“We are in a state of war” declared pompously the Greek Prime Minister(and President of the “Socialist International”) George Papandreou on March 3, announcing a second wave of draconian measures against the working people and pensioners, demanded by the European Union, the European Central Bank and the  IMF “advisers” supervising the Greek economy. But the working class defies the bellicose rhetoric of the head of the PASOK government and the instructions of the EU by declaring its own state of class war.

The first package of austerity measures, at the end of January 2010, transformed Greece into a EU protectorate under the  strict   supervision of its implementation by the Commission, the European Central Bank and the “know how” of the IMF. It had produced the national strike in the public sector on February 10 and the General Strike on February 24. The announcement of the new package on March 3 provoked a thunderstorm that continues: a mass demonstration in Athens on March 4, a generalized mobilization and strike action on March 5, the day that the new emergency measures were voted in Parliament by PASOK (and the far right LAOS). The Parliament was put under popular siege and the riot police tried to repel the crowd by its usual brutality and the vast use of chemical gas, injuring even the 88 years old hero of the anti-Nazi communist Resistance and former MP Manolis Glezos (the man who put down the Hitlerite flag from Acropolis during the Occupation).

On March 11 a new General Strike has been called by GSEE( the General Confederation of Labor) and ADEDY( National Federation of Public Employees) dominated by the PASOK bureaucracy. Rallies are called in the center of Athens and in all main cities. PAME, the organization of trade unionists led by the CP of Greece (KKE) has called also for the Strike and for its own gatherings, separated from the rallies of GSEE/ADEDY, joined by independent unions and other organizations of the Left (SYRIZA, extra-parliamentary left, Anarchists etc.)

The first package of measures aimed to a 4 per cent reduction of the deficit, from 12.7per cent of the GDP to 8.7 per cent in a year. The additional measures of March 3 aim to reduce the State deficit for another 2 per cent, a total of 6 per cent or 4.8 billion Euros, by freezing pensions, massive wage cuts in the public sector and increasing the Value Added Tax. It is the most savage deflationary offensive against wages and pensions from the end of the Second World War and the civil war in Greece in the ’40s.

But the new package is not the end of the descent into the abyss: a new tax reform is following and then, above all, the “Pension System Reform Bill” against all the pensions rights of the workers to be presented in the next weeks until the end of March. Later in the year, new austerity measures are expected.

Greece has entered in a protracted period of social convulsions, political crisis, and a new stage of class struggle fuelled by the world capitalist bankruptcy. The 11 March General Strike is an early battle in a class war. The ruling classes both in Greece and in Europe are afraid for a contagion not only of the sovereign default but of the revolutionary fermentation as well into other “weak links” of the Euro-zone chain, all over the European South and the European Union as a whole.

Savas Michael, 10/3/10

Myös Merimiesunionin jäänmurtajien työläiset olivat jättäneet lakkovaroituksen mutta ay-byrokraatit tyytyivät 0,7 prosentin korotuksiin. Samalla kun valtio havittelee talviselle merenkululle elintärkeästä jäänmurrosta suuria voittoja työläisten kustannuksella, porvarillinen media haukkuu työläisiä ahneiksi.
Työläinen, tälle lamalle ei ole kuin yksi ratkaisu. Tämä ratkaisu on heivata kuoleva kapitalismi historian roskakoriin, sillä se ei pysty tuottamaan mitään hyvää kenellekään meistä. Ainoa taho,  joka tämän voi tehdä on työläiset!

- Lakko-oikeuteen ei saa koskea!
- Irtisanomissuoja kaikille aloille!
- Työläisten ei pidä maksaa porvariston kriisiä!
- Nämä lakot ovat osa työväenluokan taistelua!
- Täysi tuki lakolle kaikilta aloilta!

2. maaliskuuta 2010
Marxilainen Työväenliitto

The timing of the struggle helped raise the solidarity action of the rest of the proletariat. For one thing, public employees (who are organised in union confederations of their own) had staged a sector-wide one-day strike at the end of November. Since public employees have no right to strike under Turkish legislation, the state tried to persecute some sectors, but especially state railroads employees started to fight back militantly in action that coincided with the beginning of the Tekel struggle. Other sectors of workers and public employees, especially firemen in Istanbul, also joined this new wave of militancy. Soon, unions and workers across the spectrum were displaying solidarity with the workers of Tekel. Even Türk-İş, whose leadership is divided between a strong right-wing faction and a minority soft left tendency, had to pay lip service to the heroic fight of the Tekel workers, declaring, but not consistently implementing, one-hour work stoppages every Friday.

The government’s intransigent attitude in the initial phase played into the hands of the Tekel workers. The ferocious attack by the police (using tear gas, pressured water and clubs) on the workers on the fourth day of the struggle created a backlash not only within the working class but also among the people at large. In the face of growing support for the workers, the government felt it had to make some concessions, but these were definitely of a token nature. The semi-Islamist (and entirely neo-liberal) AKP government feels it cannot yield to the demands of the Tekel workers simply because this will have repercussions in other sectors, such as sugar and energy, where privatisations are in the pipeline.

Workers revolt against the Türk-İş bureaucracy

The quasi-unanimity of the workers in the referendum gave a clear mandate to the union to step up the fight. Thus began the second stage of the struggle. The entire work force of twelve thousand was brought to Ankara along with their families and held overnight vigils throughout 72 hours, culminating in a demonstration organised by the Türk-İş confederation. Close to 100 thousand workers participated in the march and demonstration, the biggest such event since 1999. The crowd frequently chanted slogans that supported a general strike. The President of Türk-İş, a certain Mustafa Kumlu, catapulted into this position by the governing AKP, made an anodyne speech, saying nothing concrete about the way forward, simply lamenting the situation the entire working class finds itself in.

The indignation this created pushed the Tekel workers to mount on the stage built for the purpose of the demonstration. From that moment on, for close to an hour, there ensued a tug-of-war between the thousands of Tekel workers and the thousands of members of socialist groups, on the one hand, and union bureaucrats of different ranks, on the other. The workers repeated unceasingly a slogan that had originally borne the mark of the socialist left: “General strike, general resistance!” The bureaucrats, for their part, tried to bring the workers down from the podium and get them to disband and go home, alternatively cajoling and threatening them. Finally, a unionist from the Türk-İş leadership promised to take the demand for a general strike to leadership bodies, to which the crowd duly replied by another slogan: “Kumlu has to come and promise us a general strike!” This paralysed the bureaucrats. But in the end, a clever bureaucrat had the idea of threatening the workers with a police attack—after all the “official” demonstration was over and the police disposed of the legal right to disperse the crowd. Thus came to an end this unusual public revolt of the workers against the union bureaucracy. Whatever the outcome in the coming days, this single episode has placed the Tekel fight in the annals of class struggle in Turkey. This was the first time when workers openly revolted against the bureaucracy during mass action, which of course will send shivers through every bureaucrat in future actions of a similar dimension.

This revolt heartened workers in other sectors and widened the fissure within the confederation bureaucracy. Now, bureaucrats of all stripes are talking about a general strike. (It is perhaps in order to point out that general strikes are outlawed in Turkey, a country that has almost no established tradition of this kind of action. So a general strike is a much more explosive event in the Turkish context than in many other countries.) As of the 38th day of the struggle, Türk-İş has today come together with other workers’ and public employees’ unions to issue a warning to the government: Either do something by Tuesday the 26th or we will have to go on a “solidarity strike”.  It seems we are finally on a descending slope towards a general strike (by whatever name it is eventually called), a very radical move by Turkish standards.

Currently some 140 of the workers are on hunger strike, with thousands more wishing to join in but prevented from doing so by the unionists and sympathising doctors, who fear that, after close to 40 days of exhaustion in the freezing cold of Ankara, many a worker might already be in bad health.

DIP totally immersed in Tekel workers’ struggle

The Initiative for a Revolutionary Workers’ Party (DIP), Turkish section of the Coordination for the Refoundation of the Fourth International, has been part of the Tekel workers’ struggle at an ascending level. From day one, the Ankara organisation joined all the action undertaken by the workers themselves. Three bulletins were printed in the thousands and distributed among the workers. Comrades literally spent day and night with the workers. Given the limited resources of the Ankara organisation despite selfless efforts, teams were sent out to Ankara from other cities in the wake of the referendum, doubling the number of militants on the ground.
DIP participated in the demonstration in Ankara with militants and sympathisers from all over Turkey in a remarkably spirited and disciplined manner. Despite the modest size of its column, DIP played an important part in the tug-of-war between the workers and the bureaucrats: It was DIP that first launched the slogan “Kumlu has to come and promise us a general strike!”

It was also intellectuals sympathising with DIP who launched the “Intellectuals’ Platform for the Tekel Struggle”. The petition for the Platform was signed by close to 400 academics, writers etc. Our comrade Sungur Savran was invited on a national TV channel to talk about the Tekel struggle. Without mincing his words, Savran staged a frontal attack on the right-wing bureaucracy of Türk-İş, differentiated his position from those who simply work for a face-saving concession to Tekel workers by advocating the generalisation of the struggle to all sectors of the class and clearly defended a general strike.

