SUOMENTAJAN ALKULAUSE
Käsillä olevassa kirjoituksessaan Trotski paneutui luokkataistelun moraalisiin ideologisen tason kysymyksiin aikana, jolloin kansainvälisen työväenliikkeen yhtenäisyys oli heikko reformistien, stalinistien, imperialistisen suurpääoman ja useissa maissa valtaan nousseen fasismin hajotustyön johdosta. Erityisesti hän suuntasi käsittelynsä marxilaisuuden teoreettista väärentämistä kohtaan yhteiskunnallisen moraalisen rappion aikakaudella, jolloin eri maiden sosiaalishovinistiset ja reformistiset työväenjohtajat olivat lyöttäytyneet yhteen kapitalistisen yhteiskunnan etupiirien kanssa imperialistisen sodan valmistelutyöhön, taistellen yhdessä työväenluokan vallankumouksellista marxilaista vasemmisto-oppositiota vastaan. Tähän hajotustyöhön osallistui täydellä innolla toisaalta myös Stalinin byrokratia. Trotski analysoi kirjoituksessaan kyseisten tahojen moraalista tilaa, heidän keinojaan ideologisen tason taistelussa, tuoden samalla julki sen perustavaa laatua olevan tosiasian, että keskenään antagonistisessa suhteessa olevien luokkien yhteiskunnallisessa kamppailussa, yhteiskunnassa vallitseva moraali edustaa aina hallitsevan luokan intressejä ja pyrkimystä estää sorrettua luokkaa vapautumasta. Toisin sanoen, luokasta riippumatonta moraalia ei ole, eikä voi olla olemassa.
Kirjoitus on osa aikansa vilkasta lehdistössä käytyä polemiikkia, eikä suomentajalla ollut mahdollisuutta käyttää alkuperäisiä lähteitä käännöstyönsä tueksi. Jo historiaan jääneisiin tapahtumaketjuihin ja henkilöihin elimellisesti liittyvästä poleemisesta luonteestaan huolimatta, kirjoitus valaisee ytimekkäällä tavalla sen moraalisen rappiotilan taustoja ja dynamiikkaa, joka sittemmin on hallinnut kansainvälisen työväenliikkeen oikean laidan reformistis-opportunistista luokkasopulinjaa ja joka olennaisesti oli stalinistisen byrokratian nousun ja Neuvostoliiton kaatumisen moraalis-ideologinen perusta. Tämä samainen moraalinen viemäri pulppuaa nykyisin täydellä teholla mm. kapitalistisen valtamedian toimesta, turvatakseen imperialistisen pääoman etupiirien hegemonian, pitämällä laajat työväenliikkeen kerrokset moraalisessa horrostilassa. Toisin kuin nykyisin niin usein kuulee väitettävän porvarillisesti ajattelevien taholta, luokkataistelu ei suinkaan ole loppunut vaan se tulee tulevaisuudessa alati kärjistymään. Koska yhteiskunnan taloudellinen perusta on pysynyt perusteiltaan muuttumattomana, myöskään periaatteellisia tai laadullisia mullistuksia sen ideologisen tason ilmiöissä ei ole tapahtunut. Moraali on luokkataistelun funktio ja täten sille alisteinen, ei siitä erillään jossain korkeuksissa, kaiken tapahtumisen ulkopuolella oleva ihmisyyden Olympos.
Se mikä tässä Leon Trotskin vuonna 1938 tekemässä analyysissä on olennaisinta, on myös sen ajattominta sisältöä. Niin kauan kuin kapitalistinen tuotantotapa kykenee jatkamaan riutuvaa olemassa oloaan, myöskään ei poistu porvarillinen tarve sen ylläpitämiseen liittyvään moraaliseen sumutukseen. Tämän sumutuksen sisäisestä dynamiikasta ja luokkaperusteista kirjoitus antaa siinä määrin loistavan kuvauksen, että suomentaja näkisi kernaasti kirjoituksen päätyvän vaikkapa yliopistoihin kaikille pakolliseksi johdatukseksi moraalifilosofian perusteisiin.
Suomennostyössä kohtasin monia vaikeuksia, liittyen erityisesti puutteelliseen historiallisen viitekehyksen tuntemukseeni, mutta myös vaikeuksiin Trotskin korkeatasoisen kielikuvia ja sanojen monimerkityksellisyyttä ironisesti hyödyntävän kielen kääntämisessä suomeksi, niin että tekijän tyyli säilyisi mahdollisimman hyvin käännöksessä, asiasisällön siitä kuitenkaan kärsimättä. Jätän lukijan arvioitavaksi miten olen tässä onnistunut. Jouduin turvautumaan joissakin kohdin melko vapaaseen käännökseen. Virheistä ja kielikukkasista olen luonnollisesti yksin vastuussa.
Kotkassa 24.4.2010
Mikko Niemi
Marxilainen TyöväenLiitto
LEON TROTSKI, v. 1938: LEON SEDOFFIN MUISTOLLE
Alkuteksti, Their Morals and Ours, on julkaistu alun perin The New International –lehdessä (Vol. IV, Nro 6, Kesäkuu 1938). The New International oli Sosialistisen Työväenpuolueen (Sosialist Workers Party), kansainvälisen vasemmisto-opposition yhdysvaltalaisten tukijoiden teoreettinen julkaisu. Tekstin on alkuperäislähteestä uudelleen kirjoittanut verkkoon, Trotsky Internet Archiveen online-versioksi David Walters vuonna 1996 ja tämän tekstin pohjalta kääntänyt Suomen kielelle Mikko Niemi (LumpenProletariat Translations Unc.), Kotkassa huhtikuussa 2010. Tämän suomennoksen tekijänoikeudet omistaa Marxilainen Työväenliitto – MTL. www.mtl-fi.org
MORAALINEN LIKALIEMI
Voittoisan taantumuksen aikakaudella, herrat demokraatit, sosialidemokraatit, anarkistit ja muut ”vasemmiston” leirin edustajat alkoivat tihkua kaksin verroin runsaammin moraalista likalientä, samaan tapaan kuin ihmiset, jotka hikoilevat kaksin verroin ollessaan peloissaan. Mukaillen kymmentä käskyä tai vuorisaarnaa, nämä moralistit suuntaavat itsensä, ei niinkään paljon voittoisaa taantumusta kohden, kuin niitä vallankumouksellisia kohtaan, jotka ovat sen vainonalaisina, ja jotka ”raaoilla” ja ”epämoraalisilla” periaatteillaan ”yllyttävät” taantumusta ja antavat sille moraalisen oikeutuksen. Lisäksi he määrittelevät yksinkertaiset mutta varmat keinot välttää taantumusta: on välttämätöntä ainoastaan yrittää kovasti ja elvyttää itsensä moraalisesti. Vapaasti saatavilla olevia näytteitä siveellisestä täydellisyydestä niitä kaipaaville ovat kaikki omia etujaan ajavien ryhmittymien toimitukset tuottaneet.
Tämän valheellisen ja mahtipontisen saarnan luokkaperusta on intellektuaalisessa pikkuporvaristossa. Sen poliittinen perusta – heidän kyvyttömyydessään ja sekaannuksessaan etenevän taantumuksen edessä. Sen psykologinen perusta – heidän vaivannäkönsä oman huonommuuden tunteensa voittamiseksi, naamioituminen profeetalliseen partaan.
Moralisoivan poroporvarin suosikkimenetelmä on niputtaa yhteen taantumuksen ja vallankumouksen menettelytavat. Hän saavuttaa menestystä tällä menetelmällä turvautumalla muodollisiin vastaavuuksiin. Hänelle tsarismi ja bolshevismi ovat kaksoset. Kaksoset on keksitty niin ikään fasismista ja kommunismista. Luetteloon on koottu yleisiä luonteenpiirteitä katolilaisuudesta – tai tarkemmin sanoen, jesuiittalaisuudesta – ja bolshevismista. Hitler ja Mussolini käyttivät omalla puolellaan hyväkseen täysin samaa metodia, tuoden julki, että liberalismi, demokratia ja bolshevismi edustavat ainoastaan yhden ja saman pahan erilaisia ilmauksia. Käsitys siitä, että stalinismi ja trotskilaisuus ovat ”olennaisesti” yksi ja sama asia, nauttii nyt liberaalien, demokraattien, hurskaiden katolilaisten, idealistien, pragmatistien ja anarkistien yhteisestä hyväksynnästä. Jos stalinistit ovat kykenemättömiä kiinnittymään tähän ”kansanrintamaan”, se johtuu ainoastaan siitä, että he ovat kuin vahingossa puuhailleet trotskilaisten tuhoamisen parissa.
Perustavanlaatuinen piirre näissä lähestymistavoissa ja rinnastuksissa lepää niiden täydellisessä, erilaisten virtausten materiaalisen perustan, eli niiden luokkaluonteen sekä objektiivisen historiallisen roolin ilmausten huomioon jättämisessä. Sen sijaan ne arvioivat ja luokittelevat erilaisia virtauksia, niiden ulkonaisten ja toissijaisten ilmenemismuotojen perusteella, useimmiten lähtien niiden suhteesta yhteen tai toiseen abstraktiin periaatteeseen, jolla annettuna luokitusperusteena on erityistä pätevyysarvoa (professional value – suom. huom.). Näin ollen Rooman paavin mielestä, vapaamuurarit ja darwinistit sekä marxilaiset ja anarkistit ovat kaksosia, koska kaikki heistä rienaavasti kieltävät saastattoman sikiämisen. Hitlerille liberalismi ja marxilaisuus ovat kaksosia siksi, koska ne jättävät huomiotta ”veren ja kunnian”. Demokraatille fasismi ja bolshevismi ovat kaksosia siksi, etteivät ne kumartele yleisen äänioikeuden edessä. Ja niin edelleen.
Epäilemättä yllä mainituilla virtauksilla on tiettyjä yhteisiä piirteitä. Mutta asian olennainen ydin on siinä tosiasiassa, ettei ihmiskunnan evoluutio itsessään kulu loppuun sen enempää yleisestä äänioikeudesta, ei ”verestä ja kunniasta” kuin saastattoman sikiämisen opinkappaleestakaan. Historiallinen prosessi ilmenee ensisijaisesti luokkataistelussa: sen lisäksi eri luokat voivat eri päämäärien nimissä, tietyissä tapauksissa, käyttää samankaltaisia keinoja. Olennaisesti se ei muuten voisi ollakaan. Armeijat taistelussa ovat keskenään aina enemmän tai vähemmän symmetrisiä; siellä missä niillä ei ole mitään yhteistä taistelumenetelmissään, ne eivät myöskään kykene aiheuttamaan toisilleen iskuja.
Oppimaton talonpoika tai kauppias, ymmärtämättä sen enempää proletariaatin ja porvariston kamppailun alkuperää kuin merkitystäkään, löytäen itsensä kahden tulen välistä, tulee hän suhtautumaan molempiin sotaisiin leireihin yhtäläisellä vihamielisyydellä. Ja keitä ovat nämä kaikki demokraattiset moralistit? Välikerrosten ideologeja, jotka ovat pudonneet tai pelkäävät putoavansa kahden tulen väliin. Pääasialliset luonteenpiirteet tämän tyyppisille profeetoille ovat vieraantuminen suurista historiallisista liikkeistä, paatunut konservatiivinen mielenlaatu, omahyväinen ahdasmielisyys ja kaikkein primitiivisin poliittinen pelkuruus. Enemmän kuin mitään muuta, moralistit toivovat että historian pitäisi jättää heidät rauhaan mitättömien kirjojensa, pikku aikakauslehtiensä, lehdentilaajiensa, yleisen mielipiteen ja moraalisten kaunokirjoitusvihkojensa pariin. Mutta historia ei jätä heitä rauhaan. Se kahlitsee heidät milloin vasemmalta, milloin oikealta. Selvästi ilmaisten – taantumus ja vallankumous, tsarismi ja bolshevismi, kommunismi ja fasismi, stalinismi ja trotskilaisuus – ovat kaikki kaksosia. Kuka epäilee tätä, voi tunnustella näiden moralistien kallojen symmetrisiä muhkuroita, niin vasemmalta kuin oikealtakin puolen.
MARXILAINEN EPÄMORAALISUUS JA IKUISET TOTUUDET
Kaikkein suosituin ja eniten vaikuttava bolshevikkien ”epämoraalisuutta” (”amoralism” –suom. huom.) vastaan suunnattu syytös perustaa lähtökohtansa niin sanottuun bolshevismin häikäilemättömyyden (Jesuitical – suom. huom.) maksimiin: ”Tarkoitus pyhittää keinot.” Tästä ei ole vaikeaa päästä seuraavaan johtopäätökseen: koska trotskilaiset, kuten muutkaan bolshevikit (marxilaiset) eivät tunnusta eettisiä periaatteita, tästä johdonmukaisesti seuraa ettei ole ”periaatteellista” eroa trotskilaisuuden ja stalinismin välillä Q.E.D.1
Eräs läpeensä vulgaari ja kyyninen amerikkalainen kuukausijulkaisu teki tutkimusta bolshevismin moraalifilosofiasta kyselylomakkeella. Lomake, kuten tavallista, palveli samanaikaisesti mainonnallisia ja eettisiä päämääriä. Asialla jäljittelemätön H.G. Wells, jonka suurista luuloistaan itseään kohtaan vie voiton ainoastaan hänen homeerinen itsetyytyväisyytensä, joka ei ole suinkaan hidastanut häntä samaistumasta (solidarizing – suom.huom.) yleisen mielipiteen taantumuksellisiin hienostelijoihin. Tässä kaikki loksahtaa paikoilleen. Mutta jopa nekin osanottajat, jotka pitävät välttämättömänä puolustaa bolshevismia tekevät samoin, enemmistössä tapauksia ei kuitenkaan ilman arkailevia välttelyjä (Eastman): marxilaisuuden periaatteet ovat – tietysti – huonoja, mutta bolshevikkien keskuudessa on kuitenkin, kaikesta huolimatta, kunnioitettavia ihmisiä. Tosiasiassa, tämänkaltaiset ”ystävät” ovat paljon vaarallisempia kuin viholliset.
Pitäisikö meidän huoletta ottaa herrat naamionriisujat (Unmaskers – suom. huom.) vakavasti, silloin voisimme ennen muuta kysyä heiltä: mitkä ovat teidän omat eettiset periaatteenne?
