erääntyy valtiolainoja 60 miljardia kuukauden sisällä, summa, jota on mahdotonta kerätä vapailta markkinoilta järkevällä korolla. Kreikan tilanne on vielä dramaattisempi. Maaliskuuhun mennessä Kreikan on maksettava 89 miljardia euroa. Ensimmäisestä 110 miljardin euron lainasta Kreikalla jäljellä on 7 miljardin erä. Jos Kreikka ei saa uutta lainaa, hillitsemätön konkurssi on välttämätön seuraavien viikkojen aikana.

EKP on massiivisesti lunastanut jäsenvaltioiden velkakirjoa muuttuen samalla historian suurimmaksi roskapankiksi. Talletusten joukkopako Kreikasta jatkuu, kolmen kuukauden sisällä maasta on lähtenyt 13 miljardia euroa. Pankkeja ja eläkerahastoja odottaa suuri koettelemus tappioista, jotka lankeavat niiden hartioille Kreikan valtiovelan parturoinnista. Ensimmäiset suunnitelmat viime heinäkuusta vaativat 22 prosentin tukanleikkuuta. Marraskuussa luku oli nostettu 50 prosenttiin, ja nyt sanotaan, ettei sellainen riitä mihinkään. Romahdus Euroopassa merkitsisi välitöntä luhistumista maailman taloudelle. Tätä pelkää eniten Kiina, mutta myös Yhdysvallat ja Iso Britannia. Merkel ja Sarkozy ajavat ytimen puuttumista jäsenvaltioiden budjetteihin. Ehkä talouden rationalisointi koko EU:n tasolla olisi voinut tuottaa pientä tulosta jos kyse ei olisi kapitalismin systeemikriisistä. Kapitalismin sisäsyntyneen kriisin lisäksi vanhaa mannerta kiusaa euron farssimainen luonne. Euro on keinotekoinen maksumääräys eikä todellinen tietyn kansantalouden dynamiikkaa heijastava valuutta.

.

Työnriistosta haetaan helpotusta

Raha ei luo rahaa. Tosiväite on tunnettu kauan ennen Tuomas Akvinolaistakin, mutta pääoma ei katso teorioita kun etsii investointikohteita. Vain työ luo paitsi uusia arvoja myös mahdollisuutta pääomalle kasaantumaan. Siitä huolehtii se maksamaton osa työajasta, joka luo lisäarvon, mikä on välttämätön edellytys pääoman kiertokululle. Kaikki voitto, joka ammennetaan tuotantoprosessissa, jaetaan sittemmin eri pääomamuotojen omistajien kesken. Jos halutaan kasvattaa voittoja, on pakko kiristää riistoa. Kaikki yritys luoda voittoja kauppaamalla rahaa, velkakirjoja, vakuutussopimuksia yms. fiktiivisiä arvoja voi toimia hyvin lyhyen ajan. Kriisin aikana voiton suhdeluku laskee, ja pääoma karkaa tuotannosta epätuottaviin kohteisiin. Epävarmuus toimii pääomalle karkottamismekanismina. Nykyään pääoma välttää sijoittamista tuotantoon, kriisimaiden velkapapereihin, pankkien talletuksiin jne. Sen vuoksi likviditeetti kärsii eivätkä pankit lainaa rahaa toinen toiselle. Vapaat markkinat lainaavat mieluummin rahaa Saksalle tai keskuspankeille miinuskorolla kuin toisiin pankkeihin tai periferian maihin todella edullisella korolla.

.
.

Tämä pääomien loismainen luonne ei estä tuottavaa pääomaa yrittämästä lisätä riistonastetta. Tämä tapahtuu monella tavalla. Työtehokkuuden kiristäminen, työajan pidentäminen tai palkattomaan ylityöhön pakottaminen on muutamia menetelmiä lisäarvon kasvattamiselle ja voittojen maksimoimiselle. Samanaikaisesti valtion menoja leikataan, jonka seurauksena työväenluokan elinolot kurjistuvat. Osa säästöistä kohdistetaan väkivaltaisiin mekanismeihin, jotka ovat valmiit tukahduttamaan työläisten ja nuorison protesteja jatkossa. Monet tutkijat ovat laskeneet, että kapitalismin todelliset tarpeet tänä päivänä vaativat olosuhteita, joissa työihminen tekisi töitä pitkin päivää alle 400 euron kuukausipalkalla. Eläkkeelle pääsisi hyvin korkealla iällä, mikäli selviytyisi siihen asti hengissä. Sellaisia prosesseja on parastaikaa käynnissä. Se ei kuitenkaan riitä. Järjestelmä vaatii, että sitä tapahtuisi enemmän ja paljon suuremmalla mittakaavalla.

