© COPYLEFT 2007 SUOMI – FINLAND
MARXILAINEN TYÖVÄENLIITTO – MTL
SISÄLLYS:
SUOMENTAJAN ALKULAUSE
ESIPUHE
FASISMI – MITÄ SE ON?
KUINKA MUSSOLINI SAAVUTTI VOITTONSA
FASISTINEN VAARA KUMMITTELEE SAKSASSA
AISOPOKSEN ELÄINSATU
SAKSAN POLIISI JA ARMEIJA
PORVARISTO, PIKKUPORVARISTO JA PROLETARIAATTI
PORVARILLISEN YHTEISKUNNAN ROMAHDUS
PELKÄÄKÖ PIKKUPORVARISTO VALLANKUMOUSTA?
TYÖVÄENMILIISI JA SEN VASTUSTAJAT
NÄKYMÄ YHDYSVALTOIHIN
RAKENTAKAA VALLANKUMOUKSELLINEN PUOLUE!
ALKUTEOS:
Leon Trotsky: Fascism – What it is and how to fight it
Sixteenth printing 2004
© Copyright 1996 Pathfinder Press, Canada
__Suomennos: Mikko Niemi (LumpenProletariat Translations Unc.)
Suomennoksen julkaisuoikeudet omistaa Marxilainen Työväenliitto. Julkaiseminen epäkaupallisiin, fasisminvastaisiin ja vallankumouksellisiin tarkoituksiin on luvallista ja mitä suurimmassa määrin toivottavaa.
SUOMENTAJAN ALKULAUSE
Tämän kirjoituksen suomennoksen tekijä ei ole ammattikääntäjä. Tästä syystä on hyvin mahdollista että tekstiin on jäänyt virheellisyyksiä, hieman kapulakielisyyksiä ja kenties jopa muutama käännöskukkanenkin. Joissakin kohdin olen joutunut tyytymään melko vapaaseen suomennokseen, kuitenkin niin, että itse asiasta en ole tinkinyt, vaikka tyylissä näin olisin joutunut tekemäänkin.
Mutta jopa käännöskukkasetkin ovat kauniita, verrattuna siihen rikkaruohomaiseen paskaheinään, joka rehottaa ympäri Eurooppaa ja maailmaa, erilaisten uusfasististen liikkeiden muodossa, puhumattakaan imperialismin ilmiömäisestä kyvystä integroida näitä ilmiöitä osaksi rakenteitaan. Tässä suhteessa näiden tekstien kirjoitusajankohdasta kuluneiden vuosikymmenten aikana on tapahtunut paljon. Luokkavihollisen esikunnilla on ollut aikaa hioa ja testata strategioitaan siitä, miten fasismille rinnasteisia liikkeitä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä voidaan kanavoida sen omiin tarpeisiin, silloin kun se on siihen pakotettu luokkataistelun kärjistyessä.
Kapitalismin imperialistisen vaiheen kolmannen syklin lopun alku antaa kansainväliselle työväenluokalle välttämättömän velvollisuuden tarkkailla myös näitä ilmiöitä, sillä kuolinkamppailuaan käyvä kapitalistinen tuotanto ja finanssipääoma varmasti käyttävät kaikki keinot, jotta saisivat vielä vähän venytettyä mahdottomaksi muodostuvaa jatkuvuuttaan. Tästä syystä tämän kirjasen ajankohtaisuus on polttava. Ilmiöt ja niiden kehityskulut on kyettävä ensin tunnistamaan, ennen kuin niitä vastaan voi kehittää mitään järkeviä ja tehokkaita taistelumenetelmiä. Muodot, joissa fasismi ilmenee nykymaailmassa, ovat moninaisia, eikä koskaan pidä yrittää väkivaltaisesti sovittaa menneisyyden kaavioita suoraan nykyisyyteen. Mutta menneisyyden pimeys on periytyvää laatua, eikä sen olemassaoloa voi kukaan vakavissaan kieltää.
Fasismi ja sen johdannaismuodot muodostavat maailman työväenluokalle yhden sen pahimmista vihollisista. Fasismia ja sen eri muotoja vastaan taisteleminen on yksi työväenluokan välttämättömimmistä velvollisuuksista. Tähän yhteiseen taisteluun kutsumme kaikkia työläisiä!
Kotkassa 16.11.2007 Mikko NiemiESIPUHE
Läpi koko 1930-luvun Leon Trotski etsi keinoja kansainväliseen taisteluun Euroopassa nousevaa fasismia sekä sen alkeismuotoja vastaan, niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin. Hänen kirjoituksensa fasismin alkuperästä ja luonteesta antoivat keinoja työväenorganisaatioille ja kommunistisille puolueille kehittämään strategiaansa, voittamaan fasismi, kaatamaan kapitalistinen valtio ja perustamaan työväenluokan vallankumouksellinen voima. Tämä pamfletti on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1944. Se sisältää lainauksia Trotskin kirjoituksista aina 1930-luvulta hänen kuolemaansa asti 1940. Toinen painos on julkaistu 1969. Tätä julkaisua varten teksti on skannattu ja editoitu uudelleen.
Tämän julkaisun tekstit ovat kokonaisuudessaan luettavissa useista Trotskin teoksista, jotka on julkaissut Pathfinder Press, mm. julkaisuista The Struggle against Fascism in Germany ja Leon Trotsky on France. Lainausten lähteet on merkitty kunkin sivun alareunaan, kuitenkin niin että jos samasta artikkelista on otettu useampi lainaus, lähde ilmoitetaan vain kerran.
Leon Trotski oli yksi keskeisimmistä johtajista Venäjän vallankumouksessa vuonna 1917. Neuvostoliiton ensimmäisten kymmenen vuoden aikana hän toimi ulkoministerinä, puna-armeijan komentajana sisällissodan 1918-1920 aikana, koollekutsujana taloutta suunnittelevissa elimissä sekä Kommunistisen Internationaalin puheenjohtajana. Lenin kuoleman jälkeen 1924, Trotski toimi johtajana puolustettaessa Leninin viitoittamaa vallankumouksellista linjaa, nousevaa Josef Stalinin johtamaa pikkuporvarillista kastia ja sen epätyöväenluokkaista politiikkaa vastaan. Trotski karkotettiin Neuvostoliitosta vuonna 1929. Tämän pamfletin kirjoitukset ovat syntyneet maanpakolaisuusvuosina Trotskin asuessa ensin Ranskassa ja sittemmin Norjassa aina siihen asti kunnes näiden maiden kapitalistiset hallitukset karkottivat hänet maistaan. Hänet murhasi Stalinin salaisen poliisin agentti Meksikossa vuonna 1940.
Helmikuussa 1996
FASISMI – MITÄ SE ON?
Mitä on fasismi? (1) Nimitys on alun perin Italiasta. Ovatko kaikki vastavallankumouksellisen diktatuurin muodot – olivatpa nämä fasistisia tai eivät – alkujaan kehittyneet Italialaisesta fasismista? Aikaisempaa Primo de Riveran diktatuuria Espanjassa vuosina 1923-1930 on myös kutsuttu fasistiseksi diktatuuriksi Kominternin toimesta (2). Onko tämä oikein vai ei? Me uskomme että ei ole.
Fasistinen liike Italiassa oli spontaani, suurten kansanjoukkojen synnyttämä ja liikkeen keskuudesta nousivat myös sen johtajat. Se oli alkuperältään työläisköyhälistön liike jota ohjasivat ja rahoittivat suurkapitalistiset voimat. Sitä tukivat niin slummien työläiset kuin pikkuporvaristokin, mutta myös merkittävät joukot työväestöstä; Mussolini, entinen sosialisti ja ns. “tee-se-itse-mies” nousi tämän liikkeen keskuudesta.
Primo de Rivera oli aristokraatti. Hän toimi korkea-arvoisessa byrokraattisessa sotilasvirassa ja oli Katalonian johtava kuvernööri. Hän suoritti vallankaappauksensa valtiokoneiston ja sotavoimien avulla. Espanjan ja Italian diktatuurit ovat kaksi täysin erilaista diktatuurin muotoa. On välttämätöntä selvittää niiden eroavaisuudet. Mussolinilla oli vaikeuksia saada sovitettua monet vanhat sotilaalliset instituutiot yhteen fasistisen miliisin kanssa. Tätä ongelmaa ei Primo de Riveralla ollut.
Liike Saksassa on suurimmaksi osaksi samankaltainen kuin Italiassa. Se on joukkoliike, jonka johtajat käyttävät runsaasti sosialistista demagogiaa. Tämä on joukkoliikkeen luomiselle välttämätöntä.
Fasismin alkujuuret ovat pikkuporvarilliset. Italiassa sillä on erittäin laaja kannatuspohja; kaupungeissa pikkuporvaristo ja maaseudulla pienviljelijäväestö. Saksassa on samalla tavoin laaja kannatuspohja fasismille.
Voidaan sanoa, ja tämä on tietyssä määrin varmaa, että uusi keskiluokka, valtion virkamiehet, pikkuliikemiehet, yksityisyrittäjät jne. voivat luoda kyseisen kannatuspohjan. Mutta tämä on uusi kysymys joka täytyy tarkastella.
Jotta voisi olla kykenevä ennalta näkemään mitään liittyen fasismiin, on välttämättä oltava sille määritelmä. Mitä on fasismi? Mistä se juontaa juurensa, mikä on sen muoto ja mitä piirteitä siihen liittyy? Kuinka se kehittyy? On välttämättä edettävä tarkastelussa tieteellisestä marxilaisesta näkökulmasta käsin.
KUINKA MUSSOLINI SAAVUTTI VOITTONSA
Tilanteessa jossa “normaalit” porvarillisen diktatuurin virkavalta- ja sotilasorganisaatiot yhdessä niiden parlamentaarisen verhon kanssa eivät enää kykene ylläpitämään yhteiskuntaa tasapainotilassa – siirrytään fasistiseen komentoon (3). Fasistien toimesta, kapitalismi panee liikkeelle pikkuporvariston ja demoralisoituneen ryysyköyhälistön kansanjoukot – lukemattomat ihmisyksilöt, jotka finanssipääoma on itse saattanut epätoivon ja raivon valtaan.
Porvaristo vaatii fasismilta perinpohjaista työtä; turvauduttuaan ensin sisällissodan menetelmiin, se ryhtyy vaatimaan rauhaa vuosiksi eteenpäin. Fasistinen hallinto, pikkuporvaristoa hyväksi käyttäen, raivoisana pahoinpitelevänä voimana lyö kaikki sen eteen tulevat esteet tehden perusteellista työtä. Fasismin voiton jälkeen, finanssipääoma suoraan ja välittömästi puristaa sen omiin käsiinsä – kuin ruuvipuristimeen – kaikki ulkomaansuhteet, niin toimeenpanevat ja hallinnolliset kuin myös koulutukselliset instituutiot joutuvat sen haltuun: koko valtiollinen koneisto yhdessä kunnallishallinnon, yliopistojen, koulujen, lehdistön, ammattiyhdistysten jne. kanssa. Kun valtio muuttuu fasistiseksi, tämä ei tarkoita ainoastaan niitä hallinnon muotoja ja keinoja, jotka on muutettu yhteisymmärryksessä Mussolinin asettaman esikuvan kanssa – muutokset tällä tasolla näyttelevät loppujen lopuksi pientä osaa – sen sijaan ja ensisijaisesti se tarkoittaa sitä, että suurin osa työväen järjestöistä on tuhottu; työväenluokka on saatettu järjestäytymättömään tilaan; ja on luotu syvälle kansanjoukkoihin tunkeutuva hallintojärjestelmä, joka tekee tyhjäksi työväenluokan riippumattoman yhtenäisyyden. Tämä on fasismin ydin.
Italian fasismi nousi välittömästi reformismin petoksesta Italian työväen kapinassa. Sodan (I maailmansota, suom. huom.) loppumisesta lähtien oli Italian vallankumouksellinen liike kasvanut nousujohteisesti; syyskuussa 1920 se johti tehtaiden ja tuotantolaitosten valtaamiseen työläisten toimesta. Proletariaatin diktatuuri oli tosiasia; se mikä puuttui, oli sen organisoiminen ja vakuuttaminen tilanteen edellyttämissä, välttämättömissä johtopäätöksissä. Sosialidemokratia kauhistui ja alkoi perääntyä takaisin. Sen uljaiden ja sankarillisten voimain ponnistusten jäljiltä proletariaatti oli jätetty tyhjän päälle. Vallankumouksellisen liikkeen sekaannuksesta tuli tärkein syy fasismin nousuun. Syyskuussa vallankumouksellinen kehitys pysähtyi; ja jo marraskuussa todistettiin fasistien ensimmäistä suurta mielenilmausta (Bolognan kaappaus) (4).
Totta kyllä, proletariaatti, jopa syyskuisen katastrofin jälkeenkin, kykeni aloittamaan puolustustaistelut. Mutta se oli huolissaan ainoastaan yhdestä asiasta: työläisten pois vetäminen taistelusta, hinnalla millä hyvänsä, myönnytys toisensa perään. Sosialidemokratia toivoi voivansa työläisiä säyseästi johdattaen palauttaa porvariston “yleisen mielipiteen” fasismia vastaan. Lisäksi reformistit luottivat voimakkaasti kuningas Victor Emmanuelin apuun. Viimeiseen asti he sitoivat työväestöä mahdillaan, pääasiassa saadakseen luovuttamaan taistelu Mussolinin joukkioille. Siitä ei ollut heille mitään apua. Kruunu, yhdessä porvariston ylempien kerrosten kanssa, riensi fasistien puolelle. Vakuututtuaan viime hetkillä siitä, ettei fasismia voinutkaan saada alistumaan, sosialidemokraatit kiistelivät työväen kutsumisesta yleislakkoon. Mutta heidän julistuksestaan syntyi fiasko. Reformistit olivat kostuttaneet ruutia jo niin pitkään, pelossaan että se voisi räjähtää, että kun he lopulta ryhtyivät vapisevin käsin asettamaan siihen palavaa sytytyslankaa, ruuti ei enää ottanutkaan tulta.