Tässä on kysymys, johon vain harvoin saa vastauksen. Olettakaamme hetken, etteivät sen enempää henkilökohtaiset kuin yhteiskunnallisetkaan päämäärät voi oikeuttaa keinoja. Tällöin ilmeisesti on välttämätöntä etsiä kriteereitä historiallisen yhteiskunnan ulkopuolelta ja niistä tarkoituksista, jotka nousevat sen kehityksestä. Mutta mistä? Jos ei maan päältä, niin sitten taivaista. Jumalallisista ilmoituksista paavit saivat selville virheettömät moraaliset kriteerit jo kauan aikaa sitten. Mitättömät maalliset paavit puhuvat ikuisista moraalisista totuuksista nimeämättä niiden alkulähdettä. Kuitenkin, me olemme oikeutettuja seuraavaan johtopäätökseen: koska nämä totuudet ovat ikuisia, niiden on täytynyt olla olemassa, ei vain ennen puoliapinan / puoli-ihmisen ilmaantumista maan päälle, vaan myös ennen aurinkokunnan kehittymistä. Mistä ne ovat sitten saaneet alkunsa? Ikuisten moraalisääntöjen teoria ei voi millään lailla selviytyä ilman jumalaa.
Anglosaksisen tyypin moralistit, ainakaan niin kauan kuin he eivät rajoita itseään rationalistiseen utilitarismiin, porvarillisen kirjanpidon etiikkaan, näyttäytyvät tietoisina tai tiedostamattomina varakreivi Shaftesburyn oppilaina, joka 18. vuosisadan alussa (!) johti moraaliset arvostelmat erityisestä ”moraaliaistista” joka oli ilmeisesti kerralla ja kokonaisuudessaan annettu ihmiselle. Yli-luokkainen (Supra-class – suom. huom.) etiikka väistämättä johtaa erityisen, ”moraaliaistin”, ”tietoisuuden”, substanssin tunnustamiseen jonkinlaiseksi absoluutiksi, joka ei ole mitään muuta kuin filosofisesti pelkurimainen valenimitys jumalalle. ”Päämäärien” riippumattomuus, so. yhteiskunnasta, moraalista, milloin johdamme sen ikuisista totuuksista tai ”ihmisluonnosta”, osoittautuu loppujen lopuksi ”luonnonteologian” erääksi muodoksi. Taivas pysyy ainoana linnoitettuna paikkana sotilasoperaatioille dialektista materialismia vastaan.
Viime vuosisadan lopulla Venäjällä nousi kokonainen koulukunta ”marxisteja” (Struve, Berdyaev, Bulgakov ja muut), jotka toivoivat täydentävänsä Marxin opetukset itseriittoisella, so. yli-luokkaisella moraaliperiaatteella. Nämä ihmiset aloittivat, – tietysti – Kantista ja kategorisesta imperatiivista. Mutta mihin he päätyivät? Struve on nyt eläkkeelle jäänyt, Krimiläisen baroni Wrangelin ministeri, ja kirkon uskollinen lapsi; Bulgakov on ortodoksi pappi; Berdyaev tulkitsee Ilmestyskirjaa muilla kielillä. Nämä muodonmuutokset, jotka näyttävät odottamattomilta ensi silmäyksellä, eivät ole ollenkaan selitettävissä ”slaavilaisella sielulla” – Struvella on saksalainen sielu – vaan yhteiskunnallisen taistelun pyyhkäisyllä yli Venäjän. Tämän muodonmuutoksen perustavaa laatua oleva kehityssuunta on olennaisesti kansainvälinen.
Niin kauan kuin klassinen filosofinen idealismi suuntasi tarmonsa moraalin maallistamiseen, eli vapauttaakseen sen uskonnollisista pakotteistaan, edusti se merkittävää edistysaskelta (Hegel). Mutta tultuaan revityksi taivaasta, moraalifilosofian täytyi löytää maalliset juurensa. Näiden juurien selville saaminen oli yksi materialismin tehtävistä. Shaftesburyn jälkeen tuli Darwin, Hegelin jälkeen Marx. Vetoaminen nyt ”ikuisiin moraalisiin totuuksiin”, merkitsee yritystä kääntää pyöriä taaksepäin. Filosofinen idealismi on ainoastaan vaihe: uskonnosta materialismiin, tai toisinpäin, materialismista uskontoon.
1 Quod erat demonstrandum = m.o.t., mikä oli todistettava – suom. huom.
”TARKOITUS PYHITTÄÄ KEINOT”2
Jesuiittamunkkikunta, joka organisoitiin 16. vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla taistelunhaluisen protestantismin johdosta, ei koskaan opettanut, tulkoon tässä todetuksi, että kaikki keinot, jopa nekin joita pidettiin rikollisina katolisen moraalin näkökulmasta, olisivat sallittuja jos vain ne johtivat ”tarkoitukseensa”, eli katolilaisuuden voittoon. Kyseinen, sisäisesti ristiriitainen ja psykologisesti absurdi oppijärjestelmä on pahansuopaisesti luettu jesuiitoille kuuluvaksi heidän protestanttisten ja osittain katolilaisten vastustajiensa toimesta, jotka eivät arkailleet valitessaan keinoja saavuttaakseen päämääränsä. Jesuiittateologeja, aivan kuten muidenkin koulukuntien
teologeja, askarrutti henkilökohtaisen vastuun kysymys, joka tosiasiassa opetti että keinot itsessään ovat yhdentekevä seikka, mutta kyseisten keinojen moraalinen oikeutus tai tuomio seurasi itse tarkoituksesta. Joten ampuminen sinänsä on yhdentekevä asia; lasta uhkaavan hullun koiran ampuminen – hyve; ampuminen tarkoituksena vahingoittaa tai murhata – rikos. Näiden kuluneiden lauseparsien ulkopuolella, tämän munkkikunnan teologit eivät tehneet julistuksia.
Niin kauan kun on kyseessä heidän käytännöllinen filosofiansa, jesuiitat eivät olleet yhtään sen huonompia kuin muut munkit tai katoliset papit, päinvastoin, he olivat näiden yläpuolella; joka tapauksessa johdonmukaisempia, rohkeampia ja terävänäköisempiä. Jesuiitat edustivat militanttia järjestöä, ankarasti keskitettyä, aggressiivista ja vaarallista, ei ainoastaan vihollisiaan, vaan myös liittolaisiaan kohtaan. Psykologiassaan ja toimintametodeissaan ”sankarillisen” kauden jesuiitta erotti itsensä keskinkertaisesta papista kuin kirkon soturi sen (uskon) kauppiaasta. Meillä ei ole syytä idealisoida yhtä sen enempää kuin toistakaan. Mutta on myöskin arvotonta katsoa fanaattista soturia hidasjärkisen ja saamattoman kauppiaan silmin.
Jos pidättäydymme puhtaasti muodollisissa tai psykologisissa samankaltaisuuksissa, silloin voidaan, jos niin tahdotaan, sanoa että bolshevikit näyttäytyvät suhteessa demokraatteihin ja sosialidemokraatteihin kaikissa vivahteissa aivan kuten näyttäytyivät jesuiitat suhteissaan rauhanomaiseen kirkolliseen hierarkiaan. Verrattuna vallankumouksellisiin marxilaisiin, sosialidemokraatit ja sentristit (centrists – bolshevikkipuolueen keskusta – suom. huom.) näyttäytyvät ääliöinä tai kuten puoskari lääkärin rinnalla; he eivät ajattele yhtä ongelmaa loppuun asti, uskoen taikatemppujen voimaan ja pelkurimaisesti vältellen jokaista vaikeutta, toivoen samalla ihmettä. Opportunistit ovat rauhallisia sosialististen ajatusten kauppiaita samalla kun bolshevikit ovat niiden piintyneitä sotureita. Tästä kumpuaa viha ja panettelu bolshevikkeja kohtaan niiden taholta, joilla on kontollaan historiallisista olosuhteista johtuvia virheitä yltäkylläisesti, muttei yhtäkään heidän (bolshevikkien) ansioista.
Kuitenkin, bolshevismin ja jesuitismin asettaminen rinnatusten säilyvät silti täydellisen yksipuolisena ja pinnallisena, enemmän kirjallisena kuin historiallisena laadultaan. Sopusoinnussa luokkien luonteen ja etujen kanssa, joille molemmat perustuvat, jesuiitat edustavat taantumusta ja protestantit edistystä. Tämän edistyksen ”rajoittuneisuus” löytyy vuorollaan välittömästi protestanttisen moraalin ilmaisussa. Täten heidän ”puhdistamansa” Kristuksen opetukset, eivät millään lailla pidätelleet kaupunkilaisporvari Lutheria, vaatimasta kapinoivia talonpoikia teloitettaviksi ”hulluina koirina”. Tri. Martin todistettavasti päätyi harkinnassaan siihen että ”tarkoitus pyhittää keinot” jopa ennen kuin maksimi liitettiin jesuiittoihin. Vastaavasti jesuiitat kilpaillessaan protestantismin kanssa, sovittivat itseensä yhä enemmän porvarillisen yhteiskunnan henkeä, ja kolmesta pyhästä lupauksesta: köyhyys, siveys ja kuuliaisuus, säilytettiin ainoastaan kolmas ja sekin äärimmäisen heikennetyssä muodossa. Kristillisen ideaalin näkökulmasta, jesuiittojen moraali rappeutui sitä mukaan kuin he lakkasivat olemasta jesuiittoja. Kristillisen ideaalin näkökulmasta, jesuiittojen Kirkon sotureista tuli byrokraatteja, ja kuten kaikista byrokraateista, mukiinmeneviä huijareita.
2 ”The End Justifies The Means” = Päämäärä / tarkoitus oikeuttaa keinot (joilla tähän päämäärään pyritään). Suomen kieleen vakiintunut sanonta ”Tarkoitus pyhittää keinot” ei ole merkityssisällöltään aivan yhtenevä Englanninkielisen vastineensa kanssa. Käytän tilanteen mukaan tekstissä sanoja tarkoitus / päämäärä / lopputulos sekä oikeuttaa / pyhittää, riippuen siitä kumpi paremmin kussakin tapauksessa sopii lauseyhteyteen. – Suom. huom.
JESUITISMI JA UTILITARISMI
Tämä lyhytsanainen pohdinta olkoon riittävä, – kenties – osoittamaan millainen tietämättömyys ja kapeakatseisuus on välttämätöntä sille, että voidaan ottaa vakavasti vastakkainasettelu ”jesuiittojen” periaatteen ”tarkoitus pyhittää (oikeuttaa – suom. huom.) keinot”, toiseen nähtävästi korkeampaan moraaliin, jossa jokainen ”keino” kantaa omaa hintalappuaan, kuten kauppatavara kiinteine hintoineen tavaratalossa. On merkillepantavaa, että anglosaksisen poroporvarin on onnistunut tulla
närkästyneeksi ”jesuiittojen” periaatteesta ja samanaikaisesti löytää innoituksensa utilitaristisesta moraalista, joka on niin luonteenomainen brittiläiselle filosofialle. Lisäksi Benthamin-John Millin kriteeri ”suurin mahdollinen onnellisuus, suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä” ilmaisee että ne keinot ovat moraalisia, jotka johtavat yleiseen hyvinvointiin korkeampana päämääränään. Yleisimmissä filosofisissa muotoiluissaan anglosaksinen utilitarismi tällöin sattuu täydellisesti yhteen ”jesuiittojen” periaatteen kanssa, ”tarkoitus pyhittää keinot”. Empirismi, tulemme näkemään, esiintyy maailmassa ainoastaan vapauttaakseen meidät välttämättömyydestä saattaa nämä molemmat päämäärät kohtaamaan.
Herbert Spencer, jonka empirismistä Darwin teroitti mieleensä ”evoluution” idean, kuin erikoisena rokotteena, opetti että moraalisessa sfäärissä evoluutio etenee ”aistihavainnoista” (sensations – suom. huom.) ”ideoihin”. Aistihavainnot ovat yhdenmukaisia välittömän mielihyvän kriteerien kanssa, kun taas ideat sallivat tulevaisuuden kriteerien opastaa yksilöä kestävämpään ja suurempaan mielihyvään. Näin ollen moraalinen kriteeristö on tässäkin ”mielihyvä” ja ”onnellisuus”. Mutta kriteerien sisältö saavuttaa leveyttä ja syvyyttä riippuen ”evoluution” tasosta. Tätä kautta myös Herbert Spencer, oman ”evolutiivisen” utilitarisminsa metodien avulla osoitti, että periaate ”tarkoitus pyhittää keinot”, ei sulje piiriinsä mitään epämoraalista.
On lapsellista kaikesta huolimatta, odottaa tältä abstraktilta ”periaatteelta” vastausta käytännölliseen kysymykseen: mitä me voimme, ja mitä me emme voi tehdä? Lisäksi periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’, luonnollisesti nostaa esiin kysymyksen: ja mikä oikeuttaa päämäärän tai tarkoituksen? Käytännön elämässä kuten historiallisessa liikkeessäkin, päämäärä ja keinot alituisesti vaihtavat paikkojaan. Rakenteilla oleva kone on tuotannon ”päämäärä” ainoastaan siihen saakka, kunnes se saapuu tehtaaseen, jolloin siitä voikin tulla ”keino”. Demokratia on tiettyinä aikoina luokkataistelun ”päämäärä” ainoastaan muuttaakseen muotoaan myöhemmin sen ”keinoksi”. Sulkematta piiriinsä mitään epämoraalista, niin kutsuttu ”jesuiittojen” periaate epäonnistuu, kaikesta huolimatta, ratkaisemaan moraalista ongelmaa.
Spencerin ”evolutiivinen” utilitarismi jättää meidät vastaavasti puolitiehen ilman vastausta, koska seuraten Darwinia, se yrittää ratkaista konkreettisen historiallisen moraalisuuden biologisilla tarpeilla tai laumaeläimelle luonteenomaisilla ”sosiaalisilla vaistoilla”, ja tämä aikana jolloin todellinen moraalin ymmärtäminen nousee esiin ainoastaan antagonistisessa ympäristössä, eli luokkien repimässä yhteiskunnassa.
Porvarillinen evolutionismi pysähtyy voimattomana historiallisen yhteiskunnan kynnykselle, koska se ei halua tulla tietoiseksi yhteiskunnallisten muotojen kehitystä ajavasta voimasta: luokkataistelusta. Moraali on yksi ideologisista funktioista tässä taistelussa. Hallitseva luokka saattaa voimaan omat päämääränsä yhteiskunnassa ja totuttaa sen pitämään kaikkia niitä keinoja epämoraalisina, jotka vastustavat näitä päämääriä. Tämä on virallisen moraalin päätehtävä. Se noudattaa ”suurin mahdollinen onnellisuus” –ajatusta, ei enemmistölle, vaan pienelle ja jatkuvasti pienentyvälle vähemmistölle. Tämä järjestelmä ei olisi voinut kestää edes viikkoakaan pystyssä ainoastaan voimaa käyttäen. Se tarvitsee moraalista sementtiä (cement of morality – suom. huom.). Tämän sementin hämmentämisestä määräävät porvarillisten teoreetikkojen ja moralistien ammattikunta. He tuhertelevat kaikilla sateenkaaren väreillä, mutta viimekädessä he pysyvät orjuuden ja alistamisen apostoleina.