Britanniassa ammattiliittojen keskusjärjestön (TUC) tutkimuksen mukaan yksinomaan maksamaton ylityö on luokkaa, joka vastaa miljoonaa täysaikaista työpaikkaa. Viime vuonna Englannissa tehtiin maksamattomia ylitöitä 1 968 000 000 tuntia. Palkoista säästettiin –tai pikemminkin varastettiin– 9,2 miljardia puntaa. TUC:n raportin mukaan viime vuonna ”5,3 miljoonaa työntekijää teki keskimäärin 7,2 tuntia maksamatonta ylityötä viikossa, keskimäärin 5 300 punnan arvosta henkeä kohti” (3).

Saksassa seitsemän miljoonaa työntekijää työskentelee työpaikalla, jossa heidän ansionsa jäävät alle 400 euron kuukaudessa. Kyseessä on joustavia työpaikkoja, joita perusti demarihallitus vuonna 2003 Schröderin johdolla. Kyseisille työläisille ei ole ulottuvuutta julkiseen terveydenhuoltoon, eikä heidän työpanoksesta kerry ollenkaan loma- tai eläke-etuuksia. Jo vuodesta 2005 muutettu lainsäädäntö otti käyttöön ns. Hartz IV –reformit. Tämä ensimmäisenä tarkoitti sosiaalivaltion alasajoa. Uutta lakia perusteltiin työllisyyden ja kilpailukyvyn parantamisella. Saman uudistuksen mukaan vuonna 2009 hallituksen tavoitteena oli “työllistää” 600.000 pitkäaikaistyötöntä ns. yhden euron-työn kautta.

Kreikassa minimipalkka ja työehtosopimukset lopetetaan. Jokainen työnantaja saa maksaa työstä niin paljon kuin haluaa. Tulevaa palkkatasoa määritellään alle 400 euroon kuukaudessa. Italiassa kaavaillaan vastaavanlaisia uudistuksia. Suomessakin työnantajat kuolaavat sellaisesta mahdollisuudesta. Helsingin Sanomat varoittaa orastavan kriisin seuraamuksista, kehuu Saksan uudistuksia ja vaatii samanlaista systeemiä Suomeenkin (4). Kataisen hallitus aikoo vaihtaa politiikkansa kurssia ensi keväänä. Siitä tulee kaikkien aikojen tylyin ja taantumuksellisin hallitus. Vasemmiston paikka ei ole barrikadin sillä puolella, missä Katainen ja demarit seisovat, vaan toisella puolella kansan kanssa. Vasemmistoliiton käytöksestä riippuu sen paikkakin historiassa. Ensi kevät näyttää meille selvästi, joutuuko Vasemmistoliitto samaan helvettiin oikeiston kanssa vai eroaako siitä hallituksesta oitis.

Dimitris Mizaras

(1)    Euroalueen hajoaminen “alkaa tänä vuonna”

(2) Eurozone collapse ‘starts this year’ says CEBR

(3) Total unpaid overtime worked is equivalent to a million extra jobs

(4) Ajoissa tehdyt uudistukset hyödyttävät Saksaa

Tilanne nykyään on toisenlainen verrattuna aikaisempaan, jolloin pääomien omistajilla oli nimiä. Nyt maailman 200 rikkainta kapitalistia omistaa 1,5 biljoonaa dollaria. Rahamarkkinoiden käsissä oleva pääoma on noin 1000 biljoonaa. Yksinomaan tietokoneen näppäimiä käyttäen vaihtaa käsiä 200 miljardia dollaria yhden sekunnin aikana. Finanssimarkkinoilla ei ole tunnetta, ei sosiaalista identiteettiä, ne eivät osaa ajatella – ei edes omaa etua pitemmällä tähtäimellä. Ne tavoittelevat maksimi voittoa mahdollisimman lyhyen ajan sisällä.

