Tämä kirja on tiivis kokonaisuus Marxin taloudellisten oppien perusteista Marxin omin sanoin. Kaikesta huolimatta, kukaan ei ole vielä tähän mennessä kyennyt selittämään työarvoteoriaa paremmin kuin Marx itse. Lyhennelmän Pääoman ensimmäisestä niteestä – Marxin koko taloudellisen järjestelmän perustasta – on tehnyt Herra Otto Rühle suurella huolella ja syvällisellä ymmärtämyksellä tehtävästään. Ensin täytyi poistaa vanhentuneet esimerkkiaineistot, lainaukset kirjallisista lähteistä, joilla on nykyisin ainoastaan historiallista mielenkiintoa, nyttemmin jo unohtuneet polemiikit ja kirjoittajat ja lopulta lukuisat dokumenttiaineistot – Parlamentin säädökset, tehdastarkastajien raportit, jne. – joilla, riippumatta siitä miten tärkeitä ne ovatkaan kyseisen aikakauden ymmärtämiseksi, ei ole paikkaa lyhyessä esityksessä, jossa tavoitellaan pikemminkin teoreettisia kuin historiallisia päämääriä. Samalla Herra Rühle tekee kaikkensa säilyttääkseen jatkuvuuden tieteellisen analyysin kehityksessä, kuten myös esityksen yhtenäisyyden. Loogisia päätelmiä ja ajatuksen dialektisia siirtymiä ei ole, – näin uskomme – rikottu missään kohdassa. Pitää paikkansa, että tämä lyhennelmä vaatii tarkkaavaista ja syvällistä paneutumista. Auttaakseen lukijaa, Herra Rühle on varustanut tekstin ytimekkäillä reunaotsakkeilla.
Tietty osa Marxin argumentaatiosta, erityisesti ensimmäinen, kaikkein vaikein luku, voi näyttää asiaan perehtymättömästä lukijasta aivan liian hajanaiselta ja poukkoilevalta, hiusten halkomiselta tai ”metafyysiseltä”. Tosiasiassa tämä vaikutelma nousee seurauksena tarpeesta suorittaa lähestyminen läpikotaisin tavanomaiseen ilmiöön tieteellisesti. Hyödykkeestä (tavarasta – suom. huom.) on tullut siinä määrin kaiken läpitunkeva, tavanomainen ja tuttu osa meidän jokapäiväistä olemistamme, että me uneen vaipuneina, emme edes yritä miettiä sitä miksi ihmiset luopuvat tärkeistä, elämän ylläpitämiseen tarpeellisista esineistä, vaihtaessaan ne pieniin kulta- tai hopeakiekkoihin, joista ei ole minkäänlaista hyötyä. Tämä ei rajoitu pelkästään hyödykkeisiin. Tämä ja kaikki markkinatalouden kategoriat (peruskäsitteinä) näyttävät tulevan otetuiksi vastaan ilman analyysiä, itsestään selvinä, aivan kuin ne olisivat ihmisten kanssakäymisen luonnollinen perusta. Silti, taloudellisen prosessin todellisuus on ihmistyötä, raaka-aineita, koneita, työnjakoa, välttämättömyydestä jakaa tuotteet työprosessiin osallistuneiden kesken jne., sellaiset kategoriat kuin ”hyödyke”, ”raha”, ”palkat”, ”pääoma”, ”voitto”, ”vero” jne., ovat ainoastaan taloudellisen prosessin vaihtelevien aspektien puoli-mystisiä heijastuksia ihmisten päissä, joita he eivät kykene ymmärtämään ja jotka eivät ole heidän kontrolloitavissaan. Tulkitakseen niitä, syvällekäyvä tieteellinen analyysi on välttämätöntä.
Yhdysvalloissa, jossa ihmistä joka omistaa miljoonan, kutsutaan miljoonan ”arvoiseksi”, markkinakäsitteet ovat uponneet syvemmälle kuin missään muualla. Vielä aivan viime aikoinakin, amerikkalaiset uhrasivat vain erittäin vähän ajatuksia taloudellisten suhteiden luonteelle. Kaikkein voimakkaimman taloudellisen järjestelmän maassa, talousteoria jatkaa äärimmäisen köyhänä. Ainoastaan nykyinen syvälle käyvä amerikkalaisen talouden kriisi, on suoraan asettanut vastakkain yleisen mielipiteen ja kapitalistisen yhteiskunnan perustavaa laatua olevat ongelmat. Joka tapauksessa, kuka tahansa joka ei ole onnistunut voittamaan tapaansa epäkriittisesti hyväksyä valmiiksi pureskeltuja ideologisia ajatuksia taloudellisesta kehityksestä, kuka tahansa joka ei ole harkinnut loppuun asti, – Marxin jalanjälkiä seuraten – hyödykkeen olennaista perusluonnetta kapitalistisen organismin perussoluna, tulee olemaan ainiaaksi kykenemätön ymmärtämään kaikkein tärkeimpiä ja ankarimpia aikakautemme ilmenemismuotoja.
MARXIN METODI
Luotuaan tieteen luonnon objektiivisen kiertokulun tiedostamiseksi, ihminen on itsepäisesti ja sinnikkäästi yrittänyt sulkea itsensä tieteen ulkopuolelle, säästäen itselleen etuoikeuksia oletettuihin yhteyksiin yliaistillisiin voimiin (uskonto), tai ajattomiin moraalikäsitteisiin (idealismi). Marx erotti ihmisen näistä vastenmielisistä etuoikeuksista ehdottomasti ja ikiajoiksi, nähden ihmisen luonnollisena linkkinä materiaalisen luonnon kehitysprosessissa, ihmisyhteiskunnan tuotannon ja jakelun organisaationa ja kapitalismin ihmisyhteiskunnan kehityksen vaiheena.
Marxin tarkoituksena ei ollut löytää talouden ”ikuisia lakeja”. Hän kielsi tällaisten lakien olemassaolon. Ihmisyhteiskunnan kehityksen historia on erilaisten taloudellisten järjestelmien peräkkäisyyden historiaa, kunkin toimiessa niille ominaisten lakien mukaisesti. Siirtymisen yhdestä järjestelmästä toiseen on aina määrännyt tuotantovoimien kasvu, so., työn tekniikka ja organisaatio. Tiettyyn rajaan asti, yhteiskunnalliset muutokset ovat luonteeltaan määrällisiä, eivätkä muuta yhteiskunnan perusteita, eli vallitsevia omistusmuotoja (tuotantosuhteita – M.N.). Mutta saavutettuaan pisteen, jossa kypsyneet tuotantovoimat eivät enää kykene pysymään vanhojen omistusmuotojen sisällä, silloin seuraa radikaali muutos yhteiskunnallisessa järjestyksessä siihen liittyvine mullistuksineen. Alkukantainen yhteisö ei enempää syrjäyttänyt kuin täydentynyt orjuudella; orjajärjestelmää seurasi maaorjuus, sen feodaalisine päällysrakenteineen; kaupunkien kaupallinen kehitys kuudennellatoista vuosisadalla vei Euroopan kapitalistiseen järjestykseen, joka siitä lähtien on käynyt läpi useita vaiheita. Pääomassaan, Marx ei tutkinut taloutta yleisesti, vaan kapitalistista taloutta, jolla on omat erityiset lakinsa. Vain ohimennen hän viittasi toisiin talousjärjestelmiin, valaistakseen kapitalismin luonteenpiirteitä.
Alkukantaisen maanviljelijä perheen omavaraistalous ei tarvitse ”poliittista taloustiedettä”, koska sitä hallitsivat toisaalta luonnonvoimat ja toisaalta perinteen voima. Omavarainen Kreikan tai Rooman luonnontalous perustui orjatyölle, sitä hallitsi orjanomistajan tahto, jonka ”suunnitelma” vuorollaan määräytyi luonnon lakien perusteella ja tottumuksesta. Samaa voidaan kenties sanoa keskiaikaisesta läänityksestä maaorjineen. Kaikissa näissä tapauksissa taloudelliset suhteet ovat selvät ja läpinäkyvät niiden kaikessa primitiivisessä karkeudessaan. Mutta nykyaikaisen yhteiskunnan tapaus on kokonaan toisenlainen. Se tuhosi vanhat omavaraistaloudelliset suhteet ja peri työn muodot. Uudet taloudelliset suhteet yhdistivät kaupungit ja kylät, provinssit ja kansat. Työnjako on sulkenut piiriinsä koko planeetan, horjuttaen perinteitä ja rutiineja. Nämä siteet eivät ole sovittaneet itseään mihinkään tiettyyn suunnitelmaan, vaan pikemminkin ovat erillään ihmisen tietoisuudesta ja harkintakyvystä, näyttäen olevan ikään kuin ihmisten selkien takana. Riippumattomuus ihmisestä, ryhmistä, luokista, kansoista, joka seuraa työnjaosta, ei ole kenenkään hallitsema tai johtama. Ihmiset työskentelevät toisiaan varten tuntematta toisiaan, tiedustelematta toistensa tarpeita, toivoen ja omaten jopa tiettyä varmuutta siitä, että heidän keskinäissuhteensa jollain tavalla säätelee heitä itseään. Sitä mitä he paljolti tekevät, tai pikemminkin sitä mitä he eivät tee.
On puhtaasti mahdotonta etsiä syitä kapitalistisen yhteiskunnan uusintamiseen yksilöllisestä tietoisuudesta, sen jäsenten pyrkimyksistä tai suunnitelmista. Kapitalismin uusiutumisen objektiivisuus oli muotoutunut jo ennen kuin tiede alkoi vakavissaan sitä pohtimaan. Tänä päivänä ihmisten ylivoimainen enemmistö ei tiedä mitään niistä laeista, jotka hallitsevat kapitalistista taloutta. Marxin koko metodin voima on siinä, että hän lähestyessään talouden ilmiötä, ei tietyn yksilön subjektiivisesta näkökulmasta käsin, vaan yhteiskunnan kokonaisuuden objektiivisesta näkökulmasta, lähestyy sitä aivan kuin kokeellinen luonnontutkija mehiläispesää tai muurahaiskekoa.
Ratkaiseva merkitys taloustieteille on siinä, mitä ja kuinka ihmiset tekevät, ei siinä mitä he itse keskuudessaan ajattelevat omista tekemisistään. Yhteiskunnan perusta ei ole uskonto tai moraalisuus, vaan luonto ja työ. Marxin metodi on materialistinen, koska se etenee olemassaolosta tietoisuuteen, eikä toisin päin. Marxin metodi on dialektinen, koska se tarkastelee sekä luontoa että yhteiskuntaa niiden kehityksessä, ja evoluutio itsessään on jatkuvaa keskenään ristiriitaisten voimien kamppailua.
MARXISMI JA VIRALLINEN TIEDE
Marxilla oli edeltäjänsä. Klassinen poliittinen taloustiede – Adam Smith, David Ricardo – saavutti täyden kukkansa ennen kuin kapitalismi oli kasvanut vanhaksi, ja ennen kuin se alkoi pelkäämään huomista. Marx osoitti molemmille klassikoille täydellisen tunnustuksensa syvällä kiitollisuudella. Kuitenkin klassisen taloustieteen perusvirhe oli sen näkemyksessä kapitalismista ihmisyyden normaalina olotilana kaikkina aikoina, sen sijaan että se on pikemminkin yksi historiallinen vaihe yhteiskunnan kehityksessä. Marx aloitti kritisismillä tätä poliittista taloustiedettä kohtaan, paljasti sen virheet, kuten myös kapitalismin sisäiset ristiriitaisuudet ja esitti sen tuhoutumisen väistämättömyyden. Kuten Rosa Luxemburg erittäin osuvasti huomautti, Marxin taloudelliset opetukset ovat klassisen taloustieteen lapsi, lapsi jonka syntymä maksoi äidilleen hänen henkensä. Tiede ei saavuta pyrkimyksiään koulumestarin hermeettisesti eristetyllä erakkomaisella tarkastelulla, vaan konkreettisessa verestä ja lihasta koostuvassa yhteiskunnassa. Kaikki intressit ja intohimot, jotka pitävät yhteiskunnan erillään, sulkevat itsensä pois tieteen kehityksestä – erityisesti poliittisessa taloustieteessä, joka on rikkauden ja köyhyyden tiede. Työläisten taistelu kapitalisteja vastaan pakottaa porvarilliset teoreetikot kääntämään selkänsä riistojärjestelmän tieteellisestä analyysistä, ja täyttämään kätensä puhtaalla taloudellisten tosiasioiden kuvaamisella, tutkimuksilla taloudellisesta historiasta, ja mikä kaikkein pahinta, suoranaisella asioiden väärentämisellä, mikäli niillä on käyttöä oikeuttamaan kapitalistinen järjestelmä. Taloudellinen doktriini jota näinä päivinä opetetaan virallisissa koulutusinstituutioissa ja saarnataan porvarillisessa lehdistössä, ei tarjoa edes niukalti tärkeää tosiasia-aineistoa, minkä johdosta se on auttamattomasti kykenemätön käsittämään taloudellista prosessia kokonaisuutena ja saamaan selville sen lakeja ja tulevaisuudennäkymiä. Tosin ei sillä ole siihen mitään pyrkimystäkään. Virallinen poliittinen taloustiede on kuollut. Todellinen tietämys kapitalistisesta yhteiskunnasta on saavutettavissa vain Marxin Pääoman kautta.
TYÖARVOTEORIA
Nykyaikaisen yhteiskunnassa ihmisten pääasiallinen sidos on vaihto. Jokaisesta työn tuotteesta, joka menee vaihdon prosessiin, tulee tavara. Marx aloittaa tutkimuksensa tavarasta ja johtaa tästä perustavaa laatua olevasta kapitalistisen yhteiskunnan solumuodosta ne yhteiskunnalliset suhteet, jotka muotoutuvat itsessään tämän vaihdannan pohjalta, riippumatta ihmisen tahdosta. Vain etenemällä tätä linjaa, on mahdollista ratkaista perustava arvoitus – kuinka kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa yksilö ajattelee itseään eikä kukaan ajattele kaikkia, on syntynyt elämälle välttämättömien eri taloudenhaarojen keskinäiset mittasuhteet.
