© COPYLEFT 2007 SUOMI – FINLAND, MARXILAINEN TYÖVÄENLIITTO – MTL
SISÄLLYS
JOHDANTO
SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI
VALMISTAUTUMINEN UUTEEN SOTAAN
NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTINEN SOTA
‘KANSALLINEN’ PUOLUSTUS
KANSALLISUUSKYSYMYS JA IMPERIALISTINEN SOTA
DEMOKRATIAN PUOLUSTAMINEN
PIENTEN JA NEUTRAALIEN VALTIOIDEN PUOLUSTAMINEN
TOINEN INTERNATIONAALI JA SOTA
KESKUSTALAISUUS JA SOTA
NEUVOSTODIPLOMATIA JA KANSAINVÄLINEN VALLANKUMOUS
NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTISET RYHMITTYMÄT
KOLMAS INTERNATIONAALI JA SOTA
‘VALLANKUMOUKSELLINEN’ PASIFISMI JA SOTA
PIKKUPORVARISTO JA SOTA
TAPPIOMIELIALAT JA IMPERIALISTINEN SOTA
SOTA, FASISMI JA TYÖVÄENLUOKAN ASEISTAMINEN
VALLANKUMOUKSELLINEN POLITIIKKA SOTAA VASTAAN
SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI
JOHDANTO
Sota ja Neljäs Internationaali (War and the Fourth International) teoksen kirjoitti Leon Trotski. Hän oli toinen Venäjän Lokakuun 1917 vallankumouksen johtajista ja Neljännen Internationaalin perustaja kesäkuun 10. päivänä, vuonna 1934. Hän eli tuolloin maanpaossa Ranskassa ja hahmotelma julkaistiin Ranskaksi, aikaisemmin samana vuonna käytyjen keskustelujen pohjalta.
Sen julkaisi Kansainvälisen Kommunistien Liiton (International Communist League) Kansainvälinen Sihteeristö, sekä pamflettina myös Amerikan Trotskilaiset (American Trotskyist), heinäkuussa 1934.
Aikana jolloin Trotski kirjoitti tätä julkilausumaa, maailman imperialistinen talous oli edelleen laman kourissa. Tammikuussa 1933 Natsit nousivat valtaan Saksassa ja vuoden mittaan ottivat pyrkimyksekseen murtaa Versailles’n rauhansopimuksen määräykset ja aloittaa Saksan uudelleenaseistamisen. Ajautuminen kohti imperialistista toista maailmansotaa oli alkanut.
Julkilausuma analysoi tilannetta ja hahmottelee periaatteita, joiden mukaan marxilaisten vallankumouksellisten tulisi menetellä sodanvastaisessa toiminnassaan, keskeisenä tarkoituksena taistella Neljännen Internationaalin rakentamisen puolesta.
Tähän aikaan ei ollut selvää ainoastaan se, että Toinen Internationaali toimi imperialismin asiamiehenä työväenliikkeen sisällä, vaan myös se, että Stalinistisesta Kolmannesta Internationaalista oli tullut vastavallankumouksellinen.
Kun Neljäs Internationaali perustettiin vuonna 1938, Sota ja Neljäs Internationaali oli periaateohjelma, joka toimi ohjenuorana Trotskin taistelutovereille, heidän hahmotellessaan lyhyttä manifestia – Imperialistista sotaa vastaan!
Tärkeys jonka Trotski liitti Sota ja Neljäs Internationaali -kirjoitukseen, havainnollistuu myös hänen viittauksessaan tähän kirjoitukseen Neljännen Internationaalin Hätäkonferenssiin 1940 laatimassaan dokumentissa tulevista näköaloista.
Tulevia näköaloja käsittelevä dokumentti Imperialistinen sota ja proletariaatin maailmanvallankumous (Imperialist War and the Proletarian World Revolution) viittaa vuoden 1934 ohjelmahahmotelmaan monissa kohdissaan ‘Neljännen Internationaalin teeseinä’.
Sota ja Neljäs Internationaali on erittäin tärkeää luettavaa aikana, jolloin imperialismi epätoivoisen taloudellisen kriisinsä ajamana, on käymässä sotaa Irakissa, on pommittanut ja hyökännyt Afganistaniin ja julistanut sodan Jugoslavialle vain kolme vuotta sitten.
Kuten Trotski on väittänyt – imperialismin aikakausi on sotien ja vallankumousten aikakausi – on näinä päivinä voimallisesti tullut toteennäytetyksi miljoonien ihmisten silmien edessä.
Se myös osoittaa, että ainoa keino lopettaa tällaiset sodat, on rakentaa Neljännen Internationaalin Kansainvälinen Sihteeristö johtamaan työväenluokan työtä Maailman Sosialistisen Vallankumouksen puolesta, lopettamaan kapitalismi ainaiseksi.
__Syyskuu 2002
SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI
Katastrofaaliset kaupalliset, teolliset, maataloudelliset ja finanssitaloudelliset kriisit, kansainvälisten taloudellisten siteiden rikkoutuminen, ihmiskunnan tuotannollisten voimien rappeutuminen ja sietämätön luokka- ja kansainvälisten ristiriitojen kärjistyminen, merkitsevät kapitalismin iltaruskoa, ja täysin todistavat leninistisen luonnehdinnan aikakaudestamme sotien ja vallankumousten aikakautena.
1914-18 sota aloitti virallisesti uuden aikakauden. Sen kaikkein tärkeimmät tapahtumat tähän mennessä ovat olleet: Venäjän työväenluokan valtaannousu 1917 ja Saksan proletariaatin kukistuminen vuonna 1933.
Ihmisten kauheat onnettomuudet joka puolella maailmaa ja vieläkin hirvittävämmät vaarat, joita tulevaisuus pitää varastossaan, johtuvat siitä tosiasiasta ettei vuoden 1917 vallankumous saanut voittoisaa kehityskulkua Euroopassa tai maailmannäyttämöllä.
Yksittäisissä maissa kapitalismin historiallinen umpikuja ilmaisee itsensä kroonisena työttömyytenä, työläisten elintason alenemisena, talonpoikaiston ja kaupunkien pikkuporvariston turmiona, parlamentaarisen valtion hajoamisena ja rappiotilana, “yhteiskunnallisen” ja “kansallisen” demagogian hirviömäisesti myrkyttämissä ihmisissä, sen todellisten kasvojen ollessa yhteiskunnallisten reformien tuhoamisessa, perinteisten hallitsevien puolueiden pois työntämisenä ja korvaamisena alastomilla sotilas- ja poliisikoneistoilla (kapitalismin rappiovaiheen bonapartismi) ja fasismin kasvuna, sen valtaan nousussa ja jokaisen työväenluokkaisen organisaation tuhoamisena.
Maailman mittakaavassa samat prosessit ovat pyyhkimässä pois kansainvälisten suhteiden vakauden viimeisetkin jäänteet, vieden jokaisen valtioiden välisen konfliktin veitsen terälle, tehden jokaisesta rauhanomaisesta pyrkimyksestä hyödyttömiä, antaen asevarustelun kasvulle kiihtyvän vauhdin, uudella ja teknisesti korkeammalla perustalla ja näin johtaen uuteen imperialistiseen sotaan. Fasismi on kaikkein johdonmukaisimmin tekemässä ja organisoimassa tätä kehitystä.
Toisaalta, nykyaikaisen kapitalismin mädännäisyyden ja riistoluonteen paljastuminen läpikotaisen taantumuksellisena, demokratian, reformismin ja pasifismin tuhoutuminen, sekä proletariaatin kiireelliset ja polttavat tarpeet löytää tie ulos uhkaavasta suurtuhosta, asettavat kansainvälisen vallankumouksen päiväjärjestykseen uudistuneella voimalla.
Vain porvariston kukistaminen kapinallisen työväenluokan toimesta voi pelastaa ihmisyyden uudelta, kauhealta kansojen teurastukselta.
VALMISTAUTUMINEN UUTEEN SOTAAN
1. Samat, nykyaikaisesta kapitalismista erottamattomat syyt, jotka johtivat edelliseen imperialistiseen sotaan, ovat nyt saavuttaneet äärettömästi korkeamman jännitteen kuin vuoden 1914 puolessa välissä.
Pelko uuden sodan seurauksista on ainut tekijä, joka hillitsee imperialismin halukkuutta sotaan. Mutta tämän jarrun teho on rajoitettu.
Ristiriitojen voima, joka fasismin tiellä painaa yhtä valtiota toista vastaan, ei kykene ylläpitämään valtaansa muutoin kuin valmistelemalla kansainvälisiä räjähdyksiä.
Kaikki hallitukset pelkäävät sotaa. Mutta millään hallituksella ei ole mitään valinnan vapautta.
Ilman proletaarista vallankumousta, uusi sota on väistämätön.
2. Eurooppaa, viimeaikaisten suurimpien sotien näyttämönä, työntävät jatkuvasti kohti rappiot, niin voittajat kuin voitetutkin.
Kansainliitto, koskien sen virallista ohjelmaa ‘rauhan organisoijana’, mutta jonka todellisena tarkoituksena on ikuistaa Versailles’n järjestelmä, neutralisoida Yhdysvaltojen hegemonia ja luoda suojamuuri Punaista Itää vastaan, ei voi kyetä kestämään imperialismin ristiriitojen aiheuttamaa törmäystä.
Vain kaikkein kyynisimmät sosiaalipatriootit (Henderson, Vandervelde, Jouhaux ja muut) vielä yrittävät liittää aseistariisunnan ja pasifismin näköaloja Kansainliittoon. Tosiasiassa Liitosta on tullut toissijainen hahmo, imperialististen yhdistelmien shakkilaudalla.
Geneven ‘selän takana’ tapahtuva diplomatia perustuu nyt sotilaallisten liittolaisten etsimiseen; tämä on kuumeista valmistautumista sotaan.
3. Kansainliiton romahtaminen on erottamattomasti sidoksissa Ranskan hegemonian romahtamiseen Euroopan mantereella.
Ranskan väestötieteellinen ja ekonominen voima on osoittautunut, kuten oli odotettua, liian kapeaksi muodostaakseen perustan Versailles’n järjestelmälle.
Ranskalaisella, hampaisiin asti aseistetulla imperialismilla on nähtävästi liian ‘puolustuksellinen’ luonne – sikäli kuin se on pakotettu puolustamaan laillistettuja riisto- ja ryöstösopimusten hedelmiä – pysyen täten uuden sodan, yhtenä olennaisesti tärkeimpänä tekijänä.
Sietämättömien ristiriitojen ja tappion seurausten pakottamana, Saksan kapitalismi on nyt pakotettu repimään irti demokraattisen pasifismin pakkopaidan, tullen Versailles’n järjestelmän pahimmaksi viholliseksi.
Valtioiden liitot Euroopassa noudattelevat pääsääntöisesti yhä, voittajien ja häviäjien linjoja.
Italia toimii petturimaisena välistä vetäjänä, valmiina myymään ystävyytensä ratkaisevalla hetkellä vahvemmalle osapuolelle, aivan kuin se teki edellisessä sodassakin.
Englanti yrittää säilyttää ‘itsenäisyytensä’ – enemmänkin varjona sen aikaisemmasta ‘suurenmoisesta eristyneisyydestä’ – toivoen voivansa käyttää hyväksi Euroopan vastakkain asetteluja, ristiriitoja Euroopan ja Amerikan välillä ja aloittaen konflikteja Kaukoidässä. Mutta Englannin valtaapitävät eivät ole olleet koskaan vähemmän menestyneitä juonitteluissaan.
Kauhistuneena Intian vallankumousliikkeen aiheuttamasta imperiuminsa hajoamisesta, epävakaista asemistaan Kiinassa, brittiläinen porvaristo peittää ahneutensa ja pelkurimaisen odottelu- ja luovimispolitiikkansa, MacDonaldin ja Hendersonin vastenmielisellä tekopyhyydellä, mikä osaltaan on yksi tämän päivän yleisen epävakauden ja huomispäivän katastrofien päälähteistä.
4. Sota ja sodan jälkeinen aika toivat suurimmat muutokset Yhdysvaltojen sisäiseen tilanteeseen ja kansainväliseen asemaan.
Yhdysvaltojen jättiläismäinen taloudellinen ylivoimaisuus Eurooppaan nähden, ja siitä seurannut ylivoima maailmalla, mahdollisti ensimmäisellä sodan jälkeisellä ajanjaksolla Yhdysvaltojen porvaristolle esiintymisen intohimottomana ‘sovittelijana’, ‘merien vapauden’ ja ‘avointen ovien’ puolustajana.
Teollinen ja liiketaloudellinen kriisi kuitenkin paljastivat häiriöiden voiman vanhassa taloudellisessa tasapainossa, joka sai riittävän kannattimensa sisämarkkinoista. Tämä tie on nyt täydellisesti kuljettu loppuun.
Tietenkään Yhdysvaltojen taloudellinen ylivoimaisuus ei ole kadonnut; päinvastoin, Euroopan kasvanut hajaannus on potentiaalisesti jopa kasvattanut sitä. Mutta vanhoissa muodoissaan jotka ilmensivät tätä ylivoimaa (teollisuuden tekniikka, kauppatase, vakaa dollari, Euroopan velattomuus), ovat menettäneet olemassaolonsa: teknistä etumatkaa ei ole enää käytännössä; kauppatase on epäedullinen; dollarin kurssi on painumassa; velkoja ei ole maksettu.
Yhdysvaltojen ylivoimaisuuden täytyy löytää ilmaisunsa uusista muodoista, ja nämä voivat syntyä ainoastaan sodassa.
Iskulause ‘avoimista ovista’ Kiinassa on osoittautunut voimattomaksi muutaman japanilaisen divisioonan edessä. Washingtonin harjoittama Kaukoidän politiikka perustuu sotilaallisen selkkauksen aikaansaamiselle Japanin ja Neuvostoliiton välille kaikkein suotuisimpana hetkenä, heikentämään näitä kahta maata, sen strategisten suunnitelmien riippuessa pääpiirteissään tämän sodan lopputuloksesta.