Kaksi vuotta alkunsa jälkeen fasismi oli vallassa. Sen juurtumisesta se saa kiittää tosiasiaa, että vallassaolonsa ensimmäiseen jaksoon sattuivat suotuisat taloudelliset olosuhteet, jotka seurasivat lamakaudesta 1921-22. Fasistit murskasivat perääntyvän proletariaatin, päälle ryntäävillä pikkuporvarillisilla voimilla. Mutta tämä ei tapahtunut yhdellä iskulla. Jopa vallananastuksensa jälkeenkin, Mussolini eteni linjallaan kaikella varovaisuudella; häneltä puuttuivat valmiit toimintamallit. Kahden ensimmäisen vuoden jälkeenkään, ei edes perustuslakia oltu vielä muutettu. Fasistinen hallinto otti koalition hahmon. Samaan aikaan fasistijoukkiot pitivät kiirettä työssään, nuijien, veitsien ja pistoolien kanssa. Vain siksi fasistinen hallinto luotiin hitaasti, mikä tarkoitti kaikkien itsenäisten joukko-organisaatioiden täydellistä kuoliaaksi kuristamista.
Mussolini saavutti tämän itse fasistipuolueen byrokratisoimisen hinnalla. Käytettyään hyväksi pikkuporvariston ryntääviä voimia, fasismi asetti sen porvarillisen valtion ruuvipenkkiin. Toisin ei Mussolini olisi voinut toimiakaan sillä yhdistämiensä massojen pettymys toiveissaan ja malttamaton äkkipikaisuus olivat itsessään kaikkein välittömin vaara. Fasismi, tultuaan byrokraattiseksi, lähestyy muodoissaan erittäin lähelle sotilas- ja poliisidiktatuureja. Sillä ei ole enää aikaisempaa sosiaalista kannatuspohjaa. Fasismin pääreservi – pikkuporvaristo – on käytetty loppuun. Vain historiallinen inertia mahdollistaa fasistihallinnolle työväestön pitämisen alennuksen ja avuttomuuden tilassa.
Politiikassaan suhteessa Hitleriin, saksalaisella sosialidemokratialle ei ole ollut kykenevä lisäämään tähän sanaakaan: kaikki mitä se on tehnyt, on minkä tahansa saman toistelua pitkäveteisemmin, kuin mitä italialaiset reformistit omana aikanaan esittivät suuremmalla temperamentilla. Myöhemmin fasismi on selitetty sodan jälkeiseksi psykoosiksi; saksalainen sosialidemokratia näkee sen johtuvaksi “Versailles’ta” tai kriisipsykoosista (5). Molemmissa tapauksissa reformistit sulkevat silmänsä fasismin orgaaniselta luonteelta joukkoliikehtimisenä, joka kasvaa esiin kapitalismin sortumisesta.
Pelokkaina työläisten vallankumouksellisesta mobilisoitumisesta, Italian reformistit laittoivat kaiken toivonsa “Valtioon”. Heidän iskulauseensa oli “Auta! Victor Emmanuel, käytä painostusta!” Saksalaiselta sosialidemokratialta puuttuu samanlainen demokraattinen suojamuuri, kuten perustuslaille lojaali monarkki. Heidän täytyy siis tyytyä presidenttiin – “Auta! Hindenburg, käytä painostusta!” (6)
Taistellessaan Mussolinia vastaan, mikä tarkoitti vetäytymistä hänen edessään, Turati (7) päästi ilmoille ihmeellisen mottonsa: “Täytyy olla miehuutta, voidakseen olla pelkuri.” Saksalaiset reformistit olivat vähemmän vallattomia omien mottojensa kanssa. He vaativat “Rohkeutta epäsuosion ympäröimänä” (Mut zur Unpopularitaet) (Courage under unpopularity – suom. huom.) – mikä on sama asia. Kenenkään ei pidä pelätä epäsuosiota, joka on syntynyt hänen omasta pelkuruudestaan viivyttelyssä vihollista kohtaan.
Identtiset syyt tuottavat identtisiä seurauksia. Missä tapahtumien vyöry on riippuvainen sosialidemokraattisen puolueen johtamistaidosta, siellä Hitlerin uraputki saa varmistuksensa.
Täytyy tosin myöntää, kuitenkin, että Saksan Kommunistinen Puoluekin oli myös oppinut vain vähän Italian kokemuksesta.
Italian Kommunistinen Puolue syntyi melkein samaan aikaan fasismin kanssa. Mutta samat olosuhteet vallankumouksellisen laskuveden aikana, jotka nostivat fasismin valtaan, estivät Kommunistisen Puolueen kehittymistä. Se ei antanut vielä itselleen selvitystä fasistisen vaaran täydellisestä voittokulusta; se tuuditti itsessään vallankumouksellisiin illuusioihin; se oli yhteen sovittamattoman antagonistinen yhteisrintamapolitiikkaa kohtaan; lyhyesti, se oli lastentautien lamauttama. Pieni ihme! Se oli vasta kahden vuoden ikäinen. Sen silmissä fasismi näyttäytyi vain “kapitalistisena vastavaikutuksena.” Fasismin erikoiset luonteenpiirteet, jotka heräsivät pikkuporvariston mobilisoinnilla proletariaattia vastaan, Kommunistinen Puolue oli kykenemätön huomaamaan. Italialaiset toverit tiedottivat tästä minulle, tosin vain Gramsci (8) yksinomaisena poikkeuksena, Kommunistinen Puolue ei ottanut huomioon edes mahdollisuutta fasistien vallankaappauksesta. Kun proletaarinen vallankumous oli kärsinyt tappion, kun kapitalismi oli pitänyt perustansa ja vastavallankumous voittanut, kuinka saattoi esiintyä vielä mitään vastavallankumouksellista kuohuntaa? Kuinka porvaristo voi nousta itseään vastaan? Nämä kysymykset olivat asian ytimessä Italian Kommunistisen Puolueen poliittisessa orientaatiossa. Lisäksi ei saa päästää silmistään sitä faktaa, että Italian fasismi oli silloin muotoutumassa ollut uusi ilmiö; ei olisi ollut helppo tehtävä edes kokeneemmallekaan puolueelle eritellä sen erityispiirteitä.
Saksan Kommunistisen Puolueen johto toistaa melkein kirjaimellisesti suhtautumistavan, jossa Italian Kommunistinen Puolue oli lähtöpisteessään: fasismi ei ole muuta kuin kapitalistista taantumusta; proletariaatin näkökulmasta eroavaisuudet kapitalismin erityyppisten taantumusten välillä ovat merkityksettömiä. Tämä vulgaari radikalismi on vähemmän anteeksiannettavaa, koska Saksan puolue oli paljon vanhempi kuin Italian puolue oli vastaavan periodinsa aikana; lisäksi, Marxismi on nyt rikastettu Italian traagisella kokemuksella. Väite että fasismi on jo täällä, tai sen mahdollisuudenkin kiistäminen että se voisi nousta valtaan, merkitsee poliittisesti samaa asiaa. Jättämällä huomiotta fasismin erityinen luonne, halvautetaan väistämättä myös tahto taistella sitä vastaan.
Kovan syytösten tulvan täytyy syntyä tietysti Kominternin johdosta. Ennen muita italialaisten kommunistien velvollisuus on kohottaa varoitushuutonsa ilmoille. Mutta Stalin, yhdessä Manuilskyn (9) kanssa, pakottivat heidät kieltäytymään hyväksymästä heidän oman tuhoutumisensa tärkeimpiä opetuksia. Olemme jo tarkastelleet sitä, millaisella innokkaalla auliudella Ercoli (10) vaihtoi sosiaalisen fasismin asemiin, toisin sanoen, passiiviseen odotteluun fasistien voittoa Saksassa.
FASISTINEN VAARA KUMMITTELEE SAKSASSA
Kominternin virallinen lehti kuvailee nyt Saksan vaalien (syyskuu 1930) tuloksia ihmeellisenä kommunismin voittona, mikä asettaa päiväjärjestykseen iskulauseen Neuvosto-Saksasta. (11) Byrokraattiset optimistit eivät halua miettiä voimasuhteiden merkitystä, mikä on paljastunut vaalistatistiikasta. He tarkastelevat kommunistien kasvanutta äänimäärää irrallaan tilanteen luomista vallankumouksellisista tehtävistä ja sen asettamista esteistä. Kommunistinen Puolue sai noin 4,600,000 ääntä, kun vuonna 1928 äänisaalis oli 3,300,000. “Normaalin” parlamentaarisen mekaniikan näkökulmasta, 1,300,000 äänen nousu on huomattava, jopa silloinkin kun otamme huomioon äänestäjien kokonaismäärän kasvun. Mutta puolueen äänisaalis jää täydellisen vaisuksi kun sitä vertaa fasismin loikkaukseen 800,000 äänestä 6,400,000 ääneen. Vähäisempää merkitystä vaalien arvioinnissa ei ole myöskään sillä tosiasialla, että sosialidemokratia, huolimatta konkreettisista tappioistaan, säilytti peruskaaderistonsa ja sai osakseen merkittävästi suuremman määrän työläisten ääniä (8,600,000), kuin Kommunistinen Puolue.
Samalla meidän tulee kysyä itseltämme, “Millainen yhdistelmä kansainvälisiä ja kotimaisia olosuhteita voisi kyetä kääntämään työväenluokka suuremmalla nopeudella kohti kommunismia?”, emme näet voi löytää esimerkkiä suotuisammista olosuhteista tämän kääntymisen suhteen, kuin ne jotka vallitseva nykyisessä Saksassa: “Youngin hirttosilmukka” (12), taloudellinen pula-aika, valtaapitävien eripuraisuus, parlamentarismin kriisi, sosialidemokratian itsensä paljastus vallassaan. Tarkasteltuna näitä konkreettisia, historiallisia olosuhteita vasten, Saksan Kommunistisen Puolueen vetovoima maan sosiaalisessa elämässä, huolimatta 1,300,000 äänestä, pysyy suhteellisen pienenä.
Kommunismin asemien heikkous, mahdottomuus erottautua Kominternin politiikasta ja hallinnosta, paljastuvat entistä selvemmin, jos vertaamme Kommunistisen Puolueen sosiaalista painoarvoa niihin konkreettisiin ja viivyttelemättä toteutettaviin tehtäviin, jotka nykyiset historialliset olosuhteet ovat sen eteen asettaneet.
On totta, ettei Kommunistinen Puolue odottanut saamaansa kannatusta. Mutta tämä todistaa sitä, että jatkuvien tehtyjen virheiden ja kärsittyjen tappioiden seurauksena, Kommunististen puolueiden johtajuutta ei ole käytetty suurempiin tavoitteisiin ja perspektiiveihin pyrkimiseksi. Jos se eilen aliarvioi omat mahdollisuutensa, niin se tänään aliarvioi vaikeudet. Tällä tavoin yksi vaara kertautuu toisella.
Samalla todellisen vallankumouksellisen puolueen ensimmäinen tunnusmerkki on – kyky katsoa todellisuutta suoraan kasvoihin.
Nähdäkseen paremmin että sosiaalinen kriisi voi tuoda mukanaan proletaarisen vallankumouksen, on välttämätöntä yhdessä muiden olosuhteiden kanssa, että pikkuporvarillisten luokkien ratkaiseva käännös ilmaantuu proletariaatin ohjauksessa. Tämä antaa proletariaatille mahdollisuuden asettaa itsensä valtiolliseen valtaan, sen johtajana. Viime vaalit paljastivat – ja tässä oleellinen, periaatteellinen merkityksellisyys piilee – muutoksen vastakkaiseen suuntaan. Kriisin aiheuttaman paineen alla, pikkuporvaristo mielipide heilahti, ei proletaarisen vallankumouksen, vaan kaikkein äärimmäisimmän imperialistisen taantumuksen suuntaan, jättäen taakseen merkittävät osat proletariaatista.
Kansallissosialismin jättiläismäinen kasvu on ilmaisua kahdesta seikasta: syvästä sosiaalisesta kriisistä joka on heittänyt pikkuporvarilliset massat pois tasapainostaan, sekä vallankumouksellisen puolueen puutteesta, jota joukot voisivat kunnioittaa ja tunnustaa vallankumoukselliseksi johtajakseen. Jos Kommunistinen Puolue on vallankumouksellisen toivon puolue, niin silloin fasismi joukkoliikkeenä on vastavallankumouksellisen epätoivon puolue. Kun vallankumouksellinen toivo syleilee koko proletaarista joukkoa, se väistämättä työntää vallankumouksen tielle myös merkittävät, alati kasvavat osat pikkuporvaristoakin. Täsmälleen tässä mielessä vaalit paljastivat vastakkaisen kuvan: vastavallankumouksellinen epätoivo syleilee pikkuporvarillisia massoja voimalla, joka vetää mukaansa monia työväenluokan osia.
Fasismista saksassa on tullut todellinen vaara, välittömänä ilmaisuna porvarillisen hallintojärjestelmän avuttomuuden tilasta, sosialidemokratian konservatiivisesta roolista tässä hallinnossa, ja Kommunistisen Puolueen lisääntyneestä voimattomuudesta sen kumoamiseksi. Kuka ikinä tämän kiistääkin, on joko sokea tai kerskuri.