”MORAALISÄÄNNÖT VELVOITTAVAT KAIKKIA”
Kuka tahansa, joka ei välitä palata Moosekseen, Kristukseen tai Mohammediin; kenen tahansa, joka ei ole vakuuttunut eklektisistä hölynpölyistä, täytyy tunnustaa että moraali on yhteiskunnallisen kehityksen tuotetta; sen ettei siihen liity mitään muuttumaton; sen että se palvelee yhteiskunnallisia etupyyteitä; sen että nämä etupyyteet ovat keskenään ristiriidassa; sekä sen, että moraalilla, enemmän kuin millään muulla ideologian muodolla on luokkaluonne.
Mutta eikö perustavaa laatua olevia moraalisääntöjä olekaan olemassa, ihmiskunnan kehityksessä selville saatuna, välttämättömän kiinteänä perusedellytyksenä kaikkien yhteisöjen elämässä? Epäilemättä kyseisiä sääntöjä esiintyy, mutta toiminta-alaltaan ne ovat äärimmäisen rajoittuneita ja epävakaita. Normit ”velvoittavat kaikkia” (”obligatory upon all” – suom. huom.) sitä vähäisemmällä voimalla, mitä kärjistetymmäksi luokkataistelun luonne oletetaan. Luokkataistelun korkein huippu on kansalaissota, joka räjäyttää ilmaan kaikki moraaliset siteet vihamielisten luokkien väliltä.
”Normaalien” olosuhteiden vallitessa normaali ihminen noudattaa käskyä: Älä tapa! Mutta jos hän murhaa poikkeuksellisten olosuhteiden vallitessa itsepuolustukseksi, tuomari antaa anteeksi hänen tekonsa. Jos hän joutuu murhaajan uhriksi, oikeus tulee tuomitsemaan murhaajan kuolemaan. Oikeuden menettelyn välttämättömyys, itsepuolustuksen kyseessä ollessa, kumpuaa antagonistisista etupyyteistä. Niin kauan kuin on kysymys valtiosta, rauhallisina aikoina se rajoittaa itselleen yksittäistapaukset laillistettuun murhaan, jotta se sodan aikana voi muuttaa ”velvoittavan” käskyn ”älä tapa” vastakohdakseen. Kaikkein ”humaaneimmat” hallitukset, jotka rauhan aikana ”inhoavat” sotaa, julistavat sodan aikana, että heidän armeijoidensa suurin velvollisuus on tuhota suurin mahdollinen määrä ihmisiä.
Niin kutsutut ”yleisesti hyväksytyt” moraalisäännöt ovat pohjimmiltaan tarkoin varjeltua algebraa, so. luonteeltaan määrittelemättömiä. Ne enemmänkin ilmaisevat tosiasiaa, että ihminen yksityisissä menettelytavoissaan on sidottu tiettyihin yleisiin normeihin, jotka nousevat esiin hänen olemisestaan yhteiskunnan jäsenenä. Näiden normien korkein yleistys on Kantin ”kategorinen imperatiivi”. Mutta huolimatta siitä tosiasiasta, että se pitää hallussaan korkeaa asemaa filosofian Olympoksella, tämä imperatiivi ei ilmennä mitään kategorista siksi, ettei se ilmennä mitään konkreettista. Se on kuori ilman sisältöä.
Tämä kaikkia velvoittavien normien tyhjyys kohoaa siitä tosiasiasta, että kaikissa ratkaisevissa kysymyksissä ihmiset tuntevat oman yhteenkuuluvaisuutensa luokkaansa merkittävästi syvällisemmin ja suoremmin, kuin kuuluvaisuutensa jäsenenä ”yhteiskuntaan”. ”Velvoittavan” moraalisuuden normit ovat todellisuudessa luokkasidonnaisia, eli sisällöltään antagonistisia. Moraalinormi tulee sitä kategorisemmaksi, mitä vähemmän se ”velvoittaa” kaikkia. Työläisten solidaarisuus, etenkin lakkoilijoiden ja barrikaditaistelijoiden, on verrattomasti enemmän ”kategorinen”, kuin ihmisten solidaarisuus toisiaan kohtaan yleisesti ottaen.
Porvaristo, joka on verrattoman paljon edellä proletariaattia luokkatietoisuutensa täydellisyydessä ja leppymättömyydessä, on äärimmäisen kiinnostunut tyrkyttämään omaa moraalifilosofiaansa riistetyille massoille. Täsmälleen tämän tarkoituksen takia porvarillisen katekismuksen konkreettiset normit on kätketty uskonnon ja filosofian holhoamien abstraktioiden, tai sen sekamelskan alle, jota kutsutaan ”terveeksi järjeksi” (common sense – suom. huom.). Viehtymys abstrakteihin normeihin ei ole puolueeton filosofinen erehdys, vaan luokkapetoksen mekaniikan välttämätön edellytys. Tämän petoksen, jolla on tuhansien vuosien traditio takanaan, paljastaminen on proletaarisen vallankumouksellisen ensimmäinen velvollisuus.
KRIISI DEMOKRAATTISESSA MORAALISSA
Taatakseen omien etujensa voiton suurissa kysymyksissä, hallitseva luokka on pakotettu tekemään myönnytyksiä toissijaisissa kysymyksissä, luonnollisesti ainoastaan niin kauan kuin nämä myönnytykset ovat yhteen sovitettavissa sen talouden kirjanpidossa. Kapitalistisen nousun aikakaudella, erityisesti muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana ennen maailmansotaa, nämä myönnytykset, ainakin suhteessa proletariaatin ylempiin kerroksiin, olivat täydellisen vilpittömiä luonteeltaan. Tänä aikana teollisuus laajeneminen oli melkein keskeytymätöntä. Sivistyneiden valtioiden kukoistaessa, osittain myös siksi että uurastavat massat olivat lisääntyneet, demokratia näyttäytyi vakaana. Työväen organisaatiot kasvoivat. Samaan aikaan reformistiset suuntaukset syvenivät. Luokkasuhteet pehmenivät, ainakin ulkoiselta olemukseltaan. Täten tietyt perustavaa laatua olevat moraalisäännöt yhteiskuntasuhteissa vakiinnutettiin yhdessä demokratian normien ja luokkayhteistyön tottumusten kanssa. Luotiin vaikutelma jatkuvasti vapaammasta, oikeudenmukaisemmasta ja humaanimmasta yhteiskunnasta. Edistyksen kohoava linja näytti ”terveestä järjestä” ikuiselta.
Sen sijaan kuitenkin, sota päästi valloilleen tapahtumasarjan kouristuksia, kriisejä, katastrofeja, epidemioita ja raakalaisuutta. Ihmiskunnan taloudellinen elämä löysi itsensä umpikujasta. Luokkavastakohtaisuudet tulivat kärjistyneiksi ja alastomiksi. Demokratian varoventtiilit räjähtelivät yksi toisensa jälkeen. Perustavanlaatuiset moraalisäännöt näyttivät jopa hauraammilta kuin demokraattiset instituutiot ja reformistiset illuusiot. Valheellisuus, herjaus, lahjonta, korruptio, pakkovalta ja murhanhimo kasvoivat ennennäkemättömiin ulottuvuuksiin. Pökertyneen typeryksen silmissä kaikki tämä harmi näytti väliaikaiselta sodan seuraukselta. Tosiasiassa ne olivat ilmauksia imperialismin rappeutumisesta. Kapitalismin mädännäisyys merkitsi samanaikaista yhteiskunnan mädäntymistä, oikeuksineen ja moraaleineen.
Imperialistinen halpamaisuuden ”synteesi” on fasismi, suorana seurauksena porvarillisen demokratian vararikosta imperialistisen aikakauden ongelmien edessä. Demokratian jäännökset jatkoivat yhä olemassaoloaan vain rikkaissa kapitalistisissa aristokratioissa: jokaista ”demokraattia” kohden, niin Englannissa, Ranskassa, Hollannissa tai Belgiassa, on tietty määrä siirtomaaorjia; ”60 perhettä” hallitsee Yhdysvaltojen demokratiaa, jne. Lisäksi, fasismin ryntäilyt lisääntyvät nopeasti kaikissa demokratioissa. Stalinismi on puolestaan tuote imperialistisesta paineesta takapajuista ja eristettyä työläisvaltiota kohtaan, symmetrisenä täydennyksenä fasismille omassa lajissaan.
Kuten idealistiset poroporvarit – anarkistit tietysti puuhailevat ensisijassa paljastaakseen marxilaisen ”epämoraalisuuden” lehdistössään. Amerikkalaiset trustit, John L. Lewisin (C.I.O.) mukaan ovat käyttäneet, ei vähempää kuin 80,000,000 dollaria vuodessa käytännölliseen taisteluun vallankumouksellista ”demoralisaatiota” vastaan, eli vakoiluun, työläisten lahjontaan, lavastuksiin ja murhiin pimeillä kujilla. Kategorinen imperatiivi valitsee joskus mutkikkaita kiertoteitä saavuttaakseen voittonsa!
Oikeudenmukaisuuden nimissä pankaamme merkille, että kaikkein vilpittömimmät ja samalla kaikkein rajoittuneimmat pikkuporvarilliset moralistit elävät yhä tänäänkin menneisyyden idealisoiduissa muistoissa ja toivovat sen paluuta. He eivät ymmärrä sitä, että moraali on luokkataistelun funktio; sitä että demokraattinen moraali vastaa liberaalin ja edistyvän kapitalismin aikakautta; sitä että kärjistyvä luokkataistelu läpäistyään viimeisimmän vaiheensa ehdottomasti ja peruuttamattomasti tuhoaa tämän moraalin; sitä että sen tilalle tulee toisella puolen fasismin moraali ja toisella, proletaarisen vallankumouksen moraali.
”TERVE JÄRKI”3
Demokratia ja ”yleisesti hyväksytty” moraali eivät ole imperialismin ainoat uhrit. Kolmas riutuva marttyyri on ”universaali” ’terve järki’ (merkityksessä ”maalaisjärki” – suom. huom.). Tämä järjen alhaisin muoto ei ole välttämätön kaikissa olosuhteissa, mutta tiettyjen olosuhteiden vallitessa se on myös riittävä. Yleisen arkiajattelun peruspääoma koostuu perustavista, yleisistä kokemuksen synnyttämistä johtopäätöksistä: älä laita sormea tuleen, kulje suorinta tietä milloin mahdollista, älä härnää vihaista koiraa – – – ja niin edelleen. Normaalissa sosiaalisessa ympäristössä ’terve järki’ on riittävä kaupantekoon, parantamiseen, artikkelien kirjoittamiseen, ammattiliittojen johtamiseen, äänestämiseen parlamentissa, avioitumiseen ja suvunjatkamiseen. Mutta kun sama ’terve järki’ yrittää mennä sen sovellutusalueen ulkopuolelle, monimutkaisempien yleistyksien areenalle, se jää heitteille jätetyksi, kuten ennakkokäsitykset tarkalleen määritellyistä luokista ja aikakausista osoittavat. Ei sen enempää, kuin yksinkertainen kapitalistinen kriisi riittää johtamaan arkiajattelun umpikujaan; ja sellaisten katastrofien kuin vallankumouksen, vastavallankumouksen tai sodan edessä, terve järki osoittautuu täydelliseksi typerykseksi. Ymmärtääkseen tapahtumien ”normaalia” kulkua vastaan rikkovia katastrofeja, korkealaatuisempi äly on välttämätöntä, filosofisesti ilmaistuna se ilmenee toistaiseksi ainoastaan dialektisena materialismina.
Max Eastman, joka menestyksellisesti pyrkii varustamaan ”terveen järjen” puoleensavetävimmällä kirjallisella tyylillä, on muovannut taistelusta dialektiikkaa vastaan ei vähempää kuin ammatin itselleen. Eastman ottaa vakavissaan arkiajattelun konservatiiviset latteudet yhdistettynä hyvään tyyliin ”vallankumouksen tieteenä”. Tukiessaan ”terveen järjen” taantumuksellisia keikareita, hän selittää ihmiskunnalle jäljittelemättömällä itsevarmuudella, että jos Trotskia olisi ohjannut, ei marxilainen oppijärjestelmä vaan ’terve järki’, niin silloin hän ei olisi menettänyt valtaa. Sisäistä dialektiikkaa, joka vasta nyt on tullut näkyviin peräkkäisissä, määrätyissä vaiheissa, kaikissa vallankumouksissa, ei Eastmanille ole olemassa. Taantumuksen syrjäyttäessä vallankumouksen, kysymys on hänen mielestään riittämättömästä kunnioituksesta ’tervettä järkeä’ kohtaan. Eastman ei käsitä sitä, että juuri Stalin historiallisessa mielessä sortui arkiajattelun uhriksi, toisin sanoen sen riittämättömyyteen, sillä valta joka on hänen hallussaan, palvelee bolshevismille vihamielisiä päämääriä. Toisaalta marxilainen oppijärjestelmä, sallii meidän ajallaan riistäytyä irti thermidorisesta byrokratiasta ja jatkaa kansainvälisen sosialismin päämäärien palvelemista.
Kaikkia tieteitä, ja tässä mielessä myös ”vallankumouksen tiedettä” kontrolloi kokemus. Koska Eastman hyvin tuntee kuinka vallankumouksellista voimaa ylläpidetään, maailman vastavallankumouksen olosuhteissa, silloin hän myös tietää – voimme toivoa – kuinka valtaan päästään. Olisi erittäin toivottavaa, että hän lopultakin paljastaisi salaisuutensa. Parasta olisikin, jos se tehtäisiin ohjelmaluonnoksen muotoon vallankumoukselliselle puolueelle, otsikolla: Kuinka valta hankitaan ja pidetään. Me pelkäämme kuitenkin, että juuri ’terve järki’ on tässä se, joka kehottaa Eastmania pidättäytymään tämän kaltaisesta riskiyrityksestä.
Marxilainen oppi, jota Eastman, voih!, ei ole koskaan ymmärtänyt, salli meidän nähdä edeltä käsin väistämättömyyden Neuvosto-thermidoriin tietyissä historiallisissa olosuhteissa, sen kaikkine rikosten vyyhteineen. Tämä samainen oppijärjestelmä kauan sitten ennakoi porvarillisen demokratian ja sen moraalin romahduksen väistämättömyyden. Kuitenkin arkiajattelun oppimestarit ovat tulleet fasismin ja stalinismin yllättämiksi. ’Terve järki’ operoi muuttumattomilla merkityksillä, maailmassa jossa vain muutos on pysyvää. Dialektiikka, päinvastoin, tarkastelee kaikkia ilmiöitä, instituutioita ja normeja niiden nousussa, kehityksessä ja rappiossa.