Jatkaen keskustelujen viivyttämistä Filippiinien vapauttamisesta, Amerikan imperialistit ovat todellisuudessa valmistelemassa itselleen tukialuetta Kiinassa, seuraavaa vaihetta ja sitä mahdollisuutta varten, että kysymys Intian ‘vapauttamisesta’ nousisi esiin, konfliktin syttyessä Iso-Britannian kanssa.
Yhdysvaltojen kapitalismi on samojen ongelmien edessä, jotka työnsivät Saksan sodan tielle vuonna 1914. Onko maailma jakaantunut? Se täytyy jakaa uudelleen.
Saksalle se oli kysymys ‘Euroopan uudelleenjärjestelystä’. Yhdysvaltojen täytyy ‘uudelleenjärjestellä’ koko maailma. Historia on asettamassa ihmisyyden kasvotusten Amerikan imperialismin vulkaanisen purkauksen kanssa.
5. Myöhäissyntyinen japanilainen kapitalismi, köyhyydestä, barbariasta ja takapajuisuutensa mehuista ravintonsa imien, on sietämättömien sisäisten mätäpaiseittensa ja haavaumiensa ajamana, lakkaamattomalla ryöstöpolitiikan tiellä. Oman teollisen perustan puute ja yhteiskuntajärjestelmän äärimmäinen epävarmuus, tekevät japanilaisesta kapitalismista kaikkein aggressiivisimman ja hillittömimmän.
Kuitenkin tulevaisuus tulee osoittamaan, että tämän aggressiivisuuden takaa löytyy vain vähän todellista voimaa. Japani saattaa ensimmäisenä antaa merkin sotaan; mutta puoli-feodaalisesta Japanista, jota repivät kaikki vastaavat ristiriidat kuin tsaristista Venäjääkin, voi muita maita aikaisemmin kaikua kutsu vallankumoukseen.
6. Olisi kuitenkin liian uskaliasta käydä ennustelemaan tarkasti sitä, missä ja koska ensimmäinen laukaus tulee kajahtamaan.
Neuvostoliiton ja Amerikan sopimusten vaikutuksen alaisena ollen, kuten myös sisäisistä vaikeuksistaan johtuen, Japani voi väliaikaisesti perääntyäkin. Mutta samat syyt voivat edelliselle vastakkaisesti myös pakottaa Japanin sodanjohtoa jouduttamaan iskuaan, vielä kun siihen on aikaa.
Pitääkö Ranskan hallitus päänsä ‘ennaltaehkäisevästä’ sodasta, ja alkaako sota Italian myötäavustuksella, tehden sodan tällöin kaikille avoimeksi?
Vai päinvastoin, odottaessaan ja luoviessaan, valitseeko Ranska Englannin painostuksen alaisuudessa tien sopimukseen Hitlerin kanssa, avaten tällöin hänelle hyökkäystien itään?
Eikö Balkanin niemimaa tule jälleen kerran olemaan sodan alullepanijana? Vai tarttuuko aloitteeseen kenties tällä kertaa jokin Tonavan alueen maista?
Tekijöiden moninaisuus ja vastakkaisten voimien yhteen kietoutuneisuus, sulkee pois mahdollisuuden konkreettiselta ennustamiselta. Mutta kehityskulkujen yleiset tendenssit ovat täysin selvät: sodan jälkeinen aika on yksinkertaisesti muuttunut kahden sodan väliajaksi, ja tämä väliaika on umpeutumassa silmiemme edessä.
Suunnitelmallinen, yritys- tai valtiokapitalismi, joka kulkee käsi kädessä autoritaarisen, bonapartistisen ja fasistisen valtion kanssa, pysyy utopiana, kuten myös sen itsensä asettama tehtävä yksityisomaisuuteen perustuvasta, harmonisesta kansallisesta kapitalismista.
Mutta uhkaavaa todellisuutta on myös se, että kysymys kaikkien taloudellisten voimien keskittämisestä valtiolle, on valmistautumista uuteen sotaan.
Tämä työ etenee nyt täydellä höyryllä. Uusi suursota on koputtamassa ovella. Se tulee olemaan julmempi ja paljon tuhoisampi kuin edeltäjänsä.
Tämä tosiasia tekee asennoitumisesta tulevaan sotaan, ratkaisevan tärkeän kysymyksen työväenluokan politiikassa.
NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTINEN SOTA
7. Historiallisessa mittakaavassa tarkasteltuna, vihamielisyys maailman imperialismin ja Neuvostoliiton välillä on äärettömän paljon syvempi, kuin vihamielisyydet yksittäisten kapitalistimaiden välillä toisiaan kohtaan.
Mutta luokkaristiriitaisuus työläisvaltion ja kapitalististen valtioiden välillä vaihtelee terävyydessään riippuen työläisvaltion kehityksestä ja maailman tilanteen muutoksista.
Hirviömäisiin mittoihin paisunut neuvostobyrokratian kehitys ja työtä raatavien massojen vaikeat olosuhteet, ovat voimakkaasti vähentäneet Neuvostoliiton vetovoimaa maailman työväenluokan silmissä.
Kominternin kärsimät raskaat tappiot yhtäältä ja Neuvosto-hallituksen kansallis-pasifistinen ulkomaanpolitiikka toisaalta, eivät voi muuta kuin huonontaa porvarillisen maailman käsityksiä sitä kohtaan.
Lopuksi, kapitalistisen maailman uudet kärjistyneet vastakkainasettelut, pakottavat Euroopan ja Amerikan hallitukset lähestymään Neuvostoliittoa, eivät tässä vaiheessa enää periaatteellisesta näkökulmasta, – kapitalismi vai sosialismi – vaan näkökulmasta Neuvostovaltion roolista imperialististen valtioiden taistelussa.
Hyökkäämättömyys sopimukset ja Washingtonin hallinnon tekemä Neuvostoliiton tunnustaminen, jne., ovat ilmauksia tästä kansainvälisestä tilanteesta.
Hitlerin sinnikkäät yritykset saada Saksan uudelleenvarustelu laillistetuksi osoittamalla ‘Itäistä vaaraa’ ei ole saanut vielä vastakaikua, etenkään Ranskalta ja sen satelliittivaltioilta, nimenomaan vallankumouksellisen kommunismin vaarasta johtuen, huolimatta sen kriisistä, joka on poistanut sen välittömyyttä.
Neuvostoliiton diplomaattiset menestykset ovat täten tuntomerkkejä, ainakin laajassa tarkastelussa, kansainvälisen vallankumouksen äärimmäisestä heikentymisestä.
8. Olisi kuitenkin kuolettava virhe pitää Neuvostoliittoon kohdistuvaa aseellista interventiota poistetuksi kokonaan asialistalta. Vaikka yhteensattumista johtuvat suhteet muotoutuisivatkin vähemmän kärkeviksi, säilyttäisivät yhteiskuntajärjestelmien väliset ristiriidat täyden voimansa.
Jatkuva kapitalismin rappeutuminen tulee pakottamaan porvarilliset hallitukset radikaaleihin ratkaisuihin. Jokaisen suuren sodan, riippumatta sen alkuperäisistä motiiveista, täytyy asettaa kysymys interventiosta Neuvostoliittoon, saadakseen siirretyksi tuoretta verta kapitalismin kalkkeutuneisiin suoniin.
Epäilyksetön ja syvälle käynyt Neuvostovaltion byrokraattinen rappeutuminen, kuten myös sen nationalistis-konservatiivinen ulkopolitiikka, eivät muuta Neuvostovaltion yhteiskunnallista luonnetta ensimmäisenä työläisten valtiona.
Kaikenlaiset demokraattiset, idealistiset, ultravasemmistolaiset ja anarkistiset teoriat, jotka jättävät huomiotta Neuvostojärjestelmän omistussuhteet, jotka ovat sosialistisia kaikilta puoliltaan, kieltävät tai kaunistelevat luokkaristiriitoja Neuvostoliiton ja porvarillisten valtioiden välillä, johtavat väistämättä, ja erityisesti sodassa, vastavallankumouksellisiin poliittisiin johtopäätöksiin.
Neuvostoliiton puolustaminen kapitalististen vihollisten iskuilta, riippumatta olosuhteista ja konfliktin välittömistä syistä, on jokaisen kunniallisen työväenjärjestön perustavanlaatuinen ja ehdoton velvollisuus.
‘KANSALLINEN PUOLUSTUS’
9. Kapitalismin taistelussaan paikallisuutta (sektionalismia – suom.huom.) vastaan keskiajalla luomasta kansallisvaltiosta tuli sen klassinen toimintakenttä.
Mutta ennen pitkää se ei enää pysy omassa muodossaan, tultuaan jarruksi taloudelliselle ja kulttuurilliselle kehitykselleen.
Ristiriita tuotantovoimien ja kansallisvaltion puitteiden välillä, liittyen periaatteelliseen ristiriitaan – tuotantovoimien ja yksityisomistukseen perustuvan tuotantovälineiden hallinnan välillä – saattavat kapitalismin kriisiin maailman yhteiskuntajärjestelmänä.
10. Jos valtioiden rajat voidaan pyyhkäistä kertaiskulla pois, tuotantovoimat jopa kapitalismin vallitessakin, voivat tietyn ajanjakson verran jatkaa nousuaan – lukemattomien uhrausten hinnalla tosin – korkeammalle tasolle.
Tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisen johdosta, tuotantovoimat voivat, kuten Neuvostoliiton kokemus osoittaa, saavuttaa korkeamman kehitystason jopa yhdenkin valtion puitteissa.
Mutta ainoastaan yksityisomistuksen lakkauttaminen, kuten myös valtiolliset esteet kansakuntien välillä, voivat luoda olosuhteet uudelle talousjärjestelmälle: sosialistiselle yhteiskunnalle.
11. Kansallisvaltion puolustaminen, ennen kaikkea pirstaleisessa (Balkanised – suom.huom.) Euroopassa – kansallisvaltion kehdossa – on sanan täydessä merkityksessä, taantumuksellinen teko.
Kansallisvaltio rajoineen, passeineen, valuuttajärjestelmineen, tullilaitoksineen ja suojatullien armeijaan asti, on tullut hirvittäväksi haitaksi ihmiskunnan taloudelliselle ja kulttuurilliselle kehitykselle.
Työväenluokan tehtävä ei ole kansallisvaltion puolustaminen, vaan sen täydellinen ja lopullinen tuhoaminen.
12. Siellä missä nykyinen kansallisvaltio osoittaa edistyksellisyyttä, sitä tulee tietysti puolustaa riippumatta sen poliittisesta muodosta ja siitä kuka ‘aloitti’ sodan ensin. On järjetöntä sekoittaa kansallisvaltion historiallinen rooli kysymykseen siitä, mikä hallituksista on ‘syyllinen’.
Kieltäytyykö kukaan yrittämästä pelastaa asumiskelpoista taloa siksi, että tuli pääsi irti omistajan huolimattomuudesta tai pahoista tarkoituksista johtuen?
Mutta tässä tapauksessa onkin täsmälleen kysymys talosta, joka ei ole soveltuva elämiseen vaan pikemminkin siinä kuolemiseen. Kansallisvaltion rakenteet täytyy repiä pois perustuksiaan myöten, ihmisten elämän tekemiseksi mahdolliseksi.
13. ‘Sosialistit’, jotka saarnaavat kansallisvaltion puolustamista, ovat mädäntyvän kapitalismin palveluksessa olevia pikkuporvarillisia taantumuksellisia.
Jottei sitoisi itseään kansallisvaltioon sodan aikana, ei tule seurata sodankäynnin karttaa, vaan luokkataistelun karttaa; tämä on mahdollista vain sellaiselle puolueelle joka on jo rauhan aikana julistanut leppymättömän sodan kansallisvaltiolle.
Vain paljastaessaan täydellisesti imperialistisen valtion objektiivisen taantumuksellisen roolin, voi proletariaatin etujoukko tulla haavoittumattomaksi kaiken tyyppistä sosiaalipatriotismia vastaan.
Tämä tarkoittaa että täydellisen pesäeron tekeminen ‘kansallisen puolustuksen’ ideologioista ja politiikasta on mahdollista vain kansainvälisen proletaarisen vallankumouksen lähtökohdista käsin.
KANSALLISUUSKYSYMYS JA IMPERIALISTINEN SOTA
14. Työväenluokka ei ole riippumaton kansallisuudestaan.
Toisin sanoen näin on siksi, että historia asettaa kansakunnan kohtalon sen omiin käsiin, työväenluokan kieltäytyessä uskomasta työtä kansallisen vapauden ja itsenäisyyden puolesta imperialismille, joka ‘pelastaa’ kansakunnan vain alistaakseen sen huomenna uusiin kuolettaviin vaaroihin, häviävän pienen riistäjien vähemmistön etujen puolesta.
15. Käyttäessään kansakuntaa sen oman kehityksen tarpeisiin, kapitalismi ei ole missään, ei yhdessäkään maailman kolkassa ole onnistunut ratkaisemaan täysin kansallisuusongelmaa.
Euroopan rajat kaiverrettiin Versailles’ssa irrallaan elävien kansakuntien ruumiista. Ajatus kapitalistisen Euroopan valtiollisten rajojen uudelleen kaivertamisesta sopimaan kansakuntien alueiden kanssa yhteen, on puhtaimmanlaista utopiaa. Yksikään hallitus ei luovuta tuumaakaan maastaan rauhanomaisin keinoin.
Uusi sota tulee kaivertamaan Euroopan uusiksi sopusoinnussa sotakartan mukaan, eikä suinkaan yhdenmukaiseksi kansallisuusrajojen kanssa.
Täydellinen kansallinen suvereniteetti ja kaikkien Euroopan kansojen rauhanomainen yhteistyö voivat saada ratkaisunsa vain Euroopan taloudellisen yhdentymisen pohjalla, puhdistettuna porvarillisesta vallasta.
Euroopan Yhdysvallat -iskulause ei ole pelkästään vapautuksen iskulause Balkanin ja Tonavan kansoille, vaan yhtä hyvin myös Saksan ja Ranskankin kansoille.