Savran’s line was indeed representative of the audacious line the party has pursued from the very beginning. The editorial of our paper published during the first days of the struggle was titled: “Either with the AKP or the Tekel workers”. (This is a reference to the fact that Kumlu, the president of Türk-İş, is a protégé of the AKP.) The party then consistently made an intervention along two axes in all its bulletins and leaflets: The demand for a general strike and a recommendation to the workers to create a “Resistance Committee” made up of representatives democratically elected by each of the 43 workplaces, a recommendation that no other socialist party has put forward. (The importance of such a committee was, unfortunately, confirmed by what happened at the demonstration: Not wielding a centralised body, the workers had no authority to rely on. Hence, the most backward elements decided the outcome.) Not one single party has dared to name Kumlu by name and tried to push him into the corner by saying (as our latest leaflet has): “You’re either with the AKP government or with the Tekel workers”

The fourth dimension

Turkey has lately been shaken by powerful contradictions that have almost brought the country to the edge of the precipice. Three major contradictions tear the country apart. On the one hand, the ongoing struggle for the repartition of surplus-value between the two wings of the bourgeoisie, the dominant Westernist-secular wing and the ascending Islamist wing, has reached the proportions of a political civil war, bordering, in recent months, a military conflict on several occasions. On the other hand, the quarter-of-a-century old Kurdish war has now apparently entered a new stage. All throughout the years of guerrilla warfare waged by the PKK against the Turkish army, relative calm reigned within society itself. But now evidence mounts that there is a growing danger that Turkish chauvinism against the Kurds, fanned consciously by the state and all of the bourgeois political forces, may result in the lynching or wholesale massacre of Kurds, possibly leading on to ethnic civil war, this despite the so-called “Kurdish overture” of the government or perhaps because of its restricted nature. And in the background lurches the prospect of Turkey becoming more closely a part of the US war drive, be it in Afghanistan (where Turkey already has troops, but no combat mission), Iraq (where some of the former duties of the now withdrawing US troops may be turned over to Turkey), Iran (whose alleged nuclear armament efforts seriously disturb the secular Turkish army) or Georgia (in its conflict with Russia). This prospect has direct bearing on Turkish domestic politics and is conditioned by the other contradictions in its turn.

Under the stress of these three sets of contradictions, Turkey has become a powder keg. It is in this bleak context that the awakening militancy of the working class should be situated. We have been saying all along that it is a new class struggle front that alone will create the potential to resolve in a progressive direction the many contradictions that beset Turkey. This claim seems ripe for testing.

The most encouraging sign in the Tekel struggle is the fact that Turk and Kurd are struggling together in comradely fashion. For Tekel has factories both in the Turkish dominated Western part of the country and in the tobacco-rich Eastern part populated by the Kurds (properly speaking Turkish Kurdistan). At the beginning, the Turkish workers were as infested as the rest of the Turkish people with hostility against the Kurds. It was precisely for this reason that many leftists under the effect of identity politics originally kept their distance from the Tekel struggle. We unswervingly defended the idea that under the transformative impact of militant class struggle, the Tekel workers were bound to shed this attitude in favour of a “fraternity of peoples”, as the left in Turkey calls solidarity between Turks and Kurds. This is precisely what is slowly happening. An abundance of evidence gathered through the experience of DIP militants on the field clearly shows that the attitude of even the most right-wing Turks, including some who used to sympathise with the openly anti-Kurd fascist party, has changed radically. It is now commonplace to hear many a Turkish Tekel worker say, “Were it not for the Kurds, we couldn’t have come this far!”

The Tekel struggle also reorders society along class lines. Up until very recently, Turkish society (excluding the Kurds that is) was divided in its sympathy clearly between the two camps of the bourgeoisie. Now a distinct working class position is overtaking these two allegiances.

Turkey seems to be entering a new and promising stage. If the Tekel struggle can be generalised, and it now seems there are distinct possibilities for this, a very different conjuncture will be born. If, on the other hand, the bureaucracy betrays the Tekel workers into defeat, the working class as a whole will stand to lose from this.

__21 January 2010

The World Capitalist Bankruptcy

The world capitalist crisis, universally acknowledged as the worst in the history, has not ended; we are in the midst of its unfolding. At the end of 2009, the specter of sovereign defaults from Dubai and Greece to Ireland shaking the Euro-zone and the European Union as a whole and revealing the catastrophic impact of the mountains of debts on capitalist States all over the planet, starting from the United States themselves, belied early claims for a recovery.

The injection of an unprecedented mass of liquidity by governments and central banks, particularly after the panic produced by the Lehman Brothers debacle, in 2008-2009, to save the collapsing international financial system was a holding operation; they temporarily delayed the precipitated fall without resolving the systemic contradictions that have exploded in the crisis. These contradictions were rather exacerbated and new problems were produced.

Despite the rhetoric, there is no recovery in jobs but growth of unemployment; no recovery but contraction of credit to households and small businesses; no recovery of consumer spending but under-consumption; no de-leveraging of the overexposed and undercapitalized banks. The ocean of the derivatives has decreased only slightly. Its function, in any case, is vital for contemporary capitalism and cannot be abolished without precipitating the collapse of the entire system. New enormous bubbles of fictitious capital have been formed as the massively available liquidity was directed again on speculative activities. Particularly the carry trade on the basis of a weakening US dollar fueled speculation while undermining the effects of the stimulus package and re-directing the money flux outside the US. The financial markets are soaring although, in the sphere of production, overcapacity and a crisis of capital over-accumulation dominate, opening further the scissors between fictitious and productive capital. The bubbles have at some point, sooner rather than later, to be burst producing a double dip recession.

The State intervention through quantitative easing deliberately stimulates speculation to save finance capital, dominant in our imperialist epoch of capitalist decline, from collapse. But, in this way, public debt itself grows exponentially, without having a sustainable basis in the value producing sphere. Sovereign bonds to finance public debts and deficits have taken the space that until recently was occupied by the sub-prime mortgage market, which by its inescapable collapse has triggered the current crisis. Commenting on the case of Greece, board members at large western banks predict that “after two years of worrying about mortgage and corporate risk, sovereign risk is going to be the big debate for 2010- both for banks, and the wider investment community” (Financial Times, December 21, 2009)

Both metropolitan and peripheral countries are affected by the bankruptcy of finance globalization. The center of the world system and thus of the crisis is in the United States, the most powerful and most over-indebted country in the world, which tries to export its bankruptcy globally. Europe, Japan, Russia and China are shaken by the international hurricane, and all antagonisms are sharpening.

The European Union is particularly hit. Bankrupt capitalist Greece is not an isolated case but it heads a long series of EU countries with enormous deficits and crushing debts: Ireland, Spain, Portugal, Italy et al. Sovereign defaults threaten the banks that are over-exposed lenders as well as the sustainability of the European Monetary Union and the entire imperialist project of European capitalist integration. Centrifugal forces are growing, shaking the entire EU edifice.

The attempts by capitalists and capitalist governments to make the workers pay for their crisis produce social resistances and an intensification of the class struggle. Draconian measures have been imposed on Ireland and an even worse program, on the lines of that imposed on Latvia, is presented by the EU institutions as an ultimatum to Greece; the “alternative” to turn to the IMF for “help” is equally destructive for the popular masses. The December 2008 revolt in Greece and Police brutality, one year later, against demonstrators commemorating that event, including the murderous attack by the Special Force Delta against the Trotskyists of EEK, the mass arrests and impending trials manifest the growing social unrest, especially among the rebelled youth, overwhelmingly jobless or over-exploited in flexible labor. These battles are the first manifestations of a political revolutionary process, which could and should expand on a European continental, and international scale. Greece is mirroring world historical developments.

Despite the illusions spread by mainstream economists and mass media, China is not the solution for the world crisis but a crucial part of the problem.

The tremendous growth of the Chinese economy and the acceleration of capitalist restoration were fuelled by the US expansion of cheap money supply, a boom in US consumption and in Chinese exports based on an unprecedented overproduction of fictitious capital.

The injection in the economy by the Chinese State authorities last year of a huge 4 trillion yuans stimulus package did not overcome the crisis of over-capacity (for example, excess capacity in steel was already in 2005 120 million tons-more than the annual production of Japan, the world’s second largest producer. It led to the formation of new bubbles in the stock market prices and real estate speculation. The reasons are structural. The gigantic disproportion between a predominantly export-led economy and an inadequate, underdeveloped internal market in a still hybrid social economic formation, now facing an international plunge in depression, destroys any attempt by the leading wing of the Chinese State-Party restorationist bureaucracy to establish a temporary social equilibrium between classes and between the countryside and the industrial centers. The social tensions and struggles are growing, exposing the fallacy of a so-called “harmonious society in a market Socialism with Chinese characteristics”.

At the same time pressures are growing from international capital, seeking to find a way out for its bankruptcy, in China. Demands for a re-evaluation of the renmimbi have as an ultimate goal the opening of the Chinese financial markets, the expansion of an internal market dominated by foreign capital, and, finally the transformation of this vast country into a semi-colony of US, European, and Japanese capital. Obviously, such a goal could never been achieved without a protracted violent process of imperialist interventions, economic pressures and wars – and without producing fierce resistance and revolutionary upheavals inside China itself.

Russia too is under enormous pressures by the current world crisis that led to its first serious recession in a decade, a 30 per cent devaluation of the ruble, the bankruptcy of a number of companies, the fall of oligarchs bailed out by the Kremlin and an important decrease in State reserves. After the Yeltsin era, with the IMF “shock therapy”, the mass looting of public property in the ’90s and the centralization of wealth at the hands of the oligarchs, which ended in the 1998 default, the current international hurricane dealt a lethal blow to the Putin era of stabilization and renewed State control. The ruling elite are divided and a sizeable section under the president Medvedev turns again in a new round of privatizations and openings to the foreign capital.

US and EU imperialisms in crisis are driven in a renewed re-colonization effort in the vast space from Eastern Europe to Russia and China seeking a way out for the systemic crisis. Humanity has entered into a period of violent convulsions, with an unknown outcome to be decided by the living struggle of living forces on a world scale.

The Obama War

The United States are occupying the center not only of the world economic crisis but of the political crisis as well.

The escalation of the war effort in Afghanistan decided by the Obama Administration manifests both the continuation and the utter failure of the so-called “war on terror” started by the Bush Administration, against which Obama was elected in the first place. “Obamania” and all the illusions spread about the winner of the Nobel Peace Prize and warlord in Afghanistan received a deadly blow. It is absolutely necessary and urgent for the American and world working class to draw a balance sheet of this political bankruptcy.

Obama was presented as an opponent of Bush’s foreign war policies, although keeping upfront the darling of the Zionist lobby Hilary Clinton, and the bellicose tones and imperialist ideology of the Democratic Party. Now, he resurrects the imperial Augustinian fallacy of a “just war” to justify the continuing crimes against humanity in Afghanistan, Pakistan, and Iraq.

The new President was advertised as a new Roosevelt who would introduce a new Keynesian New Deal. In today’s conditions where not only neo-liberalism but also Keynesianism that preceded it have failed this is impossible; a new Roosevelt cannot be re-incarnated into Obama in the White House. The mass impoverishment of the American households after the housing market disaster, mass unemployment, and the ill fated Health Care reform show that the Obama Administration faces disasters not only on the war fronts in Central Asia but on the social front back at home.