Vaara saavuttaa erityisen välittömyytensä yhteydessään kysymykseen kehityksen nopeudesta (tempo of development – suom.huom.), mikä ei riipu yksin meistä. Poliittisen käännöksen kuumeisuus paljastui vaalien ilmaistessa tosiasian, että kehityksen nopeus kansallisessa kriisissä on voi muuttua hyvin vauhdikkaasti. Toisin sanoen, tapahtuvan kehityksen suunta lähitulevaisuudessa voi herättää Saksan henkiin, uudella historiallisella tasolla, yhtäältä vanhan traagisen ristiriidan vallankumouksellisen tilanteen kypsyyden ja toisaalta vallankumouksellisen puolueen heikkouden ja strategisen impotenssin suhteen. Tämä täytyy todeta selvästi, avoimesti, ja ennen kaikkea, ajallaan.
Signaali Moskovasta on jo annettu poliittisen byrokratian arvovallalla, mikä peittelee eilisiä virheitä ja valmistelee huomista valheellisilla huudoilla huomisen voitosta. Hirviömäisesti suurennellen puolueen voittoa, hirviömäisesti aliarvioiden vaikeuksia, tulkiten jopa fasismin nousun positiiviseksi seikaksi proletaariselle vallankumoukselle, Pravda (13) siitä huolimatta selittää lyhyesti: “Puoleen menestysten ei pidä antaa saattaa meitä huimaukseen (dizzy – suom. huom.).” Stalinistisen johdon petollinen politiikka on tosiasia jopa tässä. Analyysi tilanteesta on esitetty epäkriittisen ultravasemmistolaisuuden hengessä. Tällä tavalla Puolue on tietoisesti työnnetty seikkailupolitiikan tielle. Samalla Stalin valmistelee alibiaan, ritualistisen fraasin “huimaus” avustuksella. Juuri tätä on se lyhytnäköinen, häikäilemätön politiikka, joka voi raunioittaa Saksan vallankumouksen.
Voiko sosialidemokraattisten työläisten konservatiivisen vastustuksen voiman määritellä edeltä käsin? Ei voi. Kuluneen vuoden tapahtumien valossa tämä voima näyttäytyy jättiläismäisenä. Mutta tosiasia on se, että Kommunistisen Puolueen väärä politiikka on kaikkein eniten auttanut sosialidemokratian yhteen hitsautumisessa, mikä on löytänyt korkeimman yleistyksensä sosiaalifasismin absurdissa teoriassa. Jotta voisi mitata todellista vastustuksen määrää sosialidemokratian riveissä, tarvitaan erilaista mittapuuta, ja tämä on oikea Kommunistinen taktiikka. Tässä tilanteessa – joka ei ole mikään vähäinen tilanne – sosialidemokratian sisäisen yhtenäisyyden aste voi ilmentyä ainoastaan suhteellisen lyhyen periodin ajan.
Eri muodossa se mitä on yllä todettu, soveltuu myös fasismiin: se saa alkunsa, riippumatta muista läsnä olevista olosuhteista, Zinovievin-Stalinin hirvittävästä strategiasta (14). Mikä on sen voima hyökkäyksessä? Mikä on se pysyvyys? Onko se saavuttanut huippukohtansa, kuten optimistiset ex-virkailijat (Kominternin ja Kommunistisen puolueen virkailijat) meille vakuuttavat, vai onko se ainoastaan tikkaiden ensimmäinen askelma? Tätä ei voi todeta mekaanisesti edeltä käsin. Se voidaan määritellä ainoastaan toimintaa seuraamalla. Tarkalleen ottaen, koskien fasismia, joka on terä luokkavihollisen käsissä, Kominternin väärä politiikka voi tuottaa kuolettavia seurauksia lyhyessä ajassa. Toisaalta, oikea politiikka – ei näin lyhyessä ajassa tosiasiassa – kykene horjuttamaan fasismin asemia.
Jos Kommunistinen Puolue, huolimatta poikkeuksellisen suotuisista olosuhteista, on todettu voimattomaksi vakavasti horjuttamaan sosialidemokratian rakennelmaa “sosiaalifasismin” reseptin myötäavustuksella, niin todellinen fasismi käy horjuttamaan tätä rakennelmaa, ei enää niin kutsutuilla radikalismin sana-resepteillä, vaan räjähteiden kemiallisilla resepteillä. Ei ole väliä sillä, miten totta on se, että sosialidemokratian koko politiikka on valmistellut fasismin puhkeamista kukkaansa, eikä ole yhtään vähemmän totta myöskään se, että fasismi muodostuu edetessään kuolettavaksi uhaksi itse tälle samalle sosialidemokratialle, jonka erinomaisuus on erottamattomissa siteissään parlamentaaris-demokraattis-pasifistisiin muotoihin ja hallintomenetelmiin.
Työläisten yhteisrintamapolitiikka fasismia vastaan nousee tästä tilanteesta. Se avaa suunnattomia mahdollisuuksia Kommunistiselle Puolueelle. Menestyksen edellytys on kuitenkin “sosiaalifasismin” teorian ja käytännön hylkääminen, kiusankappale josta muodostuu positiivinen uhka nykyisissä olosuhteissa.
Yhteiskunnallinen kriisi väistämättä tuottaa syvän jakautumisen sosialidemokratian keskuudessa. Joukkojen radikalisoituminen tulee vaikuttamaan sosialidemokraatteihin. Meidän on välttämättä tehtävä sopu monenlaisten sosialidemokraattisten organisaatioiden ja ryhmäkuntien kanssa fasismia vastaan, asettaen tarkasti määritellyt rajat tämän yhteenliittymän johtajille, joukkojen silmien edessä. Meidän on palattava tyhjästä, virallisesta fraasista koskien yhteisrintamapolitiikkaa, siihen mitä se oli Leninin muotoilemana ja bolshevikkien aina soveltamana vuonna 1917.
AISOPOKSEN ELÄINSATU
Karjakauppias vei kerran muutamia härkiä teurastamoon (15). Ja teurastaja tuli lähelle terävine veitsineen.
“Tiivistäkäämme rivimme ja heitetään tuo teloittaja ylös sarvillamme”, ehdotti yksi häristä.
“Olisitko hyvä ja kertoisit millä lailla tuo teurastaja on yhtään huonompi kuin kauppias joka ajoi meidät tänne sauvallaan?”, vastasivat härät, jotka olivat hankkineet poliittisen koulutuksensa Manuilskyn instituutissa (16).
“Mutta voimme keskittyä kauppiaaseen yhtä hyvin myöhemminkin!”
“Ei tehdä mitään”, vastasivat härät, uskollisina periaatteilleen ja kanslerilleen. “Sinä olet yrittämässä, vasemmalta päin, suojata meidän vihollisiamme – sinä olet sosiaalinen teurastaja itsekin.”
Ja he kieltäytyivät sulkemasta rivejään.
SAKSAN POLIISI JA ARMEIJA
Todellisessa vaarassa, sosialidemokratia ei luottanut “Rautarintamaan” (17) (Iron Front – suom. huom.), vaan preussilaiseen poliisiin. Ei otettu huomioon kuka oli sen isäntänä. Se tosiasia että poliisiin oli alun perin rekrytoitu suurin joukoin sosialidemokraattisia työläisiä, on merkityksetöntä. Tietoisuus määräytyi ympäristön mukaan jopa tässäkin tapauksessa. Työläinen josta tulee poliisi kapitalistisen valtion palvelukseen, on porvarillinen poliisi, eikä työläinen. Viime vuosina nämä poliisimiehet ovat taistelleet huomattavasti enemmän vallankumouksellisia työläisiä, kuin natsi-opiskelijoita vastaan. Tällainen harjoittelu ei voi olla jättämättä jälkiä. Ja ennen kaikkea: jokainen poliisimies tietää sen että hallitus voi vaihtua, mutta poliisi pysyy.
Uuden vuoden numerossaan, sosialidemokratian teoreettinen elin, Das Freie Wort (mikä surkea paperinpalanen), kirjoitti artikkelin missä “suvaitsevaisuus” -politiikkaa on selitetty sen korkeimmassa merkityksessään. Hitler, kuten käy ilmi, ei voi koskaan nousta valtaan vastustaen poliisia ja Reichwehria (Saksan armeija). Nyt perustuslain mukaisesti, Reichwehr on Tasavallan presidentin komennon alaisuudessa. Näin ollen fasismi, kuten seuraa, ei ole vaarallinen niin kauan kuin perustuslaille uskollinen presidentti säilyy hallituksen johdossa. Brüningin hallintoa (18) täytyy tukea presidentinvaaleihin asti, jotta perustuslain mukainen presidentti voidaan silloin valita, liitossa parlamentaarisen porvariston kanssa; ja täten Hitlerin tie valtaan tulee katkaistua vielä toiseksi seitsemäksi vuodeksi.
Reformismin poliitikot, nämä näppärät rautalangan vääntäjät, kekseliäät juonittelijat ja kiipijät, parlamentin ja ministeriöiden masinoijat, eivät aikaisemmin tule heitetyiksi ulos heidän omasta sfääristään tapahtumien kulun seurauksena, eivätkä he aikaisemmin tule asetetuiksi kasvotusten itsensä kanssa ennen kuin kohtalokkaissa, yllättävissä tapahtumissa, joissa paljastuvat – ei ole olemassa lievempää ilmausta tälle – kömpelöiksi typeryksiksi.
Luottamus presidenttiin on ainoastaan luottamusta “istuvaan hallitukseen”! Kohdattuaan lähestyvän selkkauksen proletariaatin ja fasistisen pikkuporvariston välillä – kaksi leiriä jotka yhdessä muodostavat murskaavan enemmistön Saksan valtakunnassa – nämä marxistit Vorwäts-lehdestä (19) ulvovat yövartijaa tulemaan heidän avukseen, “Auta! Hallitus, käytä painostusta!” (Staat, greif zu!).
PORVARISTO, PIKKUPORVARISTO JA PROLETARIAATTI
Minkä tahansa vakavan analyysin poliittisesta tilanteesta täytyy ottaa lähtökohdakseen kolmen luokan keskinäiset suhteet: porvariston, pikkuporvariston (sisältäen talonpoikaiston) ja proletariaatin (20).
Taloudellisesti voimakas suurporvaristo itsessään, edustaa vain häviävän pientä vähemmistöä valtiossa. Vahvistaakseen ylivaltaansa, sen täytyy varmistaa tarkoin määritelty keskinäinen suhteensa pikkuporvaristoon, ja sen välityksellä, proletariaattiin.
Ymmärtääkseen näiden kolmen luokan välisten suhteiden dialektiikan, meidän täytyy erottaa kolme historiallista vaihetta: kapitalistisen kehityksen sarastuksen aika, jolloin porvaristo tarvitsi vallankumouksellisia menetelmiä ratkaistakseen omat tehtävänsä; kapitalistisen hallintojärjestelmän kukoistuksen ja kypsyyden periodin, jolloin se varusti ylivaltansa järjestäytyneesti, rauhanomaisilla, konservatiivisilla, demokraattisilla muodoilla; ja lopuksi kapitalismin rappeutuminen, jolloin porvaristo on pakotettu turvautumaan kansalaissodan menetelmiin proletariaattia vastaan, varjellakseen oikeuksiaan harjoittaa sen riistoa.
Näiden kolmen vaiheen poliittisten ohjelmien tunnuksenomaiset piirteet – Jacobismi (21), reformistinen demokratia (sisältäen sosialidemokratian) ja fasismi – ovat pohjimmiltaan pikkuporvarillisia virtauksia. Tämä tosiasia yksin, enemmän kuin mikään muu, näyttää miten suunnattoman – paremminkin, miten ratkaisevan – tärkeää on pikkuporvariston ihmismassojen itsensä määritteleminen koko porvarillisen valtion kohtalolle.
Siitä huolimatta, suhteet porvariston ja sen peruskannattajakunnan, pikkuporvariston välillä, eivät ollenkaan lepää vastavuoroisen luottamuksen ja rauhanomaisen yhteistoiminnan perustalla. Joukkona pikkuporvaristo on riistetty ja epäetuoikeutettu luokka. Se suhtautuu porvaristoon kateudella ja usein vihalla. Toisaalta porvaristo käyttäessään hyödykseen pikkuporvariston tukea, tuntee epäluottamusta jälkimmäistä kohtaan, oikeutetussa pelossaan sen taipumuksesta murtaa ylhäältä päin asetettuja esteitä.
Kun he levittivät ja tasoittivat tietä porvarilliselle kehitykselle, Jacobiinit ryhtyivät rajuihin selkkauksiin porvaristoa vastaan jokaisella askeleellaan. He haastoivat tinkimättömään taisteluun sitä vastaan. Sen jälkeen kun he olivat saavuttaneet rajallisen historiallisen roolinsa huippukohdan, Jacobiinit sortuivat pääoman ylivaltaan, kuten oli ennalta määrätty.
Kokonaisen vaiheiden sarjan jälkeen, kapitalismi linnoitti valtansa porvarillisen parlamentaarisen demokratian muotoon. Edes tällöinkään, se ei tapahtunut rauhanomaisesti eikä vapaaehtoisesti. Porvaristo pelkäsi kuollakseen yleistä äänioikeutta. Mutta tässä tapauksessa, se onnistui, apunaan yhdistelmä väkivaltaa ja myönnytysten ilmaisuja, puutteenalaisuutta ja reformeja, alistaa muodollisen demokratian puitteisiin, ei ainoastaan pikkuporvaristoa, vaan merkittävissä määrin myös proletariaatin, käyttäen välineenään uutta pikkuporvaristoa – työläisaristokratiaa. Elokuussa 1914 (22) imperialistinen porvaristo oli kykenevä, käyttäen apunaan parlamentaarista demokratiaa, johtamaan miljoonat työläiset ja talonpojat sotaan.
