Sisällysluettelo
1. TOIMINTAKERTOMUS 2002-2007
1.1. Miksi kokousta ei pidetty niin moneen vuoteen
1.2. Mitä on tehty ja mitä jäi tekemättä
1.3. Oliko järjestäytymiskokouksen analyysi oikea?
1.4. Olivatko tavoitteet ylioptimistiset?
2. KAPITALISMIN TILA TÄNÄÄN
2.1. Maailmankatsomuksellisia lähtökohtia - historiallinen materialismi
2.2. Historia ei ole lineaarinen - mitä siirtymä (ylimeno) on
2.3. Arvolaki ja miten se on eri vaiheessa toiminut kapitalismin liikkeen säätelevänä tekijänä. - mitä elinvoimaisempi kapitalismi on ollut, sitä suurempaa roolia arvonlaki on näytellyt
2.4. Imperialismi: mikä on muuttunut suhteessa klassiseen määritelmään? Päteekö enää Leninin imperialismiteoria, vai elämmekö uutta historiallista aikaa?
2.5. Poliittinen kehitys 2002-2007 (2.5.1.) maailmalla (2.5.2.) Suomessa
2.5.1.1. Talous 2000 -luvulla
2.5.1.2. Kiina - Intia - Afrikka
2.5.1.3. Imperialismi 2000 -luvulla
2.5.2. Suomi
3. PROLETARIAATIN JOHTO - muualla ja meillä - Tietoisuus - Linjaukset - Yhteenvetoja
3.1. Vallankumouksellisesta tietoisuudesta, millaista johtoa tarvitaan. Filosofinen lähestyminen
3.2. Laitavasemmisto muualla
3.3. Vasemmiston tila Suomessa
4. OHJELMAN PÄIVITTÄMINEN - strategiset tavoitteet
4.1. Mitkä edellisen ohjelman kohdat ovat vanhentuneet
4.2. Ajankohtaisia siirtymävaatimuksia
4.3. Riittävätkö resurssit kaikkiin? Mihin pitäisi keskittyä?
4.4. Kansainväliset tehtävät
4.5. Konkreettiset tavoitteet ensi vuodeksi
4.6. Ohjelma nuorisolle
4.7. Teoreettinen työ
5. OHJELMAN METODISTA - strategia ja taktiikka
6. SÄÄNNÖT - Mitä on muutettava, poistettava ja lisättävä
______________________________
Marxilainen Työväenliitto
Kolmas järjestökokous 9.-11.2007
1. TOIMINTAKERTOMUS 2002 - 2007
1.1. Miksi kokousta ei ole pidetty niin moneen vuoteen
Marxilainen Työväenliitto perustettiin kesäkuussa 2000. Ensimmäinen järjestönkokous pidettiin 8.-10.3.2002 Oulussa. Siellä hyväksyttiin järjestön perusanalyysi, säännöt ja ohjelmalliset linjaukset. Säännöissä (24§) määrätään, että korkein ja täysivaltaisin elin on edustajakokous, joka kutsutaan koolle kerran vuodessa keskuskomitean toimesta.
Järjestön toiminta oli edustajakokouksen jälkeen käytännössä haussa. Vallitsevan tilanteen asettamat suuret tavoitteet ja vähäisten henkilöresurssien kokemattomuus aiheuttivat sen, että seuraavat kaksi vuotta MTL haki asemaansa luokkataistelujen areenalla. Järjestön jäseniä erosi ja uusia liittyi. Linjauksia oli tiedostettu, mutta jäsenten käytäntöjen homogenisointi ja työnjako vei kaksi vuotta, ennen kun taas pystyttiin puhaltamaan samaan hiileen. Yksi ongelma siinä on ollut jäsenten asuminen hajanaisesti ympäri Suomea. Siinä ajassa (2002 - 2004) Helsingin solu ehti hajota.
CRFI:n konferenssin jälkeen MTL on alkanut jälleen toimia kollektiivisesti. Säännölliset kokoukset hioivat jäsenten linjaa yhdenmukaiseksi, jakoivat tehtävät ja arvioivat tehtyä toimintaa. Kannanotot hyväksyttiin taas yhdessä. Järjestö on niin pieni, ettei jakoa kentän ja johdon välillä tässä vaiheessa tarvittu. Siitä kertovat sääntöjen pykälät voidaan ottaa käyttöön sitten kun järjestö kasvaa, ja sen jälkeen kun uusi järjestymiskokous ne vahvistaa. Sääntöjen määräämä edustajakokous olisi voitu pitää aikaisemmin. Kokous on aina pyrittävä pitämään ajallaan, koska se mm. päivittää tehtävät, ja motivoi niin uudet kuin vanhatkin jäsenet jatkamaan aktiviteettejaan tehokkaasti. Se, ettei sitä ole pidetty moneen vuoteen oli poliittinen virhe. Järjestön toiminnallisen lamaantumisen aikana kokouksen pitämisessä piilisi kuitenkin myös hajoamisen riski. Nyt olemme menneet tuosta vaiheesta yli, ja meillä on motivoituneita jäseniä, jotka ovat valmiita kehittämään järjestöä. Erityisesti 2004 kevään jälkeen, MTL:n interventiot luokkataistelussa ovat olleet hyviä yrityksiä ulospäin suuntautumiseksi. Uusia suhteita on luotu eri kansalaispiireihin ja aktivisteihin. Tämä yhdessä selkeän poliittisen analyysin ja ohjelman, sekä kansainvälisen suuntautumisemme kanssa ovat erinomainen pohja vallankumouksellisen puolueen rakentamiseksi. Vuoden 2007 kokous tulee olemaan käännekohta Marxilaisen Työväenliiton määrälliselle ja laadulliselle kasvulle seuraavan vuoden aikana.
1.2. Mitä on tehty ja mikä jäi tekemättä
Edellisen kokouksen tavoitteet luotiin järjestäytymiskokouksen seuraavaa vuotta silmällä pitäen.
a) Kansainvälisen työn osalta, järjestäytymiskokous oli päättänyt, että MTL:n on aloitettava keskustelut CRFI:n kanssa. Jokaisen jäsenen hyväksymä asiakirja “Argentiinan eväät” oli MTL:n panos Buenos Airesissa keväänä 2004 pidetylle CRFI:n kansainväliselle kongressille, johon otimme osaa. Asiakirjamme oli samansuuntainen CRFI:n analyysin ja ohjelmanluonnoksen kanssa ja painettiin CRFI:n sisäiselle Bulletin -lehdelle englanniksi ja espanjaksi. Siitä lähtien MTL on ollut CRFI:n jäsen. Järjestömme osallistui Naton vastaisiin mielenosoituksiin Istanbulissa kesällä 2005 ja EEK:n koulutusleirille Kreikassa kesällä 2006.
b) Yhteisrintaman taktiikka oli myös järjestäytymiskokouksen linjauksia. Yhteisrintama on nähty antikapitalistisena poolina, jonka perimmäinen tavoite on yhteiskunnallisen järjestelmän kumoaminen. Kansanrintaman tapaiset kuviot, jotka tähtäävät kapitalismin “ruoriin” vasemmiston voimin ovat joukkoliikkeelle vaarallisia, kansan mielialoja hämmentäviä ja työväenluokan tietoisuutta alentavia. Kansainvälisellä tasolla MTL on tehnyt hyvin vähän vallankumouksellisen poolin rakentamiseksi. Enemmän siitä on ollut keskusteluja ja suunnittelemista ja vähemmän aikaa on käytetty käytännön askelteihin. Kotimaassa MTL on ollut avoimempi ja aktiivisempi. Yhteyksiä on luotu kaikkiin mahdollisiin suuntiin niin kadun tasolla kuin vaaleissakin. Osallistuttiin rasismin ja sodan vastaisiin mielenosoituksiin ja vappukulkueisiin omilla tunnuksilla ja kannanotoilla. Mukana olimme kaksissa eduskunta- ja yksissä kuntavaaleissa. Kesällä 2006 osana Helsinki2006 -verkostoa MTL osallistui ASEM -maiden kokouksen vastaisiin mielenosoituksiin ja tapahtumiin teemalla “Toisenlainen Eurooppa on mahdollinen, mutta millainen? Vuoden 2007 sosiaalifoorumissa meillä oli oma istunto teemalla “Terrorismin vastainen sota - Kuuden vuoden ympyrä sulkeutumassa”.
c) Järjestäytymiskokous asetti teoreettisen työn seuraavan kauden tärkeimpien päätavoitteiden keskiöön. Siirtymäohjelman suomennos ja julkaiseminen tapahtui ennätysajassa. Keskustelu dialektiikasta ja ohjelman metodista on myös ollut järjestömme peruspilareita. Uusia jäseniä on rohkaistu ja kannustettu lukemaan vieraskielistäkin kirjallisuutta liikkeemme historiaan liittyvien kysymysten selvittämiseksi. Trotskin artikkeleita ohjelmasta, dialektiikasta ja jatkuvasta vallankumouksesta on suomennettu ja julkaistu. Artikkeleita esim. Kestävästä kehityksestä tai yhteisrintaman taktiikasta on kirjoitettu aina kun siihen on ollut aika- ja henkilöresursseja. Historiallisia katsauksia kuten “Kansanrintaman historiallinen petos”, tai “Trotskilaisuus ja trotskilaisuus ennen ja nyt” on taitettu pamfletiksi ja on luokkataistelun käytettävissä. Pamflettina painettiin myös CRFI:n kongressin ohjelma ja muuta suomennettua aineistoa. Opintopiiriä varten on tuotettu artikkeleita kuten “Johdanto filosofiaan” tai “Pääoman logiikka”. Lopulta artikkelisarjasta “1906 - 2006 sosialismiin siirtymisen elämänkaaren vaiheita” tuli “Marxilainen” nimellä painetun teoreettisen MTL:n kausijulkaisun ensimmäisen numeron aineistoa. Järjestömme kirjoituksia on julkaistu mm. sosialismi.net -sivuilla, Kominformissa, Vunet -vaihtoehtouutisissa, Kansan Ääni -lehdessä, Työväen Mielipiteessä sekä erilaisilla sähköpostilistoilla. Vuoden 2004 alussa muiden tahojen kanssa MTL järjesti sosialismi -seminaarin. Siellä meillä oli luentovuoro ja paikka paneelikeskustelussa. d) Tavoite solun perustamisesta Helsingissä toteutui kahdessa otteessa, mutta molemmissa tapauksissa, mutta eri syistä solu lopulta hajosi. Solun rakentaminen Helsinkiin on edelleen erittäin tärkeä tavoite ja aktiivisuutemme polttopisteessä. Sen tavoitteen toteuttamiseksi MTL:n jäsenet ovat matkustelleet useita kertoja Helsinkiin, toteuttamassa järjestön eri interventioita (mielenosoitukset, keskustelutilaisuudet, tai verkostokokoukset), luomassa kontakteja, tai luennoimassa.
e) Oman lehden painaminen ja sen säännöllinen julkaiseminen kuuluu myös osittain toteuttamattomiin tavoitteisiin. Henkilö- ja taloudelliset resurssit eivät ole vielä mahdollistaneet kunnon lehden tekoa. Tämä projekti yhdessä edellisen d) -kohdan kanssa muodostavat seuraavan kauden ykköstavoitteita. Vaihtoehdoksi lehdelle MTL on painanut Työväen Mielipiteen kopioformaattina. Lehden koko on A4, ja sivuja siinä on 12. Työväen Mielipiteitä on ilmestynyt 20 numeroa.
f) Ammattiliittojen byrokraattinen luonne ja niiden toiminnan jäykät rakenteet ovat toistaiseksi estäneet MTL:n jäseniä osallistumasta Ay -liikkeen toimintaan. Agitaatio byrokraattien heittämiseksi ulos liitoista, kuten myös työpaikkakeskustelut ja -kokoukset ohi virallisten liittojen johdon, on aloitettava mahdollisimman pian. Luokkataistelu kärjistyy ja liittojen demarijohdolla on taipumus yhä avoimemmin pettää tai boikotoida taistelut. Ammattiliittojen vanhat toimintatavat ovat syvässä kriisissä. Vallankumouksellisten on otettava siitä kaikki hyöty irti järjestömme rakentamiseksi.
g) Järjestömme on luonut linkit suomalaisen trotskilaisuuden historiaan. MTL julkaisee 1970 -luvulla toimineen trotskilaisjärjestön Neuvostovalta -lehden tekstejä. MTL avustaa kirjoituksillaan myös CRFI:n ja EEK:n äänenkannattajia, International Workeria ja Nea Prooptikia. Järjestöllämme on nykyään myös oma mainospaita, joka on myytävänä.
1.3. Oliko järjestäytymiskokouksen analyysi oikea?
Järjestäytymiskokouksen analysoimat kapitalismin kriisin päätendenssit ovat olleet oikeita ja pätevät tänä päivänäkin. Eletään edelleen saman aikakauden sisällä ja käynnissä olevat prosessit ovat vuonna 2002 kuvailtujen prosessien kehittelyä. Kapitalismin imperialistisen vaiheen periodien määrittely oli analysoitu oikein. Tässä asiakirjassa (kohta 2) syvennetään vielä analyyttisemmin imperialismin kolmannen periodin (finanssiglobalisaatio) ristiriitoihin.
Edellisen kokouksen arvio siitä, että finanssipääoman globalisaatio on tullut tiensä päähän, on edelleen MTL:n analyysin ytimessä. 1990 -luvun romahdukset merkitsivät käännettä kohti globaalitason romahtamisia kapitalismissa, kokonaisuudessaan yleismaailmaisella tasolla. Järjestäytymiskokouksen arvio siitä, että alkanut kausi on kriisien, sotien ja kumousten aikaa (2.2.1.) pitää edelleen paikkansa. Kriisin leviäminen yleismaailmaiselle tasolle oli silloin vasta näkymässä. Jugoslavian sota oli takana, mutta Kosovo -kysymys jätti arvet auki, Balkanin niemimaa oli silloin ja on edelleenkin räjähdysaltis. Bushin vilpillinen vaalivoitto, terrori-iskut ja Afganistanin sota olivat vielä pieniä ilmaisimia aikakaudesta, joka oli orastamassa ja joka kehittyi tämän päivän tilanteeksi.
Kokous arvioi silloin, että imperialismin pyrkimykset sovitella järkyttyneitä tasapainoja tähtäävät yleismaailmaiseen uuteen järjestykseen, jossa periferiassa vallitsisi miehittäjän laki, metropoleissa kasvavaa työnriistoa ja demokratian vajetta, keskitysleirejä, Guantanamoja ja Abu Graib -vankiloita, kiduttajia ja kidutettuja, ja CIA:n kuljetuksia “demokraattisten” maiden suostumuksella. Arvio siitä, että imperialismin lopullinen päämäärä on Venäjä, Kiina ja Itä-Euroopan maat, joissa kapitalismin restauraation ontuminen pakottaa imperialismia puuttumaan tilanteeseen perimmäisenä tarkoituksena ko. maiden uudelleen kolonialisoiminen niiden luonnonresurssien anastamiseksi. Nämä näköalat olivat silloin arvioita, mutta tänään ne ovat faktoja. Olemme nähneet värillisiä “vallankumouksia” ja Naton tukikohtia esim. Georgiassa. Nato järjestää kokouksia entisissä NL:n tasavalloissa ja asettaa tutkajärjestelmiä Euroopassa.
1.4. Olivatko arviot ylioptimistiset?
Järjestäytymiskokous punnitsi tilastotietoja liittyen tuotannon supistumiseen, ja tuli siihen johtopäätökseen, että pian saattaisi orastaa lama kaikkine poliittisine seuraamuksineen.
Kiinan epämuodostunut työläisvaltio, vaikka olikin aloittanut paluutaan kapitalismiin ennen Venäjää, alkuvaiheessa askeleet kapitalismin suuntaan olivat “ujohkoja”. “Uudistukset” etenivät stalinistisen byrokratian valvovan silmän alla. 2002 alussa mikään ilmaisin ei kertonut siitä linjasta, jota Kiina noudattaisi jatkossa. Vastavalitun Bushin hallituksen ensimmäisiä toimenpiteitä oli vakoilukoneen suorittama provokaatio Etelä-Kiinan rajalla. Suunnitelmista Kiinaa vastaan luovuttiin sen jälkeen kun Kiina rupesi amerikkalaisen kapitalismin pelastajaksi, kuten tässä asiakirjassa (2.5.1.2. ja 2.5.1.3) analysoidaan.
Näin ollen, arvio alkavasta lamasta on edelleen voimassa, mutta se koskee tulevaa aikaa eikä kautta 2002 - 2007. Kiina tarjosi kapitalismille aikalisää ja teki meidän ennusteestamme ennenaikaisen. Tämä ei tarkoita, että kriisi olisi vain siirtynyt eteenpäin. On silkkaa agnostisismia väittää, että kapitalismi aina keksii konstit siirtääkseen kriisien puhkeamista hamaan tulevaisuuteen. Aikana, jolloin kapitalismi on saanut pidentää olemassaoloaan Kiina -ilmiön ansiosta, aikaisemmat ristiriidat ovat kärjistyneet äärimmilleen. Puhkeava kriisi on tällä kertaa paljon syvempi, verrattuna vuoden 2002 kriisiin.
2. KAPITALISMIN TILA TÄNÄÄN
2.1. Maailmankatsomuksellisia lähtökohtia - historiallinen materialismi
Rappiovaiheessa olevan kapitalistisen järjestelmän nykyinen kriisi on historian lineaarisuuden murtomomentti. Historiallisena aikakautena käsiteltynä, yhteiskunnallisen järjestelmän rappeutuminen tekee kysymyksen yhteiskunnallisesta siirtymästä ajankohtaisen. Kapitalismi ei ole ikuinen, vaan se on nähtävä luonnollishistoriallisena prosessina. Se edustaa tiettyä tuotantotapaa tietyn historiallisen aikajakson sisällä. Siinä vallitseva tuotantotapa syntyy, kypsyy, ikääntyy ja kuolee. Tuotantotapa on ihmisen ja luonnon välisen ainevaihdunnan erityinen historiallinen ilmenemismuoto.
Ihminen ei sopeudu luontoon vain biologisesti, kuten muut eläimet tekevät. Ihminen on yhteiskunnallisessa vuorovaikutussuhteessa luonnon kanssa. Se vastaa luonnon asettamiin kysymyksiin ja luo uusia kysymyksiä, joita luonto ei yksistään olisi luonut. Pyrkimyksessä tyydyttää tarpeitaan, ihminen synnyttää kysymyksillään uusia tarpeita. Marxin mukaan, tämä on ihmisen ensimmäinen historiallinen käytäntö (praksis). Sopeutuminen ja vuorovaikutus tapahtuvat työnprosessin kautta. Siinä ihminen luo välineet. Mahdottomuus pakottaa ihmistä etsimään mahdollisuuksia. Työnprosessissa syntyy myös yhteistyön välttämättömyys, eli työnjako ja tuotantotapa.
Tuotantotapa merkitsee ihmisolemuksen uusiutumista, eli pelkkää hengissä pysymistä enemmän. Se on nähtävä elämän muotona. Yhteiskunnallinen aineenvaihdunta on prosessi, jonka kautta ihmiset uusintavat biologisen olemuksensa lisäksi myös yhteiskunnallisen olemisensa ilmaisua. Valtion vieraantuminen yhteiskunnasta heijastaa ihmisen vieraantumista tuotantovälineistä. Toisin kuin aikaisemmissa yhteiskunnallisissa järjestelmissä, kapitalismi hallitsee työläistä kokonaisvaltaisesti, muutenkin kuin 8 tunnin työnaikana. Se dominoi työläistä perhesuunnittelusta ja lastensa koulutuksesta lähtien, naisten työelämää, mitä saa tuottaa ja missä määrin, mitä on kulutettava, missä asua, ympäristöä, miljöitä, ihan eutanasiakysymyksiin saakka.