16. Erikoiseen ja tärkeään asemaan nousee kysymys Idän siirtomaista tai puoli-siirtomaista, jotka ovat nyt taistelevat itsenäisen kansallisvaltion luomiseksi.
Heidän taistelunsa on epäilemättä edistyksellistä: repien takapajuisia kansoja irti siirtomaavallan (Asiatism and sectionalism – suom.huom.), paikallisuuden ja ulkomaiden kahleista, he aiheuttavat voimakkaita iskuja imperialistisille valtioille.
Mutta on ymmärrettävä selvästi, että viimeaikaiset vallankumoukset Aasiassa ja Afrikassa ovat kykenemättömiä avaamaan uutta renessanssin aikakautta kansallisvaltiolle.
Siirtomaiden vapautuminen on ennemminkin valtava episodi sosialistisessa maailmanvallankumouksessa, aivan kuten myöhästynyt demokratian nousu valtaan Venäjällä – joka oli myös puoli-siirtomaa – oli alkusoitto sosialistiselle vallankumoukselle.
17. Etelä-Amerikassa, missä myöhäsyntyistä ja jo rappeutuvaa kapitalismia tukevat puolifeodaaliset olosuhteet, so. esiintyy puoliorjuutta, maailman vastakkainasettelujen luodessa kärjistyneen kilpailutilanteen keskenään kamppaileville nurkkakuntaisille ryhmille, jatkuvia vallanvaihdoksia valtioiden sisällä sekä pitkittyneitä aseellisia konflikteja valtioiden välille.
Amerikkalainen porvaristo, joka oli kykeneväinen historiallisen nousunsa aikana yhdistymään yhdeksi liittovaltioksi mantereen pohjoisessa puoliskossa, käyttää nyt kaiken voimansa, – joka kasvoi esiin juuri tästä – hajottaakseen, heikentääkseen ja orjuuttaakseen eteläistä puoliskoa.
Etelä- ja Keski-Amerikka kykenevät repimään itsensä irti tästä takapajuisuudestaan ja orjuutuksestaan ainoastaan yhdistämällä kaikki valtionsa yhdeksi voimakkaaksi liittovaltioksi.
Mutta Etelä-Amerikan myöhäissyntyinen porvaristo, läpikotaisin korruptoitunut ulkomaisen imperialismin asiamies, ei ole se taho joka tullaan kutsumaan ratkaisemaan tätä ongelmaa, vaan se on Etelä-Amerikan nuori proletariaatti, sorrettujen joukkojen valittu johtaja.
Iskulause taistelussa väkivaltaa ja maailman imperialismin vehkeilyjä vastaan sekä alistavien nurkkakuntien veritöitä vastaan on tässä: Etelä- ja Keski-Amerikan Yhdistyneet Neuvostotasavallat.
DEMOKRATIAN PUOLUSTAMINEN
18. ‘Kansallisen puolustuksen’ huijausta on kaikkialla, missä vain mahdollista, peitelty lisäksi ‘Demokratian puolustuksen’ huijaukselle.
Edes vieläkään, imperialistisella aikakaudella, eivät marxilaiset tunnista demokratiaa samaksi fasismin kanssa, ollen joka hetki valmiita karkottamaan fasismin pesiytymiä demokratiasta; eikö sodassa proletariaatin pidä aina tukea demokraattisia hallituksia fasistisia hallituksia vastaan?
Räikeä sofismi! Me puolustamme demokratiaa työväenluokan menetelmin ja järjestöjen keinoin fasismia vastaan.
Toisin kuin Sosialidemokratia, me emme jätä tätä tehtävää porvarillisen valtion hoidettavaksi. (Valtio, käytä painostusta! Valtio, tule väliin!).
Ja jos me pysymme peräänantamattomassa oppositiossa suurimpaan osaan ‘demokraattisia’ hallituksia rauhan olosuhteissa, kuinka voisimme ottaa itsellemme edes vastuun varjoakaan sodan aikana, jolloin kaikki kapitalismin häpeällisyydet ja rikokset ottavat kaikkein brutaaleimmat ja verisimmät muotonsa?
19. Nykyaikainen sota suurten valtojen välillä ei merkitse konfliktia demokratian ja fasismin välillä, vaan kahden imperialismin kamppailua maailman uudelleenjaosta.
Lisäksi, sodan täytyy väistämättä saada kansainvälinen luonne ja molemmista leireistä tulee löytymään fasisteja (puolifasisteja, bonapartisteja jne.), aivan yhtä lailla kuin ‘demokraattisia’ valtioitakin.
Ranskalaisen imperialismin tasavaltainen muoto ei estä sitä itse perustamasta rauhan aikana porvarillis-sotilaallista diktatuuria Puolaan, Jugoslaviaan ja Romaniaan, aivan kuin se ei estä sitä pakon niin sanellessa, palauttamasta Itävalta-Unkarin monarkiaa, esteeksi Itävallan ja Saksan yhdistymistä vastaan.
Lopuksi, Ranska itsekin parlamentaarisena demokratiana, jo riittävästi heikentyneenä, tulee epäilemättä olemaan yksi sodan ensimmäisistä uhreista, ellei se kaadu jo ennen sen alkamista.
20. Useiden sivistyneiden maiden porvaristo on jo osoittanut, ja jatkuvasti osoittaa, kuinka se sisäisissä vaaratilanteissa muitta mutkitta muuttaa parlamentaarisen hallitsemismuotonsa autoritaariseen, bonapartistiseen tai fasistiseen muotoon.
Se tekee muutoksen paljon nopeammin ja päättäväisemmin sodan aikana, jolloin molemmat, sekä sisäiset että ulkoiset vaarat uhkaavat sen perusluokkaetuja kymmenkertaisella voimalla.
Näissä olosuhteissa, työväenpuolueen tuki ‘sen’ nationalistiselle imperialismille demokratian hauraan kuoren puolesta, tarkoittaa kieltäytymistä itsenäisestä politiikasta ja työläisten sovinistista demoralisoimista, so. ainoan seikan tuhoamista, joka voi pelastaa ihmiskunnan onnettomuudesta.
21. ‘Taistelu demokratian puolesta’ sodan aikana merkitsisi ennen kaikkea, taistelua työväenlehdistön ja -järjestöjen suojelemiseksi hillitöntä sotasensuuria ja sotilaallista auktoriteettia vastaan.
Näiden tehtävien takia vallankumouksellinen etujoukko etsii yhteisrintamaa yhdessä muiden työväenluokan organisaatioiden kanssa – sen omaa ‘demokraattista’ hallitusta vastaan – mutta ei missään tapauksessa yhtenäisyyttä oman hallinnon kanssa vihamielistä maata vastaan.
22. Imperialistinen sota pysyy tärkeämpänä kuin kysymys kapitalistisen valtion valtiollisesta muodosta.
Se asettaa kunkin kansallisen porvariston eteen kysymyksen kansallisen kapitalismin kohtalosta ja kaikkien maailman maiden porvariston eteen se asettaa kysymyksen kapitalismin kohtalosta yleensä.
Vain näin tulee proletariaatinkin asettaa kysymys: kapitalismi vai sosialismi, yhden imperialistisen leirin voitto vai proletaarinen vallankumous.
PIENTEN JA NEUTRAALIEN VALTIOIDEN PUOLUSTAMINEN
23. Valtiollisen puolustuksen käsite, erityisesti silloin kun se käy yksiin demokratian puolustuksen idean kanssa, voi kaikkein helpoimmin johtaa harhaan pienten ja neutraalien maiden (Sveitsi, osittain Belgia, Skandinavian maat.) työläisiä, jotka ollessaan kykenemättömiä itsenäiseen hyökkäyspolitiikkaan, ilmoittavat puolustavansa omia valtiollisia rajojaan kumoamattoman ja absoluuttisen dogmin hengessä.
Mutta juuri esimerkiksi Belgian kohdalla, näemme kuinka luonnollisesti muodollinen neutraalisuus on korvautunut järjestelmällä imperialistisia sopimuksilla ja kuinka väistämättömästi sota ‘kansallisen puolustuksen’ vuoksi, johtaa annesionistiseen (luvaton aluevaltaus – suom.huom.) rauhaan.
Sodan luonne ei määräydy sen alkuepisodin mukaan (‘riippumattomuuden loukkaaminen’, ‘vihollisen hyökkäys’, jne.) vaan sodan päävoimien liikkeiden, sen koko kehityksen ja niiden seurausten perusteella, johon se lopulta johtaa.
24. Voidaan jo tässä vaiheessa hyväksyä se, että Sveitsin porvaristo ei ota itselleen aloitetta sodassa. Tässä mielessä sillä on paljon enemmän oikeutusta puhua puolustusasemasta, kuin minkään muun maan porvaristolla.
Mutta hetkellä, jolloin sodan pyörre on tempaissut Sveitsin porvariston mukaan sotaan, se tulee liittymään maailman voimien taisteluun yhtälailla imperialististen tarkoitusperien vuoksi.
Mikäli riippumattomuus tulee loukatuksi, Sveitsin porvaristo tulee liittymään vahvemman puolelle kahdesta hyökkäävästä osapuolesta, riippumatta siitä kumpi osapuoli on suuremmassa vastuussa neutraliteetin loukkauksesta ja kumpi näistä leireistä on ‘demokraattisempi’.
Täten edellisen sodan aikana Belgia tsarismin liittolaisena, siitä huolimatta jätti liittoutuneiden leirin silloin kun sotatilanne teki edulliseksi sille rikkoa Kreikan riippumattomuutta.
Vain toivottoman tylsämielinen porvari jumalan hylkäämässä sveitsiläisessä kylässä (kuten Robert Grimm) voi vakavissaan kuvitella, että maailman sota, johon hän tuli vedetyksi mukaan, syttyi Sveitsin itsenäisyyden puolustamisen takia.
Kuten edellinen sota vei mennessään Belgian riippumattomuuden, niin uusi sotakaan ei tule jättämään jälkeäkään Sveitsin riippumattomuudesta. Tulipa Sveitsi sodan jälkeen saamaan valtiollisen olemassaolonsa, jopa ilman itsenäisyyttäkin, tai tulipa se jaetuksi Saksan, Ranskan ja Italian kesken, riippuu se lukuisista eurooppalaisista ja maailmanlaajuisista tekijöistä, joiden keskellä Sveitsin ‘valtiollinen puolustus’ näyttelee merkityksetöntä roolia.
Näemme täten, myös neutraalin ja itsenäisen Sveitsin kohdalla, että maassa jolla ei ole siirtomaita ja jossa ajatus valtiollisesta puolustuksesta ilmenee edessämme puhtaimmassa muodossaan, imperialismin lait eivät tee poikkeusta.
Porvariston vaatimukseen: “Liity mukaan valtiollisen puolustuksen politiikkaan”, täytyy Sveitsin proletariaatin tiuskaisten vastata luokkapuolustuksen politiikalla, siirtyäkseen näin seuraavaan vallankumoukselliseen vaiheeseen.
TOINEN INTERNATIONAALI JA SOTA
25. Valtiollisen puolustuksen käsky seuraa dogmista, että kansallinen solidaarisuus olisi korkeammalla kuin luokkataistelu. Tosiasiassa omistava luokka ei koskaan anna tunnustusta isänmaan puolustukselle tässä mielessä, so. missä tahansa ja kaikissa tilanteissa se ennemminkin peittää oman etuoikeutetun asemansa puolustamisen sanamuodot isänmaanpuolustuksella.
Vallasta syöstyt hallitsevat luokat ovat aina omaksuneet ‘tappiomielialan’ (defeatism – suom.huom.), so. heidän valmiuttaan palauttaa etuoikeutetun asemansa ulkomaisten aseiden avustuksella.
Sorretut luokat, ollessaan tietämättömiä omista eduistaan ja joutuessaan uhrautumaan, hyväksyvät iskulauseen ‘valtiollisesta puolustuksesta’ totena arvona, so. absoluuttisena velvollisuutena, joka on luokkien yläpuolella.
Historiallinen perusrikos Toisen Internationaalin puolueilla sisältyy niiden osoittamassa huolessa ja korostamisessa slaavilaisten sorrettujen tapojen ja perinteiden osalta, heidän suuttuneen vallankumouksellisuutensa neutralisoimiseen ja heidän luokkatietoisuutensa väärentämiseen patrioottisten ajatusten avulla.
Jos Euroopan proletariaatti ei syökse porvaristoa vallasta suursodan lopulla; jos ihmiskunta vääntelehtii nyt kriisin aiheuttamissa kuolemantuskissa; jos uusi sota uhkaa muuttaa kylät ja kaupungit raunioläjiksi; – päävastuullinen näihin rikoksiin ja tuhoihin on Toinen Internationaali.
26. Sosiaalipatriotismin politiikka esittää joukkojen avuttomuutta fasismin edessä. Jos sodan aikana on välttämätöntä hylätä luokkataistelu valtiollisten intressien takia, on välttämätöntä kieltää myös ‘Marxismi’ suurten taloudellisten kriisien aikakaudella, sen vaarantaessa ‘valtion’ siinä missä sotakin.
Vuoden 1915 huhtikuussa, Rosa Luxemburg ilmaisi tämä kysymyksen seuraavilla sanoilla: “Joko luokkataistelu on välttämätön laki proletaariselle olemiselle myös sodan aikana. tai luokkataistelu on rikos valtiollisia intressejä ja isänmaan turvallisuutta vastaan myös rauhan aikana.” Ideat ‘valtiollisista intresseistä’ ja ‘isänmaan turvallisuudesta’ on fasistien toimesta muunnettu proletariaatin kahleiksi ja ketjuiksi.
27. Saksan Sosialidemokratia tuki Hitlerin ulkopolitiikkaa aina siihen hetkeen asti kun hän teki heistä lopun. Lopullinen demokratian korvaaminen fasismilla paljasti sen, että sosialidemokratia pysyi patrioottisena juuri niin kauan kuin poliittinen hallintojärjestelmä turvasi sen taloudelliset voitot ja etuoikeudet.
