70 vuotta Leon Trotskin murhasta (1)
KYSYMYS: Mitä mieltä olette Saksan ja Venäjän liittolaisuudesta? Oliko Stalinin pakko ryhtyä sopimukseen, ja jos on ollut oikein menetelty, mitä olisi voinut aikaisemmin tehdä toisin, jotta vältyttäisiin siitä? Venäjä etenee Baltian maissa ja Suomessa, ja väittää, että joutuu menettelemään niin puolustautuakseen mahdollisesta ulkoinvaasiosta. Uskotteko, että sellainen hyökkäys natsien tai porvaridemokratioiden toimesta on mahdollinen?
TROTSKI: Ulkopolitiikka on sisäpolitiikan jatke ja kehitys. Ymmärtääksemme oikein Kremlin ulkopolitiikkaa on tarpeellista ottaa huomioon kaksi tekijää. Yksi on Venäjän sijainti sitä ympäröivän kapitalistisen piirityksen keskellä. Toinen on hallitsevan byrokratian asema neuvostoyhteiskunnan sisällä. Byrokratia puolustaa NL:a, mutta ennen muuta se puolustaa omaa olemassaoloaan NL:n sisällä. Byrokratian sisäinen asema on hauraampaa kuin NL:n asema kansainvälisellä areenalla. Aseista riisuttujen sisäisten vihollisten edessä byrokratia on säälimätön. Hyvin aseistettujen ulkoisten vihollisten edessä byrokratia on varovaisempi ja usein jopa pelkurimainen. Jos Kreml nauttisi kansan suosiota ja luottaisi puna-armeijan uskottavuuteen, se voisi harjoittaa molemmista imperialisminrintamasta riippumattomampaa ulkopolitiikkaa. Todellisuus on kuitenkin erilainen. Totalitaarisen byrokratian eristäytyminen omassa maassa heittää sen läheisemmän ja aggressiivisemman ja siksi vaarallisemman imperialismin syliin.
Jo vuonna 1934 Hitler oli sanonut Rauschningille: ”Neuvostovenäjän kanssa voin solmia sopimuksen koska tahansa minä tahtoisin”. Hitler on saanut suullisia takeita suoran Kremliltä. Kenraali Krivitsky, entinen GPU:n ulkomaanpäällikkö paljasti erityisen kiinnostavia tietoja Moskovan ja Berliinin välisistä suhteista. Huolellisesti neuvostolehdistöä lukevalle Kremlin suunnitelmat olivat tiedossa vuodesta 1933. Ennen muuta Stalin pelkäsi suurta sotaa. Välttyäkseen siitä hän tarjosi korvaamatonta apua Hitlerille.
Siitä huolimatta olisi virhe pitää viisivuotiasta (1935 – 1939) kampanjaa ”demokraattisten voimien välisestä yhteisrintamasta” ja ”kollektiivisesta turvallisuudesta” pelkkänä valheena. Sellaisena tilannetta pitää Krivitsky, joka näkee asiat GPU:n toimistosta käsin yksipuolisina. Niin kauan kun Hitler nöyryyttävästi kieltäytyi tarttumasta Stalinin ohennettuun käteen, viimeisen oli pakko valmistautua vaihtoehtoiseen ratkaisuun, liittolaisuuteen imperialististen demokratioiden kanssa. Komintern ei tietenkään ymmärtänyt mistä oli kyse. Se yksinkertaisesti totteli käskyjä pitämällä ”demokraattista” melua.
Toisaalta niin kauan kun Hitler tarvitsi ystävällistä puolueettomuutta Englannin osalta, hän ei voinut vielä kääntyä Moskovan suuntaan. Bolsevismin haamu oli auttanut Englannin konservatiiveja näkemään Saksan uudelleenvarustautumista pienemmällä epäilevyydellä. Balduin ja Chamberlain menivät sitäkin pidemmälle. He auttoivat Hitleriä välittömästi luomaan Keski-Euroopassa vahvaa Saksaa suurtukikohtana, joka pystyy suuren mittakaavan invaasioihin.
