Finanssi- ja luottokriisi saa uusia ulottuvuuksia. kun keskuspankit yrittävät vaikuttaa lieventävästi kriisin seuraamuksille,ja käytössä olevat “työkalut” ehtyvät päivä päivältä. Samaan aikaan ehtyvät kaikki ne liberaalien argumentit siitä, että kyseessä olisi tavallinen syklinen kriisi, joka menee pian ohi. Samalla kun IMF tunnustaa, että sen ennusteet ovat menneet täysin pieleen, se myös myöntää kriisin olevan pahin sitten vuoden 1929 omahduksen.
Porvarianalyytikot tekevät nyt useissa artikkeleissaan vertauksia ja orientoituvat siihen, että jos 1930 -luvun lamasta meni 25 vuotta toipumiseen, niin samoin saattaa käydä nytkin. Niin kuin 30-luvulla, tämäkään kriisi ei ole syklinen, vaan kriisi järjestelmän rakenteissa, jotka eivät kestä kapitalismin rajojen loputonta venyttämistä. Nykykriisissä ratkaisemattomat romahdukseen johtavat ristiriidat ovat aikaisempaan verrattuna paljon räjähdysalttiimpia.
Nykytilanne puhkesi elokuussa 2007 Yhdysvaltain asuntolainamarkkinoilla ja lyhyessä ajassa se oli levinnyt talouden eri osa-alueille ja miltei kaikkiin maihin. Satojen miljardien eurojen injektiot markkinoille keskuspankkien toimesta eivät helpottaneet tilannetta, vaan ne vaikuttivat pikemminkin niin, että kriisi on siirtymässä keskuspankkien piireillekin.
Sijoitusrahastojen ja liikepankkien laittomat ja salaiset investoinnit ovat saaneet joitakin pankkeja konkurssiin ja monia muita sen partaalle. Mielenkiintoista on myös se, että kukaan ei osaa arvioida ongelman niin laajuutta kuin syvyyttäkään. Kun brittipankki meni vararikkoon, se oli yksittäinen tapaus. Islannin pankkien ja erityisesti Sveitsin suuremman pankin, UBS:n vaikeuksien paljastumisen jälkeen, monet alkoivat kysyä, milloin saavutetaan pohja.
Espanjaa on kutsuttu Euroopan USAksi. Molemmissa talous on kasvanut velalla ja molemmissa pankit ovat siirtäneet asuntoluottoja omasta taseestaan sijoittajille. Pankit myivät sijoittajille velkakirjoja, joiden arvo perustuu suureen pottiin asuntolainoja, joita ei kyetä pienessäkään määrin lyhentämään. Realistisimmat analyytikot ihmettelevät, onko tässä velan varaan rakennetussa taloudessa olemassakaan edes kriisin pohjaa. Kaikki vaan kutistuu kovin nopeasti ja ainoastaan epävarmuus on varmaa.
Kriisi on kokonaisvaltaista
Villiä rahoitusalaa ei voi panna kuriin valtion toimesta uusliberalismin oloissa. Ainoa todennäköinen tendenssi on se, että keskuspankkiensa kautta valtio jakaa konkurssin riskiä yksityisen sektorin kanssa. Viimeistään tässä vaiheessa kriisistä tulee myös poliittinen. Keskuspankkien interventio on ainoa lääke, jota IMF osaa ehdottaa hallituksille. Valuuttarahaston johtajan Dominique Strauss-Kahnin mukaan kriisi on levinnyt niin laajasti, että se uhkaa koko maailman talouskasvua. Ja ilman kasvua kapitalismi ei voi hengittää. Edessä on 1970-luvun ilmiö, jossa inflaatio laukkaa ja tuotanto laskee. Kansantaloustiede kutsuu ilmiötä termillä stagflaatio. Luottokriisi, taantuma ja kiihtyvä inflaatio kurkottelevat nyt Baltiaan, mikä leviää merenrantaa pitkiin valon nopeudella. Huonoimmassa tilanteessa on Latvia, jonka taloudenpito on ollut muita kahta löysempää. Tämän vuoden ensimmäisellä neljänneksellä inflaatio Latviassa on 16,8 prosentissa vuositasolla mitattuna. Suomessa vuosi-inflaatio kiihtyi samaan aikaan miltei neljään prosenttiin, mikä on enemmän kuin EU:n keskiarvo. Jos hinnat nousisivat koko vuoden samalla tahdilla, vuoden päästä inflaatio olisi peräti 11,3 prosenttia (Helsingin Sanomat 15.4.). Kun inflaatio on kaksinumeroinen luku, silloin voi väittää, että se on riistäytymässä käsistä.