Löytäessään itsensä maanpaosta, aikaisemmat Hohenzollern-patriootit käänsivät takkinsa ja olivat valmiita toivottamaan tervetulleeksi ranskalaisen porvariston ennaltaehkäisevän sodan Hitleriä vastaan.
Ilman mitään vaikeuksia, Toinen Internationaali armahti Wels and Co. yhtiön, joka tulisi heti aamutuimaan täytetyksi kiihkeillä patriooteilla, vain jos Saksan porvaristo pyytäisi heitä takaisin ja antaisi edes pienen merkin pikkusormellaan.
28. Ranskalaiset, belgialaiset ja muut sosialistit vastasivat Saksan tapahtumiin, avoimella liitolla heidän oman porvaristonsa kanssa ‘valtiollisen puolustuksen’ ollessa kysymyksessä.
Samalla kun virallinen Ranska oli käymässä ‘pientä’ ja ‘merkityksetöntä’ mutta poikkeuksellisen julmaa sotaa Marokkoa (1) vastaan, ranskalainen sosialidemokratia ja reformistiset ammattiliitot keskustelivat omissa konferensseissaan sodan epäinhimillisyydestä yleensä, mielissään pääasiassa kostosota, osaa Saksan valtiota vastaan.
Puolueet jotka tukevat brutaalia siirtomaiden ryöstöä, missä kysymys on ainoastaan uusista taloudellisista voitoista, tulevat tukemaan silmät ummessa jokaista valtiollista hallitusta suursodassa, jossa on kysymys porvarillisen tasavallan kohtalosta yleensä.
(1). Marokko – ranskalaiset imperialistit käyttivät lentokoneita, tankkeja, ratsu- ja jalkaväkeä kapinallisia vastaan Pohjois-Afrikassa vuosina 1933-34
29. Sosialidemokraattisen politiikan yhteensopimattomuus proletariaatin historiallisten etujen kanssa on nyt verrattomasti syvempi ja kärjistyneempi kuin imperialistisen sodan aattona.
Taistelu joukkojen patrioottisia ennakkoluuloja vastaan tarkoittaa ennen kaikkea, leppymätöntä taistelua Toista Internationaalia vastaan, niin organisaatiota, puoluetta, ohjelmaa kuin sen lippuakin vastaan.
KESKUSTALAISUUS JA SOTA
30. Ensimmäinen imperialistinen sota häivytti täydellisesti Toisen Internationaalin vallankumouksellisena puolueena ja täten synnytti välttämättömyyden ja mahdollisuuden Kolmannen Internationaalin luomiselle.
Mutta tasavaltalainen ‘vallankumous’ Saksassa ja Itävalta-Unkarissa, äänioikeuden demokratisoiva vaikutus useissa maissa, pelästyneen porvariston myönnytykset lainsäädännössä, ensimmäisten sodanjälkeisten vuosien ilmapiirissä – kaikki tämä yhdistettynä Leninismin epigonien katastrofaaliseen politiikkaan, antoi Toiselle Internationaalille merkittävän hengähdystauon, joka ei enää ollut vallankumouksellinen, vaan konservatiivis-liberaali työväenpuolue rauhanomaisine reformeineen.
Kuitenkin, erittäin pian – lopulta eteen tulleen viimeisen maailmankriisin kanssa – kaikki mahdollisuudet reformien tiellä osoittautuvat tyhjiin imetyiksi.
Porvaristo siirtyi vastahyökkäykseen. Sosialidemokratia luopui petturimaisesti saavutetusta voitosta toisensa jälkeen. Kaikki reformismin lajit – parlamentarismi, ammattiliitot, kunnallinen yhteistyöhaluinen ‘sosialismi – ovat kärsineet korjaamattomia vararikkoja ja katastrofeja viimevuosina.
Seurauksena tästä, uuteen sotaan valmistautuminen löysi Toisen Internationaalin selkärankansa murtaneena. Sosialidemokraattiset puolueet ovat käymässä läpi intensiivistä värinmenetysprosessia. Johdonmukainen reformismi ottaa uuden värin, se tulee hiljaiseksi ja häviää pois. Sen paikan on ottanut moninaiset keskustalaisuuden sävyt, joko vanhojen puolueiden lukuisten ryhmäkuntien muodossa tai itsenäisinä organisaatioina.
31. Kysymys isänmaan puolustuksesta naamioi reformisteja ja keskusta-oikeistolaisia (Leon Blum, Hendrik de Man, Robert Grimm, Martin Tranmael, Otto Bauer ja muut), heidän turvautuessaan kasvavassa määrin diplomatiaan, sekavien, laskelmoitujen, ehdollisten muotoiltujen samaan aikaan rauhoitellessa porvaristoa ja huijatessa työläisiä. He esittävät taloudellisia ‘suunnitelmia’ ja sarjoittain yhteiskunnallisia vaatimuksia, luvaten puolustaa isänmaata ulkopuoliselta ‘fasismilta’, siinä laajuudessa, jolla kansallinen porvaristo tukee heidän ohjelmaansa.
Tarkoitus tämän kysymyksen esille nostamisessa koostuu kysymyksen valtion luokkaluonteen hämärtämisestä, vallananastamisongelman väistämisestä ja ‘sosialistisen’ suunnitelman suojassa tapahtuvasta raahautumisesta isänmaan puolustukseen.
32. Vasemmisto-keskustalaiset, jotka ovat jakautuneet lukuisiin eri vivahteisiin (SAP Saksassa, OSP Hollannissa, ILP Englannissa, Zyromskyn ja Marceau Pivert’n ryhmät 2 Ranskassa ja muut), jotka ilmenevät heidän kieltäytymisessään sanoin puolustamasta isänmaata.
(2). Jean Zyromski perusti Bataille Sosialiste Tendencyn Ranskan Sosialistiseen Puolueeseen ja Marcel Pivert kuului tähän ryhmään
Mutta tästä peruskieltäytymisessään he eivät vedä välttämättömiä johtopäätöksiä. Suurempi puolisko, ellei jopa yhdeksän kymmenestä heidän internationalismistaan, on luonteeltaan leimallisesti platonista.
He pelkäävät irrottautumista keskusta-oikeistolaisista; ‘lahkolaisuuden’ vastaisen taistelun nimissä, he jatkavat kamppailua marxilaisuutta vastaan, hyläten taistelun vallankumouksellisen Internationaalin puolesta ja pysyen Toisessa Internationaalissa, jonka johtohahmona seisoo kuninkaan palvelija, Vandervelde.
Joukkojen ilmaistessa tiettyinä aikoina siirtymistä vasemmiston suuntaan, keskustalaisten viimeinen analyysi on laittaa jarrua proletariaatin vallankumoukselliselle uudelleen järjestäytymiselle, ja niin muodoin myös heidän sodanvastaiselle kamppailulleen.
33. Todellisessa olemisessaan, keskustalaisuus ilmaisee puolinaisuutta ja kahden vaiheilla horjumista. Mutta sodan ongelma on kaikkein vähiten suotuisaa häilyväisyyden politiikalle.
Joukoille keskustalaisuus on aina vain lyhyt siirtymävaihe. Kasvava sodan vaara tulee alati jyrkentämään erilaistumista keskustalaisten ryhmittymien välillä, jotka tällä hetkellä dominoivat työväenliikettä.
Proletariaatin etujoukko tulee olemaan paremmin varustettu taistelussaan sotaa vastaan, sitä nopeammin ja täydellisemmin se tulee vapauttamaan mielensä keskustalaisuuden verkosta.
Välttämätön ehto menestymiselle tällä tiellä on tuoda selvästi ja perään antamattomasti julki kaikki kysymykset, jotka liittyvät sotaan.
NEUVOSTODIPLOMATIA JA KANSAINVÄLINEN VALLANKUMOUS
34. Valtaannousunsa jälkeen, proletariaatti joutuu itse “isänmaan puolustuksen” tilanteeseen. Mutta tästä eteenpäin tämä kaava saa kokonaan uuden sisällön.
Eristetty työläisvaltio ei ole itsenäisesti selviytymään kykenevä olemus, vaan maailman vallankumouksen harjoituskenttä. Puolustaessaan Neuvostoliittoa, proletariaatti ei puolusta valtiollista aluettaan, vaan sosialistista diktatuuria joka on väliaikaisesti valtiollisten rajojen sisäänsä sulkema.
Vain syvällinen ymmärtämys siitä, ettei proletaarinen vallankumous voi löytää lopullista ratkaisuaan kansallisissa puitteissa siksi; että proletariaatti voita kaikissa johtavissa maissa, Neuvostoliiton sosialistinen rakennustyö on tuomittu epäonnistumaan; että muun kuin kansainvälisen vallankumouksen kautta, ei ole olemassa pelastusta yhdellekään maalle maailmassa; että sosialistinen yhteiskunta voidaan rakentaa vain kansainvälisen yhteistyön pohjalta – vain näille tukeville vakuutuksille, sisäistettynä luihin ja ytimiin, voidaan rakentaa turvalliselle pohjalle proletariaatin vallankumouksellinen politiikka sodan aikana.
35. Neuvostoliiton ulkopolitiikka juontaa juurensa “sosialismi yhdessä massa” teoriasta, so. todellisuudessa kansainvälisen vallankumouksen ongelmien huomioon jättämistä, joka perustuu kahteen ajatukseen: yleinen aseistariisunta ja molemminpuolinen aggressioista pidättäytyminen.
Neuvostohallitus pyrkimyksessään löytää diplomaattisia takeita, sen on sodan ja rauhan ongelmissa turvauduttava puhtaasti muodolliseen esitystapaan, johtuen sen olosuhteista kapitalistien saartamana.
Mutta nämä sopeutumiskeinot vihollista kohtaan, joihin se on pakotettu, johtuvat sen voimattomuudesta kansainvälisessä vallankumouksessa ja mitä suurimmassa määrin Neuvostohallituksen omista aikaisemmista virheistä, joita ei millään keinoin voida kohottaa kaikenkattavaksi järjestelmäksi.
Neuvostodiplomatian toimet ja puheet, jotka ovat jo aikoja sitten rikkoneet välttämättömien, hyväksyttävien ja käytännöllisten kompromissien rajat, on asetettu pyhälle ja loukkaamattomalle, Kolmannen Internationaalin kansainvälisen politiikan jalustalle ja niistä on muodostunut lähde kaikkein räikeimmille pasifistisille illuusioille ja sosiaalipatrioottisille kompuroinneille.
36. Aseistariisunta ei ole keino sotaa vastaan, siksi, kuten Saksan kokemus itsessään osoittaa, että jaksottainen aseistariisunta on ainoastaan vaihe tiellä uuteen asevarusteluun. Mahdollisuus uuteen ja erittäin nopeaan asevarusteluun kuuluu luonnostaan nykyaikaiseen teollisuustekniikkaan.
Yleinen aseistariisunta, jopa silloinkin kun se voitaisiin toteuttaa, tarkoittaisi ainoastaan voimakkaimpien teollisuusmaiden yhä voimistuvaa sotilaallista ylivoimaa. ’50 prosenttinen aseistariisunta’ ei ole tie täydelliseen aseistariisuntaan, vaan täydelliseen, 100 prosenttiseen uudelleen varusteluun.
Nykyinen aseistariisunta ‘ainoana todellisena keinona välttää sota’, on työläisten harhaanjohtamista, pikkuporvarillisten pasifistien kanssa yhteisen kansanrintaman kustannuksella.
37. Emme voi hetkeäkään kiistää Neuvostohallituksen oikeutta määritellä suurimmalla täsmällisyydellä termiä aggressio, missään sopimuksessa imperialistien kanssa.
Mutta yritys muuttaa tätä ehdollista, lainopillista termiä, kansainvälisten suhteiden ylimmäksi säätelijäksi, on vallankumouksellisten kriteerien korvaamista konservatiivisilla kriteereillä, ja työväenluokan kansainvälisen politiikan alentamista puolustamaan aluevaltauksia ja voimatoimin pystytettyjä rajalinjoja.
38. Me emme ole pasifisteja. Me pidämme vallankumouksellista sotaa yhtälailla proletaarisen politiikan keinona kuin kapinaakin.
Asennettamme sotaan ei määrittele yksinomaan lainsäädännöllinen termi ‘aggressio’, vaan kysymys siitä mikä luokka aikoo sotia ja missä tarkoituksissa.
Valtioiden välisessä konfliktissa, aivan kuten luokkataistelussakin, ‘puolustus’ ja ‘aggressio’ ovat vain käytännön asettamia tarkoituksenmukaisuuskysymyksiä, eivät juridisia tai eettisiä normeja.
Pelkkä aggression kriteeri luo pohjaa Messerin sosiaalipatrioottisen politiikan tukemiselle. Leon Blum, Vandervelde ja muut, jotka kiitos Versailles’n, on annettu mahdollisuus puolustaa imperialistista ryöstösaalista, rauhan puolustamisen valepuvussa.
39. Stalinin kuuluisa muotoilu: “Me emme tahdo tuumaakaan ulkomaiden maaperästä, mutta emme tule antamaan tuumaa omastammekaan”, edustaa konservatiivista ohjelmaa status quon säilyttämiseksi, jyrkkänä kontrastina proletaarisen vallankumouksen aggressiiviselle luonteelle.
Sosialismi yhdessä maassa ideologia johtaa väistämättä kansallisvaltion taantumuksellisen roolin hämärtämiseen, sovintoon sen kanssa, sen idealisoimiseen ja vallankumouksellisen internationalismin merkityksen alentamiseen.
40. Kolmannen Internationaalin johtajat oikeuttavat Neuvostodiplomatian politiikkaa siltä pohjalta, että työläisvaltion täytyy käyttää hyödykseen imperialistisen leirin sisäisiä ristiriitoja. Tämä julkilausuma, itsessään kiistämättömänä, vaatii kuitenkin konkretisoimista.