Jos ihminen on luonnon tuote, niin pääoma on työn tuote. Työllä on kaksoisluonne: konkreettinen työ luo käyttöarvoja ja abstraktinen työ kiteytyy tavara-arvoksi ja kasaantuu pääomaksi. Abstraktinen työ, joka on vaihtoarvoksi muuttunut kiteytynyt, eli kuollut työ, dominoi konkreettisen, elävän työn. Kapitalismissa kuolema hallitsee elämää.
Marxilainen historiankatsomus nimettiin historialliseksi materialismiksi. Marx on muotoillut sen Poliittisen taloustieteen arvostelua -kirjassa (1859). Yhteiskunnalliset suhteet, l. Tuotantosuhteet muotoutuvat tuotantovoimien pohjalta. Tuotantovoimat muodostavat Tuotantosuhteiden kanssa dialektisen vastakohtien yhtenäisyyden. Tietyssä kehitysvaiheessaan yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan olemassa olevien tuotantosuhteiden (omistussuhteiden) kanssa. Silloin vanha muoto ei voi vastata uutta sisältöä. Perusristiriita tuotantovoimien ja -suhteiden välillä ilmenee ristiriitana yhtäällä tuotantovoimien yksityisomistuksen ja tuotantotuoton anastamisen ja toisaalla tuotannon yhteiskunnallisen sisällön välillä. Eräs toinen kärjistynyt ristiriita on kansallisvaltion ja maailmanlaajuisten markkinoiden välillä. Nämä ristiriidat mobilisoivat historiaa luokkataistelun kautta.
Yksi historiallisen materialismin kategorioista on tuotantotapa. Marxin mukaan käsite sisältää muutakin kuin ihmisen fyysisen uusiutumisen. Tuotantotapa pitää sisällään tietynlaisen elämänmuodon (Lebensweize). Joka kerta kun ihmistä on kohdeltu pelkkänä fyysisenä olentona, elämänä ilman muotoa, lopputuloksena on ollut epäihmisen luominen kuten esim. Auschwichissä. Guantámanossa on ihmisiä, joita ei pidetä vankeina. Marx selittää Pääomansa esipuheessa, että kapitalismin liikehdinnän lainalaisuudet on käsitettävä luonnonhistorian prosessina. Tänä päivänä porvarillisen yhteiskunnan hyökkäyksen kohteena on työläisen elämänmuoto. Renessanssiajasta lähtien elämässään ihminen taistelee muustakin kuin ainoastaan leivästä. Se yrittää suojella muitakin elämänsä osa-alueita, joita pääoman kasaantuminen uhkaa alistamisella. Yhteiskunta, joka ei ota huomioon, että elämään kuuluu muutakin kuin fyysinen uusiutuminen, joutuu rakentamaan mielisairaaloita, kuten stalinismi teki Neuvostoliitossa. Proletariaatin diktatuurin epämuodostuminen ja sen muuttuminen byrokratian diktatuuriksi on syyllistynyt elämän muodon raiskaamisen rikokseen. Syntyvyyden byrokraattinen kontrolli Kiinassa kuuluu samaan kategoriaan. Siellä synnytetään salaa tai murhataan “ylimääräiset” vahinkovauvat.
Kaikki luokkayhteiskunnat perustuvat riistoon. Erimielisyytemme kaikensorttisen anarkismin kanssa tiivistyvät vastauksessa tähän kysymykseen: miksi ihminen sortaa ihmistä? Marxismin mukaan, sorto ja sen eri muodot ilmestyvät, muuttuvat ja kehittyvät luokkayhteiskunnan säilyttämisen tarpeista. Ne toimivat luokkayhteiskunnan vartijoina ja vaalijoina. Marxilaiset eivät ole valtion säilyttämisen kannalla. Siinä meillä ei ole erimielisyyksiä anarkismin kanssa. Erimielisyytemme on filosofian tasolla. Kysymys on siitä, mikä on ensisijaista. Onko sorto ennen riistoa vai päinvastoin. Loppuuko työnriisto jos lopettaisi sortokoneiston, mikäli sellainen ylipäätään onnistuisi? Marxilainen haluaa lopettaa aluksi riiston, koska se on ensisijainen. Vasta sen jälkeen - ja samanaikaisesti - syntyvät edellytykset suurelle harppaukselle sorron (ja valtion) lakkauttamiseksi. Ei voi taistella sortoa vastaan ilman että taistelee kapitalismin riistoa ja riistäjiä vastaan. Proletariaatin diktatuuri on valtio, joka tavoittelee luokkien ja sitä kautta valtionkin kumoamista. Se on valtio, jonka kuoleutumisprosessi alkaa diktatuurin ensimmäisestä päivästä lähtien.
Tässä olisi syytä muistaa tekstiä Marxin kirjeestä ystävälleen Weydemeyerille. “Minulle ei kuulu ansio enempää luokkien olemassaolon keksimisestä aikamme yhteiskunnassa kuin niiden keskisestä taistelustakaan […] Mitä minä toin uutta, niin ensinnäkin todistin, että luokkien olemassaolo on yhteydessä vain tuotannon tiettyihin historiallisiin kehitysvaiheisiin; toiseksi, että luokkataistelu johtaa ehdottomasti proletariaatin diktatuuriin; kolmanneksi, että tämä diktatuuri itse on vain siirtymistä kaikkien luokkien hävittämiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan” (Marx - Engels: Kirjeitä, sivu 70). Proletariaatin diktatuuri on siis ylimenojärjestelmä kohti valtion kuolettamista, joka yhdessä markkinoiden ja rahan hävittämisen kanssa luo edellytykset yhteiskunnan siirtymiseksi esihistorialliselta kaudelta luokattomaan vaiheeseensa. Ainoastaan tässä vaiheessa häviää myös luokat ja luokkataistelu. Sen jälkeen ei ole enää työläisiä, vaan ihmisiä. Ihmisen yhteiskunnallinen oleminen on sen perusilmenemismuoto. Ihmisellä on oltava oikeus ilmaista kaikkea sen potentiaalia, sekä toteuttaa sen mahdollisuuksia.
2.2. Historia ei ole lineaarinen - mitä siirtymä (ylimeno) on
Marxia lukuun ottamatta, kaikilla muilla talous- ja yhteiskuntakoulukunnilla on ollut yksi yhteinen piirre: yhteiskunnallisen järjestelmän rappeutumisteorian puute. Savas Michaelin mukaan historia on taistelukenttä katastrofien tähtikuvion alla. Lineaarisen kehityksen kannattajat näkevät, että historia, aatteet, instituutiot jne. etenevät progressiivisesti seuraten suoraa janaa. Marx omisti lisäarvoteoriansa John Stewart Millille, positivistille, joka muutti kaikki ristiriitojen vastakohdat keskenään identtisiksi osiksi. Ristiriitojen hävittäminen oli myös Riccardon tapa lähestyä luokkataistelua. Vain Marx näki, että viimeinen johtaa kapitalismin kumoamiseen ja ylimenokauden sekä sosialismiin siirtymisen alkuun. Epädialektinen, porvarillinen ja liberaalinen käsitys historian lineaarisesta kulusta oli myös niin Kautskyn ja Toisen Internationaalin, kuin vaiheittaisen kehityksen kannattajien Kominternin ja Dia-Mat/Hist-Mat:n ideologisen kummajaisen filosofinen metodi.
Yhteiskunnallisen olemisen dialektiikka kiteytyy Walter Benjaminin neljännessä teesissä Historian käsitteestä -esseessään: “Luokkataistelu, joka on aina Marxiin perehtyneen historioitsijan silmien edessä, on taistelu karkeista ja aineellisista asioista, joita ilman ei ole olemassa mitään hienoa ja henkistä …”. Hänen mukaansa, luokkataistelu on aineellisen ja henkisen dialektiikka, joka menee perusta -päällysrakenne - mallia paljon pidemmälle. Historiallisen materialismin olennaisin käsite ei ole abstraktinen filosofinen materialismi, vaan luokkataistelu. “Se on tekijä, joka sallii meille nykyajan, menneen ja tulevan kuin niiden salaisen linkittämisen käsitteen ymmärtämisen. Se on alue, jossa teoria ja käytäntö kohtaavat, ovat yhteneväisiä […] Mennyt aika valaistaan tämän päivän taistelujen valolla, historian nousevan auringon lähteestä” (Michael Löwy).
Jatkuva Vallankumous -teorian (1905-06) dialektinen ydin perustui tähtikuvioon Pariisin kommuunin ja 1905-vallankumouksen radalla. Meneillään olevien tapahtumien analysointi edellisen historiallisen kehityksen valossa, ja uusien aspektien esiinkaivaminen ovat marxilaisten vaikeimpia ja haastavimpia tehtäviä. 1905:n jälkeen jopa Lenin oli tilapäisesti hylännyt viittaukset Pariisin kommuuniin. Kesti melkein 12 vuotta ennen kun tulivat Huhtikuun teesit, jotka todistivat oikeaksi Trotskin teorian nerokkuuden.
Ja Benjamin jatkaa: “Alistettujen traditio opettaa meille sen, että “poikkeustila”, jossa elämme, on sääntö […] Silloin edessämme olevana tehtävänä on todellisen poikkeustilan aikaansaaminen […] Hämmästys siitä, että kokemamme asiat ovat “vielä” 1900-luvulla mahdollisia, ei ole mitään filosofista hämmästystä” (Teesi VIII). Benjaminin mukaan, edistyksen käsite on perustettava katastrofin ideaan. Ja Strindberg väittää, että “helvetti ei ole se, mikä meitä odottaa, vaan tämä elämä tässä”.
Historian kulku on heterogeeninen, epätasainen ja samanaikaisesti yhtenäinen, kirjoitti Trotski Venäjän vallankumouksen historia -kirjassaan. Jos haluamme ihmiskunnalle edistystä, pitää hylätä teoriat historian lineaarisesta, vaiheittaisesta etenemisestä ja taistella radikaalisti jatkuvuuden murtamisen puolesta. Se merkitsisi luokkasortoon perustuvan historian loppua, eli marxilaisittain esihistorian loppua.
Historioitsijat tutkimuksissaan usein unohtavat aika-ulottuvuuden. He puhuvat historiasta kuin tapahtumien vaihtumisesta ajassa, mutta historiallisena ulottuvuutena aikaa ei ole siinä olemassakaan. Jo Newtonin ajoilta meidän aikaan saakka luontoa pidettiin historian kehityksen ulkopuolisena olemuksena. Luonnolla on kuitenkin oma historia, jopa mikrokosmoksen sisällä. Samalla tavalla kuin yhteiskunnan, myös luonnon lainalaisuudet ovat historiallisia. Aika ei ole myöskään pelkästään lineaarinen eikä syklinen. Giorgio Agamben mukaan, syklinen käsitys historian kehityksessä on maanviljelyyn perustuneiden yhteiskuntien käsitys. Vastaavasti lineaarinen käsitys kuuluu juutalais-kristillisperinteeseen. Tästä johtuu se, että klassinen fysiikka teki materian ja energian määrästä vakiosuureita ja ajasta absoluuttisen. Todellisuudessa ei ainoastaan luonnolla, vaan myös ajalla on historiaa. Stephen Hawkingin mukaan aika ei ole suoraviivainen eikä virtaa vakiorytmillä.
Näin ollen, edistystä kohti alituista tasaisesti eteenpäin vievää historian virtausta ei ole olemassakaan. Historia usein uppoaa barbariaan, kuten edellinen vuosisata niin traagisesti on näyttänyt toteen. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna meidän edessämme. Meistä riippuu, menemmekö kohti barbariaa vai sosialismia. Epähomogeenisen historiallisen ajan tiellä on mutkia ja edestakaista liikuntaa. Jatkuvuuden ja lineaarisuuden katkosten ymmärtäminen on olennaista historiallisesta ajasta puhuttaessa. Tämä on kohta, joka erottaa vallankumoukselliset kaikensorttisista reformisteista, ja sen takia se on tärkeä. Historiaa eivät kirjoita jälkikäteen jotkut koulutetut yliopistojen kirjurit. Sitä kirjoitamme me, joukot, ja meidän on jätettävä siihen oma käsialamme, joka on ihmiskunnan emansipaation historian kirjoitus. Tämä on välttämätöntä sisäistää, jos meinaa päästä eroon Johannes Kastaja -syndroomasta (Savas Michail), jonka mukaan vallankumoukselliset raivaavat tietä “messiaan” tuloon, rakentavat, jotta tulevat sukupolvet voisivat suorittaa vallankumouksen onnistuneesti. Meidän on rakennettava puitteet meidän aikamme vallankumouksen voittoa varten. Tänä päivänä voimme kirjoittaa lippuumme tekstin, jonka Josef Bois oli laittanut taulunsa päälle: La Revoluzione ciamo Noi - Me olemme se vallankumous.
2.3. Arvolaki ja miten se on eri vaiheessa toiminut kapitalismin liikkeen säätelevänä tekijänä - mitä elinvoimaisempi kapitalismi on ollut, sitä suurempaa roolia arvonlaki on näytellyt
Kapitalismin rappioaikaa määriteltäessä peruskriteereitä on räjähdysaltis ristiriita; tuotantovoimat vs. -suhteet, sekä järjestelmän perussäätelevänä tekijänä arvolain kriisi ja rappeutuminen.
Tuotantovoimiksi eivät lukeudu vain tuotantovälineet, vaan myös ihminen ja sen historiallinen vuorovaikutussuhde luonnon kanssa. Yhtäällä on ristiriita vallalla olevien omistussuhteiden ja ihmisten välttämättömien tarpeiden ja niiden tyydyttämisen välillä. Ristiriidan sovittelemattomuus ilmenee työttömyydellä, sodilla, luonnon katastrofeilla, taudeilla ja yleensä ristiriidan vastakkain olevien kummankin puolen tuholla. Toisaalla on arvonlaki ja sen säätelevän funktion “kutistuminen” imperialismin historiallisen vaiheen ja erityisesti finanssipääoman globalisaation aikana.
Toisin kuin aikaisemmat yhteiskunnalliset järjestelmät, kapitalismi tuottaa tavaroita, eli tuottaa vaihtoarvoa markkinoita varten. Marx analysoi, että tavaralla on kaksoisluonne. Sen sisällä piilee käyttöarvon aspekti, joka tyydyttää ihmistarpeita; toisaalta, ennen kun tavara tavoittaa kuluttajaansa, sen pitää toteuttaa arvonsa markkinoilla, eli pitää tulla myydyksi. Arvoa määriteltäessä vaihtoprosessissa ei kiinnosta tavaran käyttöominaisuudet, vaan suhde, jolla se vaihdetaan toisen tavaran tai tavaravastikkeen (rahan) kanssa. Samoin työllä on kaksoisluonne; konkreettinen työ, joka tuottaa käyttöarvoja ja abstraktinen, joka luo arvoja yleensä, vaihtoarvoja. Kun käyttöarvo voidaan havaita tavaran ulkoisia ominaisuuksia tarkkaillen, vaihtoarvoa ei ole näkyvissä, ennen kun se on myyty markkinoilla. Näin ollen, tuotantoprosessissa saman tuotteen sisään rakentuu kaksi aspektia; ensimmäinen liittyy tuotantoon, joka on tarkoitettu tarpeiden ja toinen markkinoiden tyydyttämiseen. Nämä aspektit ovat keskenään ristiriidassa.
Kapitalismin alkuvaiheessa ristiriidan vastakohtien vastakkaisuus ja vuorovaikutus auttoivat siihen, että syntyi uusia keksintöjä, teknologiaa kehitettiin ja markkinat globalisoituivat. Ennen kun tuotteen sisältö (käyttöarvo) tavoittaa kuluttajan, sen pitää ensin esiintyä vaihtoarvon muodossaan. Siinä konfliktissa yhteiskunnallinen tarve alistuu vaihtoarvoon. Elämä alistuu tilapäiseen ilmenemismuotoonsa, joka omalla vuorollaan alkaa dominoida elämää. Kriisin aikana muodon ja sisällön välinen ristiriita kärjistyy äärimmilleen.
Kriisi kehittyy aina historiallisen viitekehyksensä puitteessa. Kapitalismin ollessa vapaankilpailun vaiheessaan, tavara vaihdetaan yleisvastikkeen, l. rahan välityksellä. Raha on sidottu jalometallikantaan (ensin hopeaan ja sitten kultaan), joka on vaihtoarvo sinällään. Vaihtoarvo määräytyy välttämättömästä työajasta, jota keskimäärin tarvitaan ko. tavaran tuottamiseen. Kun pysyvä pääoma (koneet, uusi teknologia, robotit) syrjäyttää työvoimaa, se todellisuudessa supistaa pohjaa, josta kapitalisti ammentaa lisäarvonsa. Tavaran vaihtoarvo ja sen seurauksena siitä riippuvainen voitto silloin laskee. Kapitalisti kompensoi voittonsa suhteellista laskua lisäämällä tuotantoa, siis maksimoimalla kokonaisvoiton.
Tuotannon lisäämisen prosessilla on kuitenkin rajansa. Työaikaa ei saa pidentää loputtomasti ja tuotannon on löydettävä tiensä markkinoille. Tavaroiden tai pääoman ylituotanto johtaa kriisiin. Pääoman kasaantuminen ei saa pysähtyä. Kriisin aikana ylituotanto jarruttaa pääoman kasaantumista tai pysäyttää sen kokonaan. Pääoma muuttaa rakenteitaan, kehittää työnjakoa ja leviää maailmalle. Ennen muuta tuottavuus kasvaa uusien teknologioiden käyttöönotosta, pääoman koostumus muuttuu edelleen yhä enemmän pysyvä pääoma-painotteisemmaksi, mikä omalla vuorollaan supistaa edelleen voiton suhdelukua ja lopulta osoittautuu uuden kriisin aluksi. Kapitalismin liberaalivaiheessa arvonlaki on kansantalouden keskiössä ja säätelee sen toimivuutta. Syklinen kriisi toimii uuden nousun edellytyksenä, ja tämä johtaa aina uuteen kriisiin ja lamaan. Marxin mukaan, kyseessä on terapeuttinen prosessi, edellytys kapitalismin jatkuvuudelle.
Imperialismin aikana arvolain toiminta-alue supistuu. Automaattisena mekanismina arvonlaki syrjäytyy asteittain, ja raha irrottautuu suhteestaan muihin vaihtoarvoihin. Raha alkaa sen jälkeen elää omaa elämäänsä. Toisen maailmansodan jälkeen, todellista arvoa edustanut kulta korvattiin dollarilla, jonka vaihdettavuus oli alussa taattu. Myöhemmin sen annettiin kellua, ja mukaan tuli kokonainen sektori imaginaarisia arvoja. Tämä keinotekoinen kansantalouden osa kasvaa jatkuvasti samalla kun reaalitalouden osuus kutistuu. Niin sanottu de-industralisaatio 1980 -luvulla on ollut välttämätön prosessi kapitalismin henkiinjäämisen kannalta. Se merkitsi massiivista siirtymistä reaalituotannosta kuplien talouteen. Yhteiskunnallisen järjestelmän historiallista väistymistä on siis lykätty kehittämällä kokonainen talouden fiktiivinen sektori, jossa voitotkin ovat niin ikään mielikuvituksen tuotteita. Kun reaalipääoma ei pysty kasaantumaan, niin fiktiivinen sitten. Sillä kasaantuvat kuitenkin vain kuplat, joiden puhkeaminen on sitä räjähtävämpää, miten myöhemmin se tapahtuu. Näin ollen, vaikka tulevan ja v. 1929 romahdusten taustalla on samojen ristiriitojen sovittelemisen mahdottomuus, silti nykyinen pamaus tulee olemaan monikertaisemmin äänekkäämpi. Näillä kahdella kriisillä on yhteisenä nimittäjänä se, että arvonlaki ei pysty säätelemään kapitalismin moottoria.
