Nykyinen kapitalismin maailmanlaajuinen kriisi teki tuloaan 1990 –luvun loppupuolella. Muutamassa vuodessa kriisi levisi epidemian tavoin ympäri maailmaa; Kaukoitä, Venäjä, Brasilia ja Argentiina. Samanaikaisesti puhkesi epävakautta poliittisella tasolla. Argentiinan vararikko johti kansannousuun, joka kaatoi viisi presidenttiä. Maassa vallitsi pitkään kansannousun jälkeen kaksoisvalta, tapahtui tehdasvaltauksia, markettien ”ryöstelyä” ja elintarvikkeiden jakoa. Työttömien piqueteros-liike valtasi valtateitä estämällä siten ulkomaankauppaa. Kapitalismi Argentiinassa stabilisoitui muutamaksi vuodeksi kansainvälisen poliittisen ja taloudellisen tilanteen vaikutuksesta. Kapitalismin globaaliromahdukselta vältyttiin luomalla uusia kuplia ja fiktiivisiä arvoja taloudessa, sekä Kiinailmiön, että Latinalaisessa Amerikassa sovellettujen reformien ansiosta.
Nyt Etelä-Euroopassa (eikä yksinomaan siellä) ollaan samassa tilassa, missä Argentiina oli 2000 –luvun alussa. Samalla paljastuu, että Argentiinan kymmenen vuoden takaista konkurssia ei ole siivottu. Jättivelkojen kautta silloin hajonnut yhteiskunnan kudos hajoaa nyt uudelleen. Historiallisena paradoksina on mainittava reformistisen vasemmiston vaatimus Argentiinan mallin käyttöönotosta Etelä-Euroopan maissa. Kansainvälisten olosuhteiden lisäksi mitkä olivat paikalliset toimenpiteet, jotka vakaannuttivat Argentiinan, ja mitä ne tarkoittivat kansalle?
Välittömästi raha devalvoitiin 300 prosentilla, työttömyys räjähti käsiin ja maa julistautui maksukyvyttömäksi. Maailmanpankki ja sen kaltaiset suuret velkojat saivat rahansa takaisin kokonaan.
Pienemmät niistä saivat murusia, 30 prosenttia velkakirjojensa nimellisarvosta. Suurin osa lainoittajista (97%) suostui tähän järjestelyyn koska se oli parempi kuin ei mitään. Kourallinen hedge fund –rahastoja ei tyytynyt tähän ja ne kävivät oikeutta. Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että kyseiset rahastot olivat ostaneet velkakirjojaan pilkkahintaan. Yksi niistä on NML Capital, jonka johdossa istuu republikaani Mitt Romneyn ystävä monimiljardööri Paul Singer.
.
”2002-2012: yksi sykli sulkeutuu. Uusi on orastamassa globaalikapinoiden dynamiikalla varustettuna
Marraskuussa newyorkilainen oikeusistunto tuomitsi Argentiinan valtion maksamaan NML Capital –rahastolle 1,3 M dollaria. Tämä on pieni summa valtion 80 miljardin tai julkisen sektorin 190 miljardin dollarin velasta, mutta se on ennakkotapaus. USA on päättänyt hyökätä Argentiinaa vastaan silläkin hinnalla, että tämä menisi konkurssiin oitis. Enää ei pelätä, että kriisi voi siirtyä Yhdysvaltoihin, sillä se on jo siellä. Myös Fich alensi Argentiinan luottoluokitusta viidellä pykälällä ja nyt maa on vain kaksi askelta maksukyvyttömyystilasta ja uudesta vararikosta. Äskettäin Ghanassa argentiinalainen laiva pakkolunastettiin ilmeisesti amerikkalaisen hedge funds –rahaston ”käskystä”. Se on vielä yksi merkki sodanjulistamisesta.