Kunkin luokan ulkopolitiikka on jatkoa ja kehitystä sen sisäisestä politiikasta. Jos proletariaatin vallassa ollessaan täytyy erottaa ja käyttää hyödykseen sen ulkoisten vihollisleirien sisäisiä ristiriitaisuuksia, proletariaatin joka vielä taistelee vallasta, täytyy tietää kuinka tunnistaa ja käyttää hyödykseen ristiriitoja sen sisäisten vihollisten leirissä.
Se tosiasia, että Kolmas Internationaali osoitti täydellisen kykenemättömyytensä ymmärtää ja käyttää hyödykseen reformistisen demokratian ja fasismin välisiä ristiriitoja, johti suoraan proletariaatin suurimpaan tappioon ja saattoi sen kasvoista kasvoihin uuden sodanvaaran kanssa.
Toisaalta, imperialististen hallitusten välisiä ristiriitoja täytyy käyttää hyödyksi, vain ja ainoastaan kansainvälisen vallankumouksen näkökulmasta käsin.
Neuvostoliiton puolustus on ajateltavissa vain jos kansainvälinen proletariaatin etujoukko on riippumaton Neuvostodiplomatiasta, vain jos on olemassa täydellinen vapaus osoittaa sen nationalistis-konservatiiviset metodit, jotka on suunnattu kansainvälisen vallankumouksen etuja vastaan, mutta myös Neuvostoliiton etuja vastaan.
NEUVOSTOLIITTO JA IMPERIALISTISET RYHMITTYMÄT
41. Neuvostohallinto on nyt muuttumisprosessissa linjassaan koskien Kansainliittoa.
Kolmas Internationaali, kuten tavallista, toistelee orjamaisesti Neuvostodiplomatian sanoja ja eleitä.
Kaikenlaiset ‘ultra-vasemmistot’ ottavat tästä hyödyn irti, siirtääkseen Neuvostoliiton jälleen kerran porvarillisten valtioiden joukkoon.
Sosialidemokratia, tukeutuen omalaatuisiin valtiollisiin pohdintoihinsa, tulkitsee Neuvostoliiton ‘sovinnoneleet’ Kansainliiton kanssa, todisteeksi Moskovan politiikan porvarillis-nationalistisesta luonteesta, toisin sanoen, Kansainliiton kunnianpalautuksesta tai yleisemmällä tasolla, koko pasifistisen ideologian arvon palautuksesta.
Tässäkään kysymyksessä, marxilaisella näkökulmalla ei ole mitään yhteistä näiden pikkuporvarillisten arviointien kanssa.
Meidän periaatteellinen asenteemme Kansainliitoon, ei eroa asenteestamme johonkin yksittäiseen tai kaikkiin imperialistisiin valtioihin, kuuluipa se sitten Kansainliittoon tai ei.
Neuvostovaltion luovinta antagonististen imperialistiryhmittymien välillä antaa aiheen olettaa että luovimispolitiikka koskee yhtä hyvin myös Kansainliittoa.
Niin kauan kuin Japani ja Saksa kuuluivat Liittoon, siitä uhkasi myöhemmin muodostua kaikkein pahimpien imperialistinen varkaiden sopimusten areena Neuvostoliiton kustannuksella.
Sen jälkeen kun Japani ja Saksa, Neuvostoliiton kaikkein välittömimmät pääviholliset lähtivät Kansainliitosta, se muuttui osittain Liittoutuneiden blokiksi ja ranskalaisen imperialismin vasalliksi, osittain Ranskan, Englannin ja Italian keskinäiseksi kilpakentäksi.
Tätä tai tuota ryhmittymä Kansainliiton avustuksella voi ryhtyä painostamaan Neuvostoliitto, joka tasapainoilee sille pohjimmiltaan yhtä vihamielisten imperialistileirien välissä.
42. Antaakseen itselleen täysin realistisen arvion vallitsevasta tilanteesta, proletariaatin etujoukon täytyy samalla asettaa etualalle seuraavat näkökohdat:
a) Neuvostoliiton välttämättömyys, yli kuusitoista Lokakuun vallankumouksen jälkeen, etsiä lähentymistä Kansainliittoon ja peittää tämä lähentyminen abstrakteilla pasifistisilla sanankäänteillä, on tulosta kansainvälisen vallankumouksen äärimmäisestä heikentymisestä ja Neuvostoliiton kansainvälisestä asemasta.
b) Neuvostodiplomatian abstraktit pasifistiset muotoilut ja Kansainliitolle suuntaamilla kohteliaisuuksilla ei ole mitään yhteistä kansainvälisen proletariaatin puolueen politiikan kanssa, joka kieltäytyy ottamasta niistä mitään vastuuta, päinvastoin se hylkää niiden sisällyksettömän petollisuuden ja tekopyhyyden, pitäen parempana mobilisoida proletariaatti olemassa olevien voimien ja todellisten antagonismien selkeän ymmärtämyksen pohjalta.
43. Vallitsevassa tilanteessa, liittoa Neuvostoliiton ja imperialistisen valtion tai jonkin imperialistiryhmittymän kanssa toista vastaan, sodan syttyessä, ei voida katsoa pois suljetuksi.
Olosuhteiden paineessa, tällainen väliaikainen liitto voi tulla rautaisen välttämättömäksi, lakkaamatta silti olemasta, ja juuri tästä syystä, suurin uhka sekä Neuvostoliitolle että maailmanvallankumoukselle.
Kansainvälinen proletariaatti ei lakkaa puolustamasta Neuvostoliittoa, edes silloinkaan jos se myöhemmin tulisi olemaan itse pakotettu sotilaalliseen liittoutumiseen joidenkin imperialistien kanssa toisia imperialisteja vastaan. Mutta tässä tapauksessa, jopa enemmän kuin missään muussa, kansainvälisen proletariaatin täytyy suojella täydellistä poliittista riippumattomuuttaan Neuvostodiplomatialta, ja tästä seuraten myös Kolmannen Internationaalin byrokratialta.
44. Pysyen työläisvaltion päättäväisinä ja omistautuneina puolustajina kamppailussa imperialismin kanssa, kansainvälinen proletariaatin ei pidä kuitenkaan tulla liittolaiseksi Neuvostoliiton imperialististen liittolaisten kanssa.
Kapitalistisen valtion työväenluokka joka löytää itsensä liitosta Neuvostoliiton kanssa, pitää säilyttää täysin leppymätön vihamielisyytensä oman maansa imperialistista hallintoa kohtaan.
Tässä mielessä sen politiikka ei eroa Neuvostoliittoa vastaan taistelevan maan proletariaatin politiikasta.
Mutta johtuen käytännön toiminnan luonteesta, merkittäviä erovaisuuksia voi nousta esille, riippuen todellisesta sotatilanteesta.
Esimerkiksi Japanin ja Neuvostoliiton välisen sodan tapauksessa, olisi absurdia ja rikollista Amerikan proletariaatille sabotoida sotatarvikelähetyksiä Yhdysvalloista Neuvostoliittoon.
Mutta proletariaatin jonka maa taistelee Neuvostoliittoa vastaan, on ehdottomasti velvollinen turvautumaan tämänkaltaiseen toimintaan – lakot, sabotaasit jne.
45. Toisaalta tinkimätön proletaarinen oppositio Neuvostoliiton imperialistisia liittolaisia vastaan on muodostettava, internationalistisen luokkapolitiikan perusteella, toisaalta kyseisen maan imperialistisille päämäärien perusteella, tämän ‘liittoutuman’ petturimaisen luonnetta ja sen Neuvostoliittoon kohdistuvan kapitalistisen vallankaappauksen spekulaatioita vastaan, jne.
Proletaarisen puolueen politiikan suhteessa ‘liittolaisiin’, samoin kuin imperialistisiin vihollismaihin nähden tulisi täten suunnata suoraan porvariston vallankumoukselliseen kaatamiseen ja vallan anastamiseen.
Vain tällä tavalla voidaan luoda todellinen liitto Neuvostoliiton kanssa ja ensimmäinen työläisvaltio pelastaa onnettomuudelta.
46. Neuvostoliitossa sota imperialistista interventiota vastaan tulee epäilemättä nostattamaan merkittävän voimakkaan tunteenpurskauksen aitoa taistelutahoa.
Kaikki ristiriidat ja antagonismit näyttävät tuleva voitetuiksi tai kaikilla asteillaan työnnetyksi syrjään.
Nuoret, vallankumouksesta nousseet sukupolvet työläisiä ja talonpoikia tulevat osoittamaan taistelukentällä jättiläismäistä dynaamista voimaa.
Keskitetty teollisuus, huolimatta kaikista puutteistaan ja vioistaan, tulee osoittamaan suurta ylivoimaisuutta palvellessaan sodan tarpeita. Neuvostoliiton hallitus on epäilemättä luonut valtavat ruokavarannot, riittämään sodan alkuvaiheen aikana.
Imperialististen valtioiden esikunnat ovat tajunneet selvästi, tietystikin, että Puna Armeijasta he löytävät voimallisen vastustajansa, kamppailussa jossa he tarvitsevat pitkän ajanjakson ja joutuvat venyttämään voimansa äärimmilleen.
47. Mutta juuri sodan pitkittyvä luonne tulee väistämättä paljastamaan Neuvostoliiton siirtymätalouden ristiriitaisuudet yhdessä sen byrokraattisen suunnittelun kanssa. Uudet valtavat hankkeet saattavat monissa tapauksissa osoittautua yhtä hyvin kuolleiksi kirjaimiksi.
Hallituksen akuutin välttämättömässä perustarvikkeiden tarpeesta johtuen, individualistiset talonpoikien taipumukset yksityistalouteen osaltaan voimistuvat merkittävästi lisää, kolhoosien sisäisten keskipakoisvoimien kasvaessa kuukausi kuukaudelta.
Kontrolloimattoman byrokratian valta tulee muuttumaan sotadiktatuuriksi.
Elävän puolueen puuttuminen poliittisena kontrolloijana ja säätelijänä, tulee johtamaan ristiriitojen äärimmäiseen kärjistymiseen ja kasaantumiseen.
Sodan kuumenneessa ilmapiirissä, voidaan odottaa jyrkkää käännöstä individualistisiin periaatteisiin maataloudessa ja käsityöteollisuudessa, kiinnostuksen suuntautumista ulkomaisiin ja ‘liittolaisten’ pääomiin, ulkomaankaupan monopolin rikkoutumista, hallinnon kontrollin heikentymistä trusteihin nähden, niiden välisen kilpailun kärjistymistä ja niiden konflikteja työläisten kanssa, jne.
Poliittisella tasolla nämä prosessit voivat tarkoittaa bonapartismin kilpailua vastaavan omistussuhteen muutoksen tai muutoksien kanssa.
Toisin sanoen, mikäli pitkittyvä sota yhdistyy maailman proletariaatin passiivisuuteen, Neuvostoliiton sisäiset, yhteiskunnalliset ristiriitaisuudet eivät ainoastaan voi johtaa, vaan myös johtaisivat porvarillis-bonapartistiseen vastavallankumoukseen.
48. Poliittiset johtopäätökset tästä ovat ilmiselvät:
a) Vain proletaarinen vallankumous lännessä voi pelastaa Neuvostoliiton työläisvaltiona pitkittyneen sodan olosuhteissa;
b) Proletaarisen vallankumouksen valmistelu ‘ystävällisissä’, ‘liittolais-‘ kuin myös vihollismaissa, on ajateltavissa ainoastaan mikäli maailman työväen etujoukko on täysin riippumaton Neuvostobyrokratiasta.
c) Neuvostoliiton ehdottoman tukemisen imperialistisia armeijoita vastaan täytyy kulkea käsi kädessä vallankumouksellisen marxilaisen sodan ja Neuvostohallituksen vastaisen kriittisyyden, sekä Neuvostoliiton sisäisesti järjestäytyneen, todellisen vallankumouksellisen puolueen, bolshevikki-leninistien kanssa.
KOLMAS INTERNATIONAALI JA SOTA
49. Ollessaan hylännyt periaatteellisen linjan kysymyksessä sodasta, Kolmas Internationaali horjuu tappiomielialojen ja sosiaalipatriotismin välillä.
Saksassa fasismin vastainen taistelu on muuttunut kilpailuksi markkinoista, nationalistisista lähtökohdista.
‘Kansallisen vapautuksen’ iskulause edetessä rinta rinnan ‘yhteiskunnallisen vapautuksen’ iskulauseen kanssa, karkeasti vääristää vallankumouksellisia näköaloja, eikä jätä tilaa muulle kuin tappiomielialalle. Kommunistinen Puolue alkoi Saarin kysymyksessä madellen nöyristellä Kansallissosialismin ideologiaa ja siirtyi tästä pois ainoastaan sisäisten hajaannustensa kautta.
Millaisen iskulauseen mahtaakaan Kolmannen Internationaalin Saksan osasto kehitellä sodan aikana: ‘Hitlerin tappio on pienempi paha?’ Mutta jos ‘kansallisen vapautuksen’ iskulause on kohdallaan fasistien Müllerin ja Brüningin kohdalla, miten se voi menettää tehoaan Hitlerin kohdalla? Vai ovatko nationalistiset iskulauseet hyviä ainoastaan rauhan, mutta eivät sodan aikana? Todellakin, leninismin epigonit tekevät viimeiseen asti kaikkensa sekoittaakseen sekä itsensä että työväenluokan.
50. Kolmannen Internationaalin Impotentti vallankumouksellisuus on suora seuraus sen tuhoisasta politiikasta.
Saksan katastrofin jälkeen, niin kutsuttujen Kommunististen Puolueiden politiikan merkityksettömyys on paljastunut jokaisessa maassa, joissa he ovat joutuneet millään tavalla koetelluiksi.
Ranskan osasto, joka osoitti itselleen täydellisen kykenemättömyytensä innostaa edes muutamaa kymmentätuhatta työläistä Afrikan kolonialistista ryöstöä vastaan, tulee epäilemättä todistamaan vielä enemmän vararikkonsa, niin kutsutun kansallisen vaaraan hetkellä.