Moraalin dialektinen tarkastelu luokkataistelulle alisteisena ja tilapäisenä tuotteena näyttää arkiajattelun kannalta ”epämoraalisuudelta”. Mutta ei ole olemassa mitään latteampaa, väljähtyneempää, itsetyytyväisempää ja kyynisempää kuin ’terveen järjen’ moraalisäännöt.
3 ”Common sense” – Tässä yhteydessä voisi käyttää myös käsitettä ”maalaisjärki”, johon sisältyy myös paljon alkukielisen sananparin merkityssisällöstä, mutta tyylillisesti katson sen sijaan paremmaksi käyttää tässä moraalifilosofisessa asiayhteydessä ”tervettä järkeä” tai ”arkiajattelua”, yhteiskunnallisesti ”normaalin” kollektiivisen ajattelutavan mukaisesti. Kohdat, joissa alkutekstissä ei ole käytetty lainausmerkkejä, olen merkinnyt sanat erotukseksi heittomerkein, ’tervettä järkeä’. – Suom. huom.
MORALISTIT JA GPU
Moskovan oikeudenkäynnit tarjosivat tilaisuuden ristiretkelle bolshevikkista ”epämoraalisuutta” vastaan. Kuitenkaan tämä ristiretki ei käynnistynyt kerralla. Tosiasia on se, että enemmistöltään moralistit, suoraan tai epäsuorasti, olivat Kremlin ystäviä. He yrittivät pitkään peittää hämmästyksensä ja jopa teeskennellä ettei mitään epätavallista ollut tapahtunut.
Mutta Moskovan oikeudenkäynnit eivät olleet millään lailla sattumaa. Orjamainen kuuliaisuus, tekopyhyys, virallinen valheellisuuden kultti, lahjonta sekä muut korruption muodot olivat jo mahtailevasti puhjenneet kukkaan Moskovassa vuosien 1924–25 kuluessa. Tulevia oikeudellisia lavastuksia on valmisteltu avoimesti koko maailman silmien edessä. Ei ole puutetta varoittavista merkeistä. ”Ystävät” eivät kuitenkaan toivo huomaavansa mitään. Eikä ihme: enemmistöstä näistä herrasmiehistä, jotka olivat aikanaan leppymättömän vihamielisiä Lokakuun vallankumousta kohtaan, tuli Neuvostoliiton ystäviä vain sitä mukaan kuin se thermidorisesti rappeutui – lännen pikkuporvarilliset demokraatit tunnistivat idän pikkuporvarillisessa byrokratiassa sukulaissielunsa.
Uskovatko nämä ihmiset todella Moskovan syytöksiin? Vain kaikkein hidasjärkisimmin. Toiset eivät halunneet pelästyttää itseään tarkistamalla asiaa. Onko järkevää rikkoa ystävyyttään imarteleviin, mukaviin ja usein hyvin maksaviin Neuvosto-suurlähetystöihin? Lisäksi, he eivät unohtaneet, että epähieno totuus voisi loukata Neuvostoliiton arvovaltaa. Nämä ihmiset peittelivät rikoksia käytännöllisillä seikoilla, eli avoimesti todeten, sovelluksena periaatteesta ”tarkoitus pyhittää keinot”.
Kuninkaan neuvonantaja, Pritt, jonka onnistui aikaa vievästi tähyillen stalinistisen järjestyksen kudelman alle saada selville, että kaikki on siinä kohdallaan, otti häpeämättömästi aloitteen itselleen. (…who succeeded with timeliness in peering under the chiton of the Stalinist Themis and there discovered everything in order… suom. huom.) Romain Rolland, jonka moraalinen arvovalta on korkeasti arvostettu Neuvosto-kustantamojen kirjanpitäjien keskuudessa, aloittivat nämä kiirehtien julkaisemaan yhtä hänen manifesteistään, jossa melankolinen lyriikka yhdistyy seniiliin kyynisyyteen. Ranskan Ihmisoikeuksien Liitto, (The French League of the Rights of Man – suom. huom.) joka pauhasi ”Leninin ja Trotskin epämoraalisuudesta” vuonna 1917, kun he rikkoivat sotilaallisen liiton Ranskan kanssa, kiirehti peittelemään Stalinin rikoksia vuonna 1936 ranskalais-neuvostoliittolaisen liittosopimuksen vuoksi. Isänmaallinen päämäärä, kuten tunnettua, pyhittää (justified – oikeuttaa – suom. huom.) kaikki keinot. Valtio ja Uusi Tasavalta sulkivat silmänsä Yagodan häikäilemättömältä riistolta, koska heidän ”ystävyytensä” Neuvostoliittoon takasi heidän oman auktoriteettinsa. Vain muutama vuosi sitten nämä herrasmiehet eivät lainkaan julistaneet, että stalinismi ja trotskilaisuus ovat yhtä ja samaa. He olivat avoimesti Stalinin, hänen realisminsa, oikeutensa ja hänen Yagodansa tukena. He pitivät kiinni tästä tilanteesta niin pitkään kuin voivat.
Tuhatshevskin teloituksen hetkeen asti, Yakir ja kumppanit, sekä demokraattisten maiden suurporvaristo, seurasivat vallankumouksellisten teloituksia Neuvostoliitossa, eikä ilman mielihyvää, vaikkakin peitellyn nirsoillen. Tässä mielessä Valtio ja Uusi Tasavalta, puhumattakaan Durantysta, Louis Fischeristä ja heidän kaltaisistaan prostituoiduista kynäilijöistä (prostitutes of the pen –suom. huom.), vastasivat täysin ”demokraattisen” imperialismin etupyyteisiin. Kenraalien teloitukset hälyttivät porvariston, pakottaen heidät ymmärtämään stalinistisen koneiston pitkälle edenneen rapautumisen helpottavan Hitlerin, Mussolinin ja Mikadon työtä. New York Times alkoi varovasti mutta itsepintaisesti oikaisemaan omaa Durantyaan. Paris Le Temps avasi palstojaan jossain määrin luodakseen valoa Neuvostoliiton todelliseen tilanteeseen. Pikkuporvarillisille moralisteille ja nuoleskelijoille ne eivät olleet koskaan mitään muuta kuin nöyristeleviä kaikuja kapitalistiluokkaa kohtaan. Lisäksi, sen jälkeen kun John Deweyn johtama Kansainvälinen Tutkimuskomissio (International Comission of Inquiry – suom. huom.) julkaisi päätöksensä, alkoi kaikille vähääkään ajattelevalle ihmisille tulla selväksi, että jatkossa G.P.U:n avoin puolustaminen merkitsi poliittisen ja moraalisen kuoleman vaaraa. Vasta tämän tapahtuman johdosta, ”ystävät” päättivät palauttaa ikuiset moraaliset totuudet jumalan valtakuntaan, so., laskeutuivat kaivamaan taisteluhautoja toiseen linjaan.
Pelästyneet stalinistit ja puoli-stalinistit eivät pidä hallussaan viimeistä sijaa moralistien joukossa. Elettyään useita vuosia mukavasti avoliitossa Thermidorisen klikin kanssa, Eugene Lyons piti itseään melkein bolshevikkina. Vetäydyttyään pois Kremlistä – syystä, joka on meille tässä yhdentekevä – hän kohosi, tietysti, välittömästi idealismin pilviin. Liston Oak, joka vasta äskettäin nautti suurta luottamusta Kominternin taholta, jopa siinä määrin että hänelle uskottiin propagandatyö Englannissa tasavaltalaisen Espanjan puolesta, ei estänyt häntä – luonnollisestikaan – jätettyään toimensa, niin ikään luopumasta myös marxilaisuuden aakkosista. Ulkomailla asuva Walter Krivitsky, pantuaan välinsä poikki G.P.U:n kanssa, välittömästi liittyi porvarilliseen demokratiaan. Epäilemättä tämä on myös erittäin iäkkään Charles Rappoportin muodonmuutoksen taustalla. Heitettyään stalinismin yli laidan, kyseinen ihmislaji – ja heitä on paljon – ei kykene etsimään korvaavia abstrakteja moraalisia perusteita pettymykseensä ja kokemaansa ihanteidensa alennustilaan. Kysy heiltä: ”Miksi olet siirtynyt Kominternin tai G.P.U:n riveistä porvariston leiriin?” Heillä on vastaus valmiina: ”Trotskilaisuus ei ole sen parempi kuin stalinismi.”
POLIITTISTEN SHAKKINAPPULOIDEN ASETELMA
”Trotskilaisuus on vallankumouksellista romantismia; Stalinismi – käytännöllistä politiikkaa.” Tästä latteasta vastakkainasettelusta, jolla keskinkertainen poroporvari vielä eilispäivään asti oikeutti ystävyytensä vallankumouksen vastaiseen Thermidoriin, ei ole tänään jäljellä enää edes jälkiä. Trotskilaisuutta ja stalinismia ei enää tavallisesti aseteta toistensa vastapainoksi, vaan ne samaistetaan. Ne samaistetaan kuitenkin ainoastaan muodossaan, eikä olemuksessaan. Perääntyen ”kategorisen imperatiivin” meridiaanille, demokraatit itse asiassa jatkavat G.P.U:n puolustamista ainoastaan suuremmalla naamioinnilla ja petollisuudella. Hän joka herjaa uhria, auttaa teloittajaa. Tässä tapauksessa, kuten muissakin, moraalisuus palvelee politiikkaa.
Demokraattiset poroporvarit ja stalinistiset byrokraatit ovat, jos eivät kaksosia, niin kuitenkin hengenheimolaisia. Joka tapauksessa he kuuluvat poliittisesti samaan leiriin. Nykyinen Ranskan hallinnollinen järjestelmä – ja jos mukaan luetaan tasavaltalaisen Espanjan anarkistit – perustuu stalinistien, sosialidemokraattien ja liberaalien yhteistoiminnalle. Jos brittiläinen Riippumaton Työväenpuolue (Independent Labor Party – suom. huom.) näyttäytyy mukiloidulta, johtuu se niistä lukuisista vuosista, joiden aikana se ei ole vetäytynyt Kominternin syleilystä. Ranskan Sosialistinen Puolue (French Sosialist Party) erotti riveistään trotskilaiset juuri silloin kun se valmistautui sulautumaan yhteen stalinistien kanssa. Jos yhteenliittyminen ei materialisoitunut, niin se ei johtunut periaatteellisista eroavaisuuksista – mitä niistä on jäljellä? – vaan ainoastaan pelosta menettää paikkansa sosialidemokraattisille kiipijöille. Palattuaan Espanjasta, Norman Thomas julisti että ”objektiivisesti” trotskilaiset auttavat Francoa, ja tämän subjektiivisen mielettömyyden perusteella hän teki ”objektiivisen” palveluksen G.P.U:n teloittajille. Tämä oikeamielinen mies erotti amerikkalaiset ”trotskilaiset” puolueestaan täsmälleen samoin kuin G.P.U. ampui heidän aateveljiään Neuvostoliitossa ja Espanjassa. Useissa demokraattisissa maissa, stalinistit ”epämoraalisuudestaan” huolimatta ovat tunkeutuneet hallinnolliseen koneistoon, eikä ilman menestystä. Monissa ammattiliitoissa he elävät mukavasti yhdessä muiden byrokraattien kanssa, jotka ovat lähtöisin toisista suuntauksista ja värivivahteista. Totta, stalinistit ovat äärimmäisen kevytmielisiä suhtautumisessaan rikosoikeuteen ja tästä syystä säikyttävät pois heidän ”demokraattiset” ystävänsä rauhallisina aikoina; mutta poikkeuksellisissa olosuhteissa, kuten Espanjan esimerkki osoittaa, heistä tulee paljon varmemmin pikkuporvariston johtajia proletariaattia vastaan.
Toinen ja Amsterdamin Internationaali luonnollisestikaan eivät ottaneet itselleen vastuuta lavastuksista; tämän työn he jättivät Kominternille. He itse pysyivät hiljaa. Yksityisesti he selittivät että ”moraaliselta” näkökannalta he olivat Stalinia vastaan, mutta poliittisesta näkökulmasta, hänen puolellaan. Ainoastaan kun Kansanrintama Ranskassa oli rikkoutunut korjaamattomasti ja pakotti sosialisteja ajattelemaan huomista, löysi Leon Blum mustepullonsa pohjalta välttämättömät sanamuodot moraaliselle kammolleen.
Jos Otto Bauer tuomitsi lievästi Vyshinskyn oikeuden, sen tarkoituksena oli ainoastaan tukea Stalinin politiikkaa suuremmalla ”tasapuolisuudella”. Sosialismin kohtalo, Bauerin äskettäisen julistuksen mukaan, on sidoksissa Neuvostoliiton kohtaloon. ”Ja Neuvostoliiton kohtalo”, jatkaa hän, ”on stalinismin kohtalo, niin kauan kuin (!) Neuvostoliiton sisäinen kehitys itsessään ei pääse eroon kehityksen Stalinistisesta vaiheesta.” Kaikki minkä Bauer on sisällyttänyt tähän ainutlaatuiseen lauseeseensa, kaiken itävaltalaisesta marxilaisuudesta (Austro-Marxism – suom. huom.), on sen koko valheellisuus ja sosialidemokratian mädännäisyys! ”Niin kauan kuin” stalinistinen byrokratia on riittävän voimakas murhaamaan ”sisäisen kehityksen” edistykselliset edustajat, vasta silloin Bauer pitää yhtä Stalinin kanssa. Kun vallankumoukselliset voimat, Bauerista huolimatta kaatavat Stalinin, silloin Bauer jalomielisesti tunnustaa ”sisäisen kehityksen” – ei enempää kuin kymmenen vuoden viiveellä.
Vanhojen internationaalien takana, Lontoon Toimistossa (London Bureau), sentristien jälkiä seuraillen, yhdistyy siinä itsessään iloisesti lastentarhan ominaispiirteet, henkisesti rajoittuneiden nuorukaisten oppilaitos ja invalidikoti. Toimiston sihteeri, Fenner Brockway, aloitti julistuksella, että Moskovan oikeudenkäyntien tutkiminen voi ”vahingoittaa Neuvostoliittoa” ja ehdotti sen sijaan tutkimusta… Trotskin poliittisesta toiminnasta, ”riippumattoman”, viidestä Trotskin leppymättömästä vihollisesta koostuvan komission kautta. Brandler ja Lovestone tunsivat julkisesti solidaarisuutta Yagodaa kohtaan; he peräytyivät ainoastaan Yeshovista. Jacob Waicher, ilmeisen vääristä tekosyistä huolimatta, kieltäytyi antamasta Stalinille epäsuotuisaa todistusta John Deweyn johtaman Kansainvälisen Tutkimuskomission edessä. Näiden ihmisten mätä moraali on ainoastaan heidän mädän politiikkansa tuotetta.