40 -luvulla kapitalismin tulevasta linjasta taistelivat Keynesin teorioiden kannattajat vastaan Milton Friedmanin protektionistinen linja. Friedman kannatti silloin johdonmukaista kapitalismia, eli sitä, minkä saimme myöhemmin tuntea uusliberalismilla. Työväenluokka polvilleen -politiikalla ja äärimmäisen riiston linjalla ei ollut mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi olosuhteissa, jossa stalinismin tuesta huolimatta voimasuhteet olivat epäedullisia porvaristolle. Keynes oli monesti itsekin todennut, että täystyöllisyys, valtion määräävä rooli taloudessa ja ekspansio inflatorisen valuutan turvin olivat lyhyen tähtäimen ratkaisuja. Myöhemmin, kun keynesismi tuli tiensä päähän, inflaatio kiihtyi hillitsemättömästi, kullan hinta kiipesi pilviin ja dollarin vaihdettavuus kävi mahdottomaksi. Nixon ilmoitti virallisestikin v. 1971, että dollarin vaihdettavuuteen perustuneet toisen maailmansodan jälkeiset tasapainot olivat järkyttyneet. Bretton Woodsin sopimusten mitätöimisestä johtuneet poliittiset seuraamukset olivat imperialismin kannalta kohtalokkaita. Sellaisia olivat Vietnamin tappio, Afrikan siirtomaiden itsenäistyminen, ja CIA:n rohkaisemien diktatuurien kaatuminen. Friedmanin teoriaa alettiin taas miettiä realistiseksi vaihtoehdoksi. Se otettiin käyttöön 1970 -lopulla ja 1980 -luvulla Thatcherin ja Reaganin johdolla. Ennen sitä systeemi kokeiltiin Pinochetin Chilen laboratoriossa.
Uusliberalistinen talouspolitiikkakaan ei asettanut arvonlakia kapitalismin koneiston keskelle, sellainen operaatio olisi mahdoton. Uusliberalismi vapautti markkinat, vähensi valtion roolia kansantaloudessa, ja globalisoi kaupankäynnin. Kun keynesismin aikana inflaatio siedettiin mittakaavassa, jossa sen liikehdintä oli hallinnassa, uusliberalismi piti inflaation kurissa hinnalla millä hyvänsä. Yksi keino siihen oli työttömyyden yläpitäminen tietyllä pysyvällä tasolla. Friedman kehitti 1960 -luvulla ns. NAIRU -teorian, jonka mukaan, jos mennään tietyn työttömyystason alle, inflaatio kiihtyy. Tätä työttömyystason rajaa porvarilliset taloustoimittajat kutsuvat rakennetyöttömyydeksi ja jotkut heistä vielä hävyttömämmin luonnolliseksi työttömyydeksi ja tasapainotyöttömyydeksi. Edellisten lisäksi rakenteellinen työttömyys polkee työssä olevien palkkatasoa. NAIRUN mukaan, jokaista työttömyysastetta vastaa jokin palkkavaatimustaso. Kun valtion omaisuus on yksityistetty, valtiolle jää vain politiikan tekemisen rooli. Rakenteellista työttömyyttä voidaan hieman painaa alaspäin esim. heikentämällä työttömyysturvaa, alentamalla verotusta ja kasvattamalla palkkaeroja. Työttömyydellä on vielä yksi - psykologinen - tehtävä uusliberalismissa. Se pitää työssä olevien suut kiinni, kukaan ei uskalla vaatia työolojen parantamista ja perinteinen ammattiyhdistys menettää merkityksensä. Tällä kaudella työtaistelut joko muistuttavat sodankäyntiä, missä on helpompi kaataa kapitalismi kuin esim. saada kunnollista palkankorotusta, tai sitten niitä ei käydä ollenkaan, ei edes silloin kun työnantaja rikkoo räikeästi lainsäädäntöä. Kaikki hallitusten viralliset linjat perustuvat nykykapitalismissa NAIRU -teoriaan. Jos joku hallitus ei muista toimia tällaisten normien mukaisesti, sitten tulee OECD, jonka painostus muistuttaa siitä, ja pakottaa hallitukset oikealle tielle.
Imperialismin vaiheessa ja erityisesti toisesta maailmansodasta lähtien, kriisien luonne on muuttunut. Perinteiset sykliset kriisit edelleen toistuvat suhteellisen säännöllisin aikajaksojen välein, mutta niiden aiheuttamat kivut ovat marginaaleja, juuri sen takia, koska arvonlaki vaikuttaa vain pieneen murto-osaan taloudesta. Todelliset kuoleman iskut tulevat kuplien puhkeamisen yhteydessä. Silloin reaali- ja fiktiivitalouden haitari pyrkii sulkeutumaan. Fiktiivinen talous kutistuu ja sillä on taipumus saavuttaa reaalitalouden tasoa. Näiden kahden tason kuilu on valtavan suuri, ja sen vuoksi se muistuttaa vapaata putoamista. Vielä vuoden 1929 romahdus oli viimeinen hälytys siitä, että arvonlain ei saisi enää antaa vapaasti säädellä kapitalismin käyntiä. Siihen kapitalistit uskoivat lopulta vasta maailmansodan jälkeen. Toinen maailmansota oli ensimmäisen jatko-osa ja hinta siitä, ettei kultakannasta luovuttu aikaisemmin.
Järjestelmän elinaikaa on siis pidennetty keinotekoisesti. Järjestelmä on pidetty hengissä lääkkeillä, joiden sivuvaikutukset ovat katastrofaalisia niin itse kapitalismille kuin koko sivilisaatiollekin. Yli-ikääntyneen organismin ruumiiseen syntyy nyt kasvaimia, epämuodostumisia ja mutaatioita. Kapitalismia mikään ei voi pelastaa tuhosta. Kysymys on vain siitä kuoleeko sen mukana ihmiskuntakin vai ei.
2.4. Imperialismi: mikä on muuttunut suhteessa klassiseen määritelmään? Päteekö enää Leninin imperialismiteoria, vai elämmekö uutta historiallista aikaa?
Kuten on todettu, kapitalismin perusristiriita toimi alussa järjestelmän kehittämistä edistäen. Teknologia nostaa pääoman orgaanista kokoonpanoa, mikä tarkoittaa, että koneet korvaavat työtä, eli pohjaa, mistä lisäarvo ja voitot syntyvät. Vapaa kilpailu ja ekspansio levittävät markkinat maailmanlaajuisesti. Tendenssi alituisesta laajentumisesta on kapitalismissa sisäänrakennettu mekanismi. Yhtäältä järjestelmän yleismaailmainen luonne siirtää sivilisaatiota nopeassa tahdissa maailman eri kolkkiin, ja toisaalta kapitalismi tekee sen mitä halpamaisimmasta syystä, rahan takia.
Jossain vaiheessa tämä tendenssi asettuu vastakkain kapitalismin toiminnan perusedellytysten kanssa. Marxin mukaan silloin kapitalismi on saavuttanut omia kasvurajojaan, siinä määräytyvät siis kapitalismin rajat. Ristiriita on silloin kärjistynyt huippuasteelleen. Näin ollen, tendenssi maailmanlaajuisten markkinoiden luomisesta esiintyy kapitalismissa sen oman historiansa alusta saakka. Kapitalismin ikääntyessä, prosessi on syventynyt täysin. Mitään kansallista kapitalismia ei voi olla olemassa ilman, että se toteutuisi maailmanlaajuisilla markkinoilla (Marx). Näin ollen kapitalismissa yleismaailmaisuus on kansallisen aspektin edellytys.
Globalisaatio ei hävitä köyhyyttä, se vain levittää sitä maailmanlaajuisesti. New Yorkin tietyissä kaupunginosissa (esim. Harlemissa) kuolleisuus on korkeampi kuin Bangladeshissa. Yhtäläisyydet eri puolilla maailmaa esiintyvissä nykymaailman sodissa, kriiseissä, taisteluissa ja kansannousuissa kielivät siitä, että yksi periodi on loppunut ja toinen on tekemässä tuloaan. Vallankumouksen onnistumisesta riippuu se, onko tuleva aika emansipaation sarastus vai barbaria.
Saavuttuaan imperialistiseen vaiheeseensa kapitalismi aloittaa rappeutumisprosessiaan. Näin ollen, muodikas ja epämääräinen globalisaatio -käsite tarkoittaa maailmanlaajuista laajentumista, se on imperialismi -sanan synonyymi ja se pätee järjestelmän alkuajoista asti. Imperialismin eri periodeilla ovat globalisoituneet kapitalismin eri osa-alueet. Rappeutumisen vaihe voidaan jakaa kolmeen periodiin:
1. Alkuvuosien imperialismi (1870- 1914) ristiriidat johtivat ensimmäiseen maailmansotaan. Tämä kausi yritti venyttää rajojaan, mikä johti toiseen maailmansotaan.
2. Toisen maailmansodan jälkeinen periodi 1944 -1971 oli tunnettu keynesisminä, inflatorisen ekspansion periodina.
3. Finanssipääoman globalisaationa tunnetaan periodi 1980 -luvulta vuosisadan loppuun. Tämä periodi osoittaa olevansa umpikujassa vuodesta 1997 lähtien. Romahduksien ja kokonaisten valtioiden talouksien konkurssisarjat siirtyvät muutamaksi vuodeksi eteenpäin USA:n ja Kiinan välisen erikoissuhteen ansiosta. Leninin määrittelemä imperialismin viisi kohtaa on analyysi, joka koski kapitalismin korkeimman vaiheen alkua, ensimmäistä periodia. Siinä on kattavasti esitetty laadulliset muutokset, jotka tapahtuivat siirryttäessä klassisesta kapitalismista sen monopoliseen vaiheeseensa. Harppaus tapahtui v. 1885-95 välisenä aikana. Nyt eletään edelleen saman aikakauden sisällä, mikä merkitsee, että Leninin analyysi pätee vielä tänä päivänäkin. Määritelmän mukaan, imperialismi on rappeutumassa olevaa ja vanhuuden vuosiaan viettävää kapitalismia. Imperialismi oli siis uusi vaihe vanhan historiallisen aikakauden sisällä.
Imperialismissa eletään siis edelleen kapitalismin lainalaisuuksien raameissa. Imperialismin alussa teollisuuspääoma sulautui finanssipääoman kanssa yhteen. Samaan aikaan kapitalismi aloitti markkinoiden uudelleenjakamisen kolonialistisen ekspansionsa kautta. Tämä havainto on hyvin tärkeää. Erimielisyydet Rosa Luxemburgin kanssa (ks. RL: Pääoman kasaantuminen) koskivat tätä kohtaa. Toisin sanoen kysymys kuuluu, onko imperialismi yksi kapitalismin vaihe, vai yksi se politiikoista. Muuten erinomaisessa vuoden 1840 Algerian tapahtumia koskevassa kirjoituksessaan Luxemburg kannatti jälkimmäistä vaihtoehtoa.
Rappioteorian pohjalta Lenin ja Trotski analysoivat 1. maailmansotaa ensin ja fasismin nousua myöhemmin. Pelkkä rappion toteaminen ei kuitenkaan riitä. Jos meinaa muuttaa historian suuntaa, kumota kapitalismin ja estää barbarian tuloa, analyysin tuloksena on oltava vallankumouksellinen ohjelma, sekä strategia siitä, miten tämä ohjelma voi mobilisoida työläisjoukot suuren muutoksen tielle. Rappiovaiheen toteaminen on kuitenkin analyysin ensimmäinen ja välttämätön askel. Kapitalismi on muuttunut imperialismiksi, joka omalla vuorollaan on muuttanut muotonsa edellisen vuosisadan aikana useamman kerran. Silti jokainen niistä muodoista mahtuu imperialistisen vaiheen rajojen sisälle. Viime vuosisadan muutokset olivat merkittäviä ja vaativat erillistä analyysia. Leninin analyysi pätee vielä tänä päivänäkin, mutta se ei ole riittävä. Jokaisella historiallisella hetkellä on omat erikoisuutensa. Vallankumouksellisten tulee tuntea niitä hyvin. Se, että Lenin analysoi imperialismia, ei siis vapauta meitä velvollisuudesta tutkia sitä koko ajan jatkossakin. Muodonmuutokset on nähtävä, ja niitä on tuotava esiin. Analyysin pitää määritellä missä määrin vanhaa sisältyy uuteen. Muuten voi käydä niin kuin tämän päivän postmodernisteille, jotka hylkäävät vanhan, ja aloittavat kerta kerran jälkeen puhtaalta pöydältä, joka ei välttämättä olekaan aina niin puhdas.
Postmodernistit syyttelevät meitä siitä, että takerrumme Leninin ja Marxin analyysiin ja teksteihin, emmekä huomaa muutoksia. Kun historia ei ole edennyt heidän toivomalla tavalla, he julistavat vanhan kauden päättyneeksi, ja yrittävät keksiä uusia teorioita. Heidän metodi on impressionismi ja Atlantin toisella puolella on taipumus pragmatismiin. Tutkimalla ilmaisimia päällysrakenteessa, postmodernistit toteavat kapitalismin elinvoimaisuutta ja sen kykyä sopeutua muutoksiin, sekä säilyttää olemassaolonsa nyt ja iankaikkiseen. Jotkut näistä heidän teorioista pitävät teknologian kehityksen historian liikehdinnän syynä. Heistä teknologinen vallankumous ja muutokset kommunikaatiossa, tiedon kulussa, kulttuurissa jne. antavat kapitalismille tarvittavaa potkua eteenpäin. Näin ollen, pinnallisesti tutkien on keksitty pikku-teorioita, kuten imperiumi, totalitaarinen kapitalismi yms. Postmodernismi yrittää todistaa, että vanha on jäänyt taakse ajassa, ja nyt ei eletä enää klassisen imperialismin aikaa, vaan jossain imperiumissa. Nähtyään, että kapitalismi on osittain syrjäyttänyt arvolakia, pitää keksiä epätieteellisiä teorioita aineettomasta työstä. Huomattuaan, että luokkatietoisuutta ja -identiteettiä ei tiedosteta, silloin pitää päätellä, ettei luokkia, ja näin ollen ei luokkataisteluakaan ole enää olemassa. Luokkataistelun on korvannut harmaa multitude -käsite, epämääräiset kansanjoukot, väki. Postmodernistien mielestä, globalisaatio alkoi vasta 1989 ja se vahvisti liikaa USA:n imperiumia toisen (NL:n) imperiumin romahtaessa. Samalla logiikalla imperialistiset sodat on kastettu uuskolonialismiksi. Muutenkin heidän käyttämä terminologia muistuttaa aikaisempia yhteiskunnallisia järjestelmiä antiikin Roomasta lähtien. On ivallista, että nämä ihmiset syyttävät meitä vanhaan tulkintaan takertumisesta. Jos vanhaa ei ole enää olemassa, niin sitten ei voida nähdä, miten sen ristiriidat ovat tänä päivänä vaikuttamassa. Jos imperialismia ei ole klassisessa muodossaan olemassa, niin ei sitten EU:takaan pidä käsittää imperialismin yhtenä keskuksena. Imperiumi -teorian oivaltaja Antonio Negri kehotti kansoja äänestämään EU:n perustuslain puolesta. Postmodernistien mielestä, imperialismi on vain hirviömäistä politiikkaa, joka tuottaa sotia. Marxismin mielestä, kyseessä on kapitalismin rappiovaihe, aika, jolloin järjestelmä ikääntyy, ja joka ennen kuolemansa yrittää pidentää olemassaoloaan rakentelemalla Auschwitzin ja Guantánamon tapaista barbariaa kaikkialle.
Taistelun oikean metodin kehittämisestä on oltava jatkuva. Hardtin ja Negrin ilmiöt eivät ole uusia. Vaara sortua impressionismiin on aina ollut läsnä jopa vallankumouksellisillakin. Samaan aikaan kun impressionistit potevat historiallista dementiaa ja näkevät uudet ilmiöt ikään kuin taivaalta pudonneina, on aina ollut olemassa niitäkin, jotka ajattelevat lahkokuntaisesti. Nämä eivät näe mitään uutta tilanteessa ja tyytyvät täysin menneen ajan teorioihin. Toisen maailmansodan jälkeen moni heistä odotti, että toistuisi ensimmäistä sotaa seurannut vallankumouksellinen tilanne (lokakuu yms.). Kun näin ei käynyt, siihen alettiin etsiä syitä. Mandel keksi silloin, että keynesismin täytyy olla joku kapitalismin uusi edellisestä erillinen vaihe, eli laadullisesti erilainen. Oli myös trotskilaisia, jotka eivät huomanneetkaan mitään muutoksia vallitsevassa tilanteessa, Heidän mielestä taasen vallankumous oli pian ilmestymässä kadunkulman takaa. Mandel nimitti teoriansa ja kapitalismin uuden vaiheen Neokapitalismiksi ja myöhemmin myöhäiskapitalismiksi.
John Robinson taasen nosti haudastaan vanhan Kondratjevin teorian suurista sykleistä. Marxin tutkiman 6-7 vuotta kestäneiden syklisten kriisien lisäksi, Kondratjev näki, että on olemassa myös pidemmän keston heilahteluja. Yksi sellainen suuri sykli kesti Ranskan vallankumouksesta vuoteen 1848. Se piti sisällään vuoteen 1815 asti kestäneen nousukauden, jonka jälkeen seurasi taantumus. Suuret heilahtelut toistuivat 50 vuoden välein. Robinson toisteli Kondratjevia väittämällä, että keynesismissä kyse on ollut suuresta syklistä, joka kesti vuosien 1950 ja 2000 välillä. Sen alussa vuosien 1950 ja 1970 välillä oli kasvua, jota seurasi kriisi syklin loppuun asti. Kondratjev selitti suursyklien toistuvuutta teknologisen uudistuksen avulla (teollisuuden arsenaalin uusimisella). Marxismin termejä käytettäessä, pysyvän pääoman kokonaisuusimiseen tarvittaisiin 50 vuotta. Kondratjev näki, että koneiden teknologinen uusiminen toimii kapitalismin sisäisenä säätelevänä tekijänä. Tällä logiikalla koneet on se tekijä, joka vanhenee eikä kapitalistinen järjestelmä. Savas Michaelin mukaan, tämä jaksottaminen on verrattavissa raamatulliseen “seitsemää laihaa vuotta seuraa seitsemän lihavan vuoden jakso”, ja niin alusta taas uudelleen loputtomasti iankaikkiseen. Ennen kun Kondratjevista tuli bolsevikki, hän oli toiminut ministerinä Kerenskin hallituksessa. 1920-luvulla bolsevikkipuolueessa käyty teoreettinen keskustelu oli sisällöltään hyvin rikasta. Jäljelle jääneistä teksteistä huomaa, että keskusteluun osallistui silloin vapaasti iso kirjo vallankumouksellisia. Kominternin 3. konferenssin jälkeen, kun maailman vallankumouksen ensimmäinen vaihe oli loppunut, ja Stalin oli vakiinnuttamassa valtaansa, keskustelu vihellettiin poikki. Hirviö, joka oli silloin syntymässä, tukahdutti keskustelun ja myöhemmin teloitti bolsevikkikeskustelijoita Kondratjev mukaan lukien. Trotski oli sanonut, että Kondratjevin “tiede” muistuttaa astrologiaa. Siinä kapitalismi on vain edellisten kansantalouksien toistoa. Se ei vanhene, ei kuole eikä sitä tarvitse kumota.