Työläinen myy oman työvoimansa, maanviljelijä vie maataloustuotteensa markkinoille, rahaa lainaava pankkiiri myöntää lainan, kauppias tarjoaa valikoiman kauppatavaraa, teollisuusmies rakentaa tehtaan, keinottelija ostaa ja myy osakkeita ja arvopapereita – jokaisella on hänen omat harkintansa, omat yksityiset suunnitelmansa ja omat huolensa palkoista ja voitoista. Kuitenkin, tästä yksilöllisten pyrkimyksien ja toimien kaaoksesta nousee tietty talouden kokonaisuus, joka tosiasiassa, ei ole harmoninen vaan päinvastoin ristiriitainen, silti antaen yhteiskunnalle mahdollisuuden, ei pelkästään olla olemassa vaan jopa kehittyä. Se tarkoittaa sitä, kaikesta huolimatta, että tämä kaaos ei ole kaaosta missään määrin, että jollakin lailla se on automaattisesti säännelty, joskaan ei tietoisesti. Ymmärtääkseen mekanismin jolla talouden eri aspektit saavat aikaan suhteellisen tasapainon tilan, on löydettävä kapitalismin objektiiviset lait. Ilmeistä on, että lait jotka hallitsevat kapitalistisen talouden eri tasoilla – palkat, hinta, maa, vuokra, voitto, korko, luotto, pörssikauppa – ovat monilukuisia ja monimutkaisia. Mutta viimekädessä ne palautuvat yhteen lakiin, jonka Marx sai selville ja tutki loppuun saakka; eli työarvoteoriaan, joka todellakin on kapitalisen talouden perussääntelijä. Tämän lain luonne on yksinkertainen. Yhteiskunnalla on käytettävissään tietty määrä elävää työvoimaa. Sovellettuna luontoon, tämä voima tuottaa tuotteet, jotka ovat välttämättömiä tyydyttämään ihmisten tarpeet. Seurauksena työnjaosta riippumattomien tuottajien keskuudessa, tuotteet saavat tavaran muodon. Tuotteet vaihdetaan keskenään toisiinsa tietyssä suhteessa, ensin välittömästi, ja lopulta kullan tai rahan välityksellä. Tuotteiden perusarvo, mikä tietyssä suhteessa tekee ne yhtäläisiksi toisiinsa nähden, on niihin käytetty ihmistyö – abstrakti työ, työ yleensä – arvon mitan perustana. Työnjako miljoonien hajallaan olevien tuottajien keskuudessa ei johda yhteiskunnan hajoamiseen, koska tuotteet on vaihdettu huomioiden niihin käytetty yhteiskunnallisesti välttämätön työ. Hyväksymällä tai hylkäämällä tuotteen, markkinat vaihdon areenana, määrittelevät sen milloin ne sisältävät tai eivät sisällä yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä, tällöin määritellen erilaisten yhteiskunnalle välttämättömien hyödykkeiden suhteet, ja tästä seuraten myös työvoiman jakauman eri tuotannon alojen kesken.
Todelliset markkinamekanismit ovat äärettömän paljon monimutkaisempia kuin on tässä näillä muutamilla riveillä esitetty. Niinpä, työvoiman arvon vaihdellessa hinnat heilahtelevat huomattavasti niiden arvon ylä- ja alapuolella. Syyt tähän heilahteluun on Marx täydellisesti selvittänyt Pääoman kolmannessa osassa, ”Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi.”
Kaikesta huolimatta, olivat poikkeamat yksittäistapauksissa kuinka suuria tahansa hintojen ja tavaroiden arvojen välillä, kaikkien hintojen summa on yhtä suuri kuin kaikkien arvojen summa, koska viimekädessä vain arvot jotka on luotu ihmistyöllä, ovat yhteiskunnan käytettävissä, ja hinnat eivät voi rikkoa tätä rajoitusta, mukaan luettuna monopolihinnat; missä työ ei luo uutta arvoa, siellä ei edes Rockefeller voi saada mitään.
EPÄTASA-ARVO JA RIISTO
Mutta jos tavarat vaihdetaan toisiinsa sen mukaan, mikä määrä työtä on niihin sijoitettu, kuinka epätasa-arvoisuus nousee esiin tasa-arvosta? Marx ratkaisi tämän ongelman paljastamalla erään tavaran erityisen luonteen, joka lepää kaikkien muiden tavaroiden perustalla: nimittäin, työvoiman. Tuotantovälineiden omistaja, kapitalisti, ostaa työvoimaa. Kuten kaikki muutkin tavarat, se on arvotettu sen mukaan, miten paljon työtä on siihen sijoitettu, so. toimeentulon välineet, jotka ovat välttämättömiä työläisen selviytymiseksi ja uusintamiseksi. Mutta tämän tavaran kuluttaminen – työvoiman – perustuu työhön, eli uusien arvojen luomiseen. Näiden arvojen määrä on suurempi kuin se mitä työläinen itse saa osakseen ja jotka hän käyttää omaan ylläpitoonsa. Kapitalisti ostaa työvoimaa tarkoituksenaan riistää sitä. Se on tämä riisto, jossa on epätasa-arvoisuuden lähde.
Sitä osaa tuotteesta, joka menee työläisen toimeentulon ylläpitämiseen, Marx kutsuu välttämättömäksi tuotteeksi (necessary-product); se osa jonka työläinen tuottaa tämän yli, on lisätuote (surplus-product M.N.). Orjan on ollut tuotettava lisätuote, tai muuten orjanomistaja ei olisi pitänyt yhtään orjaa. Maaorjan on ollut tuotettava lisätuote, tai maaorjuudella ei olisi ollut mitään käyttöä maataomistavalle aateliselle. Lisätuote, ainoastaan merkittävästi suuremmassa laajuudessa, on niin ikään palkkatyöläisen tuottamaa, tai muuten kapitalistilla ei olisi tarvetta ostaa työvoimaa. Luokkataistelu ei ole mitään muuta kuin taistelua lisätuotteesta. Hän joka omistaa lisätuotteen, on tilanteen herra – omistaa rikkauden, omistaa valtion, hänellä on avaimet kirkkoon ja oikeusistuimeen, tieteisiin ja taiteisiin.
KILPAILU JA MONOPOLI
Suhteet työläisiä riistävien kapitalistien keskuudessa ovat kilpailun määräämiä, mikä säilyi pitkään kapitalistisen edistyksen pääasiallisena lähteenä. Laajat liikeyritykset nauttivat teknisestä, finanssirahoituksellisista, organisatorisista, kansantaloudellisista, ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, poliittisista etulyöntiasemista pienten yritysten kustannuksella. Suurempi määrä pääomaa, ollen kykenevänä riistämään suurempia työläisjoukkoja, on väistämättä selviytyvä voittajana kilpailusta. Tämä on pääoman kasautumis- ja keskittymisprosessin muuttumaton perusta.
Tekniikan progressiivisen kehityksen stimuloimana, kilpailu asteittain kalvaa, eikä ainoastaan välissä olevia kerroksia, vaan myös yhtälailla itseään (kokonaisuutena – M.N.). Pienten ja keskisuurten kapitalistien ruumiiden ja puolikuolleiden raatojen ylle ilmaantuu alati pienenevä joukko jatkuvasti voimakkaampia kapitalistisia yliherroja. Niinpä ”rehellinen”, ”demokraattinen”, ”edistyksellinen” kilpailu peruuttamattomasti kasvattaa ”vahingollisen”, ”loismaisen”, ”taantumuksellisen” monopolia. Sen valta alkoi puolustaa itseään 1880-luvulla, saaden tarkalleen määritellyn muodon 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa. Nyt monopolin voitto on avoimesti tiedostettu useimpien porvarillisen yhteiskunnan virallisten edustajien taholta. Kilpailun rajoittavana vaikutus, valittaa entinen Yhdysvaltojen oikeusministeri, Herra Homer S. Cummings, on asteittaisesti syrjäytetty, ja suurilla talouden alueilla, on enää ”hämäränä muistona olosuhteista, jotka kerran vallitsivat.” Vielä silloin kun tehdessään ennusteita Marx oli ensimmäisenä johtanut monopolin kapitalismin luontaisista taipumuksista, porvarillinen maailma näki kilpailun ikuisena luonnonlakina.
Monopolin eliminoitua kilpailun, merkitsi se kapitalistisen yhteiskunnan hajoamisen alkua. Kilpailu oli kapitalismin luova voima ja kapitalistin historiallinen oikeutus. Samasta syystä kilpailun eliminointi merkitsee osakkeenomistajien muuttumista yhteiskunnallisiksi loisiksi. Kilpailulla täytyi olla tiettyjä vapauksia, liberaalinen ilmapiiri, demokraattinen hallinto ja kaupallinen kosmopoliittisuus. Monopoli tarvitsee niin autoritaarista hallintoa kuin vain mahdollista, tullimuureja, ”omia” raaka-aine lähteitä ja markkina-alueita (siirtomaat). Monopolistisen pääoman viimeinen sana on fasismi.
RIKKAUDEN KASAUTUMINEN JA LUOKKARISTIRIITOJEN KASVU
Kapitalistit ja heidän puolestapuhujansa yrittävät kaikin keinoin piilottaa rikkauksien kasautumisen todellisen laajuuden ihmisten näköpiiristä, aivan kuten myös verottajan näköpiiristä. Uhmaten itsestäänselvyyksiä, porvarillinen lehdistö yrittää silti ylläpitää illuusiota ”demokraattisesta” tulonjaosta kapitalistien sijoitustoiminnassa. New York Times, kumotakseen marxisteja, kiinnittää huomiota siihen että täällä on kolmesta viiteen miljoonaa eri työnantajaa. Osakeyhtiöt, on totta, edustavat suurempaa pääoman kasautumaa, kuin kolmesta viiteen miljoonaa erillistä työnantajaa, koska Yhdysvalloissa on ”puoli miljoonaa yhtiötä.” Tämän kaltaisiin joutaviin könttäsummiin ja keskimääräisiin lukuihin turvaudutaan, ei tarkoituksena tuoda esille, vaan tarkoituksissa peittää asioiden todellinen tila.
Sodan alusta aina vuoteen 1923, tuotantolaitosten ja tehtaiden lukumäärä Yhdysvalloissa putosi indeksiluvusta 100 lukuun 98.7, samalla kun koko teollisuustuotanto kohosi indeksiluvusta 100 lukuun 156.3. Sensaatiomaisina kukoistuksen vuosina (1923-1929), jolloin näytti siltä että jokaisesta oli tulossa rikas, liikelaitosten lukumäärä putosi luvusta 100, indeksilukuun 93.8, samalla kun tuotanto kasvoi luvusta 100 lukuun 113. Niinpä liikelaitosten kasautuminen, niiden kömpelön materiaalisen kokoonpanon sitomina, on kaukana niiden sisimmän olemuksen kasautumisesta, eli omistajuudesta. Vuonna 1929 Yhdysvalloissa oli tosiasiallisesti enemmän kuin 300,000 yhtiötä, kuten New York Times aivan oikein huomauttaa. On ainoastaan välttämätöntä lisätä tähän se, että 200 näistä, eli 0.07 prosenttia koko luvusta, kontrolloi suoraan 49.2 prosenttia kaikkien yhtiöiden omaisuuksista. Neljä vuotta myöhemmin tämä suhde oli jo kohonnut 56 prosenttiin, kun vuosina Rooseveltin hallinnon aikana se on epäilemättä kohonnut yhä suuremmaksi. Näiden 200 johtavan yhtiön piirissä todellinen hallinta kuuluu pienelle vähemmistölle. Senaatin komitea sai selville helmikuussa 1937, että kuluneiden 20 vuoden aikana kahdentoista suurimman yhtiön ratkaisut ovat käytännöllisesti katsoen johtaneet ohjaavaan rooliin suuremmassa osassa amerikkalaista teollisuutta. Näiden yhtiöiden hallitusten puheenjohtajien määrä on suurin piirtein sama kuin Yhdysvaltain Presidentin kanslian, tasavallan toimeenpanevan elimen jäsenten määrä. Mutta näillä hallitusten puheenjohtajilla on mittaamattoman paljon enemmän valtaa kuin kanslian jäsenillä.
Sama prosessi on havaittavissa pankki- ja vakuutusjärjestelmissä. Viisi suurinta vakuutusyhtiötä Yhdysvalloissa ovat sulattaneet itseensä, eivät ainoastaan muita yhtiöitä vaan jopa monia pankkejakin. Pankkien kokonaismäärä on laskenut, pääasiassa niin kutsuttujen yhteensulautumien (’mergers’ – fuusioiden – suom. huom.) muodossa, olennaisesti tultuaan sulatetuiksi. Liikevaihdon suuruus kasvaa nopeasti. Pankkien yläpuolella kohoaa super-pankkien oligarkia. Pankkipääoma yhtyy teollisuuspääomaan finanssipääomaksi. Olettaen että teollisuuden ja pankkien keskittyminen jatkavat edelleen samalla vauhdilla kuin edellisen neljännesvuosisadan aikana – itse asiassa, keskittymisen tempo on kasvamaan päin – niin lähestyvän seuraavan neljännesvuosisadan aikana monopolistit tulevat keräämään itselleen koko maan talouden, jättämättä jäljelle hitustakaan.
Yhdysvaltojen tilastoihin on tässä turvauduttu ainoastaan siksi, että ne ovat niin täsmällisiä ja niin huomiota herättäviä. Pohjimmiltaan kasautumisprosessi on luonteeltaan kansainvälinen. Halki kapitalismin eri vaiheiden, läpi yhteensattumien syklien, läpi kaikkien poliittisten hallitusmuotojen, poikki rauhallisten kausien yhtälailla kuin aseellisten selkkaustenkin ajanjaksojen, kaikkien suurten omaisuuksien kasautumisen prosessi alati harvenevan joukon käsiin, etenee ja se tulee jatkumaan ilman loppua. Suuren Sodan vuosina, kun valtiot olivat vuotamassa kuiviin, kun porvarillisen politiikan ruumis makasi ruhjottuna valtiollisten velkojen taakan alla, valtiontalouden järjestelmät työnnettiin kuilujen syvyyksiin, vetäen keskiluokat perässään mukana, monopolistit löivät rahoiksi ennenkuulumattomia voittoja verestä ja liasta. Voimakkaimmat yhtiöt Yhdysvalloissa kohottivat sotavuosina omaisuuksiaan kaksin-, kolmin-, nelinkertaisiksi, tai enemmän ja paisuttivat osinkojaan 300, 400, 900 prosenttia tai enemmän.