Hitlerin käännös Moskovan suuntaan viime vuonna oli perusteltu. Britannialta Hitler oli saanut kaiken mahdollisen. Kukaan ei odottanut että Chamberlain olisi antanut Egyptiä tai Intiaa tai Tšekkoslovakiaa. Saksalaisen imperialismin laajentuminen olisi kääntynyt Britanniaa vastaan. Puolan kysymys oli polttopisteessä. Italia vetäytyi varovaisesti syrjään. Kreivi Ciano selitti joulukuussa 1939, että kymmenen kuukautta aikaisemmin allekirjoitettu Italia-Saksa -liitto sulki pois mahdollisuuden, että totalitaarinen liittouma ryhtyisi sotaan seuraavien kolmen vuoden sisällä. Siitä huolimatta oman varustautumisensa painostamisen seurauksena Saksa ei voinut odottaa. Hitler vakuutti anglosaksiserkulleen, että Puolan liittäminen johtaisi itään, siis ainoastaan itään. Mutta hänen konservatiivivastustajat eivät jaksaneet enää tulla petetyksi. Sodasta ei enää voitu välttyä. Näissä olosuhteissa Hitlerillä ei ollut vaihtoehtoja. Hän pelasi viimeisen korttinsa, joka oli solmia liittolaisuus Stalinin kanssa. Näin Stalin sai kuuden vuoden ajan odotettua kättelyä Hitlerin kanssa.
Porvarillisissa lehdissä esitetyt väitteet siitä, että Stalin tahallisesti tavoitteli toisen maailmansodan syntymistä, ovat järjettömiä. Neuvostobyrokratia pelkää suursotaa enemmän kuin mikään muu hallitseva luokka maailmassa; sillä on siinä enemmän menetettävää kuin voitettavaa. Byrokratia ei laske maailman vallankumouksen varaan. Mutta vaikka Kremlin konservatiivinen harvainvalta olisi taistelemassa vallankumouksen puolesta, sen olisi silloinkin pitänyt tietää, että maailmansota ei ala vallankumouksesta, vaan päinvastoin päättyy siihen. Moskovan byrokratia joutuu syvään kuiluun ennen kun vallankumous ehtii kapitalistisiin maihin.
Moskovan neuvottelujen aikana viime vuonna brittien ja ranskalaisten edustajat näyttelivät melko surkeaa roolia. ”Näettekö noita herroja”, kyselivät Saksan agentit Kremlin johtajilta. ”He eivät pystyisi liikuttelemaan pienintäkään sormeaan jos jakaisimme Puolan keskenämme”. Kun Stalin oli allekirjoittamassa sopimusta, poliittisesta rajoittuneisuudestaan huolimatta hän uskoi, että suursotaa ei syttyisi. Joka tapauksessa hän uskoi, että mahdollisuus sekaantua suursotaan seuraavan periodin aikana oli pieni. Kukaan ei tiennyt mitä se ”seuraava periodi” piti sisällään.
Invaasio Puolaan ja Baltian maihin oli Saksan kanssa solmitun sopimuksen vääjäämätön seuraus. On täysin mieletöntä ajatella, että Stalinin ja Hitlerin välinen yhteistyö perustui luottamukseen. Nuo kaksi herraa ymmärsi toinen toistaan oikein hyvin. Edellisen kesän (1939) Moskovan neuvotteluissa, saksalainen vaara piti esittää paitsi todellisena, myös välittömänä. Kuten sanottu Ribbentropin vaikutuksesta Kreml oletti, etteivät Englanti tai Ranska reagoisi Puolan miehittämisen lopulliseen faktaan, ja sen valtaamisen, jonka seurauksena Saksa laajentuisi itään. Näissä olosuhteissa liitto Saksan kanssa täyttyi materialistisista takeista, joita Venäjä sai liittolaiseltaan. Mitä todennäköisimmin tässäkin asiassa aloite oli dynaamisella osapuolella, Hitlerillä, joka ehdotti varovaiselle ja asioita lykkäävälle Stalinille takaavansa sopimuksen vaikka aseittensa turvin.
Luonnollisesti itäisen Puolan valtaaminen ja sotilastukikohtien perustaminen Baltian alueelle ei aiheuttanut mitään ehdottomia ongelmia Hitlerille. Viime sodan (1914 – 1918) kokemus vahvistaa sitä. Siitä huolimatta rajojen siirtyminen lännemmälle alueelle, ja itäisen Baltian kontrolli tarjoavat kiistämättömiä strategia etuja. Näin ollen, liittolaisuudessaan Hitlerin kanssa ja viimeisen aloituksesta Stalin sai takuita Hitleriä vastaan.