Kaadettuaan viisi presidenttiä vuoden sisällä Argentiinan kansa lopulta valitsi Nestor Kirchnerin. Silloin vallitsevien olosuhteiden sisällä Kirchner onnistui vakauttamaan muutamaksi vuodeksi ainakin poliittisen järjestelmänsä. Nämä olosuhteet olivat: elintason pudottaminen 300 prosenttia, velanleikkausta, eräiden energiayhtiöiden kansallistaminen, Kiinailmiö, joka elvytti globaalikapitalismia muutamaksi vuodeksi. Vasemmistoperonisti Nestor Kirchner hallitsi vuosina 2003-2007. Hallitsemattomuuden kokemusten valossa Kirchner päätti hallita maata bonapartena. Vuonna 2007 Kirchner siirtyi vaimonsa tukijoukkoihin tavoitteena ottaa Putinin tavoin vastaan valtakapula vaimoltaan seuraavien vaalien yhteydessä. Symbolinen sattuma on se, että ennen sitä Nestor ehti kuolla. Cristina –vaimo voitti toisen kerran vaalit 2011 ja pysyy muodollisesti vallassa vuoteen 2015 asti. Ensi vuoden parlamenttivaaleissa hän toivoo saavansa riittävän enemmistön taakseen (2/3 kansanedustajista) pystyäkseen muuttamaan Chavesin tavoin perustuslakia ja osallistumaan vaaleihin enemmän kuin kaksi kertaa.
Cristina takertuu valtaan niin kauan, kun työväenluokkansa ei kaada häntä. Prosessit tällaisen näköalan toteuttamiseksi häämöttävät jo tänään. Ensimmäinen yleislakko kymmeneen vuoteen onnistui 20.11.2012. Tähän asti Kirchneriä fanaattisesti tukeneet ammattiliitot olivat Cristinan vastaisten barrikadien etulinjassa. Junat ja bussit jäivät liikkumatta ja pankit pysyivät suljettuina. Roskat ”koristelivat” katuja ja sairaalat hoitivat vain hätätapauksia. Työssäoleva, työtön ja opiskeleva nuoriso olivat tulilinjalla. Taisteluihin mobilisoivana tekijänä toimii korkea inflaatio, joka virallisesti on 10 %, mutta todellisuudessa 25 prosentin luokkaa. Peson hinta virallisesti on 21/100 $:sta ja mustassa pörssissä alle 10 senttiä. Yhdistettynä talouden ongelmien mahdottomuuteen ratketa ja globaali lamaan on perusteltua ajatella, että uusi argentinazo on orastamassa; tällä kertaa muuallakin kuin Argentiinassa, koska kapitalismi on vararikon partaalla maailmanlaajuisesti ja Latinalaisessa Amerikassa.
Euroopassa EU:n toimet ovat kapitalismin saattohoitoa, eutanasiaa
Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi sanoo saksalaislehti Der Spiegelin haastattelussa, että euromaat voivat saada suvereniteettiaan takaisin vain syventämällä integraatiotaan. Hänen mukaansa useat maat eivät ymmärrä, että ne ovat jo menettäneet suvereniteettinsa kauan sitten (Taloussanomat 29.10.). Ristiriitainen on myös BKT:ta laskevat leikkaukset ja velan kasvu suhteessa BKT:seen sen lyhentämisestä huolimatta. Merkel ehdottaa leikkausstrategioita koko EU:n alueelle 130 miljardia euroa vuosina 2013 – 2020.
Kapitalismin globaali systeemikriisi järisyttää viisi vuotta poliittisia järjestelmiä, kaataa hallituksia ja saa toisia umpikujaan. Liikehdintä kyseenalaistaa hallitsevan eliitin poliittista hegemoniaa alkaen ensimmäiseksi Etelä-Euroopasta. Vallassa oleva eliitti ei voi jatkaa entisellä tavalla. Tämä asettaa objektiivisesti päiväjärjestykseen poliittisen vallan kysymyksen, siis mitkä ovat ne voimat ja liittolaissuhteet, jotka voivat saada yhteiskunnan pois umpikujasta? Kriisi maksatetaan ihmisjoukolla, joka ei suostu tähän rooliin. Iskut palautuvat kuin bumerangi horjuvan kapitalismin isännöitsijöille. Kreikka on silta Lähi-idän ja Euroopan liikehdinnän välillä.