Mutta täsmälleen sodan kanssa alkoi erillinen kapitalismin rappiovaihe, ja ennen kaikkea sen demokraattisen muodon ylivalta. Enää ei ole kyse uusista reformeista eikä almuista, vaan vanhojen leikkaamisesta ja lakkauttamisesta. Täten porvaristo joutuu konfliktiin, ei ainoastaan proletaarisen demokratian instituutioiden kanssa, vaan myös parlamentaarisen demokratian, koskien työorganisaatioiden syntyneitä rakenteita. Tästä seuraa kampanja “Marxilaisuutta” vastaan yhtäältä ja demokraattista parlamentarismia vastaan toisaalta.
Mutta aivan kuten porvarillisten liberaalien kokoukset omana aikanaan olivat kyvyttömiä pelkästään omin voimin pääsemään eroon feodalismista, monarkiasta ja kirkosta, ovat finanssimagnaatit kyvyttömiä selviytymään pelkästään omin voimin proletariaatista. He tarvitsevat pikkuporvariston tukea. Tässä tarkoituksessa sitä täytyy piiskata, nostaa jaloilleen, mobilisoida ja aseistaa. Mutta tällä metodilla on omat vaaransa. Samalla kun se tekee fasismista käyttökelpoisen, porvaristo kaikesta huolimatta pelkää sitä. Pilsudski (23) oli pakotettu toukokuussa 1926 tekemään Puolan porvariston perinteisiin puolueisiin kohdistuneen vallankaappauksen (coup d’état – suom. huom.), pelastaakseen porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen. Asiassa mentiin niin pitkälle, että Puolan Kommunistisen Puolueen virallinen johtaja Warski (24) vaihtoi puolta Rosa Luxemburgin (25) puolelta, ei Leninin, vaan Stalinin puolelle, piti Pilsudskin vallankaappausta tienä kohti “vallankumouksellista demokraattista diktatuuria” ja kutsui työläisiä tukemaan häntä.
Kommunistisen Internationaalin Toimeenpanevan Komitean Puolan Komission istunnossa, heinäkuun 2. päivänä 1926, näiden rivien kirjoittaja sanoi tapahtumista Puolassa: “Tarkasteltuna kokonaisuudessaan, Pilsudskin hallituksen kaataminen oli pikkuporvarillinen, ‘moukkamainen’ (plebeijin – suom. huom.) tapa ratkaista polttavat ongelmat porvarillisen yhteiskunnan ollessa hajoamistilassa ja rappiolla. Meillä on jo olemassa tästä suora samankaltaisuus Italian fasismissa. Nämä kaksi virtausta epäilyksettä pitävät sisällään yhteisiä piirteitä: he rekrytoivat iskujoukkonsa ennen kaikkea pikkuporvariston piiristä; Pilsudski, aivan kuten Mussolinikin, työskenteli käyttäen ulkoparlamentaarisia keinoja yhdessä avoimen väkivallan ja sisällissodan metodien kanssa; kumpikaan ei ollut kiinnostunut porvarillisen yhteiskunnan hävittämisestä, vaan sen säilyttämisestä. Kun he nostivat pikkuporvariston jaloilleen, he avoimesti valitsivat puolensa, vallankaappauksen jälkeen tämä oli suurporvaristo. Vastentahtoisesti historialliset yleistykset nousevat tässä esiin, palauttaen mieliin Marxin arvion Jacobinismista, tehden tilinpäätöksen metodeiltaan moukkamaisesta turvautumisesta porvariston feudaalisiin vihollisiin. Tämä tapahtui porvariston nousun aikakaudella. Nyt meidän täytyy todeta, että porvarillisen yhteiskunnan rappion aikakaudella porvaristo tarvitsee jälleen ‘moukkamaisia’ menetelmiä ratkaistakseen, ei enää edistyksellisiä, vaan täysin taantumuksellisia tehtäviä. Tässä mielessä fasismi on karikatyyri jacobinismista.”
“Porvaristo on kykenemätön ylläpitämään valtaansa sen itsensä luoman parlamentaarisen valtion keinoilla ja metodeilla; se tarvitsee avukseen fasismia itsepuolustus aseekseen ainakin kriittisissä tapauksissa. Tästä huolimatta, porvaristo ei pidä ‘moukkamaisista’ metodeista, sen ongelmien ratkaisussa. Se oli aina vihamielinen Jacobinismille, joka auttoi selvittämään tietä porvarilliselle yhteiskunnalle, sen verellä. Fasistit ovat mittaamattomasti lähempänä rappeutunutta porvaristoa, kuin Jacobiinit olivat nousevaa porvaristoa. Kuitenkaan, vakava porvaristo ei katsele kovin suotuisasti edes fasistisenkaan ongelmien ratkaisutavan synnyttämiä tärähdyksiä yhteiskunnassa, vaikka he syntyivät porvarillisen yhteiskunnan etujen hyväksi, heihin liittyy myös vaaroja sitä itseään kohtaan. Tästä syystä on olemassa vastakkainasettelu fasismin ja porvaripuolueiden välillä.”
“Suurporvaristo pitää fasismista yhtä vähän kuin mies, jolla kivulias poskihammas, pitää sen irti vetäisemisestä. Porvarillisen yhteiskunnan hillityt piirit ovat seuranneet pahoin aavistuksin hammaslääkäri Pilsudskin työskentelyä, mutta viimeisissä analyyseissään he ovat tulleet päässeet sopuun väistämättömyyden kanssa, tosin uhkailuin, lehmänkaupoin (horse trades – suom. huom.) ja kaikenlaisin neuvotteluin. Pikkuporvariston eilispäiväinen idoli on muuttunut kapitalismin santarmiksi.”
Tässä yrityksessä arvostella fasismin historiallista asemaa, sosialidemokratian poliittisena tehtävistään vapauttajana, on huomioitava tässä vastavedoksi luotu sosiaalifasistinen teoria. Aluksi se voi ilmentyä teeskentelevänä, toverillisena, mutta harmittomana typeryytenä. Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet Stalinistisen teorian turmiollisen vaikutuksen Kommunistisen internationaalin käytännön toimiin ja sen koko kehitykseen.
Seuraako tämä Jacobiinien historiallisesta roolista demokratiassa; ja fasismi, pikkuporvariston ollessa kelvoton säilymään työkaluna kapitalismin käsissä, sen viimeisinä päivinään? Jos näin on, proletaarinen diktatuuri olisi mahdottomuus useissa maissa, joissa pikkuporvaristo muodostaa kansallisen enemmistön, ja se osoittautuisi äärimmäisen vaikeaksi toisissa maissa, joissa pikkuporvaristo edustaa tärkeää vähemmistöä. Onneksi, asiat eivät ole näin. Pariisin Kommuunin (26) kokemus paljasti meille ensimmäisenä sen, että ainakin yhden kaupungin rajojen sisäpuolella, jonka Lokakuun Vallankumouksen (27) kokemus sittemmin on osoittanut paljon laajemmassa mittakaavassa ja verrattomasti pidemmällä ajalla, ettei pikkuporvariston ja suurporvariston liitto ole purkamaton. Koska pikkuporvaristo on kykenemätön itsenäiseen politiikkaan (tästä syystä myöskään pikkuporvariston “demokraattinen diktatuuri” ei voi toteutua), muuta vaihtoehtoa ei jää jäljelle kuin se mikä vallitsee porvariston ja proletariaatin välillä.
Kapitalismin nousun, kasvun ja kukoistuksen aikakaudella pikkuporvaristo, huolimatta akuuteista tyytymättömyyden purkauksistaan, pääsääntöisesti marssi tottelevaisesti kapitalismin valjaissa. Eikä se toisin olisi voinut toimiakaan. Mutta kapitalismin hajoamisen olosuhteissa ja taloudellisessa umpikujassa pikkuporvaristo, etsii ja pyrkii kiihkeästi löytämään keinoja repiäkseen itsensä irti vanhojen mestareidensa ja yhteiskunnan valtaapitävien asettamista jalkaraudoista. Se on melko kykeneväinen liittämään kohtalonsa yhteen proletariaatin kanssa. Tähän tarvitaan vain yhtä asiaa: pikkuporvaristo tarvitsee luottamuksen proletariaatin kykyyn johtaa yhteiskunta uudelle tielle. Proletariaatti voi herättää tätä luottamusta vain voimallaan, päättäväisyydellään toiminnassa, taitavalla hyökkäyksellä vihollista vastaan sekä menestyksillä vallankumouksellisessa politiikassaan.
Mutta, on murheellista jos vallankumouksellinen puolue ei ole tilanteen edellyttämällä tasolla! Proletariaatin päivittäinen taistelu kärjistyy porvarillisen yhteiskunnan epävakaisuudessa. Lakot ja poliittinen kuohunta vaikeuttavat yhteiskunnan taloudellista tilannetta. Pikkuporvaristo kykenee tilapäisesti olemaan sovussa lisääntyvän puutteen kanssa, mikäli se saa kokemuksia siitä että asemastaan käsin proletariaatti on kykenevä johdattamaan sen uudelle tielle. Mutta jos vallankumouksellinen puolue, huolimatta luokkataistelun lakkaamattomasta voimistumisesta, osoittaa kerta toisensa jälkeen kykenemättömyyttä yhdistää työväenluokka, jos se horjuu kahden vaiheilla, jos saattaa itsensä ymmälle ja on itsessään täynnä ristiriitaisuuksia, silloin pikkuporvaristo menettää kärsivällisyytensä ja alkaa katsoa vallankumouksellisten työläisten olevan syypäitä omaan surkeaan tilaansa. Kaikki porvarilliset puolueet, mukaan lukien sosialidemokratia, muuttavat ajatuksiaan juuri tähän suuntaan. Kun sosiaalinen kriisi saavuttaa sietämättömän ankaruuden, astuu erityinen puolue näyttämölle agitoiden pikkuporvaristoa valkoiseen kiihkoon, ja ohjaten tämän vihan ja epätoivon proletariaattia kohtaan. Saksassa tämä historiallinen tarkoitus on täyttynyt Kansallissosialismin (Natsismin) toimesta, laajana virtauksena, jonka ideologia on muotoutunut kaikista hajoavan porvarillisen yhteiskunnan löyhkäävistä höyryistä.
PORVARILLISEN DEMOKRATIAN ROMAHDUS
Sodan jälkeen sarja loistavan voittoisia vallankumouksia ilmaantui Venäjällä, Saksassa, Itävalta-Unkarissa, ja myöhemmin Espanjassa (28). Mutta ainoastaan Venäjällä työväenluokan onnistui saada valta kokonaan käsiinsä, pakkolunastaa sen riistäjät, sekä oppia tietämään kuinka luodaan ja ylläpidetään työväenvaltiota. Kaikkialla muualla proletariaatti, voitostaan huolimatta, pysähtyi puolitiehen, johtuen virheistä sen johdossa. Lopputuloksena oli vallan lipsuminen käsistä, siirtyminen vasemmalta oikealle ja sortuminen fasismin saaliiksi. Joukossa muita maita valta päästettiin sotilasdiktatuurin käsiin. Missään eivät parlamentit kyenneet sovittelemaan luokkaristiriitaisuuksia ja takaamaan tapahtumien rauhanomaista kehitystä. Konfliktit selvitettiin ase kädessä.
Ranskan kansa kuvitteli pitkään, ettei fasismilla ollut mitään tekemistä sen kanssa. Heillä oli tasavalta, jossa ratkaistaan kaikki kysymykset, suvereenien ihmisten yleisen äänioikeuden kautta. Mutta helmikuun 6. päivänä 1934, useita tuhansia fasisteja ja rojalisteja, aseistautuneena revolverein, nuijin ja veitsin, painostivat maan taantumuksellisesta Doumergue’n (29) hallitusta, jonka suojeluksessa fasistiset joukkiot jatkoivat kasvuaan ja aseistautumistaan. Mitä huominen tuokaan tullessaan?
Tietysti Ranskassa, kuten myös tietyissä muissa Euroopan maissa (Englanti, Hollanti, Sveitsi, Skandinavian maat) esiintyy vielä parlamentteja, vaaleja, demokraattisia vapauksia tai niiden jäänteitä. Mutta kaikissa näissä maissa luokkataistelu on kärjistymässä, kuten se tapahtui aikaisemmin Italiassa ja Saksassa. Se joka lohduttaa itseään fraasilla, “Ranska ei ole Saksa”, on toivoton. Kaikissa maissa vaikuttaa samat historialliset lait, kapitalismin rappion lait. Jos tuotanto-välineet pysyvät pienen kapitalistijoukon käsissä, täällä ei ole tietä ulos yhteiskuntajärjestyksestä. Se on tuomittu kulkemaan kriisistä kriisiin, puutteesta kurjuuteen, huonosta vielä huonompaan. Monissa maissa kapitalismin vanhuudenheikkous ja hajaantumistila on saanut ilmaisunsa toisistaan eroavin muodoin ja erilaisin rytmein. Mutta prosessin peruspiirteet ovat kaikkialla samoja. Porvaristo on johtamassa yhteiskuntansa täydelliseen vararikkoon. Se ei ole kykenevä takaamaan ihmisille sen enempää leipää kuin rauhaakaan. Tämä on juuri se syy miksi se ei enää pysty sietämään demokraattista järjestystä. Se on pakotettu murskaamaan työläiset fyysisellä väkivallalla. Työläisten ja talonpoikien tyytymättömyyttä ei kuitenkaan voi saada loppumaan pelkästään poliisin voimin. Lisäksi, on usein mahdotonta saada armeija marssimaan omaa kansaa vastaan. Se alkaa armeijan hajaantumisella, ja päättyy laajojen sotilasjoukkojen siirtymiseen kansan puolelle. Tästä syystä finanssikapitalismi on pakotettu muodostamaan erityisiä aseellisia joukkoja, harjoitettuna taistelemaan työläisiä vastaan, aivan kuten jotkin koiralaumat, jotka on koulutettu metsästykseen. Fasismin historiallinen tarkoitus on murskata työväenluokka, sen organisaatiot ja tukahduttaa sen poliittiset vapaudet, silloin kun kapitalistit tajuavat olevansa kykenemättömiä hallitsemaan ja alistamaan sitä demokraattisen koneiston avulla.