Monet taloustieteilijät vertaavat nykytilannetta toisen maailmansodan edeltävään aikaan. Monessakin suhteessa tilanne nyt on kuitenkin paljon dramaattisempi. Saksalaispankki Deutsche Bankin, ranskalaispankki Societe Generalen ja japanilaispankki Nomuran ekonomistit varoittavat siitä. Nomura näkee euroalueen hajoavan hyvin todennäköisesti. Taantuma, velka, korkeat korot ja taantumaa syventävät säästötoimet ajavat euromaita toinen toista vastaan ja yhteisvaluuttansa hautaan. Siitä on kulunut vuosi kun ennustimme: ”Kriisin seuraava nimi on eurovaluutta”. ( http://mtl-fi.org/2011/01/03/kriisin-seuraava-nimi-on-eurovaluutta/ ). Vöitä kiristämällä etenemme kohti suurlamaa. Päättäjät ovat tässä tilanteessa neuvottomia. Kykenemättöminä kääntämään talouden suuntaa, tekevät päätöksiä toivossa, että suurpamauksen tulo viipyisi. Kurjistuminen, köyhtyminen ja nälkä kuulostavat pienemmiltä pulmilta suurpamaukseen verrattuina.

Pienempiä pamauksia kuitenkin esiintyy koko ajan. Financial Times –lehden mukaan, markkinoilta on yksinomaan viime vuonna pyyhkiytynyt pois lähes 5 000 miljardia euroa. DAX –indeksi Saksassa jäi viime vuonna miinukselle noin 15 prosenttia. Ennusteiden mukaan pörssit sulavat tänä vuonna enenemässä määrin ilmankin että kaikki räjähtäisi käsiin. Helsingin pörssistä on huvennut lähes kolmannes osakkeiden hinnoista. Tänä vuonna planeetan suurimmilla talouksilla erääntyy vanhaa velkaa 7,6 biljoonan dollarin edestä. Japanin on tänä vuonna löydettävä 3 000 miljardia dollaria velkakirjojensa lunastamiseen. Vastaavasti Yhdysvaltojen on etsittävä samaan tarkoitukseen 2 800 miljardia dollaria. Loput 7 600 miljardin dollarin velasta jakavat muut G7-ryhmän maat.

.
Ainoa tapa suoriutua tästä tehtävästä ehjin nahoin on ottaa lisää lainaa. Ongelmana on vain se, että korot nousevat sitä mukaa kun luottoluokitus laskee. Maailmanlaajuisen kapitalismin ongelmia pahentavat luonnonkatastrofit, osakekauppaskandaalit, raaka-aineiden hintaheilahtelut tai sosiaalisten levottomuuksien aiheuttamat esim. öljyn hintavaihtelut. Pahimpia painajaisia syntyy näköalasta, että Kiinan talouden kasvu laskisi alle 8 prosenttiin.

.

Intian talouden jarrut ja ΤΙΜΒΙ –veturit

Intian taloudelle ongelmaksi on osoittautunut se, että kasvu ei luonut vauraampaa keskiluokkaa niin kuin Kiinassa oli tapahtunut. Rutiköyhyyttä esiintyy vierekkäin korkean työnjaon ja teknologian pääomien kanssa. Intiasta puuttui myös Kiinan työläisten rautainen kuri ja byrokratian luja suunnittelukyky. Intia ei voi kunniallisesti pärjätä kilpailussa Kiinan kanssa. Seikka korostuu entisestään kriisin ja globaali taantuman aikana. Intian nopea kasvu on luokitellut maan BRIC –ryhmään yhdessä Kiinan, Venäjän ja Brasilian kanssa. Nykyiset kasvunäkymät ovat Intialle Kiinankin näkymiä heikoimpia.

Paitsi Kiinassa ja Intiassa talouskasvu hiipuu myös Brasiliassa. Niin kuin Kiinassa myös Intiassa talousnäkymiä kiusaavat protestiaallot, jotka nostavat kustannustasoa estämällä näin pääomia siirtymästä maahan entiseen malliin. Estääkseen pahimpia levottomuuksia Intian hallitus on hyväksynyt tukiaisia perushyödykkeiden vähittäiskaupalle. Tämä aiheuttaa joka vuosi 5 miljardin dollarin lisäkustannuksia valtiolle. Tukisysteemi on huomattavasti paljon halvempi kuin sosiaalivaltion rakentaminen. Se ei kuitenkaan tavoita kaikkia 1,2 miljardin asukkaan maassa asuvia nälkäisiä. Tukiaiset vääristävät myös kilpailun eivätkä kannusta kasvua.

2000 –luvun alussa G7 –maat pohdiskelivat, että kannattaako ottaa Venäjä yhteisön jäseneksi vai ei. Päädyttiin kompromissiratkaisuun, ottaa siis mukaan osittain. Näin syntyi G7+1 –ryhmä. Kriisin kärjistyessä porukka kasvoi G20 –muotoon. Kapitalismi tarvitsee investointikohteita eri kansallisvaltioista ja kansantalouksista, joita kutsuu talouden vetureiksi. Kun kasvu ja voitot länsimaissa olivat tyrehtymässä, talouden veturina toimivat BRIC –maat. Niistä visioi kymmenen vuota sitten Goldman Sachin ekonomisti O’ Neil. Alussa BRIC oli vain sijoitussuositusmaita. Myöhemmin vuodesta 2009 Jekaterinburgin kokouksessaan BRIC –maat saivat muotoutua omaksi ryhmäksi, jolla on oma dynamiikka.

