James P. Cannon: Trotskin muistokirjoitus
Tämä puhe pidettiin Leon Trotskin muistotilaisuudessa Diplomat Hotellissa, New Yorkissa elokuun 28. päivänä 1940. Se julkaistiin ensimmäisen kerran Sosialist Appeal –lehdessä, 7. päivä syyskuuta 1940. Suomennoksen alkutekstin lähteenä on käytetty Marxist Internet Archive –internetsivustoa. Puheen käännöstyön on suorittanut Mikko Niemi (Lumpenproletariat Translations Unc.), Kotkassa lokakuussa 2010, Marxilaisen Työväenliiton (MTL) ja Neljännen Internationaalin (CRFI) toimesta.
Toveri Trotskin koko tietoinen elämä, liittymisestään työväenliikkeeseen venäläisessä Nikolajevin provinssikaupungissa 18 vuoden ikäisenä, aina kuolemansa hetkeen saakka Mexico Cityssä, 42 vuotta myöhemmin, oli omistettu täydellisesti työhön ja taisteluun yhden ainoan keskeisen idean puolesta. Hän edusti työläisten ja kaikkien maailman sorrettujen ihmisten vapauttamista, ja yhteiskunnan muuttamista kapitalismista sosialismiin, yhteiskunnallisen vallankumouksen keinoin. Hänen käsityksissään tämä vapauttava yhteiskunnallinen vallankumous edellyttää työläisten etujoukon vallankumouksellisen poliittisen puolueen menestyksellistä johtoa.
Koko tietoisen elämänsä aikana Toveri Trotski ei kertaankaan poikennut tästä ajatuksesta. Hän ei koskaan kyseenalaistanut sitä, eikä koskaan lopettanut kamppailua sen toteuttamiseksi. Kuolinvuoteellaan, viimeisessä viestissään meille oppilailleen – testamentissaan – hän toi julki luottamuksensa elämänsä johtoajatukseen: ”Kerro meidän ystävillemme, että minä olen varma Neljännen Internationaalin voitosta – Jatkakaa eteenpäin!”
Koko maailma tietää hänen työstään ja hänen testamentistaan. Maailman lehdistön kaapelit ovat kantaneet hänen viimeistä testamenttiaan ja tehneet sen tunnetuksi miljoonille ihmisille maailmassa. Ja mielissään ja sydämissään kaikilla heillä, jotka tänä iltana surevat yhdessä kanssamme ympäri maailmaa, yksi kysymys on päällimmäisenä: Tuleeko liike jonka hän loi ja jota hän innoitti, selviämään hänen kuolemastaan? Kykenevätkö hänen seuraajansa pitämään rivinsä yhtenäisinä, ovatko he kykeneviä toteuttamaan hänen testamenttinsa ja saattamaan todellisuudeksi sorrettujen vapautumisen Neljännen Internationaalin toimesta?
Ilman pienintäkään epäröintiä me annamme myöntävän vastauksen tähän kysymykseen. Nuo viholliset, jotka ennustelivat Trotskin liikkeen tuhoa, ilman häntä, ja nuo heikkoluontoiset ystävät jotka sitä pelkäävät, osoittavat ainoastaan sen, etteivät he ymmärrä Trotskia, mikä hän oli, mitä hän tarkoitti ja mitä hän jätti jälkeensä. Koskaan ei ole surevalle perheelle jätetty yhtä rikasta perintöä, kuin jonka Toveri Trotski, kuten huolehtivainen isä, on jättänyt Neljännen Internationaalin perheelle, edistyksellisen ihmisyyden edunvalvojana. Hän jätti meille valtavan aatteiden perinnön; aatteiden, jotka tulevat kartoittamaan taistelua kohti ihmiskunnan suurta vapaata tulevaisuutta. Trotskin mahtavat ajatukset ovat meidän ohjelmamme ja meidän taistelulippumme. Ne ovat selkeä ohjenuora toimintaan aikakautemme kaikkien monimutkaisuuksien keskellä, ja jatkuva vahvistus sille että me olemme oikeassa ja että meidän voittomme on väistämätön.
Trotski itse uskoi että aatteet ovat maailman suurin voima. Niiden alkuunpanijat voivat tulla tapetuiksi, mutta aatteet, kerran levittyään, elävät omaa elämäänsä. Jos ne ovat paikkansa pitäviä aatteita, ne tulevat löytämään tiensä kaikkien esteiden lävitse. Tämä oli keskeinen, hallitseva käsitys Trotskin ajattelussa. Hän selitti sitä meille monta, monta kertaa. Hän kerran kirjoitti: ”Se ei ole puolue, joka tekee ohjelman (aatteen); Se on ohjelma, joka tekee puolueen.” Henkilökohtaisessa kirjeessään minulle hän kerran kirjoitti: ”Me työskentelemme kaikkein paikkansapitävimmillä ja voimakkaimmilla ajatuksilla maailmassa, ilman riittäviä määrällisiä voimavaroja ja materiaalisia keinoja. Mutta korrektit ajatukset, pitkässä juoksussa, aina voittavat ja saattavat käytettävikseen välttämättömät materiaaliset keinot ja voimavarat.”