Fasistit löytävät ihmismateriaalinsa pää asiassa pikkuporvaristosta. Edellisen on täysin tuhonnut suurpääoma. Tästä sillä ei ole olemassa pääsyä ulos nykyisin vallitsevassa yhteiskuntajärjestelmässä, mutta se tunne mitään muutakaan. Sen tyytymättömyys, suuttumus ja epätoivoisuus ohjataan fasistien toimesta pois suurpääomasta, työläisiä vastaan. Voidaan ehkäpä sanoa että fasismi on toimenpide, jolla pikkuporvaristo asetetaan sen katkerimman vihollisen käytettäväksi. Tällä tavalla suurpääoma saattaa keskiluokat perikatoon, jonka jälkeen ostettujen fasististen kansankiihottajien avulla, lietsotaan epätoivoinen pikkuporvaristo työväestöä vastaan. Porvarillinen valta voidaan säilyttää vain tämänkaltaisilla, murhanhimoisilla menetelmillä. Kuinka pitkään? Siihen asti, jolloin proletaarinen vallankumous sen syöksee vallastaan.
PELKÄÄKÖ PIKKUPORVARISTO VALLANKUMOUSTA?
Parlamentaariset ääliöt, jotka pitävät itseään kansan asiantuntijoina, mielellään toistelevat: “Kenenkään ei pidä säikytellä keskiluokkia vallankumouksella. He eivät pidä äärimmäisyyksistä.” Tässä yleisessä muodossaan tämä väite on täydellisen väärä. Luonnollisesti pienomistaja pitää järjestystä parempana, niin kauan kuin liiketoiminta sujuu hyvin ja huomispäivä lupailee vielä parempaa menestystä.
Mutta kun tämä toivo on kadonnut, hän on helposti raivostuva ja valmis antautumaan kaikkein äärimmäisimpiinkin keinoihin. Muuten, miten hän olisi voinut syöstä demokraattisen valtion ja nostaa fasismin valtaan Italiassa ja Saksassa? Epätoivoinen pikkuporvari näkee fasismin ennen kaikkea taisteluvoimana suurpääomaa vastaan, ja uskoo – toisin kuin työväenluokan puolueet, jotka pyörittelevät vain pelkkiä sanoja – fasismin käyttävän voimaansa saadakseen aikaan lisää “oikeudenmukaisuutta”. Talonpoika ja käsityöläinen ovat omalla tavallaan realisteja. He ymmärtävät, ettei mitään tapahdu ilman voimankäyttöä.
On valhe, kolminkertainen valhe väittää että nykyinen pikkuporvaristo ei liity työväenluokan puolueisiin siksi, että se pelkäisi “äärimmäisiä keinoja”. Lähes päinvastoin. Alempi pikkuporvaristo syvissä riveissään näkee työväenluokan puolueet vain parlamentaarisena koneistona. He eivät usko niiden voimaan, kykyyn käydä taistelua, sen enempää kuin niiden nykyiseen valmiuteen johtaa taistelu päätökseen.
Ja jos näin on, maksaako vaivaa korvata kapitalistiset edustajat heidän parlamentaarisella vastineillaan vasemmistosta? Tässä on se miten puolittain pakkolunastettu, perikatoon joutunut yksityisomistaja järkeilee tai tuntee. Ilman ymmärtämystä talonpojan, käsityöläisen, palkollisen, pikkuvirkamiehen jne. psykologiasta, – psykologiasta joka nousee taloudellisesta kriisistä – on mahdotonta kehittää oikeaa politiikkaa. Pikkuporvaristo on taloudellisesti riippuvainen ja poliittisesti hajanainen (atomized – suom. huom.). Tästä syystä se ei voi toteuttaa itsenäistä politiikkaa. Se tarvitsee “johtajaa” joka valaa siihen luottamusta. Tämän yksilöllisen tai kollektiivisen johtajuuden, ts. merkkihenkilön tai puolueen, voi antaa sille vain jompikumpi perustavaa laatua olevista luokista – joko suurporvaristo tai proletariaatti. Fasismi yhdistää ja aseistaa hajanaiset massat. Ihmisjoukoista (Out of human dust – suom. huom.) se organisoi taisteluosastonsa. Se luo pikkuporvaristolle illuusion siitä, että se olisi riippumaton voima. Pikkuporvaristo alkaa kuvitella, että se todella komentaa valtiota. Ei ole ihmeellistä että nämä illuusiot ja kuvitelmat onnistuvat kääntämään sen päät.
Mutta pikkuporvaristo voi löytää johtajansa myös proletariaatista. Tämä on toteen näytetty Venäjällä ja osittain Espanjassa. Italiassa, Saksassa ja Itävallassa on tuntenut vetoa tähän suuntaan. Mutta työväenluokan puolueet eivät ole nousseet historiallisten tehtäviensä tasalle.
Saadakseen pikkuporvariston puolelleen, proletariaatin on voitettava sen luottamus. Ja tähän se tarvitsee luottamusta omista voimistaan.
Sillä täytyy olla selvä toimintaohjelma ja sen täytyy olla valmis taisteluun vallasta kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin. Karkaistuna vallankumouksellisen puolueen päättäväisellä ja säälimättömällä kamppailulla, proletariaatti kertoo talonpojille ja kaupunkien pikkuporvaristolle: “Olemme taistelemassa vallasta. Tässä on ohjelmamme. Olemme valmiita keskustelemaan kanssanne muutoksista tähän ohjelmaan. Tulemme käyttämään väkivaltaa ainoastaan suurpääomaa ja sen lakeijoita vastaan, mutta teidän uurastajien kanssa me haluamme solmia liiton, esitetyn ohjelman pohjalta” Talonpojat ymmärtävät tällaista puhetta. Heillä täytyy olla vain luottamus proletariaatin kyvykkyyteen kaapata valta.
Mutta tätä tarkoitusta varten yhteisrintama täytyy puhdistaa kaikesta kaksiselitteisyydestä, kaikesta epäröinnistä ja kaikista ontoista fraaseista. On välttämätöntä ymmärtää tilanne ja vakavasti saattaa se vallankumoukselliselle tielle.
TYÖVÄENMILIISI JA SEN VASTUSTAJAT
Kamppailua varten on välttämätön säästää ja vahvistaa taisteluvälineitä ja -keinoja – organisaatioita, lehdistöä, kokoontumisia jne. Fasismi (Ranskassa) uhkaa kaikkia näitä suoraan ja välittömästi. Se on vielä liian heikko suoraan taisteluun vallasta, mutta tarpeeksi vahva lyödäkseen alas työväenluokan organisaatioita vähä vähältä, kiihottamaan joukkioitaan hyökkäyksiin ja levittämään kauhua ja luottamuksen puutetta voimiaan kohtaan työväestön riveissä.
Fasismi löytää tiedostamattomia auttajiaan kaikista niistä jotka sanovat että “fyysinen kamppailu” on luvatonta tai toivotonta, ja jotka vaativat Doumerque’ta riisumaan fasistisen kaartinsa aseista. Mikään ei ole proletariaatille vaarallisempaa, erityisesti nykyisessä tilanteessa, kuin väärien toiveiden sokeroitu myrkky. Mikään ei kasvata fasistien röyhkeyttä niin paljon kuin “veltto pasifismi” osana työväen organisaatioita. Mikään ei tuhoa tehokkaammin keskiluokkien luottamusta työväenluokkaan, kuin sen viivyttely, passiivisuus ja taistelutahdon puute.
Le Populaire (Sosialistisen Puolueen sanomalehti) ja erityisesti l’Humanité (Kommunistisen Puolueen sanomalehti) kirjoittavat joka päivä: “Yhteisrintama on muuri fasismia vastaan”; “Yhteisrintama ei salli.”; “Fasistit eivät tule uskaltamaan.” jne. Nämä ovat fraaseja. On välttämättä sanottava reilusti työläisille, Sosialisteille ja Kommunisteille: Älkää antako tuudittaa itseänne taikauskoisten ja vastuuttomien lehtimiesten ja puhujien fraaseilla. Kysymys on meidän päistämme ja sosialismin tulevaisuudesta. Ei ole niin että me kieltäisimme yhteisrintaman tärkeyden. Me vaadimme sitä samalla kun molempien puolueiden johtajat ovat sitä vastaan. Yhteisrintama avaa useita mahdollisuuksia, mutta ei muuta. Itsessään yhteisrintama ei ratkaise mitään. Vain joukkojen taistelu ratkaisee. Yhteisrintama paljastaa arvonsa silloin kun Kommunistiset osastot tulevat Sosialististen osastojen avuksi, ja toisin päin, tilanteessa jossa fasistiset joukkiot hyökkäävät Le Populairea tai l’Humanitéa vastaan. Mutta tätä varten proletariaatin taisteluosastoja tulee kouluttaa, harjoittaa ja aseistaa. Ja jos ei ole olemassa puolustusorganisaatioita, ts. työväenmiliisiä, Le Populaire ja l’Humanite voivat siihen asti kirjoitella juuri niin monta artikkelia yhteisrintaman kaikkivaltiudesta kuin tahtovat, kunnes nämä kaksi lehteä löytävät itsensä puolustuskyvyttöminä ensimmäisten hyvin valmisteltujen fasististen hyökkäysten edessä.
Me ehdotamme tekemään kriittisen arvion “argumenteista” ja “teorioista” työväenmiliisin vastustajilla, joita on sankoin joukoin ja vaikutusvaltaisissa asemissa molemmissa työväenluokan puolueissa.
“Me tarvitsemme massojen itsepuolustusta, emme miliisiä”, meille on usein kerrottu. Mutta mitä on tämä “massojen itsepuolustus” ilman taisteluorganisaatioita, ilman erikoistunutta kaaderistoa, ilman aseita? Luovuttaessaan puolustuksen fasismia vastaan, organisoimattomat ja valmistautumattomat massat jättävät itsensä tilaan, jossa esittäisivät rooliaan verrattomasti huonommin kuin Pontius Pilatus omaansa. Miliisin roolin kieltäminen on etujoukon roolin kieltämistä. Miksi sitten on puolue? Ilman joukkojen tukea, miliisi ei ole mitään. Mutta ilman organisoituja taisteluosastoja, kaikkein sankarillisimmatkin massat tulevat pala palalta fasistijoukkojen murskaamiksi. On hälynpölyä asettaa miliisi ja itsepuolustus vastakkain. Miliisi on itsepuolustuksen elin.
“Ryhtyminen organisoimaan miliisiä”, sanovat jotkut vastustajat, tosin ainakin vakavissaan ja rehellisesti, “on ryhtymistä avoimeen provokaatioon”. Tämä ei ole argumentti, vaan solvaus. Välttämättömyys puolustaa työväenorganisaatioita nousee koko tilanteesta, miten kukaan voi olla ryhtymättä luomaan miliisiä? Ehkäpä he tarkoittavat että miliisin kokoon paneminen “provosoi” fasistisia hyökkäyksiä ja hallituksen sortotoimia? Tässä tapauksessa tämä on täysin taantumuksellinen argumentti. Liberalismi on aina sanonut työläisille että heidän luokkataistelunsa “provosoi” taantumusta.
Reformistit toistelivat tätä syytöstä Marxisteja vastaan, Menshevikit Bolshevikkeja vastaan. Nämä syytökset alentavat itseään, lopullisessa analyysissään ja syvämietteisessä ajatuksessaan siitä, että mikäli sorretut eivät pane vastaan, sortajatkaan eivät ole pakotettuja lyömään heitä. Tämä on Tolstoin ja Gandhin filosofiaa, muttei ikinä Marxin tai Leninin. Jos l’Humanite jatkossa haluaa kehittää doktriiniaan “vastarinnattomuudesta väkivaltaista pahuutta vastaan”, sen pitäisi ottaa symbolikseen, ei sirppiä ja vasaraa, Lokakuun vallankumouksen tunnuskuvaa, vaan hurskas vuohi joka elätti Gandhia maidollaan.
“Työväen aseistaminen on otollista ainoastaan vallankumouksellisessa tilanteessa, mitä ei vielä ole olemassa.” Tämä syvällinen argumentti tarkoittaa että työläisten täytyy antaa teurastaa itseään siihen asti kunnes tilanne on vallankumouksellinen. Ne jotka eilispäivänä saarnasivat “kolmannesta periodista” (30), eivät halua nähdä mitä heidän silmiensä edessä tapahtuu. Kysymys aseista on noussut eteen vain siksi että, “rauhallinen”, “normaali” “demokraattinen” tilanne on väistynyt syrjään myrskyisän, kriittisen ja epävakaan tilanteen tieltä, mikä voi yhtä hyvin muuttua itsessään niin vallankumoukselliseksi kuin vastavallankumoukselliseksikin tilanteeksi.
Vaihtoehto riippuu ennen kaikkea siitä antavatko edistykselliset työläiset rankaisematta hyökätä itseään vastaan kärsien vähä-vähältä tappioita, vai vastaavatko he jokaiseen iskuun kahdella omalla iskulla, nostattaen sorrettujen rohkeutta ja yhdistäen heidät lippunsa ympärille. Vallankumouksellinen tilanne ei tipu taivaasta. Se ottaa muotonsa vallankumouksellisen luokan ja sen puolueen aktiivisessa myötävaikutuksessa.