Tänä päivänä Goldman Sachs Asset Management’n toimitusjohtajana toimiva sama ekonomisti toteaa Reutersin 2012 Investment Outlook Summit’lle, että kaikissa neljässä BRIC –maassa on rakenteellisia ongelmia, eivätkä ne pysty enää toimimaan veturina kapitalismin globaali talouskasvulle. O’ Neilin mukaan Intia oli kaikista pahin pettymys. Kyseisten pettymysten seurauksena vuoden 2011 ensimmäisellä puoliskolla investoinnit Intiaan rajoittuivat vain 20 miljardiin dollariin. Kiinaan kansainvälinen pääoma sijoitti 60 miljardia, Venäjään 33 miljardia ja Brasiliaan 23 miljardia dollaria. Ekonomistin mukaan edellisten lisäksi Intialla ja Venäjällä on huomattavia hallitusvakauteen sekä korruptioon liittyviä ongelmia. Brasiliaa vaivaa valuuttansa alinomainen hillitön revalvaatio. Kiinan talous tulisi suuntautua kohti matalan kasvun ja korkean kotimaakulutukseen kautta.

Monien ekonomistien mielestä BRIC –ryhmä on lopetettava, sillä se ei täytä enää funktiotaan. Tilalle ekonomistit ehdottavat uudenlaisen kuvion. Sen nimi on TIMBI. Professori George Mason kirjoittaa ForeignPolicy.com’ssa, että Venäjää ja Kiinaa ei pitäisi enää laskea johtavina maina tulevaisuuden talouskehityksestä puhuttaessa. Samaa mieltä on Brookings Instituution Jack A. Goldstone. Sen sijaan katseita on käännettävä Indonesian, Meksikon ja Turkin suuntaan. Näistä maista sitten syntyy TIMBI –ryhmä. Poliittisella tasolla näiden suunnitelmien toteuttaminen aiheuttaisi kitkaa imperialismin ja Kiinan mutta myös Venäjän välillä. Tämän viitekehyksen sisälle pitää sijoittaa USA:n uudet strategiat, joiden mukaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan pääpaino siirtyy Tyynen meren ja Kaukoidän suuntaan.

__Dimitris Mizaras

Vuosien 1989-91 jälkeen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan sisäisten murtojen seurauksena niissä maissa alettiin restauroida kapitalistinen tuotantotapa. Muutokset tulivat kapitalismin ollessa pahimmassa rappiovaiheessaan sodan jälkeen. Venäjä, Itä-Eurooppa ja myös Kiina nähtiin valtavina markkina-alueina, joka voisi pelastaa kapitalismia orastavasta kansainvälisestä lamasta, joka oli tehnyt jo tuloaan Japanista alkaen. Kehitettiin fantastinen satu historian lopusta ja kapitalismin historiallisesta voitosta. Joskin 1990 –luvulla kapitalismi oli uppoamassa, ensimmäinen merkittävä kansannousu tuli uuden vuosituhannen sarastaessa, vuonna 2001 joulukuussa. Siitä alkaa kansannousun, argentinazon, maailmanlaajuinen vaellus. Kymmenen vuoden päästä argentinazo näyttelee merkittävää poliittista roolia koko maailman lavalla. Liberaali kapitalismi ei ollut sittenkään voittanut.

Vallankumouksellinen kansannousu joulukuussa 2001 teki lopun teorioista historian lopusta. Kapitalismin uusliberalistinen kausi oli ohi, ja mitään visioita sen korvaamisesta toisenlaisella systeemillä ei ollut näköpiirissä. Vararikon partaalla olleen Argentiinan hallitseva eliitti julisti yltiöpäisesti ja loppuun asti taloudellisen ihmeensä saavutuksia. Taloudellisen ihmeen arkkitehtiä, ministeri Cavalloa palkittiin Roomassa samana päivänä kun ihmismassat täyttivät Buenos Airesin kadut huutaen: -Alas de la Ruan ja Cavallon hallitus. De la Rua pakeni piiritetyn presidentinpalatsin katolta helikopterilla. Samanaikaisesti iskulause oli muutettu ”ulos jokainen” –muotoon. De la Ruan hallitus edusti liberaali demokratian vasemmistosiipiä. Massat iskivät pankkeihin vaatien tilien avaamista, marketteihin vieden ruokaa, joka jaettiin nälkäisille ja tuotantolaitoksiin, joita sittemmin pyöritettiin omavaltaisesti.