US imperialism, driven by the collapse of its own internal equilibrium, cannot but strive to war and for the re-establishment on a new basis for its world supremacy, and imperial “mission”. That leads to more barbaric wars and convulsions, particularly in Central Asia, Iran and the Middle East.

Turkey plays an important role in the schemes of imperialism in that region. We resolutely have to fight this role as well as the oppression of the Kurdish people. The CRFI condemns the dictatorial verdict of the Supreme Court and of the “deep State” in Turkey to outlaw the Kurdish DTP.

The scheme for an imperialist phony solution of the Palestinian problem has collapsed. The most right wing government in Israel’s history continues its savage oppression of the dispossessed Palestinian people, the blockade of Gaza, the installment of new settlements in the West Bank. Despite the treachery of the Abbas- PLO leadership, the Palestinian people, although leaderless, did not stop its resistance to occupation.

The war threats by Israel and US on Iran intensify, under the pretext of the Iranian nuclear program. Developments in that country that knew the biggest popular revolution in the Middle East in 1979 have reached a crucial point. The impasse and disintegration of the clerical regime, the mobilizations after the June 2008 election, the role of bourgeois pro-imperialist forces in the leadership of the opposition but also the legitimate grievances of students and women against an oppressive obscurantist regime have changed dramatically the political landscape in Iran. The CRFI has to follow carefully and analyze in every step of development that process to draw a revolutionary understanding and line of intervention.

Pacifism in the center and bourgeois nationalism and/or religious fundamentalism in the periphery is totally unable to confront the dangers  of war and all the challenges of the current world historical situation. An international mobilization of working class and anti-imperialist popular forces is needed with the perspective of Permanent Revolution against permanent war.

Trends within the working class and its political tasks

Europe presents in a condensed form all the main trends developing inside the working class in struggle.

Mass strikes, mass demonstrations, factory occupations, sequestration of bosses by workers, youth and workers’ revolts in a number of countries in Europe (France, Italy, Greece, Ireland but also Romania, Serbia etc.) demonstrate the growing anger and combativeness of the proletariat under the pressure of mass unemployment, flexibility of labor, wages cuts, destruction of pension rights, State repression etc.

This development of struggles and social consciousness is non linear, uneven from country to country, contradictory. Revolutionary Parties should carefully follow every step and study their internal trends and development by intervening in the struggles with a program of transitional demands connecting the present moment with the struggle for workers power, preparing thus its victory.

We have entered a stage of careful, methodical, systematic organization and preparation for the coming revolutionary situations.

Any “anti-capitalist” front or party formation (the perspective supported by the NPA in France; the Bloc of the Left in Portugal, SYRIZA; and in a more leftist version ANTARSYA in Greece; the British SWP and their co-thinkers internationally), which pretends to fight capitalism within the capitalist system’s framework, “to defeat the anti-working class, anti-popular policies of its governments and of the EU” without overthrowing them, is a reactionary fraud.

We fight for the overthrow of all capitalist governments and of the imperialist EU that has declared class war with draconian austerity measures against all the exploited and transformed the Continent into “Fortress Europe” against immigrants; to defeat the drive of the European imperialists to re-colonize Eastern Europe, the Balkans and, furthermore Russia itself; to unify on a socialist basis all the European peoples from the Atlantic to the Pacific into a United Socialist States of Europe.

Climate Change

The UN sponsored Copenhagen Summit on Climate Change was a total and inescapable fiasco. The capitalist leaders of the world demonstrated that they are totally unwilling to take the smallest step towards a reduction of the danger of ecological catastrophe but ready to unleash a barbaric police repression against those fighting this danger by direct action in the streets like the demonstrators protesting in the Danish capital.

The final phony “agreement” cobbled together by the US, China, India, Brazil and South Africa is merely a hollow expression of vague aims, without any commitment, apart from the illicit commitment to defend corporate profits. But even this worthless piece of paper was torn apart immediately after by Brazil and South Africa, two of the “co-signatories”.

Decayed world capitalism in crisis, greedy for profits now more than ever before, threatens with ecological catastrophe humankind, all living beings, Nature as the “inorganic body” of the human beings. It is not the productive forces themselves- i.e. the developing material and mental capacity of humanity to overcome natural-social constraints- that cause climate change and environmental disasters but their misuse, strangulation and distortion by the historically outdated capitalist social relations of production. The so-called “green development” under capitalism is a demagogic, misleading way to find new outlets for their surplus capital, without really caring about the environment  or the survival of the entire planet. This survival and human civilization as a whole depends now upon the reorganization of the world economy on new social bases according to the needs of life, and not the profits of a few magnates.

We demand the expropriation of all contaminating industries without compensation under workers control!

We demand our right to our living space, against the metropolitan monstrosities.

We fight to re-appropriate our life against the vampires of capital, for the expropriation of the capitalist expropriators and for world Socialism!

Against women oppression

Despite all the claims to the contrary, the oppression of women has increased in the last two decades, both in metropolitan and peripheral countries. The decline and crisis of capitalism is insolubly connected with the crisis of patriarchy, sexism, trafficking, and all the forms of violence inflicted on women.

The measure for the self-emancipation of all toilers is the emancipation of women. Universal human emancipation, communism, through the world socialist revolution, cannot be achieved without the abolition of all forms of gender oppression.

Which International?

The world capitalist bankruptcy and its social and political implications pose as never before the urgent necessity of a revolutionary International of the proletariat and all oppressed to overthrow capitalism and re-organize society on socialist bases on a planetary scale.

But this workers’ revolutionary International cannot be born by the Presidential decree or call by a military populist Bonaparte, even less by a Bonaparte of a bourgeois State. The call for a Fifth International by Chavez, is addressed without any programmatic basis to a heterogeneous audience covering a broad political spectrum representing various and opposed class forces, including bourgeois liberal parties. As foreign polices are the continuation of home policies, the 5th Socialist International of Chavez appears as the international extension of the chavist PSUV, a party to regiment, keep in check and control every and any political expression of the working class.

The reference to a “5th” International and thus the recognition of the tradition of the Fourth International founded by Leon Trotsky and his comrades-in arms has as its aim to attract and trap revolutionary forces coming from that tradition.

François Sabado, one of the main leaders of the former United Secretariat of the FI , has already replied positively to the call, although posing some points for discussion related to the “left” liberal views prevailing in Europe, particularly in France, in the former LCR now liquidated into the NPA. In fact he accepts that a head of a bourgeois State can launch the initiative for an international organization of the working class. The entire Marxist theory of the State, of the classes, of the class struggle and of the transition to communism through a dictatorship of the proletariat, a withering away State of the Paris Commune type is rejected. The coming World Congress of the international current to which Sabado is associated is inscribed in that liquidationist perspective to liquidate the remnants of the Fourth International tradition in that current.

A similar path is followed by other tendencies with a Trotskyist reference (the Alan Woods “International Marxist Tendency” e tutti quanti).

The Coordinating Committee for the Refoundation of the Fourth International stresses that in today’s conditions above all the conquest, preservation, and development of the political independence of the working class, of its program, of its organizations, political parties and trade unions is a condition sine qua non for its struggle against capital, for a workers socialist way out from the crisis, for workers power and world Socialism.

Athens, 12/12/2009

CRFI Statements

]]> http://mtl-fi.org/2010/01/08/in-the-midst-of-a-deepening-crisis-crfin-kannanotto/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2010/01/02/kreikka-vie-euron-kuilun-partaalle/ http://mtl-fi.org/2010/01/02/kreikka-vie-euron-kuilun-partaalle/#comments Sat, 02 Jan 2010 09:12:07 +0000 MTL http://mtl-fi.org/?p=280 Vielä yksi luottoluokittaja laski eilen Kreikan lainat A1-tasolta A2-tasolle. Vieläpä luokitusnäkymät arvioitiin negatiiviseksi (negative outlook). Se tarkoittaa sitä, että maa on jatkuvasti syynin alla, ja pian tullee uusi luokitus. Moody’s:n mukaan, Kreikan velkaongelmaa on mahdotonta ratkaista pelkällä talouskasvulla. Tämä on jo neljäs luokituksen laskeminen tänä vuonna.

Viime viikolla Standard & Poor’s laski toisen kerran tänä vuonna pitkien lainojen luokituksen A miinus -tasolta BBB plussa -tasolle.  Vähän aikaisemmin Fitch Ratings laski Kreikan valtion pitkäaikaisen valuuttavelan ja kotimaisen velanoton luokitusta. Maan valtionvelka on paisunut 115 prosenttiin BKT:sta (300 miljardia euroa), budjettivaje miltei 13 prosenttia ja valtionkassan likviditeetin kireys pakottaa pian pääministeriä julkistamaan kyvyttömyyttä suorittaa akuuttimaksuja kuten eläkkeitä, jättiläiskokoisen julkisen sektorin palkkoja tai sosiaalimenoja. Sen seurauksena ns. markkinat syövyttävät pohjaa hallituksen lupauksista ja päivittäin osoittavat epäluottamustaan pörssissä. Valuutat pakenevat massiivisesti ja keinottelu kukoistaa.

Sinällään luottoluokituksen laskeminen tarkoittaa, että kukaan ei enää usko, että pääministeri Papandreoun ilmoittamat toimenpiteet voivat estää maan syöksymistä kohti konkurssia ja IMF:n holhousta. Tilanne Kreikassa on erilainen kuin esim. samassa tilassa olevat Islanti ja Latvia. Kumpikaan näistä ei ole euroalueen piirissä. Kreikan velkaongelman kehitys ei voi seurata muuta suuntaa, kuin paisua entisestään. Uusien luokitusten jälkeen arvioidaan, että maan valtionvelka kasvaa lähitulevaisuudessa yli 200 prosenttiin BKT:sta, mikä on Japanin velan luokkaa. EU ei voi pelastaa Kreikkaa ilman, että joutuisi itse adoptoimaan sen konkurssinäkymiä. Joukko muita maita odottaa jonossa tarkasti seuraamassa ennakkotapausta, jossa Kreikka pelastetaan lisäämällä setelipainoa. EU:ta koettelisi hallitsematon epäluottamusilmapiiri ja protektionismi jos näin menettelisi. Todennäköisin kuvio on, että Kreikka erotetaan euroalueen piiristä. Muuten tämä euromaa tekee konkurssin, ja silloin se on euron konkurssi. Joka tapauksessa vahingot eurolle tulevat olemaan mittavia, ja vääjäämättä tavalla tai toisella heijastuvat kansallisiin talouksiin.

