Instituutiona Nato on alusta asti perustettu sotajärjestöksi. Perusteluina sen olemassaololle ovat olleet kylmä sota ja punaisen leirin laajuus ja vahvuus, joka pakotti kapitalistiset maat alueelliseen yhteisöllisyyteen perustuvaan puolustukseen.
Maantieteellisesti sen toiminnan reviiri rajautui Pohjois-Atlanttiin, joskin järjestöön kuului myös sellaisia maita kuin Kreikka ja Turkki. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen doktriini piti määritellä uudelleen. Natosta tehtiin tietoisesti globaalisti toimiva sotainstituutio. Perustettiin nopean toiminnan joukkoja ja varauduttiin käyttämään korkeaa teknologiaa ydinase mukaan lukien. Laadittiin valmius kattaa intervention mahdollisuuksia ympäri maapalloa. Samalla siihen liitettiin uusia myös entiseen NL:oon kuuluneita maita.
Suomea on hiottu natokuntoon vuosikausia. Viimeinen päätös Suomen osallistumisesta nopean toiminnan joukkoihin siirtää natopiuhan lähemmäksi pistoketta, vaikka maamme jääkin toistaiseksi päivystystoiminnan ulkopuolelle. Enää ennen lopullista sinettiä on liittyminen tiedustelu- ja sotilastukikohtajärjestelmiin sekä Kaskealan ajama osallistuminen Naton ilmavalvontaan. Nato on edelleen USA:n käsikassara, joskin Bukarestin kokouksessa keskipakovoimat tulivat esille tavalla, joka saattaa hämätä. Suomessa kesken ulkoministerin vaihtoa demarien ja kokoomuksen “kompromissien” surauksena mennään yhä lähemmäksi Naton militaarista ydintä. Afganistanin miehitystä tuetaan edelleen, vaikka siihen ei ole asetettu aikatavoitetta.
Itään laajentuminen kompastui
Kaksi hävittyä sotaa (Afganistan ja Irak) saldona taskussaan Bush astui Bukarestiin Tsausescun palatsiin lyöden sorarumpunsa ja varoittaen terrorismista vanhoilla kuluneilla perusteluillaan. Provokatiiviset lausunnot Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyydestä ennen pitkää ja periksi antamaton asenne liittyen Keski-Euroopan ohjuskilpeen osoittavat selkeästi mikä on heidän sotasuunnitelmiensa kohde. Se on Venäjän lisäksi myös maailmanrauha. Toisin kuin amerikkalaiset tiedotustoimistot väittävät, Nato-vastustus Ukrainassa on voimakasta venäjänkielisen alueen ulkopuolellakin. Ukrainan jäsenyys veisi Naton 161 kilometrin päähän Volgogradista (Stalingrad), Pietarista (Leningrad) olisi sitäkin lyhyempi matka. Nato olisi silloin Moskovan porttien lähellä. Tavoitteena on imperialismin maailmanlaajuinen hegemonia uusien kriisiolosuhteiden sisällä.
Jeltsinin aikana 1990-luvulla imperialismi toivoi integroivansa itseensä neuvostojälkeisen ajan Venäjän. Liberalismi ja ryöstökapitalismin palauttaminen aiheuttivat vain rakenteellista kaaosta. Kapitalismin maailmanlaajuinen kriisi 1997-98 sai aikaan Jeltsinin kaatumisen ja johti Venäjän kansatalouden vararikkoon. Kiina-ilmiö elvytti väliaikaisesti maailmantaloutta ja yhdessä öljyn korkean hinnan kanssa vakiinnutti Putinin järjestelmää ja synnytti suhteellista vakautta maassa. Tämä takasi Venäjän osittaista paluuta entisen NL: alueilla. Nyt Irakissa ja Afganistanissa hävitettyjen sotien ja taloudellisen romahduksen näköalojen valossa imperialismilla ei ole aggressiiviselle politiikalle muuta vaihtoehtoa. EU, joka näyttää laittaneen kapuloita Ukrainan ja Georgian jäsenyyden rattaisiin ei ole eri mieltä tästä realiteetista. Se on aikaisemmin tukenut henkisesti ja aineellisesti niitä ns. “värillisiä vallankumouksia” itäisessä Euroopassa, jotka nyt näyttävät tulleen tiensä päähän.
Keskipakovoimat
Vaikka imperialismin aggression toimeenpanolle näyttää olevan kiire, on muitakin asiaan liittyviä ja sitä hämmentäviä ulottuvuuksia. Gazpromin kaasusta riippuvainen Saksa tietää, ettei sillä ole varaa ryhtyä välittömästi avoimeen vastakkainasetteluun Venäjän kanssa. Saksan lisäksi Ukrainan ja Georgian jäsenyyksiä vastustivat Ranska, Italia, Espanja, Portugali ja jopa Benelux-maat. On tärkeää ymmärtää, että kyseessä ovat imperialismin sisäiset ristiriidat, jotka syventävät jakolinjoja niin Naton kuin EU:nkin sisällä.