Sen lisäksi valuuttarahaston tarjoamat lääkkeet rahoituskriisin kuriin panemisesta valtioiden toimesta on kaksiteräinen miekka. Ensinnäkin välillisesti tunnustetaan, että vapaat markkinat eivät kykene ratkomaan ongelmaansa ilman julkisen sektorin puuttumista. Vaikka tavoittellaankin markkinoiden lamaannuksen purkamista, toimenpide ei voi tehota juuri sen takia koska markkinat ovat vääristyneitä. Reaaliarvoja on mahdotonta erottaa fiktiivisistä arvoista. Kun valtio ottaa riskejä omille hartioilleen, se “sosialisoi” epävarmojen velkojen konkurssin riskejä. Tällaiset velat kantavat ns. johdannaisarvojen nimiä, arvot, joiden sisältö perustuu pelkkään luottamukseen, uskoon!
Kun IMF:n tavoitteena on estää Britannian Northern Rock ja USA:n Bear Stearns kaltaisten pankkien konkursseja, vararikon paineet siirtyvät valtiotalouksien sisälle. Liikepankkien puitteissa toimii ns. varjopankkijärjestelmä. Se pitää sisällään kaikki hämärät rahoitusyhtiöt kaikkine rahastoineen. Ainoastaan hedge funds -“arvoja” on tämän hetken arvioiden mukaan yli 1700 ja eräiden analyytikkojen mukaan yli 3000 miljardia dollaria. Luottamuspula on sitä luokkaa, että edes pankit eivät lainaa rahaa toinen toiselleen, vaan kaikki kääntyvät keskuspankkien puoleen. Yhdysvalloissa Fed on omalla vastuulla ja riskillä joutunut lainaamaan suuria summia kaikille liike- ja sijoituspankeille ilman että se olisi tietoinen näiden velkaantumisen mittakaavaa.
Inflaatio
Sana kuvailee kuluttajahintatason nousua. Tuotteiden hinta ei ole sama asia kuin niiden arvot. Arvot voivat pysyä ennallaan kun hintataso sahaa ylösalas, useimmiten ylös. Jotkut fiktiiviset “arvot” taasen voivat olla ihan keksittyjä, arvottomia arvoja ja silti maksavat, eli niillä on hintalappu. Kuluttajahintoihin vaikuttavat monet tekijät. Kysynnän ja tarjonnan laki, sijoittajien luottamus, ja hintojen mitta tai valuutan arvo voivat nostaa tai laskea hintoja monikertaisesti ja äkillisesti. Kun kapitalismi oli eväänsä syönyt ja kaksi maailmansotaa oli jo takana, päätettiin venyttää järjestelmän toimintarajoja siirtymällä kultakannasta dollarikantaan. Kaikkien vaihtoarvojen pohjalla ei silloin enää ollut todellinen arvo (kulta), vaan lupaus dollarin vaihdettavuudesta. Tämä sopimuspohja (Bretton Woods -sopimukset) kaatui omaan mahdottomuuteensa 1970 -luvulla. Sen jälkeen siirryttiin valuuttojen vapaaseen kellumiseen, ja kaikki taloudelliset voimasuhteet ja tasapainot perustuivat enää vain uskoon. Kapitalismi sai silloin kolmisen kymmenen vuoden aikalisän, ja nyt tuli aika, jolloin kaikki aikaisempi vääristely kostautuu. Pienemmälläkin paniikilla osakemarkkinoilla voi olla kohtalokas merkitys.
Jos keynesismi romahti 70-luvulla mm. siihen, että öljynhinta nelinkertaistui, nyt saman raaka-aineen hinta on kymmenen vuoden aikana noussut kymmenkertaisesti. Syy siihen ei ole vain se, että kysyntä on kasvanut räjähdysmäisesti koska eri kansantaloudet kasvavat epätasaisesti eri puolilla maailmaa. Osasyynä öljynhinnan kiipeämiselle on dollarin arvon romahdus. Tuotanto- ja kuljetuskustannukset (esim. palkat ja muut sosiaaliedut) kapitalismin veturimaissa (Kiina ja Intia) ovat kasvaneet. Sen seurauksena kasvavan BKT:n maat eivät enää pysty tuottamaan tavaroita yhä edullisempaan hintaan. Inflaatiotasoon vaikuttava seikka on myös korkotaso. Jos ohjekorko lasketaan, niin kuin USA:n Fed tekee, inflaatio voi riistäytyä käsistä. Ohjekorko alle inflaation tasoa käytännössä tarkoittaa miinuskorkoa, ja silti se ei pysty elvyttämään kansantaloutta. Tilanne Yhdysvalloissa on nopean inflaation ja hitaan kasvun (tai laman) yhdistelmä. EU päätti olla alentamatta korkoa, ja sitä uhkaa nopeamman taantuman ja hitaamman inflaation lähitulevaisuus. Näiden kahden tiet joka tapauksessa yhtyvät ennen pitkää. Suomessa pelätyt “suuret” palkankorotukset ovat jo haihtuneet pois. Sen lisäksi valtio on päättänyt suurista hinnankorotuksista palveluissa, mikä kurjistaa työväenluokan elintasoa entisestään. Suurin ongelma hintojen nousussa on ruoka. Se nousee nopeammin kuin muissa tavaroissa, ja aiheuttaa helposti yhteiskunnallisia levottomuuksia. Ympäri maailmaa tällä hetkellä kapinoidaan leivästä ja riisistä. Jos viedään talo, ihminen voi nukkua siltojen alla, puistoissa tai olla sukulaisten hyväntekeväisyyden armolla. Kun viedään peruna suusta, silloin on kuin vietäisiin henki.