Tähtitieteellisen tason pankkitukipaketit eivät ohjautuneet tuotantoon vaan spekulatiiviseen talouteen. Näin syntyi lisää kuplia samalla kun pääomien liikkeet piristävät suhdanteita. Jos ei kuitenkaan tuijottaisi vain suhdanteita, silloin olisi huomannut, ettei yhtäkään vuoden 2008 romahdukseen johtaneista ongelmista ole ratkaistu. Porvarianalyytikot takertuvat suhdannekäyrien pikkukäännöksiin ja päättelevät, että nyt olemme kuilun pohjassa; tästä eteenpäin ei voi muuta suuntaa olla kuin ylöspäin, hitaasti mutta ylöspäin! Tämä on suuri harha. Kuplilla on taipumus puhjeta. Vaikka Obama – ja perässä muutkin – valmistautuu uusien pakettien jakoon, kapitalismin tila nyt on paljon huonompi kuin vuosi sitten. Dubain aikaisemmasta suuresta loistosta jälkeen jäi vain miljardivelat. Kreikka ei ole tätä pienempi päänsärky EU:lle. Kasvavia velkaongelmia on kaikissa läntisissä maissa. Olemme kuilun partaalla ja vasta putoamassa sinne.

Toimenpiteet talousmaailmalle

Kreikan pääministerin mukaan maa on kansallisessa hätätilassa. Ensimmäiseksi kaatuvat pankit, joilla on mittavia nk. musta-aukko -investointeja Balkanilla. Pankkiirit ovat päivittäisessä kädenväännössä hallituksen kanssa. Suurpääoma vaatii Kreikalle Irlannin toimenpiteitä, jossa palkat on aluksi laskettava yli 10 prosenttia. Maa on kypsä konkurssiin sitten, kun valtio on maksukyvytön ja sen velkakirjat eivät enää kelpaa pankkien takaajiksi eurooppalaisille. Silloin pankit joutuisivat hankkimaan lainansa isommalla korolla. Palkka-alen lisäksi tiedossa on myös verojen reilu kasvu, irtisanomisia valtionsektorilta ja menojen leikkauksia; resursseja tulisi puuttumaan koulujärjestelmästä, terveyden huollosta, liikenteestä jne.

Epävirallisesti kansainväliset pankkiirit ja EU:n valvojat oleskelevat jo maassa. Lontoon Cityn kapitalistien puhetorvi Financial Times myönsi (8.12.2009), että vahva poliisipartiosta koostuva joukkue saattoi heidät eduskuntaa vastapäätä sijaitsevaan hotelliinsa nuorison kivisateen varjossa. EU ja euro on myrskyn ytimessä. Tämä on ensimmäinen kerta kun ns. yhteinen talous- ja valuuttapolitiikka on näin konkreettisesti hajoamassa. Kuolemantuskassa olevassa kapitalismissa keskipakovoimat ovat integraatiota voimakkaampia. Nyt vastakkain on yhtäältä tuoretta hallitusta painostavat kv – kapitalistit ja toisaalta luokkataistelu, joka ei suostu kriisin maksajaksi.

Monet ekonomistit vaativat ei Irlannin vaan Latvian kaltaisia toimenpiteitä. Latviassa palkat leikattiin jopa 35 prosenttia. Ei ole sattuma, että jotkut porvaritoimittajat puhuvat alkaneesta sisällissodasta. Kansaa pelotellaan ja kiristetään. Ministerit vakuuttavat, että ”markkinavoimat” painostavat; jollei ryhdyttäisi toimenpiteisiin, pääomat lähtevät maasta. Markkinavoimista puhuttaessa kyse on niistä samoista tahoista, jotka käynnistivät nykykriisin. Kyseessä on pankkisektori, joka on jo saanut valtiolta tukea 28 miljardin euron edestä.

Toimenpiteet työlle

Alle 100 päivän vanha hallitus on joutunut tekemisiin useamman lakon, yhden yleislakon ja nuorison väkevien mielenosoitusten kanssa. Luokkataistelu myös painostaa hallitusta panemalla hanttiin. Nälkäkurin lisäksi, Kansalle hallitus valmistelee tukahdutustoimia. Ensimakua siitä saatiin joulukuun 6. päivänä, jolloin nuoriso osoitti mieltään sen jälkeen kun vuosi sitten 15 -vuotias Alexis Grigoropoulos oli murhattu raa’asti kadulla poliisin toimesta. Poliisin brutaali väkivalta on hallitsevan luokan ainoa kriisikeino kansalle.

Miltei 1000 mielenosoittajaa otettiin laittomasti, syyttömästi ja provosoimatta talteen. Sisäministeri Chrisochoides käyttää termiä haltuunotot ennakkoon tai varalta. Hänen mielestä mielenosoittajia voi ottaa talteen jopa 10 000 henkeä kerralla. Kymmeniä pidätettiin ja viedään oikeuden eteen kovista syytöksistä epäiltyinä. Sen lisäksi poliisi oli erityisen aktiivinen mielenosoituksen aattona, jolloin hyökättiin aktivistien kantapaikkoihin tai aukioihin ja tunkeuduttiin yksityistiloihin ilman yleissyytäjän lupaa.

Pahin toimenpide oli kuitenkin poliisin riehuminen mielenosoituksen aikana. ”Sosialistipoliisi” on ehditty varustaa uudella niin sanotulla Delta-ryhmällä. Kyseessä on kevyesti varustettuja mellakkapoliiseja, jotka ajavat mopoilla. Deltalaiset ovat koulutettu ajamaan tiettyjä blokkauskuvioita pyrkimyksessään hajottaa mielenosoittajien rivit. Sen jälkeen perästä tulee täysin varustetut mellakkajalkaväki, jotka hakkaavat ja pidättävät tai pakottavat istumaan tuntikausia asfaltilla.

Erityisesti Työväen Vallankumouksellinen Puolue (EEK) on ollut niin fasistien kuin valtiovallan tähtäimessä. Chrisi Avgin -uusnatsit toimivat tiiviissä yhteistyössä poliisin kanssa. Monet niistä pukeutuvat työvuorollaan virkapukuun ja vapaalla joko natsitunnuksilla varustettuihin vaatteisiin tai terroristipipoon. Tehtäviinsä kuuluu erilaiset terroriteot tai provokaatiot. EEK:n johtavien tovereiden taloihin hyökätään ja yritetään niitä polttaa (20.11. aamuyöllä). Mielenosoituksissa poliisit suojelevat fasisteja, ja usein niiden rivit menevät usein limittäin. Poliiseja jäi kännykkäkameroiden kuvaamina kiinni myös siitä, että vievät polttopulloja täynnä olevia kasseja maahan pakotettujen mielenosoittajien viereen, ja sen jälkeen nostavat syytteet, joista voi seurata jopa 15 vuoden ehdoton vankeus. Yhdessä tapauksessa pidätetty oli pyjamassa talostaan roskapussin ulos viemässä ollut kansalainen, jolla ei ollut mitään tekemistä mielenosoituksen kanssa.

Erityisen julmasti poliisi hyökkäsi EEK:n blokkia vastaan 6.12. mielenosoituksessa. Hyvin kurinalaisen ja rauhanomaisesti marssivan blokin kimppuun hyökättiin hurjalla vauhdilla ajavien mopojen voimin. Monet mielenosoittajat loukkaantuivat vakavasti. Viisi toveria joutui sairaalaan ja yli 10 otettiin talteen. 61-vuotias toveri Aggeliki Koutsoumpou kaatui maahan, jonka jälkeen häntä hakattiin pampulla päähän. Poliisit vielä kieltäytyivät kutsumasta paikalle sairasautoa perustelemalla sillä, että mielenosoittajat hajottaisivat sen. Vainot EEK:ta vastaan jatkuivat seuraavinakin päivinä. Useampia tovereita on pidätetty eri kaupungeissa Pohjois-Kreikassa.

Pääministeri esitti äskettäin kriisin vaihtoehdot hallituksensa kokoukselle. ”Joko me hävitämme velan tai velka hävittää meidät”. Ongelmana on se, että kapitalistien velkaa voi hävittää vain hävittämällä työihmisiä milloin nälällä, milloin työttömyydellä ja milloin sisäministerin koplilla. Me esitämme työväenluokalle toisenlaisen dilemman. Kriisistä pitää maksaa pääoma eikä sen uhrit, riistetyt ihmiset. Kapitalistien rikkaudet on sosialisoitava, ja ulkomaanvelka lopetettava. Leipää on taattava kansalle eikä rahaa koronkiskureille. Pankit ja tuotantolaitokset on pakkolunastettava, ja asetettava työväen kontrollin alle. Kansainvälisen pääoman loisia emme tarvitse. On olemassa muitakin ratkaisuja kuin hallituksen ehdottamat; kapitalismin murskaaminen ja kansantalouden uudelleenjärjestäminen sosialistiselta pohjalta.

-Dimitris Mizaras

Lähteitä:

Strikes and demonstrations in Greece against austerity measures

Shock therapy for Greece

Greek Troubles May Boost Euro Zone

Ireland’s Lessons for Greece

Wall Street set for opening bounce

Setelipainot käyntiin, pelastetaan Kreikka!