Trotski, seuraten Marxia, luotti tämän kanssa siihen, että ”ajatuksesta, joka leviää joukkoihin, tulee materiaalinen voima.” Luottaen tähän, Toveri Trotski ei koskaan epäillyt, etteikö hänen työnsä tulisi elämään hänen jälkeensä. Luottaen tähän, hän pystyi julistamaan kuolinvuoteellaan luottamuksensa Neljännen Internationaalin voittoon tulevaisuudessa, johon ruumiillistui hänen aatteensa. Ne jotka epäilevät tätä, eivät tunne Trotskia.
Trotski itse uskoi, että hänen suurin merkityksensä, hänen suurin arvonsa, ei perustu hänen fyysiseen elämäänsä, ei hänen vaikuttaviin tekoihinsa, jotka jättävät varjoonsa kaikki historian sankarilliset hahmot teossaan ja loistossaan, vaan siihen mitä hän jättäisi jälkeensä, kun salamurhaajat ovat lopulta tehneet työnsä. Hän tiesi että hänen kohtalonsa oli sinetöity, ja hän työskenteli aikaa vastaan jättääkseen kaiken mahdollisen meille, ja meidän kauttamme koko ihmiskunnalle. Koko viimeiset maanpakolaisuutensa 11 vuotta, hän kahlitsi itsensä työpöytään kuin kaleeriorja, ja raatoi – niin kuin ei kukaan meistä tiedä kuinka raadetaan – sellaisella energisyydellä, peräänantamattomuudella ja itsekurilla, jolla vain nerot voivat työskennellä. Hän työskenteli aikaa vastaan purkaakseen kynällään mahtavien aivojensa koko sisällön ja säilyttääkseen sen pysyvässä kirjallisessa muodossa meille, ja niille, jotka tulevat meidän jälkeemme.
Koko Trotski, aivan kuin koko Marx, on säilötty hänen kirjoihinsa, artikkeleihinsa ja kirjeisiinsä. Hänen runsas kirjeenvaihtonsa, joka sisältää joitain hänen kirkkaimpia ajatuksiaan ja hän kaikkein syvimpiä henkilökohtaisia tunteitaan ja näkemyksiään, on nyt kerättävä kokoon ja julkaistava. Kun tämä on tehty, kun hänen kirjeensä on julkaistu hänen kirjojensa, pamflettiensa ja artikkeliensa rinnalla, meitä ja kaikkia niitä jotka liittyvät kanssamme ihmisyyden vapaustaisteluun, tulee Vanha Miehemme yhä meitä auttamaan.
Hän tiesi että, Kremlin hirmuhallitsija, Kain-Stalin, joka oli tuhonnut kokonaisen Lokakuun Vallankumouksen sukupolven, oli merkinnyt hänet salamurhattavaksi ja että tämä tulisi onnistumaan ennemmin tai myöhemmin. Tästä syystä hän työskenteli niin kuumeisesti. Tästä syystä hän kiirehti kirjoittamaan ylös kaiken mikä oli hänen mielessään, saadakseen sen paperille pysyvään muotoon, jossa kukaan ei voisi tuhota sitä.
Eräänä iltana, keskustelin ruokapöydässä erään Vanhan Miehen uskollisen sihteerin kanssa; nuori toveri joka oli ollut hänen palveluksessaan pitkän aikaa ja joka tunsi tämän henkilökohtaisen elämän mitä läheisimmin, elettyään siinä mukana tämän viimeisten pakolaisvuosien ajan. Kehotin häntä kirjoittamaan muistelmansa ilman viivytyksiä. Sanoin: ”Meidän jokaisen on kirjoitettava kaikki mitä me tiedämme Trotskista. Kaikkien on kirjattava ylös muistikuvansa ja vaikutelmansa. Me emme saa unohtaa sitä, että me liikuimme aikamme suurimman hahmon vaikutuspiirissä. Miljoonat ihmiset, tulevat sukupolvet, tulevat olemaan tiedonjanoisia jokaisesta tiedonpalasta, joka sanasta ja jokaisesta vaikutelmasta joka luo valoa häneen, hänen ajatuksiinsa, hänen tavoitteisiinsa ja hänen henkilökohtaiseen elämäänsä.”
Hän vastasi: ”Voin kirjoittaa ainoastaan hänen persoonallisista ominaisuuksistaan, koska olin niitä havainnoimassa; hänen työskentelymetodeistaan, hänen inhimillisyydestään ja jaloudestaan. Mutta minä en voi kirjoittaa mitään uutta hänen ajatuksistaan. Ne ovat jo kirjoitettu. Kaikki mitä hänen oli sanottava, kaikki mitä hänellä oli aivoissaan, on jo paperilla. Hän näyttää päättäväisesti ammentaneen mielensä pohjiaan myöten, ja ottaneen esiin kaiken, antaakseen sen maailmalle kirjoituksissaan. Muistan, että erittäin usein, tavallisessa puheessa jostakin ruokapöydässä esille nousseesta aiheesta, jossa epämuodollinen keskustelu vallitsi, Vanha Mies saattoi ilmaista jotain uusia ja tuoreita mielipiteitä. Melkein poikkeuksetta ruokapöytäkeskustelujen myötävaikutus löysi ilmauksensa hieman myöhemmin kirjasta, artikkelista tai kirjeestä.”