Kapitalismia piinaavat myös uusliberalistisen ajan kansainväliset vitsaukset, eli fiktiivisen pääoman hillitön ja räjähdysmäinen kasvu. Viisi vuotta kriisin alkamisesta ja neljä Lehman Brothers–pankin konkurssista uusi jättiläiskupla on muodostunut ja uhkaa koska tahansa romuttaa järjestelmän raunioidensa alle. Uusi 500 biljoonan dollarin kupla jakautuu seuraavasti: 184 biljoonaa sijaitsee Euroopassa, 161 USA:ssa ja loput ympäri maailmaa. Ne ovat pankkijärjestelmän toimesta myytyjä johdannaisia. Kyse on uudesta fiktiivisen pääoman ”sukupolvesta”. Niiden summien takeeksi pankeissa on tallennettu vain 3,2 biljoonaa euroa todellista rahaa.
Kreikka pidetään hengissä, jotta Italia ja Espanja saisivat vielä vähän aikaa hengittää. Kreikassa kriisinlääkkeet ovat tuplanneet valtiovelan sadan miljardin parturoinnista huolimatta. ”Tervehdyttävät uudistukset” ovat singonneet työttömyyden 26 ja nuorisotyöttömyyden 58 prosenttiin. Bruttokansantuote laskee joka vuosi useamman prosentin. Kuluneena vuonna bkt laski 7,2 prosenttia, mikä on euroalueen suurin pudotus. Tämä on jatkunut neljä vuotta. Liikkeitä suljetaan massiivisesti, sairaaloita ja kouluja suljetaan, asunnottomuus yleistyy, ihmisiä on vailla ruokaa ja lääkkeitä. Samanaikaisesti tämä on kulta-aikaa rikollisuudelle ja natsioikeiston nousulle.
Vuosi 2012 jää maailmanhistoriaan siitä, että yksi maa teki konkurssin kaksi kertaa, kerran helmikuussa ja toisen kerran joulukuussa ja kolme kertaa 16 kuukauden sisällä. Viimeisessä S&P laski Kreikan luottoluokituksen ”selective default” pohjanoteeraukseen. Ensimmäinen kerta oli vuonna 2011 sen seurauksena, että luvattu PSI (velanleikkuu yksityisiltä) ei toteutunut. Se tapahtuu kesken hallituksen riemuitsemista, että tällä tavoin ”vältyimme konkurssilta” ja laitamme tynnyrille pohjan. Huolimatta kahdesta konkurssista, Kreikan valtiovelka ei edelleenkään ole kestävä. Velan ja korkojen parturointi aiheuttaa suuria sosiaalisia ongelmia. Helmikuussa käynnisti vakuutuspaperit CDS. Nyt vuorossa on troikan omistuksessakin olevien velkapapereiden parturointi (OSI = official sector involvement”). Se tapahtuu viimeistään Saksan vaalien jälkeen.
Toistaiseksi Kreikkaa tuetaan lainaamalla sille yli 50 miljardia €. Summa käytetään pankkien tukemiseen, jotta nämä ostaisivat vanhoja valtion velkakirjoja takaisin. Valtio velkaantuu tässä prosessissa entisestään. Takaisinoston prosessissa velkakirjojen tarjonnan on oltava suuri, muuten niiden hinta karkaa käsistä. Tämä tekisi toisen yksityisten omistamien velkakirjojen parturoinnin välttämättömäksi (PSI-2 = private sector involvement). Siinä tapauksessa edessä on vielä yksi lisävararikko, järjestyksessä neljäs. Velanleikkuun yksityisiltä on tapahduttava vapaaehtoisella tasolla. Suuri kysymysmerkki tässä on miten saisi ”hedge funds” –rahastot suostumaan vapaaehtoisen parturoimiseen. Todennäköisesti siinä käy samalla tavalla kuin edellisenä kautena Argentiinassa. Näin ollaan samoissa kuopissa ajankohtana, jolloin Argentiina on palaamassa sinne.