Vuonna 1840, neljä vuotta ennen Marxin ja Engelsin Kommunistisen Puolueen Manifestin julkaisua, kuuluisa ranskalainen kirjoittaja Alexis de Tocqueville kirjoitti kirjassaan Demokratia Amerikassa (Democracy in America – suom. huom.). ”suuret omaisuudet ovat taipuvaisia katoamaan, pienten omaisuuksien määrän lisääntyä.” Tätä ajatusta on toistettu lukemattomia kertoja, aluksi viitaten Yhdysvaltoihin, myöhemmin viitaten muihin nuoriin demokratioihin, Australiaan ja Uuteen Seelantiin. Tietenkin, de Tocquevillen näkemys oli väärä jo hänen omana aikanaan. Silti, todellinen rikkauden kasautuminen alkoi vasta Amerikan sisällissodan jälkeen, sen ajan aattona, jolloin de Tocqueville kuoli. Nykyisen vuosisadan alussa kaksi prosenttia Yhdysvaltojen väestöstä omisti jo enemmän kuin puolet koko maan varallisuudesta; vuonna 1929 samainen kasi prosenttia omisti kolme neljännestä kansallisesta omaisuudesta. Samaan aikaan 36,000 rikkaalla perheellä oli yhtä suuret tulot kuin 11,000,000 keskiluokkaisella ja köyhällä perheellä. Kriisin aikana vuodesta 1929 vuoteen 1933 monopolistisilla liikelaitoksilla ei ollut tarvetta vedota julkiseen köyhäinapuun; päinvastoin, ne kohosivat korkeammalle kuin koskaan, yleisen kansantaloudellisen lamaantumisen yläpuolella. Seuranneena huteran teollisen elpymisen aikana, New Dealin hiivakakuilta, monopolistit jälleen kuorivat parhaat kermat päältä. Työttömien lukumäärä laski parhaimmillaan 20,000,000 työttömästä 10,000,000; samaan aikaan kapitalistisen yhteiskunnan ylemmällä taikinankuorella – ei enempää kuin 6000 aikuista – käärivät fantastiset osingot; tämä on se mitä varaoikeuskansleri Robert H. Jackson todisteli luvuilla ollessaan virassaan Anti-Trusti-avustajana oikeusministerille.
Ferdinand Lundberg, joka kaikessa koulumestarimaisessa tunnontarkkuudessaan, on pikemminkin konservatiivinen ekonomisti, kirjoitti kirjassaan joka nostatti melkoista kohua: ”Yhdysvallat omistaa ja sitä hallitsee tänään kuudenkymmenen rikkaimman perheen hierarkia, jota tukee, ei enempää kuin yhdeksänkymmentä vähemmän varakasta perhettä.” Tähän voisi lisätä vielä kolmannenkin kerroksen, ehkäpä 350 muuta perhettä, joiden tulot ylittävät 100,000 dollaria vuodessa. Hallitseva asema täällä kuuluu ensimmäiselle kuudenkymmenen perheen ryhmälle, joka dominoi, ei pelkästään markkinoita, vaan myös kaikkia hallinnon vipuja. He ovat todellinen hallitus, ”rahan hallitus dollaridemokratiassa.”
Niinpä, abstraktina käsitteenä ”monopolistinen pääoma” on meille täynnä lihaa ja verta. Se tarkoittaa sitä, että kuusikymmentä perhettä, joita sitoo yhteen samankaltaisuus ja yhteiset intressit itsensä valikoivassa kapitalistisessa oligarkiassa, määrää suuren kansakunnan taloudesta ja poliittisista kohtaloista. Täytyy pakostakin myöntää se, että Marxilainen kasautumisen laki on toiminut erinomaisesti!
OVATKO MARXIN OPETUKSET VANHENTUNEET?
Kysymykset kilpailusta, rikkauden kasautumisesta ja monopolista johtavat meidän päivinämme kysymykseen siitä, onko Marxin taloudellisella teorialla ainoastaan historiallista merkitystä – kuten on esimerkiksi Adam Smithin teorialla – vai onko sillä edelleen jatkuvaa todellista merkitystä. Kriteeristö tähän kysymykseen vastaamiseksi on yksinkertainen: jos teoria arvioi oikein kehityksen yleislinjan ja ennakoi tulevaisuutta paremmin kuin toiset teoriat, se säilyy aikamme kaikkein kehittyneimpänä teoriana, vaikka sille olisi kertynyt jo ikääkin.
Kuuluisa saksalainen taloustieteilijä Werner Sombart, joka oli käytännöllisesti katsoen marxilainen uransa alussa, mutta myöhemmin revisioi kaikki vähänkin vallankumoukselliset aspektit Marxin opeista, erityisesti ne jotka olivat kaikkein epämiellyttävimpiä porvaristolle, vuonna 1928 uransa lopulla, vastasi Marxin Pääomalle omalla teoksellaan Kapitalismi (Capitalism – suom. huom.), joka on käännetty monille kielille ja joka on todennäköisesti paras tunnettu selonteko porvarillisen taloustieteen apologetiikasta viime aikoina. Annettuaan kunnioittavan arviointinsa Pääoman kirjoittajan opinkappaleille, Sombart samalla kirjoittaa, ”Karl Marx ennusti: ensin, palkkatyöläisten kasvavan kurjistumisen; toiseksi, yleisen ’kasaantumisen’, yhdessä käsityöläis- ja maanviljelijäluokan katoamisen kanssa; kolmanneksi, kapitalismin katastrofaalisen tuhon. Mitään näiden kaltaista ei ole tullut vastaan.” Tätä erheellistä ennustusta vastaan Sombart asettaa hänen oman ”tiukasti tieteellisen” ennusteensa. ”Kapitalismi tulee jatkamaan,” hänen mukaansa, ”itsensä sisäistä muodonmuutosta samaan suuntaan, kuin mihin se on jo alkanut muuttaa itseään, sen omassa nuoruudessa: kasvaessaan vanhemmaksi, se tulee enemmän ja enemmän rauhalliseksi, hillitymmäksi, kohtuullisemmaksi.” Yritetäänpä varmistaa, vaikkapa vain peruslinjoja pitkin, kumpi näistä kahdesta on oikeassa, Marx katastrofiennusteineen, vai Sombart, joka kaiken porvarillisen taloustieteen nimissä lupaa että asiat järjestyisivät ”rauhallisiksi, hillityiksi ja kohtuullisiksi.” Lukija yhtyy siihen, että kysymys on huomion arvoinen.
”KURJISTUMISTEORIA”
”Vaurauden kasautuminen yhtäältä”, kirjoitti Marx kuusikymmentä vuotta ennen Sombartia, ”on täten toisaalta kurjuuden kasautumista, raatamisen tuskaa, tietämättömyyttä, henkistä alennustilaa, so. sen luokan keskuudessa, joka tuottaa tuotteensa pääoman muodossa.” Tämä Marxin teesi, kantaen nimeä ”kurjistumisteoria”, on ollut demokraattisten ja sosialidemokraattisten uudistajien alituisen hyökkäyksen kohteena, erityisesti ajanjaksolla vuodesta 1896 vuoteen 1914, jolloin kapitalismi kehittyi nopeasti ja tuotti tiettyjä myönnytyksiä työläisille, erityisesti heidän ylemmille kerroksilleen. Maailmansodan jälkeen, kun porvaristo oli pelästynyt omista rikoksistaan ja Lokakuun Vallankumouksesta, ottaen sosiaalisten uudistusten mainostamisen tien, jonka arvon mitätöi samanaikaisesti inflaatio ja työttömyys, kapitalistisen yhteiskunnan edistyksellisen uudistamisen teoriat näyttivät reformisteista ja porvarillisista professoreista täysin takuuvarmoilta. ”Palkkatyön ostovoima”, Sombart vakuutti meille vuonna 1928, ”on noussut suorassa suhteessa kapitalistisen tuotannon laajenemisen kanssa.”
Itse asiassa, taloudelliset vastakohtaisuudet proletariaatin ja porvariston välillä ovat pahentuneet kapitalismin kaikkein kukoistavimpina kehityksen aikoina, kun elintason nousu työläisten tietyn piirin osalta, joka oli ajoittain melko merkittäväkin, piilottaa taikauskoisen katsojan silmistä proletariaatin osuuden laskun koko kansantulon osalta. Niinpä juuri ennen putoamista lamaan, Yhdysvaltojen teollisuustuotanto kohosi 50 prosentilla vuosien 1920 ja 1930 välillä, samalla kun palkkoina maksettu summa nousi ainoastaan 30 prosenttia, mikä tarkoitti, – huolimatta Sombartin vakuutteluista – suunnatonta laskua työn osuudessa kansantulossa. Vuonna 1930 alkoi pahaenteinen työttömyyden nousu, ja vuonna 1933 enemmän tai vähemmän systemaattinen apu työttömille, jotka ansaitsivat hätäavustuksien muodossa hädin tuskin yhden kolmanneksen siitä, minkä he olivat menettäneet palkkojen muodossa. Illuusio keskeytymättömästä kaikkien luokkien ”edistyksestä” on kadonnut jälkeä jättämättä. Suhteellisen joukkojen elintason laskun on syrjäyttänyt absoluuttinen elintason lasku, työläiset aloittavat säästää niukoista huveistaan, sitten vaatetuksestaan ja lopulta ruoastaan. Tavaroiden ja tuotteiden keskinkertaisen laadun syrjäyttää laadultaan ala-arvoiset, ja ala-arvoiset syrjäytyvät huonoimpien edestä. Ammattiliitot alkavat näyttää ihmiseltä, joka epätoivoissaan tarraa kiinni, samalla kun menee äkillisesti alaspäin laskeutuvien liukuportaiden mukana.
Kuuden prosentin osuudellaan maailman väestöstä, Yhdysvallat pitää otteessaan neljääkymmentä prosenttia maailman varallisuudesta. Silti kolmannes kansakunnasta, kuten Roosevelt itse on myöntänyt, on aliravittuja, riittämättömästi vaatetettuja ja elävät epäinhimillisissä olosuhteissa. Mitä on tässä sitten sanottava paljon vähemmän etuoikeutetuista maista? Kapitalistisen maailman historia on sitten viime sodan kiistämättömästi vahvistanut niin kutsutun ”kurjistumisteorian”. Yhteiskunnan sosiaalisen kahtiajaon polarisoituminen on tänään tiedostettu, ei pelkästään jokaisen pätevän tilastotieteilijän taholla, mutta jopa niiden valtiomiesten keskuudessa, jotka muistavat perustiedot aritmetiikan säännöistä.
Fasistisesta hallinnosta, johon ainoastaan tiivistyy rappion äärimmäinen raja ja taantumus, joka on luontainen jokaiselle imperialistiselle kapitalismille, tulee välttämätön kun kapitalismin degeneroituminen on pyyhkinyt pois kaiken mahdollisuuden ylläpitää illuusioita proletariaatin elintason nousemisesta. Fasistinen diktatuuri tarkoittaa avointa köyhtymistendenssin tunnustamista, jota rikkaammat imperialistiset demokratiat yrittävät yhä salata. Mussolini ja Hitler vainoavat vihassaan marxisteja juuri siksi, että heidän oma hallintonsa on kaikkein hirvittävin vahvistus Marxin ennustukselle. Sivistynyt maailma oli närkästynyt tai teeskenteli närkästyneensä silloin kun Göring, teloittajan äänensävyllä ja hänelle oudolla pelleilyllä, julisti että aseet ovat paljon tärkeämpiä kuin voi, tai kun Cagliostro-Casanova-Mussolini neuvoi Italian työläisiä kiristämään vöitään tiukemmalle mustien paitojensa päällä. Mutta eikö olennaisilta osiltaan sama löydä paikkansa imperialistisissa demokratioissa? Voita käytetään joka paikassa rasvaamaan aseita. Ranskan, Englannin ja Yhdysvaltain työläiset oppivat kiristämään vöitään ilman mustaa paitaa. Maailman rikkaimmassa maassa miljoonat työläiset ovat muuttuneet köyhiksi, eläen liittovaltion, valtion, kunnallisen tai yksityisen hyväntekeväisyyden varassa.
VARA-ARMEIJA JA TYÖTTÖMIEN UUSI ALA-LUOKKA
Teollinen vara-armeija muodostaa välttämättömän komponentin kapitalismin sosiaalisessa mekaniikassa, aivan samoin kuin koneiden huolto ja raaka-aineet tehtaiden vararikoilla tai valmistuneet tuotteet varastoissa. Sen enempää yleinen tuotannon laajentaminen kuin pääoman sopeutuminen ajoittaisiin lasku- ja nousuvaiheisiin teollisissa sykleissä, ei olisi mahdollista ilman reservityövoimaa. Kapitalismin yleisestä taipumuksesta – lisätä pysyvää pääomaa (koneet ja raaka-aineet), vaihtelevan pääoman kustannuksella (työvoima) – Marx veti johtopäätöksen: ”kuta suurempi tämä vara-armeija on toimivaan työläisarmeijaan verraten, sitä suurempi on se pysyvä liikaväestö, jonka kurjuus on suoraan verrannollinen toimivan työarmeijan työrasitukseen. Kuta suurempi vihdoin on työväenluokan Latsarus-kerros ja teollisuuden vara-armeija, sitä suurempi on virallisesti tunnustettu pauperismi. Tämä on kapitalistisen kasautumisen ehdoton, yleinen laki.