Näin ollen, ilman vanhenemista ei ole rappeutumistakaan. Historian käsitys ei kuitenkaan ole lineaarinen, vaan se kulkee spiraalirataa pitkin. Kapitalismin kehityksestä puhuttaessa pitää kullakin aikakaudella määritellä, missä sen kehityskäyrä liikkuu. Rappiovaiheessa, käyrän yleiskuva on laskusuunnassa. On olemassa aikaan tai paikkaan sidottuja piristyskausia (elpymisiä), mutta yleinen suuntaus on laskeva. Syy tähän on se, ettei ole olemassakaan teknologian tekijää, joka olisi deterministisesti toimimassa järjestelmän sisäisenä säätelevänä mekanismina. Yhteiskuntaa eivät muuta koneet ja yhteiskunnallisia suhteita ei muuta teknologia. Antiikin ajoista asti tiedettiin höyryn kyvystä synnyttää liikettä. Tieto kuitenkin hyödynnettiin vasta 1700-luvulla. Ennen kun joku teknologinen keksintö pystyy mullistavasti toimimaan tuotantoprosessissa, siihen tarvitaan yhteiskunnallisten rakenteiden tietynlaista tasoa. Monet alistavat marxismin ekonomismin ja vieläpä teknologisen determinismin tasolle. Esimerkiksi Mandel keksi, että neokapitalismi oli teollisen vallankumouksen ansiota; ydinenergia näytteli siinä samaa roolia kuin höyryvoima aikaisemmin. Mandelin logiikalla, nyt kun meillä on tietokoneet ja internet, ilmeisesti kapitalismissa on sarastamassa taas uusi vaihe. Käsitys, että koneet muuttavat ihmisen historiaa on vahvasti fetissinen. Ihmiset muuttavat historiaa itse luokkataistelunsa kautta.
Raha on tavara, josta on tullut kaikkien vaihtoarvojen yleisvastike. Jos kapitalismi ei voi toimia ilman markkinoita, se voi vielä vähemmän toimia ilman rahaa. Kapitalismia on mahdotonta kumota korvaamalla raha työläisille annetulla luotolla, kupongeilla tai muulla maksumääräyksillä niin kuin Proudhon halusi aikanaan ja hänen kannattajansa haluavat nykyään. Kapitalismin kumoaminen tarkoittaa markkinoiden, rahan ja kauppatavaroiden - ennen muuta palkkatyövoiman - kumoamista. Raha on muutakin kuin pelkkä kansantalouden kategoria; se on kontrollin väline. Imperialistisen vaiheen alussa arvonlaki ei enää säädellyt vanhalla tavalla kapitalistisen talouden toimintaa. Kapitalismin rappionkausi oli alkanut jo silloin. Sen seurauksena kultakannan elinvoimaisuus romahti. Kun arvolaki ja reaalivaihtoarvojen kauppa ei voinut enää sovitella kapitalismin ristiriitoja, näitä soviteltiin toisin keinoin. Yksi sellainen oli ensimmäinen maailmansota.
Sodan jälkeen porvarillinen älymystö ei ymmärtänyt mistä oli kysymys. Kulta yritettiin nostaa kauppavaihtojen keskipisteeseen. Versailles’n rauhasopimuksen nero ja Toisen sodan voittaja, Churchill oli kehno taloustieteilijä. Punnan sitominen jäljelle oleviin kultavarantoihin kasvatti maailmansodan synnyttämää Britannian velkaa Yhdysvalloille. Vuonna 1926 puhkesi mahtava yleislakko ja pian sen jälkeen vuoden 1929 romahdus. Pyrkimys palata vanhaan valuuttajärjestelmään oli epäonnistunut ja tämä oli todistus siitä, että kultakanta kuului aikaisempaan kapitalismin kauteen, johon ei enää voitu palata. Toinen maailmansota kertoo juuri siitä, että ensimmäisen sodan opetuksia ei voitu ymmärtää.. Toinen sota oli tietyllä tavalla ensimmäisen jatko-osa. Maailmansota kapitalismin ristiriitojen välittäjämekanismina oli käynnistänyt uuden aikakauden kapitalismissa. Maailmanlaajuisten sotien ja sosialistisen vallankumouksen aika oli tapetilla.
Kultakanta oli looginen valuuttajärjestelmä, vaikka yritys palata siihen oli romuttunut. Se, että arvojen yleisvastineen on oltava itsekin arvo, on seuraus pääoman logiikasta. Paluu kultakantaan pohjautuviin valuuttoihin toisen maailmansodan jälkeen olisi merkinnyt kurjuutta työväenluokalle, ja sellaiseen porvaristolla ei ollut varaa. Työläiset olivat aseissa Ranskassa ja Italiassa ja vallankumousta aloittamassa. Lopulta työläiset kuitenkin riisuttiin aseista. Vieläpä Kreikassa siihen tarvittiin hävytön petos, joka johti kapinalliset nöyryyttävään tappioon, teurastukseen, keskitysleireihin tai maanpakoon. Se oli Stalinin lahja kapitalismille. Näin ollen, vallankumouksen kuolema sinetöitiin Jaltassa ja sen ruumiin päälle rakennettiin sodan jälkeinen kapitalismi.
Paluu kultakantaan olisi sodan jälkeen se johdonmukainen tie jos meinaa noudattaa kapitalistisen järjestelmän lainalaisuuksia. Samalla se merkitsisi järjestelmän todellisten tarpeiden toteuttamista. Ei siis elvytystä, ei täystyöllisyyttä, ei inhimillisiä palkkoja. Kapitalismin tarpeet vaativat silloin voittoja työläisten selkänahasta, eli silmitöntä työnriistoa. Vieläpä aikana, jolloin proletariaatti tulee sodasta ulos nälkäisenä ja natseista vapautettuna ja se ase kädessä vaati leipää ja vapautta, yhtä aikaa kun Kiinassa punaiset heittävät TsiangKai Sekin mereen ja ilmassa on lokakuun levittäytyminen kaikkialle maailmalla. Kiinalaisten voitto tapahtui vastoin Stalinin tahtoa. Maolle oli annettu samoja neuvoja kuin Togliattille, Torezille ja Zachariadesille. Mao ei vaan yksinkertaisesti ollut Stalinia totellut. Amerikkalaisen imperialismin eteen avautui 1940-luvulla kaksi vaihtoehtoa. Joko käyttää valtavat kultavarantonsa (2/3 maailman kullasta) Kiinan vallankumouksen tukahduttamiseen, tai auttaa Eurooppaa nousemaan jaloilleen. Aasian jättiläistä vastaan ei imperialismi silloin uskaltanut nousta. Kun proletariaatti Euroopassa oli riisuttu aseista, seuraava taantumuksellinen projekti oli aloittaa sota Korean niemimaalla. Sodan alkuvaiheessa korealaiset olisivat kiinalaisten avustuksella heittäneet amerikkalaiset mereen, jollei olisi YK, joka keräsi suuren liittouman amerikkalaisten tueksi. Nuorena järjestönä, YK näytti alusta alkaen todellisen luonteensa, miksi se oli perustettu.
Vuonna 1944 Bretton Woodsissa päätettiin hyväksyä dollari yleiseksi vastineeksi kullan tilalle. Samalla dollarin vaihdettavuus taattiin suhteessa 35 $ / unssi kultaa. Jokainen ylimääräinen liikapainettu dollari vähitellen syrjäytti jonkin verran arvonlain toimialuetta syrjään. Laki ei enää ollut keskeinen säätelymekanismi kapitalismissa. Bretton Woodsissa perustettiin kapitalismin historian toinen valuuttajärjestelmä. Sen jälkeen seurasi n. 30 kukoistusvuotta, kunnes “itse aiheutetut” epäkohdat alkoivat paljastua. Järjestelmä venytettiin sen sietokykyrajojen yli. 1960- luvulla Vietnamiin intervention jälkeen, Yhdysvaltain pankkihovissa oli enää vain 1/3 maailman kultavarannoista. USA:n yhteiskunnassa kriisin seurauksia lastattiin mustan väestön hartioille. Silloin syntyi liikkeitä kansalaisoikeuksien puolesta ja mustien radikalismi nousi. Kun Huey Newton yritti luoda kontaktia trotskilaisiin (ICFI), hän sai maksaa siitä hengellään. Samalla tavalla kävi Malcom-X:lle sen jälkeen kun hänestä tuli marxilainen ja alkoi hyökätä mustaporvaristoa vastaan. Martin Luhter King oli paljon vallankumouksellisempi kuin mitä myöhemmin elokuvissa luotu typerä kantilainen ja pikkuporvarillinen kuva haluaa meidän uskovan.
Vietnamin sota rahoitettiin painamalla liikaa inflatorisia dollareita. Samalla vyön kiristys kotimaassa sai valkoiset liittymään yhteen mustien kanssa, ja tämä oli erittäin vaarallinen sekoitus. Omalla tavalla Vietnam vaikutti Bretton Woodsin sopimuksista luopumiseen. De Gaulle oli viimeinen, joka sai suuria määriä kultaa luvattuun vaihtohintaan. Sen jälkeen amerikkalaiset ottivat alussa käyttöön kahden portaan systeemin. Yhtäältä oli edelleen voimassa vanha suhde (35 $ / unssi) ja toisaalta rinnakkain oli toinen taso, jossa suhde oli vapaa, eli dollari jätettiin kellumaan. Kapitalismin kukoistuksen harhamaailma oli loppumaisillaan. Levottomuutta esiintyi muuallakin kuin USA:ssa ja kaikki protestien lumipallot vyöryivät Ranskaan ja Pariisiin toukokuussa 1968.
Pääoman ylituotannolla tarkoitetaan sitä, että suuri määrä pääomasta ei saa voittoa tyydyttävästi. Tärkeää on myös se, että missä ajassa tuotto syntyy. Kun esiintyy pääomien ylituotantoa, rahamuodossa olevalle pääomalle ei löydy kohteita, johon voisi tulla sijoitetuksi. Viime vuosien räjähdysmäinen pörssisijoittamisen kehitys johtuu juuri tästä, l. pääoman vaikeudesta löytää tuottavia sijoituskohteita. Yleismaailmainen finanssimarkkinoiden vapauttaminen on luonut uskomattoman määrän yhä paisuvia kuplia, joilla on taipumus puhjeta nopeammin kuin missä tahdissa syntyivät. On tärkeä ymmärtää, että kapitalismin vapaan kilpailun kaudella pääoman ylituotannolla ei ole samoja seuraamuksia kuin samannimisellä ilmiöllä nyt, järjestelmän ollessa rappiovaiheessaan. Silloin kun arvonlaki sääteli kapitalismin moottoria, ylituotannon kriisi toimi harppaustelineenä tuotantovoimien kehittämisessä. Nyt vastaava ylituotanto aiheuttaa tuotantovoimien tuhoa, työväenluokka siihen mukaan lukien. Toisin kuin aikaisemmissa yhteiskunnallisissa järjestelmissä, kapitalismissa järjestelmän historiallinen “missio” on pääoman globaali levittäminen. Pääoman maailmanlaajuiset markkinat on edellytys siihen, että kansallinen kapitalismi toimii. Kapitalismin globalisaatio alkaa jo kaudella 1870 - 1914. Siihen mennessä Eurooppa oli teollistunut ja teollisuuspääoma sidottu pankkeihin. Finanssipääoman herruus alkoi juuri siihen aikaan. Samaan aikaan aloitettiin maailman kolonialistaminen. Kapitalismi leviää ympäri maailmaa ja ryöstää siirtomailta raaka-aineet. Kun Afrikan ja Oseanian aluejako oli loppunut, alkoi tappelu siirtomaiden uudelleenjakamisesta. Imperialismin toinen periodi käynnistyi toisen maailmansodan jälkeen. Keynesismin aikana syntyi suuria määriä liikapääomaa. Pääasiallisesti tässä periodissa kapitalismi globalisoi teollisuuspääoman. Hallitseva piirre toisella periodilla on dollarin ja teollisuuspääoman kaikkivaltius, niin kuin Trotski oli ennustanut jo vuodesta 1925 (Eurooppa ja Amerikka). Siihen aikaan sijoittuu fiktiivisen pääoman synty suuressa mittakaavassa. 1970 -luvun loppupuolella pääoman sijoitukset tuottaviin kohteisiin olivat kyllästyneet. Imperialismin kolmas periodi globalisoi finanssipääoman, joka on tällä kertaa irrottautunut teollisuuspääomasta ja elää omaa elämäänsä. Kapitalismin imperialistisen vaiheen alussa teollisuuspääoma sulautuu yhteen finanssipääoman kanssa, kun taas nyt se irrottautuu siitä. Rahalla ostetaan yksinkertaisesti rahaa eri muodossa, eikä koneita. Sen vuoksi tämän tason pääoman ylituotannon kriisi on paljon katastrofaalisempi kuin vastaava liberaalivaiheessa, tai jopa ensimmäisen periodin aikana. Kolmannella periodilla kaikkivaltiaana ei ole teollisuuden jättiläiset, vaan finanssi-instituutiot, hedge-funds -rahastot, eläkerahastot, yms.
Kapitalismin liikehdintää säätelevä arvonlaki on saavuttanut rajansa. Arvonlain rappeutumisella tarkoitetaan kapitalismin rappeutumista. Fiktiivinen pääoma pelaa vielä olemattomien arvojen kanssa. Karl Marx Pääoma -kirjansa kolmannessa osassa kirjoittaa, että luotto on sijoitus tulevaisuuteen kaikin riskein, mitä siinä piilee. Investoitu pääoma etsii voittoja. Mutta voitot syntyvät lisäarvosta, joka luodaan reaalituotannon prosessissa. Todellisuudessa fiktiivinen pääoma vaatii itselleen osan muualla tuotetusta lisäarvosta. Tällä hetkellä esiintyy suurta fiktiivipääoman ylikasaantumista, joka haluaa jakaa samaa kakkua reaalipääoman kanssa. On tärkeää ymmärtää, että fiktiivipääomaa ei voi olla ilman reaalista, jota se edellyttää. Eroa fiktiivi- ja reaalipääoman välillä on mahdotonta tehdä. Jotkut analyytikot kuvittelevat, että fiktiiviarvojen romahdettua, sentään jäljelle jäisi reaaliarvot takaamaan kapitalismin jatkuvuutta. Vuoden 1997 kriisi iski Kaukoidän maihin. Kiina kesti silloin iskut, ja vielä auttoi Japania. Saman romahduksen kaikuna, vararikkoon menivät vuonna 1998 Venäjä ja vuonna 1999 Brasilia. Vuonna 2000 romahti Nasdaq, ja vuonna 2001 konkurssin tekivät alussa Enron ja sen jälkeen Argentiina. Vuonna 2002 alkoi kasvu, joka perustui Kiinan ylijäämän sijoittamiseen Yhdysvaltain valtion velkakirjoihin. Silloin kuitenkin dollari oli vielä vahva. Nyt Kiinan velka on yuan -valuutassa ja sen myöntämät luotot dollareissa. Jos yuan vahvistettaisiin niin kuin amerikkalaiset vaativat, silloin Kiinan velkakin muuttuisi dollarivelaksi. Raja tulee vastaan kun asuntolainakuplan puhkeamisesta johtuva romahdus leviää ensin muille talouden aloille ja sitten muihin talouskeskuksiin. Kuka silloin ostaa USA:n valtion obligaatioita? Intiako, kuten Britannian SWP väittää? Brasilia? Vaiko Chavez? Tuskin mikään edellisistä tahoista pystyy vetämään samaa roolia kuin Kiina viisi vuotta sitten. Entä kuka maksaisi Kiinan talouden romahduksesta aiheutuvat vahingot?
Politiikan sektorilla uusliberalismi ja kolmas periodi käynnistettiin pyrkimyksenä rakentaa pato toukokuun 1968 ja 1970 -luvun alun globaalien taistelujen nousuvedelle. Projekti onnistui ja vuoksi saatiin pariksikymmeneksi vuodeksi rauhoitettua luoteeksi. Nyt se nostaa taas päätään, tämän päivän taistelut ovat keskenjääneiden 60 ja 70 -luvun taistelujen jatko. On perusteltua väittää, että nyt on otettu kiinni langan päästä, joka katkesi Thatcherin ja Reaganin aikana, eli kolmannen periodin alkuvaiheessa. Silti tilanne on tänään toinen silloiseen verrattuna. Silloin kapitalismin kriisi oli alkamassa ja nyt sykli on sulkeutumassa. Silloin takana oli 30 vuoden kukoistuskausi kaikkine harhakuvineen, mitä se työläisten mieleen saattoi luoda, ja nyt taistelujen taustana on kurjuutta, epävarmuutta, verta ja kyyneleitä. Tietyllä tavalla taistelut, jotka tekivät keynesismistä historiaa, sisältyvät tämän päivän taisteluihin yhtenä aspektina, todellisuudessa, joka on nyt paljon rikastetumpaa ja korkeammalla tasolla. Punaisen toukokuun tärkein aspekti oli se, että se laittoi tapetille kysymyksen porvarillisen hegemonian ja vallan kumoamiseksi. Se tapahtui vuonna 1968 niin selkeässä muodossa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1917 jälkeen. Nyt meidän päiviimme palaa vuoden 1968 haamu. Silloin se oli tulevan vallankumouksen kenraaliharjoitus. Nyt se oli meille samaa kuin Leninille ja Trotskille oli vuosi 1905.
2.5. Poliittinen kehitys 2002 - 2007, (2.5.1.) maailmalla (2.5.2.) Suomessa
Vuosisatamme alussa oli yhä selvemmin näkyvissä imperialismin kahden tärkeän pilarin rappeutuminen. Toinen oli aina siihen asti USA:n peukalon alla ollut Latinalainen Amerikka ja toinen on sen Lähi-idän santarminsa, sionismi.
Argentiinan vararikon syyt 2001 oli juuri siinä, että arvonlaki ei toiminut enää. Puhjennutta kriisiä yleensä seuraa työttömyys, inflaation kiihtyminen, yhteiskunnallinen levottomuus, tai kaikki edelliset yhteensä. Argentiinan tapauksessa kyse oli paljon enemmästä. Siellä tuhoutui yhteiskunnan sosiaalinen kudos. Vastaavaa tapahtui myöhemmin Ranskassa, Kreikassa ja jossain määrin Chilessä. Opiskelija- ja nuorisokapinat eivät koskeneet proletarisoituneiden nuorten vaatimuksia, vaan työsuhteita laajemmin. Tämä yhdisti nuorisoliikkeen ja keskiluokat työväenluokan kanssa. Joka ikinen näistä järjestelmän rappiovaiheen taisteluista nostaa objektiivisesti pöydälle kissan, jonka nimi on kysymys vallasta. Tämä tarkoittaa sitä, että prosessi on käymistilassa huolimatta siitä, tiedostavatko joukot sitä, tai ovatko vallankumoukselliset valmiit ottamaan vallan käsiinsä. Jokainen taistelu tänä päivänä pitää objektiivisesti sisällään toiseen yhteiskunnalliseen järjestelmään siirtymän aspektin. Mitä nopeammin joukkojen tietoisuus nousee tämän toteamuksen tasolle, sitä määrätietoisemmin siirtymä tapahtuu sosialismin suuntaan. Muuten siirtymä kääntyisi kohti barbariaa. Yhtälö on yksinkertainen, protestitaistelut kuuluvat menneeseen aikaan, ja nyt elämme siirtymäkautta.