Mutta ehkäpä kaikkein surkuteltavinta roolia ovat esittäneet anarkistit. Jos stalinismi ja trotskilaisuus ovat yhtä ja samaa, kuten he vakuuttavat joka lauseessaan, niin miksi Espanjan anarkistit avustavat stalinisteja kostamaan trotskilaisille ja samaan aikaan vallankumouksellisille anarkisteille? Avoimempi anarkistinen teoreetikko vastaa: tämä on maksua aseistuksesta. Toisin sanoen: tarkoitus pyhittää keinot. Mutta mikä on heidän loppunsa? Anarkismi? Sosialismi? Ei, pikemminkin juuri sen saman porvarillisen demokratian pelastaminen, joka valmisteli fasismin menestyksen. Perustavat tarkoitukset ovat sopusoinnussa perustavien keinojen kanssa.
Tässä on maailman poliittisen pelilaudan nappuloiden todellinen asetelma!
STALINISMI – VANHAN YHTEISKUNNAN TUOTE
Venäjä otti suurimman harppauksen historiassa, harppauksen, jossa maan kaikkein edistyksellisimmät voimat löysivät ilmauksensa. Nykyisessä taantumuksessa ja sen pyyhkäisyssä, joka on verrannollinen vallankumouksen pyyhkäisyyn, takapajuisuus on ottamassa kostonsa. Stalinismi ruumiillistaa tämän taantumuksen. Vanhan Venäjän historian barbarismi uusista yhteiskunnallisista lähtökohdista näyttää vieläkin vastenmielisemmältä, koska se on pakotettu piilottamaan itsensä tekopyhyyteen, joka on historiassa ennennäkemätöntä.
Lännen liberaalit ja sosialidemokraatit, jotka Venäjän Vallankumous pakotti epäilyksiin omista mädäntyneistä ideoistaan, on nyt kokenut raikkaan rohkeuden tulvan. Neuvostobyrokratian moraalinen kuolio näyttäytyy heille liberalismin rehabilitoimiselta. Stereotyyppiset vihkoset on vedetty päivänvaloon: ”jokainen diktatuuri sisältää oman rappionsa siemenet”; ”vain demokratia takaa persoonallisuuden kehityksen”; jne. Demokratian ja diktatuurin vastakkain asettamisessa, mukaan lukien kyseinen sosialismin tuomitsemistapaus porvarillisen vallan eduksi, hölmistyttää teoreettisesta näkökulmasta sen oppimattomuus ja häikäilemättömyys. Stalinistinen saasta ja historiallinen todellisuus asetetaan vastakkain demokratian ylihistoriallisen abstraktion kanssa. Mutta demokratialla on myös historiansa, josta ei suinkaan puutu saastaa. Tarkoituksena luonnehtia Neuvostobyrokratiaa olemme lainanneet nimet ”thermidor” ja ”bonapartismi” porvarillisen demokratian historiasta koska – tulkoon tämä tiettäväksi hidasjärkisille ja ahdasmielisille liberaaleille teoreetikoille – demokratia ei suinkaan ilmestynyt maailmaan demokraattista tietä pitkin. Ainoastaan sivistymätön mielenlaatu voi tyydyttää itsensä jauhamalla teemaa, että bonapartismi oli jakobinismin ”luonnollinen jälkeläinen”, historiallinen rangaistus demokratian loukkaamisesta, jne. Ilman feudalismin rangaistusta jakobiineille, porvarillinen demokratia olisi ollut täydellinen mahdottomuus. Jakobinismin, thermidorin ja bonapartismin historiallisten vaiheiden asettaminen vastakkain idealisoituun abstraktioon ”demokratiasta”, on yhtä häijyä kuin asettaa vastakkainen synnytystuskat elävään lapsukaiseen.
Stalinismi osaltaan ei ole ”diktatuurin” abstraktio, vaan suunnaton byrokraattinen vastareaktio proletaarista diktatuuria vastaan, syrjäisessä ja eristyneessä maassa. Lokakuun vallankumous lakkautti etuoikeudet, julisti sodan sosiaaliselle eriarvoisuudelle, korvasi byrokratian raatajien itsehallinnolla, lopetti salaisen diplomatian ja tavoitteli kiihkeästi muutosta kaikkien sosiaalisten suhteiden tekemiseksi täydellisen läpinäkyviksi. Stalinismi perusti uudelleen kaikkein iljettävimmät etuoikeuksien muodot, kyllästi epätasa-arvoisuuden luonteeltaan provokatiivisilla keinoilla, kahlitsi joukkojen omatoimisuuden poliisin rajoittamattoman vallan alaiseksi, muutti hallinnon Kremlin monopoliksi ja uudelleen herätti vallan fetisismin muodoissa, joista absoluuttinen monarkia ei uskaltanut unelmoidakaan.
Yhteiskunnallinen taantumus on kaikissa muodoissaan pakotettu naamioimaan omat todelliset päämääränsä. Mitä terävämpi on siirtyminen vallankumouksesta taantumukseen; mitä riippuvaisempi taantumus on vallankumouksen perinteistä, so. mitä suurempi on sen pelko joukkoja kohtaan – sitä enemmän se on pakotettu turvautumaan valheellisuuteen ja lavastuksiin kamppailussaan vallankumouksen edustajia vastaan. Stalinistiset lavastukset eivät ole bolshevikkisen ”epämoraalisuuden” ilmainen hedelmä; ei, kuten kaikki tärkeät tapahtumat historiassa, ne ovat konkreettisen yhteiskunnallisen kamppailun tuote, ja kaikkein petollisinta ja ankarinta kaikesta tästä: uuden aristokratian taistelua joukkoja vastaan, joukkoja jotka nostivat sen valtaan.
Totisesti rajatonta älyllistä ja moraalista hidasjärkisyyttä tarvitaan samaistamaan stalinismin taantumuksellinen poliisimoraali bolshevikkien vallankumoukselliseen moraaliin. Leninin puolue on jo kauan sitten lakannut olemasta – se pirstoutui sisäisten vaikeuksien ja maailman imperialismin puristuksessa. Sen paikalle nousi stalinistinen byrokratia, imperialismin leviämisen mekanismi. Byrokratia asetti luokkayhteistyön maailmanlaajuisen luokkataistelun tilalle ja sosiaalipatriotismin internationalismin tilalle. Tarkoituksenaan sovittaa hallitseva puolue taantumuksen palvelukseen, byrokratia ”uudisti” kokoonpanoaan teloittamalla vallankumoukselliset ja rekrytoimalla tilalle pyrkyrikiipijöitä.
Jokainen taantumus synnyttää, ravitsee ja vahvistaa niitä menneen historian elementtejä joita vastaan vallankumous hyökkäsi, mutta joita sen ei onnistunut hävittää. Stalinismin metodit tulevat korkeimpaan jännittyneisyyteensä, kulminoituvat samaan aikaan kaikkien noiden epätotuuden, julmuuden ja periaatteettomuuden menetelmien absurdisuus, joille perustuvat hallinnan mekaniikka jokaisessa luokkayhteiskunnassa, mukaan lukien demokratia. Stalinismi on yksi valtion historian kaikkien hirviömäisyyksien hyytymä, sen kaikkein pahantahtoisin karikatyyri ja vastenmielisin irvikuva. Kun vanhan yhteiskunnan edustajat puritaanisesti asettavat vastatusten sterilisoidun demokraattisen abstraktion stalinismin kuolion kanssa, voimme täydellä oikeutuksella ehdottaa heille, mitä tulee koko vanhaan yhteiskuntaan, että he rakastuttaisivat itsensä Neuvosto-thermidorin vääristyneeseen peilikuvaan. Totta, G.P.U. on jo aikaa sitten ohittanut kaikki muut hallintojärjestelmät rikostensa alastomuudessa. Mutta tämä kumpuaa Venäjää ravistelevista, laajuudeltaan valtavista maailman imperialismin demoralisoivien tapahtumien vaikutuksenalaisuudesta.
Liberaalien ja radikaalien keskuudessa ei suinkaan ole kovin vähälukuinen joukko yksilöitä jotka ovat sisäistäneet tapahtumien materialistisen tulkinnan metodit ja jotka pitävät itseään marxilaisina. Tämä ei kuitenkaan siitä huolimatta ole esteenä heille, pysyä edelleen porvarillisina journalisteina, professoreina tai poliitikkoina. Bolshevikki on käsittämätön, – tietysti – ilman materialistista metodia, myös moraalisella tasolla. Mutta tämä metodi ei yksinomaan palvele häntä tapahtumien tulkinnassa, vaan pikemminkin proletariaatin vallankumouksellisen puolueen luomisessa. On mahdotonta täyttää tätä tehtävää ilman täydellistä riippumattomuutta porvaristosta ja heidän moraalistaan. Nyt porvarillinen yleinen mielipide hallitsee virallista työväenliikettä, aina William Greenin Yhdysvalloista, Leon Blumin ja Maurice Thorezin Ranskaan, kuin Garcia Oliverin Espanjaankin. Tässä tosiasiassa nykyisen aikakauden taantumuksellinen luonne saavuttaa terävimmän ilmaisunsa.
Vallankumouksellinen marxilainen ei voi aloittaa historiallista tehtäväänsä olematta katkaisematta moraalisesti siteitään porvarilliseen yleiseen mielipiteeseen ja sen edustajiin proletariaatin keskuudessa. Tätä varten, aivan erilaisen kaliiberin moraalista rohkeutta tarvitaan kuin se, että joku avaa suunsa kokouksessa ja huutaa ”Alas Hitler!” Alas Franco! Se on täsmälleen tämä päättäväinen, loppuun asti harkittu, periksi antamaton bolshevikkinen pesäero konservatiivisesta moraalifilosofiasta, ei ainoastaan suurporvariston, vaan myös pikkuporvariston, ja joka kuolettavasti terrorisoi demokraattisia fraasinsanailijoita, luokkahuoneprofeettoja ja eteisaulojen (lobbying heroes – suom. huom.) sankareita. Tästä on erotettava heidän valituksensa koskien bolshevikkien ”epämoraalisuutta”.
Heidän porvarillisen moraalin samaistaminen ”moraalin yleensä” kanssa, voidaan parhaiten – kenties – osoittaa oikeaksi pikkuporvariston vasemmistosiivestä, tarkalleen juuri sentristisistä puolueista, kuten niin kutsutusta Lontoon Toimistosta. Koska tämä organisaatio ”tunnustaa” ohjelman proletaarisesta vallankumouksesta, meidän erimielisyytemme ensisilmäyksellä näyttää toissijaiselta. Tosiasiassa heidän ”tunnustuksensa” on arvotonta, koska se ei sido heitä yhtään mihinkään. He ”tunnustavat” proletaarisen vallankumouksen aivan kuten Kantilaiset tunnustavat kategorisen imperatiivin, eli pyhä periaate, muttei sovellettavissa jokapäiväisessä elämässä. Käytännöllisen politiikan tasolla he yhtyvät vallankumouksen pahimpien vihollisten (reformistit ja stalinistit) kanssa taisteluun meitä vastaan. Kaikki heidän ajattelunsa on kaksinaamaisuuden ja valheellisuuden läpitunkemaa. Jos sentristit, huomioon ottaen yleisen säännön, eivät nostata itseään mahtavaan rikokseen, se johtuu pelkästään siitä, että he tulevat ikuisesti pysymään politiikan sivukujilla: he ovat, totta puhuen, mitättömiä historian taskuvarkaita. Juuri tästä syystä he katsovat olevansa kutsuttuja elvyttämään työväenliikettä uudella moraalilla.
Äärimmäisellä vasemmalla laidalla tätä ”vasemmistolaista” veljeskuntaa seisoo pieni ja poliittisesti täydellisen merkityksetön ryhmäkunta saksalaisia emigrantteja, jotka julkaisevat lehteä Neuer Weg (The New Road – Uusi Tie) – Suunnatkaamme huomiomme alemmas ja kuunnelkaamme näitä ”vallankumouksellisia” bolshevikkien epämoraalisuudesta syyttelijöitä. Kaksimielisellä äänensävyllä valheellisesti ylistäen, Neuer Weg julistaa, että bolshevikit ovat erottuneet muista puolueista heidän kammossaan tekopyhyyttä kohtaan – he avoimesti julistavat, sitä mitä muut hiljaa soveltavat käytännössä, se on periaate: ”tarkoitus oikeuttaa keinot”. Mutta Neuer Weg’n tuomion mukaan, kyseinen ”porvarillinen” sääntö on yhteen sovittamaton ”terveen sosialistisen liikkeen” kanssa. ”Valehteleminen ja pahemmat keinot eivät ole sallittuja keinoja taistelussa, kuten Lenin yhä (as Lenin still considered – suom. huom.) harkitsi.” Sana ”yhä” selvästi ilmaisee sen, että Leninin ei onnistunut voittaa harhakuvitelmiaan, ainoastaan koska hänen epäonnistui elää Uuden Tien löytymiseen saakka.
Sanamuodossa ”valehteleminen ja pahemmat…”, ”pahemmat” ilmeisesti merkitsevät väkivaltaa, murhaa, jne. sillä yhtäläisissä olosuhteissa väkivalta on pahempaa kuin valehteleminen; kuten myös murha – kaikkein äärimmäisin väkivallan muoto. Meidän on täten siis tultava johtopäätökseen että, valehtelu, väkivalta ja murha ovat yhteen sovittamattomissa ”terveeseen sosialistiseen liikkeeseen”. Mikä, kaikesta huolimatta, on meidän suhteemme vallankumoukseen? Kansalaissota on kaikkein ankarin kaikista sodan muodoista. Se on mahdottomuus, eikä ainoastaan ilman väkivaltaa kolmansia osapuolia kohtaan, vaan senaikainen (sota)tekniikka huomioiden, myöskin mahdottomuus olla murhaamatta vanhoja miehiä ja naisia, sekä lapsia. Täytyykö eräille muistuttaa Espanjasta? Ainoa mahdollinen Tasavaltalaisen Espanjan ”ystävien” vastaus kuulostaa tältä: kansalaissota on parempi kuin fasistinen orjuus. Mutta tämä täydellisesti oikea vastaus ennemminkin merkitsee sitä, että tarkoitus (demokratia tai sosialismi) oikeuttaa, tiettyjen olosuhteiden vallitessa, sellaiset keinot kuin väkivalta ja murhaaminen. Puhumattakaan valheista! Ilman valehtelua sotaa on mahdotonta kuvitellakaan, aivan kuten toimivaa konetta ilman öljyä. Turvatakseen Cortesin (helmikuun 1. 1938) kokouksen fasistien pommeilta, Barcelonan hallinto useaan otteeseen tarkoituksellisesti petti journalisteja ja omaa väestöään. Olisiko muulla tavalla voitu toimiakaan? Kuka ikinä hyväksyykään päämäärän: Voiton Francosta, hänen on hyväksyttävä keinot siihen: kansalaissodan kaikkine herättämineen kauhuineen ja rikoksineen.