He eivät tappaneet Trotskia yhdellä iskulla; ei silloin kun tämä murhaaja, Stalin agentti löi jäähakun hänen takaraivoonsa. Tämä oli vain viimeinen isku. He tappoivat hänet vähä vähältä. He tappoivat hänet monta kertaa. He tappoivat hänet seitsemän kertaa, kun he tappoivat hänen seitsemän sihteeriään. He tappoivat hänet neljästi kun he tappoivat hänen neljä lastaan. He tappoivat hänet kun he teloittivat hänen vanhat Venäjän Vallankumouksen toverinsa. Hän kuitenkin jatkoi tehtäväänsä kaikesta tästä huolimatta. Vanheten ja sairastellen hän hoippui läpi kaikkien näiden moraalisten, emotionaalisten ja fyysisten iskujen, saattaakseen päätökseen testamenttinsa ihmisyydelle, vielä kun hänellä oli aikaa. Hän keräsi sen kaiken kasaan – jokaisen ajatuksen, jokaisen idean, jokaisen opetuksen menneisyyden kokemuksistaan – kirjaimellisesti kootakseen meille aarteen, aarteen jota eivät koit, eivätkä ruoste pysty syömään.
Tässä on perustavaa laatua oleva ero Trotskin ja muiden suurten toiminnan miesten ja ohimenevien poliittisten johtajien välillä, jotka vaikuttavat suuriin joukkoihin elämänsä aikana. Kyseisten ihmisten valta – melkein kaikkien heidän – on jotain persoonallista, jotain joka ei ole välitettävissä edelleen muille. Heidän vaikutuksensa ei selviä heidän kuolemastaan. Riittää kun muistaa hetken meidän sukupolveamme tai edellistä jo mennyttä: Clemenceau, Hindenburg, Wilson, Theodore Roosevelt, Bryan. Heitä oli suuret joukot seuraamassa ja heihin tukeuduttiin. Mutta nyt he ovat kuolleet; ja kaikki heidän vaikutuksestaan kuoli heidän mukanaan. Jäljellä ei ole muuta kuin monumentteja ja hautajaisten ylistyspuheita. Mikään ei heissä ollut erilaista, paitsi heidän persoonallisuutensa. He olivat opportunisteja, hetken johtajia (leaders for a day – suom. huom.). He eivät jättäneet jälkeensä ihmisiä opastavia ja innoittavia aatteita, kun heidän ruumiinsa olivat muuttuneet tomuksi ja heidän persoonallisuuksistaan oli tullut muisto.
Näin ei ole Trotskin kohdalla. Ei hänen kanssaan. Hän oli erilainen. Hän oli myös suuri toiminnan mies, se on varmaa. Hänen tekonsa ovat erottamattomissa suurimmasta vallankumouksesta ihmiskunnan historiassa. Mutta, toisin kuin opportunistit ja hetken johtajat, hänen tekonsa ovat suurten aatteiden innoittamat, ja nämä aatteet elävät edelleen. Hän ei ainoastaan tehnyt vallankumousta; hän kirjoitti sen historian ja selitti peruslait, jotka määräävät kaikissa vallankumouksissa. Venäjän Vallankumouksen Historiassaan, jota hän piti mestariteoksenaan, hän antoi meille oppaan uusien vallankumousten tekemiseksi, tai pikemminkin, laajentaaksemme maailmanlaajuiseksi vallankumouksen, joka alkoi Lokakuussa 1917.
Trotski, suuri aatteiden mies, oli itse uskollinen silti häntäkin suuremmalle – Marxille. Trotski ei keksinyt tai väittänyt panneensa alulle kaikkein perustavaa laatua olleita ajatuksia, joita hän tulkitsi. Hän rakensi niille perustuksille, jotka pystyttivät yhdeksännentoista vuosisadan suuret perustanlaskijat – Marx ja Engels. Lisäksi, hän kävi Leninin suuren koulun ja oppi häneltä. Trotskin nerous perustuukin hänen niiden aatteiden täydelliseen sisäistämiseen, jotka Marx, Engels ja Lenin jättivät perinnöksi. Hän hallitsi heidän metodinsa. Hän kehitti heidän ideoitaan edelleen nykyaikaisissa olosuhteissa, ja sovelsi niitä mestarillisella tavalla proletariaatin nykyisessä kamppailussa. Jos kykenet ymmärtämään Trotskia, sinun on tiedettävä se, että hän oli Marxin oppilas, ortodoksi-Marxisti. Hän taisteli marxilaisuuden lipun alla 42 vuotta! Viimeisten elinvuosiensa aikana hän laittoi kaiken muun sivuun taistellakseen suuren poliittisen ja teoreettisen taistelun marxilaisuuden puolustamiseksi Neljännen Internationaalin riveissä. Hänen kaikkein viimeisin artikkelinsa, jonka hän jätti työpöydälleen hiomattomassa muodossa, viimeinen artikkeli, jota hän työsti itse, oli marxilaisuuden puolustus nykyajan revisionisteja ja skeptikkoja vastaan. Trotskin voima, ennen kaikkea ja kokonaisuudessaan, oli marxilaisuuden voima.