Rappiokauden kriisi ei aseta kyseenalaiseksi vain uutta järjestystä tavoittelevien sotien tuloksia, vaan imperialismin aluesantarmin kohtaloa tulevaisuudessa. Jo 1800 -luvun lopulla alkanut sionismin projekti on epäonnistunut. Sionismi perustuu ideologiaan, että juutalaisuus on kaikkialla ja aina vainottu, ja juutalaiskysymys ratkaistaan vain silloin kun saadaan juutalaisvaltio perustettua. Todellisuudessa lopullinen ratkaisu saadaan ainoastaan luokattomassa yhteiskunnassa, jossa Auschwitz -leirien rakentaminen ei ole mahdollista; ei sellaisia, joissa asuisi juutalaisia eikä myöskään sellaisia, jossa juutalaiset toimisi vartijoina. Sionistisen valtion perustaminen tuli mahdolliseksi keynesismin aikana ja sen ansiosta. Imperialismin kolmannen periodin alusta asti sekä hyvinvointivaltio että ekspansiosodat ovat käyneet Israelin valtiolle mahdottomaksi. Sen seurauksena ja kolmannen intifadan myötä molemmat sionismin valtapuolueet haaksirikkoutuivat. Sitäkin enemmän tuhoon tuomittu on yritys synnyttää yhteistä puoluetta, fuusioimalla Likud ja Työväenpuolue. Ariel Sharonin terveydentila kuvailee symbolisesti hyvin sionismin tilannetta tässä historiallisessa vaiheessa. Se tarkoittaa sitä, että sionismin poliittinen herruus alueella on vaakalaudalla. Koska sen vakiinnuttaminen ei voi tapahtua taloudellisia resursseja käyttäen, päiväjärjestyksessä on raaka väkivalta.
2.5.1.1. Talous 2000 -luvulla
Imperialismin kolmas periodi on se, mitä talouskielellä sanotaan finanssiglobalisaatioksi tai uusliberalismiksi politiikan tasolla. Se alkoi 1970 -luvun lopulla ja sen loistavimmat edustajat olivat Thatcher Britanniassa ja Reagan Yhdysvalloissa. Aikakausi oli lyhyempi kuin edellinen keynesismi. Vajaassa parissakymmenessä vuodessa se näytti väsymyksen merkkejä, ja päättyi lopullisesti 1997 - 98 kriisien myötä. Romahdus oli paljon äkillisempi kuin vaihe, jolloin periodi löi historiallisesti itsensä lävitse. Se levittäytyi maailman ympäri nopeammin kuin talouseksperttien ajatus ehti sitä seuraamaan. Ensin menivät Aasian “tiikerit” ja sitten Venäjä ja Jeltsinin restauraatio, Brasilia ja lopulta Argentiina. Jos keynesismi pani arvonlain osittain syrjään, kolmas periodi raiskasi sitä kirjaimellisesti, pakotti sen kokonaan sivuun. Kyseessä oli ilmiö nimeltään de-industrialisaatio, teollisuuden alasajo, eli pääoman siirtyminen tuottavasta sektorista fiktiiviseen, jota paisutettiin koko ajan lisää. Tämän periodin lopussa alkaa arvonlain “verinen kosto”. Arvonlaki merkitsee kapitalismille samaa kuin painovoima luonnolle. Jos se lakkaisi toimimasta, kaikki voimat olisivat hallitsemattomasti irti. Argentiinan vararikko merkitsee velkaantumiseen perustuvan talouden ehtymistä ja loppua. Samalla se antaa lähtölaukauksen lukemattomien kuplien puhkeamiselle. Tämän jälkeen oli vain ajasta kiinni, milloin totaalinen universaali romahdus tapahtuisi. Aikaa murtohetkeen yritettiin pitkittää mahdollisilla sodilla tavoitetuilla uusi järjestys -kuvioilla niin kapitalismin keskuksissa kuin periferiassakin. Tämän seurauksena luokkataistelu kärjistyi monissa metropoleissa kapinaksi, ja vastarinta vahvistui ympäri maailmaa. Vanhan imperialismin tutut toimenpiteet, pommitukset, miehitykset, salaiset CIA:n lennot, kidutukset, kansalaisoikeuksien kaventamiset, Guantanamot ja Abu Graibit, kamerakyttäämiset ja ampumakohtaukset lännen pääkaupunkien kaduilla eivät tuottaneet odotettua tulosta. Vain kiinalaisen kapitalismin tarjoamat puitteet auttoivat kapitalismia selviytymään tukalasta tilanteesta 2000 -luvun alussa.
Kapitalismin globaali ja samanaikainen romahtaminen siirtyi eteenpäin ainakin kuudeksi vuodeksi Kiinan tarjoamien tasapainojen ansiosta. Kiinan tarjoama ruiske toimi monella tasolla. Tuotannon tasolla Kiina tarjosi uutta tuotantoaluetta ja ilmaiset infrastruktuuripuitteet. Pankkisektori tarjosi korottomia lainoja, ilmaisia maita ja kiinteistöjä ilman luontoa tai työvoimaa suojelevia lakeja. Työvoima-alueella tarjottiin orjakäsiä, joista sai ammentaa lisäarvoa mielin määrin. Sen lisäksi pakkolunastamalla talonpoikien maata pakotettiin kokonaisia perheitä muuttamaan itärannikolle reservityöläisiksi. Kauppasektorilla markkinat lännessä oli piristetty, samalla kun voitoilla kustannettiin Bushin budjettien alijäämiä, joiden turvin sodankäynti ja uusien tasapainojen rakentaminen oli mahdollistettu, sodat, joiden perimmäinen maalitaulu on Kiina itse. Tämä synnytti uusia ongelmia. Sosiaalisen kudoksen tuhoaminen kiinalaisessa yhteiskunnassa uhkaa välittömästi miljoonia ihmisiä. Työttömyys, nälkä, taudit ja työpaikkaperäiset onnettomuudet aiheuttavat vuosittain merkittäviä kapinoita ja yhteenottoja viranomaisten kanssa. Samaan aikaan luonnon sietorajat on tullut vastaan mitä ilmeisimmällä tavalla. Viime vuosina vanhan maailman kapitalismi on syönyt eväistä, jotka ovat syntyneet puristamalla voittoja kiinalaisen työläisen selkärangasta. Koko maailman status quo perustuu USA - Kiina välisiin taloudellisiin ja poliittisiin hyvin paloarkoihin tasapainosuhteisiin. Taloudelliset tendenssit ja suunnitellut poliittiset strategiat menevät kuitenkin eri suuntiin. Kiinan poststalinistinen byrokratia yrittää pitää koossa seuraamukset talouden epäkohdista, jotka toimivat (erityisesti kuplien räjähtämiset) keskipakovoimien tavoin hajottavasti.
Vuonna 2007 sekä taloudellisessa, että poliittisessa kehityksessä nähtiin käännekohtia. Poliittinen prosessi, joka alkoi 2001 terrorismin vastaisella sodalla tuli tiensä päähän, joka on pimeä umpikuja. Viimeinen yritys jatkaa projektia oli Libanonin sotaretki kesällä 2006. Libanonin joukkojen vastarintaan ja hisbollahin miliisin kallioihin haaksirikkoutui Bushin projektien lisäksi myös sionismi, jonka heikkous paljastui ehdottoman tappion ja häpeällisen perääntymisen myötä. Sykli vuosista 2001 - 02 vuoteen 2007 ei sulkeudu ainoastaan terrorismin vastaisen sodan osalta. Tämän vuoden kuluessa on nähty useampia pörssiromahduksia, kuplien puhkeamisia, jotka aiheuttavat luottovaikeuksia ja kokonaisten pankkien ajautumista kohti totaalista konkurssia. Kapitalismille syklin alussa puhalluselvyttäjänä toiminut Kiina on ensiavun tarpeessa itsekin. Ensimmäinen merkittävä pörssiromahdus tänä vuonna tapahtui Kiinassa. Sen jälkeen Pandoran lipas on auki, onnettomuudet ja sairaudet ovat nyt irrallaan.
MTL:n järjestökokous määrittelee haasteet hyvin tietoisena tämän tilanteen vakavuudesta. Yhtäaikaisesti USA:n kansantaloudesta tulee synkkä viesti lainanottajien kyvyttömyydestä lyhentää velkaansa. Asuntojen hinnat romahtavat, markkinoilla ei ole likviditeettiä ja pattitilanne siirtyy niin reaalitalouteen kuin myös muualle maailmaan. Näin ollen, syyskuussa 2007 nähtiin loputtomia jonoja joidenkin pankkien edessä. Piensäästäjät halusivat rahansa pois, mikä täsmälleen muistutti Argentiinan katukuvaa vajaat seitsemän vuotta sitten. Nothern Rock on viidenneksi suuri pankki asuntolainojen alalla. Sen asiakkaat onnistuivat vetämään pois yli miljardi puntaa, mikä on n. 4 % kaikista tallennetuista varoista. Pankilla on 1,4 miljoonaa tallentajaa ja 800 000 lainanottajaa. Sen osakkeet laskivat yli 30 prosenttia. Tämän pankin liikesalaisuus on sama kuin muillakin yritysaloilla Enronista Parmalatiin, eli luova liiketoiminta. Pankki jakoi lainoja kolme kertaa enemmän kuin mitä kassassa oli säästöjä ja panoja. Se jakoi lainoja auliisti viisi kertaa enemmän asiakkaidensa takaisinmaksukykyä ja 125 prosenttia kiinteistöjen hinnasta. Viimeinen “luova nerokkuus” oli se, että Nothern Rock sekaantui subprime -lainoihin yhteistyössä amerikkalaisen Lehman Brothers- kolossin kanssa. Kaikki siinä oli arvioitu oikein paitsi yksi seikka, luottokriisin mahdollisuus.
Amerikan talouden ratkaisemattomat ristiriidat eivät johdu aikaisemmasta pörssiromahduksesta Kiinassa, vaan ne ovat endogeeniset, maailman kehittyneimmän kapitalismin sisäsyntyiset. Kiinan ongelmat estävät ja rajoittavat sen kykyä tulla apuun. Noin puolet Kiinan valuuttavarannoista on investoitu USA:n valtion velkakirjoihin. USA:n valtiontalouden romahtaminen veisi Kiinan kuilun partaalle. Yksi ilmaisin sulkeutuneen syklin sisällä syntyneiden tasapainojen järkyttymisestä on siinä, että Kiina ei pysty enää pitämään dollarin arvoa vakaana. Jos Kiina pakotettaisiin luopumaan USA:n valtion velkakirjoistaan, se merkitsisi dollarin vapaata pudotusta ja yhtäaikaisesti sekä korkojen että inflaation nousua pilviin. Ennen uppoamistaan USA ja Kiina veisivät mukaansa tuhoon ensin EU:n ja Japanin ja sitten muun maailman.
2.5.1.2. Kiina - Intia - Afrikka
Joidenkin impressionistien mukaan, USA - Kiina -suhteissa näkyvissä olevat väsymyksen merkit eivät välttämättä merkitse vielä kapitalismille katastrofia. Näin ollen, on väitetty, että kun Kiina-apu loppuu, kun ristiriitojen käsiin räjähtäminen ei enää salli työn ja luonnon silmitöntä riistoa, niin pääoma vaihtaa kohdetta ja siirtyy Intiaan ensin ja Afrikkaan sen jälkeen. Tällä tavalla viimeisinä vuosina Kiinassa käynnissä olleet prosessit alkaisivat yhä alusta ja niin edespäin loputtomasti.
Ei Kiina, tai Intia, eivätkä edes molemmat yhdessä voi ratkaista lopullisesti kapitalismin ongelmia. Kyseenalaista on sekin, että voisivatko ne taata kapitalismille stabiliteettia edes tilapäisesti. Kiina pystyi olemaan vakauttajan asemassa erikoisten olosuhteittensa vuoksi. Siihen auttoi se, että Kiinassa kapitalismi otettiin käyttöön “tipoittain” ja ennen muuta siksi, että kaikki tapahtui stalinistisen byrokratian valvonnan alla. Puolueen eliitti tarjosi imperialismille sitä, mikä kapitalismista puuttui, suunnittelua ja keskushallintoa. Suunnittelu koski nimenomaan työnriistolle välttämättömän lainsäädännön tekoa, ja sen noudattamisen takaamista. Sen lisäksi pääoman houkuttelemiseksi sille tarjottiin maaseudun juurista kiskottuja proletaareja, leipäpalkkatyövoimaa, pitkiä 15 ja 16 tunnin työvuoroja, halpoja lainoja, ja mielimäärin oikeutta raiskata luontoa. Vain yksi maa maailmassa pystyisi tähän, vain Kiina ja vieläpä ainoastaan tiettyjen olosuhteiden vallitessa. Ennen kaikkea siellä tarvittiin ensin melko pitkälle asteelle restauroitua kapitalismia ja taivaallisen rauhan aukion teurastuksen esimerkkiä.
Kapitalismin yleismaailmaisen kriisin ja restauraation prosessin välinen suhde on ollut Kiinassa erilainen kuin Venäjällä. Kiinassa kapitalismin palauttaminen alkoi Venäjää aikaisemmin ja se tapahtui kontrolloidusti kommunistisen puolueen johdolla. Venäjällä ensin piti hajottaa Neuvostoliitto, ja sitten synnyttää kapitalisteja ja keskiluokkaa jakamalla yhteistä omaisuutta uusrikkaille. Oligarkkien ryhmä muodostui silloin. Jeltsin valittiin toiselle kaudelle vuonna 1996 ja Venäjästä oli tulossa sokkiterapian myötä vapaata riistaa globaalipääomalle. Samassa yhteydessä kapitalismi romahti maailmanlaajuisesti (1997 - 1998) ja Venäjä ajautui konkurssiin. Valtaan nousi hallitun restauraation uuskapitalistit, Putin ja KGB:n perilliset. Epälojaalit oligarkit pantiin vankilaan, hajottavat voimat aisoihin ja kansainvälisen pääoman interventiolle jarruja. Energiateollisuuden valtiollistaminen yhdessä öljyn korkean hinnan kanssa synnyttivät tilapäistä taloudellista vaurautta, poliittista vakautta ja osittain sotilaallista vastavoimaa imperialismille.
Kiinassa ennen kun jouduttiin ottamaan askeleita kohti kapitalismia, sosialismin rakentaminen yhdessä maassa oli epäonnistunut täysin. Sen surauksena valtaan nousi Deng Xiaopingin klikki, joka ajoi ko. uudistuksia. Mao oli luonteeltaan vallankumouksellinen, mutta stalinismin koulujen kasvatti. Kulttuurivallankumous oli nuorison taistelu oikeistoa vastaan, objektiivisesti edistyksellinen, mutta byrokraattisesti johdettu. Sen ideologisena taustana vallitsi henkilökultti ja puolijumala Maon sana kuin punainen raamattu. Kaikki länsimäinen edusti rappiota ja se piti polttaa punakaartilaisten inkvisition roviolla. Klassisen musiikin ihailija oli maanpetturi. Silti kulttuurivallankumous kohdistui restauraatiota ajavaa oikeistoa vastaan ja siksi se oli kannatettava. Kun punakaarti meni liian pitkälle, se kukistettiin verisesti. Kun punakaartilaiset valtasivat Shanghain ja perustivat siellä kommuunin, ne kirjoittivat lippuunsa: “Tästä alkaa maailmanvallankumous”. Tämä oli viimeinen pisara sen maltillisemmille kannattajille puolueessa. Puolueen vasemmisto siis tukahdutti sitä vielä vasemmistolaisemman siiven. Punakaartilaisten tappio merkitsi tappiota ulttuurivallankumoukselle. Vasemmistosiipi tukahdutti näin ainoat voimat, jotka voisivat toimia sen puolustajina oikeistoa vastaan. Vasemmistosiipi oli sen jälkeen kuin avuton uhri Dengin armolle, mitä ei sittemmin nähty. Mao ehti kuolla, mutta muut tuomittiin parodiallisissa oikeudenkäynneissä ennen kun pian sen jälkeen teloitettiin.
Restauraatioprosessin yksi nopeuttamisen käännekohta on ollut Taivaallisen rauhan aukion teurastus. Ensin aukiolla kokoontuivat opiskelijat. Alussa heitä oli sekä oikeistolaisia että vasemmistolaisia. Sitten tulivat työläiset. Pekingin valtion tehtaista tulleet esittivät puhtaasti vasemmistolaisen ohjelman. Sitten tulivat panssarit ja teloitusryhmät, jotka ampuivat työläisiä, minkä ehtivät. Restauraation rytmejä Kiinassa nopeutti myös se, että 90 -luvulla Venäjälläkin käynnistyi rinnakkain samanlainen prosessi. Toinen restauraatiolle vielä kiihdyttävämpi pusku eteenpäin tuli Kauko - Aasian maiden talousromahduksen jälkeen. Se aiheutti usliberalismille haaksirikon mm. Argentiinassa ja Brasiliassa. Kiinan kansantalouden suhteet muihin kapitalisten maiden talouksiin globaalitasolla olivat vielä silloin alkeelliset, mikä toimi sen eduksi. Kiinan talous ei romahtanut Japanin, Korean, Malesian ja muiden tiikeritalouksien mukana. Sen lisäksi kriisi ei ollut vielä iskenyt Yhdysvaltoihin ja dollari oli vahva. Tämä oli objektiivinen tausta Kiina - USA -suhteiden luomisen takana. Nyt enää mikään näistä puitteista ei ole olemassa. Sen vuoksi USA:n kumppaniksi Kiinan tilalle ei voi tulla edes toinen Kiinan tapainen talous. Ei edes vaikka sillä olisi samanlaiset historialliset taustat ja vastaavanlainen yhteiskunnan rakenne. Yksinkertaisesti nyt eletään eri aikaa. Toisen maailmansodan jälkeen, silloin kun kansantaloudet Euroopassa olivat raunioina, Yhdysvalloista tuli maailmantalouden veturi ja Euroopan uudelleen rakentaja. Syy siihen oli se, että se oli muita kehittyneempi kapitalismi, jolla oli korkea työnjaonaste, halpa sosiaali- ja terveyshuolto ja vahva dollari, josta tuli kaikkien muidenkin kansantalouksien peruspilari. Mikään maa sen jälkeen ei ole pystynyt millään sektorilla ohittamaan USA:n kapitalismia. Kiina tuli tarjoamaan kapitalismille kentän, jossa se on voinut harjoittaa edelleen mielin määrin työnriistoaan. Arvolain armoton kosto pakotti kapitalismin kriisiin, josta voisi toipua ainoastaan kiristämällä työaikaa ja palkkaa, ensimmäinen ylös ja toinen alas. Ennen kun lännessä tänään pystytään ammentamaan edes kohtuullista voittoa reaalitalouden piirissä, pitäisi järjestää olosuhteita, joita vain sisällissota voi tehdä mahdolliseksi, jos sekään. Kiina tarjosi näitä olosuhteita ilmaiseksi. Kiina siis tarjosi lisää keuhkoa ja sydäntä kapitalismin historiallisesti rappeutuneen elimistön elvyttämiseksi. Yleismaailmaiselle kapitalismille Kiina oli vain proteesi. Kiina täydensi kapitalismin puutteita, ei poistanut niitä. Maailmanlaajuista kapitalismia ei rakennettu uudelleen Kiinan ja yanin varjolla, kuten tehtiin toisen maailmansodan jälkeen dollarilla, Marshall -suunnitelmilla ja Bretton Woods -sopimuksilla.