Yhtä lailla tärkeitä olivat sisäpolitiikan tekijät. Viiden vuoden taukoamattoman taistelun aikana fasismia vastaan, ja koko bolsevikkien vanhan kaartin tuhoamisen jälkeen – heitä syytettiin oletetusta yhteistyöstään Hitlerin kanssa – tämä sopimus ei ollut kovin suosittu. Asia oli pakko perustella välittömällä ja mahtavalla menestystarinalla. Läntisen Ukrainan ja Valko-Venäjän liittäminen sekä strategisten asemien rauhanomainen saavuttaminen Baltiassa yrittivät todistaa kansalaisille isäaurinkoisen viisaasta ulkopolitiikasta. Suomi vain hieman sekoittaa näitä suunnitelmia.
Kysymys vallatuista alueista
KYSYMYS: Puna-armeijan entisenä päällikkönä uskotteko, että neuvostojen siirtyminen Baltian maihin, Suomeen ja Puolaan oli välttämätöntä NL:n tehokkaan puolustuksen kannalta? Uskotteko että sosialistinen valtio on oikeutettu viemään sosialismia aseiden väkivaltaa hyväksi käyttäen?
TROTSKI: Ei ole epäilystä, että Baltian sotilastukikohtien kontrolli tarjoaa strategisia etuja. Yksinomaan tällä faktalla ei kuitenkaan voida perustella naapurimaiden miehitystä. Eristäytyneen työläisvaltion puolustaminen perustuu enemmän maailman työväenjoukkojen tukemiseen kuin parin kolmen tukikohdan perustamiseen lähiympäristöön. Tämä osoittautuu kiistämättömästi totuudeksi myös ulkovoimien interventioiden historiassa meidän sisällissotaan 1918 – 20.
Robspierre oli kerran sanonut, että ihmiset eivät pidä lähetyssaarnaajista, jotka saapuvat pistin kädessä. Tämä ei sulje pois oikeutta ja velvollisuutta antaa ulkopuolista apua sortoa vastaan kapinoiville kansoille. Luonnollisesti meillä oli oikeus auttaa sotilaallisesti Unkaria vuonna 1919 kun Ranska ja Englanti (Ententevaltiot) olivat kukistamassa Unkarin vallankumouksen. Työväki ympäri maailma oli ymmärtänyt sitä apuamme oikein. Valitettavasti silloin olimme vielä heikkoja. Sotilaallisesti Kreml on tänä päivänä paljon vahvempi. Kreml on kuitenkin menettänyt joukkojen luottamuksen niin kotimaassa kuin maailmallakin. Jos maassa olisi toimivaa neuvostodemokratiaa, teknologinen kehitys menisi rinnakkain sosiaalisen tasa-arvon kanssa, ja byrokratia kuoleutuisi ja tilalle syntyisi massojen itsehallinto, Moskova edustaisi mahtavaa vetovoimaista keskustaa erityisesti lähinaapureilla. Sellainen johtaisi joukot, ei vain Ukrainassa ja Valko-Venäjällä, vaan myös puolalaiset, juutalaiset ja Baltian maat polulle, joka päättyy Yhdentymiselle NL:n kanssa.
Tämä tärkeä edellytys vallankumoukselliselle interventiolle on tänäkin päivänä olemassa, joskin paljon heikompana. NL:n sisällä etnisten vähemmistöjen sorto poliisin taholta on työntänyt luotaan pois naapurivaltioiden työläisiä. Puna-armeijan invaasiota pidetään väkivaltaisena tekona eikä vapautusinterventiona. Tämä palvelee imperialismin aikomuksia kääntää kansainvälistä yleismielipidettä NL:a vastaan. Sen vuoksi invaasio aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää NL:lle.
Talvisota
KYSYMYS: Mitä mieltä olette sotaretkestä Suomeen sotilaalliselta kannalta suhteessaan strategiaan, varustautumiseen, niin sotilaalliseen kuin poliittiseenkin johtamiseen, neuvostosotilaiden kommunikaation kehittämiseen ja yleistason koulutukseen. Entä mikä lienee sodan mahdollinen lopputulos?
TROTSKI: Minun arvioni mukaan, abstraktisella tasolla strateginen suunnitelma meni riittävän oikein. Se kuitenkin aliarvioi Suomen vastarintakykyä. Se myöskään ei ottanut huomioon Suomen talvea, kuljetus- ja muonitusseikkoja sekä hygieniaolosuhteita. Nuori upseeri Leon Tolstoin kirjoitti Krimin sotaretkestä vuonna 1855. ”Helposti se oli paperille sanottu, mutta unohdimme ojat, joiden uomia pitkin piti meidän kulkea”. Stalinin mestattu ja turmeltu esikunta matkii Nikolai I:n strategien sotasuunnitelmia.