Teesistä – pitävästi kiinni sidottuna ”kurjistumisteoriaan” ja vuosikausia tuomittu ”liioittelevana”, ”tarkoitushakuiseksi” ja ”demagogiseksi” – on nyt tullut moitteeton teoreettinen kuva asioista sellaisina kuin ne ovat. Nykyistä työttömien armeijaa ei enää voi pitää ”vara-armeijana”, koska sen perusjoukolla ei ole enää mitään toiveita palata työllistetyiksi: päinvastoin, se on paisuva alituisesti jatkuvasta lisätyöttömien virrasta. Kapitalismin hajoaminen on synnyttänyt kokonaisen sukupolven nuoria ihmisiä, joilla ei ole koskaan ollut töitä, ja joilla ei ole toivoa sellaisen saamisessa. Tämä uusi ala-luokka proletariaatin ja puoliproletariaatin välillä on pakotettu elämään yhteiskunnan kustannuksella. On arvioitu että yhdeksän vuoden aikana, aikavälillä 1930-38, työttömyys on vienyt pois Yhdysvaltain taloudesta enemmän kuin 43,000,000 miestyövuotta. Ottaen huomioon että vuonna 1929, kukoistuksen huipulla, täällä Yhdysvalloissa oli kaksi miljoonaa työtöntä ja että noiden yhdeksän vuoden aikana potentiaalisten työläisten määrä on kasvanut viidellä miljoonalla, menetettyjen miestyövuosien lukumäärän täytyy olla huomattavasti suurempi. Yhteiskunnallinen järjestelmä jota riivaa tällainen tauti, on kuolemansairas. Asianmukainen diagnoosi tästä sairaudesta on tehty jo melkein kahdeksankymmentä vuotta sitten, jolloin tauti itsessään oli vasta pelkkä taudinaiheuttaja.
KESKILUOKKIEN RAPPEUTUMINEN
Luvut jotka valaisevat pääoman kasautumisesta, ilmaisevat samalla että keskiluokkien siirtyminen tuotannon piiriin ja sen osuus kansatulosta on ollut jatkuvasti vähenemässä, samalla kun pienet omistukset ovat joko tulleet suurempien täydellisesti nielaisemiksi, tai ovat asteittain pienentyneet ja menettäneet riippumattomuutensa, tullen pikemminkin sietämättömän raadannan ja epätoivoisen puutteen tunnusmerkeiksi. Samaan aikaan, toden totta, kapitalismin kehitys on merkittävästi stimuloinut teknikkojen, johtajien, huoltomiesten, toimistovirkailijoiden, asianajajien ja lääkereiden armeijan määrän nousua – sanalla sanoen, niin kutsuttujen ”uusien keskiluokkien” kasvua. Mutta tällä kerroksella, jonka kasvu ei ollut mysteeri edes Marxille, on vain vähän yhteistä vanhan keskiluokan kanssa, jolla omistaessaan omat tuotantovälineensä oli käsikosketeltava vakuus taloudellisesta riippumattomuudestaan. ”Uusi keskiluokka” on suoremmin riippuvainen kapitalistista kuin työläiset, jonka piiskurina se laajemmassa mitassa toimii, ja lisäksi sen keskuudessa myös on ollut havaittavissa merkittävää ylituotantoa, sen sosiaalisen alennustilan jälkimainingeilla.
”Luotettava tilastollinen informaatio”, julistaa henkilö, joka on yhtä kaukana Marxista, kuin jo aikaisemmin lainattu entinen oikeusministeri Homer S. Cummings, ”osoittaa, että erittäin monet teollisuuden yksiköt ovat täydellisesti kadonneet, ja se mikä on tullut tilalle, on alati etenevä pienyrittäjien tuhoutuminen, Amerikkalaisen elämän tendenssinä.”
Mutta, osoittaa Sombart yhdessä monien edeltäjiensä ja seuraajiensa kanssa, välittämättä Marxista, ”yleinen kasautuminen, yhdessä käsityöläis- ja talonpoikaisluokkien katoamisen kanssa”, ei ole vielä toteutunut. On vaikeaa sanoa mikä tässä argumentissa painaa enemmän, vastuuttomuus vai epäuskoisuus. Kuten jokainen teoreetikko, Marx aloitti erittelemällä perustavaa laatua olevat tendenssit, niiden puhtaassa muodossaan; muuten olisi ollut kerta kaikkiaan mahdotonta ymmärtää kapitalistisen yhteiskunnan kohtaloa. Marx itse oli kuitenkin, täysin kykenevä tarkkailemaan elämän ilmiötä konkreettisen analyysin valossa, erilaisten historiallisten kehityskulkujen yhteen kasautuneena tuotteena. Varmastikaan, Newtonin lakeja ei ole mitätöinyt se tosiasia, että putoavien kappaleiden nopeus vaihtelee erilaisissa olosuhteissa tai se, että planeettojen kiertoradat ovat häiriöiden alaisia.
Ymmärtääksemme keskiluokkien niin sanotun ”sitkeyden”, on pidettävä mielessä että kaksi tendenssiä, itse keskiluokkien turmio ja näiden turmioon joutuneiden muuttuminen proletaareiksi, ei kehity tasaista vauhtia, eikä samassa laajuudessa. Se seuraa koneistumisen kasvavasta ylivallasta työvoimasta, joka jatkaa keskiluokkien rappeutumisprosessia edelleen, sitä enemmän mitä enemmän se ohittaa heidän proletarisoitumisprosessiaan: todellakin, tietyssä ratkaisevassa vaiheessa jälkimmäinen prosessi tulee lakkaamaan kokonaan ja kääntyy jopa päin vastaiseksi.
Aivan kuten operoiminen fysiologian lainalaisuuksilla, tuottavat ne erilaisia tuloksia kasvavasta kuin kuolevasta organismista, samoin marxilaiset talouden lait puolustavat itseään erilailla kehittyvässä ja hajoavassa kapitalismissa. Tämä eroavaisuus näyttäytyy erityisen selvänä kaupungin ja maaseudun keskinäissuhteessa. Maaseutuväestö Yhdysvalloissa on kasvanut suhteellisesti vähemmän kuin koko väestön määrä, jatkaen absoluuttista kasvuaan aina vuoteen 1910, jolloin se oli määrältään enemmän kuin 32,000,000. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana, huomioimatta koko maan nopeaa väkiluvun kasvua, se putosi 30.4 miljoonaan, eli 1.6 miljoonalla; mutta vuonna 1935 se kohosi jälleen 32.8 miljoonaan, kasvaen vuoteen 1930 verrattuna 2.4 miljoonalla. Tämä käänne näyttää hämmästyttävältä ensisilmäyksellä, mutta se ei kumoa sen enempää kaupunkiväestön määrän taipumusta kasvaa maalaisväestön määrän kustannuksella, kuin keskiluokkien taipumusta tulla häviämään, samalla kun se osoittaa mitä terävimmin kapitalistisen järjestelmän hajoamiskehitystä kokonaisuudessaan. Maalaisväestön lisääntyminen akuutin kriisin aikana vuodesta 1930 vuoteen 1935, on yksinkertaisesti selitettävissä sillä tosiasialla, että hyvinkin kaksi miljoonaa kaupunkien asukasta, tai mikäli asia halutaan sanoa vielä tarkemmin, kaksi miljoonaa nälästä riutuvaa työtöntä muutti maalle – farmareiden hylkäämille maatilkuille tai sukulaistensa maatiloille, käyttääkseen yhteiskunnan hylkäämää työvoimaansa tuottavaan luontaistalouteen, tarrautuakseen puoli-riutuvaan elämään, sen sijaan että riutuisivat nälissään kokonaan kuoliaiksi.
Tästä syystä kysymys ei ole niinkään pienviljelijöiden vakaudesta, käsityöläisistä tai pikkukauppiaista, vaan ennemminkin heidän viheliäisestä olosuhteistaan. Kaukana siitä että tuntisi tulevaisuutensa turvatuiksi, keskiluokka on onneton ja traaginen menneisyyden reliikki, kykenemätön siitä myöskään kertakaikkisen lopullisesti luopumaan, kapitalismi on onnistunut painamaan sen äärimmäiseen alennustilaan ja ahdinkoon, ei ainoastaan kiellettyään farmarilta hänelle kuuluvan vuokratulon maatilkustaan ja voiton hänen itsensä sijoittamasta pääomasta, vaan jopa merkittävän osuuden hänen palkastaan. Samoin, hänen pienet kaupunkilaistoverinsa riutuvat levottomina epämääräisissä tulevaisuudennäkymissään, taloudellisen elämän ja kuoleman rajamailla. Keskiluokka ei ole proletarisoitunut vain ainoastaan siitä syystä että se on köyhtynyt. Tästä syystä on niin vaikeaa löytää argumentteja Marxia vastaan kapitalismin puolesta.
TEOLLINEN KRIISI
Viime vuosisadan loppu ja tämän vuosisadan alku merkitsivät niin valtavaa kapitalismin synnyttämää edistystä, että sen jaksolliset suhdannekriisit eivät näyttäneet enempää kuin ”tilapäisiltä” mieliharmeilta. Lähes universaalin kapitalistisen optimismin vuosien aikana, Marxin kriitikot vakuuttelivat meille että kansallinen ja kansainvälinen trustien, syndikaattien ja kartellien kehittyminen toisi mukanaan markkinoiden suunnitellun kontrolloinnin ja ennustaa lopullista voittoa kriiseistä. Sombartin mukaan kriisit olivat jo ennen sotaa ”kumottu” itsensä kapitalismin mekanismien toimesta, joten ”kriisien ongelma on meille tänään käytännöllisesti katsoen yhdentekevä.” Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, nämä sanat kuulostavat petolliselta pilkanteolta, samalla kun meidän aikamme vain saattaa Marxin ennusteen täyteen loistoonsa kaikessa traagisessa todistusvoimassaan. Verensä myrkyttäneelle organismille jokainen satunnainen sairastuminen näyttää muodostuvan luonteeltaan krooniseksi; jopa niin, että monopolistisen kapitalismin mätänevän organismin kriisit omaksuvat erityisen pahanlaatuisen muodon.
On huomion arvoista, että kapitalistinen lehdistö, joka osittain yrittää kiistää koko monopolien olemassa olon, turvautuu osittain näihin samoihin monopoleihin kiistääkseen kapitalistisen anarkian. Jos kuusikymmentä perhettä kontrolloi Yhdysvaltojen talouselämää, huomauttaa New York Times ironisesti, ”sen tulisi osoittaa että Amerikan kapitalismi on kaukana ”suunnittelemattomuudesta”, eli se on organisoitu suurella huolellisuudella.” Tämä argumentti ei osu asian ytimeen.
Kapitalismi on kykenemätön kehittämään yhtä ainoatakaan pyrkimystään äärimmäiseen loppuun asti. Aivan kuten omaisuuksien kasautuminenkaan ei poista keskiluokkaa, ei monopolikaan poista kilpailua, se ainoastaan rajoittaa ja turmelee sitä. Ei vähempää kuin jokaisen kuudenkymmenen perheen ”suunnitelma”, tämän suunnitelman erilaiset muunnelmat eivät ole vähäisessäkään määrin kiinnostuneita koordinoimaan talouden eri osa-alueita, vaan pikemminkin kohottamaan oman monopolistisen klikkinsä voittoja toisten klikkien ja koko valtion kustannuksella. Noiden suunnitelmien törmäykset viime kädessä vain syventävät anarkiaa valtiontaloudessa. Monopolistinen diktatuuri ja kaaos eivät ole keskenään toinen toisensa pois sulkevia; pikemminkin ne tukevat ja ruokkivat toisiaan.
Kriisi puhkesi 1929 Yhdysvalloissa, vuosi sen jälkeen kun Sombart oli julistanut ”tieteensä” täydellisen välinpitämättömyyden samaisten kriisien ongelmasta. Jokainen kriisi on katastrofi. Tarve pelastautua näistä osittaisista kriiseistä, tullimuurien, inflaation, hallinnon kohonneen rahankäytön ja velkaantumisen keinoin, luo maaperää uusille, syvemmille ja vieläkin laajemmalle leviäville kriiseille. Taistelu markkinoista, raaka-aineista ja siirtomaista tekee sotilaallisista katastrofeista väistämättömiä. Kaiken kaikkiaan ne valmistavat vallankumouksellisia katastrofeja. Todellakaan ei ole helppoa yhtyä Sombartin kanssa ajatukseen siitä, että ikääntyvästä kapitalismista tulisi suuremmassa määrin ”rauhallinen, hillitty ja kohtuullinen.” Olisi paljon sattuvampaa sanoa, että se on menettämässä viimeisenkin järjen hivenen. Joka tapauksessa, ei ole epäilystäkään siitä että ”luhistumisteoria” on voittoisa rauhanomaisen kehityksen teorian edessä.
KAPITALISMIN MÄDÄNNÄISYYS
Riippumatta siitä miten kalliiksi markkinoiden kontrolli yhteiskunnalle on tullutkaan, ihmiskunta tietyllä kehitysasteellaan, jotakuinkin aina maailmansotaan asti, kasvoi, kehittyi ja rikastui käydessään läpi osittaisten tai yleisten kriisien. Tuotantovälineiden yksityisomistus jatkoi olemassa oloaan tällä aikakaudella suhteellisen edistyksellisenä tekijänä. Mutta arvolain sokea kontrolli kieltäytyi antautumasta sen palvelukseen siitä eteenpäin. Ihmisen edistys on juuttunut umpikujaan. Huolimatta uusimmista tekniikan saavutuksista, materiaaliset tuotantovoimat eivät ole enää kasvaneet. Selvin ja kaikkein virheettömin rappeutumisen oire on teollisuuden rakentamisen maailmanlaajuinen pysähtyneisyyden tila, joka on seurausta uusien investointien loppumisesta talouden perustasolle. Kapitalistit eivät yksinkertaisesti enää kykene uskomaan oman järjestelmänsä tulevaisuuteen. Hallinnollisin keinoin stimuloitu rakentaminen tarkoittaa verojen korottamista ja ”vapaan” (untrammeled – suom. huom.) kansantuotteen osuuden kutistumista, erityisesti siitä lähtien kun suurin osa uudesta hallituksen rakennustoiminnasta on suoraan suunniteltu sodankäynnin tarpeita varten.