Lehdistön palkalliset papukaija-toimittajat kirjoittivat ryöstelijöistä, anarkiasta, ilkivallasta, huliganismista, sokeasta väkivallasta yms. Tyyli oli samanlaista kuin Kreikassa joulukuussa 2008, tai Pariisin ja Lontoon levottomuuksissa, palkkakynät aina ihmettelivät: ”Mitä nuo nuoret taas haluavat”. Samanaikaisesti Wall Streetin ja Lontoon Cityn kansainvälisen finanssipääoman äänenkannattajat muistelivat amerikkalaisten pakoa Vietnamista vapun aattona 1975, Iranin vallankumousta 1979 ja jopa Pariisin kommuunin tapahtumat 1871. Sen jälkeen kun neljä presidenttiä joutui eroamaan kahden viikon sisällä, Argentiinassa syntyi valtatyhjiö. Esille alkoi sukeltaa vaihtoehtoiset vallanmuodot ja tietoinen vallankumouksellinen subjekti. Lähiöissä rakennettiin kansankokouksia, jotka toteuttivat suoran demokratian periaatteita. Niissä valittiin komiteoita, jotka organisoituivat valtakunnalliseksi verkostoksi. Valtauksien aalto pani hylättyjä teollisuuslaitoksia uudelleen käyntiin, tällä kertaa työläisten kontrollin alla. Palvelut järjestettiin uudelleen, sairaaloita, hotelleja, julkista liikennettä tms. Sisarjärjestömme Partido Obrero, joka oli vaikuttamassa kaikkiin historiallisiin tapahtumiin, rakensi vahvoja siteitä työväenluokkaan ja kansaan.

Kaksoisvalta kesti puolitoista vuotta. Vaikka vallankumouksen prosessi taantui vuodesta 2003, argentinazon haamu leijuu edelleen maailman päällä. Kansainvälinen taantumus onnistui tasapainottamaan yhteiskunnalliset olot Argentiinassa muutamaksi vuodeksi. Siihen oli monta syytä, joista merkittävin oli Kiinan (ja osittain muidenkin BRIC’n maiden) tarjoama apu, Kiina –ilmiö nimellä tunnettu tekohengitys. Samanaikaisesti kun vallankumouksen leviämistä jarrutettiin vuosina 2003-2007, kapitalismin sietorajat venytettiin edelleen äärimäisilleen syventäen ristiriidat ja siirtämällä pamaushetken eteenpäin kiristäen samalla sen intensiteettiä. Nykykriisin puhjettua 2007 ja erityisesti Lehman Brothers –pankin konkurssin jälkeen syksyllä 2008 argentinazon ajankohtaisuus asettuu uudelleen päiväjärjestykseen. Nyt enää kyseessä ei ole yhden kansantalouden ongelmat, vaan liemessä on koko pankkijärjestelmä ja kaikki valtiotaloudet.

Yhtäläisyydet Argentiinan konkurssin kanssa on ilmeiset. Talouden kuplat puhkeavat toinen toisensa jälkeen vieden mukaansa Portugalin ihmettä ja Irlannin tiikerin. Konkurssin pesäkkeitä ei rajoitu vain Kreikkaan tai Italiaan, eli periferiaan, vaan rytmihäiriöt uhkaavat EU:n ytimessä olevaa Ranskaa ja Yhdysvaltoja. Argentinazo oli talouden yleisen hajaannuksen seuraus. Se ei onnistunut leviämään ennen muuta Brasiliaan ja sitten muualla Latinalaisessa Amerikassa, ja näin tilanne väliaikaisesti rauhoittui. Lehman Brothersin konkurssin yhteydessä Kreikassa puhkesi kovasti argentinazoa muistuttava kapina. IMF luokitteli kapinan ”ensimmäiseksi poliittiseksi räjähdykseksi nykyisen talouden kriisin puhjettua”. Sen jälkeen olemme nähneet liikehdintöjä ympäri maailmaa arabikeväästä, Occupy Wall Street ja Indignados, mutta myös Kiinassa ja Venäjällä käynnissä olevaan levottomuuteen asti. Yhtäläisyyksiä näissä kaikissa on kapitalismin globaalikriisi järjestelmän ollessa pahimmassa rappiovaiheessa. Toinen yhteinen piirre luonteensa osalta on se, että kaikki yllämainitut tapahtumat ovat offensiivisia, hyökkäävät ennen valtioiden konkurssisarjan alkamista. Yksi toinen ero aikaisempaan verrattuna on myös se, että nyt kaikki eväät liikehdinnän rauhoittamiseksi ja jarruttamiseksi on käytetty loppuun, jäljelle jää vain kukistus, sodat ja vastavallankumoukset.