Kyse ei ole siitä kaunistetusta kuvasta, jota porvarillinen lehdistö viljelee, että EU:n ulkopolitiikka näin vahvistuisi ja sen näkyvyys parantuisi. Jarruttamisessa kyse itälaajentumiselle ei ole siitä, että Eurooppa nostaisi päätään, ja että näin ollen Nato ei enää olisi Yhdysvaltojen peukalon alla.
Tätä mieltä on erityisesti eräät Nato-intoilijat Suomessa. Heidän mukaansa EU:sta tehdään Naton eurooppalainen pilari, joka ajanee EU-maiden intressejä entistä itsenäisemmin. Tämän harhakuvan syntyyn edesauttaa Ranskan halu palata Naton komentorakenteisiin. Tämä propaganda tarjoaa Suomelle porkkanan ja kepin; Nato ei ole enää yhtä paha kuin ennen ja Natoon kuulumattomille on vaara jäädä EU:n turvallisuuspolitiikan ulkojäseniksi. Pertti Salolainen ja HS:n Olli Kivinen ovat sitä mieltä, että Natoon olisi pitänyt liittyä Jeltsinin aikana, ja että nyt ehkä juna on lähtenyt. Pääministeri Vanhanen peitetymmin ja ulkoministeri Stubb avoimemmin ovat optimistisempia. Viimeksi mainitun mukaan Venäjän kanta tiedettiin, se on sama kuin ennen ja Natoon ytimeen pitäisi pyrkiä EU:n kautta.
Todellisuudessa ei eurooppalaista pilaria ole olemassakaan. Eikä vain siksi, että Bushin vastustaminen olisi vain näennäistä. EU ei voi muodostaa pilaria, sillä se koostuu monista keskenään ristiriidassa olevista maista. Ranskaa ja Saksaa erottavat seikat ovat monta kertaa suuremmat kuin USA:n ja EU:n väliset ristiriidat. Sarkozyn ja Merkelin maaliskuinen tapaaminen on siirretty kesäkuuhun heidän suhteissa olevan kitkan takia. Sarkozy on ajamassa ydinvoimaa Saksalle ja Saksa patistaa Ranskaa tiukempaan talouspolitiikkaan. Sarkozy ajaa ns. “Välimeriunionia” ja haluaisi, että EU rahoittaa projektia. Saksa vastustaa sitä, koska siitä tulisi maksaja projektissa, jossa Ranska saisi hegemonisen aseman keräämällä entisiä siirtomaitaan ympärilleen. Taloudellinen kriisi kärjistää asenteita ja kovettaa kitkaa. Erimielisyyksiä EU:ssa ei voi lieventää konsensuksen merkeissä. Ranskan toimesta EU:n perustuslain hylkäämisen yhteydessä rikkoutunut Saksa-Ranska-akseli on lopullisesti mennyt eikä sitä voi enää korjata
Onko Natoa enää olemassa?
Näin avoimesti kysyi saksalainen Die Zeit -lehti kokonaisen sivun vieneelle analyysilleen helmikuussa, ennen Bukarestin huippukokousta. Alaotsikossaan lehti vastaa siihen: “Liittoumassa kehitteellä länsi-länsi – yhteentörmäys”. Näin jyrkkä kahtiajako ei johtunut siinä vaiheessa siitä, että “Venäjää ei saisi ärsyttää”. Se oli vain yksinkertaisesti kannanotto amerikkalaisten vaatimukselle saksalaisjoukkojen lisäämiseksi Afganistaniin. Tämä ei ollut lähellä Helmut Schmittiä olevan lehden yksittäinen mielipide. Samaa tuskaa jakaa Britanniassa Economist, joka (10.2.08) kysyy: “Voiko Afganistanin unohtunut sota voittaa historian mahtavimman sotakoneen?”.
Kyseessä ei ole journalistien liioittelu. USA:n puolustusministeri Robert Gates puhuessaan senaatille kertoi olevansa huolissaan siitä, että Nato kehittyy kahden asteen liittoumaksi. Gatesin varoitukset Naton hajoamisesta julkaisi seuraavana päivänä saksalainen konservatiivilehti Frankfurter Allgemeine. “Minusta Saksalla on ollut liikaa vastuuta Afganistanissa”, ilmoittaa siinä Angela Merkel. “Naton pitää ymmärtää, että se on hyvin valmisteltu kylmän sodan hautaamaton ruumis”. Näin avoimesti kirjoitti demariälymystön äänenkannattaja Die Zeit.
Mielenosoitukset työllistivät poliisin Bukarestissa ennennäkemättömällä tavalla. Mielenosoittajia hakattiin ja pidätettiin, ulkomailta tulleita käännytettiin rajalla. Muuten EU:n sisäiset rajat ovat avautuneet. Vaikka taantumuksen instituutiot ovat syvässä kriisissä, se ei tarkoita että ne eivät sen vuoksi olisi vaarallisia. Työväenluokka on ainoa taho joka voi ratkoa ongelmat organisoitumalla, kumoamalla kapitalismi ja perustamalla sosialistisia yhteiskuntia Euroopassa ja maailman ympäri.
__Dimitris Mizaras