51. Taistelu sotaa vastaan ei ole kuviteltavissa ilman kaupunkien ja kylien laajojen työtätekevien joukkojen vallankumouksellista mobilisaatiota, joka vaatii samanaikaisesti armeijan ja laivaston suoraa myötävaikutusta yhtäältä, ja kuljetusjärjestelmiä toisaalta.
Mutta on mahdotonta vaikuttaa sotilaisiin, ilman vaikutusta työläis- ja talonpoikaisnuorisoon. Vaikutus kuljetusjärjestelmien tasolla, edellyttää vahvaa jalansijaa ammattiliitoissa.
Samalla, siinä missä tarvitaan Profinternin apua, Kolmas Internationaali on menettänyt kaikki asemansa ammattiyhdistysliikkeessä ja katkaissut itseltään kaikki kontaktit työläisnuorisoon.
Näissä olosuhteissa, puheet taistelusta sotaa vastaan ovat kuin saippuakuplien puhaltelua. Täällä ei ole mitään sijaa illuusioille: siinä tapauksessa, että imperialismi hyökkää Neuvostoliittoon, Kolmas Internationaali tulee osoittamaan itsensä pyöreäksi nollaksi.
‘VALLANKUMOUKSELLINEN’ PASIFISMI JA SOTA
52. Itsenäisenä virtauksena, pikkuporvarillisen ‘vasemmiston’ pasifismi lähtee olettamuksista että rauha on mahdollista taata, joillakin erikoisilla ja erityisillä keinoilla, proletariaatin luokkataistelun ja sosialistisen vallankumouksen ulkopuolella.
Puheissaan ja artikkeleissaan pasifistit teroittavat mieliin ‘sodan vastenmielisyyttä’, tukevat tunnontarkasti vastustajiaan, sekä saarnaavat boikotista ja yleislakosta (tai pikemminkin yleislakon myytistä) sotaa vastaan.
Hieman ‘vallankumouksellisemmat’ pasifistit eivät ole vastahakoisia ajoittain puhumaan edes kapinoista sotaa vastaan.
Mutta yleisesti ja erikseen, heillä ei ole käsitystä kapinan purkamattomista siteistä luokkataisteluun ja vallankumoukselliseen puolueeseen. Kapina tarkoittaa kirjaimellisesti hallitsevaa luokkaa vastaan suunnattua uhkaa, eikä se onnistui ilman pitkäjänteistä ja sitkeää vaivannäköä.
Käyttäen hyväkseen joukkojen rauhan rakkautta ja suunnaten sen sopiviin kanaviin, pikkuporvarilliset pasifistit muuttuvat lopulta tiedostamattaan imperialismin kannattajiksi.
Sodassa, ylivoimainen enemmistö pasifistien ‘liittolaisia’ tulee löytymään porvarillisesta leiristä, ja tulevat käyttämään Kolmannen Internationaalin arvovallan heille suomaa vaatetta ja sen räikeää metelöintiä, proletariaatin etujoukon patrioottiseen harhaanjohtamiseen.
53. Sodanvastaisessa Amsterdamin kongressissa ja fasisminvastaisessa Pariisin kongressissa, molemmat Kolmannen Internationaalin organisoimina, ovat klassisia esimerkkejä vallankumouksellisen luokkataistelun korvaamisesta pikkuporvarillisella politiikalla, mahtailevine mielenosoituksineen, näyttävine paraateineen ja Potemkinin kylineen. (3)
(3). Venäjän Keisarinna Katariina suuri valtuutti Gregory Potemkinin uudenaikaistamaan satamat ja rakentamaan uusia kyliä, mutta kritisoijat sanoivat, että nämä kylät olivat ennemminkin vain korttitalojen julkisivuja pettämään keisarinnaa.
Jo seuraavana päivänä tulee häpeilemättömiin protesteihin sotaa vastaan yleensä, varta vasten taustamanipulaation voimin kokoon haalittu heterogeeninen joukko hajoamaan kaikkiin suuntiin, eikä se kykene nostamaan edes pikkurillejään mitään erityistä sotaa vastaan.
54. Proletaarisen yhteisrintaman so. työväenluokan järjestöjen taistelusopimuksen, korvaaminen Kommunistisen byrokratian ja pikkuporvarillisten pasifistien blokilla – mikä kaikille rehellisille hämminginaiheuttajille (confusionist – suom.huom.) tarkoittaa sitä, että paikalla on tusinoittain kiipijöitä – johtaa täydelliseen eklektismiin kysymyksissä taktiikoista.
Barbuss-Müenzenberin kongressi katsoi erityiseksi meriitikseen sen, että hei yhdistivät kaikentyyppiset sodanvastaiset ‘taistelut’: humanitaariset protestit, henkilökohtaisen kieltäytymisen armeijan palveluksesta, ‘yleisen mielipiteen’ muokkaamisen, yleislakon ja jopa kapinan.
Keinot jotka tosielämässä ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään ja jotka voivat käytännössä esiintyä vain konfliktissa toistensa kanssa, on esitetty yhden harmonisen kokonaisuuden elementteinä.
Venäjän Sosiaalivallankumouksellisilla, jotka saarnasivat ‘synteettistä taktiikkaa’ kamppailussa tsarismia vastaan – liitto liberaalien kanssa, henkilökohtainen terrori ja massataistelu – on totisesti paljon vertailukelpoista Amsterdamin blokin inspiroijien kanssa.
Mutta työläisten täytyy muistaa, että populistinen eklektismi nostattaa bolshevismin taisteluun sitä vastaan!
PIKKUPORVARISTO JA SOTA
55. Talonpojat ja kaupunkien asujaimiston alemmat kerrokset, joille sota ei ole yhtään vähemmän tuhoisa kuin proletariaatillekaan, voidaan vetää lähimmäksi proletariaattia sodanvastaiseen taisteluun.
Puhuen yleisellä tasolla, vain tällä tavalla voidaan sota estää kapinalla.
Mutta vielä vähemmän kuin proletariaatti, antavat talonpojat vetää itsensä vallankumoukselliselle tielle abstraktioilla, valmiiksi tehdyillä kaavoilla ja pelkillä käskyillä.
Leninismin epigonit, jotka tekivät vallankaappauksen Kominternissä vuosina 1923-24, iskulauseenaan ‘talonpoikaistoa kohti’, osoittautuivat täydellisen kyvyttömyytensä vetää puoleensa, kommunismi lipun alle, ei ainoastaan talonpoikaistoa, vaan myös maatyöläisiä.
Krestintern (Talonpoikaiston Internationaali) hengitti hiljaa, päästämättä suustaan ulos edes hautajaispuhetta.
Talonpoikaiston ‘valloitusta’ useissa maissa on julistettu niin pöyhkeilevästi, että se on osoittautunut jokaisessa tapauksessa lyhytaikaiseksi, ellei yksinkertaisesti pelkästään kuvitteelliseksi.
Juuri talonpoikaispolitiikassaan, Kolmannen Internationaalin vararikko on hankkinut sitä erityisen leimallisesti kuvailevan hahmon, koska se oli väistämätön seuraus Komintern ja proletariaatin välirikosta.
Talonpoikaiston voi saada vallankumoukselliselle tielle, sodanvastaiseen taisteluun vain vakuuttamalla se käytännössä työläisten kyvystä johtaa tätä kamppailua. Voiton avaimet lepäävät siis työpajoissa ja tehtaissa.
Vallankumouksellisesta proletariaatista on tultava ensin todellinen voima, ennen kuin talonpoikaisto ja pikkukaupunkien väki tulee sulkemaan rivinsä sen kanssa.
56. Kaupunkien ja kylien pikkuporvaristo ei ole homogeenistä.
Proletariaatti voi vetää puolelleen ainoastaan sen alimmat kerrokset; johtajia nousee heidän keskuudestaan, vetäen puoleensa keski- ja suurporvaristoa ja kehittäen demokraattisia, pasifistisia ja fasistisia poliittisia pyrkyreitä.
Pysyessään oppositiossa, nämä herrasmiehet turvautuvat kaikkein hillittömimpään demagogiaan, varmimpana tarkoituksenaan myöhempi arvonsa nousu suurporvariston silmissä.
Kolmannen Internationaalin rikos perustuu todelliseen pikkuporvaristoon – eli sen suuriin massoihin – kohdistuvan vallankumouksellisen kamppailun vaikutuksen korvaamiseen, teatraalisilla blokeilla valheellisine pasifistijohtajineen.
Sen sijaan että se saataisi viimeksi mainitut epäilyttävään valoon, se vahvistaa heitä Lokakuun vallankumouksen arvovallalla ja tekee sorretut pikkuporvariston alemmat kerrokset petollisten johtajiensa poliittisiksi uhreiksi.
57. Vallankumouksellinen tie talonpoikaistolle kulkee työväenluokan kautta.
Saadakseen talonpoikaiskylän luottamuksen, on välttämätöntä että edistyneimmät työläiset saavat itsekin takaisin luottamuksensa proletaarisen vallankumouksen lippuun. Tämän voi saavuttaa vain oikealla politiikalla yleensä ja oikealla sodanvastaisella politiikalla erityisesti.
TAPPIOMIELIALAT JA IMPERIALISTINEN SOTA
58. Niissä tapauksissa jolloin kyseessä on kapitalististen maiden välinen konflikti, kaikkien niiden proletariaatit kieltäytyvät kategorisesti uhraamasta historiallisia etujaan, mikä viimekädessä sattuu yksiin valtion kuin ihmiskunnankin etujen kanssa, porvariston sotilaallisen voiton kustannuksella.
Leninin sanakääntein, ‘tappio on pienempi paha’, ei tarkoita että oman valtion tappio olisi pienempi paha kuin vihollisvaltion tappio, vaan sitä että sotilaallinen tappio, johtuen vallankumouksellisen liikkeen kasvusta, on proletariaatille ja koko kansalle äärettömästi enemmän hyödyllisempää kuin ‘yhteiskuntarauhalla’ (civil peace – suom.huom.) varmistettu sotilaallinen voitto.
Karl Liebknecht muotoili ylittämättömät sanansa, koskien proletariaatin politiikkaa sodan aikana seuraavasti: ‘Kansan suurin vihollinen on sen omassa maassa.’
Voittoisa proletaarinen vallankumous ei ainoastaan tule oikaisemaan tappiosta koituneita epäkohtia, vaan myös luo lopulliset takeet tulevaisuuden sotia ja tappiota vastaan.
Dialektinen suhtautuminen sotaan on kaikkein tärkein elementti vallankumouksellisessa valmentautumisessa ja tästä syystä myös sodanvastaisessa kamppailussa.
59. Imperialistisen sodan muuttuminen kansalaissodaksi on pääasiallisin strateginen tehtävä, jolle koko proletaarisen puolueen työn tulisi sodan aikana olla alisteista. Ranskan ja Preussin, vuosien 1870-71 sodan seuraukset, kuten myös imperialistinen teurastus vuosina 1914-18 (Pariisin Kommuuni, Helmikuun ja Lokakuun vallankumoukset Venäjällä, vallankumoukset Saksassa ja Itävalta-Unkarissa, kapinat useissa sotaakäyvissä maissa) osoittivat kieltämättömästi sen, että nykyaikainen sota kapitalististen valtioiden välillä, kantaa mukanaan luokkien välistä sotaa kussakin näissä maissa, ja sen että vallankumouksellisen puolueen tehtävä perustuu proletariaatin voiton valmisteluun tässä jälkimmäisessä sodassa.60. Vuosien 1914-18 kokemus osoittaa samaan aikaan, että rauhan iskulause ei ole millään lailla ristiriidassa ‘tappiomielialan’ strategisen kaavion kanssa, päinvastoin, se kehittää mahtavan vallankumouksellisen voiman, erityisesti pitkittyneen sodan tapauksessa.
Iskulause rauhasta on pasifistinen, so. valehtelua, turruttava ja voimia kuluttava, mutta ainoastaan silloin kun demokraatit ja muut poliitikot temppuilevat sen kanssa; kun papit esittävät ilmoille rukouksia teurastuksen pikaisimmasta keskeytymisestä; kun ‘ihmisyydenrakastajat’, joukossaan myös sosiaalipatriootteja, kyynelehtien kehottavat hallituksia tekemään pikaisesti rauhan ‘oikeudenmukaisuuden periaatteella’.
Mutta rauhan iskulauseella ei ole mitään yhteistä pasifismin kanssa, silloin kun se saa alkunsa työväenluokalta kasarmeissaan ja taisteluhaudoissaan, kietoutuen yhteen vihollisarmeijoiden sotilaiden välisen veljeyden iskulauseena ja yhdistäen sorretut sortajiaan vastaan.
Vallankumouksellinen taistelu rauhan puolesta, joka saa alati kasvavia ja uskaliaampia muotoja, on varmin keino ‘kääntää imperialistinen sota kansalaissodaksi’.
SOTA, FASISMI JA TYÖVÄENLUOKAN ASEISTAMINEN
61. Sota vaatii ‘yhteiskuntarauhaa’. Nykyisen tilanteen vallitessa, porvaristo voi saavuttaa sen ainoastaan fasismin keinoilla. Näin fasismista on tullut sodan tärkein poliittinen tekijä.
Sodanvastainen taistelu edellyttää fasisminvastaista taistelua. Kaikenlaiset vallankumoukselliset sodanvastaiset ohjelmat (‘tappiomieliala’, ‘imperialistisen sodan muuttaminen kansalaissodaksi’, jne.) valuvat tyhjiin, jos proletariaatin etujoukko toteaa itsensä kykenemättömäksi karkottamaan fasismia.
Vaatia porvarillista valtiota riisumaan fasistit aseista, niin kuin Stalinistit tekevät, on Saksan Sosialidemokratian ja Itävallan marxilaisuuden tien valitsemista.
Juuri Wels ja Otto Bauer ‘vaativat’ valtiolta, että se riisuisi natsit aseista ja turvaisi sisäisen rauhan.
‘Demokraattinen’ hallitus voi, se on totta – kun sillä on sen etulyöntiasema – riisua yksittäisiä fasistiryhmiä aseista, mutta ainoana tarkoituksenaan vielä suuremmalla raivokkuudella riisua työläiset aseista ja estää heitä aseistamasta itseään.