Haluatko konkreettisen esimerkin marxilaisuuden aatteiden voimasta? Ota huomioon tämä: kun Marx kuoli vuonna 1883, Trotski oli vain neljän vuoden ikäinen. Lenin oli vain neljätoista. Kumpikaan ei voinut tuntea Marxia, tai tietää mitään hänestä. Silti molemmista tuli suuria historian hahmoja johtuen Marxista, koska Marx oli levittänyt ajatuksia maailmalle, jo ennen kuin he olivat syntyneetkään. Nuo ideat elävät omaa elämäänsä. Ne muovasivat Leninin ja Trotskin elämää. Marxin ajatukset olivat heidän kanssaan ja ne ohjasivat heidän jokaista askeltaan, kun he olivat tekemässä historian suurinta vallankumousta.
Täten tulevat Trotskin ajatukset, jotka ovat Marxin ajatusten edelleen kehittelyä, vaikuttamaan meihin, hänen oppilaisiinsa, jotka säilyttävät häntä tänään. Ne tulevat muovaamaan paljon suurempien seuraajajoukkojen elämää, jotka vielä odottavat tulemistaan ja jotka eivät vielä tiedä Trotskin nimeä. Jotkut joista on vielä tuleva suurimpia trotskilaisia, leikkivät tänään koulujen pihoilla. He tulevat ravitsemaan itseään Trotskin ajatuksilla, kuten hän ja Lenin ravitsivat itseään Marxin ja Engelsin aatteilla.
Todellakin, meidän liikkeemme Yhdysvalloissa muotoutui ja kasvoi ylös hänen ajatuksistaan, ilman hänen fyysistä läsnäoloaan, alkuvaiheissa jopa ilman minkäänlaista yhteydenpitoakaan. Trotski oli karkotettuna ja eristettynä Alma Atassa, kun me aloitimme kamppailumme trotskilaisuuden puolesta tässä maassa vuonna 1928. Meillä ei ollut yhteyttä häneen, ja pitkään aikaan emme edes tienneet oliko hän elossa vai kuollut. Meillä ei ollut edes kokoelmaa hänen kirjoituksistaan. Kaikki mitä meillä oli, oli yksi ainoa ajankohtainen dokumentti, hänen ”Kominternin Ohjelmaluonnoksen Kritiikki” (”Critisism of the Draft Program of the Comintern” – Suom. huom.). Se oli tarpeeksi. Tämän yksittäisen dokumentin valossa me näimme tiemme, aloitimme taistelumme äärimmäisellä itseluottamuksella, kuljimme läpi hajaannuksen (split) ilman horjumista, rakensimme kansallisen organisaatiomme puitteet ja perustimme viikoittain ilmestyvän trotskilaisen lehdistön. Meidän organisaatiotamme rakennettiin lujalle perustalle alusta alkaen ja se säilyi lujana koska se oli rakennettu Trotskin ideoille. Kului melkein vuosi, ennen kuin onnistuimme muodostamaan suoran kommunikaatioyhteyden Vanhaan Mieheen.
Samoin oli Neljännen Internationaalin osien kohdalla kautta maailman. Vain erittäin harvat yksittäiset toverit tapasivat Trotskin kasvoista kasvoihin. Silti kaikki he tunsivat hänet; Kiinassa, yli laajojen valtamerien aina Chileen, Argentiinaan ja Brasiliaan; Australiassa, käytännöllisesti katsoen kaikissa Euroopan maissa; Yhdysvalloissa, Kanadassa, Indokiinassa, Etelä-Afrikassa, he eivät koskaan nähneet häntä, mutta Trotskin ajatukset hitsasivat kaikki heidät yhdenmukaiseksi ja kiinteäksi maailman liikkeeksi. Niin tulee jatkumaan myös hänen kuolemansa jälkeen. Täällä ei ole tilaa epäilyksille.
Trotskin paikka historiassa on jo vahvistettu. Hän tulee seisomaan ikuisesti historiallisena eminenssinä yhdessä kolmen muun proletariaatin suuren jättiläisen rinnalla: Marxin, Engelsin ja Leninin. On mahdollista, jopa melko todennäköistä, että ihmiskunnan historiallisessa muistissa hänen nimensä tulee heistä kaikista herättämään lämpimimpiä liikutuksen ja kaikkein sydämellisimpiä kiitollisuuden tunteita, koska hän taisteli niin pitkään vastaan koko vihollisten maailmaa, niin rehellisesti, niin sankarillisesti ja niin suurella epäitsekkäällä omistautumisella.