Nykykriisi on hinta siitä, että luotto ja velkaantuminen annettiin rajattomasti kasvaa vuosina 2002 – 2007. Vuosituhannen alussa fiktiivisten arvojen räjähdysmäinen kasvu loi Kiina –ilmiön kanssa olosuhteita nousulle. Niiden olosuhteiden sisällä ja säästämällä kansaansa näännyksiin Argentiina onnistui nousemaan ja saamaan taloudellista kasvua. Argentiinan velkaantumisen taso oli myös toista luokkaa kuin Kreikan tai Italian tänä päivänä. Vastaavanlaiset prosessit eivät ole mahdollisia maailmanlaajuisen laman aikana. Argentiinalla vuosina 2003 – 2007 oli teollinen pohja ja raaka-aineita, joiden kysyntä oli kasvussa Kiinan kasvun vanavedessä. Kreikan tapaisille maille ei ole mitään mahdollisuuksia –kuten reformistit ehdottavat– sovittaa Argentiinan lääkkeet päästääkseen kriisistä eroon.

Vallankumous Argentiinassa laantui vielä yhden syyn vuoksi. Ainoa keino onnistua oli piilemässä sen jatkumisessa muissa Latinalaisen Amerikan maissa. Siellä vallitsi kuitenkin toisenlainen poliittinen kehitys. Vaaleanpunaiset nationalistiset regimet ennen muuta Lulan Brasiliassa käsi-kädessä Kansainvälisen Valuuttarahaston kanssa tarjosivat joukoille harhakuvan itsenäisten kapitalismien maanosasta, jossa hallinnon ruorissa istuvat vasemmistolaiset hallitsijat. On yksi kysymys se, että Latinalaisessa Amerikassa ei enää ole sotilasdiktatuureja ja imperialismin kätyrejä samalla tavalla kuin ennen. Mutta toinen kysymys on se, että tuotantotapa on edelleen kapitalistinen. Sen vuoksi kyseiset maat kokevat samaa kriisiä kuin Pohjois-Amerikassa tai Euroopassa ja Kaukoidässä. Tärkein kysymys tänä päivänä on siitä, että kumman luokan käsissä on valta, eikä siitä, minkä väriset johtajat hallituksessa istuvat. Tämä oli Argentiinan kansannousun tärkein opetus silloin sekä nyt kymmenen vuotta argentinazon jälkeen.

Dimitris Mizaras

Rosa Luxemburg saatetaan hautaan

Tammikuun kapinanakin tunnettu spartakistien kansannousu alkoi 5. tammikuuta 1919, ja päättyi viikon kuluttua verisesti tukahdutettuna. Kyseessä oli yleislakko, josta puhkesi sisällissota. Siihen päättyi ensimmäinen Saksan vallankumous 1918 – 1919. Monarkian korvasi Weimarin tasavalta. Koska Berliinin kadut olivat vielä tulessa, uusi perustuslaki hyväksyttiin Weimarissa vähemmän vaarallisena paikkana. Karl Liebknecht julisti sosialistisen tasavallan perustetuksi keisarin Berliinin palatsin parvekkeelta marraskuussa 1918, samana yönä kuin SPD:n  Scheidemann ilmoitti Weimarin tasavallan syntyneeksi.
Valta oli senkin jälkeen jakautunut. Maassa vallitsi kaksoisvalta muodollisen hallituksen ja todellisen kansanvaltaisuuden, työläisten ja varusmiesten neuvostojen välillä. Neuvostot olivat samankaltaisia kuin Venäjällä vuonna 1917. Kapina puhkesi sosialidemokraattisen (USPD) poliisin päällikön erottamisen jälkeen. Poliisimestari Emil Eichhorn oli kieltäytynyt käyttämästä tuliaseita lakkolaisia vastaan jouluaaton levottomuuksissa. Erottamisen takana oli SPD:n Friedrich Ebert.

Kun uutinen levisi työläisten keskuudessa, työkansa rakensi barrikadeja Berliinin kaduilla ja valtasi yhden sanomalehden rakennuksen Kochstraßen kadulla. Työläiset eristivät monta katua, ja estivät heitä kohti vihamielisiä artikkeleita julkaisevien lehtien levikkiä, mm. SPD:n Vorwärts’n. USPD ja myös kommunistinen KPD (entinen spartakuksen legioona) tukivat kapinaa, ja kutsuivat työläiset yleislakkoon, joka toteutui Berliinissä 7. tammikuuta.