Heti seuraavana päivänä porvarillinen valtio tulee olemaan sopusoinnussa fasistien kanssa, jotka se eilen ‘riisui aseista’, mahdollisesti aseistaen heitä kaksin verroin enemmän ja palauttaen aseettoman proletariaatin takaisin maanpinnalle kaksinkertaistetulla aseellisella voimallaan.
Kääntyminen valtion puoleen, so. pääoman puoleen, vaatimuksilla riisua fasistit aseista, tarkoittaa pahimpien demokraattisten illuusioiden kylvämistä, proletariaatin valppauden tuudittamista ja sen tahdon demoralisoimista.
62. Edeten tosiasiasta, että fasistijoukkiot aseistautuvat, oikea vallankumouksellinen politiikka sisältää aseistettujen työläisosastojen muodostamisen itsepuolustuksellisiin tarkoituksiin ja väsymättömän työläisten kutsumisen aseistamaan itseään. Tässä on koko nykyisen poliittisen tilanteen painovoimakeskus.
Sosialidemokraatit, jopa kaikkein vasemmistolaisimmatkin, so. ne jotka jo toistelevat fraaseja vallankumouksesta ja proletariaatin diktatuurista, huolellisesti varovat asettamasta kysymystä työläisten aseistamisesta ja avoimesti julistavat tämän tehtävän ‘kauhukuvamaiseksi’, uhkayritykseksi, ‘romanttiseksi’ jne.
He esittävät sen sijaan (!) työläisten aseistamista, propagandaa sotilaiden keskuudessa, jota he eivät kuitenkaan käytännössä tee, eivätkä ole sitä kykeneviä tekemäänkään.
Puhdas viittaus työhön armeijan parissa on tarpeellinen opportunisteille ainoastaan siksi, että sillä voidaan haudata kysymys työläisen aseistamisesta.
63. Taistelu armeijasta on kiistattomasti suurimmassa osassa taistelussa vallasta. Sitkeä ja itseään uhraava työskentely sotilaiden parissa on vallankumouksellinen velvollisuus jokaiselle todella proletaariselle puolueelle.
Tätä työtä voidaan viedä eteenpäin varmoina menestyksestä, tilanteessa jossa puolueen poliittiset peruslinjaukset ovat oikeita, erityisesti ja varsinkin nuorison keskuudessa.
Puolueen agraariohjelmalla ja siirtymävaatimusten yleisellä järjestelmällä, koskettaen pikkuporvariston massojen perusetuja ja avaten heidän eteensä pelastuksen näköalan, on suunnaton tärkeys työssä armeijan parissa, niissä maissa joissa on merkittävä talonpoikaisväestö.
64. Olisi kuitenkin lapsellista uskoa, että propagandalla yksin voitaisiin koko armeija voittaa proletariaatin puolelle ja yleisesti ottaen tämä tekisi vallankumouksen tarpeettomaksi. Armeija on koostumukseltaan heterogeenista ja nämä heterogeeniset elementit on kahlittu kurin rautaisilla vanteilla.
Propaganda voi luoda armeijaan vallankumouksellisia soluja ja valmistella myötämielistä suhtautumista kaikkein edistysmielisimpien sotilaiden keskuudessa. Muuta kuin tämän, ei propaganda ja agitaatio pysty tekemään.
Luottaminen siihen, että armeija puolustaa työväenjärjestöjä fasismilta omasta aloitteestaan ja että se jopa takaisi vallan siirtymisen proletariaatin käsiin, on historian ankarien opetusten korvaamista sokeroiduilla illuusioilla.
Armeija ratkaisevilta osiltaan voi siirtyä proletariaatin puolelle vallankumouksellisena aikana ainoastaan siinä tapauksessa, jossa proletariaatti on osoittanut omalla toiminnallaan armeijalle valmiutensa ja kykynsä taistella vallasta viimeiseen veripisaraan asti.
Kyseinen taistelu välttämättä edellyttää proletariaatin aseistamista.
65. Porvariston tehtävä pitää sisällään proletariaatin estämisen voittamasta armeijaa puolelleen. Fasismi ratkaisee tämän ongelman, eikä ilman menestystä, aseistetuilla osastoilla.
Välitön, kiireellinen nykypäivän tehtävä proletariaatilla perustuu, ei vallan anastamiseen, vaan omien järjestöjensä puolustamiseen fasistijoukkioilta, kapitalistisen valtion seistessä tietyn matkan päässä taustalla.
Kuka tahansa väittääkin, ettei työläisillä ole mahdollisuutta aseistaa itseään, julistaa proletariaatin puolustuskyvyttömäksi fasismin edessä.
Silloin ei ole tarvetta puhua sosialismista, proletaarisesta vallankumouksesta eikä sodanvastaisesta taistelusta. Silloin kommunistinen ohjelma pitää repiä palasiksi ja vetää ruksi marxismin ylitse.
66. Ei vallankumouksellinen vaan voimaton pasifisti, huomispäivän antautuja fasismin ja sodan edessä, voi jättää sikseen tehtävän työläisten aseistamiseksi.
Itse aseistamistyö on täysin ratkaistavissa, kuten historia osoittaa. Jos työläiset todella tulevat tajuamaan, että kysymys on elämästä ja kuolemasta, he onnistuvat hankkimaan aseita.
Poliittisen tilanteen kertominen heille, piilottelematta tai kaunistelematta mitään ja ajaen jokaisen lohduttavan valheen pois, on vallankumouksellisen puolueen ensimmäinen velvollisuus.
Todellakin, kuinka kukaan voi puolustaa itseään tappavaa vihollista vastaan, jollei muuten kuin siten, että omistamalla kaksi veistä jokaista fasistin veistä kohden ja kaksi revolveria jokaista heidän revolveriaan vastaan. Täällä ei ole, eikä täällä voi olla muuta vastausta.
67. Mistä aseita pitäisi hankkia? Ennen kaikkea, fasisteilta.
Fasistien riisuminen aseista on häpeällinen iskulause, jos se osoitetaan poliiseille.
Fasistien riisuminen aseista on loistava iskulause, jos se osoitetaan työläisille.
Mutta fasistien asearsenaali ei ole ainoa lähde. Proletariaatilla on satoja ja tuhansia kanavia itsepuolustukseen.
Meidän ei tule unohtaa sitä, että nimenomaan juuri työläiset, ja vain he ovat niitä jotka omin käsin tekevät kaikenlaiset aseet.
Proletariaatin etujoukon on vain ymmärrettävä selvästi se, että emme voi väistää itsepuolustustehtävää. Vallankumouksellisen puolueen on otettava aloite omiin käsiinsä taistelevien työläisosastojen aseistamiseksi. Ja tätä varten sen on ensin puhdistettava itsensä kaikenlaisesta skeptisismistä, epäröinnistä ja pasifistista ajattelusta työväen aseistamiskysymyksessä.
68. Vaatimuksella työväenmiliisistä tai itsepuolustusosastoista on vallankumouksellinen merkitys vain niin kauan kuin on kysymys aseistetusta miliisistä; muuten miliisi on alennettu teatraaliseksi esitykseksi, paraatiksi ja tästä johtuen, itsepetokseksi.
Tietenkin aseistautuminen tulee alussa olemaan alkeellista. Ensimmäisillä työväenosastoilla ei tule olemaan sen enempää haupitseja kuin tankkeja tai lentokoneitakaan. Mutta helmikuun 6. päivänä (1934 – suom.huom.) Pariisissa, voimakkaan militaristisen maan keskuksessa, joukkiot aseistettuna revolvereilla ja keppien päihin kiinnitetyillä terillä, eivät olleet kaukana vallatakseen Bourbonin palatsin ja kaataakseen hallituksen.
Huomenna samanlaiset joukkiot voivat tuhota työväenlehtien toimistoja ja ammattiliittojen päämajoja.
Proletariaatin voima piilee sen lukumäärässä. Jopa kaikkein primitiivisimmät aseet käsissään, joukot voivat esittää ihmeitä. Epäsuotuisissakin olosuhteissa, se voi avata tien parempiin aseisiin.
69. Yhteisrintaman iskulause rappeutuu keskustalaiseksi fraasiksi, jos ei ole täydennetty vallitsevilla olosuhteilla ja tarkoin määritellyillä fasisminvastaisen taistelun käytännöllisillä sovellutuksilla.
Yhteisrintama tarvitsee, ennen kaikkea, paikallisten puolustuskomiteoiden luomista.
Puolustuskomiteoita tarvitaan rakentamaan ja yhdistämään työväenmiliisin osastot.
Nämä osastojen täytyy heti alkuun etsiä ja löytää aseita. Itsepuolustusosastot on ainoa vaihe proletariaatin aseistamisessa. Yleisesti tarkastellen, vallankumous ei tunne muuta tietä.
VALLANKUMOUKSELLINEN POLITIIKKA SOTAA VASTAAN
70. Välttämätön onnistumisen ennakkoehto on puolueen kaadereiden kouluttaminen ymmärtämään oikein kaikki imperialistisensodan olosuhteet ja kaikki siihen liittyvät poliittiset prosessit.
Voi sellaista puoluetta joka rajaa itsensä tässä polttavassa kysymyksessä yleisiin fraaseihin ja abstrakteihin iskulauseisiin! Veriset tapahtumat tulevat kaatamaan sen nurin niskoin ja murskaamaan sen.
On välttämätöntä asettaa erityisiä opintokerhoja opiskelemaan 1914-1918 sodan poliittisia kokemuksia (imperialistien ideologinen sodan valmistelu, päämajan suorittama yleisen mielipiteen harhaanjohtaminen patrioottisen lehdistön kautta, hyökkäys-puolustus antiteesin rooli, ryhmittymät proletaarisessa leirissä, marxilaisten elementtien eristäminen, jne. jne.).
71. Vallankumoukselliselle puolueelle sodanjulistuksen ajankohta on erityisen kriittinen.
Porvaristo ja sosiaalipatrioottinen lehdistö liitossa lehdistön ja elokuvan kanssa, tulee kaatamaan vuolaana ryöppynä sovinistista myrkkyä raatavien massojen päälle.
Edes kaikkein vallankumouksellisin ja asennoituneinkaan puolue ei voi kokonaan vastustaa tätä. Tällä hetkellä läpikotaisin väärennetty Bolshevikki Puolueen historia ei palvele edistyneimpiä työläisiä realistisena valmistautumiskeinona koetukseen, vaan tuudittaa heitä passiiviseen kyvyttömyyteen, keksityssä ideaalisessa muodossaan.
Huolimatta tosiasiasta että Tsaarin Venäjää ei ole voinut, – ilman mielikuvituksen venyttämistä – pitää demokratiana tai kulttuurin kantajana, eikä viimein sen enempää, Bolshevikki-ryhmittymää kuuluvaksi puolustavalle puolelle ja yhdessä Menshevikki-ryhmittymän kanssa Duumassa esittämässä heti alusta alkaen sosiaalipatrioottista julistusta, laimennettuna vaaleanpunaisella pasifistisella internationalismilla.
Bolshevikki-ryhmittymä ottaa pian vallankumouksellisemman aseman, mutta ryhmittymän oikeudenkäynnissä kaikki syytetyt edustajat ja heidän teoreettinen opastajansa, Kamenev, Muranovin ollessa poikkeus, kategorisesti erottavat itsensä Leninin defeatistisesta teoriasta.
Puolueen illegaalin työ melkein kuoli heti alkuunsa. Vain pikkuhiljaa alkoivat vallankumoukselliset lentolehtiset ilmestyä, saaden työläiset ryntäämään internationalismin lipun alle, kuitenkin ilman kehittyviä tappiomielisiä iskulauseita.
Sodan ensimmäiset kaksi vuotta suuresti kaivoivat maata joukkojen patriotismin alta, ja siirsivät puoluetta vasemmalle.
Mutta Helmikuun vallankumous, muuttaessaan Venäjän ‘demokratiaksi’, aloitti uuden, voimakkaan ‘vallankumouksellisen’ sosiaalipatriotismin aallon.
Ylivoimainen enemmistö Bolshevikki Puolueen johtajista ei vastustanut sitä edes silloin. Marraskuussa 1917, Stalin ja Kamenev ilmoittivat puolueen keskuselimen sosiaalipatrioottisesta suunnasta.
Tällä pohjalla lähentyminen, ja monissa kaupungeissa jopa suora Bolshevikki- ja Menshevikki -organisaatioiden yhdistyminen tapahtui.
Vankkumattomimpien vallankumouksellisten protesteja, pääasiassa kehittyneiltä Pietarin alueilta, missä niitä on tarvittu; Leninin saapuminen Venäjälle ja hänen leppymätön taistelunsa sosiaalipatriotismia vastaan, silloin kun sitä on tarvittu laittamaan puolueen kansainvälistä julkisivua kuntoon. Näin siis parhaimman, kaikkein vallankumouksellisimman ja valveutuneimman puolueen tapauksessa.
72. Bolshevismin historiallisen kokemuksen opiskelulla on korvaamaton tärkeys edistyneimmille työläisille: se osoittaa heille porvarillisen yleisen mielipiteen voiman, jota vastaan heidän tulee kyetä pitää puoliaan, sekä opettaen samalla, etteivät vaipuisi epätoivoon, laskisi aseitaan ja menettäisi rohkeuttaan, huolimatta täydellisestä eristämisestään sodan alkaessa.
Ei ole yhtään vähemmän välttämätöntä tutkia eri maiden proletariaatin poliittisia suuntauksia, sekä niitä jotka ovat osallistuneet sotaan, kuin niitäkin jotka ovat pysyneet neutraaleina.
Erityinen merkitys on Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin kokemuksella Saksassa, missä tapahtumat ottivat eri suunnan kuin Venäjällä, vaikka lopullinen analyysi johtaa samaan johtopäätökseen: on välttämätöntä oppia uimaan virtaa vastaan.