Ranskan Stalinistit väittävät nyt, että miliisi ei kyennyt toimimaan suojana Saksan proletariaatille sen häviössä. Vain eilispäivänä he täydellisesti kiistivät kaikki tappiot Saksassa ja vakuuttivat että Saksan Stalinistien politiikka oli oikeaa alusta loppuun asti. Tänään he näkevät kaiken pahan alkuna ja juurena Saksan työläisten miliisin (Rote Front) (31). Yhdestä virheestä he sortuvat sille täysin vastakkaiseen, joskaan ei yhtään vähemmän hirviömäiseen virheeseen. Miliisi ei itsessään aseta kysymystä. Oikea politiikka on välttämätöntä. Samalla Saksan Stalinismin politiikka (“Sosiaalifasismi on päävihollinen”, ammattiliittojen hajaannus, flirttailu nationalismin kanssa, putchismi (*) on kuolettavalla tavalla johtanut proletariaatin etujoukon eristämiseen ja haaksirikkoon. Kerta kaikkiaan arvottomalla strategialla, mikään miliisi ei voi pelastaa tilannetta.
On hölynpölyä väittää että itse miliisiorganisaatio johtaa seikkailuihin, provosoi vastustajaa, korvaa poliittisen taistelun fyysisellä taistelulla, jne. Näissä fraaseissa ei ole mitään muuta kuin poliittista pelkuruutta.
Miliisi, etujoukon vahvimpana organisaationa on tosiasiassa varmin turva niin seikkailuja, yksilöllistä terrorismia kuin spontaaneja verisiä välikohtauksiakin vastaan.
Miliisi on samalla ainoa vakava keino vähentää sisällissodan vaara minimiinsä, jota fasismi tyrkyttää proletariaatille. Antaa työläisten, riippumatta “vallankumouksellisen tilanteen” puuttumisesta, kurittaa “isältä pojalle” (papa’s son – suom. huom.) -patriootteja omilla keinoillaan, jolloin uusien fasistijoukkioiden rekrytointi muodostuu verrattomasti vaikeammaksi.
Mutta tässä strategit, takertuneena omaan ajatuksenjuoksuunsa, nostavat meitä vastaan vieläkin ällistyttävämpiä argumentteja. Lainatkaamme tekstiä: ” Jos vastaamme fasistien revolverin laukaisuihin, toisilla revolverin laukauksilla”, kirjoittaa l’Humanite Lokakuun 23. (1934), “unohdamme näköpiiristämme sen tosiasian että fasismi on kapitalistisen järjestelmän tuote ja taistellessamme sitä vastaan, koko järjestelmä on se jonka kohtaamme.” On vaikeaa kasata muutamaan riviin suurempaa sekaannusta ja enempää virheitä. On mahdotonta puolustaa järjestelmää itseään fasisteja vastaan, koska he ovat – “kapitalistisen järjestelmän tuote”. Tämä tarkoittaa että meidän tulee luopua koko taistelusta, sillä nykyajan sosiaaliset epäkohdat ovat myös “kapitalistisen järjestelmän tuotteita”.
Kun fasistit murhaavat vallankumouksellisen tai polttavat työväen sanomalehden rakennuksen, huokaisevat työläiset filosofisesti: “Voih! Murhat ja tuhopoltot ovat kapitalistisen järjestelmän tuotteita”, ja menevät kotiinsa levollisella omatunnolla. Fatalistinen lamaannus korvikkeena Marxin militantille teorialle, hyödyttää ainoastaan luokkavihollista. Pikku porvariston perikato on, tietysti, kapitalismin tuote. Fasistijoukkioiden kasvu on, niin ikään, tuote pikkuporvariston perikadosta. Mutta toisaalta, työväenluokan kasvava kurjuus ja kapinointi on myös kapitalismin tuote, ja miliisi vuorostaan, kärjistyneen luokkataistelun tuote. Miksi sitten l’Humanitén “Marxisteille” fasistijoukkiot ovat oikeutettuja kapitalismin tuotteita ja työväenmiliisi laiton tuote – Trotskilaistenko? On mahdotonta löytää tästä sen enempää päätä kuin häntääkään.
“Meidän täytyy selvitä koko järjestelmästä”, meille on kerrottu. Miten? Ihmisyksilöiden päiden ylitsekö? Fasistit eri maissa ovat aloittaneet revolvereineen ja lopulta tuhonneet koko “järjestelmän” työväenorganisaatioita. Kuinka muuten voi pysäyttää vihollisen aseellisen hyökkäyksen, jos ei muulla kuin järjestetyllä aseellisella puolustuksella, ja vuorollamme, saavuttaen menestystä hyökkäyksessä?
L’Humanité myöntää puolustuksen sanoissaan, mutta vain “massojen itsepuolustuksen” muodossa. Miliisi on vahingollinen, nähkääs, erottaessaan taisteluosastot massoista. Mutta miksi täällä sitten on itsenäisiä aseistettuja osastoja fasistien keskuudessa, joita ei ole eristetty taantumuksellisista massoista, mutta joita päinvastoin rohkaistaan ja joiden rohkeutta nostatetaan hyvin organisoituihin hyökkäyksiin, juuri noiden massojen taholta. Vai onko proletariaatti kenties ala-arvoisempaa taistelunhaluisuudessaan kuin luokaton pikkuporvaristo?
Toivottomasti takellellen, l’Humanité lopulta ryhtyy epäröimään: näyttää siltä, että massojen itsepuolustus edellyttää erityisten “itsepuolustusryhmien” organisoimista. Hylätyn miliisin tilalle esitetään erityisiä ryhmiä ja osastoja. Näyttäisi ensisilmäyksellä siltä, että eroa on vain nimessä. Varmaa on, ettei l’Humanitén ehdottama nimi merkitse mitään. Voidaan puhua “massojen itsepuolustuksesta”, mutta on mahdotonta puhua “itsepuolustusryhmistä”, ellei ryhmien tarkoitus ole puolustaa itseään, työläisten organisaatioiden sijasta. Kuitenkaan tässä ei tietysti ole kysymys nimestä. “Itsepuolustusryhmien” l’Humanitén mukaan, täytyy luopua aseiden käytöstä, ollakseen sortumatta “putschismiin.” Nämä viisaat käsittelevät työväenluokkaa kuin pienokaista, jota täytyy estää pitämästä käsissään teräasetta (razor – suom. huom.) Kaikenlisäksi teräaseet, kuten tiedämme, ovat Camelots du Roi’n (32) monopoli, joka on laillinen “kapitalismin tuote”, ja jotka teräaseiden avulla ovat syösseet vallasta demokraattisen “järjestelmän”. Joka tapauksessa, kuinka nämä “itsepuolustusjoukot” aikovat puolustaa itseään fasistien revolvereita vastaan? “Ideologisesti”, tietysti. Toisin sanoen, he voivat ainoastaan piilottaa itsensä. Koska heillä ei ole käsissään sitä mitä he tarvitsisivat, heidän täytyy etsiä “itsepuolustuksensa” omilla jaloillaan. Ja fasistit tulevat sillä välin hävittämään rangaistuksetta työväenjärjestöjä. Mutta jos proletariaatti kärsii hirvittävän tappion, se ei tule missään määrin olemaan syyllinen “putschismiin”. Petollinen lörpöttely, mahtailu “bolshevismin” lipun alla, herättää ainoastaan inhoa ja vastenmielisyyttä.
“Kolmannen periodin” iloisissa muistoissa, kun l’Humanitén strategeja vaivasi barrikadi-delirium, “valloittivat” katuja päivittäin ja leimasivat “sosiaalifasisteiksi” jokaisen, joka ei jakanut heidän ylellisyyttään, me ennustimme: “Oikealla hetkellä nämä herrasmiehet polttavat näppinsä, heistä tulee silloin pahimpia opportunisteja.” Ennustus on nyt tullut täydellisesti vahvistetuksi todeksi. Aikana jolloin Sosialistisen Puolueen sisällä kasvoi ja voimistui miliisille suosiollinen liike, niin kutsutun Kommunistisen Puolueen johtajat tarttuivat letkuun viilentääkseen edistyksellisimpien työläisten halua organisoida keskuudestaan taisteluosastoja. Voiko kukaan kuvitella demoralisoivampaa ja tuomittavampaa aikaansaannosta kuin tämä?
Sosialistisen Puolueen riveistä kuultiin aina joskus tällainen huomautus: “Miliisi tulee muodostaa, mutta ei ole tarvetta siitä huudella.” Voi vain onnitella tovereita, jotka haluavat suojata asian käytännöllistä puolta tiedonhaluisilta silmiltä ja korvilta. Mutta olisi aivan liian naivia kuvitella, että miliisi voitaisiin muodostaa näkymättömästi ja salaisesti, neljän seinän sisällä. Me tarvitsemme kymmeniä ja myöhemmin satojatuhansia taistelijoita. He tulevat ainoastaan, jos miljoonat mies- ja naistyöläiset, ja heidän jälkeensä talonpojat, ymmärtävät miliisin välttämättömyyden ja luovat vapaaehtoisten ympärille hehkuvan sympatian ilmapiirin ja aktiivin kannatuksen. Salauksesta huolehtiminen voi ja sen tulee verhota ainoastaan asian teknistä puolta. Poliittisen kampanjaa tulee avoimesti kehitellä, kokoontumisissa, tehtaissa, kaduilla ja julkisilla alueilla, toreilla.
Miliisin peruskaaderiston täytyy olla tehdastyöläisistä, heidän työpaikkojensa mukaan kokoonpantuna, toisensa tuntiessaan ja kykenevinä puolustamaan taisteluosastojaan vihollisen asiamiesten provokaatioita vastaan paljon helpommin ja varmemmin, kuin suurin osa ylennetystä byrokraateista. Salaliittolaismaiset esikunnat, ilman avointa joukkojen mobilisaatiota, jäävät vaaran hetkellä voimattomina riippumaan ilmaan. Kaikkien työväenluokkaisten organisaatioiden on innolla ryhdyttävä työhön. Käsi kädessä, heidän on mobilisoitava joukot. Kansanmiliisin menestyminen tulee vasta silloin täysin varmaksi.
“Mutta mistä työläiset meinaavat hankkia aseita?”, huomauttavat vakavamieliset “realistit” – sanokaamme, pelästyneet filistealaiset – “vihollisella on kivääreitä, tykkejä, tankkeja, kaasua ja lentokoneita. Työläisillä on muutama sata revolveria ja taskuveistä.”
Tässä huomautukseen kaikki on kerätty työläisten pelotteluksi. Toisaalta, viisaamme samaistavat fasistien aseet valtion aseistukseen. Toisaalta, he kääntyvät valtion puoleen ja vaativat että sen täytyy riisua fasistit aseista. Ainutlaatuista logiikkaa! Tosiasiassa heidän lähtökohtansa on väärä molemmissa tapauksissa. Ranskassa fasistit ovat vielä kaukana valtion kontrolloimisesta. Helmikuun 6. päivänä ryhtyivät aseelliseen konfliktiin valtion poliisin kanssa. Tämä on syy miksi on valheellista puhua tykeistä ja tankeista, kun kysymys on välittömästä aseellisesta taistelusta fasisteja vastaan. Fasistit, tietysti, ovat rikkaampia kuin me. Heidän on helpompi ostaa aseita. Mutta työläiset ovat lukumääräisempiä, päättäväisempiä ja paljon uhrautuvaisempia, silloin kun heillä on tietoisuus horjumattomasta vallankumouksellisesta johdosta.
Muiden lähteiden lisäksi, työläiset voivat aseistaa itseään fasistien kustannuksella, riisumalla heitä systemaattisesti aseista.
Tämä nyt on yksi kaikkein vakavimmista fasismin vastaisen taistelun muodoista. Kun työläisten arsenaali alkaa kasaantua fasistien asevarikoiden kustannuksella, pankit ja trustit tulevat varovaisemmaksi heidän murhanhimoisten vartijoidensa aseistamisessa. Voi tässä tapauksessa olla jopa mahdollista, – mutta ainoastaan tässä tapauksessa – että pelästyneet vallanpitäjät alkaisivat todella ehkäistä fasistien aseistamista, tarkoituksenaan estää tarjoamasta työläisille lisää lähteitä aseistautumiseensa. Olemme tienneet jo pitkään sen, että ainoastaan kumouksellinen taktiikka synnyttää, sivutuotteenaan “reformeja” tai myönnytyksiä hallitukselta.
Mutta kuinka fasistit riisutaan aseista? Luonnollisesti, sitä on mahdoton tehdä pelkästään sanomalehtiartikkeleilla. Taisteluosastot täytyy luoda. Tiedustelupalvelu täytyy perustaa. Tuhannet tiedonantajat ja ystävälliset auttajat tulevat vapaaehtoisesti mukaan joka puolelta, kun he tajuavat että me olemme vakavasti ottaneet tehtäväksemme toimia tilanteessa. Tämä edellyttää tahtoa proletaariseen toimintaan.
Mutta fasistien aseet eivät tietystikään ole ainoa lähde aseille. Ranskassa on enemmän kuin miljoona järjestäytynyttä työläistä. Yleisesti puhuen, tämä luku on pieni. Mutta se on täysin riittävä luodakseen alun työväen miliisiorganisaatiolle. Jos puolueet ja liitot aseistavat edes kymmenennen osan jäsenistään, tämä olisi jo 100,000 miehen voima. Ei ole minkäänlaista epäilystä, etteikö tämä luku vielä tulisi nousemaan pitkälle tämän yli, vapaaehtoisten liittyessä siihen huomispäivänä “yhteisrintamaan”, työväenmiliisiä kohtaan tuntemansa vetovoiman johdosta. Puolueiden ja liittojen myötäavustuksella, keräyksillä ja vapaaehtoisilla avustuksilla, voidaan kuukauden tai kahden sisällä tehdä mahdolliseksi varmistaa aseistus 100,000-200,000 työväenluokan taistelijalle. Fasistien meuhkaava lauma piilottaisi välittömästi hännän koipien väliin. Koko näkökulma tapahtumien kulkuun tulisi verrattomasti suotuisammaksi.