Puolimiljoonaa ihmistä täytti Berliinin keskustaa sinä viikonloppuna. Seuraavina päivinä kapinan johto, vallankumouskomitea alkoi epäröidä. Toiset sen johtajista halusivat siirtyä aseellisen kapinan vaiheeseen ja toiset taasen hakivat kompromissia Ebertin kanssa. Siitä huolimatta työläiset onnistuivat aseistautumaan. Karl Liebknecht vaati välitöntä Ebertin hallituksen kaatamista.

KPD:n aktivistit yrittivät värvätä varusmiehiä Berliinin kaartista, mutta siinä onnistuttiin huonosti. Tammikuun 8. päivänä Ebert kutsui USPD:n johdon neuvotteluihin, mihin tämä lähti auliisti osallistumaan. Kommunistit jättivät sen jälkeen vallankumouskomitean. Samanaikaisesti demarien Vorwärts –lehti julkaisi artikkelin ”Koston aika on tullut”. Siinä mainitaan ensimmäistä kertaa äärioikeistolaista Freikorps –järjestöä, joka periaatteessa vastusti tasavaltaa ylipäätään ja Weimarin hallitusta erityisesti. SPD oli palkannut puolisotilaallisia Freikorps –joukkoja tukahduttamaan työläisten kapinan. Määräyksen antajina olivat Evert ja puolustusministeri Gustav Noske. Käsky oli annettu 6. tammikuuta.

Vallankumouskomitea keskeytti neuvottelut SPD:n kanssa ja Spartakistit vetosivat jäseniinsä, jotta osallistuisivat aseelliseen kapinaan. Samana päivänä Ebert määräsi ensimmäisen maailmansodan ajalta aseissa olleita Feikorps –joukkoja hyökkäämään työläisiä vastaan. Paremmin aseistautuneet ja kouluttautuneet äärioikeistolaiset valtasivat pian Berliinin kadut takaisin. Monet työläisistä antautuivat, mikä ei estänyt taantumuksellisia ampumasta satoja heistä. Todellista työläisuhrien määrää ei koskaan selvitetty. Freikorpsit pidättivät Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin, jotka teloitettiin pian sen jälkeen.

Kapitalismi oli jo syvässä rappiovaiheessa. Ensimmäinen maailmansota osoitti todeksi sen, minkä Lenin kiteytti näin: ”imperialismin aika on sotien ja vallankumousten aika”. Jo vuonna 1917 globaalikapitalismin ketju katkesi lokakuussa. Maailma sen jälkeen ei ollut enää sama. Monopoli korvasi vapaakilpailun ja pankkipääoma dominoi teollista pääomaa. Näin ollen, liberaalihallinnot väistyivät ja tilalle tulivat joko bonapartistisia näennäisdemokratioita tai avoimesti fasistisia hallintoja.

Spartakistien ja myöhemminkin vuonna 1923 tapahtuneen kapinoiden tappioilla on suurta merkitystä niin Venäjän vallankumouksen eristäytymisen kuin fasismin nousun kannalta. Liberaali Weimarin tasavalta ei ollut enää liberaalia 1919 teurastuksen jälkeen. Se joutui fyysisestikin väistymään myöhemmin Hitlerin tieltä 1930 –luvulla. Saksan demarit kaikin voimin auttoivat porvaristoa tässä kehityksessä.