15. marraskuuta kirjoittelin erään USA:n tunnetuimman viikkolehden päätoimittajalle: ”Tulevan periodin aikana Stalin pysyy Hitlerin satelliittina. Tulevan talven aikana hän ei todennäköisesti tee mitään siirtoja. Suomen kanssa Stalin allekirjoittaa rauhansopimuksen”. Tapahtumat osoittivat, että tässä kohti ennusteeni oli virheellinen. Virheeni johtui siitä, että arvioin Kremlin omaavan poliittista ja sotilaallista logiikkaa enemmän kuin mitä se todellisuudessa omasi. Suomen vastarinta on kyseenalaistanut Kremlin arvovaltaa paitsi Virossa, Latviassa ja Liettuassa, niin myös Balkanilla ja Japanissa. Sen jälkeen kun Stalin oli ääntänyt A:ta, hänen oli pakko ääntää B:nkin. Silti jopa hänen omien menetelmien ja keinojen logiikalla, hänen ei olisi välttämätöntä hyökätä Suomeen välittömästi. Kärsivällisempi politiikka ei olisi vahingoittanut Kremliä niin paljon kuin tämä 11 kuukautta kestävä tappio.
Moskova nyt keksii, että kukaan ei odottanut nopeata voittoa ja viittaa kylmyyteen ja lumimyrskyihin. Tämä on uskomaton argumentti! Stalin ja Vorosilov eivät osaa lukea sotakarttoja, mutta luulisi heidän osaavan lukea kalenteria. He eivät voi olla tietämättömiä Suomen ilmastosta. Stalin osaa hyödyntää hyvin tilannetta, joka on kehittynyt ja kypsynyt hänen myötävaikutuksestaan riippumatta, mikäli se on hänelle edullinen ja siihen ei liity paljon riskiä. Stalin on mekanismin mies. Sota ja vallankumous eivät muodosta hänen vahvimpia puoliaan. Stalin kokee ainoastaan tappiota silloin kun tarvitaan kaukokatseisuutta ja aloitteisuutta. Näin kävi Kiinassa, Saksassa ja Espanjassa. Samaa tapahtuu nyt Suomessakin.
Ratkaisevaa ei ole ilmasto Suomessa, vaan poliittinen ilmapiiri NL:ssa. Toimittamassani venäjänkielisessä lehdessämme julkaisin syyskuussa 1938 artikkelin, jossa analysoin puna-armeijan heikentämisen ja rappeutumisen syitä. Tämä analyysi mielestäni selvittää niin puna-armeijan nykyisiä vastoinkäymisiä kuin maan kasvavia vaikeuksia teollisuudessa. Järjestelmän kaikki ristiriidat ilmenevät keskitetysti armeijassa. Vihamielisyys työläisten ja byrokratian välillä turmelee armeijaa sisältä käsin. Henkilökohtainen riippumattomuus, vapaa tutkimus ja kritiikki eivät ole tarpeellisia armeijassa ja taloudessa. Samanaikaisesti puna-armeijan upseerit ovat pyrkyrimäisistä komissaareista koostuvan poliittisen miliisin valvonnan alla. Omilla aivoilla ajattelevia lahjakkaita komentajia tuhotaan. Muut upseerit saavat jatkaa taukoamattoman pelon vallitessa. Sellaisessa organisaatiossa kuten armeija, jossa oikeudet ja velvollisuudet ovat vääjäämättömästi määritelty, kukaan ei todella tiedä, mikä on sallittua ja mikä on tabu. Varkaat ja kavaltajat toimivat ilmiannon patrioottisen rintaman takana. Rehelliset ihmiset lannistuvat. Alkoholismi rehottaa yhä enemmän. Kaaos vallitsee armeijan varustelussa.
Armeijan paraatit punaisella torilla on yksi asia ja sota on toinen täysin eri asia. Suunniteltu ”sotilaallinen kävelyretki” Suomeen muuttui totalitaarisen järjestelmän kaikkien puolien järkkymättömäksi logistiikaksi. Se paljasti johdon haaksirikon ja korkeimman komennon riittämättömyyden. Johto, joka on virkaansa nimitetty orjamaisen asenteensa eikä lahjakkuuden tai tietonsa ansiosta. Erityisesti sota paljasti uskomattoman puutteen koordinoinnissa eri sektoreiden välillä. Huonossa mallissa on armeijan varastot erityisesti muonituksessa ja vaatetuksessa.