ECB ratchets up pressure on Greece

Greece and Dubai fears weigh on markets

Asiantuntijat: Kreikan kriisi ei leviä

“Kreikan rahoituskriisi on kansallinen hätätila”

Kreikan pääministeri varoittaa maan hukkuvan velkoihinsa

Kuvia ja videoita:
1

2

3

4

5

6

7

8

9

10

11

12

TYÖTTÖMYYS lokakuussa oli noussut 10,2 prosenttiin, mikä on korkein luku sitten vuoden 1983; Se tietää 16 miljoonaa ihmistä, mikä on seitsemän miljoonaa enemmän, kuin kriisin alkaessa; tämä siis vain virallisesti. Työläiset, jotka ovat tippuneet työnhakijalistoilta, tai joutuneet ottamaan vastaan töitä epätyypillisissä työsuhteissa, muodostavat 17,5 prosenttia työvoimasta, ja paikoin yli 20 prosenttia kuten Kaliforniassa, Illinoisissa tai Michiganissa. Todellinen työttömyysprosentti siis nousee 27,7 prosenttiin.

PALESTIINAN suhteen Obama oli alusta asti tehnyt aikomuksensa selväksi. Hän oli nimenomaisesti vaatinut Israelilta: ”pysäyttäkää laittomien siirtokuntien laajentaminen”. Puolen vuoden jatkuvien pyyntöjen jälkeen Obama jo uskoo, että sitä ei kannata liikaa korostaa. Varsinkaan sen jälkeen, kun Netanjahu hyväksyi projektin 900 uuden juutalaisasunnon rakentamisesta Itä-Jerusalemiin. Viimeksi mainittu sai Abbasin kertomaan, ettei aio osallistua vaaleihin. Abbas on kaksi ”kansaa – kaksi valtiota” – linjan viimeisiä kannattajia miehitetyssä Palestiinassa. Lopulta on käymässä niin, ettei vaaleja pidetä ollenkaan. Mihin vaaleja tarvitaan jos koko valta pysyy miehittäjän käsissä.

AFGANISTANIN kysymyksessä päätöksen syntyminen kesti Obamalla kauan, huolimatta siitä, lähteekö sinne lisäjoukkoja vai ei. Kun peli näyttää hävityltä, vaihtoehdotkin ovat vähissä. USA joko pakkaa tappion laukkuunsa ja lähtee sieltä ennen aikojaan, tai jää ja eskaloi konfliktin. Viimeisten tietojen mukaan Obama tekee lopullisia päätöksiä ensi viikolla. Näyttää siltä, että hän on lähettämässä 35 000 sotilasta lisää alkavan vuoden kuluessa. Afganistanissa on tällä hetkellä 68 000 ja Irakissa 115 000 amerikkalaissotilasta. Talouslehtien mukaan, sodan kustannukset nousevat miljoonaan dollariin per sotilas per vuosi. Jos tämä luku pitää paikkansa, sodan kustannukset yhteensä nousevat 30 miljardiin dollariin vuodessa. McClatchy – muistiossa arvioidaan, että kymmenessä vuodessa sodan kokonaiskustannuksen haarukka tulee liikkumaan 700 miljardista 1000 miljardiin. Irakin sota mukaan lukien, sotaan on tähän asti tuhlattu yhteensä 1000 miljardia dollaria.

PAKISTANIN Karachissa on salainen amerikkalaisten komentama (JSOC) tukikohta. Sieltä käsin toimii Blackwater – yhtiön eliittiagentit. The Nation – lehden teettämän tutkimuksen mukaan, suunnitteilla on talibanien jäsenten salamurhia ja kidnappauksia, sekä toimintaa Pakistanin rajojen ulkopuolella, esim. Iranissa. Sen lisäksi Blackwater auttaa sotilastiedustelussa ja tukee Pakistania miehittämättömien koneiden alas ampumisessa. Kyseessä on projekti nimeltään Predator, ja se toteutetaan yhteistyössä CIA:n kanssa. Tunnettu pakistanilainen toimittaja Mosharraf Zaidi sanoo, että Blackwater/JSOC – projekti vahvistaa epäillyt siitä, että USA toimii konkreettisilla sotilaallisilla toimenpiteillä maassa, joka ei kuulu Natoon eikä ole sitä paikalle pyytänyt. Zaidi kirjoittaa Pakistanin suurimmassa englanninkielisessä The News – lehdessä.

IRANIIN hyökkäys on pitkään – jo Bushin ajalta – ollut propagandan tasolla käynnissä. Hyökkäys on paras puolustus. Sanonta ei päde vain joukkopeleissä vaan myös politiikassa. Samalla hyökkääminen voi olla merkki heikkoudesta eikä vahvuudesta. Laajentaako Obama edelleen jo Pakistaniin laajennetun sodan Iraniin? Sitä voimme pohtia eri kirjoituksessamme. Tässä voi todeta, että ainakin Iranin vastaisessa propagandassaan Obama on kokoamassa laajaa rintamaa taakseen. Sunnuntaina (22.11.09), Ahmadinejadin Brasilian vierailun aattona, USA:n presidentti lähetti pitkän kirjeen Brasilian presidentti Lulalle. Siinä Obama selittää ulkopolitiikkaansa liittyviä seikkoja, joista yksi on Iranin kysymys. Lula paljasti kirjeen sisällön ilmoittaen samalla, että Iranin ydinvoimalaohjelman suhteen Brasilia on eri linjoilla kuin Yhdysvallat.

HONDURASIN vallankaappaustilanteessa Obama käyttäytyi kuin kuka tahansa vanhan ajan äärirepublikaani. Vallankaappauksella Washington pyrkii kääntämään USA:lle epäedullista ilmapiiriä Latinalaisessa Amerikassa. Vastavallankumous onnistui sotilaallisteknisesti, mutta se on kaukana siitä, että olisi poliittisestikin onnistunut. Kun juntta ei saanut Zelayan kanssa kompromissia aikaan, se yrittää lunastaa oikeutusta vaalien kautta. Vaaleja kuitenkin boikotoivat Zelayan ja sankarillisesti protestoineen Hondurasin kansan lisäksi myös laajasti OAS –järjestö, Brasilia ja Argentiina mukaan lukien. Obama suunnittelee myös avoimia interventioita Latinalaisessa Amerikassa. Kolumbian tukikohtien tähtäimessä tulee olemaan Venezuela, Bolivia ja Paraguay. Hondurasin tapaisia piilointerventioita kaavaillaan mm. El Salvadoriin.

ILMASTOSOPIMUS ja Kööpenhaminan kokous ei voinut olla poikkeus. Tiistaihin (24.11.09) mennessä Obama epäröi koko osallistumistaan kokoukseen. Senaatti ei onnistunut hyväksymään jo kesällä edustajainhuoneessa hyväksyttyä ilmastomuutosaloitetta. Lopulta keskiviikkona senaatti vesitti päästöjen vähennystavoitteet edustajainhuoneen 20 prosentista 17 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. EU ehdotti 20 – 30 prosenttia. Ei muutaman prosentin lupaus voi ympäristöä pelastaa, mikäli Yhdysvallat Kiinan ohella ei sitoudu parempaan. Kun sitoutuvana tahona toimii kapitalistinen kansallisvaltio, on luonnollista, että mitä lähemmäksi kokousta mennään, sitä enemmän odotuksia madalletaan. Niiden on ajateltava yhteiskuntansa kriisejä, ikään kuin ilmastokysymyksessä luonto – jonka osana yhteiskunnatkin ovat – ei olisi kriisissä. Kunnon ilmastomuutoslaki tekisi kapitalismista halvaantuneen. Ei viime kädessä Kööpenhaminassa mitään sopimuksia tarvitse tehdä, koska siistä päätettiin pari vuotta sitten Balilla. Nyt jokaisen valtion pitäisi vain sitoutua omalta osaltaan niiden noudattamiseen. Vesitetty laki taas tekisi ilmakehästä entisen. Kysymys on viime kädessä siitä, kuka näiden kahden asian välillä on valintoja tekemässä.

Syvässä kriisissä oleva porvaristo Yhdysvalloissa vaatii Obamaa yhä jyrkemmin toimimaan Bushin tavoin. Siinä sen enempää republikaanit kuin demokraatitkaan, ei voi sallia liberalistista sähläystä. Haluaa sitä tai ei, Obama tulee ajamaan samoja poliittisia, taloudellisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia tavoitteita, kuin edeltäjänsä. Obaman suurin saavutus tähän asti on ollut se, että hän onnistui hyvin pelaamaan aikaa. Sitä ei kuitenkaan ole rajattomasti. Nyt on aika kohdata vihaisia ja pettyneitä amerikkalaisia massoja, mutta myös raivostuneita kansalaisia kansainvälisestikin.

__Dimitris Mizaras

Huom! Kirjoitus julkaistiin Työväen Mielipide -lehdessä nro 27/25.11.2009

Historia toteutti ensimmäisen vaihtoehdon vieläpä yhteistyössä ainakin byrokraattisen kastin osan kanssa, osan, joka muuttui uusporvareiksi varastamalla valtiolta yhteistä omaisuutta. Uusi omistajaluokka ei kuitenkaan pystynyt integroitumaan globaalin kapitalismin perheeseen. Valtavat markkinat, jotka avautuivat Itä-Euroopassa ja Kiinan tuki Yhdysvaltain taloudelle saivat aikaan vain sen, että kapitalismin totaali romahdus ei ole vielä tapahtunut. Se on kuitenkin vain ajasta kiinni.

Ns. reaalisosialismin luhistuminen ei estänyt kapitalismia romahtamasta. Viimeinen kokee parasta aikaa historiansa kohtalokkainta kuolemantuskaa. Se tarkoittaa, että sotien ja barbarian vaaralta emme ole edelleenkään turvassa. Kansannousut ja kapinat argentinazosta Kreikan joulukuuhun osoittavat, että vallankumousten aika ei myöskään ole loppunut. Eikä se voinut toisin ollakaan, koska ”lokakuun sykli” ei ole loppunut. Lokakuun aloittama kausi paitsi sotien ja vallankumousten aikakautena, pitää nähdä periodina, jolloin on käynnissä siirtyminen historian aikaisemmista luokkayhteiskunnista luokattomaan yhteiskuntaan. Vain sellainen siirtyminen on mahdollista sivilisaatiomme säilymisen kannalta. Paluuta aikaisempiin tasapainokuvioihin kuten keynesismi tai kylmä sota ei myöskään ole.