73. On välttämätöntä seurata läheltä tällä hetkellä etenevää patrioottista joukkoteurastuksen valmistelua: diplomaattista miekkataistelua, jonka tarkoitus on saattaa toinen puoli vastuuseen; petturimaista kaavaa, jolla julkiset ja salassa pysyvät sosiaalipatriootit valmistelevat itselleen siltaa pasifismista militarismiin; seurata ‘Kommunistijohtajien’ reagointia, jotka tulevat olemaan aivan yhtä ymmällään sodan ensimmäisenä päivänä, kuin olivat Saksan ‘johtajat’ sinä yönä, jolloin Reichstag (valtakunnansali – suom.huom.) paloi.
74. On välttämätöntä kerätä kaikkein luonteenomaisimmat lehtileikkeet virallisen hallituksen ja opposition artikkeleista ja puheista, verraten niitä edellisen sodan kokemuksiin; sen etukäteen kertomiseksi, minkä suunnan tuleva ihmisten huijaamistyö tulee ottamaan; vahvistamaan tosiasioiden luettelolla myöhemmin näitä ennusteita; opettamaan proletaarin etujoukkoa orientoitumaan oma-aloitteisesti tapahtumiin, jotteivät ne tulisi sille yllätyksenä.
75. Voimistetun sodan ja imperialismin vastaisen agitaation täytyy edetä, ei abstraktioiden, vaan konkreettisten, joukkoihin vaikuttavien tosiasioiden pohjalta.
On välttämätöntä tunnollisesti paljastaa, ei ainoastaan julkista sotilasbudjettia, vaan myös kaikki militarismin naamioidut muodot, unohtamatta protesteja, sotaharjoituksia, asevarusteita, käskyjä jne.
Harjaantuneiden työläisten kautta, on välttämätöntä nostaa esille kysymys sodan vaarasta ja taistella sitä vastaan kaikissa työväenliikkeen organisaatioissa ilman poikkeuksia, sekä työväenlehdistössä, vaatien johtajilta selvää ja yksiselitteistä vastausta kysymykseen: mitä on tehtävä?
76. Jotta hankittaisiin nuorison luottamus, ei ole ainoastaan välttämätöntä julistaa taistelu loppuun asti, moraalisesti korruptoitunutta sosialidemokratiaa ja Kolmannen Internationaalin tylsämielistä byrokratismia vastaan, vaan on myös todella luotava itse nuorten sukupolvien kriittiseen ajatteluun ja vallankumoukselliseen aloitekykyyn pohjautuva organisaatio.
On välttämätöntä nostattaa nuoriso taisteluun sen kaikenlaisia ja -muotoisia, militarisoimispyrkimyksiä vastaan porvarillisen valtion taholta. Samalla aikaa se tulee mobilisoida ja militarisoida vallankumouksen etujen mukaisesti (fasisminvastaiset puolustuskomiteat, Punaiset taisteluosastot, työväenmiliisi, kamppailu proletariaatin aseistamiseksi).
77. Vallankumouksellisen aseman valloittaminen ammattiliitoissa ja muissa työväenluokan joukkojärjestöissä, on välttämätöntä lopettaa säälimättömästi byrokraattinen ultimatismi, ottaa työläiset sieltä missä he ovat ja sellaisina kuin he ovat, ja johdattaa heidät osatehtävistään yleisempiin tehtäviin, puolustuksesta hyökkäykseen, patrioottisista ennakkoluuloistaan kaatamaan porvarillinen valtio.
Koska ammattiliittojen byrokratioiden johtoportaat valtaosassa maista, edustavat olennaisesti kapitalistisen poliisin epävirallista osaa, vallankumouksellisten täytyy tietää kuinka taistella leppymättömästi sitä vastaan, yhdistäen lailliset menetelmät illegaalisiin, taistellen rohkeasti salaliittolaismaisella harkintakyvyllä.
Vain näillä yhdistetyillä menetelmillä voidaan onnistua työväenluokka järjestämään uudelleen, nuoriso ennen kaikkea, vallankumouksellisen lipun alle, sytyttämään tuli kapitalistisiin parakkeihin ja nostattamaan kiihkoa kaikkiin sorrettuihin.
78. Sodanvastainen taistelu saa todellisen laajan, joukkoluonteensa vain, jos työläis- ja talonpoikaisnaiset ottavat siihen osaa.
Sosialidemokratian porvarillinen rappeutuminen, kuten myös Kolmannen Internationaalin byrokraattinen huonontuminen, ovat antaneet raskaimmat iskunsa juuri kaikkein sorretuimpiin ja etuoikeudettomimpaan proletariaatin kerrokseen, so. ennen kaikkea työläisnainen.
Heidän herättämisensä, luottamuksensa saaminen, oikean tien näyttäminen heille, tarkoittaa ihmiskunnan kaikkein poljetuimman osan vallankumousten intohimojen mobilisoimista imperialismia vastaan.
Antimilitaristinen työn naisten keskuudessa täytyy osittain turvata mobilisoitujen miesten korvautumisen naisten vallankumouksellisella työskentelyllä, joille sodan aikana, suurimman osan puolueen ja ammattiliittojen työstä on välttämättä siirryttävä.
79. Jos proletariaatti löytäisi itsensä tilanteesta, jossa sen voimat ovat riittämättömät estämään sotaa vallankumouksen keinoilla – ja tämä tarkoittaa vain sodan estämistä – työläiset, yhdessä koko kansan kanssa tulevat pakotetuiksi ottamaan osaa armeijaan ja sotaan.
Individualistiset ja anarkistiset iskulauseet kieltäytymisestä armeijaan menossa, passiivinen vastarinta, sotilaskarkuruus ja sabotaasi ovat perustaltaan ristiriidassa proletaarisen vallankumouksen menetelmien kanssa.
Mutta aivan kuten tehtaassakin tietoinen työläinen tuntee itsensä pääoman orjaksi, valmistellen vapautustaan, niin kapitalistisessa armeijassa hän tuntee itsensä imperialismin orjaksi.
Joutuessaan tänään pakon edessä antamaan lihastensa voimat tai jopa oman henkensä, hän ei menetä vallankumouksellista tietoisuuttaan. Hän pysyy taistelijana, opettelee käyttämään aseita, selittää jopa juoksuhaudoissakin sodan luokkatarkoitusta, kerää ympärilleen tyytymättömiä, yhdistää heidät soluiksi, välittää puolueen iskulauseita ja ajatuksia, tarkkailee tarkoin joukkojen mielialojen muutoksia, tyynnyttää patrioottista aaltoa ja suuttumusta, sekä kutsuu kriittisellä hetkellä sotilaat työläisten avuksi.
SOTA JA NELJÄS INTERNATIONAALI
80. Taistelu sotaa vastaan edellyttää vallankumouksellista taisteluvälinettä, se on puolue. Ei ole olemassa muuta, sen enempää kansallisella tasolla kuin kansainväliselläkään.
Vallankumouksellinen puolue tulee rakentaa koko menneen kokemuksen perustalle, mukaan lukien Toisen ja Kolmannen Internationaalin kokemukset.
Kieltäytyminen avoimesta ja suorasta kamppailusta Uuden Internationaalin puolesta, tarkoittaa tietoista tai tiedostamatonta tukea kahdelle jo olemassa olevalle Internationaalille, joista toinen aktiivisesti tukee sotaa ja toinen on kykenevä ainoastaan sekoittamaan ja heikentämään proletariaatin etujoukkoa.
81. On totta, että moni vilpitön vallankumouksellinen pysyy niin kutsuttujen Kommunististen Puolueiden riveissä. Sitkeys, jolla he pitävät kiinni Kolmannesta Internationaalista, selittyy monissa tapauksissa, harhaanjohdetusta vallankumouksellisesta omistautumisesta.
Heidät voidaan saada uuden Internationaalin lipun alle, ei myönnytyksillä, ei sopeutumalla heidän mieliinsä teroitettuihin ennakkoluuloihin, vaan päinvastoin, paljastamalla systemaattisesti stalinismin (byrokraattinen keskustalaisuuden) kohtalokas kansainvälinen rooli. Tällöin kysymys sodasta täytyy esittää erityisellä selvyydellä ja myöntymättömyydellä.
82. Samalla on välttämättä seurattava tarkkaavaisesti reformistileirin sisäistä kamppailua saada aikaiseksi vasemmistososialistiset ryhmittymät siirtymään kohti vallankumousta, sodanvastaisessa taistelussa.
Kulloinkin tarkasteltavan organisaation taipumusten paras kriteeri on sen asennoituminen käytäntöön, toimintaan, kansalliseen puolustukseen ja siirtomaihin, erityisesti niissä tapauksissa missä kyseisen maan porvaristo omistaa siirtomaaorjia.
Vain täydellinen ja todellinen välirikko virallisen yleisen mielipiteen kanssa kaikkein polttavimmassa kysymyksessä ‘isänmaan puolustuksesta’ ilmaisee kääntymisen, ainakin aluksi, porvariston asemista proletariaatin asemiin.
Lähestymisessä tämän tyyppisiä vasemmistolaisia organisaatioita kohtaan, tulisi olla mukana ystävällismielistä kritiikkiä heidän poliittisille epäröimisilleen ja kaikkien teoreettisten ja käytännöllisten, sotaa koskevien kysymysten huolellista yhteistä kehittelyä.
83. Ei ole aivan vähäinen se poliitikkojen määrä työväenliikkeessä, jotka tunnustavat, ainakin sanoissaan, Toisen ja Kolmannen Internationaalin epäonnistumisen, mutta katsovat samalla, että ‘nyt ei ole oikea aika’ ryhtyä rakentamaan uutta Internationaalia. Kyseinen asenne ei ole luonteenomainen vallankumouksellisille marxisteille vaan harhakuvansa menettäneille stalinisteille ja pettyneille reformisteille.
Vallankumouksellinen taistelu ei koe keskeytyksiä. Olosuhteet sille voivat olla tänään epäsuotuisia; mutta vallankumouksellinen, joka ei kykene uimaan virtaa vastaan, ei ole vallankumouksellinen.
Sen sanominen, että uuden Internationaalin rakentaminen on ‘epäajankohtaista’, on samaa kuin jos julistaisi että luokkataistelu, ja erityisesti sodanvastainen kamppailu on epäajankohtaista.
Nykyisellä aikakaudella, proletaarista politiikkaa ei asettaa erilleen sen kansainvälisistä tehtävistä. Kansainväliset tehtävät eivät voi muuta kuin vaatia kansainvälisen kaaderiston yhteensulautumista. Tätä työtä ei voi siirtää päivääkään ilman antautumista imperialismille.
84. Tietenkään kukaan ei voi ennustaa tarkalleen sitä milloin sota syttyy ja missä vaiheessa se tulee synnyttämään uusia puolueita ja Neljättä Internationaalia.
Meidän on tehtävä kaikki mahdollinen nopeuttaaksemme proletaarisen vallankumouksen valmistelua enemmän kuin uuden sodan valmistelua.
On kuitenkin hyvin mahdollista, että tällä kertaa myös imperialismi ryhtyy vallankumoukseen. Mutta edes tämäkään tie, merkiten valtavia uhrauksia ja tuhoja, ei vähennä velvollisuutta ryhtyä rakentamaan uutta Internationaalia välittömästi.
Imperialistisen sodan muuttuminen kansalaissodaksi tapahtuu sitä nopeammin, mitä pidemmälle valmistelutyömme tulevat etenemään, mitä horjumattomampia kaaderit sodan alkaessa ovat, mitä järjestelmällisemmin he tekevät työtään kaikissa sotaakäyvissä maissa ja mitä tukevammin heidän työnsä perustuu oikeille strategisille, taktisille ja organisatorisille periaatteille.
85. Ensimmäinen imperialistisen sodan isku tulee murskaamaan Toisen Internationaalin raihnaisen selkärangan ja tulee hajottamaan sen kansalliset osat pieniksi palasiksi.
Se tulee paljastamaan Kolmannen Internationaalin pohjattoman sisällyksettömyyden ja kyvyttömyyden.
Mutta säästipä se sitten kaikki nuo epäröivät keskustalaisryhmittymät, jotka välttelevät kysymystä Internationaalista, etsien puhtaasti kansallista perustaa, eivätkä esitä yhtä ainoata kysymystä siitä mihin tämä johtaa, ovat vailla näköaloja ja väliaikaisesti tulevat kylläisiksi työväenluokan kiihtymyksestä ja sekaannustilasta.
Vaikka uuden sodan alkaessakin, todelliset vallankumoukselliset löytäisivät jälleen itsensä pienestä vähemmistöstä, emme hetkeäkään voi epäillä sitä, että tällä kertaa joukkojen siirtyminen vallankumouksen tielle tulee ilmenemään paljon nopeammin, perinpohjaisemmin ja säälimättömämmin, kuin ensimmäisen imperialistisen sodan aikana.
Uusi kapinoiden aalto voi ja sen täytyy tulla voittoisaksi koko kapitalistisessa maailmassa.
On kerta kaikkiaan kiistämätöntä, että meidän aikakaudellamme vain sellainen organisaatio, joka perustuu kansainvälisille periaatteille ja etenee proletariaatin maailmanpuolueen rivistöihin, voi juurruttaa itsensä kansalliseen maaperään.
Taistelu sotaa vastaan, tarkoittaa nyt taistelua Neljännen Internationaalin puolesta.
SUOMENNOS: Mikko Niemi
Kotkassa, 22.11.2007 (LumpenProletariat Translations Unc.)
SUOMENNOKSEN ALKUTEOS: Leon Trotsky: “War and the Fourth International”, Union Books 2002, London, UK
Suomennoksen julkaisuoikeudet omistaa Marxilainen Työväenliitto. Julkaiseminen epäkaupallisiin tarkoituksiin ja kansainvälisen vallankumouksellisen puolueen rakentamiseksi, on kuitenkin luvallista ja mitä suurimmassa määrin toivottavaa.
(Suomennos valmistunut 22.11.2007, klo 13.12)
— No virus found in this incoming message. Checked by AVG Free Edition. Version: 7.5.503 / Virus Database: 269.16.10/1160 – Release Date: 29.11.2007 20:32