Kaikesta huolimatta, onko valehtelu ja väkivalta ”sellaisinaan” määrätty kelvottomuudeksi? Tietenkin, juuri niin tekee luokkayhteiskunta, joka nämä myös synnyttää. Yhteiskunta ilman sosiaalisia ristiriitoja tulee olemaan luonnollisesti yhteiskunta ilman valheita ja väkivaltaa. Kuitenkaan ei ole keinoja rakentaa siltaa tähän yhteiskuntaan säästyen vallankumouksellisilta, eli, väkivaltaisilta keinoilta. Vallankumous itsessään on luokkayhteiskunnan tuote ja välttämättömyys synnyttää sen luonteenpiirteet. ”Ikuisten totuuksien” näkökulmasta vallankumous on tietysti epämoraalinen. Mutta tämä tarkoittaa pikemminkin sitä, että idealistinen filosofia on vastavallankumouksellista, että se on riistäjien palveluksessa.
”Kansalaissota” saattaa filosofi tietämättömyyttään vastata, ”on kuitenkin surullinen poikkeus. Mutta rauhallisina aikoina terveen sosialistisen liikkeen pitäisi selvitä ilman väkivaltaa ja valehtelua.” Kyseinen vastaus ei kuitenkaan edusta mitään muuta kuin surkeaa veruketta. Ei ole olemassa vedenpitävää rajalinjaa ”rauhallisen” luokkataistelun ja vallankumouksen välillä. Jokaiseen lakkoon ruumiillistuu laajentumattomassa muodossaan kaikki kansalaissodan elementit. Kumpikin puoli yrittää kovasti tehdä vaikutusta vastapuoleensa esittäen liioitellen määrätietoisuuttaan kamppailuun, sekä materiaalisia voimavarojaan. Lehdistönsä, asiamiestensä ja vakoilijoidensa kautta kapitalistit työskentelevät säikyttääkseen ja demoralisoidakseen lakkolaiset. Heidän puoleltaan työläisten lakkovahdit, missä suostuttelusta ei ole hyötyä, pakotetaan turvautumalla voimaan. Niinpä ”valehtelu ja pahempaa” ovat luokkataistelun erottamaton osa, jopa sen kaikkein perustavanlaatuisessa muodossa.
VALLANKUMOUS JA PANTTIVANKI-INSTITUUTIO
Stalin pidätytti ja ammutti vastustajiensa lapsia, sen jälkeen kun itse nämä vastustajat oli väärien syytösten perusteella teloitettu. Perheenjäseniin kohdistuvan panttivanki-instituution avulla Stalin pakotti ne neuvostodiplomaatit palaamaan ulkomailta, jotka antoivat itselleen luvan ilmaista epäilyksensä Yagodan ja Yezhovin horjumattomuudesta. Uuden Tien moralistit katsovat välttämättömäksi ja ajankohtaiseksi muistuttaa meitä tässä kohdin siitä tosiasiasta, että ”myös” Trotski vuonna 1919 otti käyttöön lain koskien pankkivankeja. Mutta tässä kohdin käy välttämättömäksi lainata kirjaimellisesti: ”Viattomien läheisten internointi Stalinin toimesta on iljettävää barbarismia. Mutta se säilyy yhtä lailla barbarismina myös silloin kun sen saneli Trotski (1919).” Tässä on idealistinen moralisti kaikessa kauneudessaan! Hänen kriteerinsä ovat yhtä valheelliset kuin porvarillisen demokratian normit – molemmissa tapauksissa oletetaan yhdenvertaisuutta siellä, missä siitä todellisuudessa ole jälkeäkään.
Me emme tule tässä kivenkovaan väittämään siitä faktasta, että dekreetti vuodelta 1919 johti tuskin yhteenkään sellaisen komentajan läheisen teloitukseen, joiden petollisuus ei ainoastaan johtanut lukemattomien ihmishenkien menetykseen, vaan uhkasi suoranaisesti vallankumousta itseään välittömällä tuholla. Kysymys lopputuloksesta ei liity tähän. Jos vallankumous olisi alusta alkaen osoittanut vähemmän ylenpalttista jaloutta, satojatuhansia henkiä olisi säästetty. Niin tai näin, minä kannan täyden vastuullisuuteni vuoden 1919 dekreetistä. Oli välttämätöntä arvioida kamppailua sortajia vastaan. Vain taistelun historiallisessa sisällössä lepää dekreetin oikeutus, kuten myös yleensä koko kansalaissodan oikeutuskin, jota voidaan kutsua, eikä ilman perusteita, ”iljettäväksi barbarismiksi”.
Jätämme jollekin Emil Ludvigille tai hänen kaltaisilleen muotokuvan piirtämisen Abraham Lincolnista ruusuisine pikku siipineen. Lincolnin merkitys perustuu siihen, ettei hän epäröinyt kaikkein ankarimpien keinojen edessä, silloin kun kävi selväksi niiden välttämättömyys suuren historiallisen päämäärän saavuttamiseksi, nuoren kansakunnan kehittymisen muodossa. Kysymys ei koske sitä, kumpi sotivista leireistä aiheutti tai kärsi itse suurimmat uhrit. Historialla on erilaiset mittatikut pohjois-valtiolaisten julmuudelle ja etelä-valtiolaisten julmuudelle kansalaissodassa. Orjanomistaja joka viekkaudella ja väkivallalla kahlitsee orjan ketjuihin, ja orja joka viekkaudella ja väkivallalla katkoo kahleensa – ei anneta halveksivien (moraalisten) eunukkien kertoa meille, että he ovat tasavertaisia moraalin oikeusistuimen edessä! (before Court of Morality! – suom.huom.)
Sen jälkeen kun Pariisin Kommuuni oli hukutettu vereen ja koko maailman taantumukselliset roistot olivat ryvettäneet sen lipun herjoilla ja panetteluilla, ei ollut vähäinen se demokraattisten kirjanoppineiden joukko, joka mukauttaen itsensä taantumukseen, esitti syytöksiä Kommunardeja kohtaan Pariisin arkkipiispan johtamien 64 panttivangin ampumisesta. Marx ei hetkeäkään epäröinyt puolustaessaan tätä Kommuunin veristä tekoa. Ensimmäisen Internationaalin Pääneuvoston julkaisemassa kiertokirjeessä, joka kiehui kuin purkautuva laava, Marx ensimmäiseksi muistuttaa meitä porvariston omaksumasta panttivanki-instituutiosta, taistelussaan sekä siirtomaiden kansoja, että omia raatavia työläisjoukkojaan kohtaan ja tämän jälkeen esittää systemaattisesti vangeiksi jääneiden Kommuunin jäsenten teloitukset, hullunkiihkoisten taantumuksellisten toimesta, jatkaen: ”…niin, Kommuunilla ei puolestaan ollut muuta keinoa suojata näiden vankien henkeä kuin ottaa preussilaisten tapaan panttivankeja. Mutta näiden panttivankien elämä oli jo moneen kertaan menetetty, koska versaillesilaiset jatkuvasti ampuivat vankejaan. Miten voitiin heitä enää kauemmin säästää sen verilöylyn jälkeen, jolla MacMahonin pretoriaanit juhlivat Pariisiin tuloaan. Pitikö porvaristohallituksen hillitöntä raakuutta vastaan suunnatun viimeisenkin vastatoimenpiteen – vankien ottamisen – jäädä vain pelkäksi leikinteoksi?”4
Niinpä Marx puolusti panttivankien teloituksia siitäkin huolimatta että hänen selkänsä takana Pääneuvostossa ei suinkaan istunut vähäinen joukko Fenner Brockawayta, Norman Thomas’eja ja muita Otto Bauereita. Mutta niin tuore oli kansainvälisen proletariaatin suuttumus Versaillesin juulmuutta kohtaan, että taantumukselliset moralistiset poropeukalot katsoivat aiheelliseksi pitäytyä hiljaisina, heidän kannaltaan parempia aikoja odotellen, jotka – valitettavasti – eivät olleet hitaita saapumisissaan. Heti taantumuksen voiton varmistuttua, pikkuporvarilliset moralistit yhdessä ammattiyhdistysbyrokraattien ja anarkististen sanaseppojen kanssa, tuhosivat Ensimmäisen Internationaalin.
Kun Lokakuun Vallankumous puolusti itseään 5000 mailin pituisella rintamalla, yhdistyneitä imperialistisia voimia vastaan, koko maailman työläiset seurasivat kamppailun kehittymistä kiihkeää sympatiaa tuntien ja jolloin heidän keskuudessaan oli äärimmäisen riskialtista nimittää panttivanki-järjestelmää ”iljettäväksi barbarismina”. Neuvosto-valtion täydellinen rappeutuminen ja taantumuksen voitto useissa maissa, oli välttämätöntä ennen kuin moralistit ryömivät ulos koloistaan – auttamaan Stalinia. Jos on totta, että valmisteluilla uuden aristokratian etuoikeuksien turvaamiseksi on sama moraalinen arvo kuin vapauttavan taistelun vallankumouksellisilla toimenpiteillä, niin silloin Stalinin teot ovat täydellisen oikeutettuja, jos – jos proletaarinen vallankumous ei ole täydellisesti tuhoon tuomittu.
Etsien esimerkkejä epämoraalisuudesta Venäjän kansalaissodan tapahtumista, Herrat Moralistit huomaavat olevansa samanaikaisesti pakotettuja sulkemaan silmänsä siltä tosiasialta, että Espanjan vallankumous synnytti myös panttivanki-instituution, ainakin vielä siinä vaiheessaan, kun se vielä oli aito suurten joukkojen vallankumous. Se teki tämän viekkaudella, toisin sanoen, ilman valehtelua ja petosta. Kynäilijöiden uskaltautumattomuus hyökätä espanjalaisia työläisiä ja heidän ”iljettävää barbarismiaan” vastaan, johtuu ainoastaan siitä että Pyreneiden niemimaan maaperä on vielä liian kuuma heille. Heille on merkittävästi mukavampaa palata vuoteen 1919. Tämä kun on historiaa, jonka vanhat miehet ovat jo unohtaneet, eikä nuoremmat ole vielä oppineet. Samoista syistä kirjanoppineiden fariseusten tietyt vivahteet palaavat samalla itsepäisyydellä Kronstadtiin ja Makhnoon – tässä ilmenee avoin poistoputki moraaliselle likaliemelle.
4 Kyseinen sitaatti on peräisin teoksesta: K. Marx & F. Engels – Valitut teokset – kahdessa osassa (1955), osa I, sivu 476, Marxin kirjasta ’Kansalaissota Ranskassa’.
KAFFERIMORAALI5
On mahdotonta olla yhtymättä moralisteihin siinä, että historia valitsee usein tuskaisat polut. Mutta minkä tyyppisiä johtopäätöksiä käytännöllisen toiminnan tarpeisiin on tästä vedetty? Leo Tolstoi suositteli, että jättäisimme huomioimatta yhteiskunnalliset virtaukset ja täydellistäisimme itsemme. Mahadma Gandhi neuvoi meitä juomaan vuohen maitoa. Valitettavasti Neuer Weg’in ”vallankumoukselliset” moralistit eivät ole ajelehtineet kovinkaan kauas näistä ohjenuorista. ”Meidän tulee vapauttaa itsemme” – he saarnaavat – ”niiden kafferimoraalista, joille vai se mitä vihollinen tekee on väärin.” Erinomainen neuvo! ”Meidän tulisi vapauttaa itsemme” Tolstoin suosituksesta ”lisäksi myös lihan synneistä.” Kuitenkaan, tilastot eivät tue menestymisen mahdollisuuksia tässä hänen suosituksessaan. Sentristiset mannekiinimme ovat onnistuneet kohottamaan itsensä yli-luokkaiseen moraaliin luokkayhteiskunnassa. Melkein 2000 vuotta on kulunut siitä kun ensimmäisen kerran julistettiin: ”Rakasta vihollisiasi”, ”Käännä myös toinen poskesi…” Kuitenkaan edes Pyhä roomalainen Isäkään ei ole vielä tähän mennessä kyennyt ”Vapauttamaan itseään” vihastaan vihollisiaan kohtaan. Toden totta, Saatana, ihmiskunnan vihollinen on todella voimakas!
Erilaisen kriteeristön soveltaminen riistäjien ja riistettyjen teoille, edellyttää näiden mannekiinien mukaan juuri pysymistä ”kafferimoraalin” yläpuolella. Ensinnäkin moinen ylenkatseellinen suhtautuminen kaffereihin on vaikeasti katsottavissa asianmukaiseksi, kun se on lähtöisin ”sosialistien” kynästä. Onko kaffereiden moraali todellakin niin huonoa? Seuraavassa se mitä Ensyclopedia Britannica sanoo aiheesta:
”Sosiaalisissa ja poliittisissa suhteissaan he ilmaisevat suurta tahdikkuutta ja älykkyyttä; he ovat huomiota herättävän rohkeita, sotaisia ja vieraanvaraisia, ollen vilpittömiä ja rehellisiä aina kontaktiin valkoihoisten kanssa, jolloin heistä tuli epäluuloisia, kostonhimoisia ja ryhtyivät varastelemaan, omaksuen samalla ohessa useimmat eurooppalaiset paheet.” On mahdotonta olla tulematta siihen johtopäätökseen että valkoiset lähetystyöntekijät, ikuisen moraalin saarnaajat, osallistuivat kaffereiden turmelemiseen.
Jos kertoisimme raatavalle kafferille, kuinka meidän maanosamme työläiset ovat nousseet vastarintaan ja yllättäneet riistäjänsä, hän olisi tästä erittäin tyytyväinen. Toisaalta hän tuntisi suurta mielipahaa kuullessaan sortajien onnistuneen pettämään sorrettuja. Kafferi, jota ei ole vielä demoralisoitu luihin ja ytimiin asti lähetyssaarnaajien toimesta, ei koskaan sovella samoja abstraktisia moraalinormeja sortajiin ja sorrettuihin. Sen sijaan hän helposti ymmärtää selvityksen siitä, kuinka näiden abstraktien moraalinormien tarkoitus on estää sorrettuja nousemasta sortajiaan vastaan.
Mikä valaiseva yhteensattuma: panetellakseen Bolshevikkeja, Neuer Weg’in saarnamiehet ovat pakotettuja samalla panettelemaan myös kaffereita; Lisäksi molemmissa tapauksissa panettelu seuraa virallisen porvarillisen valheen linjalla: vallankumousta vastaan ja värillisiä rotuja vastaan. Ei, me pidämme kaffereita parempina, ennen kaikenkarvaisia saarnamiehiä, niin hengellisiä kuin maallisiakin!