Vetoaminen aseiden puutteeseen tai muihin objektiivisiin perusteisiin, sen selittämiseksi miksi mitään yrityksiä ei ole nyt tehty miliisin perustamiseksi, on itsensä ja muiden huijaamista. Pääasiallisen esteen – joku voisi sanoa että ainoan esteen – alkujuuret löytyvät työväen järjestöjen johtajien konservatiivisesta ja passiivisesta luonteenlaadusta. Skeptikot, jotka ovat johtajina, eivät usko proletariaatin voimaan. He laittavat toivonsa kaiken sorttisiin ihmeisiin ylhäältä, sen sijaan että antaisivat purkautumiskanavan alhaalla sykkivälle kumoukselliselle energialle. Sosialististen työläisten täytyy välittömästi pakottaa johtajansa olemaan välttelemättä työläismiliisin perustamista tai muuten siirtymään syrjään, antaen tietä nuoremmille, reippaammille voimille.
Lakkoa ilman agitaatiota ja propagandaa on mahdoton kuvitella. Mahdotonta on kuvitella myöskään lakkoa ilman lakkovartioita, jotka milloin voivat, käyttävät suostuttelua, mutta milloin ovat siihen pakotettuja, käyttävät voimaa. Lakko on kaikkein perustavanlaatuisin luokkataistelun muoto, jossa aina yhdistyy vaihtelevissa suhteissa “ideologiset” menetelmät, fyysisiin menetelmiin. Taistelu fasismia vastaan on pohjimmiltaan poliittista taistelua, joka tarvitsee miliisiä, aivan kuten lakko tarvitsee lakkovartiota. Perustaltaan lakkovartio on työläismiliisin alkio. Se joka kieltää “fyysisen” kamppailun, sen täytyy kieltää kaikki kamppailu, sielu kun ei elä ilman ruumista.
Seuraten suuren sotateoreetikon Clausewitzin fraasia, sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Tämä määritelmä pätee täysin myös sisällissotaan. Fyysinen taistelu on ainoastaan poliittista taistelua “toisin keinoin”. On luvatonta asettaa yhtä toista vastaan, koska on mahdotonta ehkäistä poliittista taistelua sen muuttaessa itsessään muotoaan fyysiseksi taisteluksi, sisäisellä välttämättömyydellään.
Vallankumouksellisen puolueen velvollisuus on nähdä edeltä käsin ajankohta, jossa tapahtuu peruuttamaton muodonmuutos poliittisessa taistelussa, avoimeksi aseelliseksi konfliktiksi, ja kaikilla voimillaan valmistella tätä hetkeä, aivan kuten hallitsevat luokatkin sitä valmistelevat.
Miliisiosastot puolustautumisessa fasismia vastaan ovat ensimmäinen askel tiellä proletariaatin aseistamiseksi, ei viimeinen. Meidän iskulauseemme on:
– Aseistakaamme proletariaatti ja vallankumouksellinen talonpoikaisto!
Työväenmiliisin täytyy viimeisessä analyysissämme sulkea piiriinsä kaikki työnraatajat. Tämän ohjelman toteuttaminen täydellisesti tulee olemaan mahdollista ainoastaan työläisvaltiossa, jonka käsien kautta toimivat tuotantovälineet ja niin muodon myös kaikki tuhoamisvälineet, ts. kaikki aseet ja tehtaat ovat niiden käsissä, jotka ovat ne tuottaneetkin.
Kuitenkin, on mahdotonta saavuttaa työläisvaltio tyhjin käsin. Vain poliittiset invalidit kuten Renaudel (33) voivat puhua rauhanomaisesta, perustuslaillisesta tiestä sosialismiin. Perustuslaillinen tie on katkaistu fasistijoukkojen taisteluhaudoilla. Edessämme ei ole vähäinen määrä taisteluhautoja. Porvaristo ei tule epäröimään turvautumisessa tusinaan vallankaappaukseen (coup d’etat – suom. huom.), poliisin ja armeijan avustuksella, estääkseen proletariaattia tulemasta valtaan.
Sosialistinen työläisvaltio voidaan synnyttää vain voittoisalla vallankumouksella.
Jokaista vallankumousta on ennalta valmisteltu taloudellisissa ja poliittisissa tapahtumissa, mutta aina ne on ratkaistu avoimissa konflikteissa, keskenään vihamielisten luokkien välillä. Vallankumouksellinen voitto on mahdollinen ainoastaan pitkän poliittisen agitaation, pitkällisen koulutuksen ja joukkojen organisoinnin tuloksena.
Mutta aseellinen konflikti valmistelee itseään pitkälti edetessään. Edistyksellisempien työläisten täytyy tietää, että he joutuvat taistelemaan ja voittamaan kuolemankamppailussa. Heidän täytyy tarttua aseisiin, taatakseen vapautuksensa.
NÄKYMÄ YHDYSVALTOIHIN
Yhdysvaltojen työväenluokan takapajuisuus on suhteellinen käsitys (34). Monissa tärkeissä suhteissa, se on maailman edistyksellisin luokka, teknisesti ja elintasoltaan.
Amerikkalaiset työläiset ovat hyvin taistelunhaluisia – kuten olemme nähneet lakkojen aikana. Heillä on ollut kaikkein kapinoivimmat lakot koko maailmassa. Mitä Amerikan työläisiltä puuttuu, on kyky yleistyksiin ja analyysiin, luokka-asemaansa yhteiskunnassa kokonaisuutena. Tällä yhteiskunnallisen ajattelun puutteella on alkuperänsä maan koko historiassa.
Fasismista. Kaikissa maissa joissa fasismista on tullut voittoisa, meidän täytyy, ennen sen kasvua ja voittoa, löytää joukkojen radikalisoitumisen aalto – työläisten, köyhempien talonpoikien ja farmareiden ja pikkuporvarillisen luokan. Italiassa, sodan jälkeen ja ennen vuotta 1922, meillä oli valtaviin mittoihin paisunut vallankumouksellinen aalto; valtio oli halvaantunut, poliisia ei ollut olemassa, ammattiliitot pystyivät tekemään mitä halusivat – mutta ei ollut puoluetta, joka olisi kyennyt ottamaan vallan. Vastavaikutuksena syntyi fasismi.
Saksassa samoin. Meillä oli vallankumouksellinen tilanne vuonna 1918; porvariluokka ei edes kysynyt osallistumismahdollisuudestaan valtaan. Sosialidemokraatit halvautuivat vallankumouksesta. Sitten työläiset yrittivät uudelleen vuosina 1922-23-24. Tämä oli Kommunistisen puolueen vararikon aikaa – kaiken tämä olemme läpikäyneet jo aiemmin. tämän jälkeen vuosina 1929-30-31 Saksan työläiset aloittivat uuden vallankumouksellisen aallon. Silloin kommunisteilla ja ammattiyhdistyksillä oli suunnattomasti valtaa, mutta sitten tuli kuuluisa sosiaalifasistinen politiikka (osana Stalinistista liikettä), politiikka joka oli sepitetty halvauttamaan työväenluokka. Vain näiden kolmen valtavaa aaltoa tekivät fasismista suuren liikkeen. Ei ole olemassa poikkeuksia tästä säännöstä – fasismi syntyy ainoastaan kun työväenluokka osoittaa täydellistä kyvyttömyyttä ottaa yhteiskunnan kohtalo omiin käsiinsä.
Yhdysvalloissa tulet näkemään saman asian. Siellä on jo fasistisia elementtejä, ja niillä on tietysti esimerkkinsä Italiassa ja Saksassa. He tulevat, näin ollen, työskentelemään nopeammalla tempolla. Mutta sinulla on myös esimerkkejä muistakin maista. Seuraava historiallinen aalto Yhdysvalloissa tulee olemaan massojen radikalisoitumisen aalto, ei fasismin. Tietysti sota voi pidättää radikalisoitumista jonkin aikaa, mutta se siten antaa radikalisoitumiselle paljon valtavamman tempon ja muutoksen nopeuden.
Meidän ei tule liittää sotadiktatuuria (war dictatorship – suom.huom.) – sotilaskoneiston, esikuntaupseereiden, finanssipääoman diktatuuria – fasistisen diktatuuriin. Jälkimmäinen välttämättä edellyttää sitä, että ensin tunnetaan epätoivoa suurten ihmisjoukkojen keskuudessa. Kun vallankumoukselliset puolueet pettävät heidät, kun työläisten etujoukko osoittaa kyvyttömyytensä johtaa sen voittoon – silloin farmarit, pikkukauppiaat, työttömät, sotilaat jne. tulevat kykeneviksi kannattamaan fasistista liikettä, mutta vain silloin.
Sotilasdiktatuuri (military dictatorship – suom.huom.) on puhtaasti byrokraattinen instituutio, sotilaallisella koneistolla vahvistettu ja se perustuu ihmisten ajatusten sekoittamiseen ja heidän alistamiseensa siihen. Jonkin ajan kuluttua heidän tuntemuksensa voi muuttua ja heistä voi tulla diktatuuria vastaan kapinoivia.
RAKENTAKAA VALLANKUMOUKSELLINEN PUOLUE!
Kaikissa poliittisissa keskusteluissa kysymys nousee poikkeuksetta esille: Olemmeko onnistuneet vahvan puolueen luomisessa, sitä hetkeä varten jolloin tulee kriisi (35)? Voivatko fasistit olla ennakoimatta meitä? Onko fasistinen vaihe kehityksessä välttämätön? Fasismin menestymin saa ihmiset helposti menettämään kaikki näkymänsä, johdattaen heidät unohtamaan todelliset olosuhteet, jotka ovat tehneet fasismin voimistumisen ja voiton mahdollisiksi. Tällä hetkellä selvä ymmärtämys näistä olosuhteista on erityisen tärkeää Yhdysvaltojen työläisille. Voimme muotoilla siitä historiallisen lain: fasismi on kyennyt voittoihin vain niissä maissa, joissa konservatiiviset työväenpuolueet ovat ehkäisseet proletariaattia hyödyntämästä vallankumouksellista tilannetta ja vallan anastamista. Saksassa on ilmennyt kaksi vallankumouksellista tilannetta: 1918-1919 ja 1923-1924. Jopa vuonna 1929 suora kamppailu vallasta oli proletariaatille yhä mahdollista. Kaikissa näissä kolmessa tapauksessa sosialidemokratia ja Komintern (stalinistit) rikollisesti ja häijysti katkaisivat valtaan pääsyn, asettaen yhteiskunnan näin umpukujaan. Ainoastaan näissä olosuhteissa ja tässä tilanteessa fasismin myrskyisä nousu ja sen vallan saavuttaminen osoittautui mahdolliseksi.
Sikäli kun proletariaatti osoittautui kykenemättömäksi, tänä aikana, valloittamaan valtaa, imperialismi aloitti taloudellisen elämän säätelyn omilla menetelmillään; valtaan noussut fasistipuolue on poliittinen mekanismi. Tuotantovoimat ovat sovittamattomassa ristiriidassa, eivät ainoastaan yksityisomaisuuden kanssa, vaan myös kansallisvaltion rajojen kanssa. Imperialismi ilmaisee mielipiteensä tästä ristiriidasta. Imperialistinen kapitalismi etsii ratkaisua tähän ristiriitaan aluelaajennusten kautta, valtaamalla uusia alueita, jne. Totalitaarinen valtio, alistaen kaikki sen puolet, niin taloudelliset uin poliittiset, kulttuurielämästä finanssikapitalismiin, instrumenteiksi supernationalistisen, imperiumin luomiseksi, mannerten ja koko maailman hallitsemiseksi.
Kaikkia näitä fasismin ominaisuuksia olemme analysoineet, jokaista erikseen ja kaikkia yhdessä omassa kokonaisuudessaan, laajalti siihen mitä se alkaa ilmentävää tai tuomaan etualalle.
Molemmat teoreettiset analyysit, yhtä hyvin kuin viimeisen neljännesvuosisadan rikas historiallinen kokemus on näyttänyt toteen samalla voimalla sen, että fasismi on joka kerta ollut erityisen poliittisen syklin viimeinen lenkki, koostuen seuraavista: kapitalistisen yhteiskunnan syvin kriisi; työväenluokan radikalisoitumisen kasvu; kasvava sympatia työväenluokkaa kohtaan ja muutoksen kaipuu osassa maalais- ja kaupunkilaispikkuporvaristoa; suurporvariston äärimmäinen epäjärjestys; se luovii peloissaan ja petturimaisesti, tarkoituksenaan välttää vallankumouksellinen huipentuma; proletariaatin uupumustila; kasvava välinpitämättömyys ja sekasorto; vaikeutunut yhteiskunnallinen kriisi; pikkuporvariston epätoivo; sen alttius uskoa ihmeisiin ja valmius turvautua väkivaltaisiin keinoihin; kasvava vihamielisyys proletariaattia kohtaan, joka on pettänyt sen odotukset. Nämä ovat edellytyksiä fasistipuolueen nopeaan muodostumiseen ja sen voittoon.
On melko itsestään selvää, että työväenluokan radikalisoituminen Yhdysvalloissa on läpikäynyt vain sen ensimmäiset vaiheet, ja melkein yksinomaan ammattiyhdistysliikkeen piirissä (CIO) (36). Ajanjakso ennen sotaa ja sitten sota itse, voivat väliaikaisesti keskeyttää tämän radikalisoitumisprosessin, erityisesti jos merkittävät määrät työläisiä on sulautettu sotateollisuuteen. Mutta tämä radikalisoitumisprosessin keskeytyminen ei voi olla pitkäkestoista. Radikalisoitumisen toinen vaihe oletettavasti saa paljon terävämmän ilmenemismuodon. Ongelma itsenäisen työväenpuolueen perustamisessa nousee päiväjärjestykseen. Meidän siirtymävaatimuksemme tulevat saamaan suuren suosion. Toisaalta fasistit ja taantumukselliset tendenssit tulevat vetäytymään taka-alalle, oletettavasti puolustus asemiin, odottamaan suotuisampaa hetkeä. Tämä on lähimpien aikojen näköala. Mikään puuha ei ole enemmän arvotonta, kuin spekulointi siitä onnistummeko vai emmekö onnistu voimakkaan vallankumouksellisen johto-puolueen luomisessa. Edessä ovat suotuisat näkymät, antaen kaiken oikeutuksen vallankumoukselliselle aktivismille. On välttämätöntä hyödyntää avautuvat mahdollisuudet ja rakentaa vallankumouksellinen puolue.