Vapaan ihmisyyden tulevat sukupolvet tulevat katsomaan taakseen kyltymättömällä mielenkiinnolla meidän hullua taantumuksen, verisen väkivallan ja yhteiskunnallisen muutoksen aikakauttamme, aikakautta joka on yhden yhteiskunnallisen järjestelmän kuolinkamppailua ja toisen synnytystuskia. Kun he näkevät historioitsijan linssien lävitse kuinka ihmisten sorretut joukot kaikkialla hapuilevat, sokaistuina ja sekaisin saatettuina, he tulevat mainitsemaan rajatonta rakkautta tuntien neron nimen, joka valaisi meitä, suuren sydämen joka antoi meille rohkeutta.
Kaikista aikamme suurista miehistä, kaikista niistä julkisuuden hahmoista, joiden puoleen suuret joukot kääntyvät opastuksen toivossa näinä kauheina levottomuuksien aikoina, Trotski yksin selitti asioiden tilaa meille, hän yksin antoi meille valoa pimeyteen. Me olemme menettäneet hänen fyysisen läsnäolonsa innoituksen, hänen viisaat neuvonsa. Kaikki tämä on ainiaaksi mennyttä. Venäjän kansa on kärsinyt kaikkein suurimman iskun. Mutta siitä tosiasiasta huolimatta, että Stalinistinen klikki onnistui yhdentoista vuoden jälkeen tappamaan Trotskin, siitä huolimatta että he joutuivat kurottautumaan ulos Moskovasta, ponnistelemaan äärimmilleen kaikki voimansa ja suunnitelmansa tuhotakseen Trotskin elämän – niin silti suurin todiste on se, että Trotski yhä elää Venäjän kansan sydämissä. He eivät uskoneet valheisiin. He odottivat ja toivoivat hänen paluutaan. Hänen sanansa ovat yhä siellä. Hänen muistonsa on elävänä heidän sydämissään.
Vain muutamaa päivää ennen Toveri Trotskin kuolemaa, Venäjän tiedotuslehden (Russian Bulletin – suom. huom.) toimitus sai kirjeen Riikasta. Se oli lähetetty ennen Latvian liittämistä Neuvostoliittoon. Siinä ilmoitettiin mutkattoman sanoin, että Trotskin ”Avoin kirje Neuvostoliiton työläisille” (”Open Letter to the Workers of USSR” – suom. huom.) oli saavuttanut heidät, ja oli kohottanut heidän sisimpiään rohkeudella ja osoittanut heille tien. Kirjeessä kerrottiin, että Trotskin viesti tullaan muistamaan, sanasta sanaan, ja että se tulee kulkemaan eteenpäin suusta suuhun riippumatta siitä mitä ikinä tapahtuukaan. Me toden totta uskomme, että Trotskin sanat tulevat elämään Neuvostoliitossa pidempään kuin Stalinin verinen hallintokoneisto. Tulevana suurena vapautuksen päivänä, Trotskin viesti tulee olemaan Venäjän kansan taistelutunnuksena.
Koko maailma tietää kuka murhasi Toveri Trotskin. Koko maailma tietää, että kuolinvuoteellaan hän syytti Stalinia ja tämän GPU:ta murhastaan. Salamurhaajan kertomukset itse rikoksen yhteydessä ovat lopullinen todiste siitä, – mikäli lisätodisteita tarvitaan – että murha oli GPU:n työtä. Se oli pikemminkin Moskovan oikeudenkäyntien toistoa; tyhmä poliisimielinen yritys palauttaa lavastusten oikeutus, joka oli jo tuomittu koko maailman silmissä. Salamurhan motiivit nousevat maailmanlaajuisesta taantumuksesta, vallankumouksen pelosta ja petturin vihan ja koston tunteista. Englantilainen historioitsija Macaulay huomautti, että kaikkina aikoina luopiot ovat osoittaneet poikkeuksellista pahansuopaisuutta niitä kohtaan, jotka he ovat pettäneet. Stalinia ja hänen petturijengiään on kalvanut järjetön viha miestä kohtaan, joka muistutti heitä heidän menneisyydestään. Trotski, suuren vallankumouksen symboli, muistutti heitä jatkuvasti tarkoituksista, jotka he olivat hyljänneet ja pettäneet, ja tästä syystä he häntä vihasivat. He vihasivat häntä kaikkien niiden suurien ja hyvien ominaisuuksien tähden, joita hän personoi ja joille he itse olivat täysin vieraita. He olivat päättäneet mihin hintaan hyvänsä päästä hänestä eroon.