Proletariaatin on saatava historiansa opetukset. Perustuen bolsevikkipuolueen ja sen perinteiden jatkajan Neljännen Internationaalin kokemuksiin sekä nykyajan taisteluiden analysointiin proletariaatin on mentävä eteenpäin taistelussaan kapitalismin kumoamiseksi ja oman emansipaation edellytysten perustamiseksi. Vain silloin Lokakuun sykli sulkeutuisi, kun sen tavoitteet niin kuin Lenin ne asetti silloin, että maailman vallankumous on alkanut, ovat toteutuneet.

Lokakuun vallankumous on tänä päivänä kaikkialla läsnä. Vuonna 1917 ei mennyt poikki vain imperialismin ketjun heikoin lenkki, vaan se ketju sinällään. Nyt kyseessä on kauttaaltaan laho ketju, joka koostuu enemmän tai vähemmän heikoista lenkeistä. Tänä päivänä olosuhteet vallankumouksen tavoitteiden toteuttamiseksi ovat otollisempia. Viekäämme Lokakuun vallankumous loppuun, yleisinhimilliseen kommunismiin asti.

__Dimitris Mizaras

Huom! Kirjoitus on julkaistu Communist Leningrada -lehdessä, numero 5/09 (71)

]]> http://mtl-fi.org/2009/12/22/lokakuun-vallankumous-elaa-2000-luvulla/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2009/12/22/vallankumous-nyt-seminaarialustus/ http://mtl-fi.org/2009/12/22/vallankumous-nyt-seminaarialustus/#comments Tue, 22 Dec 2009 10:06:42 +0000 MTL http://mtl-fi.org/?p=273 Kun kuulee sanan vallankumous, ensimmäiseksi mieleen ei tule sanat kivääri, ihmisten ruumiit tai veri. Vallankumous tarkoittaa sitä, mitä sana sanoo, vanhan vallan kumoamista ja uuden perustamista. Vallankumous ei tarkoita vain hallituksen vaihtamista ja vanhan järjestelmän reformaatiota, vaan syvällisempiä muutoksia yhteiskunnan kaikissa kerroksissa.

Onko vallankumous yksi ratkaisu monista, onko se toiveajattelua, johtuuko se siis yksilön romanttisesta suhtautumisesta ongelmiin, niiden idealismista? Vai onko se välttämätön ratkaisu, joka selvittää umpikujassa olevan yhteiskunnan sovittamattomat ristiriidat, ja jota ilman yhteiskunta ja jopa sivilisaatio tuhoutuvat? Me määrittelemme sen jälkimmäisellä tavalla.

Voiko vallankumous tapahtua koska vaan, vai onko olemassa joitakin edellytyksiä sen käynnistämiseksi. Yksi kiistaton edellytys on se, että vanhalla yhteiskunnallisella hallitsevalla luokalla ei ole enää mitään annettavaa kansalaisilleen. Kun vanha järjestelmä on mätä, tuotantovoimat tuhoutuvat, sosiaaliset olot kurjistuvat, kulttuuriset tuotot lamaantuvat ja arvomaailma yleisesti rispaantuu. Kun vanhan järjestelmän viitekehyksen sisällä edellä mainitut osa-alueet eivät voi korjaantua kapitalismin rajojen sisällä, niin silloin ensimmäinen edellytys on kasassa. Toinen edellytys on se, että vanhan järjestelmän raameissa on syntynyt (tai muuten olemassa) edistyksellinen yhteiskunnallinen luokka, joka voi toimia kumoamisen subjektina, ja korvata sen jälkeen vanhan yhteiskunnan ja astua uuden hegemonian ruoriin. Kolmas edellytys on, että ko. luokan pitää omata välttämätöntä tietoisuutta ja resursseja, joita tarvitaan sen tehtävän toteuttamiseen.

Vasta silloin voi väittää, että niin objektiiviset kuin subjektiivisetkin edellytykset ovat läsnä. Silti niistä kummankaan läsnäolo ei takaa sitä, että vallankumous välttämättä syntyisi saati sitten, että se johtaisi voittoon. Kapitalismille kriisin luonteenomaisuus ja globaali luonne ei ole ainoa yhteiskunnalliseen kuohuntaan johtava parametri. Sen ohella toimii joukko muita erillisesti toimivia tekijöitä. Eri maiden epätasaisesta kehityksestä johtuen, samaa parantumatonta tautia potevat kansantaloudet potevat myös jokainen erilaisia epidemioita. Luokkataistelun taso ja ilmenemisen kiihkeys, poliittisen ja työväenliikkeen historian perinteet sekä kulttuuri ovat muutamia seikkoja, jotka vaikuttavat eri tavalla eri maassa. Paikalliset parametrit määräävät sen, missä ajassa ja maassa vallankumous puhkeaa. Kapitalismille luonteenomaiset kriisin parametrit antavat paikallisille välttämättömän perustan ja yhdistävät vallankumouksia globaalisti edesauttamalla niiden leviämistä maasta toiseen. Yleisen ja yksityisen, globaalin ja paikallisen, kokonais- ja osittaistilanteen dialektiikkaa on seurattava tarkkaan. Yksityinen elää omaa elämäänsä yleisen asettamien raamien sisällä. Yksityisen sisälläkin on eri parametreja; talouskriisi menee limittäin poliittisen kriisin kanssa, muttei vaikuta suoranaisesti toinen toiseen. Yhteiskunnallisen järjestelmän rappeutuminen saa erilaisia ilmenemismuotoja eri maissa, ja usein eri tilanteessa samassa maassa.

Esimerkeiksi historiasta voi mainita porvarilliset vallankumoukset, joiden edustavin tapaus on Ranskan vallankumous. Siinä tehtiin feodaaliherroista ja aatelistosta historiaa perustamalla liberaalinen kapitalismi, joka vallitsee päiviimme asti. Toinen esimerkki on tämä lähtölaukaus maailmanvallankumoukselle, Lokakuun vallankumous Venäjällä 1917. Viimeksi mainitun taustalla toimi tämän päivän vallankumouksen kannalta erittäin mielenkiintoisia seikkoja. a) Ylimalkaan kapitalismissa vallitsi silloinkin rakenteellinen kriisi globaalitasolla. b) Silloinkin kriisin taustalla vaikutti silloisen vahvimman imperialismin, Britannian maailman hegemonian kyseenalaistaminen. c) Lokakuun taustalla silloinkin oli perinteisten vasemmiston reformististen 2. Internationaalin puolueiden poliittinen haaksirikkoutuminen ja petturuus (isänmaan etu, puolustusbudjetit yms.).

Siitä lähtien kapitalismissa on tapahtunut paljon muutoksia ja ”lisäyksiä”. Sen rajat on venytetty toimimaan alueilla, jotka ei kuulu sen perinteisen toimintakentän piiriin. Järjestelmä on toiminut ns. kuvitellun talouden tasolla, yritetty tehdä rahaa rahasta ilman tuotannon välitystä ja lisäarvojen luomista. Ennen sitä on todettava tärkeä pointti. Aikanaan lokakuun vallankumoukseen johtaneet kapitalismin rakenteelliset ja sovittamattomat ristiriidat, ovat edelleen voimassa ja toimivat samansuuntaisesti tänäkin päivänä. Ei ole vaikea todeta, että laajentamalla toimintakenttäänsä tai venyttämällä toimirajojaan kapitalismi ei ole päässyt ristiriidoista eroon. Päinvastoin, nämä ristiriidat nimenomaan johtivat pakolliseen toimintaedellytysten venyttämiseen. Koko ajan pinnan alla toimivat ristiriidat kärjistyivät samalla kun uusia syntyy. Kun reaalitalouteen ei voi enää investoida, luodaan jättiläiskokoinen fiktiivisen talouden rakennelma, tyhjää täynnä taloustoiminta, jolla on taipumus romahtaa ainakin 90 prosenttisesti. Kun osa kuplista puhkeaa, lisärahaa painamalla ja velkaantumista lisäämällä yritetään taata rahoitus lisäkuplien luomiselle. Paikataan puhjenneet kuplat siis kuplilla. Kapitalismi nylkee omia nahkojaan, koska sen on pakko näin menetellä. Pyrkimys siirtää totaali- ja kokonaisromahdusta lähitulevaisuuteen on kapitalismille pakonomaista. Väliajat vain kahden luhistumisen välillä on nykyään lyhyet. Romahdukset muuttuvat samalla yhä tiheämmiksi. Maailmansotaan ja lokakuun valankumoukseen johtaneet ristiriidat, ja kapitalismin kykenemättömyys kasvaa ”luonnonmukaisella” tavalla aiheuttivat toisen sodan, jonka seuraamukset olivat vielä hirvittävämpiä.

Sen jälkeen aletaan kehittää kapitalismia inflatorisesti, venyttämällä sen sietorajoja. Seuraa yleinen keynesismi ja miltei 30 vuoden rauhanomainen ekspansio. Uusi umpikuja sijoittuu 60- ja 70 –lukujen vaihteeseen. Uusliberalismi yksityistää, ajaa valtionosuuden alas, ja siirtyy teollisesta yhteiskunnasta kuvitteellisen pääoman kasaantumiseen. Kapitalismi luhistuu äkkiä, jollei pääoma pysty kasaantumaan; jollei todellinen ainakin kuvitteellinen. Jollei siis kasaannu, pääoman pitää näyttää kasaantuvan. Tämän periodin lopussa olemme nyt, yhteiskunnallisen totaalisen epävakauden alussa. Niin kuin aikaisemminkin, vallankumouksen kannalta olemme ratkaisevassa käännekohdassa. Vallitsevan tilanteen luonteenomaisin piirre tänä päivänä on se, että globaalitalouskriisin lisäksi limittäin menevät a) amerikkalaisen imperialismin hegemoniamonopolin kriisi, sekä työväenluokan perinteisten byrokratioiden hajaannus. Demarien reformismi muuttui Blairin tapaan kapitalismin isännöimiseksi, ja stalinistiset puolueet muuttuivat porvarillisliberaaleiksi sen jälkeen kun sosialismin ja kommunismin nimeä solvattiin ja häpäistiin niin paljon kun ehtivät. Fakta on, että kapitalismin sodanjälkeinen ”kukoistus” on loppunut ja sen mukana kuihtuu reformismin niin sosialidemokraattinen kuin stalinistinenkin versio. Perinteisten byrokratioiden vararikko ei tarkoita vasemmiston vararikkoa, ja vielä vähemmän tarkoittaa yhteiskunnan oikeistolaistumista, oikeistopuhuria niin kuin se on ilmaistu. Se tarkoittaa, että vanhoja voimasuhteita heijastavien vanhojen puolueiden turvin ei voi eteenpäin mennä. Tarvitaan uutta, ja nimenomaan vallankumouksellista puoluetta.