Viitteet
1. Poimittu marraskuun 15. päivänä, 1931 päivätystä kirjeestä toverille; painettu Militant -lehdessä tammikuun 16. vuonna 1932. Koko kirje luettavissa teoksessa: Writings of Leon Trotsky: Supplement, 1929-33 (New York: Pathfinder, 1979), sivut 99-100
2. Komintern tai Kommunistinen Internationaali, oli vuonna 1919 perustettu kommunistisen liikkeen maailmanorganisaatio, vallankumoukselliseksi vaihtoehdoksi luokkasovinnolliselle Sosialistiselle (Toiselle) Internationaalille. Kuitenkin 1920-luvun puolivälissä se joutui Neuvostoliiton pikkuporvarillisen hallitsevan kastin dominoimaksi, alistaen maailman työväenluokan edut omien etuoikeuksiensa puolustamiselle
3. Kirjoituksesta “What Next? Vital Questions for The German Proletariat”, tammikuu 27. pv. 1932. Koko artikkeli löytyy: Leon Trotsky, The Struggle Against Fascism in Germany (New York: Pathfinder, 1971), sivut 142-257
4. Fasistien väkivaltainen kampanja alkoi Bolognasta, marraskuun 21. vuonna 1920. Kun kunnallisvaaleissa voittoisat sosialidemokraattiset valtuutetut tulivat kaupungintalolle tapaamaan pormestaria, fasistit tulittivat heitä. Kymmenen ihmistä sai surmansa ja sata haavoittui. Fasistit jatkoivat “rankaisuretkikunnallaan” ympäröivälle maaseudulle. Suurmaanomistajat huolsivat ja täydensivät ajoneuvoilla liikkuvia Mustapaitojen “toimintaosastoja” (action squadrons – suom. huom.), heidän tehdessään yllätyshyökkäyksiä kyliin, hakaten ja tappaen talonpoikia ja työväenjärjestöjen johtajia, hajottaen työväen- ja talonpoikaisjärjestöjen toimitiloja ja terrorisoiden kansaa
5. Versailles’n rauhansopimus määrättiin Saksalle ensimmäisen maailman sodan lopussa. Sen eniten vihaa herättänyt kohta oli päättymätön velvoite maksaa “sotakorvauksia” Liittoutuneille, aiheutuneista menetyksistä ja tappioista. Kriisi puhkesi kapitalistisen maailman poikki pyyhkäisseessä taloudellisen lamakauden aikana, sen jälkeen kun Wall Street romahti vuonna 1929
6. Kenttämarsalkka Paul von Hindenburg (1847-1934) oli Junkkerikenraali joka sai mainetta ensimmäisessä maailman sodassa ja myöhemmin hänestä tuli Weimarin Tasavallan Presidentti. Vuonna 1932 sosialidemokraatit tukivat hänen uudelleenvalintaansa, natseja “pienempänä pahana”. Hän nimitti Hitlerin kansleriksi tammikuussa 1933
7. Filippo Turati (1857-1932) oli Italian Sosialistisen Puolueen johtava reformistiteoreetikko
8. Antonio Gramsci (1891-1937) oli Italian Kommunistisen Puolueen perustaja. Mussolini vangitsi hänet 1926, hän kuoli vankilassa yksitoista vuotta myöhemmin. (Itse asiassa hänet vapautettiin kansainvälisen painostuksen ja terveydentilansa takia, mutta hän ehti olla vapaana ainoastaan viikon ennen kuolemaansa sairaalassa – suom. huom.)
9. Dmitri Manuilsky (1883-1959) toimi Kominternin sihteerinä vuosina 1928-1943
10. Ercoli oli Palmiro Togliattin (1893-1964) nimimerkki Kominternin julkaisuissa. Hän johti Italian Kommunistista Puoluetta Gramscin vangitsemisen jälkeen
11. Kirjoituksesta “The Turn in the Communist International and the German Situation”, Syyskuun 26. vuodelta 1930. Koko artikkeli teoksessa: Struggle against Fascism, sivut 55-74
12. Youngin suunnitelma (Young Plan – suom. huom.) oli suunnattu “helpottamaan” Saksan sotakorvausten suorittamista, ensimmäisen maailmansodan voittajille. Se sai nimensä amerikkalaiselta suurliikemieheltä, Owen D. Youngilta, joka oli Saksan sotakorvausohjelman pääasiamiehenä 1920-luvulla. Kesällä 1929 hän toimi puheenjohtajana konferenssissa, joka hyväksyi hänen suunnitelmansa
13. Pravda oli Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen sanomalehti
14. Gregory Y. Zinoviev (1883-1936), Kominternin puheenjohtaja vuosina 1919-1926, liittyi blokkiin yhdessä Josef Stalinin ja Lev Kamenevin kanssa, seurattuaan V. I. Leninin lopullista sairastumista alkuvuonna 1923 ja hänen kuolemaansa seuraavana vuonna. Kominternin linja johti tänä aikana sarjaan tappioita ja käyttämättä jätettyjä tilaisuuksia, kaikkein huomattavimpana Saksan vallankumouksen peruuttaminen vuonna 1923. Zinoviev rikkoi välinsä Staliniin vuonna 1926 ja liittyi Trotskin johtamaan vasemmisto-oppositioon. Yhdistyneen Opposition puolueesta erottamisen jälkeen vuonna 1928, Zinoviev antautui Stalinille ja hänet päästettiin uudelleen puolueen jäseneksi. Hänet erotettiin puolueesta kahdesti seuraavan vuosikymmenen aikana ja Stalin teloitutti hänet “tunnustuksen” jälkeen Moskovan näytösoikeudenkäynneissä, vuonna 1936
15. Tämä ja seuraava kohta ovat otteita kirjoituksesta “What Next? Vital Questions fot the German Proletariat. Katso Struggle against Fascism, sivut 142-257
16. Manuilskyn instituutti, ts. Komintern
17. Rautarintama, blokki useiden suurten ammattiliittojen ja porvarillisten “tasavaltalaisten” ryhmien välillä luotiin sosialidemokraattien toimesta vuoden 1931 lopulla. Taisteluryhmät, joita kutsuttiin rautanyrkeiksi (Iron Fist – suom. huom.), muodostettiin liittojen ja työväenurheilujärjestöjen keskuudesta. Ne vedettiin mukaan rautarintamaan. Kuitenkin, Rintaman ensimmäinen “taistelu” oli kampanja Presidentti Hindenburgin uudelleenvalinnan puolesta
18. Heinrich Brüning (1885-1970) toimi kanslerina vuosina 1930-1932. Tavanomainen parlamentaarinen hallinto loppui Saksassa maaliskuussa 1930. Tätä seurasi sarja bonapartistisia hallintoja, joita ei hoidettu pelkästään tavallisten parlamentaaristen toimintatapojen mukaisesti, vaan “hätätila” asetuksilla. Ne eivät olleet riippuvaisia ainoastaan vanhasta porvarillisen demokratian puoluejärjestelmästä, vaan myös komennostaan poliisiin, armeijaan ja hallinnon byrokratioihin. Esittäessään itsensä puolueiden ja luokkien yläpuolella olevana poliittisena pelastajana, maan saamisessa pois kriisistä, ne kohdistivat suurimmat iskunsa työväenluokkaa vastaan, koska niiden todellisena päämääränä oli palauttaa kapitalistinen vakaus
19. Vorwärts oli Saksan sosialidemokratian pää-äänenkannattaja
20. Kirjoituksesta “The Only Road for Germany”, syyskuun 14. 1932. Koko artikkeli: Struggle against Fascism, sivut 272-328
21. Jacobiinit olivat vallankumouksellisia pikkuporvarillisia voimia Ranskan suuressa vallankumouksessa vuonna 1789
22. Elokuun 4. päivänä vuonna 1914, Saksan Sosialidemokraattinen Puolueen edustajat parlamentissa (Reichstag) äänestivät imperialistisen hallituksen sotamäärärahojen puolesta; samana päivänä Ranskan Sosialistisen Puolueen edustajat tekivät samoin Edustajainhuoneessa (Chamber of Debuties – suom.huom.)
23. Joseph Pilsudski (1876-1935) oli toinen Puolan Sosialistisen Puolueen perustajista ja sen oikeistosiiven nationalistiryhmittymän johtaja. Hän oli Puolan tasavallan päämiehenä vuosina 1918-1923. Vuonna 1920 hän johti hyökkäystä Neuvostotasavaltoihin. 1926 hän organisoi vallankaappauksen ja perusti fasistisen diktatuurin
24. A. Warski tuki puolalaista vallankumouksellista, Rosa Luxemburgia, tämän lukuisissa erimielisyyksissä bolshevikkien kanssa
25. Rosa Luxemburg (1871-1919) oli Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen vasemmistosiiven johtaja. Hän ja Karl Liebknecth vangittiin sodan vastaisuudesta (1. maailmansota). Saksan Kommunistisen Puolueen perustajajäsen vuonna 1918, hänet pidätettiin ja murhattiin 1919 Saksan vallankumouksen aikana
26. Vuoden 1871 Pariisin Kommuuni oli ensimmäinen yritys perustaa työläisten vallankumouksellinen hallinto. Pariisin työtätekevä väestö hallinnoi ja piti kaupunkia hallussaan maaliskuun 18. päivästä toukokuun 28. päivään asti, jolloin Ranskan porvaristo yhdessä Preussin asevoimien kanssa murskasi heidän vastarintansa. Seuranneessa terrorissa ja verilöylyssä menetti henkensä enemmän kuin 17,000 Pariisin työläistä
27. Lokakuun vallankumous on Venäjän vallankumous, joka tapahtui lokakuun 25. päivänä 1917, silloin siellä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan. Nykyisin käytössä olevan gregoriaanisen kalenterin mukaan, vallankumouksen voiton päivämäärä on marraskuun 7.
28. Tämä ja kaksi seuraavaa osaa on otettu kirjoituksesta “Whither France?”, lokakuulta 1934. Koko artikkeli luettavissa teoksessa: Leon Trotsky on France (New York: Pathfinder, 1979), sivut 29-62)
29. Gaston Doumergue oli bonapartistinen pääministeri Ranskassa. Hän seurasi Edouard Daladieria (Daladierin hallitus hajosi päivä helmikuun 6. päivän 1934 fasistimellakoiden jälkeen)
30. Kolmas periodi viittaa 1920-luvun loppuun ja 1930-luvun alkuun, jolloin Komintern väitti, että kapitalismin palauttamisesta Neuvostojen toimesta on lähestyvä uhka kansainvälisesti, puolusti ultravasemmistolaista ja seikkailutaktiikkaa. He kieltäytyivät yhteistyöstä fasismia vastaan muiden työväenliikkeiden kanssa ja sen rakensivat omia “Punaisia” ammattiliittojaan imperialistisissa maissa, työväen massaliikkeiden kustannuksella
31. Rote Front (Punainen rintama) oli sosialidemokraattisen hallituksen, vuoden 1929 Vappumellakoiden jälkeen kieltämä, Kommunistisen Puolueen dominoima miliisi
* (putchismi – kansasta ja yhteiskunnallisista edellytyksistä irrallista vallankaappausintoilua. – suom. huom.)
32. Camelots du Roi oli, Charles Marraus’n sanomalehden, Action Français’n ympärille ryhmittynyt Ranskan monarkistien joukko. Lehti oli tunnettu väkivaltaisen anti-demokraatisesta linjastaan
33. Ennen ensimmäistä maailman sotaa, Pierre Renaudel (1871-1935) oli l’Humanité’n toimittaja. Hän oli oikeistosiiven sosiaalipatriootti sodan aikana. Fasistien helmikuun 6. päivän mellakoiden jälkeen, vuonna 1934, hän liittyi Radikaali Puolueeseen, Ranskalaisen kapitalismin pääpuolueeseen
34. Kirjoituksesta “Some Questions on American Problems.” Koko artikkeli luettavissa teoksessa: Writings of Leon Trotsky, 1939-1940 (New York: Patfinder, 1937), sivut 331-341
35. Kirjoituksesta “Bonapartism, Fascism, and War.” Trotski sanely tämän artikkelin vain vähän ennen kuolemaansa elokuussa 1940. Koko artikkeli luettavissa teoksessa: Struggle against Fascism, sivut 444-452
36. Sarja raivoisia työtaisteluja riehui Yhdysvalloissa 1930-luvun alkupuolella, synnyttäen kokonaisten teollisuudenhaarojen laajuisia liittoja. Sen jälkeen ammattiyhdistykset on organisoitu kapean ammattikohtaisesti, Amerikan Ammattiliittojen Federaatioon (AFL – Amerikan Federation of Labor – suom. huom.). Teollisuus Organisaatioiden Kongressi (CIO – Congress of Industrial Organisation – suom. huom.) on teollisuusliittojen federaatio. Nämä kaksi liittoa sulautuivat yhteen vuonna 1955
Suomennos valmistunut 16.11.2007, klo 14.38.
— No virus found in this incoming message. Checked by AVG Free Edition. Version: 7.5.503 / Virus Database: 269.16.1/1140 – Release Date: 19.11.2007 19:05