Nyt tulen kaikkein kipeimpään kohtaan, ajatukseen joka – siitä olen varma – on meidän kaikkien mielissä. Hetkellä jolloin luimme hyökkäyksen onnistumisesta, olen varma että jokainen meistä kysyi itseltään: emmekö olisi voineet pelastaa häntä edes vähän pidempään? Jos olisimme yrittäneet kovemmin, jos olisimme tehneet enemmän hänen puolestaan – emmekö olisi voineet pelastaa häntä? Rakkaat toverit, älkäämme moittiko itseämme. Toveri Trotski oli tuhon oma ja tuomittu kuolemaan jo vuosikausia sitten. Vallankumouksen petturit tiesivät sen, että vallankumous eli hänessä, traditiossa ja toivossa. Kaikki voimakkaan valtion resurssit oli asetettu toimimaan Stalinin vihasta ja kostonhimosta, ja ne oli suunnattu yhden miehen salamurhaamiseksi, jolla ei ollut resursseja ja vain kourallinen läheisiä seuraajia. Kaikki hänen työtoverinsa oli tapettu; seitsemän uskollista sihteeriä; neljä lastaan. Kuitenkin, siitä tosiasiasta huolimatta, että he määräsivät hänet kuolemaan karkotettuaan hänet Venäjältä, me pelastimme hänet yksitoista vuotta! Ne olivat hänen elämänsä kaikkein hedelmällisimmät vuodet. Ne olivat vuosia joiden aikana hän nousi täyteen kypsyyteen ja omisti itsensä tehtävään tehdä yhteenveto ja luodakseen pysyvä kirjallinen perintö ajatuksiensa ja kokemustensa johtopäätöksistä.
Heidän tylsät poliisimielensä eivät pysty käsittämään, että Trotski jätti parhaat puolet itsestään jälkeensä. Jopa kuolemassaan hän turhautti heitä. Koska se minkä he ennen kaikkea halusivat tappaa – vallankumouksen muistin ja toivon – sen Trotski jätti jälkeensä.
Jos syyllistät itseäsi tai meitä siitä, että tuo murhakoneisto lopulta ylettyi Trotskiin ja löi hänet alas, sinun on muistettava, että on erittäin vaikeaa suojella ketään salamurhaajilta. Murhaaja joka vaanii uhriaan öin ja päivin, hyvin usein onnistuu pääsemään suurimpienkin suojakeinojen lävitse. Edes Venäjän tsaarit tai muut hallitsijat, joita ympäröi kaikki valtion poliisivoimat, eivät kyenneet aina pakenemaan salamurhalta, silloin kun kyseessä olivat pienet päättäväiset terroristijoukkiot, varustettuina kaikkein vähäisimmillä voimakeinoilla. Näin oli useamman kuin kerran Venäjällä esivallankumouksellisina päivinä. Ja tässä Trotskin tapauksessa, kaikki on juuri toisin päin. Kaikki resurssit olivat salamurhaajien puolella. Suuri valtiollinen apparaatti muutettuna murhakoneistoksi, oli yhtä miestä ja muutamaa tämän omistautunutta seuraajaa vastassa. Kun he lopulta pääsivät läpi, meidän täytyy vain kysyä itseltämme, teimmekö kaiken mitä voimme estääksemme tai pitkittääksemme sitä? Kyllä, me teimme parhaamme. Kohtuuden nimissä, meidän on sanottava että me teimme parhaamme.
Viimeisillä viikoilla toukokuun 24. päivän hyökkäyksen jälkeen, me vielä kerran nostimme johtavan komiteamme esityslistalle kysymyksen Toveri Trotskin suojelemisesta. Jokainen toveri oli yhtä mieltä siitä, että tämä oli tärkein tehtävämme, kaikkein tärkein koko maailman joukkojen ja tulevien sukupolvien puolesta, että ennen kaikkea teemme kaiken voitavamme suojellaksemme neromme henkeä, toveriamme, joka auttoi ja ohjasi meitä niin hyvin. Delegaatio puolueen jäseniä teki vierailun Meksikoon. Siitä tulikin viimeinen vierailu. Silloin siellä, keskusteltuamme hänen kanssaan, me hyväksyimme uuden rahankeräys kampanjan vartioston vahvistamiseksi. Me keräsimme rahaa tästä maasta linnoittaaksemme taloa tuhansien dollarien edestä; kaikki jäsenemme ja kannattajamme vastasivat suurilla uhrauksilla ja anteliaisuudella.
Ja silti murhakoneisto tunkeutui läpi. Mutta ne jotka auttoivat vaikka pienimmässäkin mitassa, joko taloudellisesti tai omalla ruumiillisilla ponnisteluillaan, kuten meidän nuoret rohkeat toverimme henkivartiostossa, eivät koskaan tule olemaan pahoillaan siitä, mitä he tekivät suojellakseen tai auttaakseen Vanhaa Miestä.
Sillä tunnilla, jolloin Toveri Trotski lopulta iskettiin alas, olin palaamassa junalla erikoismatkalta Minneapolisista. Olin mennyt sinne tarkoituksena järjestää uusia ja erityisen päteviä tovereita matkustamaan ja vahvistamaan Coyoacan’n vartiostoa. Kotimatkalla istuin junanvaunussa, tuntien suurta tyydytystä että matkan tehtävä oli suoritettu ja vartioston vahvistaminen oli järjestetty.