Ei ole kuitenkaan missään tapauksessa myöskään välttämättömästi yliarvioitava Neuer Weg’in moralistien ja muiden umpikujaan joutuneiden (and other cul-de-sacs. – suom.huom.) omatuntoa. Näiden ihmisten tarkoitukset eivät ole niin pahoja. Mutta huolimatta tarkoituksistaan he palvelevat taantumuksen mekaniikan vipuvarsina. Vastaavina aikakausina kuten nykyisinkin, silloin kun pikkuporvarilliset puolueet takertumalla liberaaliin porvaristoon tai sen varjoon (”Kansanrintama” – politiikka), halvauttavat työväenliikkeen ja kiveävät tietä fasismille (Espanja, Ranska…), Bolshevikit eli vallankumoukselliset marxilaiset tulevat erityisen vastenmielisiksi hahmoiksi porvarillisen yleisen mielipiteen silmissä. Perustavanlaatuinen poliittinen paine aikanamme suuntautuu oikealta vasemmalle. Viimekädessä taantumuksen koko paino lasketaan häviävän pienen vallankumouksellisen vähemmistön harteille. Tätä vähemmistöä on kutsuttu Neljänneksi Internationaaliksi. Voila l’enneini! Täällä on vihollinen!
Taantumuksen mekaniikassa stalinismi toimii monissa johtavissa rooleissa. Kaikki porvarillisen yhteiskunnan ryhmittymät, mukaan lukien anarkistit, hyödyntävät sen apua taistelussaan proletaarista vallankumousta vastaan. Samaan aikaan pikkuporvarilliset demokraatit koettavat – ainakin 50% kohoavalla määrällään – nostattaa vastenmielisyyttä sen Moskovan-liittolaisen tekemiä rikoksia kohtaan, sälyttämällä ne lannistumattoman vallankumouksellisen vähemmistön niskoille. Tässä on nykyisin niin muodikkaan sanaparren sisältö:
”Trotskilaisuus ja stalinismi ovat yksi ja sama asia.” Bolshevikkien ja kaffereiden vastustajat siis täten auttavat taantumusta panettelemalla vallankumouksellista puoluetta.
5 Morals of Kaffirs. Kafferi on alun perin eurooppalaisten, valkoihoisten kolonialistien mustaihoisista käyttämä halventava nimitys. Myöhemmin käsitteen merkitys laajeni käsittämään myös muut ei-valkoihoiset. Koska termi kuuluu tässä yhteydessä aikalaispolemiikkiin ”neekerikysymyksestä”, en katsonut asiakseni käydä etsimään korvaavaa sanaa. -Suom.Huom.
LENININ ”EPÄMORAALISUUS”
Venäjän ”Sosiaalivallankumoukselliset” olivat aina mitä moraalisimpia yksilöitä: pohjimmiltaan he muodostuivatkin yksin moraalin pohjalta. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä vallankumouksen aikana pettämästä venäläisiä talonpoikia. Kerenskyn Pariisin elimessä – tämän erittäin eettisen sosialistin, joka toimi edelläkävijänä Stalinin valheellisten syytösten tehtailussa Bolshevikkeja vastaan – eräs toinen vanha ”Sosialisti vallankumouksellinen” Zenzinov kirjoittaa:
”Lenin, kuten tunnettua, on opettanut että toivottujen päämäärien saavuttamisen puolesta, kommunistit voivat ja joskus heidän täytyy ’turvautua kaikenlaisiin keinoihin, taktisiin toimiin ja verukkeisiin (subterfuge – suom.huom.).’…” (New Russia – Uusi Venäjä, Helmikuun 17. 1938. s.3) Tästä he vetävät ritualistisen johtopäätöksen: Stalinismi on Leninismin luonnollinen jälkeläinen.
Valitettavasti, eettinen syyllistäjämme ei ole kykeneväinen edes lainaamaan rehellisesti. Lenin sanoi: ”On välttämätöntä olla kykenevä – turvautumaan kaikenlaisiin keinoihin, taktisiin toimiin ja laittomiin metodeihin, välttelyihin ja verukkeisiin, tarkoituksena päästä sisään ammattiliittoihin, pysyä niissä ja viedä siten kommunistista työtä eteenpäin kaikin keinoin.” Välttämättömyys välttelyihin ja taktisiin toimiin, Leninin selvityksen mukaan, on pakon sanelemaa sen tosiasian johdosta, että reformistinen byrokratia pettämällä työläiset pääomalle, asettaa syötin vallankumouksellisille ja vainoten heitä, ollen valmis saattamaan porvarillisen poliisiin heidän kimppuunsa. ”Taktiikka ja verukkeet” ovat tässä tapauksessa vain toimivia itsesuojelumenetelmiä petollista reformistista byrokratiaa vastaan.
Juuri tämän kyseisen Zenzinovin puolue teki aikoinaan laitonta työtä tsarismia vastaan, ja myöhemmin – bolshevismia vastaan. Molemmissa tapauksissa se turvautui viekkauteen, välttelyyn, väärennettyihin passeihin ja muihin ”verukkeiden” muotoihin. Kaikkia näitä keinoja ei suinkaan pidetty vain eettisinä, vaan myöskin sankarillisina, sillä ne vastasivat pikkuporvariston poliittisia tavoitteita. Mutta tilanne muuttui välittömästi, kun proletaariset vallankumoukselliset olivat pakotettuja turvautumaan salaliittomaisiin keinoihin pikkuporvarillista demokratiaa vastaan. Avain näiden miesten moraaliin on, kuten huomaamme, sen luokkaluonteessa!
”Epämoraalinen” Lenin antoi avoimesti lehdistössä neuvoja, koskien sotilaallista viekkautta, toiminnassa petollisia johtajia vastaan. Moralisti Zenzinov tahallisesti typisti lainausta sen molemmista päistä, johtaakseen lukijaansa harhaan: eettisten syytösten esittäjä on osoittautunut mitättömäksi huijariksi, kuten tavallista. Ei mitään sen kaltaista kuin Leninin hartaana toistama: on erittäin vaikeaa löytää vilpittömiä vastustajia!
Työläinen joka ei salaa ”totuutta” kapitalisteilta koskien lakkolaisten suunnitelmia, on vain ja ainoastaan petturi, ansaiten halveksinnan ja eristämisen. Sotilasta joka paljastaa ”totuuden” viholliselle, rangaistaan vakoojana. Kerensky yritti laittaa bolshevikkien syyksi ”totuuden” paljastamisen Ludendorffin esikunnalle. Näyttää siltä ettei edes ”pyhä totuus” ole päämäärä sinänsä. Paljon pakottavampi kriteeristö, kuten analyysimme osoittaa, pitäen sisällään luokka luonteen, määrää tämänkin ylitsi.
Eikö elämän ja kuoleman kamppailu ajatuksellisesti ole mahdoton ilman aseistettua proletariaattia, jota Hitlerin poliisi ei kykene pettämään? Vai onko kenties Neuvosto-Bolshevikkeilla ”epämoraalinen” asenne, kun he pettävät G.P.U:ta? Jokainen hurskas porvari ylistää poliisin nokkeluutta, jonka onnistuu viekkaudella pidättää vaarallinen gangsteri. Onko sotilaallinen viekkaus todellakaan luvallista silloin kun kysymys on imperialismin gangsterien kukistamisesta?
Norman Thomas puhuu ”tuo outo kommunistinen epämoraalisuus, jossa millään muulla ei ole väliä kuin puolueella ja sen voimalla” (Sosialist Call, Maaliskuun 12, 1938, s.5). Lisäksi, Thomas niputtaa samaan läjään nykyisen Kominternin, joka on Kremlin byrokraattien salaliitto työväenluokkaa vastaan, yhdessä Bolshevikki puolueen kanssa, joka edustaa edistyneimpien työläisten salaliittoa porvaristoa vastaan. Tämä läpikotaisin epärehellistä rinnastamista on jo edellä riittävästi valotettu. Stalinismi pikemminkin verhoaa itsensä puolue-kultin taakse; tosiasiallisesti se tuhoaa ja polkee puolueen likaan. On kuitenkin totta, että Bolshevikille puolue on kaikki kaikessa. Luokkahuonesosialisti Thomas on yllättynyt, eikä hyväksy vastaavaa suhdetta vallankumouksellisen ja vallankumouksen välillä, koska hän itse on vain porvari varustettuna sosialistisella ”aatteella”. Thomasin ja hänen kaltaistensa silmissä puolue on vain toissijainen instrumentti vaaliliittoihin ja muihin vastaaviin tarkoituksiin, ei muuhun. Hänen henkilökohtainen elämänsä, intressinsä, sidoksensa ja moraalinen perustansa ilmenee puolueen ulkopuolella. Vihamielisellä hämmästyksellä hän katsoo alaspäin bolshevikkeja, joille puolue on ase yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudelleenrakentamiseen, pitäen sisällään myös sen moraalin. Vallankumoukselliselle marxilaiselle ei voi ristiriitaa henkilökohtaisen moraalin ja puolueen intressien välillä, koska puolueeseen ruumiillistuu hänen tietoisuutensa kaikkein korkeimmista tehtävistä ja ihmiskunnan päämääristä. On naivia kuvitella että Thomasilla olisi korkeampi ymmärrys moraalista kuin marxilaisilla. Hänellä on ennemminkin vain tavanomainen peruskäsitys puolueesta.
”Kaikki mikä on noussut, on arvollinen tuhoutumaan,” sanoo dialektikko Goethe. Bolshevikkipuolueen tuhoutuminen – näytös maailman taantumuksessa – ei kuitenkaan vähennä sen maailmanlaajuista merkitystä. Vallankumouksellisen valtansa aikakautena, eli silloin kun se todella esiintyi työväenluokan esitaistelijana, se oli historian rehellisin puolue. Missä tahansa se kykeni, se – tietenkin – petti luokkavihollista; toisaalta se kertoi työläisille totuuden, koko totuuden, siihen mitään lisäämättä (…it told the toilers the truth, the whole truth, and nothing but the truth. – suom.huom.). Vain tästä syystä sen onnistui voittaa heidän luottamuksensa sellaisella tasolla, jollaista ei mikään puolue aikaisemmin koko maailmassa ollut hankkinut.
Hallitsevan luokan asiamiehet kutsuvat tämän puolueen organisaattoreita ”epämoraalisiksi”.
Tietoisen työväestön silmissä tämä syytös pitää sisällään tietyn mairittelevan kohteliaisuuden. Se merkitsee: Lenin kieltäytyi tunnustamasta moraalinormistoa, jonka orjanomistajat olivat määritelleet orjilleen, eikä koskaan tarkastellut orjanomistajia sinänsä; hän kutsui työväenluokkaa laajentamaan luokkataistelun myös moraalin tasolle asti. Kuka epäröi vihollisen määrittelemien sääntöjen edessä, ei koskaan kykene hävittämään itse vihollista!
Leninin ”epämoraalisuus”, eli hänen yli-luokkaisen moraalin hylkäämisensä, ei estänyt häntä pysymästä uskollisena yhdelle ja samalle aatteelle läpi koko elämänsä; omistaen koko olemassaolonsa sorrettujen asialle; osoittaen korkeinta omatuntoa ajatusten tasolla ja suurinta pelottomuutta toiminnan tasolla, ylläpitäen tahraantumatonta asennetta ilman ylemmyyttä ”tavalliseen” työläiseen, turvattomaan naiseen tai lapseen. Eikö näytäkin siltä, että tämä ”epämoraalisuus” tässä tapauksessa onkin pseudonyymi korkeammalle inhimilliselle moraalille?
VALAISEVA EPISODI
Tässä on asianmukaista selostaa tapahtumasta, joka vaatimattomista mittasuhteistaan suolimatta, ei suinkaan huonosti valaise eroavaisuuksia heidän ja meidän moraaliemme välillä. Vuonna 1935 kirjeenvaihdossa belgialaisten ystävieni kanssa, kehittelin ajatusta siitä, että nuoren vallankumouksellisen puolueen yritykset perustaa ammattiyhdistyksiä omin avuin on rinnastettavissa itsemurhaan. On välttämätöntä löytää työläiset sieltä missä he ovat. Mutta tarkoittaako tämä samalla opportunistisen apparaatin ylläpitämisen laskujen maksamista? ”Tietysti”, minä vastasin, ”horjuttaakseen reformisteja on välttämätöntä väliaikaisesti maksaa heille osuusmaksu.” Mutta reformistit eivät tule sallimaan horjuttamistaan. ”Totta”, vastasin, ”horjuttaminen vaatii salaisia menetelmiä. Reformistit ovat porvariston poliittinen poliisi työväenluokan sisällä. Meidän on toimittava ilman heidän lupaansa ja heidän asiaan puuttumistaan vastaan.” Satunnaisessa ratsiassa Toveri D:n kotiin, liittyen – mikäli en vain erehdy – aseiden hankkimiseen espanjalaisille työläisille, Belgian poliisi takavarikoi kirjeeni. Muutamien päivien kuluessa se julkaistiin. Vandervelden, De Manin ja Spaakin lehdistö ei säästellyt mitään valaistessaan tilannetta minun ”machiavellismiani” ja ”jesuiittamaisuuttani” vastaan. Ja keitäpä olivat nämä syytösten esittäjät? Vandervelde, monivuotinen Toisen Internationaalin puheenjohtaja, josta jo aikaa sitten oli tullut belgialaisen pääoman luotettu palvelija. De Man, joka sarjassa raskaslukuisia teoksiaan jalosti sosialismia idealistisella moraalilla, tehden lähestymisyrityksiä uskonnon suuntaan ja tarttui ensimmäiseen sopivaan tilaisuuteen pettää työläiset, tullakseen tavalliseksi porvarilliseksi ministeriksi. Jopa näitäkin ihanampi on Spaakin tapaus. Puolitoista vuotta sitten tämä herrasmies kuului vasemmisto-sosialistiseen oppositioon ja tuli luokseni Ranskaan tarkoituksenaan tiedustella neuvoja keinoista kamppailla Vandervelden byrokratiaa vastaan. Esitin samoja ajatuksia kuin ne, joihin myöhemmin perustui kirjeeni. Mutta alle vuoden sisällä käynnistään, Spaak hylkäsi okaat ruusujen sijasta. Pettäen toverinsa oppositiossa, hänestä tuli yksi kaikkein kyynisimmistä belgialaisen pääoman ministereistä. Ammattiliitoissa ja omassa puolueessaan nämä herrasmiehet tukahduttivat kaikki kriittiset äänet, turmellen ja lahjoen systemaattisesti edistyksellisimpiä työläisiä ja yhtä systemaattisesti erottaen uppiniskaisimmat. He eroavat G.P.U:sta vain sen tosiasian takia, etteivät he ole vielä turvautuneet verenvuodatukseen – kuten hyvät patriootit, he säästävät työläisten verta seuraavaa imperialistista sotaa varten. Ilmiselvästi – täytyy omata kaikkein helvetillisimmät inhottavuudet, moraalinen epämuodostuma, olla ”kafferi” tai bolshevikki, neuvoakseen vallankumouksellisia työläisiä huomioimaan salaiset menetelmät taistelussa näitä herrasmiehiä vastaan!