Turmio on saavuttanut erityisen pahanlaatuisen ja alentavan hahmon ihmistoiminnan kaikkein muinaisimmassa piirissä, piirissä joka on kaikkein läheisimmin yhteydessä ihmisen perustarpeisiin – maataloudessa. Ei enää tyytyen esteisiin, – jotka yksityinen omistajuus sen kaikkein taantumuksellisimmassa muodossaan, siis pieninä maaomaisuuksina, asettaa maatalouden kehityksen eteen – kapitalistiset hallitukset näkevät yhä useammin itsensä pakotetuiksi rajoittamaan tuotantoa mielivaltaisesti lainsäädännöllä ja hallinnollisin keinoin, jotka olisivat kauhistuttaneet kiltojen käsityöläisporvareita heidän oman rappionsa aikakaudella. On tuleva kirjatuksi historiaan se, että kaikkein voimakkaimman kapitalistisen maan hallitus myöntää farmareilleen palkkioita siitä että nämä pienentävät viljelyalaansa, eli keinotekoisesti vähentävät jo muutenkin supistuvaa kansantuloa. Seuraukset ovat itsestään selviä: huolimatta mahtavista tuotannollisista mahdollisuuksistaan, jotka on turvannut tiede ja kokemus, maatalous ei nouse mätänevästä kriisistään, samalla kun lukuisa nälkäisten joukko, ylivoimainen ihmisten enemmistö, jatkaa kasvamistaan nopeammin kuin kasvaa koko väestön määrä planeetallamme. Konservatiivit pitävät tätä järkevänä politiikkana puolustaakseen yhteiskunnallista järjestelmää, joka on jättänyt perinnökseen näin tuhoisan mielettömyyden ja tuominnut sosialistien taistelun tätä mielettömyyttä vastaan tuhoisaksi utopiaksi.
FASISMI JA NEW DEAL
Kaksi metodia historiallisesti tuhoon tuomitun kapitalismin pelastamiseksi, kilpailevat maailman areenalla – fasismi ja New Deal, kaikkine niiden ilmenemismuotoineen. Fasismi perustaa ohjelmansa työväenorganisaatioiden tuhoamiseen, sosiaalisten uudistusten tuhoamiseen ja demokraattisten oikeuksien täydelliseen hävittämiseen, tarkoituksenaan estää proletariaatin luokkataistelun herääminen. Fasistinen valtio virallisesti laillistaa työväenluokan alennustilan ja keskiluokkien köyhtymisen, ”kansan” tai ”rodun” pelastamisen nimissä – julkeuden nimissä, jonka alle mätänevä kapitalismi olennoituu.
New Deal – politiikka, joka yrittää pelastaa imperialistisen kapitalismin lohduttamalla työväen ja maanviljelijöiden aristokraattista kerrosta, on laajemmassa mielessä käytettävissä ainoastaan erittäin vauraissa valtioissa, ja niinpä se tässä mielessä onkin amerikkalaista politiikkaa parhaimmasta päästä. Hallitus on yrittänyt siirtää osan tämän politiikan kustannuksista monopolistien harteille, kehottaen heitä kohottamaan palkkoja ja lyhentämään työpäivän pituutta ja näin lisäämään ihmisten ostovoimaa ja laajentamaan tuotantoa. Léon Blum yritti kääntää tämän saarnan peruskoulun ranskan oppimääräksi. Turhaan! Ranskalaiset kapitalistit, samoin kuin amerikkalaisetkaan eivät tuota tuotannon vuoksi, vaan voiton vuoksi. Hän on aina valmis rajoittamaan tuotantoa, jopa tuhoamaan jo valmiita tuotteita, jos tätä kautta hänen oma osuutensa kansantuotteesta tulee nousemaan.
New Dealin ohjelma on kokonaisuudessaan vielä enemmän ristiriidassa tämän kanssa, samalla kun pääoman magnaatit saarnaavat runsauden eduista puutetta vastaan, hallitus myöntää tukiaisia tuotannon supistamiseksi. Onko suurempi sekasorto edes mahdollinen? Hallitus kumoaa kriitikkonsa haasteella: pystytkö sinä parempaan? Se mitä tämä kaikki merkitsee, on siinä että kapitalismin perustalla tilanne on toivoton.
Alkaen vuodesta 1933, viimeisen kuuden vuoden ajan, liittovaltion hallinto, osavaltiot ja kunnat ovat luovuttaneet työttömille melkein 15 miljardia dollaria avustuksina, summan joka itsessään on riittämätön ja edustaa vain murto-osaa menetetyistä palkoista, mutta samaan aikaan kolossaalinen summa verrattuna supistuvaan kansantuloon. Vuonna 1938, joka oli suhteellisen taloudellisen elpymisen aikaa, Yhdysvaltojen valtion velka kohosi kahdella miljardilla dollarilla yli 38 miljardin dollarin rajapyykin, tai kaksitoista miljardia dollaria suuremmaksi kuin se korkeimmillaan oli heti maailmansodan päätyttyä. Alkuvuodesta 1939 se saavutti 40 miljardin dollarin rajan. Ja mitä tästä? Kasvava valtion velka tietysti on jälkipolvien taakka. Mutta New Deal itse oli mahdollinen ainoastaan aikaisempien sukupolvien kasaamien mahtavien rikkauksien johdosta. Vain erittäin rikas valtio voi suoda itselleen näin tuhlaavaisen politiikan. Mutta edes tällainen valtio ei voi loputtomiin jatkaa elämäänsä edellisten sukupolvien kustannuksella. New Dealin politiikka fiktiivisine saavutuksineen ja sen erittäin todellisesti kasvaneine valtion velkoineen, johtaa väistämättä julmaan kapitalistiseen taantumukseen ja imperialismin räjähdyksen omaiseen tuhoutumiseen. Toisin sanoen, se tulee kanavoitumaan samoihin uomiin kuin fasismin politiikka.
POIKKEUS VAI NORMI?
Sisäministeri Harold L. Ickes piti ”yhtenä oudoimmista poikkeuksista historiassa” sitä, että Amerikka demokraattisena muodoltaan, on itsevaltainen perustaltaan: ”Amerikka, on enemmistövallan maa, mutta ainakin vuoteen 1933 (!) asti oli monopolien hallitsema, joita vuorostaan hallitsee mitättömän pieni joukko niiden osakkeenomistajista.” Diagnoosi on oikea, sillä vihjeellisellä poikkeuksella, että Rooseveltin valtaantulon jälkeen monopolien kontrolli olisi joko päättynyt tai heikentynyt. Se mitä Ickes kutsuu ”yhdeksi oudoimmista poikkeuksista historiassa”, on tosiasiassa, kyseenalaistamaton kapitalismin normi. Vahvat hallitsevat heikkoja, harvat hallitsevat monia, riistäjät hallitsevat työläisiä – on porvarillisen demokratian peruslaki. Mikä erottaa Yhdysvallat muista maista, on vain sen suurempi laajuus ja suurempi vastenmielisyys sen kapitalistisissa ristiriidoissa. Puuttuva feodaalinen menneisyys, rikkaat luonnonvarat, energinen ja yritteliäinen kansa, sanalla sanoen, kaikki se mikä on välttämättömänä ennusmerkkinä demokratian keskeytymättömälle kehitykselle, on todellisuudessa synnyttänyt fantastisen varallisuuden kasautumisen.
Luvaten tällä kertaa julistaa voittoisan taistelun monopoleja vastaan, Ickes vastuuttomasti palaa Thomas Jeffersoniin, Andrew Jacksoniin, Abraham Lincolniin, Theodore Rooseveltiin ja Woodrow Wilsoniin, Franklin D. Rooseveltin edeltäjinä. ”Käytännöllisesti kaikki tai suurimmat historialliset hahmomme”, sanoi hän joulukuun 30. päivänä 1937, ”ovat kuuluisia heidän sitkeän ja urhoollisen taistelunsa johdosta, estääkseen ja hallitakseen vaurauden ja vallan liiallisen kasautumisen harvojen käsiin.” Mutta, seuraa hänen omista sanoistaan se, että tämän ”sitkeän ja urhoollisen taistelun” hedelmä on demokratian täydellinen dominointi rahavallan toimesta.
Jostakin selittämättömästä syystä Ickes ajattelee, että tällä kertaa voitto on turvattu, edellyttäen että ihmiset ymmärtävät että, taistelu ”ei ole New Dealin ja keskimääräisen valistuneen liikemiehen välillä, vaan New Dealin ja kuudenkymmenen perheen ylimystön (Bourbons – suom. huom.) välillä, joka on saattanut muut Yhdysvaltain liikemiehet heidän kauheaan valtansa alaisiksi.” Tämä vaikutusvaltainen puhemies ei kerro sitä, kuinka tuo ”ylimystö” on onnistunut alistamaan valtaansa kaikki nuo valistuneet liikemiehet, puhumattakaan demokratiasta ja ”suurten historiallisten hahmojen” aikaansaannoksista. Rockefellerit, Morganit, Mellonit, Vanderbiltit, Guggenheimit, Fordit ja kumppanit eivät valloittaneet Yhdysvaltoja ulkoapäin, kuten Cortez valloitti Meksikon; he kasvoivat orgaanisesti ylös ”kansasta”, tai tarkemmin ilmaistuna, ylös ”valistuneiden teollisuus- ja liikemiesten” luokasta, ja ilmaantuivat, Marxin ennusteen mukaisesti, kapitalismille luonnollisena ilmiönä. Koska nuori ja voimakas demokratia kukoistusaikanaan ei ollut kykenevä pysäyttämään rikkauksien kasautumista, jolloin prosessi oli vasta aluillaan, onko mahdollista usko edes hetkeäkään sitä, että mätänevä demokratia olisi kykenevä heikentämään luokkavastakohtaisuuksia, jotka ovat saavuttaneet äärimmäiset rajansa? Kuitenkaan, New Dealin antama kokemus ei luo minkäänlaista pohjaa tällaiselle optimismille. Kumotakseen suuren rahan hyökkäyksiä hallitusta vastaan, Robert H. Jackson, korkea-arvoinen henkilö hallinnon kanslioissa, todisteli lukuihin perustuen, että Rooseveltin aikana pääoman magnaattien voitot saavuttivat sellaiset korkeudet, jollaisista he itsekään eivät olisi kyenneet edes uneksimaan Hooverin presidenttikauden viimeisinä aikoina; josta seuraa täten joka tapauksessa se, että Rooseveltin taistelu monopoleja vastaan ei ole tullut kruunatuksi, yhtään sen suuremmalla menestyksellä kuin hänen edeltäjiensä taistelutkaan.
Vaikka he tuntevatkin olevansa kutsuttuja kapitalismin puolustamiseksi, uudistajat asioiden todellisesta luonteesta johtuen, joutuvat toteamaan itsensä voimattomiksi valjastamaan sen lakeja poliisikeinoilla. Mitä muuta he sitten voisivat tehdä kuin moralisoida? Herra Ickes, kuten muutkin New Dealin kabinetin jäsenet ja tiedottajat, päättävät kokouksensa vetoamalla monopolisteihin, etteivät nämä unohtaisi säädyllisyyttä ja demokratian periaatteita. Kuinka tämä on yhtään parempaa kuin sateen rukoileminen? Ilman muuta Marxin näkökulma tuotantovälineiden omistajista on paljon enemmän tieteellinen, ”Kapitalisti”, luemme Pääomasta, ”hän on vain personoitunut pääoma. Hänen sielunsa on pääoman sielu. Mutta pääomalla on vain yksi ainoa elämän tarkoitus – luoda lisäarvoa.” Mikäli kapitalistin käyttäytyminen määräytyy hänen yksilöllisistä sielullisista ominaisuuksistaan tai sisäministerin lyyrisistä vuodatuksista, ei sen enempää keski-hinnat, kuin keski-palkatkaan voisi olla mahdollisia, ei kirjanpito, eikä koko kapitalistinen talousjärjestelmä. Silti kirjanpito jatkaa kukkimistaan, ja on täten vahva argumentti materialistisen historiankäsityksen puolesta.
JURIDINEN PUOSKAROINTI
”Ellemme tuhoa monopolia”, sanoi entinen Yhdysvaltain oikeusministeri Homer S. Cummings marraskuussa 1937, ”monopoli löytää keinot tuhota suurimman osan meidän reformeistamme, ja lopulta, alentaa meidän yleistä elintasoamme.” Lainaten hämmästyttäviä lukuja osoittaakseen että ”vaurauden kohtuuttoman kasautumisen trendi ja taloudellinen kontrolli ovat päivän selviä asioita”, Cummings on samalla pakotettu myöntämään sen, että lainsäädännöllinen ja oikeudellinen taistelu monopoleja vastaan ei ole tähän mennessä johtanut yhtään mihinkään. ”Uhkaavia pakkokeinoja”, valittaa hän, ”on vaikea saada aikaan.” Tässä on juuri asian ydin! Mikä pahempaa: juridinen taistelu trusteja vastaan on tuonut tullessaan ”pirun paljon huonomman sekamelskan” (’confusion worse confounded’ – suom. huom.). Tämä esimerkki pikemminkin ilmaisee demokraattisen oikeuden avuttomuuden taistelussa Marxin arvolakia vastaan. Täällä ei ole paljon tilaan Herra Cummingsin seuraajalle Herra Frank Murphylle, olla onnekkaampi näiden tehtävien ratkaisemisessa, jotka kaikessa alastomuudessaan todistavat puoskaroinnin toivottomuudesta taloudellisen ajattelun piirissä.
TUOKAA EILINEN TAKAISIN
Ei voi kuin olla yhtä mieltä professori Lewis W Douglasin, Rooseveltin hallinnon aikaisemman Budjettijohtajan (Director of the Budget – suom. huom.) kanssa, kun hän paheksui hallitusta ”hyökkäämisestä monopoleja vastaan yhdellä alalla ja samalla suosien monopoleja monilla muilla aloilla.” Asian luonteesta johtuen ei muuten voi ollakaan. Marxin mukaan hallitus on hallitsevan luokan toimeenpaneva komitea.
Tänään monopolistit ovat hallitsevan luokan voimakkain osa. Hallitus ei ole sellaisessa asemassa että se voisi taistella monopolia vastaan yleisesti, toisin sanoen, sitä luokkaa vastaan jonka tahdosta se hallitsee. Hyökätessään monopolin yhtä osaa vastaan, se on pakotettu etsimään liittolaisia monopolin toisten osien taholta. Liitossa pankkien ja pienteollisuuden kanssa, se voi satunnaisesti saada perille iskuja raskaan teollisuuden trusteja vastaan, jotka eivät muuten tästäkään huolimatta lakkaa ansaitsemasta mahtavia voittoja.