Sitten, junan kulkiessa halki Pennsylvanian noin neljän aikaan aamulla, tuotiin aikaisia sanomalehtiä uutisineen siitä, kuinka salamurhaajan oli onnistunut läpäistä puolustuksen ja lyömään hakun Toveri Trotskin aivoihin. Se oli hirvittävän päivän alku, surullisimman meidän elämässämme, kun odotimme tunti tunnilta, samalla kun Vanha Mies taisteli viimeistä taisteluaan ja kamppaili turhaan kuolemaa vastaan. Mutta edes silloin, suurimman surun hetkellä, kun saimme murheellisen viestin kaukopuhelimen välityksellä: ”Vanha Mies on kuollut”, edes silloin emme antaneet itsellemme lupaa pysähtyä itkemään. Me heittäydyimme välittömästi työhön puolustaaksemme hänen muistoaan ja viemään eteenpäin hänen testamenttiaan. Ja me työskentelimme kovemmin kuin koskaan ennen, koska ensimmäisen kerran tajusimme täysin tietoisesti se, että meidän oli nyt tehtävä kaikki itse. Me emme voi enää turvautua Vanhaan Mieheen. Mikä on tehtävä nyt, on se meidän tehtävä. Tässä on se työn henki, jota me joudumme tekemään tästä eteenpäin.
Maailman kapitalistiset herrat ymmärsivät vaistonvaraisesti Trotskin nimen merkityksen. Sorrettujen ystävä, vallankumousten tekijä, oli inkarnaatio kaikesta siitä mitä he vihaavat ja pelkäävät! Jopa kuolemassaankin he häntä parjasivat. Heidän lehdistönsä roiski likaa hänen nimensä päälle. Hän oli koko maailman maanpakolainen taantumuksen aikana. Yksikään ovi ei avautunut hänelle missään muualla paitsi Meksikon Tasavallassa. Se tosiasia että Trotski lukittiin ulos kaikista kapitalistisista maista, kumoaa itsessään kirkkaimmin kaikki Stalinin panettelut, kaikki heidän inhottavat syytöksensä siitä, että hän olisi pettänyt vallankumouksen ja siitä että hän olisi kääntynyt pois työläisistä. He eivät koskaan onnistuneet vakuuttamaan kapitalistista maailmaa tästä. Ei pieneksi hetkeksikään.
Kapitalistit – kaiken sorttiset – pelkäävät ja vihaavat jopa hänen ruumistaan! Suuren demokratiamme ovet ovat auki monille poliittisille pakolaisille, tietenkin. Kaiken sorttiset taantumukselliset; demokraattiset roistot, jotka ovat hylänneet ja pettäneet omat kansansa; monarkistit, ja jopa fasistit – he ovat kaikki toivotettu tervetulleiksi New Yorkin satamaan. Muttei edes sorrettujen ystävän kuollut ruumis voi löytää turvapaikkaa täältä! Me emme tule unohtamaan tätä! Me tulemme hautomaan suruamme lähellä sydämiämme ja sopivan ajan tullen, me tulemme ottamaan kostomme!
Suuri ja mahtava Rooseveltin ja Hullin demokratia ei voinut antaa meidän tuoda hänen ruumistaan haudattavaksi. Mutta hän on täällä tästä huolimatta. Kaikki meistä tuntevat, että hän on tänään tässä salissa kanssamme – ei pelkästään suuret ajatuksensa, vaan myös, erityisesti tänä iltana, muistoinamme hänestä ihmisenä. Meillä on oikeus tuntea ylpeyttä, että aikakautemme paras ihminen, suurin mieli, voimakkain ja kaikkein uskollisin sydän kuuluu meille. Luokkayhteiskunta jossa elämme, ylistää roistoja, huijareita, oman edun tavoittelijoita, valehtelijoita ja ihmisten sortajia. Pystyt tuskin nimeämään rappeutuvan luokkayhteiskunnan älyllistä edustajaa, suuremmassa tai pienemmässä määrin, joka ei olisi surkuteltavan tekopyhä tai halveksittava pelkuri, tuntien mielenkiintoa ainoastaan henkilökohtaisiin liiketoimiinsa ja keskittyen pelastamaan oman arvottoman nahkansa. Mikä surkea ihmisten heimo he ovatkaan. Heillä ei ole rehellisyyttä, ei innoitusta, ei mitään kerta kaikkiaan. Heillä ei ole yhtäkään miestä joka kykenisi iskemään kipinöitä nuorison sydämiin. Meidän vanha miehemme oli tehty paremmasta aineksesta. Meidän Vanha Miehemme oli rakennettu täydellisen erilaisesta aineksesta. Hän kohosi näiden pygmien keskeltä moraalisella suuruudellaan.