Historiallisesti Kiina on ollut maailman suurin siirtomaa. Kun Neuvostoliitto hajosi ja imperialismin aikomukset nähtiin Jugoslaviassa, byrokraatit päättivät mennä kohti kapitalismia, mutta organisoidulla tavalla kommunistisen puolueen johdolla. Ainutlaatuista USA - Kiina -suhteissa on ollut se, että työläisten ja talonpoikien raadollisen hyväksikäytön ja riiston lisäksi, taloudelliseen kasvuun vaikutti vielä yksi seikka. Ulkomaapääoman ei tarvinnut noudattaa edes kapitalistisia kriteereitä, jotka pätevät muualla. Kapitalismissa pätee yleisesti sääntö, että jos yritys ei ole kannattava, se on suljetettava. Kiinassa siihen ei tarvinnut turvautua, koska yritys sai miltei korottomia lainoja ym. avustuksia valtion pankilta. Tilanne oli täysin hybridi eikä voinut pitkään kestää. Sen lisäksi se oli paradoksaalinen. Jotta kapitalismi selviytyisi, se käyttää ei kapitalistisen maan tarjoamia etuja. Byrokraatit käyttivät omalla vuorollaan suhteita integroituakseen maailman markkinoille. Tämä prosessi on täyttynyt. Ristiriidat ovat kärjistyneet ja niiden sovittelematon luonne johtaa USA - Kiina -suhteiden purkuun. Sen perspektiivin seuraukset tulevat olemaan kohtalokkaita. Imperialismi aikoo pohtia vakavammin sitä lopullista osoitetta, mihin terrorismin vastaisen sodan piti päättyä. Iskiessään Belgradiin, Kabuliin ja Bagdadiin imperialismi piti koko ajan silmät kohti Moskovaa ja Pekingiä.
Pääomien ylituotannon ja liikakasaantumisen kriisi ei ole ohi mielettömän finanssipääoman leviämisen ja markkinoiden vapautumisen seurauksena. Päinvastoin, kriisi paheni fiktiivipääoman kuplan globalisoitumisen myötä, kuten useat pörssiromahdukset osoittavat. Helmikuun 27. päivän pörssiromahdus Kiinassa merkkaa kansantalouden tasolla USA - Kiina -suhteiden 2002 - 2006 syklin loppua. Poliittisen tason ilmaisimet ovat tulossa perässä, ne ilmenevät talouteen nähden aina pienellä viiveellä. Tämä on suhteiden purun alkua. Kaikkia taloudellisia ulottuvuuksia tästä syklin päättymisestä ei ole vielä nähty.
Porvarit ja demarit puhuvat mielellään globalisaation tuomasta vauraudesta Kiinalle. Kiinalla on kahdet kasvot. On syntynyt miljardöörejä ja vaurasta keskiluokkaa, mutta myös järkyttäviä satojen miljoonien ihmisten kurjien armeijoita. Tälle vuodelle ennustetaan BKT:n kasvun olevan 8 prosentin luokkaa. BKT kasvaa restauraation alkuvaiheesta lähtien (1978), jolloin se oli 9,2 %. Sellainen kasvu on kaikin aikojen suurin ja pisin. Vuoden 2000 150 miljardin dollarin BKT on kasvanut 1100 miljardiin. Hinnan maksaa ennen muuta 900 miljoonaa maalla asuvaa kiinalaista. Heidän tulo on 27 euroa kuukaudessa, eli 90 senttiä päivässä. Kiinan kansan valtavalla enemmistöllä, 90 prosentilla ei ole minkäänlaista vakuutusta eikä ulottuvuutta lääkäriin. Maon aikainen ilmainen terveydenhuolto on lopetettu. Kymmenet tuhannet perheet keskeyttävät lapsensa koulunkäynnin, koska ei ole varaa maksaa lukuvuosimaksuja, joita pantiin maksettavaksi myös julkisiin kouluihin. 300 miljoonalla kiinalaisella ei ole ulottuvuutta puhtaaseen veteen. Yhä useammin ja aggressiivisemmin esiintyvät protestit ja kapinat tukahdutetaan yhä väkivaltaisemmin. Virallisten tilastojen mukaan, viime vuonna on ollut 87 000 suurta protestia ja 1000 kapinaa. Talouden kasvu ja autoritaarinen poliittinen järjestelmä ovat ruokkineet merkittävästi korruptiotapauksia. Viime vuonna rangaistiin 97 260 kommunistisen puolueen jäsentä lahjonnasta. 70 prosentissa Kiinan joista virtaa myrkkyä veden seassa. Maaperästä kolmannes kärsii happosateista. Kaksi kolmasosa kaupunkien jätevesistä päätyy jokiin käsittelemättä. 400 000 kiinalaista kuolee joka vuosi ennenaikaisesti ilmansaasteisiin. Maailman 20 saastuneimmasta kaupungista kiinalaisia on peräti 16. Vuoteen 1994 asti Kiina oli öljynviejämaa. Nyt puolet sen käyttämästä öljystä on tuontitavaraa. Työturvattomuus ryöstökapitalismin maassa on laskettavissa huippuluvuilla. Vain kaivoksissa joka vuosi kuolee 20 000 työläistä onnettomuuksiin. Kiinassa huonoimmassa asemassa ovat siirtolaiset, joilla ei ole virallista asuinpaikkaoikeutta. 150 miljoonan siirtolaisen lapsilta on pääsy kouluihin kiellettyä. Eläminen on niin tiukkaa, että pienikin bussimaksujen korotus johtaa mellakoihin ja kapinoihin, joissa kuolee ihmisiä. Restauraatio Kiinassa ei ole aiheuttanut vain kurjuutta työläisille ja rikkautta kapitalisteille. Nopean kasvun vuoksi tietyillä aloilla on syntymässä työvoimapulaa, mikä luo painetta hieman paremmalle palkkatasolle. Kilpailu työvoimasta pakottaa yrityksiä kohentamaan muitakin työläisten elinolosuhteita. Näiden alojen työläiset asuvat edelleenkin gettomaisesti, mutta asuntoloissa tehdään remonttia, ja esim. vessat siirretään käytäviltä huoneistojen yhteyteen. Ko. yrityksissä kilpailu työvoimasta syö pohjaa kilpailukyvyltä.
Elinolojen parantamisen prosessi on vielä hyvin aluillaan. Kiina on edelleen halvan työvoiman maa. Monien mielestä (esim. SWP) viimeksi mainittu tendenssi tasoittaa työnjakoerot Kiinan ja lännen kansatalouksien välillä, Kiinasta tulee pian vähintään Japanin tapainen talous, jonka jälkeen pääoma siirtyy ensin Intiaan ja sitten Afrikkaan, jne. loputtomasti. Asia ei mene niin! USA - Kiina -suhteissa orastava välirikko tulee olemaan hyvin väkivaltainen prosessi. Sen taustalla ei ole sitä, että kustannustaso alkaa Kiinassa nousta. Todelliset syyt ovat siinä, että kapitalismin restauraatio ei voinut täyttyä. Näin ollen, Kiina ei toiminut yleismaailmaisen kapitalismin uutena veturina, uutena johtajamaana. Kiina toimii ennen muuta USA:n ja Euroopan rappeutumistilassa olevan kapitalismin uutena kasvualustana. Teoriassa “uutta nuoruutta” kapitalismille voisi kuvitella vain mikäli se pystyisi integroimaan romahtaneet entisten epämuodostuneiden työläisvaltioiden kansantaloudet. CRFI:n arvio siitä, että tällainen prosessi kulkee ko. maiden väkivaltaisen pilkkomisen ja siirtomaistamisen kautta osoittautuu nyt oikeaksi. Historiallisesti vajoamassa oleva kapitalismi pystyy integroimaan muita kansantalouksia enää vain uppoamisprosessiinsa mukaan. EU -projektin epäonnistuminen on vielä yksi merkki siitä. Tämä huolimatta siitä, että EU:ssa kyse on samankaltaisista kehittyneistä maista, vanhasta Euroopasta. Ex -työläisyhteiskuntien integroiminen on paljon monimutkaisempi ja mahdottomampi prosessi.
Siirtyminen uuteen yhteiskunnalliseen järjestelmään ei tarkoita vain poliittisia kumouksia, vaan siinä muuttuu yhteiskunnan perusta, ennen muuta tuotantotapa. Sellaisia yhteiskunnallisia muutoksia edustavat Ranskan vallankumous, joka kumosi feodalismin ja lokakuun vallankumous, josta alkoi siirtyminen yleismaailmaiseen sosialismiin. Kapitalismissa perusristiriita esiintyy kuilussa tuotantovoimien kansainvälisen luonteen ja kansallisvaltion olemassaolon välillä. Taipumus globalisoitumiseen johtuu siitä, että tuotantovoimat tukehtuvat kansallisvaltion rajojen sisällä. Sama ristiriita siirtyi sellaisena aikanaan työläisvaltioillekin. Emme väitä, että sosialismin rakentaminen ei voisi alkaa yhdessä maassa, vaan sanomme, ettei se voi niissä puitteissa täyttyä. Tuotantovoimat ovat yleismaailmallisia ja sen vuoksi työväenluokan on otettava ne haltuunsa ainakin suurimmissa kapitalismin metropoleissa. Säilyttääkseen erikoisasemansa NL:n yhteiskunnassa byrokraattinen kasti boikotoi maailmanvallankumouksen, mistä alkoi pysähtyneisyyden prosessi, asteittainen siirtyminen markkinatalouteen ensin ja lopullinen yhteiskunnan hävittäminen sitten.
Taantuma kapitalismissa johtuu ongelmista liittyen pääoman, eli arvon laajennettuun uusintamiseen (Pääoma II, s. 452-483). Ongelma NL:ssa oli siinä, ettei siellä voinut olla laajennettua uusintamista yhteiskunnallishyödykkeitä tuottamassa pääomassa. On perusteltua sanoa, että Pariisin punainen toukokuu 1968 oli viimeinen mahdollisuus pelastaa NL. Yksi kapitalismin rappiontilasta kertova indeksi on tuottavuuden kehitys. Argumentti siitä, että kriisin syy on uuden teknologian keksiminen, ei ole kestävällä pohjalla. Teknologisen vallankumouksen tehtävä on aina ollut tuottavuuden parantaminen. Vuosina 1870 - 1944 tuottavuus kasvoi vuosittain n. 2,5 prosenttia. Keynesismin aikana kasvu nousi kolmeen prosenttiin vuodessa. Kolmannessa periodissa 1973 - 1998 tuottavuus kasvoi vain yhden prosentin vuosivauhdilla. Tämä on yksi ilmaisin (ei kriteeri) siitä, että olemme rappionvaiheessa. NL ja myöhemmin Kiina ja muut maat perivät kapitalismin ristiriidat, eivätkä pystyneet niitä ratkaisemaan pienissä yhden valtion ahtaissa olosuhteissa. Osittainen paluu arvonlain piiriin ja markkinatalouteen pidemmän päälle johti sosialististen tuotantosuhteiden romuttamiseen. Ko. maat palasivat kansainvälisen kapitalismin (imperialismin) syliin aikana, jolloin tämä on vajoamassa historialliseen suohon. Vallankumous metropoleissa on ehdoton edellytys ko. maiden tuhosta pelastamiseksi. Uuden sosialismiin siirtymisen alun on oltava maailman proletariaatin ykköstavoite. Se on tie, jota luokkataistelun on kuljettava maailmanlaajuisesti nyt, kun restauraation ratkaisematon luonne vie vastakkainasetteluun hirvittäviä aseita omistavien voimien välillä.
Taloudellisten, sosiaalisten ja ekologisten ongelmien ratkaisematon luonne on pakottanut kommunistista puoluetta ryhtymään muutoksiin, jotka merkitsevät monelle ulkomaalaiselle pääomalle konkurssia. Sen lisäksi markkinoiden valtaaminen Kiinan tuotteilla ja halpa valuutta ovat ajaneet lännen kapitalisteja tukalaan tilanteeseen. Sen lisäksi kiinalainen pääoma leviää maailmanlaajuisesti ja syrjäyttää lännen pääomia kohteista, joihin voisivat sijoittua. Edellä esitettyjen syiden vuoksi Intiasta ei voi tulla toinen Kiina, vaikka sieltäkin löytyy halpa työvoima. Yksistään tämä seikka ei riitä tällaiseen. Intian halvasta työvoimasta tulevat kilpailemaan Kiina ja USA keskenään. Vastakkainasettelu USA:n ja Kiinan välillä muodostuu maailmanlaajuisesti, niin Kiinassa ja USA:ssa kuin Afrikassa, Intiassa, Keski- ja Kauko - Aasiassa ja jopa latinalaisessa Amerikassa.
Sota on jo alkanut ensin paperituotteiden tullimaksuista. Vero on 10,9 - 20,3 prosentin luokkaa ja se mullistaa 20 vuoden käytäntöä. Yhdysvaltain kauppaministeri ilmoitti, että USA harkitsee tulliveron käytönottoa teräksen, muovin, koneiden ja tekstiilin tuonnille. USA:n kauppavaje Kiinan kanssa nousi viime vuonna 232,5 miljardiin dollariin. Mainoksiin tarkoitetun paperin tuonti Kiinassa 2006 kaksinkertaistui. Kiina ei ole tässä sodassa ihan aseeton. Sen käsissä on yli 400 miljardia dollaria amerikkalaista velkaa ja sen valuuttavarannot ovat yli 3000 miljardia dollaria. Sen lisäksi Kiinalla on avauksia Afrikkaan ja hyvät suhteet öljyä täynnä olevaan Iraniin. Toistaiseksi Kiina on viemässä kiistan WTO:n oikeusistuimelle. EU:ssa tilanne on vastaavanlainen. Markkinat ovat täynnä kiinalaisia kenkiä ja paitoja. Hegemoniaa EU:ssa tavoitteleva Sarkozy kirjoitti äskettäin ilmestyneessä Yhdessä -nimisessä kirjassaan, että Euroopan on mentävä Bushin taakse ja vaadittava kovemmalla äänellä yanin revalvoimista. Tekstiilivienti muodostaa 70 prosenttia Kiinan kauppataseen ylijäämästä, joka nousee 177,5 miljardiin dollariin.
Kotimaassa Kiinan eduskunta äänesti lakia, joka suojelee yksityisomaisuutta ja asettaa tasaverojärjestelmän. Pääministerin julistama 25 prosentin vero kaikille yrityksille on isku ulkomaalaisille, jotka maksoivat tähän asti vain 15 prosenttia tuloistaan. Aikaisemmin kiinalaiset yritykset maksoivat 33 prosenttia. Näin ollen Kiina poistaa yhden pääomalle tarkoitetuista houkuttimista. Veroedun poistamisen lisäksi, sosiaaliepäkohtien korjaamiseksi, istunto puhui myös tulon uusjaosta, josta pääoma ei ilmeisesti pidä lainkaan. Kansalliskokouksen vuotuisen istunnon työskentely loppuu 16. maaliskuuta. Hallitsevat värit kokouksessa ovat kommunismin punainen ja keisarikunnan kulta. Hän osoitti yhteiskunnan ongelmia, ja ennusti, että rajun kasvun jarruttaminen aiheuttaisi mittavia yhteiskunnallisia ongelmia. Jokainen prosentti työttömyysasteikolla tarkoittaa miljoonaa työtöntä Kiinassa. Kommunismin ideologiasta on alettu luopua restauraation alkuajoilta, jo ennen Taivaallisen rauhan aukion teurastusta. Vuonna 1988 Deng oli lausunut kuuluisan aforisminsa: samantekevää, onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se vain osaa pyydystää hiiriä.
Viime vuonna Kiina avautui kunnolla Afrikan suuntaan. Ainoastaan ensimmäisellä puoliskolla pääministeri ja presidentti vierailivat kymmenessä Afrikan maassa. Marraskuussa Pekingissä pidettiin Kiina-Afrikka -foorumin 3. kokous, johon osallistui 48 edustajaa 53 Afrikan maasta. Kiinan kauppa Afrikan kanssa on kasvanut 10 miljardista (2000) 55 miljardiin (2006). Vuonna 2004 Kiina antoi anteeksi 31 maan 156 lainaa yhteensä 1380 miljoonan dollarin edestä, ja lopetti tullit 190 tuotteelle. 2005 vuoden loppuun mennessä Kiina suunnitteli 720 urakkaa, jakoi 18 000 stipendiä, ja lähetti Afrikkaan 15 000 lääkealan ihmisiä, jotka auttoivat 170 miljoonaa hädässä olevaa afrikkalaista. Myös Kiinan poliittinen tuki Afrikalle alkaa jo näkyä. Vastapalvelut ovat monenlaisia. Arvokkaita raaka-aineita, energianlähteitä (öljy), poliittinen tuki YK:n ihmisoikeuskysymyksissä, markkina-alueita, sikäli kun afrikkalaisten ostokyky sallii kauppoja. Kiinalaissotilaiden läsnäolo Afrikassa on myös kasvamassa. “Rauhanturvaoperaatioihin” osallistuu 3000 sotilasta Liberiassa, Namibiassa ja Kongossa. Sudanissa Kiina kouluttaa armeijoita ja kauppaa puolustusteknologiaa ja aseita.
Kiinaan tuodusta öljystä 25 prosenttia tulee Afrikasta, määrä on 7 prosenttia maailman öljynkuljetuksesta. Afrikassa toimii kolme kiinalaista öljy-yhtiötä. Sudan on Kiinan neljänneksi suurin öljynvälittäjä Saudi-Arabian, Iranin ja Omanin jälkeen. Kiinalla on ulottuvuus Sudanin pohjoisiin provinsseihin, joissa se hyödyntää 50 prosenttia Melutin öljystä, jota tutki Chevron -yhtiö aikanaan. Kiina tavoittelee myös eteläisen Suddin toistaiseksi hyväksikäyttämättömiä öljykenttiä. Aseistetut Suddin kapinalliset pakottivat kanadalaisen Talisman -öljy-yhtiön pakenemaan 2003. Kiinan aikomus investoida Tsadiin törmää Exxonin ja Chevronin suunnitelmiin. Mielenkiintoinen on myös tapa, millä Kiina solmii sopimuksia. Se menee täyttämään tilaa, joka jää auki, kun joku pahamaineinen imperialistinen firma joutuu lähtemään. Kiina esiintyy siinä anti-imperialistina maana, joka tarjoaa solidaarisuutta. Kun Shell vetäytyi Angolasta 2003, kiinalainen CNPC tuli tilalle sen jälkeen kun Kiinan hallitus tarjosi Angolalle kahden miljardin dollarin lainan, 1,5 prosentin korolla 17 vuodeksi. Laina tuli aikana, jolloin IMF oli hylännyt Angolan lainahakemuksen, koska IMF:n mielestä Angola on korruptoitunut maa. Siitä lähtien CNPC on ollut toiseksi suurin öljy-yhtiö Saharan eteläpuolella. Nyt Angolan öljytulosta 25 prosenttia menee Kiinaan. Sopimuksen mukaan Kiina saa myös 70 prosenttia öljyvoitoista.