Lewis Douglas ei aseta tiedettä vastatusten virallisen puoskaroinnin kanssa, vain toisenlaista puoskarointia. Hän näkee monopolin lähteenä, ei kapitalismia vaan protektionismi, jonka mukaisesti hän löytää yhteiskunnan pelastuksen, ei tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisessa, vaan tullitariffien madaltamisessa. ”Ennen kuin markkinoiden vapautta ei ole palautettu”, hän ennustaa, on ”epäilyksen alaista että kaikkien instituutioiden vapaus – yritysten, sanan(vapauden M.N.), koulutuksen, uskonnon – voisi säilyä.” Toisin sanoen, ilman kansainvälisen kaupan vapauden ja demokratian palauttamista, missä tahansa ja missä määrin se on vielä selvinnytkään, täytyy ilmetä joko vallankumouksellisuutena tai fasistisena diktatuurina. Mutta kansainvälinen kaupanvapaus on käsittämättömyys ilman sisäisen kaupan vapautta, eli kilpailua. Ja kilpailun vapaus on käsittämättömyys monopolin vallan alla. Valitettavasti, Herra Douglas, melkein kuin Herra Ickes, kuin Herra Jackson, Herra Cummings tai itse Herra Roosevelt, ei ole joutunut vaikeuksiin perehdyttääkseen meidät omiin hoito-ohjeisiinsa monopolistista kapitalismia vastaan – vastaan joko vallankumousta tai totalitaarista hallintoa.
Kaupan vapaus, aivan kuten kilpailun vapaus, kuten myös keskiluokkien kukoistus, kuuluvat peruuttamattomasti menneisyyteen. Eilisen takaisin tuominen, on nyt kapitalismin demokraattisten uudistajien resepti; tuodakseen takaisin ”pienten ja keskisuurien teollisuusyrittäjien ja liikemiesten vapauden, muuttaakseen raha- ja luottojärjestelmää heidän edukseen, vapauttaakseen trustien hallitsemat markkinat, eliminoidakseen ammattimaiset keinottelijat pörsseistä ja palauttaakseen kansainvälisen kaupan vapauden, jne.” Ad infinitum. Uudistajat jopa unelmoivat koneiden käytön rajoittamisesta ja kielloista tekniikoille, jotka häiritsevät yhteiskunnallista tasapainoa ja aiheuttavat paljon huolta. Amerikkalaisen johtavan tiedemiehen ehdottamana tämä huomautus, katkeroituneen virnistyksen kera, tarkoittaa sitä että ilmeisesti turvallisuus voidaan saavuttaa ainoastaan palaamalla iloiseksi ameebaksi, tai mikäli tämä ei onnistu, tyytyväiseksi siaksi.
MILLIKAN JA MARXISMI
Valitettavasti, juuri tämä tiedemies, Tohtori Robert A. Millikan, samoin katselee taaksepäin sen sijaan että katseli eteenpäin. Puhuessaan tieteen puolustukseksi joulukuun 7. vuonna 1937, hän havainnoi: ”Yhdysvaltojen tilastot osoittavat että väestön ”tuottavasti työllistetty’ prosenttiosuus on kohonnut viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana, jolloin tiedettä on kaikkein nopeimmin sovellettu käytäntöön.” Tätä kapitalismin puolustusta joka on peitelty tieteen puolustukseksi, ei voi kutsua iloiseksi. Se on tarkalleen juuri tämä viimeinen puolivuosisata, joka ”rikkoi lenkin aikojen ketjussa” ja jolloin talouden ja tekniikan keskinäissuhde muuttui terävästi. Tämä jakso, johon Millikan viittaa sisältää kapitalismin tuhon alun yhtälailla kuin kapitalistisen kukoistuksen korkeimman pisteen.
Vaikeneminen tästä tuhoutumisen alkamisesta, joka on maailman laajuista, on kapitalismin apologeetin eteenpäin katsomista. Hyläten sosialismin käden huitaisulla, ja sellaisten argumenttien avustuksella jotka tuskin tekisivät kunniaa edes Henry Fordille, Tohtori Millikan kertoo meille, ettei mikään jakelujärjestelmä voi tyydyttää ihmisten tarpeita, kasvattamatta tuotannon skaalaa. Epäilemättä! Mutta on sääli, ettei kuuluisa fyysikko selitä miljoonille amerikkalaisille työttömille kuinka he voisivat olla osallisina kasvattamassa valtion kansantuloa. Abstrakti saarna yksilöllisen aloitteellisuuden ihanuudesta ja työn korkeasta tuottavuudesta, ei varmasti hanki töitä työttömille, eikä tule täyttämään budjetin alijäämää, kuten ei myöskään tule johtamaan kansallista liike-elämää ulos umpikujasta.
Mikä tekee Marxista erilaisen, on hänen neroutensa universaalisuus, hänen kykynsä ymmärtää ilmiö ja prosessit useilla osa-alueilla niiden luonnollisten yhteyksien kautta. Vaikkei hän ollut luonnontieteilijä, hän oli yksi ensimmäisistä, joka ymmärsi suurten keksintöjen merkityksen tällä alueella; esimerkiksi Darwinismin teorian. Marx oli vakuuttunut paremmuudestaan, ei niinkään älynsä voimassa, vaan metodinsa voimassa. Porvarillisesti ajattelevat tiedemiehet voivat luulla olevansa sosialismin yläpuolella; Robert Millikan tapaus on vain yksi vahvistus siitä, että yhteiskuntatieteen piirissä, he ovat edelleen toivottomia puoskareita. Heidän tulisi opiskella tieteellistä ajattelua Marxilta.
TUOTANNOLLISET MAHDOLLISUUDET JA YKSITYISOMISTUS
Viestissään Kongressille vuoden 1937 alussa, Presidentti Roosevelt ilmaisi halunsa kohottaa kansalliset tulot yhdeksäänkymmeneen tai sataan miljardiin dollariin, tietenkin ilman, että olisi osoittanut kuinka se tehdään. Itsessään tämä ohjelma on läpikotaisen vaatimaton. Vuonna 1929, kun täällä oli suunnilleen kaksi miljoonaa työtöntä, kansantulo lähenteli 81 miljardia dollaria. Asettamalla käyttöön nykyiset tuotantovoimat, se ei ainoastaan riittäisi toteuttamaan Rooseveltin ohjelman, vaan jopa ylittämään sen tavoitteet merkittävästi. Koneet, raaka-aineet, työläiset, kaikki on käytettävissä, vielä ottamatta huomioon väestön tarvetta tuotteisiin. Joka tapauksessa, suunnitelma on järjetön – ja järjetön se on – siitä ainoasta syystä että, yhteen sovittamaton ristiriita on kehittynyt kapitalistisen omistajuuden ja yhteiskunnan tarpeiden välille laajentaa tuotantoa. Kuuluisa hallituksen rahoittama Kansallinen Potentiaalisen Tuotantokapasiteetin Tutkimus tuli (National Survey of Potential Production Capacity – suom. huom.) siihen johtopäätökseen, että vuonna 1929 käytetyn tuotannon ja palveluiden kustannukset tekevät yhteensä lähemmäs 94 miljardia dollaria, laskettuna vähittäiskauppahinnoissa. Jos todelliset tuotannolliset mahdollisuudet hyödynnetään, tämä luku nousisi 135 miljardiin dollariin, joka olisi keskimäärin 4,370 dollaria vuodessa perhettä kohden, riittävä turvaamaan asianmukaisen ja hyvinvoivan elämisen. On huomioitava se että Kansallisen Tutkimuksen laskelmat perustuivat Yhdysvaltojen nykyiseen tuotannolliseen organisaatioon, sellaisena kuin ne nousevat esille kapitalistisen anarkian historian seurauksena. Mikäli välineistö itsessään uudelleen varustetaan yhtenäisen sosialistisen suunnitelman pohjalle, tuotannolliset laskelmat voisivat ylittyä merkittävästi ja luoda korkean elintason, varmistaen sen kaikille ihmisille, erittäin lyhyen työpäivän pohjalta.
Tästä johtuen, pelastaakseen yhteiskunnan, ei ole sen enempää tarvetta estää tekniikan kehittymistä, sulkea tehtaita, myöntää palkkioita maanviljelijöille maatalouden sabotoinnista, muuttaa kolmasosaa työläisistä ryysyköyhälistöksi tai kutsua hulluja ryhtymään diktaattoreiksi. Mikään näistä keinoista, jotka ovat yhteiskunnan intresseissä silkkaa pilkantekoa, eivät ole välttämättömiä. Mikä on välttämätöntä ja kiireellistä, on tuotantovälineiden erottaminen niiden loismaisista omistajista ja organisoida yhteiskunta sopusointuiseksi järkiperäisellä suunnittelulla. Siten olisi mahdollista kerralla todellakin parantaa yhteiskunta sairauksistaan. Kaikki jotka kykenevät töitä tekemään löytäisivät työtä. Työpäivä tulisi vähitellen lyhenemään. Kaikkien yhteiskunnan jäsenten tarpeet turvattaisiin kasvavalla tyydytyksellä. Sanat ”omaisuus”, ”kriisi”, ”riistäminen”, putoaisivat vähitellen pois kierrosta. Ihmiskunta tulisi lopultakin astumaan kynnyksen yli todelliseen ihmisyyteen.
SOSIALISMIN VÄISTÄMÄTTÖMYYS
”Yhdessä jatkuvasti pienenevän pääoman magnaattien lukumäärän kanssa…” sanoo Marx, ”kasvavat kurjuuden määrä, sorto, alennustila, riisto; mutta tämä samalla kasvattaa työväenluokan kapinaa, luokkaa jonka lukumäärä kasvaa, joka järjestäytyy, yhtenäistyy ja organisoituu itse kapitalistisen tuotannon prosessissa. Tuotantovälineiden keskittyminen ja työn yhteiskunnallistaminen saavuttavat lopulta pisteen, jossa ne tulevat sovittamattomiksi niiden kapitalistisiin kehyksiin. Nämä kehykset räjähtävät kappaleiksi. Kapitalistisen yksityisomistuksen kuolinkellot soivat. Pakkolunastajat pakkolunastetaan.” Tämä on sosialistinen vallankumous. Marxille, yhteiskunnan uudelleen järjestäminen ei noussut hänen henkilökohtaisten mieltymystensä ja motiiviensa pohjalta; se seurasi rautaisesta historiallisesta välttämättömyydestä – yhtäältä, tuotantovoimien kasvusta voimakkaaseen täysi-ikäisyyteen; toisaalta, mahdottomuudesta enää hoivata näitä voimia arvolain armoilta. Tiettyjen intellektuellien vuodatuksissa tästä teemasta, – välittämättä Marxin opetuksista – sosialismi ei ole välttämättömyys, vaan mahdollisuus, ovat vailla mitään sisältöä. On itsestään selvää, ettei Marx antanut ymmärtää, että sosialismi tulisi ilman ihmisen tahtoa ja toimintaa: tämänlaiset ajatukset ovat yksinkertaisesti järjettömyyksiä. Marx kertoi edeltä käsin taloudellisesta romahduksesta, johon kapitalismin kehityksen täytyy väistämättä huipentua – ja tämä romahdus on meidän silmiemme edessä – eikä täällä voi olla mitään muuta tietä ulos kuin tuotantovälineiden yhteiskunnallistaminen. Tuotantovoimat tarvitsevat uuden organisoijan ja isännän, ja koska oleminen määrittää tajunnan, Marxilla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö työväenluokka virheiden ja tappioiden hinnalla, tulisi ymmärtämään todellisen tilanteen ja ennemmin tai myöhemmin, tulisi vetämään pakottavat käytännölliset johtopäätökset.
Kapitalistien luomien tuotantovälineiden sosialisoimisesta koituva suunnaton hyöty ei ole tänään todistettavissa ainoastaan teoreettisesti, vaan myös Neuvostoliiton kokemuksella, huolimatta tämän kokemuksen rajoituksista. On totta, että kapitalistinen taantumus, eikä ilman juonia, käyttää Stalinin hallintoa pelättimenä sosialismien aatteita vastaan. Tosiasiassa, Marx ei koskaan sanonut, että sosialismi olisi saavutettavissa yhdessä maassa, lisäksi vieläpä takapajuisessa maassa. Joukkojen jatkuva puute Neuvostoliitossa, kaikkivaltainen etuoikeutettu kasti, joka on nostanut itsensä kansakunnan ja sen kurjuuden yläpuolelle, ja lopuksi byrokraattien omankädenoikeudet eivät ole seurauksia sosialistisista talousmetodeista, vaan Neuvostoliiton eristyneisyydestä ja takapajuisuudesta, sen ollessa kapitalistisen piiritystilan ympäröimänä. Onkin ihmeellistä, että tällaisten äärimmäisen epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa suunnitelmatalouden on onnistunut osoittaa ylitsepääsemättömät etunsa.
Kaikki kapitalismin pelastajat, laadultaan niin demokraattiset kuin fasistisetkin, yrittävät rajoittaa tai ainakin naamioida, pääoman magnaattien valtaa, tarkoituksenaan estää ”pakkolunastajien pakkolunastaminen.” He kaikki tunnistavat, ja monet heistä avoimesti myöntävätkin, että reformististen yritysten epäonnistumisen täytyy väistämättä johtaa sosialistiseen vallankumoukseen. He ovat kaikki onnistuneet osoittamaan että heidän metodinsa kapitalismin pelastamiseksi ovat taantumuksellista ja avutonta puoskarointia. Marxin ennustus sosialismin väistämättömyydestä on tullut täydellisesti vahvistetuksi, negatiivisen todistusaineiston pohjalta (by proof of the negative – suom. huom.).
SOSIALISTISEN VALLANKUMOUKSEN VÄISTÄMÄTTÖMYYS
”Teknokratian” ohjelma, joka kukoisti suuren kriisin aikana vuodesta 1929 vuoteen 1932, perustui oikealle oletukselle siitä, että taloutta voidaan järkiperäistää vain tekniikan ja tieteen, sekä yhteiskunnan palveluksessa olevan hallituksen liiton kautta. Tällainen liitto on mahdollinen, varustettuna tekniikalla ja hallituksella, joka on vapautettu yksityisomistuksen orjuudesta. Tässä on se mistä suuri vallankumouksellinen tehtävä alkaa. Vapauttaakseen tekniikan yksityisten etupyyteiden salajuonista ja asettaakseen hallituksen yhteiskunnan palvelukseen, on välttämätöntä ”pakkolunastaa pakkolunastajat.” Ainoastaan voimakas luokka, kiinnostuneena omasta vapautuksestaan ja vastustaen monopolistisia pakkoluovuttajiaan, on kykenevä suorittamaan tämän tehtävän. Vain liitossa proletaarisen hallinnon kanssa, kykenee pätevöitynyt teknikoiden kerros rakentamaan todella tieteellisen ja todellisen kansantalouden, eli sosialistisen talouden.