Pääoman kasaantumisen kriisi
Kriisin juuret, ja kyvyttömyys ratkaista sitä perinteisin klassisin finanssipolitiikan menetelmin, ulottuvat 80-luvulle. USA:ssa Bretton Woodsin sopimusten kumoaminen (1971) ja keynesismin loppu olivat johtamassa yhteiskunnallisiin levottomuuksiin kansainvälisen tason mullistavien poliittisten muutosten lisäksi. Uhkakuvan poistamiseksi ja kriisin ohittamiseksi imperialismi oli pakotettu ennennäkemättömään pääomien “vapauttamiseen” globaali tasolla. Projekti jäi historiaan nimellä reaganomics (Reagan + economics).
Tiukasti valvotun mekanismin sijasta luottopolitiikasta tuli kaiken kaupan ja investoinnin rajaton lainanannon tausta. Tavoitteena on ollut kriisistä kärsineiden keskiluokkien ja osittain työväenluokan integrointi lainassa olleeseen “hyvinvointiin”, joka perustui puhtaasti velkaan. Helpot lainat ja siihen perustunut kulutuksen mieletön ja tarpeeton kasvu saivat tyynnytettyä suuret yhteiskunnalliset jännitteet, kuten öljykriisi, hillitsemätön inflaatio, Vietnamin sodan tappio ja joukko muita Yhdysvalloille epäedullisia geopoliittisia muutoksia. Seurasi ennennäkemätön finanssipääoman kasaantuminen, joka kutsuttiin pääoman globalisoitumiseksi. Todellisuudessa luotiin historiallisesti uusi tilanne, kansainvälinen velkojen kauppa. Kuin sieniä sateessa ilmestyi lukemattomia velkakirjamuotoja, joilla yhteistä oli se, että tässä historiallisessa vaiheessa kauppatavarana on velka sinällään.
Ko. kehityksen toteutuminen tukeutui yhteistyöhön korkean teknologian uusien innovaatioiden kanssa ja hyväksikäyttäen sitä. Lyhyessä ajassa kehitys johti finanssipääoman ehdottomaan valtaan teollisuuspääomaa ja tuottavaa pääomaa nähden. Tuottavan pääoman kasaantuminen perustuu pääomien sijoittamiseen tavaroiden ja lisätyön tuotantoon, eli maksamattomaan työaikaan. Finanssipääoma taasen kasaantuu eri muotoisten velkojen kasaantumisesta. Siinä siis kasataan vaatimuksia työnriistosta tulevaisuudessa.
Kun voiton suhdeluvun laskutendenssi nakertaa kapitalistien voittoja, syntyy paineita entistä suuremmasta lisäarvon ammentamisesta, so. lisätyönajan pidentämisestä ja työprosessin tehostamisesta. Kun tämäkin prosessi on ehtynyt ja työajan fyysiset rajat tulevat vastaan eivätkä ne enää salli prosessin kiristämistä, kapitalismi alkaa ammentaa lisäarvoa “tulevaisuudesta”, so. työstä joka ei ole vielä tehty. Kauppaamalla esim. futuureja, kapitalismi jakaa etukäteen voittoja hyödykkeestä joka ei ole vielä tuotettu. Kun paljastuu, että kyseessä on illuusio, kapitalismi menettää pelureidensa uskon ja luottamuksen. Silloin rakennelmalla on luonnollisesti taipumus romahtaa. Siinä tilanteessa nyt ollaan!
Reaganomics saavutti aikaisempana kautena poliittisia tavoitteitaan tilapäisesti, mutta sen politiikan seuraukset ovat aiheuttaneet peruttamattomia kumouksia pääoma-työ-suhteissa, joiden toimivuus on välttämätön edellytys kapitalismin eloonjäämiselle. Järjestelmä romahtaa silloin omaan mahdottomuutensa, joskin historiasta se ei väisty automaattisesti eikä varsinkaan vapaaehtoisesti.
__Dimitris Mizaras