Yksi toinen kriisin luonteenomainen aspekti on talouskriisin miltei välitön muuttuminen poliittiseksi. On tärkeää tutkia sen kahden suhteen laajuutta ja voimakkuutta. Nimittäin talouskriisi kehittyy yhteiskunnalliseksi kriisiksi tavalla, jota emme ole aikaisemmin nähneet. Hallitseva luokka ensin ryösti ja leikkasi yhteiskunnallista vaurautta, ja nyt pyrkii saamaan työtätekevät oman kriisinsä maksajiksi. Porvaristolla ei ole mitään lääkettä lievittääkseen kriisistä aiheutettuja kipuja. Samalla myös ne mekanismit, jotka aikaisemmin toimivat ristiriitojen sovittelijoina (reformistinen vasemmisto) ovat heikkoja. Demarien sovittelijan funktio hävisi yhteydessä kun nämä toimivat leikkausten alullepanijoina, ja stalinismi menetti maan jalkojensa alta NL:n kartasta katoamisen myötä, katoaminen, johon viimeiset ovat osittain syypäitä. Missähän enää ovat Ranskan KP, joka auttoi De Gaullea tukahduttamaan punaisen toukokuun kapinan, ja missä Italian KP idioottimaisine farsseineen historiallisesta kompromissista. Mitä niiden tilalle on tullut? Eipä vielä mitään, siinä on se huono uutinen! Entä kuka nykypäivänä tulisi Sarkozyn tueksi, ja mitä Italian porvaristo tekee kun uusi ”kuuma syksy” syntyy. Ei kukaan, ja siinä on se hyvä uutinen!

Pitkin 2000 –lukua kapinoita ympäri maailmaa riittää. Kohta on vuosi siitä kun Kreikassa puhkesi melkein kaksi kuukautta kestänyt konflikti, jossa ottivat yhteen kapitalistinen valtio ja nuoriso. Kyseessä oli ensimmäinen suuri vastakkainasettelu sen jälkeen kun kapitalismi vaipui lopullisesti yhtä aikaa ympäri maailmaa. Finanssi- ja luottojärjestelmät eivät toimineet ja pankkisektori oli valmis luhistumaan totaalisesti. Viime joulukuun kapina ei ole yksittäinen eikä kansallinen liikehdintä. Se johtui kapitalismin rakenteellisesta kriisistä ja siksi se koskee kaikkia länsimaailman maita. Tämän on muuten myöntänyt sekä Sarkozy että IMF:n johtaja Strauss Kahn. Siitä ei ole epäilystä, että tulevat vuodet eivät ole rauhallisia, maailmaa tulee ”raatelemaan” yleislakkoja, kapinoita ja vallankumouksia. Tämä ei ole meidän eikä kenenkään muun valinta, tämä on systeemin kriisin logiikka. Kysymys vaan kuuluu, olemmeko valmiit silloin?

Vuonna 1917 avautunut sykli ei ole sulkeutunut 1991 NL:n romahtamisen myötä. Vallankumous (lue maailman vallankumous) on prosessi, joka menee käsi kädessä sosialismiin siirtymisen prosessin kanssa. Vuosikymmeniksi NL:ssa kriisissä oli juuri se siirtymä sosialismiin niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Pikemmin silloin luhistui syklin mahdottomuus löytää tietä ulos umpikujasta. Totta kai veden mukana meni lapsikin, sosialistiset tuotantosuhteet. Hallitseva byrokraattinen kasti edusti siirtymän jarruttajaa, ei sosialismia vaan sen negaatiota. Byrokraateilla ei ollut hätää. Kun kapitalismi alettiin restauroida Venäjällä, suurin osa niistä ahmi yhteistä vaurautta ja muuttui kapitalistiksi; teki siis laillisesti sitä, mitä oli tehnyt aikaisemmin laittomasti.

Ei NL:n, Itä-Euroopan ja Kiinan siirtyminen kapitalistiseen perheeseen eikä valtavien markkinoiden avautuminen niissä maissa estänyt kapitalismia romahtamasta. Tänään, 20 vuotta Berliinin muurin murtumisesta, murtuu myytti historian ja kommunismin lopusta. Kirjaimellisesti tuhoutumassa on kapitalismi, vieläpä ilman että me olisimme vielä siihen osallistuneet pienellä sormellammekaan. Ainoastaan viimeisen vuoden aikana on tuhoutunut pääomia 50 000 miljardin edestä. Se tietää lännessä 55 miljoonan hengen työttömyyttä ja miljardin ihmisen nääntymistä kolmannessa maailmassa. Kriisi ei ole loppunut eikä kasvua ole alkanut niin kuin porvarillisen median papukaijat haluavat meidän uskovan. Finanssi- ja luottojohdannaisten valtameressä edelleen ui 450 000 miljardin edestä. Maailmalla BKT kokonaisuudessaan on vajat 60 000 miljardin luokkaa. Loput siitä on roskapääomaa. Kriisi tarkoittaa, että ylimääräinen katteeton pääoma tulee tuhoutua. Toisin sanoin elämme yhteiskunnallisessa järjestelmässä, joka on velkaa 8-kertaisesti kaikkia niitä tuottamiaan hyödykkeitä tai palveluita.

Lopulta toteaisin, että historian pääroolin vetäjä ei ole hallitukset, vaan joukkoliike, ihmismassat. Tässä taistelussa joukot tarvitsevat järjestelmällisyyttä ja valmistautumista. Ennen muuta joukkoliike tarvitsee välttämättömän työkalun, vallankumouksellisen puolueen. Sitä ei vielä ole, kutsumme kaikkia miettimään ja valmistautumaan aikamme vaativia taisteluja varten. Tuleva sota ei ole sivilisaatioiden sota vaan luokkasota, joka on jossain määrin ja muodossa jo käynnissä.

28.11.2009

Dimitris Mizaras

Huom! Alustus pidetty Vallankumous Nyt -seminaarissa Oulussa 29.11.2009

]]> http://mtl-fi.org/2009/12/22/vallankumous-nyt-seminaarialustus/feed/ 0 http://mtl-fi.org/2009/12/22/arkistot-ja-tyovaenliikkeen-kollektiivinen-muisti/ http://mtl-fi.org/2009/12/22/arkistot-ja-tyovaenliikkeen-kollektiivinen-muisti/#comments Tue, 22 Dec 2009 09:58:08 +0000 MTL http://mtl-fi.org/?p=271 Katson aiheelliseksi lausua muutamia reunahuomautuksia, koskien työväenorganisaatioiden kirjallisia jäämistöjä ja jossain määrin huoletonta suhtautumista tähän yhteiseen muistiimme. Näyttää vahvasti siltä, että porvarillinen valtamedia on ottanut mediamanipulaatio-ohjelmansa perusteisiin aikaisempaa vahvemmin suoranaisen historian väärentämisen, joka ei ole pelkästään historiallisista tapahtumakuluista vaikenemista. Hyvänä esimerkkinä talvisota-myytti, joka elää mediassa omaa elämäänsä, ottamatta huomioon uudempaa historiantutkimusta, jonka on olennaisilta osiltaan suorittanut porvarillisten tutkijoiden nuorempi polvi. Työväenliikkeen marxilaiselle, luokkakantaiselle sivustalle historiallisten prosessien järkiperäinen ja objektiivisuuteen pyrkivä analyysi on terveen poliittisen ja organisatorisen kehityksen välttämätön ehto. Minkäänlainen väärentäminen historiallisten tapahtumakulkujen suhteen ei ole marxilaisen historiallisen näkökulman puitteissa mahdollista, jos todella pyritään kehittämään teoreettista aseistusta ideologisen ja poliittisen taistelun tarpeisiin. Erityisesti tämä koskee liikkeen sisäisten kehityskulkujen mahdollisimman objektiivista analyysiä.

Puuttumatta tässä sen enempää poliittisen vasemmiston nykyiseen rappiotilaan, joka on alati kasvavassa määrin ristiriidassa yhteiskunnallisen kehityksen asettamien kiireellisten tehtävien kanssa, pidän tärkeänä muistuttaa arkistojen, kirjastojen ja muun järjestöllisen aineiston merkityksestä marxilaisen teoreettisen tutkimuksen materiaalina. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä vuosina vallinnut epätietoisuus ideologisten perusteiden suhteen, johti hätiköintiin ja monesti myös suoranaiseen poliittiseen luopuruuteen, joka konkreettisella tasolla ilmeni mm. siten että kansandemokraattisten järjestöjen kirjallista perintöä toimitettiin sumeilematta kokonaisina arkistoina kaatopaikoille. Sekä käytännössä että teoriassa tämänkaltainen toiminta on suoranainen petos työväenluokkaa kohtaan. Laitavasemmisto, jonka yhtenä keskeisimmistä tehtävistä on työtätekevän väestön sivistäminen ja fasismin vaarasta, sekä sen syntymekanismeista valistaminen, on suorittanut omatoimisesti juuri niitä samoja tekoja, jotka kuuluvat äärioikeiston normaaliin ’ohjesääntöön’ luokkataistelun kiristyessä avoimeksi yhteiskunnalliseksi konfliktiksi. Arkistoihin on kiteytynyt tietyssä mielessä työväenliikkeen menneisyys, sen läpi käymä luokkataisteluprosessi ja –kokemus. Kokonaisia luokkataistelun vaiheita ja vallankumousprosesseja on käyty ja käydään maailmalla, ilman sitä ylellisyyttä, että tapahtumakulkuja voitaisiin käsitellä avoimen kirjallisesti. Olosuhteiden ja taktisten syiden takia koko prosessi, sen analyysi, historia ja ohjelma joudutaan suorittamaan siinä mukana olevien ihmisten päissä, ilman mahdollisuutta tukeutua kirjoitettuun aineistoon. Tätä yleistä taustaa vasten ei suomalaisella laitavasemmistolla ole moraalista oikeutta mitätöidä omaa luokkataistelukokemustaan, hävittämällä sitä huolettomasti mukamas tarpeettomana menneisyyden jätteenä. Tulevaisuus ja tulevat marxilaiset tutkijat määrittelevät vasta sen mikä on olennaista ja mikä ei sitä ole, ja jokainen tuleva aika saattaa asettaa yhä uusia näkökulmia samaan aineistoon.