Kreml onnistui jossain määrin rakentamaan panssareita ja lentokoneita, mutta se laiminlöi hygieniaa, käsineet ja saappaat. Koneiden takana seisonutta ihmistä byrokratia unohti tyystin.
Kysymyksessä oman maan puolustuksesta vieraalta miehittäjältä tai hyökkäyksestä toiseen maahan on erittäin tärkeä ja joskus ratkaiseva merkitys armeijan ja kansakunnan mielialojen kannalta. Vallankumouksellisessa hyökkäyssodassa erityisen korkea luottamus johtoon ja sotilaiden hyvä taito on välttämättömiä. Mitään näistä ei osoittautunut todeksi Stalinin aloittamassa sodassa, joka käytiin ilman teknistä ja moraalista valmistelua.
Voimasuhteet määräävät ennalta taistelun lopputuloksen. Jos Stalin ei joutuisi perääntymään Britannian, Ranskan ja Ruotsin hyökkäyksen pelossa, tai jos tulevien viikkojen aikana sota ei leviä yleiseurooppalaiseksi sodaksi, puoli miljoonaa puna-armeijan sotilasta tulevat kuristamaan Suomen armeijan. Todennäköisesti tietynlaista sotilaallisen tilanteen pääpainon siirtymistä esiintyy ennen kun näitä rivejä on painettu. Yksi skenaario olisi sellainen, että kuten joulukuun alussakin tapahtui, Kreml yrittää täydentää sotilaallista hyökkäystään lietsomalla sisällissotaa Suomen sisällä. Pystyäkseen liittämään Suomen NL:n viitekehykseen on pakko muuttaa maan rakenteet neuvostomalliin, täytyy pakkolunastaa suurmaanomistajia ja kapitalisteja. Sellaiselle vallankumoukselliselle muutokselle aikaansaamiselle omistussuhteissa, sisällissota on tarpeellinen. Kreml tekee kaikkensa houkutellakseen puolelleen teollisuustyöläiset ja köyhät talonpojat. Heti kun sodassa ja vallankumouksessa Moskovan oligarkia joutuu leikkimään tulen kanssa, niin se yrittänee ainakin lämmittää siinä käsiään. Tällä tavalla se voi kokea joitakin onnistumisia.
Yksi asia voidaan sanoa varmuudella. Onko se tuleva menestys mikä tahansa, mikään ei voi pitää yleisestä tietoisuudesta salassa sitä, mitä on tähän asti tapahtunut. Seikkailu Suomessa on jo synnyttänyt radikalisoitumista puna-armeijassa, jota jotkut Kremliin uskolliset ulkomaalaistoimittajat ovat – oletettavan vilpittömästi – ihanteellistaneet uskomattomin määrin. Kaikki neuvostovastaisen ristiretken kannattajat saavat hyviä argumentteja neuvostoarmeijan epäonnistumisista. Tämä voi aiheuttaa vaikeuksia sopimuksen aikaansaamiselle Japanin kanssa, mikä on Kremlin ensisijaisia tehtäviä. On jo nähtävissä, että jos aikaisemmin puna-armeijan hyökkäyskykyjä yliarvioitiin, nyt aliarvioidaan sen puolustusmahdollisuuksia.
On mahdollista ennustaa muitakin talvisodan seuraamuksia. Teollisuuden ja kaupan jättimäinen keskittäminen byrokratian käsiin tapahtui kuin maantalouden pakkokollektivisointi. Kriteerinä ei ollut sosialismin tarpeet, vaan byrokratian ahneus pitää kaikkia omissa käsissä. Tämä vastenmielinen eikä millään tavalla välttämätön väkivalta taloutta ja ihmistä vastaan paljastui selvästi Moskovan ”sabotaasi”oikeudenkäynneissä ja se sai kovan rangaistuksen Suomen lumihangissa. On mahdollista, että sotilaallisten tappioiden seurauksena byrokratia joutuu taka-askeliin talouden rintamassa. On odotettavissa jonkunlainen NEP:n palauttaminen. Kyseessä olisi siis kontrolloitu markkinatalous uuden korkeimman perustan pohjalta. Pelastavatko nämä toimenpiteet byrokratian, se on toinen kysymys.
(1) Oheinen kirjoitus on yksi Trotskin viimeisistä haastatteluista ennen kun Stalinin agentti murhasi hänet elokuussa 1940. Haastattelu oli annettu St. Luis Post-Dispatch -lehden kirjeenvaihtajalle. Haastattelu julkaistiin kolmessa osassa 10., 17. ja 24. maaliskuuta 1940