Belgian lainsäädännön näkökulmasta minun kirjeeni ei sisältänyt mitään rikollista. ”demokraattisen” poliisin velvollisuus oli palauttaa kirje lähettäjälleen anteeksipyynnöllä varustettuna. Sosialistisen puolueen velvollisuus oli protestoida ratsiaa vastaan, jonka oli sanellut kenraali Francon intressit. Mutta herrat sosialistit eivät vähääkään ujostelleet hyödyntää säädyttömästi poliisin palveluksia, koska he tällöin eivät olisi päässeet nauttimaan onnellisen sattuman suomasta mahdollisuudesta esitellä moraalista ylemmyyttään bolshevikkien epämoraalisuudesta.
Kaikki on symbolista tässä episodissa. Belgian sosiaali-demokraatit kaatoivat päälleni ämpäreittäin närkästystään juuri silloin kun heidän norjalaiset hengenheimolaisensa pitivät minua ja vaimoani lukkojen takana, estääkseen meitä puolustautumasta G.P.U:n syytöksiä vastaan. Norjan hallitus tiesi vallan hyvin sen, että Moskovan syytökset olivat väärennettyjä, koska sosiaali-demokraattien puolivirallinen lehti oli myöntänyt tämän avoimesti ensimmäisten päivien aikana. Mutta Moskova kosketti norjalaisia laivanomistajia ja kalakauppiaita lompakollaan – ja herrat Sosiaali-Demokraatit menivät välittömästi nelikontin. Puolueen johtaja, Martin Tramnel, vaikkei ollutkaan ainut auktoriteetti moraalin sfääreissä, mutta on kuitenkin avoimen oikeamielinen: hän ei juo, hän ei polta, ei suo itselleen lihanhimoja ja talvisin hän kylpee avannossa. Tämä ei estänyt häntä G.P.U:n määräämän pidätyksemme jälkeen, erityisesti kutsumasta G.P.U:n norjalaista agenttia, – eräs Jacob Fries – porvaria ilman kunniaa ja tietoisuutta, herjaamaan minua. Mutta tämä riittäköön…
Näiden herrasmiesten moraali koostuu tavanomaisista säännöistä ja puheenvuoroista, joiden tarkoitus on peittää heidän intressinsä, mielihalunsa ja pelkonsa. Enemmistö heistä on valmis mihin tahansa halpamaisuuteen – vakaumuksen hylkäämiseen, petokseen, selkään puukotukseen – kunnian- tai voitonhimon nimissä. Pyhässä henkilökohtaisten intressien sfäärissään päämäärä pyhittää heille kaikki keinot. Mutta juuri näin on siksi, että he edellyttävät erikoista moraalikoodistoa, kestävää mutta samalla joustavaa, aivan kuin hyvää sukkanauhaliiviä. He inhoavat kaikkia niitä, jotka paljastavat heidän ammattisalaisuutensa joukoille. ”Rauhallisina” aikoina heidän vihansa on ilmennyt panetteluna – Billingsgate tyylillä tai ”filosofisena” kielenä. Terävien sosiaalisten konfliktien aikoina, kuten Espanjassa, nämä moralistit käsi kädessä G.P.U:n kanssa murhaavat vallankumouksellisia. Oikeuttaakseen tekonsa, he toistavat: ”Trotskilaisuus ja Stalinismi ovat yksi ja sama asia.”
KEINOJEN JA PÄÄMÄÄRIEN DIALEKTINEN RIIPPUVUUSSUHDE
Keinot voi oikeuttaa vain päämäärä, johon pyritään. Mutta päämäärä vuorostaan edellyttää oikeutusta. Marxilaisesta näkökulmasta, joka ilmaisee työväenluokan historialliset intressit, päämäärä on oikeutettu sikäli, kun se johtaa ihmisen suurempaan voimaan luonnon hallitsemiseksi ja toisen ihmisen hallinnan toista ihmistä kohtaan lakkauttamiseen.
”Onko meidän ymmärrettävä tämä niin, että saavuttaaksemme tämän päämäärän, on kaikki sallittua?”, vaatii poroporvari sarkastisesti, osoittaen samalla ettei ole ymmärtänyt mitään. Se on sallittua, me vastaamme, mikä todella johtaa ihmiskunnan vapautumiseen. Koska tämä vapautuminen voidaan saavuttaa vain vallankumouksen kautta, on työväenluokan moraalinen vapauttaminen välttämättä sisältyvä vallankumoukselliseen luonteeseen. Se toimii leppymättömästi, ei ainoastaan uskonnollisia dogmeja, vaan myös kaikenlaisia idealistisia fetissejä vastaan, jotka ovat hallitsevan luokan filosofisia santarmeja. Se johtaa päättelyn säännöt yhteiskunnallisen kehityksen laeista, ensisijaisesti luokkataistelusta, joka on kaikkien lakien laki.
”Mutta silti”, jatkaa moralisti kivenkovaan, ”tarkoittaako tämä että, luokkataistelussa kapitalisteja vastaan kaikki keinot ovat sallittuja: valehtelu, lavastus, petos, murha jne.?” Sallittuja ja pakottavia ovat ne ja vain ne keinot, vastaamme me, jotka yhdistävät vallankumouksellista työväenliikettä, täyttää heidän sydämensä peräänantamattomalla vihamielisyydellä sortoa kohtaan, opettaa heidät halveksimaan virallista moraalia ja sen demokraattisia äänitorvia, täyttää heidät tietoisuudella heidän historiallisesta tehtävästään ja kohottaen heidän rohkeuttaan ja uhrautuvaisuuttaan kamppailussa. Juuri tästä johtuu, etteivät kaikki keinot ole sallittuja. Kun sanomme että tarkoitus oikeuttaa keinot, niin meille johtopäätöksestä seuraa se, että suuri vallankumouksellinen päämäärä sulkee pois ne alhaiset keinot, jotka asettavat työväenluokan yhden osan toista osaa vastaan, tai yritykset tehdä joukoista onnellisia ilman heidän osallisuuttaan; tai madaltaa joukkojen luottamusta itseensä ja organisaatioihinsa, korvaamalla se ”johtajien” palvonnalla. Ensisijaisesti ja leppymättömästi, vallankumouksellinen moraali hylkää nöyristelyn suhteissaan porvaristoon ja ylimielisen suhtautumisen suhteissaan työtätekeviin, eli juuri ne piirteet, joihin pikkuporvarilliset pedantit ja moralistit ovat läpikotaisin vaipuneet.
Nämä kriteerit eivät tietenkään anna valmista vastausta kysymykseen siitä, mikä on sallittua ja mikä ei sitä ole, jokaisessa erillistapauksessa. Ei voi olla olemassa kyseisenlaisia automaattisia vastauksia. Ongelmat vallankumouksellisessa moraalissa ovat kietoutuneet yhteen vallankumouksellisen strategian ja taktiikan ongelmien kanssa. Liikkeen elävä kokemus yhdessä teorian kehittämisen kanssa antaa vastaukset näihin kysymyksiin.
Dialektinen materialismi ei tunne keinojen ja päämäärien välistä dualismia. Päämäärä riippuu luonnollisesti historiallisesta liikkeestä. Orgaanisesti keinot ovat alisteisia päämäärälle. Välittömästä päämäärästä tulee keino etäisemmälle päämäärälle. Laulussaan Franz von Sickingen, Ferdinand Lasalle laittaa seuraavat sanat erään sankarin suuhun:
…”Älä näytä päämäärää
Vaan osoita myös polku. Niin läheisesti yhteen punoutunut.
Ovat polut ja päämäärät toinen toisensa kanssa
Alati muuttuen, ja uusi polku suoraa päätä,
Jo toisen päämäärän asettaa.”6
Lasallen rivit eivät ole aivan täydelliset. Pahempaa on kuitenkin se tosiasia, että Lasallen käytännön politiikka jakautui yllä ilmaistua sääntöä noudattaen – riittää kun muistaa sen että hän meni niinkin pitkälle kuin salaiseen sopimukseen Bismarkin kanssa! Mutta keinojen ja päämäärien välillä vallitseva keskinäinen riippuvuussuhde on ilmaistu täysin oikein yllä lainatuissa säkeissä. Vehnä on ensin kylvettävä, ennen kuin voi korjata vehnän tähkän.
Onko yksilöterrori, esimerkkinä, sallittua vai luvatonta ”puhtaan moraalin” näkökulmasta? Tässä abstraktissa muodossaan koko kysymystä meille ei ole edes olemassa. Konservatiivinen sveitsiläinen porvari lausuu vieläkin virallisia ylistyksiä terroristi Wilhelm Tellille. Meidän sympatiamme on täysin irlantilaisen, venäläisen, puolalaisen tai hindulaisen terroristin puolella, heidän taistelussaan kansallista ja poliittista sortoa vastaan. Salamurhattu Kirov, julma satraappi, ei herätä meissä minkään laista sympatiaa. Meidän suhtautumisemme murhaajaan pysyy neutraalina, vain sen johdosta ettemme tunne niitä motiiveja, jotka ohjasivat häntä. Kuitenkaan ei subjektiivisilla motiiveilla, vaan objektiivisella tarkoituksenmukaisuudella on meille ratkaisevaa merkitystä. Onko annetut keinot todellakin kykeneviä saavuttamaan päämäärän? Yksilöterroriin viitaten, sekä teoria
että käytäntö todistavat ettei näin ole asian laita. Terroristeille sanomme: on mahdotonta korvata joukot; vain osana joukkoliikettä voit löytää tarkoituksenmukaisen ilmauksen sankarillisuudellesi.
Tästä huolimatta, kansalaissodan olosuhteissa, yksittäisen sortajan murhaaminen lakkaa olemasta yksilöterroristinen teko. Jos sanoisimme että, vallankumoukselliset räjäyttivät kenraali Francon esikuntineen ilmaan, se tuskin tulisi herättämään moraalista pahennusta edes demokraattisten moraalisten eunukkien taholta. Kansalaissodan olosuhteissa vastaava teko olisi poliittisesti täysin tarkoituksenmukainen. Niinpä, jopa kaikkein terävimmänkin kysymyksen kohdalla – ihmisen murhatessa toisen ihmisen – moraaliset absoluutit osoittautuvat hyödyttömiksi. Moraaliset arvioinnit yhdessä poliittisten kanssa, riippuvat kamppailun sisäisistä tarpeista.
Työläisten vapautus voi tulla vain työläisten itsensä kautta. Siksi ei ole, – juuri tästä samasta syystä – suurempaa rikosta kuin pettää joukot, naamioida tappiot voitoiksi, ystävät vihollisiksi, lahjoa työväenjohtajia, rakennella legendoja ja järjestää näytösoikeudenkäyntejä, sanalla sanoen, tehdä juuri sitä mitä stalinistit tekevät. Nämä keinot voivat palvella vain yhtä tarkoitusta: pidentää klikin herruutta, klikin jonka historia on jo tuominnut. He eivät voi palvella joukkojen vapauttamisessa. Tästä syystä Neljäs Internationaali johtaa elämän ja kuoleman taistelua stalinismia vastaan.
Joukot tietenkään eivät ole virheettömiä. Joukkojen idealisoiminen on meille vierasta. Me olemme nähneet heidät erilaisissa olosuhteissa, sen eri asteilla ja lisäksi vielä kaikkein suurimmissa poliittisissa shokkitiloissa. Me olemme tarkkailleet heidän vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Heidän vahvuutensa – määrätietoisuutensa, uhrautuvaisuutensa, sankaruutensa – on aina saanut selvimmän ilmauksensa vallankumouksellisten purkausten aikoina. Noina aikoina bolshevikit johtivat joukkoja. Myöhemmin erilainen historian luku nousi uhkaavana, kun sorrettujen heikkous tuli esille: epäyhtenäisyys, kulttuurillinen rajoittuneisuus ja maailmankatsomuksellinen kapea-alaisuus. Joukot väsyivät jännitykseen, tulivat pettyneiksi, menettivät uskon itseensä – ja puhdistivat tien uudelle aristokratialle. Tänä aikana bolshevikit (”trotskilaiset”) löysivät itsensä eristettyinä kansanjoukoista. Yleisesti ottaen me kuljimme kahden suuren historiallisen syklin: 1897-1905, nousuvesien vuodet: 1907-1913, laskuvesien vuodet; 1917-1923, historiassa ennen kokemattoman purkauksen ajanjakso; lopuksi taantumuksen uusi vaihe, joka ei ole vielä tänäänkään päättynyt. Näissä suunnattomissa tapahtumissa ”trotskilaiset” oppivat historian rytmin, eli luokkataistelun dialektiikan. He oppivat myös, – siltä näyttää – tiettyyn rajaan asti menestyksellisesti, kuinka alistaa omat yksilölliset suunnitelmat ja ohjelmat tähän objektiiviseen rytmiin. He oppivat olemaan vajoamatta epätoivoon siitä tosiasiasta, että historian lait eivät riipu heidän yksilöllisistä mauistaan, eivätkä ole alisteisia heidän omille moraalisille kriteereilleen. He oppivat alistamaan omat yksilölliset mielihalunsa historian lainalaisuuksien edessä. He oppivat olemaan säikähtämättä edes kaikkein vahvimman vihollisen edessä, silloin kun näiden valta on ristiriidassa historiallisen kehityksen tarpeiden kanssa. He tietävät kuinka uida virtaa vastaan syvästi vakuuttuneina siitä, että uusi historian nousuvesi tulee kannattelemaan heitä kohti rantaa. Kaikki eivät tule pääsemään rannalle, monet tulevat hukkumaan, mutta osallisuus tässä liikkeessä avoimin silmin ja lujalla tahdolla – vain nämä voivat antaa korkeimman moraalisen tyydytyksen ajattelevalle olennolle!
P.S. -Kirjoitin nämä rivit niinä päivinä kun poikani kamppaili kuoleman kanssa, minun siitä tietämättä. Omistan tämän pienen työni hänen muistolleen, joka – niin toivon – olisi saanut hänen tunnustuksensa. Leon Sedoff oli todellinen vallankumouksellinen ja halveksi hurskastelijoita. – L.T.
6 Vapaa suomennos säkeistä:
”Show not the goal
But show also the path. So closely interwoven
Are path and goal that each with other
Ever changes, and other pathe forthwith
Another goal set up.” – Suom.huom.
Suomennos valmistunut 23.4.2010 klo 22.45.
Oikoluku ja alkulause 24.4.2010. M.Niemi
© COPYLEFT 2010 SUOMI – FINLAND
MARXILAINEN TYÖVÄENLIITTO – MTL
www.mtl-fi.org