Espanja on julistautumattomassa konkurssitilassa. Maalle annetaan avustuksia tipoittain toivossa, että tämä ei pyytäisi niitä ääneen. Mikäli päätettäisiin sovittaa Espanjalle Kreikan (2,7% euroalueen BKT:sta) pelastusoperaatioita, euroalue olisi historiaa. Jos Espanja on liian suuri pelastettavaksi, Italia on mahdotonta pelastaa. Pelkästään valtionvelkaa Italialla on lähes kaksi biljoonaa euroa (2000 miljardia), mikä on neljännes koko euroalueen velasta. Sen lisäksi Italia on euroalueen kolmanneksi suurin talous. Isku viimeksi mainittuihin kahteen maahan riippuu siitä, milloin markkinat päättävät nostaa korkoa tarjoamilleen lainoille. Se taasen riippuu pelkästään psykologisista syistä. Pankkivalvonta ja liittovaltioistuminen voivat lepyttää markkinoita joksikin lyhyeksi ajaksi, mutta eivät ratkaise kapitalismin systeemiristiriitoja.
Nykyisen kauden liikehdintöjä on avannut Kreikan joulukuu 2008. Toista kuukautta kestänyt nuorisokapina näytti hallitsevalle eliitille, ettei ole valmis asettamaan päätään vadille pääoman voittojen turvaamiseksi. Nyt neljä vuotta myöhemmin Kreikan poliittinen kenttä on hajalla, samaten kuin koko yhteiskunta. Taistelujen on vielä kohdistuttava äärioikeiston uhkaa vastaan. Nuorison liikehdintä ei voi yksin paljon saavuttaa, ilman että se löytää yhteissävelet työssäolevan ja työttömän kansan kanssa. Poliittinen yleislakko avaisi tietä sosialistisen vaihtoehdon ehdottamiselle. Myös Italiassa ja Espanjassa työväenluokka on näyttelemässä merkittävää roolia siinä, että tähänastinen vastarinta (esim. indignados liike) muuttuu hyökkäysliikkeeksi, aalloksi, jonka tavoite ei ole vain torjua taantumuksen pimeät projektit, vaan myös rakentaa yhteiskuntaa oman ohjelmansa pohjalta.
Arabikevään toinen erä
Laajasti arabimaailmassa levinneen vallankumouksen ensimmäinen vaihe alkoi kaksi vuotta sitten. Sen puhkeaminen ja leviäminen säikäytti niin länsimaailmaa kuin sionismiakin. Se sai aikaan diktaattoreiden kaatamisia ja pakotti imperialismin liittoutumaan entisten vihollistensa islamistien kanssa hillitäkseen yhtäältä massojen kansannousua ja perustaakseen toisaalta uusia tasapainoja alueella, jossa arabikevään jälkeen kaikki vanha status quo oli vaakalaudalla.
Mitä ensimmäinen vaihe ei onnistunut saavuttaa oli se, että diktaattoreiden mukana olisivat menneet myös diktatuurit. Ben Alin tilalle tuli islamistinen Ennahda –puolue ja Mubarakin tilalle muslimiveljeskunta. Libyassa imperialismi joutui turvautumaan al Qaidan apuun, ei Gaddafia vastaan vaan sitä uhannutta Tripolin kansaa vastaan. Bahrainissa ja Jemenissä vallankumous tukahdutettiin ja Syyriassa kaikki on vielä auki. Kapinoita käynnistäneet syyt ovat kuitenkin vielä ratkaisemattomia. Tämä pakottaa ihmisjoukkoja nousemaan uudestaan uusia hallitsijoita vastaan alkaen arabimaailman tärkeimmästä maasta, Egyptistä.