Olisi tietenkin parasta, jos tämä tarkoitus saavutettaisiin rauhanomaisesti, asteittain demokraattista tietä. Mutta aikansaeläneet yhteiskunnalliset järjestelmät, eivät ole koskaan luovuttaneet paikkaansa seuraajalleen ilman vastarintaa. Jos demokratia voimakkaina nuoruudenpäivinään osoittautui kykenemättömäksi estämään plutokratiaa kaappaamasta rikkauksia ja valtaa itselleen, onko mahdollista olettaa että seniili ja tuhoon tuomittu demokratia tulisi osoittautumaan kykeneväksi muuttamaan yhteiskunnallista järjestelmää, joka perustuu kuudenkymmenen perheen rajattomalle vallalle? Teoria ja historia opettavat että yhteiskuntajärjestelmien vaihtuminen toinen toiseksi, edellyttää luokkataistelun korkeinta muotoa, eli vallankumousta. Edes orjuutta ei voitu lakkauttaa Yhdysvalloissa ilman sisällissotaa. ”Voima on kätilö kaikille vanhoille yhteiskunnille, jotka sisällään kantavat raskaina uutta yhteiskuntaa.” Kukaan ei ole vielä tähän mennessä kyennyt kieltämään tätä Marxin luokkayhteiskunnan sosiologista perusopinkappaletta. Vain sosialistinen vallankumous voi puhdistaa tien sosialismiin.
MARXISMI YHDYSVALLOISSA
Pohjois-Amerikan Tasavalta on edennyt pidemmälle kuin muut tekniikan alalla ja tuotannon organisaatiossa. Eivät ainoastaan amerikkalaiset, vaan koko ihmiskunta tulee rakentamaan tälle perustukselle. Kuitenkin yhteiskunnallisen prosessin eri vaiheet vaihtelevat rytmeiltään yhdessä ja samassa maassa, riippuen sen historiallisista olosuhteista. Samalla kun Yhdysvallat nauttii mahtavasta teknologisesta ylivoimaisuudestaan, sen taloudellinen ajattelu on äärimmäisen takapajuista, sekä sen oikealla, että vasemmalla laidalla. John L. Lewisillä on melkein samat näkökulmat kuin Franklin D. Rooseveltilla. Johtuen virkansa luonteesta, Lewisin yhteiskunnallinen tehtävä on verrattomasti konservatiivisempi, ellen sanoisi taantumuksellisempi, kuin Rooseveltin. Tietyissä amerikkalaisissa piireissä on taipumusta kieltää tämä tai tuo radikaali teoria, ilman pienintäkään tieteellistä kritisismiä, ainoastaan nimittämällä sitä ”epäamerikkalaiseksi.” Mutta mistä voit löytää tässä erottavia kriteerejä?
Kristinusko tuotiin Yhdysvaltoihin yhdessä logaritmien ja Shakespearen runouden, ihmis- ja kansalaisoikeuksien ideoiden, ja muiden, ei yhtään vähemmän tärkeiden ihmismielen tuotteiden kanssa. Tänään marxismi on tässä samassa kategoriassa.
Maatalousministeri Henry A. Wallace laskee näiden rivien kirjoittajan syyksi: ”dogmaattisen kapea-alaisuuden, joka on pohjiaan myöten epäamerikkalaista” ja vastustaa venäläistä dogmatismia samalla opportunistisella hengellä kuin Jefferson, joka tiesi miten tulla toimeen vastustajiensa kanssa. Ilmeistä on, ettei Herra Wallacelle ole koskaan tullut mieleen se, että kompromissipolitiikka ei johdu jostain aineettomasta kansallisesta hengestä, vaan on materiaalisten olosuhteiden tuotetta. Nopeasti kasvavien rikkauksien kansakunnalla on riittävästi varantoja vihamielisten luokkien ja puolueiden lepyttämiseen. Kun toisaalta, yhteiskunnalliset ristiriidat kärjistyvät, kompromissien maaperä katoaa. Amerikka on vapaa ”dogmaattisesta kapea-alaisuudesta” vain koska sillä on yletön määrä neitseellisiä alueita, loputtomat määrät luonnonvaroja, – ja siltä näyttäisi – rajattomasti mahdollisuuksia rikastua. Toden totta, edes näissä olosuhteissa kompromissihenki ei kyennyt estämään sisällissotaa, kun sen aika tuli. Kuitenkin, materiaaliset olosuhteet, jotka loivat ”amerikanismin” perustan, ovat tänään kasvavassa määrin siirtyneet menneisyyteen. Tässä on syy perinteisen amerikkalaisen ideologian syvälle käyvään kriisiin.
Empiirinen ajattelu, rajoittuen välittömien tehtävien ratkaisemiseen ajasta aikaan, näyttää riittävältä niin työläis- kuin porvarillisissa piireissäkin, juuri niin kauan kuin Marxin arvon lait tekivät jokaisen ajattelun. Mutta tänään tuo samainen laki on sovittamattomassa ristiriidassa itsensä kanssa. Sen sijaan että se yllyttäisi taloutta eteenpäin, se kaivaakin maata sen perustusten alta. Sovittelevasta eklektisestä ajattelusta, filosofisine anteeksipyytelyineen ja pragmatismeineen, tulee läpikotaisen riittämätöntä, samalla kun epäsuosiollinen ja ylenkatseellinen asennoituminen marxilaisuutta kohtaan ”dogmina” – on kasvavassa määrin haurastunutta, taantumuksellista ja suoranaisesti hassunkurista. Päinvastoin, se on perinteinen ”amerikkalaisuuden” idea, josta on tullut eloton, kivettynyt ”dogmi”, synnyttämättä mitään muuta kuin virheitä ja sekaannusta. Samaan aikaan, Marxin taloudelliset opetukset ovat saaneet erikoista kantavuutta ja purevuutta Yhdysvalloissa. Vaikka Pääoma tukeutuukin kansainväliseen aineistoon, enimmäkseen englantilaiseen, se teoreettisissa perusteissaan on puhtaan kapitalismin analyysi, kapitalismista yleisesti ja kapitalismista itsessään. Epäilemättä, kapitalismin kasvu neitseellisessä, historiattomalla Amerikan maaperällä, tulee lähimmäksi ideaalisen tyypillistä kapitalismia.
Pelastaaksemme Herra Wallacen arvokkuuden, Amerikka kehittyi taloudellisesti, ei suinkaan Jeffersonin periaatteiden mukaan, vaan Marxin ideoiden pohjalta. Täällä kohtaa vain vähän kansallisen itsetunnon vastustusta sen myöntämisessä, että tunnustetaan Amerikan kiertävän aurinkoa sopusoinnussa Newtonin lakien kanssa. Mitä enemmän Marx on jätetty Yhdysvalloissa vaille huomiota, sitä pakottavammaksi tulevat hänen opetuksensa. Pääoma tarjoaa virheettömän diagnoosin taudista ja korvaamattoman prognoosin. Tässä mielessä Marxin opetukset ovat paljon enemmän kyllästäneet uutta ”amerikanismia”, kuin Hooverin ja Rooseveltin tai Greenin Lewisin ideat.
Totta. Täällä Yhdysvalloissa on olemassa laajalle levinnyt alkuperäinen kirjallisuus, joka on omistettu Amerikan taloudelliselle kriisille. Tunnolliset taloustieteilijät tarjoavat Amerikan kapitalismin tuhoutumisesta objektiivisen kuvan, saaden omat tutkimuksensa – riippumatta heidän teoreettisista taustaolettamuksistaan, jotka useimmiten kuitenkin puuttuvat – näyttämään suoranaisesti Marxin teorian valaisemiselta. Konservatiivinen traditio tekee itse tiettäväksi, kuitenkin, kun nämä kirjoittajat itsepäisesti kahlitsevat itsensä pois tarkalleen määritellyistä johtopäätöksistä, rajoittaen itsensä synkkiin ennustuksiin tai mieltäylentäviin latteuksiin kuten ”maamme täytyy ymmärtää”, ”yleisen mielipiteen täytyy todellakin harkita”, jne. Nämä kirjat näyttävät aivan kuin veitseltä ilman terää tai kompassilta ilman neulaa.
Yhdysvalloissa on menneisyydessä ollut marxilaisia, se on totta, mutta he olivat perin oudon tyyppisiä marxilaisia, tai paremminkin heitä oli kolmea outoa tyyppiä. Ensimmäiseksi, he olivat Euroopan jättäneitä emigrantteja, jotka tekivät minkä pystyivät, saamatta tekemisilleen mitään vasta kaikua. Toiseksi, oli eristyneitä amerikkalaisia ryhmiä, kuten DeLeonistit, joista tapahtumien vyöryssä ja omien virheidensä johdosta tekivät itsestään lahkokunnan. Kolmanneksi, oli Lokakuun Vallankumoukseen viehtyneitä diletantteja, jotka olivat myötämielisiä marxismille eksoottisena oppina, jolla oli heille kuitenkin vain vähän tekemistä Yhdysvaltojen kanssa. Heidän päivänsä ovat ohitettu. Nyt sarastaa uusi proletaarisen luokan riippumattoman liikkeen aamukoitto ja samalla – aito marxismi. Tämän lisäksi, Amerikka tulisi saamaan Euroopan kiinni vain muutamalla hyppäyksellä ja jättäisi sen jälkeensä. Edistyksellinen tekniikka ja edistyksellinen yhteiskunnallinen rakenne tulevat kiveämään oman tiensä oppijärjestelmän piiriin. Marxismin parhaat teoreetikot tulevat ilmestymään Amerikan maaperälle. Marxista tulee opastaja amerikkalaisille edistyneille työläisille. Heille tämä lyhennetty esitys Pääoman ensimmäisestä osasta tulee olemaan vain ensiaskel kohti kokonaista Marxia.
KAPITALISMIN IDEAALINEN PEILI
Aikana jolloin Pääoman ensimmäinen osa julkaistiin, brittiläisen porvariston maailmanvaltiutta ei ollut vielä haastettu. Tavaratalouden abstraktit lait luonnollisesti löytävät niiden täydellisimmät ilmentymänsä – eli kaikkein vähäisimmän riippumattomuutensa menneisyyden vaikutuksista – maassa, jossa kapitalismi on saavuttanut kaikkein korkeimman kehitystason. Perustaessaan analyysinsä pääasiassa Englantiin, Marxilla ei ollut näkökulmana ainoastaan Englanti, vaan koko kapitalistinen maailma. Hän käytti Englantia oman aikansa kapitalismin parhaana, senaikaisena peilinä.
Nyt ainoastaan muistot ovat jäljellä brittiläisestä hegemoniasta. Edut sen kapitalistisesta edellä kulkemisestaan ovat muuttuneet sille epäedullisiksi haitoiksi. Englannin teknisestä ja taloudellisesta rakenteesta on tullut vanhentunutta. Maa jatkaa riippuvaisena asemastaan maailman siirtomaaimperiumina, joka on menneisyyden perintöä, pikemminkin kuin aktiivina taloudellisena potentiaalina. Tämä selittää muuten Chamberlainin kristillisen lähimmäisenrakkauden fasismin kansainvälistä gangsterismia kohtaan, joka niin on ihmetyttänyt kaikkia. Englannin porvaristoa ei auta sen ymmärtäminen, että sen taloudellisesta rappeutumisesta on tullut läpikotaisin yhteen sovittamaton sen kansainvälisen aseman kanssa, ja eikä sen että uusi sota uhkaa tuoda mukanaan brittiläisen imperiumin tuhoutumisen. Olennaisesti samankaltainen on Ranskan ”pasifismin” taloudellinen perusta.
Saksa sitä vastoin, on hyödyntänyt nopean kapitalistisen nousunsa historiallisen takapajuisuuden edut, aseistamalla itsensä kaikkein parhaimman Eurooppalaisen tekniikan avulla. Johtuen rajoitetusta kansallisesta alueestaan ja niukoista luonnonvaroistaan, Saksan dynaaminen kapitalismi väistämättä tulee muuttumaan kaikkein räjähdysherkimmäksi tekijäksi, niin kutsutussa maailman voimatasapainossa. Hitlerin epileptinen ideologia on vain heijastunut kuvajainen Saksan epileptisestä kapitalismista.
Lukuisten korvaamattoman arvokkaiden historiallisesta luonteestaan johtuvien etujen lisäksi, Yhdysvallat nauttii suunnattomasti suuremmasta alueellisesta paremmuudestaan ja mittaamattomasti suuremmista luonnonrikkauksista kuin Saksa. Ohitettuaan merkittävästi Iso-Britannian, Pohjois-Amerikan tasavallasta on tämän vuosisadan alussa tullut maailman porvariston päälinnoitus. Täällä kaikki kapitalismiin sisältyvät mahdollisuudet löytävät korkeimmat ilmauksensa. Missään muualla meidän planeetallamme ei porvaristo millään lailla ylitä dollaritasavallan saavutuksia, joista on kehkeytynyt kahdennenkymmenennen vuosisadan kapitalismin kaikkein täydellisin peili. Samoista syistä kuin joilla Marx piti aikanaan parhaimmaksi perustaa esityksensä Englannin tilastollisiin aineistoihin, Englannin parlamentin raportteihin, Englannin ”Sinisiin kirjoihin”, jne., me turvaudumme vaatimattomassa esityksessämme pääasiassa Yhdysvaltain poliittisen ja taloudellisen kokemuksen todistusaineistoon. Se ei olisi vaikeaa, -tarpeetonta sanoakaan – että me voisimme käyttää analogisia tosiasioita ja lukuja minkä tahansa kapitalistisen maan elämästä. Mutta tämä ei lisäisi esitykseen mitään olennaista. Johtopäätökset pysyvät samoina, ainoastaan esimerkit olisivat vähemmän huomiota herättäviä.
