Suomalaisen kapitalismin vajeet, demarit ja ay-liike

Hallituskauden alussa talousnäkymät näyttivät jollain tavalla paremmalta kuin nyt. Harjaantuneille silmille talouden ja politiikan pääsuuntaukset olivat kuitenkin silloin jo näkyvissä. Hallituksen laaja koostumus takasi perinteisen konsensuksen jatkoa, joskin ajat olivat nyt toisenlaiset kuin uusliberalismia edeltävänä aikana. Pystyäkseen toimimaan suomalainen kapitalismi tarvitsee rajuja toimenpiteitä miltei kaikilla yhteiskunnan alueilla. Muutoksia sanelee elinkeinoelämä, ja ne panee toimeen Kokoomus – vikisköön ns. vasemmisto tai ei. Kataisen hallitus on historian epäsuosituimpia hallituksia. Yksi syy siihen on, että se joutuu toteuttamaan ikäviä päätöksiä. Toinen syy on, että se ei kykene tekemään päätöksiä.

Hallitusneuvotteluissa demarit yrittivät saada lävitse omia ehtojansa, mikä johti niiden karkottamiseen neuvotteluista. Neuvottelujen uudella kierroksella sovittiin minimiohjelmasta. Sovittiin myös siitä, että päätösten olisi miellytettävä kaikkia. Vai pitäisikö sanoa “molempia”, siis Kokoomusta ja SDP:tä. Muut puolueet oli tarkoitettu vain seuraajiksi. Viime syksyllä Kokoomus ja SDP alkoivat vuorotellen uhkailla sillä, että elämme yli varojemme ja velkaannumme nopeaa vauhtia. Ja että meillä on kestävyysvaje. Ja että ay-liikkeen pitää tyytyä nollaratkaisuun palkkaneuvotteluissa. Ja ammattiliittojen pitäisi vielä hyväksyä “rakennemuutoksia” kuten eläkeiän nostamista. Kapitalismin systeemikriisi tarkoittaa sitä, ettei järjestelmä pysty selviytymään kriisistään, ellei se saa aikaan pysyviä muutoksia työnjaossa ja laadussa niin, että se pystyisi jatkamaan riistoaan lisäarvon ammentamisen kautta.

Tässä tilanteessa vasemmisto joko on mukana likaisessa työssä tai vastustaa sitä. Puoleen tiehen jääneitä ratkaisuja, kuten “ollaan mukana, jottei tapahtuisi vielä pahempaa”, ei ole. Sitä aikaa, jolloin yhteiskunnalla oli varaa jakaa tuotannon hedelmiä, ei enää ole. Se aika oli reformismin kultainen kausi; nykyinen on kääntynyt päälaelleen. Vasemmistopuolue, joka ei vastusta kapitalismia eikä taistele sen kumoamiseksi, on tuhoon tuomittu. Käytettyään konsultteja ja asiantuntijoita ja maksettuaan toistamiljoonaa Himasen “viisauksille” Urpilainen tuli esiintymään ikään kuin sankarina, Suomen pelastuksen keksijänä ja ehdotettujen toimenpiteiden alullepanijana. Tämä ei estänyt hänen kannatuksensa romahtamista. Alamäki tulee jatkumaan, tehköön Urpilainen tai hänen seuraajansa mitä tahansa.

Ratkaistavissa on joukko mahdottomia ongelmia. Niistä muutamia ovat: talous ja vajeiden kaventaminen, luottoluokituksen säilyttäminen, velkaantuminen, kestävyysvaje, viennin tyrehtyminen, työttömyys, sote, eläkkeet, kuntauudistus, Talvivaaran tuhot, vakoiluskandaalit ja Nato. Henkilökohtaisesti Urpilaisen eteen avautuu kaksi haaraa. Mikäli demarijohtaja ryhtyy pelastamaan porvariyhteiskuntaa, hänestä tulee vihattu poliitikko. Jos taas hän jättää kaiken seuraavan hallituksen tehtäväksi, hänet ajetaan alas siksi, ettei hän ole uskaltanut tehdä mitään. Urpilaisen kohtalo on sidottu demarien ja Vasemmistoliiton kohtaloon, käteen jää alle 10 prosentin kannatus.

Sosialidemokraatit saattavat yrittää uudistaa peilikuvaansa vaihtamalla puheenjohtajaa. Porvarillinen yhteiskunta tarvitsee kipeästi demareita, joten niiden pelastamiseksi on värvätty suurempiakin instituutioita. Helsingin Sanomat on jo aloittanut Antti Rinteen kultin rakentamista. Jos Soinille onnistuttiin luomaan jytky, miksi ei sitten ay-pomollekin? Sunnuntailiitteen aukeamasta lukija saa todeta, että Rinteellä on oikeat demariarvot sydämessään, ay-siipi sanoo viimeinkin viimeisen sanansa, Rinne edustaa vasemmisto-oppositiota demareissa. Rinne on soittanut nuorena klarinettia, Rinne herää kello viideltä joka aamu, Rinne on rakastava aviomies. Rinne siivoa itse huushollinsa. Rinteellä on hyvä maine. Rinne luovuttaa 50 000 euroa vuosituloistaan, koska Urpilaisen pallilla Rinne tienaa vähemmän; ja silti hän haluaa demarien puheenjohtajaksi, olisiko kutsumustehtävä kyseessä?

Vielä on vaikea sanoa, pystyykö Urpilainen säilyttämään asemansa, kun vastassa on Rinne, mutta ainakin se on Urpilaiselle vaikeampaa, kun Rinteen liittolaisena on Hesari.

Taantumuksellisessa hallituksessa mukana oleminen on demarien poliittiselle olemassaololle perusta – ja samalla melkoinen kompastuskivi. Kapitalismi ei pysty takaamaan ihmisarvoista elämää tässä maassa eikä missään muuallakaan. Eletään aikoja, jolloin yhteiskunta joko näkee vallankumouksellisia muutoksia tai vaipuu barbariaan. Tämän päivän vasemmistolainen puolue on joko vallankumouksellinen tai lakkaa ennen pitkää olemasta. Viimeinen tapahtuu joko työväenluokan toimesta tai, kuten ikävä kyllä on mahdollista, koko yhteiskunta sortuu äärioikeiston ratkaisuihin. Mikäli ihminen tiedostaa tämän tosiasian, hänen on lähdettävä empimättä mukaan prosessiin vallankumouksellisen puolueen rakentamiseksi.

Työväen Mielipide n:o 38 – Pääkirjoitus


This entry was posted in Artikkelit, kotimaa, EU, Polttopisteessä. Bookmark the permalink.