Ben Alin kaataminen Tunisiassa oli kaksi vuotta sitten suhteellisen helppoa. Jatkuvat mielenosoitukset pakottivat demaridiktaattorin ottamaan vaimonsa ja lähtemään muutaman kultaharkkotonnin kanssa Saudi- Arabiaan. Egyptissä islamistit nousivat valtaan kymmenen kuukautta vallankumouksen puhkeamisen jälkeen vaaleilla. Kairossa vallitsi katutaistelut, Tahrir–aukion valtaus, loputon kyynelkaasuhyökkäys ja ammuskelut. Mubarakin väistyttyä vallitsi armeijan mielivalta ja odotus, että mielialat rauhoittuisivat ja vaaliuurnat julistaisi muslimiveljeskunnan marginaalienemmistöllä voittajaksi. Veljeskunta ei osallistunut Mubarakin vastaiseen taisteluun, vaan vanhana ja järjestäytyneenä puolueena tuli ”perimään kruunun”.
Arabikevään ensimmäisen vaiheen aikana Libanonissa vallitsi näennäinen tyyneys. Samanlainen tilanne vallitsi Iranissa, jossa nähtiin shiialaisen Bahrainin kapinassa mahdollisuuksia päästä siellä olevasta amerikkalaisten tukikohdasta eroon. Hisbollah kannatti jopa suoremmin kansannousuja niin kauan kun nämä olivat omasta pihasta kauempana. Alussa kapinoita kannatti jopa Turkki, joka uusottomaanioppinsa mukaisesti, näki mahdollisuuden näytellä aluehegemonia, joka sovittelee konflikteja.
Libyassa länsimailla ei ollut varaa laittaa kaikkia munia ystävänsä Gaddafin korille. Tilanteeseen puututtiin sotilaallisesti tukeakseen omia Bengasin liittolaisia kaikkia muita vastaan. Israelin pyynnöstä samanlaista interventiota ei käytetty Syyriassa vaikka Assadin oman kansan teurastus oli paljon Gaddafin lahtausta pahempi. Vanha Sharonin sanonta kuuluu: ”Assad is the devil we know”. Muut saattaisivat vaatia Golanin kukkulat takaisin. Pitkään kestänyt sisällissota tyrannia vastaan on aiheuttanut muutoksia voimasuhteissakin. Turkki tukee osaa kapinoitsijoista ja jopa osallistuu terroriin omalla armeijalla Syyrian rajojen sisällä. Se halua näin vaikuttaa tapauksessa, jossa syntyisi de facto itsenäinen kurdinalue Pohjois-Irakissa. Iran tukee myös aseellisesti Assadia, sillä teokraattinen klikki siellä tietää, että al-Assadin jälkeen tulee omakin vuoro. Hisbollah on myös hiirenhiljaa, ja huolehtii vain siitä, että konflikti ei siirtyisi omalle maalle.
Saudit ja Persianlahden valtiot tukevat rahallisesti ja aseellisesti islamistijärjestöjä. Bahrainin ja Jemenin teurastuksista vaienneet länsimaiden mediat korostavat Assadin murhia ja vaativat länsimaita puuttumaan konkreettisemmin tilanteeseen. Israel uhkaa pakottaa uusia tasapainoja väkipakolla, ja äskettäisellä ohjushyökkäyksellään Gazaan halusi tehdä uhkauksesta uskottavamman. Edelliseen interventioon Gazaan värvättiin 10 000 reserviläisiä, kun taas tähän ”hätään” aseisiin kutsuttiin 75 000 reserviläistä. Tämä on merkki siitä, että sionismi haluaa eskaloida sotaa ympäri Lähi-itää. Samalla se antaa viestin veljeskunnalle Egyptissä, ja Assadin tilalle tuleville syyrialaisille. Se uhkaa kostaa hisbollahille vuosien takaista Israelin tappiota, ja tukahduttaa kehdossaan orastavan kapinan Jordaniassa sekä ryhtyä sotaan jopa yksin Irania vastaan.