Tässä asiassa on huomattava myös se tosiseikka, että etenkin luokkakantaisen marxilaisen siiven sisäinen perinteensiirtoketju on monessa paikassa katkennut täysin, niin elävänä ihmisten välisenä kanssakäymisenä, kuin muodollisena järjestöllisenä olemassaolonakin. Vanhenevat ja harvenevat järjestöveteraanit eivät helposti näe kasaamiensa kirjallisten materiaalien arvoa, koska ovat itse olleet sitä tuottamassa käytännön poliittisen toimintansa parissa. Kokonaisuus on heidän omakohtaista kokemustaan, ja heidän mentyään jää heidän kokemuksestaan jäljelle vain se, mikä on päätynyt aikoinaan paperille. Nuorisolla ei taas useimmissa tapauksissa ole halua tai kykyä ymmärtää aineistojen merkitystä teoreettis-analyyttiseltä kannalta tarkasteltuna. Puuttuu tarvittava ajallinen perspektiivi tai ideologinen valveutuneisuus ymmärtää järjestöllisten prosessien merkitys marxilaisen organisaatioteorian rikastamisen keskeisimpänä lähdeaineistona. Sukupolveen katsomatta, jokaisen marxinsa opiskelleen, työväenliikkeen parissa toimivan toverin on ymmärrettävä tämä näkökulma käsiteltävään aiheeseen. Päivän politiikan kannalta asia näyttäytyy helposti toisarvoisena, mutta menneisyyden päivän politiikan ja tehtyjen ratkaisujen arviointien kannalta se on mitä keskeisin. Ilman menneisyyden jatkuvaa uudelleenarviointia valittu taktiikka ja päivän poliittiset ratkaisut, mutta myös ohjelmatyö ja tunnusten valmistelu jäävät enemmän tai vähemmän irrallisiksi suhteessa objektiiviseen todellisuuteen. Itse asiassa kommunistien velvollisuus on kantaa tiettyä huolta myös muiden työväenorganisaatioiden puitteissa kasatusta kokemuksesta, etenkin kun on syytä olettaa, ettei asiaan paneuduta näissä millään lailla työväenliikkeen kollektiivisen muistin historiallis-teoreettisesta näkökulmasta.

Jos olenkin tässä kärjistänyt asiaa ja esittänyt sen ikään kuin tärkeimpänä asiana luokkataistelun dynamiikassa, olen tehnyt sen vain siksi, että aiheeseen on suhtauduttu mielestäni aivan liian lyhytnäköisesti ja kapea-alaisesti. Työväenliikkeen velvollisuus on huolehtia omasta muististaan, sillä ei tätä tehtävää hoida kukaan muukaan, ei ainakaan porvari. Ilman historiaa työväenliike on sokea tulevaisuudelle.

6.12.2009 Kotka
Mikko Niemi

Huom! Artikkeli on lähetetty julkaistavaksi Tiedonantajaan Lukijan Kynästä – palstalle, mutta se ei mennyt lävitse!

Samanlaiset prosessit ovat käynnissä muuallakin Euroopassa. Kun keynesismi oli jo historiaa, ja uusliberalismi oli alkanut jyrätä, Britanniassa labourit päättivät luopua perinteisestä reformistisen puolueen luonteestaan, hylätä Ay-siipensä ja ryhtyä matkimaan Thatcherin politiikkaa. Nyt kun uusliberalismin aika on ohi, paluutta perinteiseen reformismiin ei ole. Erityisesti aikana, jolloin kriisistään johtuen kapitalismi ei kykene myönnytyksiin. Eletään aikaa, jolloin aikaisempienkin saavutusten kumoaminen on kapitalismille elinehto. Näissä olosuhteissa demarit etsivät sielunsa peilistä, joka on vuosikymmeniksi ollut hullunkurinen. Saksassa SPD koki historiansa kirvelevintä tappiota, eikä ole näkyvissä keinoja, millä suuntaa voisi muuttaa. Viime aikana Ranskassa sosialistit ovat menettäneet 50 000 jäsentä.

Suomessa tilanne on samanlainen. Koska hallitukseen pääsee vähemmälläkin 50 prosentilla äänistä, etäisyyttä ay-liikkeestä ei tarvittu Britannian malliin tehdä. Silti täälläkin vuotaa jäseniä pois, paikalliskoneisto ei toimi, jäsenten keski-ikä on 60 vuotta, on hävitty kolmet perättäiset vaalit, on vaihdettu puheenjohtajia jne. Äskettäin tehty mielipidetutkimus paljasti, että Urpilaisen takana ei olekaan puoluejäsenten tuki. Jopa vanhat historian hylkäämä Heinäluoma ja monia vaaleja hävinnyt Tuomioja olivat Juttaa suositumpia. Urpilainen valittiin tehtäväänsä juuri siksi, että puolue piti pelastaa. Demareissa oltiin etsimässä messiasta ennen Vasemmistoliittoa. Uuden johtajan piti olla nuori, nainen, vähän vihreä ja paljon kaukana SAK:sta.

”Hyvät toverit, me teimme sen”, riemuitsi Jutta valintansa jälkeen. Mutta mitä oli tehty? Oli pantu alulle uusi linjaus. Urpilainen määritteli sen piirtämällä raamit. Olemme vasemmistokeskustalainen puolue, sanoi ensimmäisissä lausunnoissaan toimittajille. Oliko se freudilainen lipsahdus vai tahallinen ”erehdys”? Jääköön se arvoitukseksi. Termihän kuuluu keskustavasemmistolainen; ehkä tällä Jutta halusi näyttää liikkumasuuntaansa, että siis tästä mennään pari – tai enemmän – piirua oikealle. Tällä tavalla Sdp halusi houkutella keskiluokkaa, toimihenkilöitä yms. jotka siirtyvät usein puolueesta toiseen. Siinä vääjäämättä kääntää selkänsä SAK:laisille. Ja nyt vain kolmannes demarien tukijoista kannattaa häntä.

Puolue perustettiin 110 vuotta sitten Turussa. Ensimmäinen nimi oli Suomen Työväenpuolue. Sen perustivat työväenyhdistykset. Yhdistyksiä oli perustettu vuosia ja vuosikymmeniä aikaisemmin. Liike oli siis ensin. Työväenliike näki välttämättömäksi toimia puolueena, ja siksi STP piti perustaa. Sitten myöhemmin, ensimmäisen maailmansodan aikana sosialidemokraattiset puolueet muuttuivat reformistisiksi. Ne hylkäsivät tavoitteet kapitalismin kumoamisesta, ja alkoivat puolustaa isänmaata, mutta myös työläisten elinoloja kapitalismissa. Reformistien rooli hyvinvointivaltion rakentamisessa oli merkittävä. Vaikka toimivat kapitalismin viitekehyksen sisällä, toisen sodan jälkeen demarit puolustivat työväenluokan etuja. Vuosisadan viimeisellä neljänneksellä sosialidemokratian luonne muuttui täysin. Sdp ei ollut enää puolustamassa työläisiä porvariyhteiskunnan riistosta, vaan muuttui porvariston pampuksi työläisiä vastaan.

Irtaantuminen työväenliikkeestä konkreettisesti tapahtui monen vuoden viiveellä. Se on kuitenkin sosialidemokratian kehityksen luonnollinen tulos, ei sattuma eikä varsinkaan taktikointi. Kun puheet punavihreästä linjasta (joka kannattaa ydinvoimaloiden rakentamista) ei saanut nuoria ryntäämään demareihin, ja kun esiintyminen Pride – kulkueen suojelijana ei tuonut liberaalisti ajattelevia keskiluokkalaisia, Jutta vaihtoi äänisävelen. Viime kesän jälkeen Urpilainen kokee taas, että Sdp on työn puolue. Demarit eivät kuitenkaan enää työn puolue ole. Sdp on vapaaehtoisesti ilmoittautunut hyvin taantumuksellisessa vaiheessa olevan porvarillisen yhteiskunnan tukipilariksi, eikä se tosiasia miksikään muutu. Porvarit käyttävät sosialidemokratiaa sitten kun tarvitsevat, sitä ja heittävät sen syrjään muulloin. Silloin ei vaan ole ketään puolustamassa demareita.

Porvarillinen yhteiskunta on syvässä kriisissä ja sen vuoksi se heijastuu porvarillisia linjauksia noudattaviin puolueisiin. Näin ollen, demarit eivät voi hyötyä oppositioasemansa tarjoamista eduista. Sdp:n paitsioon pelaamiseen ei tarvita porvareita, se on itse ajanut itsensä siihen. Metalliliiton tarjoama oma ohjelmaluonnos ensi toukokuun puoluekokouksessa ei myöskään voi merkitä sosialidemokratian siirtymistä työväenluokan riveille. Puolue on kiskottu irti juuristaan, eikä sitä enää voi niiden päälle istuttaa. Tämän liikkeen historiallinen rooli on täytetty. Enää ei voi tapahtua muuta kuin että Sdp kuihtuisi pois. Jollei demareilla olisi paljon kytköksiä elinkeinoelämään, kuihtuminen olisi jo tapahtunut aikaisemmin.

__Dimitris Mizaras

Kirjoitus julkaistiin Työväen Mielipide -lehdessä nro 27/25.11.2009

]]> http://mtl-fi.org/2009/12/22/sdpn-kadonnut-identiteetti-%e2%80%93-poliittinen-juurettomuus/feed/ 0