video spartakistien kapinasta – alkuperäiskuvia

Vasemmistoliiton ehdokas, Paavo Arhinmäki kannattaa YK:n, muttei Naton puitteessa toimimista. Kaikissa maissa, joissa YK toimii, esiintyy vastarintaa samalla tavalla kuin imperialismin muissa interventioissa. YK –fetissi ei voi enää olla tabu vasemmistolle. Äärioikeistolaisen eri fasistivariaatioiden turvapesän, Perussuomalaisten Soini ratsastaa eurovastaisuudella jonkun kansallisen kapitalismin kannattajana. Siinä ovet on suljettu kaikelta erilaiselta; maahanmuuttajilta, homoseksuaaleilta ja ruotsinkielisiltä. Keskustan Paavo Väyrynen osoittautunee puolueensa pelastajaksi. Väyrynen osallistuu vaaleihin Soinin ohjelmalla, kun se on ensin riisuttu enimmästä rasismista.
Euroasiat kuuluvat hallitukselle, ja EU:n pöytä katetaan nykyään vain pääministerille. Presidentin suhtautuminen EU:hun ei kuitenkaan ole toisarvoinen asia. Varsinkin tänä päivänä, jolloin yhteisvaluutta tekee kuolemaa, ja eliitti vaatii kaikilta kansakunnilta ennennäkemättömiä uhrauksia euron ja pankkien pelastamiseksi. Vasemmistoliitto suhtautuu EU:hun ja euroon erittäin myönteisesti. Vastakkainasettelussa työtätekevien joukkojen ja EU:n välillä vasemmistoliitto valitsee jälkimmäisen. Kapitalismin kuolemankriisi heijastuu Suomeenkin. Ensi kevääksi eliitti kaavailee hyvin taantumuksellisia työväenluokan elinehtojen vastaisia toimenpiteitä. Vasemmistoliitto on siinä mukana osallistumalla likaisen työn tekemiseen. Kuten mennessään     mukaan hallitukseen, nytkin vasemmistoliitto testamenttaa äänestäjiään perussuomalaisille. Radikaalivasemmistolaisten ei pitäisi antaa Arhinmäelle tätä anteeksi. Arhinmäkeä saattaisi äänestää taktikoimalla muita voimia vastaan jos hänestä ja hänen puolueestaan löytyisi edes rippeitä kapitalismin kyseenalaistamisesta. Mutta parlamentaarinen vasemmistomme ei haasta riistoon perustuvaa järjestelmää edes näennäisesti. Päinvastoin se tarjoaa sille oikeutuksen toimia niin kuin se toimii, vieläpä auttamalla sitä siinä.

Vasemmisto on vallan syrjässä koska eliitti tarvitsee sitä siinä. Radikaalivasemmistolaisten on oltava armottomia vasemmistoliiton arvostelussa, muuten ainoana uskottavana vaihtoehtona aletaan pitää äärioikeistoa, jonka riveistä löytyy oikeita fasisteja ja natseja. Kapitalismi ja euro kokevat historiansa pahimpia kuolemankouristuksia. Sen takia nämä vaalit ovat vaalit kaikista aihekokonaisuuksista. Kysymys ei siis ole vain siitä, että perustuslain mukaan presidentillä on valtaa vain ulkopolitiikassa ja sekin osittain yhdessä valtioneuvoston kanssa. Kyse ei ole siis vain siitä, että kuka kannattaa Nato-jäsenyyttä ja kuka ei. Kuten huomaamme, liittymistä Natoon ei kukaan virallisesti kannata. Eurokysymyksessä Vasemmistoliitto hämää kansaa ja luovuttaa sen äärioikeiston hampaisiin kädet selän takana sidottuna.

Vaalien boikotointi ei tarkoita apatiaa tai välinpitämättömyyttä. Sitten kun boikotti toteutuu julkisesti ja massiivisessa mittakaavassa, se on vahva kannanotto koko järjestelmää vastaan. On perustettava kansanliike, joka ajaa ja agitoi boikotin puolesta ja kaikkia yhteen muottiin leivottuja ehdokkaita vastaan. Kapitalismin kriisi kärjistyy entisestään, työttömyysluvut nousevat, tuloerot kasvavat, ja hyvinvointivaltio ajautuu umpikujaan. Yhteiskunnan ollessa veitsen terällä kansalaisia pyydetään äänestämään yhtä ehdokkaista, joista kukaan ei edusta työväenluokan välttämättömiä etuja ja akuutteja tarpeita. Sen vuoksi boikotoimme vaaleja ja kehotamme kaikkia muitakin  kansalaisia tekemään samoin. Argumentti siitä, että boikotoimalla jätämme käyttämättä vaalioikeutemme, ei kestä arvostelua. Sellaisen argumentin takana piilee juuri harhakuva siitä, että vaalit voisivat ratkaista aikamme ongelmia. Hylkäämme opportunismina esiintyvän minimalismin, eli taktikoinnin sillä, että Arhinmäki on parempi kuin Lipponen, tai Niinistö parempi kuin Soini.

-          Boikotoikaa vaaleja, vastustakaa kaikkia ehdokkaita
-          Sanokaa äänekkäästi, että kieltäydytte maksamasta kapitalismin kriisiä
-          Vaatikaa kriisistä syylliset tilille, puolustakaa saavutettuja oikeuksia ihmisarvoiseen elämään
-          Alas kapitalismi, valmistautukaa taistelemaan inhimillisen sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseksi

Marxilainen Työväenliitto (MTL)
PL 37, 90501 Oulu
mtl@mtl-fi.org