2.5.1.3. Imperialismi 2000 -luvulla
Geopoliittisesti Lähi-itä -käsitteellä 2000 -luvulla on taipumus ymmärtää yhä laajempaa aluetta. Latinalainen Amerikka, joka ennen koostui monista USA:n pienemmistä tai isommista takapihoista, on tällä vuosituhannella nostamassa ryhtinsä imperialismille niin, että tämän olisi mahdotonta puuttua yhteen maahan ilman, että vaikutukset olisivat heijastuneet koko maanosaan yhtäaikaisesti. Euroopassa perustuslain hylkääminen on pakottanut entiset integraation sisarukset armottomaan keskinäiseen valtataisteluun. Vastakkainasettelu Venäjän ja Yhdysvaltojen sekä EU:n välillä kärjistyy tasolle, joka muistuttaa kylmän sodan kireimpiä vuosia. Tilanne taloudessa koostuu pienistä ja isommista aikapommeista. Nämä ovat valmiina koska vaan räjäyttämään ilmaan ei vain taloudelliset, vaan myös poliittiset ja yhteiskunnalliset tasapainot.
Viime vuonna Libanonissa koetun Israelin tappion jälkeen, seurasi sionistisen järjestelmän historian syvin poliittinen kriisi ja moraalinen mädäntyneisyys. Israelin eliitti yrittää sovitella sionismiin hajottavasti vaikuttavia ristiriitoja lietsomalla sisällissotaa Abbasin Fatahin ja Hamasin välillä. Retki Gazan valtaamiseksi Abbasin voimia käyttäen on torjuttu. Apartheidin muurin rakentamisen nopeuttaminen voi vain paljastaa sionismin rauhanaikomukset valheellisiksi ja Abbasin petturiksi. Israelin valtion rappeutuminen, sionismin aggressiivisuus ja kyvyttömyys kompromisseihin, Oslon farssisopimukset, muurin rakentaminen, mielivaltaiset pidätykset, kadottamiset, murhat, silmitön väkivalta ja palestiinalaisten näännyttäminen osoittavat, että kaiken sorttisten pasifistien ehdottama kahden valtion ratkaisu on mahdottomuus. CRFI on oikeassa siinä, että sionismi on helpompi murskata kuin pakottaa kahden valtion ratkaisuun.
Afganistanissa imperialismin barbaarisista toimista huolimatta, talebanit ovat voitolla, ja niitä halutaan nykyään hallitukseen. Interventio Afganistaniin on järkyttänyt täysin tasapainot naapurimaassa Pakistanissa, jossa amerikkalaisten sätkynukke, diktaattori Musharraf laskee viimeisiä päiviään vallassa. Bushin sotaretki muokkasi liittoumat niin, että sen ulkopuolelle joutui Turkki, amerikkalaisten lojaalimpia ystäviä alueella. Terrorismin vastaisen sodan ykköstavoite, öljyreittien muokkaaminen, on epäonnistunut täysin. Sen taloudellinen hinta on laskettavissa tuhansissa miljardeissa. Poliittinen hinta on vielä auki, sitä imperialismi maksaa vielä pitkään. Euroopassa kiehuu vallankumouksen sydämessä, Ranskassa. Siellä horjuvat sekä niin kutsutut “EU:n rauhanprojekti”, pääoman yhdentyminen liittovaltioksi, että sotavalmistelut. Britannia pakenee Irakista ja Italian keskustavasemmistolainen Prodin hallitus on selkä seinää vastaan Afganistanissa pysymisensä vuoksi. Klassisemman luokkataistelun tasolla olemme nähneet vuoden 1968 punaisen toukokuun heräävän henkiin kokonaisen aikakauden kokemuksilla rikastettuna. Terrorismin vastaisen sodan epäonnistuminen on saanut Bushin ystävät karkaamaan niin kotimaassa kuin maailmallakin.
Kapitalistisen järjestelmän nykykriisissä kiteytyvät kaikki taloudelliset, poliittiset, sosiaaliset ja kulttuuriset ristiriidat, joiden ratkaisemiseen tarvitaan vallankumouksellisia toimenpiteitä. Ristiriitojen kasaantuminen ja kärjistyminen on se aineellinen perusta, jonka pohjalta proletariaatin ja vallankumouksellisen puolueen on lähdettävä kumoamaan vanhaa ja rakentamaan uutta yhteiskunnallista järjestelmää. Pääomien vapauttaminen ja finanssipääoman leviäminen globaali tasolla tapahtui yhtäaikaisesti stalinismin romahtamisen ja kapitalismin palauttamisen kanssa Venäjällä ja Kiinassa. Restauraatio ei avannut uloskäyntiä kapitalismin rakenteelliselle kriisille, vaan se on syönyt sen perustaa. Omalla vuorollaan kapitalismin rappeutuminen lännessä toimii jarruna kapitalististen tuotannonsuhteiden terveelle rakentamiselle idässä. Venäjän vaurastuminen johtuu korkeasta öljynhinnasta, ja se loppuu kuin piikillä puhjettu ilmapallo sitten kun hinta romahtaa. Kiinassa restauraatio antoi hieman suurempaa toivoa lännelle, mutta senkin elinkaari osoittautui lyhyeksi.
Analyytikkojen keskuudessa on suosittu ajatus siitä, että kylmän sodan kuviot ovat uudelleen syntymässä ja ainakin kaksinapainen maailma, jossa toisella puolella olisi Putin ja Kiina, tai ehkä myös Iran ja Venezuela. Sellaiset arviot ovat vähintään pinnallisia ja epätieteellisiä. Ne eivät ota huomioon kylmän sodan historiallista sisältöä, eli kyseessä oli silloin tasapainosuhteet imperialismin ja stalinistisen byrokratian välillä toisen maailmansodan jälkeisissä erikoisissa olosuhteissa. Putinin bonapartististen piirteiden voimistuminen ei tarkoita paluuta neuvostoaikaan, vaan se on yksi toisenlainen tie kapitalistiseen restauraatioon sen jälkeen kun Jeltsinin sokkiterapia epäonnistui. Se, että Putin joutui kansallistamaan elinvoimaisia energian lähteitä, tai vahvistamaan KGB:n jälkeläisen, FSB:n valtaa ei tarkoita, että on otettu askeleita kohti sosialismia - edes vääränlaisia sellaisia - vaan että tämä oli ainoa tapa pitää hajoavia yhteiskunnan ja talouden sektoreita koossa. Entinen sosiaalivaltio on purettu kovalla kädellä, eripura yhteiskunnassa on kasvanut, ja kalliiseen öljyyn perustuvaa vaurautta jakaa vain pieni eliitti Moskovan ympärillä. Työväenluokan on taisteltava Putinin kaatamiseksi. Tällä taistelulla ei ole mitään tekemistä Kasparovin tai Javlinskin “demokraattisten” projektien kanssa. Jakolinja ei kulje Putinin puolesta tai vastaan kaistan keskellä, vaan restauraation puolella tai vastaan olevien välillä. Kuten viimeisessä CRFI:n kannanotossa todetaan (From a world in turmoil to the world revolution), Venäjän ja Kiinan tulevaisuus ratkaistaan yleismaailmaisen luokkataistelun toimesta.
Ranskassa porvaristo nosti esille Sarkozyn, jolla on kunnianhimoisia suunnitelmia salkussaan. Ensinnäkin hänen piti kalastella äärioikeiston vesillä, mutta siinä piti käyttää oikeistoon integroituja “sosialisteja”. Laajemman poliittisen kentän dominoiminen näytti Sarkozylla onnistuneen ainakin vaalien alla. Sen jälkeen alkaakin projektin vaikeampi vaihe. Työväenluokkaa, opiskelijoita, nuorisoa ja maahanmuuttajia kurjistaville reformeille vastarinta löytyy vain kadulta. Siinä tullaan käymään oikeita taisteluita barrikadeilla. Niiden tuloksesta riippuu se, että toteutuuko kolmas Sarkozyn suunnitelmista, herruuden tavoittelu EU:ssa. Päättäväisen ilmeen näyttäminen ja vaatimukset EKP:n valvonnan osalta eivät riitä muiden euroimperialistien dominoimiseksi. Kaapin näyttäjän paikkaan pääsee vain se, joka onnistuu tukahduttamaan tehokkaasti luokkataistelun omassa maassa. Sarkozyn muuttuminen Thatcheriksi ei voi onnistua ilman sisällissotaa. Työväenluokan lisäksi Sarkozyn pitää voittaa finanssi- ja luottokriisin. Rautarouva johti porvariston hyökkäystä työväenluokkaa vastaan aikana, jolloin imperialismin kolmas periodi oli orastamassa. Thatcher syntyi uusliberalismin ollessa lapsi ja Sarkozy kutsutaan hoitamaan uusliberalismin vanhuuden tauteja. Sarkozysta ei tänä päivänä voi tulla edes Blairin kaltainen johtaja. Blair ei edes itsekään voi tänä päivänä asettua omiin housuihinsa ja siksi eroaa.
Näin ollen, Ranskassa vahvistui tendenssi, joka haluaa sosiaalidemokraatit joko integroituneina kapitalismiin, oikeiston tontilla oleskelleina, kuten Englannissa, tai hallinnoiden kapitalismia oikeiston kanssa, kuten Saksassa. Varteen otettava on todennäköisyys, että sosialidemokratia hajoaa ja väistyy oikeiston tieltä, kuten Ranskassa, Kreikassa ja osittain Suomessakin kävi. Samasta syystä, miksi ei Sarkozy voi tulla Thatcheriksi, niin myöskään demareista ei voi tulla Blairin kaltaisia. Blairin kolmannen tien aikana, labourit hylkäsivät ammattiliitot ja jatkoivat Tory -puolueen politiikkaa vasemmiston naamio kasvoillaan. Jopa Englannissa tämän tempun aika on takana päin. Uusi yritys kolmannen tien uudelleen kastamiseksi Gordon Brownin tieksi voi olla vain edellisen farssi. Brown yrittää matkia Sarkozya siinä, missä Blair Thatcheria.
Sillä aikaa kun imperialismin huomio oli terrorismin vastaisessa sodassa, eli Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa, luokkataistelu Latinalaisessa Amerikassa teki harppauksia eteenpäin. Latinalainen Amerikka viettää esivallankumouksellista aikaa. Sen kehitys voi kiihdyttää poliittista kriisiä Yhdysvalloissa. Vallankumous Latinalaisessa Amerikassa näyttelee merkittävää roolia taistelussa imperialismin murskaamiseksi tässä historiallisessa vaiheessa. Argentiinan kansannousu ei mennyt loppuun asti 2001, mutta se ei kokenut tappiotakaan. Siitä lähtien kansannousuja tuli lisää Boliviassa, Meksikon Oaxacassa, jossa syntyi sosialistisia itsehallinnon elimiä, useammin Perun metallikaivoksissa ja Venezuelan kansan sankarillisessa kaduillelähdössä. Viimeinen esti sotilasvallankaappauksen vuonna 2002 ja toi jo karkotetun presidentin takaisin. Sama joukkoliike vastusti pääoman työnsulkuja joulukuusta 2002 helmikuuhun 2003. Chilessä “sosialisti” Bacheletin kapitalismi horjuu opiskelevan nuorison ja metallikaivostyöläisten lakkojen seurauksena. Muuten Latinalainen Amerikka miltei kokonaisuudessaan elää ainutlaatuista kokemusta, jossa vallassa on keskusta-vasemmistohallituksia, joilla on keskenään erilaisia historiallisia taustoja. On hallituksia, jotka koostuvat perinteisistä vasemmistolaisista liikkeistä, kuten PT Brasiliassa ja Frente Amplio Uruguayssa, alkuperäiskansan edustus, kuten Boliviassa tai jopa porvarillisarmeijan upseeritaustainen johtaja, kuten Venezuelassa ja sekoitus vasemmistoperonismista ja perinteisestä vasemmistosta Argentiinassa.
2.5.2. Suomi
Yleiseurooppalaiset poliittiset ja globaalitalouden tendenssit heijastuvat myös Suomeen. Paikalliskehityksen ja Suomeen heijastuvien kansainvälisten tendenssien vuorovaikutussuhde muodostaa sen, mitä sanomme suomalaiseksi poliittiseksi todellisuudeksi. Suomessa on omat paikalliset erityispiirteensä liittyen maan historiaan, poliittiseen käytäntöön sekä ihmisten kulttuurisiin ja ideologisiin valintoihin. Globalisaatio ei ole levittänyt kaikkialle vain pääomaa ja siihen kohdistuvaa vastarintaa, vaan myös politiikan sille luomat puitteet. Keynesismin aikana sosialidemokratia pystyi sovittelemaan työväenluokan taisteluaikomukset tekemällä kompromisseja pääoman ja porvaripuolueiden kanssa. Uusliberalismin alkuvaiheessa demarit olivat kuningasmielisempiä kuin kuningas itse ja ajoivat pääoman vaatimat hyvinvointivaltion leikkaukset lävitse paljon helpommin kuin mitä porvaripuolueet olisivat siihen pystyneet. Nyt kun sekin periodi on tiensä päässä, kun kapitalismi on maailmanlaajuisesti kriisissä, ainoat mahdolliset ristiriitojen sovittelut kulkevat joko kapitalismin kumoamisen tai työväenluokan antautumisen kautta. Viimeksi mainittu edellyttää riiston ja sorron ilmapiiriä. Se ei synny ilman vahvojen auktoriteettien politiikkaa, johon tarvitaan “alastonta” eikä peitettyä oikeistoa. Esko Ahon porvarihallitus meinasi aikanaan kaatua yleislakkoon, ja perutti kaavailtuja kiperiä leikkauksiaan. Myöhemmin niitä toteutti demarit kokoomuksen ja vasemmistoliiton kanssa. Perusteluna leikkauksiin oli silloin se, että leikataan, jotta pystyttäisiin säilyttämään osa peruspalveluista. Keskustan visioima työreformi piti puolueen pois valtakahvasta ja Vanhasen piti “vannoa” suullisesti haudanneensa sen, ennen pääministeriksi pääsyään Jäätteenmäen tilalle. Nyt porvarihallitus toteuttaa työreformia paljon jyrkempiä työ-, sosiaali-, tai eläkeuudistuksia. Paitsiossa olevat demarit valittavat enää vain sitä, että heitä ei kelpuuteta mukaan peruspalveluiden lopullisiin hautajaisiin. Kuten olemme aikaisemmin todenneet (TM n:o 10), kapitalismilla on alkanut uusi aikakausi, jossa poliittiset suhteet ovat vielä vanhan kuorensa vankeja. Siitä on kulunut yli puolitoista vuotta, ja nyt puolueissa alkaa näkyä merkkejä uudesta ajasta. Keskustelu käännekohdasta tulee jälleen kerran osoittautumaan vedenjakajaksi vallankumouksellisten ja kaikkien muiden välillä. Kaikki tiedostavat muutokset ja tutkivat alkavaa uutta vaihetta, mutta ensimmäiset estääkseen ja kumotakseen sitä ja jälkimmäiset pystyäksensä sopeutumaan siihen.
Demareista ei ole porvareille oppositioksi. Järjestelmän tämän päivän tarpeita huomioon ottaen, demareista ei ole kapitalismin isännöitsijäksikään. Puolue on pelattu paitsioon, koska se ei ole uskottava sen enempää porvaristolle kuin työkansallekaan. Demarit, vasemmistoliittolaiset ja kaiken sortin reformistit SKP:sta Sosialistiliittoon itkevät oikeistopuhuria ja monet syyttelevät siitä kansan valintoja. Kaikki vakuuttavat olevansa valmiit katsomaan peiliin ja etsimään virheitä milloin heidän imagosta, väärästä viestintämenettelystä, laimeasta kampanjoinnista yms. Koska impressionistit tulkitsevat poliittisen tilanteen vaalituloksista käsin, kukaan heistä ei näe, että kyseessä ei ole yhteiskunnan oikeistolaistuminen. Ongelma on siinä, että kapitalismin vastustajien piirissä on joko liian vähän henkilöresursseja tai sekä institutionaalinen, että ns. tottelematon vasemmisto koostuvat poliittisista kääpiöistä, jotka leikkivät vallankumouksellisia. Kun tilanne kansantalouksissa on sellainen kuin on ylempänä analysoitu, porvaristo tarvitsee oikeistoradikaaleja toimenpiteitä. Pääomalle pitää järjestää vastaavanlaiset olot kuin Kiinassa suhteessa työnpituuteen, palkkaan, opiskeluun, eläkeikään, sananvapauteen jne. Jokaisessa maassa, joissa oikeisto on voittanut, se ei ole jyrännyt, vaan useimmiten se jopa menetti ääniä, mutta lopulta voitti koska demarit hävisivät enemmän. Oikeiston voitto on siis syntynyt ns. “vasemmiston” kyvyttömyydestä esittää uskottavaa vaihtoehtoa, johon voisivat luottaa joko porvaristo tai kansa tai molemmat. Tämän jälkeen tie oli auki Merkelille syyskuussa 2005, Reinfeldtille Ruotsissa syyskuussa 2006, Kokoomukselle Suomessa maaliskuussa 2007, Sarkozylle Ranskassa tämän vuoden toukokuussa ja Kreikassa Karamanlisille viime syyskuussa. Sen lisäksi oikeisto on hallituksessa Tanskassa ja Alankomaissa ja David Cameron valmistautuu syrjäyttämään labourit Englannissa. On hyvin tärkeää ymmärtää, että tämä on värien vaihtumista kapitalistisissa hallituksissa, muttei se vielä tarkoita oikeistolaistumista yhteiskunnassa.
Samat ihmiset, jotka äänestivät äskettäin oikeistoa, joutuvat taistelemaan sitä vastaan elinolojensa puolustamiseksi. Muuten ei voi selittää, miksi radikaalimmat vaatimukset ja militanteimmat työtaistelut käy ammattiliitto, jolla sattuu olemaan kokoomusjohto. Kokoomusjohtoinen liitto panee kokoomushallituksen ahtaalle ja opettaa demareille taistelemisen alkeita. Oikeistolaistuuko lopulta yhteiskunta vai ei, se ratkaistaan luokkataistelun tasolla. Vallankumouksellisten tulisi valmistautua näitä taisteluita varten, hioa ohjelmansa, kehittää taktiikkansa ja luoda tarvittavat järjestäytymismekanismit, sen sijaan, että etsisivät syyllisiä, tai vesittäisivät ohjelmansa ja tunnukset, leikkaisivat napanuoransa SAK:hon ja vaihtaisivat jopa nimen toivossa, että seuraavissa vaaleissa menestyisivät paremmin. Yksi uudistumista pohtiva luuseri on SDP. Niin porvarianalyytikot kuin omat johtojäsenetkin ehdottavat demareille Blairin tapaista kolmatta tietä. Sellainen ei kuitenkaan enää riitä huolimatta siitä, onko se koristettu johtajanvaihdoksella vai ilman. Nykyisessä vaiheessa kolmas tie ei riittänyt edes Blairille itselleen, ja siksi hän lähti näin kunniattomasti kesken kautta. Blairin mukana potkut sai kolmas linjakin. Johtajan vaihto ei auta laboureita siinä, missä se ei auta demareitakaan. Blair voitti Thatcherin rautaisen oikeiston ja kolmet peräkkäiset vaalit. Hän sai kiitosta porvaristolta siitä, että modernisoi maataan merkittävästi ja vielä enemmän siitä, ettei purkanut Thatcherin uudistuksia. Viittauksia kolmanteen tiehen saa enää tehdä vain oikeisto, jos se, niin kuin Sarkozy, haluaa kalastella populistisesti keskustan vesillä. Jos demarit mielivät, että heidät kelpuutettaisiin takaisin valtaan, niiden pitää kilpailla kokoomuksen kanssa siitä, kumpi on oikeistolaisempi puolue. Kriisien aikana yhteiskunnassa syntyy polarisointia. Syynä siihen on se, että ainoa mahdollinen oppositionmuoto, mitä pystyy harjoittamaan, on vallankumoukseen viittaava. Sen vuoksi kriisien aikana reformismin puolueista tulee joko täysin taantumuksellisia äärioikeiston pamppuja tai sitten ne muuttuvat auringonlaskun puolueiksi.