Toveri Trotski ei ainoastaan taistellut uuden, ihmisten väliseen solidaarisuuteen perustuvan sosiaalisen järjestyksen puolesta tulevana tavoitteena; hän eli jokaisen päivän elämästään sen korkeampien ja jalompien standardien mukaan. He eivät antaneet hänen olla minkään maan kansalainen. Mutta, tosiasiassa, hän oli paljon tätä enemmän. Hän oli jo valmiiksi, mieleltään ja käytökseltään, tulevaisuuden kommunistisen yhteiskunnan kansalainen. Tämä muisto hänestä ihmisenä, toverina, on paljon arvokkaampi kuin kulta tai jalokivet. Me hädin tuskin kykenimme ymmärtämään että tämän kaltainen mies elää keskuudessamme. Me jokainen olemme napattuina luokkayhteiskunnan teräsverkossa, kaikkine sen epätasa-arvoisuuksineen, ristiriitoineen, sovinnaisuuksineen, väärine arvoineen ja valheineen. Luokkayhteiskunta myrkyttää ja korruptoi kaiken. Me olemme sen mitätöimiä, kierouttamia ja sokeuttamia. Me pystymme vain vaikeasti kuvittelemaan millaisia ihmissuhteet tulevat olemaan ja käsittämään millainen inhimillinen persoonallisuus tulee olemaan vapaassa yhteiskunnassa.
Trotski antoi meille ennakoivan esikuvan. Hänessä, hänen persoonallisuudessaan miehenä, ihmisolentona, saimme nähdä vilauksen siitä millainen kommunistinen ihminen tulee olemaan. Tässä muistossa hänestä ihmisenä ja toverina on suurin vakuutemme voittamattomuudesta, tavoitellessamme ihmisten välistä solidaarisuutta. Meidän kauheana aikakautenamme moni asia tulee katoamaan. Kapitalismi ja kaikki sen sankarit tulevat katoamaan. Stalin ja Hitler, Roosevelt ja Churchill, ja kaikki valheet ja epäoikeudenmukaisuudet ja tekopyhyys joita nämä merkitsevät, tulevat katoamaan veressä ja tulessa. Mutta kommunistisen ihmisen henki jota Toveri Trotski edusti, ei tule katoamaan.
Kohtalo on tehnyt meistä, tavallisista ihmisistä, Toveri Trotskin kaikkein välittömimmät seuraajat. Meistä tulee nyt hänen perillisiään ja me ryhdymme tehtävään toteuttaaksemme hänen testamenttinsa. Hän luotti meihin. Hän vakuutti meille viimeisissä sanoissaan, että me olemme oikeassa ja että me tulemme voittamaan. Me tarvitsemme ainoastaan luottamusta itseemme ja aatteisiin, perinteeseen ja muiston jonka hän meille perinnöksemme jätti.
Olemme hänelle kaiken velkaa. Me olemme hänelle velkaa oman poliittisen olemassaolomme, oman ymmärryksemme ja uskomme tulevaisuuteen. Me emme ole yksin. Maailman kaikissa osissa on meidän kaltaisiamme. Muistakaa aina tämä. Me emme ole yksin. Trotski on kouluttanut oppilaiden kaadereita useammassa kuin kolmessakymmenessä maassa. He ovat vakuuttuneita luihin ja ytimiin oikeudestaan voittoon. He eivät tule hoipertelemaan. Emmekä mekään tule hoipertelemaan. ”Olen varma Neljännen Internationaalin voitosta!” Niin sanoi Toveri Trotski elämänsä viimeisinä hetkinä. Täten olemme siis varmoja.
Trotski ei koskaan epäillyt, emmekä mekään koskaan epäile sitä, aseistettuna hänen aseillaan, hänen aatteillaan, me tulemme johtamaan maailman sorretut joukot sodan verisestä sekamelskasta uuteen sosialistiseen yhteiskuntaan. Tämä on täällä tänä iltana meidän muistolahjamme Toveri Trotskin haudalle.
Ja täällä hänen haudallaan, me myös todistamme sen, ettemme koskaan tule unohtamaan hänen lähtökäskyään – että me suojaamme ja huolella vaalimme hänen soturivaimoaan, hänen uskollista kumppaniaan kaikissa hänen taisteluissaan ja vaelluksillaan. ”Pitäkää hänestä huoli” hän sanoi, ”hän on ollut kanssani useita vuosia.” Kyllä, me tulemme huolehtimaan hänestä. Ennen mitään muuta, me pidämme huolen Nataliasta.
Tulemme nyt jäähyväistemme viimeiseen osaan, suurimmalle toverillemme ja opettajalle, josta on nyt tullut meidän kaikkein suurin marttyyrimme. Me emme kiellä surua joka puristaa meidän jokaisen sydämiä. Mutta meidän surumme ei ole lamauttavaa, tuskaa joka heikentäisi tahtoamme. Se on karkaistunut raivolla ja vihalla ja päättäväisyydellä. Meidän tulee muuttaa se taisteluenergiaksi jatkaaksemme Vanhan Miehen taistelua. Sanokaamme hänelle jäähyväiset tavalla, joka on arvollinen hänen seuraajilleen, kuin hyvät sotilaat Trotskin armeijassa. Ei ryömien heikkoudesta ja epätoivosta, vaan suorana seisten, kuivin silmin ja puristetuin nyrkein. Taistelun ja voiton laulu huulillamme. Luottamuksemme laululla Trotskin Neljännelle Internationaalille, Kansainväliselle Puolueelle, joka tulee olemaan ihmiskunta.
Suomennos 2.10.2010.
M.Niemi / Marxilainen Työväenliitto
