Uutiset demaririntamalta ei ole kovin lohduttavia puolueen jäsenille. Puolueen takana on pitkä historiallinen kehitys kapitalismin isännöitsijänä. Nyt kapitalismin kriisi on ajanut sen tukijoita, ja näin ollen myös Sdp:ta, umpikujaan. Hallituksessa tai oppositiossa puolue ei voi enää löytää olemassaololleen perusteita. Syitä ei saa kaivaa esiin pinnallisesti; onko hyvä vai huono verolinja, onko liika vai liian vähän medioissa esillä, onko imago paikallaan, onko johtaja tarpeeksi nuori jne. Kriisi ei johdu erityisen pragmaattisuuden puutteesta, eikä se ole tapahtumien ja henkilövalintojen yhteensattuma. Kriisi puolueessa heijastaa syvällisempiä historiallisia prosesseja.
Samanlaiset prosessit ovat käynnissä muuallakin Euroopassa. Kun keynesismi oli jo historiaa, ja uusliberalismi oli alkanut jyrätä, Britanniassa labourit päättivät luopua perinteisestä reformistisen puolueen luonteestaan, hylätä Ay-siipensä ja ryhtyä matkimaan Thatcherin politiikkaa. Nyt kun uusliberalismin aika on ohi, paluutta perinteiseen reformismiin ei ole. Erityisesti aikana, jolloin kriisistään johtuen kapitalismi ei kykene myönnytyksiin. Eletään aikaa, jolloin aikaisempienkin saavutusten kumoaminen on kapitalismille elinehto. Näissä olosuhteissa demarit etsivät sielunsa peilistä, joka on vuosikymmeniksi ollut hullunkurinen. Saksassa SPD koki historiansa kirvelevintä tappiota, eikä ole näkyvissä keinoja, millä suuntaa voisi muuttaa. Viime aikana Ranskassa sosialistit ovat menettäneet 50 000 jäsentä.
Suomessa tilanne on samanlainen. Koska hallitukseen pääsee vähemmälläkin 50 prosentilla äänistä, etäisyyttä ay-liikkeestä ei tarvittu Britannian malliin tehdä. Silti täälläkin vuotaa jäseniä pois, paikalliskoneisto ei toimi, jäsenten keski-ikä on 60 vuotta, on hävitty kolmet perättäiset vaalit, on vaihdettu puheenjohtajia jne. Äskettäin tehty mielipidetutkimus paljasti, että Urpilaisen takana ei olekaan puoluejäsenten tuki. Jopa vanhat historian hylkäämä Heinäluoma ja monia vaaleja hävinnyt Tuomioja olivat Juttaa suositumpia. Urpilainen valittiin tehtäväänsä juuri siksi, että puolue piti pelastaa. Demareissa oltiin etsimässä messiasta ennen Vasemmistoliittoa. Uuden johtajan piti olla nuori, nainen, vähän vihreä ja paljon kaukana SAK:sta.
”Hyvät toverit, me teimme sen”, riemuitsi Jutta valintansa jälkeen. Mutta mitä oli tehty? Oli pantu alulle uusi linjaus. Urpilainen määritteli sen piirtämällä raamit. Olemme vasemmistokeskustalainen puolue, sanoi ensimmäisissä lausunnoissaan toimittajille. Oliko se freudilainen lipsahdus vai tahallinen ”erehdys”? Jääköön se arvoitukseksi. Termihän kuuluu keskustavasemmistolainen; ehkä tällä Jutta halusi näyttää liikkumasuuntaansa, että siis tästä mennään pari – tai enemmän – piirua oikealle. Tällä tavalla Sdp halusi houkutella keskiluokkaa, toimihenkilöitä yms. jotka siirtyvät usein puolueesta toiseen. Siinä vääjäämättä kääntää selkänsä SAK:laisille. Ja nyt vain kolmannes demarien tukijoista kannattaa häntä.
Puolue perustettiin 110 vuotta sitten Turussa. Ensimmäinen nimi oli Suomen Työväenpuolue. Sen perustivat työväenyhdistykset. Yhdistyksiä oli perustettu vuosia ja vuosikymmeniä aikaisemmin. Liike oli siis ensin. Työväenliike näki välttämättömäksi toimia puolueena, ja siksi STP piti perustaa. Sitten myöhemmin, ensimmäisen maailmansodan aikana sosialidemokraattiset puolueet muuttuivat reformistisiksi. Ne hylkäsivät tavoitteet kapitalismin kumoamisesta, ja alkoivat puolustaa isänmaata, mutta myös työläisten elinoloja kapitalismissa. Reformistien rooli hyvinvointivaltion rakentamisessa oli merkittävä. Vaikka toimivat kapitalismin viitekehyksen sisällä, toisen sodan jälkeen demarit puolustivat työväenluokan etuja. Vuosisadan viimeisellä neljänneksellä sosialidemokratian luonne muuttui täysin. Sdp ei ollut enää puolustamassa työläisiä porvariyhteiskunnan riistosta, vaan muuttui porvariston pampuksi työläisiä vastaan.
Irtaantuminen työväenliikkeestä konkreettisesti tapahtui monen vuoden viiveellä. Se on kuitenkin sosialidemokratian kehityksen luonnollinen tulos, ei sattuma eikä varsinkaan taktikointi. Kun puheet punavihreästä linjasta (joka kannattaa ydinvoimaloiden rakentamista) ei saanut nuoria ryntäämään demareihin, ja kun esiintyminen Pride – kulkueen suojelijana ei tuonut liberaalisti ajattelevia keskiluokkalaisia, Jutta vaihtoi äänisävelen. Viime kesän jälkeen Urpilainen kokee taas, että Sdp on työn puolue. Demarit eivät kuitenkaan enää työn puolue ole. Sdp on vapaaehtoisesti ilmoittautunut hyvin taantumuksellisessa vaiheessa olevan porvarillisen yhteiskunnan tukipilariksi, eikä se tosiasia miksikään muutu. Porvarit käyttävät sosialidemokratiaa sitten kun tarvitsevat, sitä ja heittävät sen syrjään muulloin. Silloin ei vaan ole ketään puolustamassa demareita.
Porvarillinen yhteiskunta on syvässä kriisissä ja sen vuoksi se heijastuu porvarillisia linjauksia noudattaviin puolueisiin. Näin ollen, demarit eivät voi hyötyä oppositioasemansa tarjoamista eduista. Sdp:n paitsioon pelaamiseen ei tarvita porvareita, se on itse ajanut itsensä siihen. Metalliliiton tarjoama oma ohjelmaluonnos ensi toukokuun puoluekokouksessa ei myöskään voi merkitä sosialidemokratian siirtymistä työväenluokan riveille. Puolue on kiskottu irti juuristaan, eikä sitä enää voi niiden päälle istuttaa. Tämän liikkeen historiallinen rooli on täytetty. Enää ei voi tapahtua muuta kuin että Sdp kuihtuisi pois. Jollei demareilla olisi paljon kytköksiä elinkeinoelämään, kuihtuminen olisi jo tapahtunut aikaisemmin.
__Dimitris Mizaras
Kirjoitus julkaistiin Työväen Mielipide -lehdessä nro 27/25.11.2009