Vasemmistoliiton poliittinen alamäki näytti pysähtyvän sen jälkeen kun Siimes sai potkut. Ei enää kosiskeltu ainakaan avoimesti Nato -optiota eikä julistettu harva se päivä rauhanturvajoukkojen välttämättömyyttä. Puolueen sisällä on suuntauksia, joista on vaikea muodostaa yhtenäinen synteesi. Perustamisestaan lähtien Vasemmistoliitto oli eri suuntauksien yhteen ompeleminen. Taustalla alusta asti on ollut se, ettei se saisi näyttää enää vanhalta. Vasemmistoliitossa on oma ammattiyhdistyshaara, josta haluttiin eroon paljon ennen kuin demarit on ollut asiaa edes omalta osalta miettimässäkään. Viialaisen eron jälkeen, hänen taakseen jäi vanha SKDL:n iäkkäiden miehen kaarti, nuoret VaNu:n punavihreät, muutamat änkyrät ex-taistolaiset ja Siimeksen ympärille ryhmittäytynyt feministien porukka. Feministit kärsivät tappion, ja Siimeksen siirryttyä työnantajien leiriin, ne vetäytyivät ainakin toistaiseksi syrjään. Änkyröillä ei ole omaa poliittista linjaa, heitä tukee vain se perinteinen äänestäjäkunta, joka lähettää heidät vaalikaudesta toiseen Arkadianmäelle. Änkyrät yhdessä vanhan SKDL:n joukon kanssa tukevat Martti Korhosta, koska toistaiseksi hän sovittelee ristiriidat. Itse vaihtoehdoksi änkyröistä ei ole ollut, mikä sinällään kieli siitä, että joukkueella ei ole tulevaisuutta. VaNu:lla ei ole paljon vaikutusvaltaa, mutta sen riveissä on taisteluhaluisia ja -kykyisiä nuoria. Se on ollut mukana sodan ja globalisaation vastaisissa mielenosoituksissa usein Vasemmistoliiton vastustuksesta huolimatta. VaNu:lla vielä on valtakunnan kattava organisaatio ja taloudellisia resursseja kiitettävästi. Ongelmana on VaNu:n johto. Se toimii välittäjänä Vasemmistoliiton ja nuorisojärjestön kentän välillä, mutta se vetää kotiinpäin enemmän puolueen byrokratian suuntaan. VaNu:n johdosta nousee politiikan uudet broilerit, tulevat kansanedustajakarriääri -ihmiset. Arhinmäki profiloitui aikaisempina vuosina militanttina katutason taistelijana, joka ei pelännyt tulla pidätetyksi aina kun tilanne on sitä vaatinut. Kun hän lähti vaaleihin ehdokkaaksi, monet näkivät siinä toivoa Vasemmistoliiton linjan korjaamiseksi ja koko puolueen palaamiseksi takaisin barrikadeille. Arhinmäki on ainoa, joka osaa puhua sitä kieltä, jota nuoriso kuuntelee. Tässä hänelle tarjoutuu paikka kehittää myös sanottavaansa. Toistaiseksi hän ei ole esittänyt mitään visioita vasemmiston kurssin kääntämisen suhteen. Hänellä on ollut mahdollisuus haastaa Korhosta puolueen perämiehen hommissa, mutta Arhinmäki ei halunnut tai ei ollut siihen valmis. Hän on toiminut kansanedustajan avustajana, joten ainakaan arkipolitiikka ei ole hänelle outoa. Jos hän odottaa parempia tilaisuuksia, se olisi merkki siitä, että on kiinnostunut vain henkilökohtaisesta menestyksestä eikä puolueen tilasta. Joka tapauksessa puolue ja nuorison jäsenet odottavat häneltä erilaista linjanvetoa. Epämääräinen änkyttäminen “paluusta juurille” tai “kuunnelkaamme kansalaisliikkeitä” -fraasien toistelu ei riitä. Arhinmäen kädessä ei näytä olevan muuta ohjelmaa kuin Vasemmistoliiton ohjelma. Hän yrittää ylläpitää aikaisemmin saatua imagoaan ja kehittää sitä niin, että haravoisi ääniä persoonana. Mutta kuten sanottu se ei riitä. Tällainen radikaalisuus ei voi kiinnostaa meitä. Kiinnostakoon SKP:ta ja Sosialistiliittoa, jotka kosiskelevat häntä.
Keskustassa reagoidaan herkästi vallitsevan tilanteen muutoksiin. Maalaisliitolla on aikaisemminkin ollut kiire tiedostaa rakennemuutoksia yhteiskunnassa ja vaihtaa naamiota. Jos puolueet seuraisivat edustamiensa yhteiskunnallisten luokkien demografista tilaston vaihtelua, Keskustan pitäisi nyt jo olla historian roskakorissa. Jo Paavo Väyrysen kauden loppupuolella Keskusta yritti profiloitua kaupunkilaiseksi keskiluokan puolueeksi ja kalastella kokoomuksen vesillä. Samalla se säilytti yhteytensä maaseudulle, jonka kanssa se on linkitetty monilla kytköksillä. Esko Ahon kauden alussa Kepu oli jo Suomen suurin puolue. Tällä ajalla syntyi työreformin strategia, josta jouduttiin väliaikaisesti luopumaan demarien palattua vallankahvaan ja järjestäytyneen työväenluokan painostuksesta. Vanhasen ensimmäisen hallituksen aikana Keskusta unohti koko termin, mutta muuten kaikki talouspolitiikka ja retoriikka haisi kokoomukselle. Vanhasen talousneuvoston teettämät raportit ovat täynnä kokoomuslaisia näkemyksiä ja painotuksia. Näitä kahta puoluetta erottaa enää vaikeasti, lähestymistä on tapahtunut niin energia- kuin ulkopolitiikassakin. Keskustan kokoomuslaistuminen tapahtui niiden ollessa koko ajan samassa hallituksessa demarien kanssa ja heidän nenänsä alla. Viimeisissä vaaleissa työväenluokka kyllästyi siitä, että demareista ei ole porvariston pimeiden projektien pysäyttäjäksi ja jäi kotiin. Näin kokoomus jyräsi ja pääsi samaan hallitukseen Kepun kanssa. Ongelma keskustapuolueella on se, että niin demarien kuin kokoomuksenkin kanssa, molemmat nämä ovat kaapinnäyttäjän paikalla, huolimatta siitä, että nyt Kepulla on pääministeriys. Näin ollen, moderniin kapitalistiseen maahan pitää mahduttaa kaksi suurta puoluetta, joista toinen on geenimanipuloitu agraariluokan jälkeläinen. Hybriditilanne ei tule kestämään pidemmän päälle. Keskustan sisällä on jo oppositio, joka on valmis korvaamaan Vanhasen ennen kuin tämä vie puolueen mukanaan henkilökohtaiseen kuiluunsa. Etenkin kesän aikana Jarmo Korhonen jaksoi älähtää kun Vanhanen juoksi kokoomuksen pillin mukaan. Nyt on enää myöhäistä, hallituksessa valta on jaettu, ja tämä on käytännössä kokoomuksen hallitus. Vanha ääni menneisyydestä, Paavo Väyrynen muistuttaa vain siitä, mistä olemme tähän tulleet. Hänestä ei ole uskottavaksi tulevaisuuden vaihtoehdoksi, pikemminkin vain kaaoksen aiheuttajaksi.
Kokoomus on pelannut korttinsa hyvin. Oikeistoa auttaa myös sitä suosiva aika. Vanhanen hoiti hallitusneuvottelut suljettujen ovien takana. Kukaan ei vielä tänä päivänäkään tiedä kuka on tinkinyt omasta ohjelmasta ja miten ministeripaikat jaettiin. Silti pystymme sen arvaamaan. Lukuun ottamatta yhtä uutta ns. superministeriötä, kaikki muut tärkeät postit menivät kokoomukselle. Vanhanen toivoi ostavansa näillä myönnytyksillä ulkoministeriön, mutta Nato -ministeriö oli kokoomukselle liian tärkeä, jotta se jätettäisiin keskustan käsiin. Nyt oikeistolla on ainakin lähtöasemat valmiina. Ulkoministeriö on Natoon liittymistä, valtiovarainministeriö resurssien manipuloimista, sisäministeriö mielenosoitusten tukahduttamista, puolustusministeriö militarisoimista ja opetusministeriö lukumaksujen perustamista varten. Kokoomus on kaikista puolueista parhaiten oppinut käyttämään uusia trendejä myötätuulina. Vieläpä ennen Sarkozyta Suomen oikeisto osasi olla “moderni työväenpuolue” koska se edustaa suurpalkkaisia työntekijöitä. Pehmeät oikeistolaiset arvot ovat korvanneet “isänmaa, perhe ja uskonto” tunnuksia, nyt eletään globalisaation aikaa. Keskusta-oikeistolle Suomessa tulee nyt olemaan niin väljä toimintakenttä, että vain vallankumoukselliset pystyvät olemaan integroitumatta siihen. Kaikki muut mahtuvat kokoomuksen varjon alle. Ranskassa jo niin sosialistit kuin Le Penin oikeisto on pehmennetty, heikennetty ja neutraloitu. Suuret siirtymiset kansanedustajatasolla ovat myös mahdollisia. Suuret tapahtumat kotimaanpolitiikassa ovat edessä päin. Ulkopolitiikka on aluetta, jossa Kokoomus on jo todella näyttänyt hampaansa. Nato -töpselin seinään työntäminen on avoimesti kokoomuksen päätavoitteita. Hyysäämällä demaripresidenttiä vierailulle Bushilassa, kokoomus näyttää presidentinlinnan suuntaankin kenen käsissä tahtipuikko on. Kanerva vaati EU:lta Viron tukemista patsaskiistassa, salasi kansalta Venäjän lähettämän nootin ja meni kiireellisesti keskustelemaan Condoleezan kanssa Afganistanin joukoista. Koordinointi puolustusministeriön kanssa pelaa hyvin. Häkämiehen triptyykkilausuma vastaa hyvin kokoomuksen oikeistosiiven (Jarmo Virmavirta) vaatimusta kolmesta perusajatuksesta: “kuulumme läntiseen yhteisöön, kulttuuriseen, taloudelliseen ja poliittiseen”. Tämä on selkeä, sitoutunut ja johdonmukainen linja. Kriisin aikana, jolloin vastakkainasettelu kärjistyy ja yhteiskunta sekä maailman kuviot polarisoituvat, on vain kaksi rintamaa, josta voi valita. Toinen on kapitalismin ja imperialismin ja toinen luokkataistelun rintama. Kolmatta ei ole ja kaikki ne, jotka haluaisi pysyä välimaastossa tulevat pian huomaamaan, miten mahdotonta tällainen on.
Vihreät ovat jopa omankin historiansa iva. Ympäristön tilasta huolestuneesta 1980 -luvun nuorisosta muodostui liike, jonka päämääränä oli yksi asia, joka ei näyttänyt kovin paljon huolestuttavan silloistakaan vasemmistoa. Vihreä liike oli alusta asti pikkuporvarillinen protestiääni, jonka repertuaariin poliittiset kokonaisuudet eivät kuuluneet. Koko yhteiskuntaa kattavan katsomuksen puute muutti lyhyessä ajassa liikkeen ensin puolueeksi ja sitten hallitusvastuupuolueeksi, joka myöhemmin Saksassa sai päättää jopa sodasta ja toisen maan miehityksestä. Suomessa tähän asti vihreille oli vain yksi asia, joka oli pyhää, ydinvoima. Vihreät marssivat ulos Lipposen toisesta hallituksesta juuri tämän asian vuoksi. Vanhasen toiseen hallitukseen marssivat sisälle, vaikka on tiedossa, että lisää voimaloita on rakenteilla. Muissa kysymyksissä vihreät ovat kokoomuksen oikea käsi. Kaiien varalta vihreille ei annettu ympäristöministerin salkkua. Tarja Cronberg sai lakkautettavissa olevan työministeriön. Ennen sitä hän haluaa kaunistaa työttömyystilastoja kahdella radikaalitoimenpiteellä. Ensin pitää pyyhkiä pois tilastoista kaikki ne, joiden työllistäminen näyttää mahdottomalta. Sen jälkeen (tai samaan aikaan) pitää tehdä työllistämissuunnitelma jäljellejääneille, mukaan lukien työkyvyttömyyseläkeläiset ja vajaakuntoiset. Näin ratkaistaan oletettua tulevaisuuden työvoimapulaa. Oletettavasti lähitulevaisuudessa ei tarvita työvoimatoimistoja. Niitä voi lakkauttaa sen jälkeen kun niiden on ensin antanut kuihtua. Tulevaisuudessa työvälityksen hoitavat vuokrausfirmat ja yksityiset yritykset, eli työnantajat itse. Työvälityksen itsepalvelumenetelmällä, ne voivat samalla sanella työehdotkin. Työvoimakoulutuksesta yhä suuremman osan yksityiset yritykset hoitavat jo tänäänkin.
Toinen pienpuolue, RKP on samalla tavalla apupuolue hallituksessa, jonka vakiokalustoon se on aina kuulunut. RKP on samalla tavalla yhden asian takana paitsi, että heille ruotsinkielisyys näyttää olevan tärkeämpi kuin vihreille vihreät arvot. Joka tapauksessa RKP on konservatiivinen ja hyvin tottelevainen. Se kannattaa ydinvoimaa ja Natoon liittymistä ja ylläpitää myyttiä demokratian toteutumisesta hallituksessa, jonkin oletetun pluralismin muodossa.
Oppositiopuolueista kristillisdemokraatit ihmettelevät, miksi heitä ei otettu hallitukseen vaikka he ovat kilpailleet samalla tavalla kuin muut oikeiston arvoista. Lopulta Soinin perussuomalaiset on ainoa puolue, joka ei halunnut hallitukseen. Soini on porvariston äärioikeistolainen kortti. Jos se pelaa sen oikein, se saattaa osoittautua todelliseksi vaaraksi työväenluokalle. Populistiseksi ja syrjäytyneiden puolueeksi profiloituvat perussuomalaiset ovat odotuskannalla. Jos tilanne kehittyy sellaiseksi, että kokoomus valtaa tilaa radikaalioikeistolta, Soini integroitunee samoihin kuvioihin pelastaakseen nahkansa. Jos sille jää tilaa toimia, se osaa nuuskia tilanteita ajoissa ja käyttää sitä hyväksi. Viimeinen skenaario riippuu paljolti siitäkin, millaiseksi kehittyy tilanne oikeiston sisällä yleiseurooppalaisella tasolla.
Yhteenvetona voi todeta, että tämä porvarihallitus on erilainen Ahon hallitukseen verrattuna. Silloin porvarikoalitio joutui valtaan, yritti saada lävitse taantumuksellisia reformeja ja sittemmin perääntyi siitä ammattiyhdistyksen ja demariopposition toimesta esitetyn vastustuksen ansiosta. Nykyinen porvarihallitus nousi valtaan tietoisena siitä, että koalitiota oltiin rakentamassa pitkään, ainakin presidentinvaaleista lähtien. Nuoremman polven keskustalaiset ja kokoomuslaiset palaveerasivat yhdessä yhtenä, ja hioivat yhteistä porvarillista linjaa ohi sosialidemokraattien. Nyt vastarinta on niin laimeaa, että Heinäluoman oppositio haluaa osallistua sosiaaliturvan ja eläkkeiden remonttiin. Myös SAK:n napanuora SDP:n suuntaan katkaistaan pian. Jos tähän lisää sen, että Tupo on enää vain historiaa, niin jälleen kerran näkee sen, että ainoa mahdollinen vastarinta voi saada alkunsa paikallisliittojen, asukkaiden ja opiskelevan nuorison osoitteesta. porvariyhteistyö ei kuitenkaan sujunut niin kuin pitäisi, vaikka oppositio onkin ollut tähän asti näkymätöntä. Kokoomus on dominoinut kaiken, eritoten sen ulkopoliittinen toimeliaisuus on närkästyttänyt keskustalaisia. Kahtiajaolle hallituksessa on enemmän aihetta silloin kun kokoomus puuttuu maatalousasioihin. Kanerva kävi Barroson puheilla ja yritti lobata maataloustukien puolesta. Vanhanen oli ensin myöntänyt eduskunnassa, että oli tullut tappioita. Vanhasen on vaikeaa luotsata laivaa, jos omilta riveiltä alkaa kiehua Jarmo Korhosen kritiikki. Kokoomuksen aloitteellisuus on nostanut puolueessa suunpielet ylöspäin. Kanerva kuitenkin edustaa vanhaa Holkerin oikeiston koulukuntaa, ja hänellä on aina ollut napit vastakkain Niinistön kanssa. Presidentinvaalit ovat kaukana, mutta kokoomuksen sopasta tulee sakeaa, jos molemmat, Niinistö ja Kanerva haluavat puolueensa presidenttiehdokkaaksi. Ennen sitä hallituksen on selviydyttävä hengissä silloin kun suuret kysymykset tulevat porvaripöydälle. Tärkeimmät niistä ovat remontti sosiaaliturvassa, energiapolitiikka ja aluehallinto.
3. PROLETARIAATIN JOHTO MUUALLA JA MEILLÄ
Ni Dieu, ni maitre, ni tribun - ei jumalaa, ei patruunaa, eikä kansanjohtajaa __Internationaalin kertosäkeistö Pariisin kommuunin aikana
Viime vuosina tilanne laitavasemmistossa ei ole parantunut määrän eikä laadun kannalta.
Siellä ymmärretään vallitsevaa tilannetta yhtä vähän kuin ennen, ja siksi ulkoparlamentaaristen puolueiden ja järjestöjen ohjelmat ja tavoitteet ovat sellaisia kuin ovat. Vallankumouksellisen puolueen puute ei ole koskaan aikaisemmin ollut yhtä huutavaa kuin nyt.
3.1. Vallankumouksellisesta tietoisuudesta, millaista johtoa tarvitaan. Filosofinen lähestyminen
Äärivasemmisto on vuosikymmenet sivuuttanut kysymyksen kapitalismin rappeutumisesta ja siirtymästä kommunismiin. Tämä taasen johtui: a) vallankumouksen tappioista ja siitä syntyneestä mielialasta, b) vallankumouksen syntymistä viivyttäneestä kapitalismin taloudellisesta kasvusta inflatorisen ekspansion (keynesismin) aikana. Siitä syntyneet illuusiot ovat osittain vieläkin vallalla, c) mukautumisesta stalinismiin, joka on ideologisesti pitkän aikaa dominoinut työväenliikettä, d) globalisaatiosta kolmannen periodin aikana. Kyse oli finanssiarvojen globalisaatiosta, eli siitä, minkä Marx kutsui korkeimmaksi fetissiksi. Väärät mielikuvat syntyvät työläisen vieraantumisesta. Työn subjekti on viera