Ranskan Kansanrintaman talouspolitiikka on, kuten eräs sen rahoittajista osuvasti ilmaisi, New Dealin mukaelma ”Lilliputeille.” On täysin ilmiselvää, että teoreettisessa analyysissä on suunnattomasti parempi toimia Kyklooppien kuin Lilliputtien suuruusluokassa. Se on juuri Rooseveltin kokeilun koko valtavuus, joka paljastaa sen että ainoastaan ihme voi pelastaa maailmanlaajuisen kapitalistisen järjestelmän. Mutta kävikin vain niin että kapitalistisen tuotannon kehitys, laittoi pisteen ihmeiden tuotannolle. Loitsujen ja rukousten paljoudesta huolimatta, ihmeitä ei koskaan tule. Kuitenkin, on selvää että jos kapitalismin nuortumisen ihme voisi tapahtua ylipäätään missään, se ei tulisi tapahtumaan missään muualla kuin juuri Yhdysvalloissa. Tätä nuortumista ei ole vielä saavutettu. Minkä saavuttamisessa Kykloopit ovat epäonnistuneet, Lilliputit ovat vielä vähemmän kykeneviä sitä toteuttamaan. Tällä perustalla lepää tämä yksinkertainen johtopäätös ja järkisyy meidän ekskursioomme Amerikan talouden piirissä.
EMÄMAAT JA SIIRTOMAAT
”Maa joka on kehittyneempi teollisesti”, kirjoittaa Marx Pääomansa ensimmäisen osan esipuheessa, ”näyttää ainoastaan vähemmän kehittyneen kuvansa omasta tulevaisuudestaan.” Missään tapauksessa tätä ajatusta ei pidä ottaa aivan kirjaimellisesti. Tuotantovoimien kasvua ja syveneviä sosiaalisia ristiriitaisuuksia on epäilemättä paljonkin jokaisessa maassa, joka on lähtenyt porvarillisen kehityksen tielle. Kuitenkin rytmien ja käytäntöjen epäsuhta, joka kulkee läpi kaiken ihmiskunnan kehityksen ja jolla pohjimmiltaan on yhtälailla luonnolliset kuin historiallisetkin syynsä, ei ainoastaan tule erityisen kärkeväksi kapitalismin vallitessa, vaan synnyttää myös monimutkaisen keskinäisen alistuksen, riiston ja sorron riippuvuussuhteen, erilaiset taloudelliset järjestelmät omaavien maiden välille.
Ainoastaan maiden vähemmistö on kulkenut läpi täysin systemaattisen ja loogisen kehityskulun käsityöläisyydestä, manufaktuuriin ja aina tehtaaseen asti, jota Marx käsitteli erittäin yksityiskohtaisessa analyysissään. Kauppa-, teollisuus- ja finanssipääoma valtaa takapajuiset maat ulkoapäin, osittain tuhoten niiden primitiiviset, alkuperäiset talousmuodot ja osittain alistaen ne lännen maailman laajuiseen teollisuus- ja pankkijärjestelmään. Imperialismin ruoskan alla siirtomaat ja puoli-siirtomaat löytävät itsensä pakotetuiksi jättämään huomiotta välissä olevat kehitysvaiheet, samalla joutuen mielivaltaisesti roikkumaan yhdessä tai toisessa vipuvarressa. Intian kehitys ei kopioinut Englannin kehitystä; se oli sille sen täydennyksenä. Kuitenkin, ymmärtääkseen kehityksen yhdistyneen luonteen takapajuisissa ja riippuvaisissa maissa, kuten Intiassa, on aina välttämätöntä muistuttaa mieleensä klassinen systeemi, jonka Marx eritteli Englannin kehityksestä. Arvolaki ohjaa yhtälailla keinottelijan laskelmia Lontoossa, kuin se ohjaa rahaa vaihtavia liiketapahtumia Hyderabadin syrjäisemmillä sivukujilla, paitsi siinä että jälkimmäisessä tapauksessa se ottaa paljon yksinkertaisemmat ja vähemmän salaperäisemmät muodot.
Kehityksen epäsuhtaisuus tuo kehittyneille maille suunnattoman paljon etuja, jotka vaihtelevasta määrin, jatkavat kehittymistään takapajuisten maiden kustannuksella, riistämällä niitä, muuttamalla niitä omiksi siirtomaikseen, ja viimekädessä, tehden niiden pääsyn mahdottomaksi kapitalistisen aristokratian piiriin. Espanjan, Hollannin, Englannin ja Ranskan rikkaudet eivät ole syntyneet pelkästään niiden proletariaatin tuottamasta lisäarvosta, eikä pelkästään niiden pikkuporvariston tuhoon saattamisesta, vaan myös merentakaisten hallinta-alueiden järjestelmällisestä ryöstämisestä. Luokkien riistoa täydentää, ja sen tehokkuus kasvaa kansakuntien riistämisen kautta. Emämaiden porvaristot ovat kykeneviä turvaamaan etuoikeutetun aseman omalle proletariaatilleen, etenkin sen ylemmille kerroksille, maksamalla sille hiukan siirtomaista kerättyjä ylivoittoja. Ilman tätä kaikenlaiset vakaat demokraattiset järjestelmät olisivat täysin mahdottomia. Kaikissa moninaisissa ilmenemismuodoissaan porvarillinen demokratia syntyi, ja jatkaa olemistaan mahdollisena hallitusmuotona vain kaikkein aristokraattisimmille ja ahnaimmin riistäville valtioille. Muinainen antiikin demokratia perustui orjuudelle, imperialistinen demokratia siirtomaiden ryöväämiselle.
Yhdysvallat, jolla ei käytännössä ole melkein yhtäkään siirtomaata, on siitä huolimatta historian kaikkein etuoikeutetuin valtio. Aktiiviset maahanmuuttajat Euroopasta ottivat hallintaansa äärimmäisen rikkaan maanosan, valtasivat parhaat palat Meksikosta ja pakkasivat saaliinaan leijonan osan maailman rikkauksista. Silloin kasatut lihavat varastot ovat vielä nytkin – rappion aikakaudella – yhä edelleen hyödyllisiä rasvaamaan demokratian hammasrattaita ja pyöriä.
Viimeaikainen historiallinen kokemus, samoin kuin teoreettinen analyysi todistavat, että demokratian kehitysaste ja sen vakaus ovat kääntäen verrannolliset luokkaristiriitojen jännittyneisyyden kanssa. Vähemmän etuoikeutetuissa kapitalistisissa valtioissa (Venäjällä, yhtäältä, Saksassa, Italiassa jne. toisaalta) jotka ovat kykenemättömiä synnyttämään runsaslukuista ja vakaata työläisaristokratiaa, demokratia ei ole koskaan kehittynyt suuressa määrin ja on tukehtunut diktatuuriin suhteellisen helposti. Kuitenkin jatkuvasti etenevä kapitalismin halvaustila on valmistelemassa samaa kohtaloa demokratioille, etuoikeutetummille ja rikkaimmille valtioille; ainoastaan erilaisena päivämäärällä. Kontrolloimaton työläisten elinolosuhteiden huonontuminen tekee vähemmän ja vähemmän mahdolliseksi porvaristolle sallia joukoille oikeutta osallistua poliittiseen elämään, edes porvarillisen demokratian rajoitetuissa raameissa. Mikä tahansa muu selitys demokratian poispyyhkimisen prosessin ilmauksille fasismin toimesta, on tosiasioiden idealistista väärentämistä, joko petoksella tai itsepetoksella.
Tuhotessaan demokratiaa vanhoissa kapitalistisissa emämaissa, imperialismi pyrkii samaan aikaan estämään demokratian nousua takapajuisissa maissa. Se tosiasia, ettei uutena aikakautenamme yksikään siirtomaa tai puolisiirtomaa ole saattanut täydelliseksi omaa demokraattista vallankumoustaan – ennen kaikkea maataloudellisissa suhteissa – johtuu kokonaan imperialismista, josta on tullut taloudellisen ja poliittisen edistyksen pääjarru. Ryöstämällä takapajuisten maiden luonnonvaroja ja tarkoituksellisesti estäen niiden itsenäisen teollisen kehityksen, monopolin magnaatit ja heidän hallituksensa samanaikaisesti myöntävät taloudellista, poliittista ja sotilaallista tukea kaikkein taantumuksellisimmille, loismaisimmille, puoli-feudaalisille paikallisille riistäjien ryhmille. Keinotekoisesti luotu maatalouden barbaria on tänään kaikkein uhkaavin vitsaus nykyaikaisessa maailmantaloudessa. Siirtomaakansojen taistelu vapautuksensa puolesta, kehityksen välivaiheiden yli hyppääminen, muuttuu itsessään välttämättömyydeksi taistella imperialismia vastaan, ja tällöin se asettautuu emämaiden proletariaatin rinnalle näiden taistelussa. Siirtomaiden kansannousut ja sodat vuorollaan kääntävät kiviä kapitalismin perustuksista enemmän kuin koskaan, tehden sen uudistumisen ihmeestä mahdottomamman kuin koskaan.
SUUNNITELTU MAAILMANTALOUS
Kapitalismi saavutti kaksi historiallista meriittiä nostamalla tekniikan korkealle tasolle ja sitoen kaikki maailman alueet yhteen taloudellisilla siteillä. Tosin tämän materiaalisena ehtona oli pantata kaikki planeettamme luonnonvarat systemaattiseen hyödyntämiseen. Kuitenkaan, kapitalismi ei ole siinä asemassa, että se kykenisi täyttämään tämän pakottavan tehtävänsä. Sen laajentuminen jatkuu pitäytyen kansallisvaltioiden rajoitteissa, kaikkine niiden tullikamareineen ja armeijoineen. Silti tuotantovoimat ovat jo kauan sitten kasvaneet kansallisvaltion rajojen yli, muuttaen täten sen mikä joskus oli edistyksellinen historiallinen tekijä, sietämättömäksi pakkopaidaksi. Imperialistiset sodat eivät ole mitään muuta kuin tuotantovoimien räjähdyksiä valtion rajoja vastaan, joista on tullut niille liian rajoittavia. Niin sanotulla itsevaltiuden ohjelmalla ei ole mitään tekemistä rajoitettuun omavaraistalouteen palaamisen kanssa. Näyttää ainoastaan siltä että kansallinen perusta on tehty valmiiksi uutta sotaa varten.
Versailles’n rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen uskottiin yleisesti, että maapallo oli melko hyvin jaettu. Mutta myöhemmät tapahtumat ovat toimineet meille muistutuksena siitä, että planeetallamme on yhä vielä alueita, joita ei ole vielä joko ollenkaan ryöstetty tai riittävästi ryöstetty. Italia on orjuuttanut Abessinian. Japani yrittää saada Kiinan haltuunsa. Väsyneenä odottamaan aikaisempien siirtomaidensa palauttamista, Saksa muutti Tšekkoslovakian siirtomaakseen. Italia hyökkäsi Albaniaan. Balkanin niemimaan kohtalo on kysymyksenä auki. Yhdysvallat on levoton ”ulkopuolisten” tunkeutumisesta Latinalaiseen Amerikkaan. Taistelu siirtomaista jatkaa olemistaan erottamattomana osana imperialistisen kapitalismin politiikassa. Riippumatta siitä miten perusteellisesti maailma on jaettu, prosessi ei koskaan lopu, vaan asettaa yhä uudelleen ja uudelleen päivän kysymykseksi maailman alueiden uuden jakamisen, muuttuneiden imperialististen voimasuhteiden linjan mukaisesti. Tämä on tänä päivänä todellinen syy aseistautumiseen, diplomaattisiin selkkauksiin ja sotilasrivistöille.
Kaikki yritykset esittää lähestyvä sota demokratian ja fasismin ideoiden välisenä törmäyksenä, kuuluvat joko huijareiden tai typeryyden valtakuntaan. Poliittiset muodot muuttuvat, kapitalistinen ruokahalu säilyy. Jos fasistinen hallinto pystytetään huomenna Englannin kanaalin jommallekummalle puolelle, – ja tuskin kukaan uskaltautuu tätä mahdollisuutta kieltämään – Pariisin ja Lontoon diktaattorit olisivat aivan yhtä kykenemättömiä heidän siirtomaaomistuksistaan, kuin ovat Mussolini ja Hitler valmiita luopumaan omista siirtomaavaatimuksistaan. Raivoisa ja toivoton taistelu uudesta maailmanjaosta seuraa vastaansanomattomasti kapitalistisen järjestelmän kuoleman kriisistä.
Osittaiset reformit ja tilkkutäkkityöt eivät tule tekemään mitään hyvää. Historiallinen kehitys on tullut yhteen niistä ratkaisevista vaiheista, jolloin ainoastaan joukkojen suora interventio, kykenee pyyhkäisemään tieltään taantumukselliset esteet ja asettamaan uuden järjestelmän perustan. Tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttaminen on ensimmäinen edellytys suunnitelmataloudelle, so. järjen ottaminen käyttöön inhimillisten suhteiden piirissä, ensin kansallisella tasolla ja lopulta koko maailman mitassa. Kun se kerran on alkanut, sosialistinen vallankumous leviää maasta maahan mittaamattomasti suuremmalla voimalla kuin fasismi leviää näinä päivinä. Kehittyneiden maiden esimerkillä ja avustuksella, takapajuiset maat tulevat myös kulkeutumaan sosialismin valtavirtaan. Kaikkialla mätänevät tulliportit tulevat kaatumaan. Vastakkainasettelut jotka repivät Eurooppaa ja koko maailmaa erilleen, tulevat löytämään luonnolliset ja rauhanomaiset ratkaisunsa Euroopan Yhdistyneiden Valtioiden raameissa, kuten vastaavasti myös muissa maailman osissa. Vapautettu ihmisyys tulee kohottamaan itsensä täyteen mittaansa.
Coyoacan, D.F., Meksiko
18. Huhtikuuta 1939
*******************************’**************
Tausta
Tämä teksti – Marxism in Our Time on alkuaan huhtikuulta 1939, ja se on julkaistu aikanaan pamflettina. Se on yksi viimeisistä Trotskin vallankumouksellista marxilaisuutta käsittelevistä kirjoituksista, ennen murhaansa seuraavana vuotena. Käsillä olevan suomennoksen lähteenä on käytetty Marxists Internet Archive – nettisivustoa, johon se on lainattu alkuperäislähteestään In Defence of Marxism –sivustolta. Käännöstyön on suorittanut Mikko Niemi (LumpenProletariat Translations Unc.) lokakuussa 2010 / Marxilainen Työväenliitto (MTL) www.mtl-fi.org.