Israelin pysäytti ulkoministeri Clinton ja hänen ystävä Mohamed Mursi, joka sovitteli ilmahyökkäyksen lopettamiseksi Gazassa. Mursi näki, että jos katsoo läpi sormien hyökkäystä palestiinalaisia ja veljeskunnan toimesta perustettua Hamasia vastaan, se vaarantaisi yhteiskunnallista rauhaa Egyptissä. Lännellä oli monta riskiä pelissä antaakseen Israelin leikkiä sodan eskaloimista koko Lähi-idässä. Gaza-sodan sovitteleminen ei estänyt Jordanian massoja ryhtymään kapinaan monarkiaa vastaan. Egyptissä alkoi Tahririn kapinan uusi historiallinen vaihe. Tahrir-aukion täyttyminen ihmisistä pakotti Mursin vaatimaan itselleen itsevaltiaan mandaattia. Kun sitä vastustettiin barrikadeilla Mursi turvautui samaan keinoon kuin Mubarak aikanaan, armeijaan. Sotilaille annettiin valtaoikeudet pidättää ja vangita ihmisiä kadulla.
Kaikki tasapainot Lähi-idässä ovat edelleenkin järkkyneitä. Uudet vallanpitäjät (islamistit) eivät pystyneet perustamaan uutta stabiliteettia. Äskettäinen arabikevään toinen vaihe on jo puhjennut Egyptissä ja pian leviää kaikkialle arabimaailmassa. Vastakkain siinä tällä kertaa ovat maallistunut työväenluokka ja lännen tukema islamismi. Tämän kädenväännön tuloksesta riippuu arabikevään jatkoprosessit ja jopa lopullinen kohtalo. On syytä uskoa, että niin kauan kun ensimmäiseen vaiheeseen johtaneet syyt on ratkaisematta, ihmiset eivät lakkaa taistelemasta. Menetettävää on vain sillä joka ei taistele. Tämä pätee samalla tavalla Lähi-idässa, Etelä-Euroopassa tai Latinalaisessa Amerikassa. Syyt kapinoiden taustalla ovat kaikkialla samat. Kapitalismin globaali luonne huolehtii siitä, että historiallinen vastustajansakin taistelee globaalilla tasolla. Jopa samanaikaisesti joka paikassa. Syiksi voi mainita: yhä kasvava työttömyys, elintarvikkeiden kallis hinta, polttoainepula, korruptio ja epäluottamus kaikkia vanhoja vallanpitäjiä kohtaan.
Jatkuvat taloudelliset ja poliittiset kriisit johtuvat kapitalismin haaksirikosta tämän ollessa rappiovaiheessa. Kaksi vuosikymmentä NL:n luhistumisen ja kapitalismin restauroimisen jälkeen, sekä Kiinan integroiduttua maailman markkinoihin, euroalueen hajoamisen riski ja kriisi Yhdysvalloissa uhkaavat kapitalismin olemassaoloa maailmanlaajuisesti. Kaikki yhteiskunnalliset valtaluokat potevat hallitsemiskyvyttömyyden tautia. Reilun kahden vuoden aikana kapinat ovat kaataneet 26 hallitusta ja kokonaisia järjestelmiä. Kapitalismin hajoamisen tendenssi on tämän kriisin olemuksen ytimessä. Olennainen osa tästä todellisuudesta on se, että massat yhä enemmän omaksuvat offensiivisia asenteita opettelemalla tällä tavalla toimimaan historian subjektina. Argentiinan ensimmäisen kapinan yhteydessä kapitalismia pelastanut Kiina on nyt osa kriisiä. Sen vuoksi Kiinassa kapinoita puhkeaa kuin sieniä sateella, tuhansia joka vuosi.
Kriisin universaalisuus ja opetukset jatkuvista kapinoista antavat toivon ja optimismin, että ihmisjoukot onnistuvat rakentamaan tarvittavat vallankumoukselliset mekanismit onnistuakseen toimimaan kapitalismin ja koko epäinhimillisen luokkayhteiskunnan haudankaivajina.
.
Dimitris Mizaras
PS: Alustus on pidetty Oulun radikaalivasemmiston opintopiirissä 14.12.2012
