Maailmansodan jälkeen globaali kapitalismi oli päättänyt perustaa taloudelliset ja poliittiset tasapainonsa toisenlaiseen pohjaan kuin aikaisemmin. Kultakannasta siirtyminen dollarikantaan ja dollarin vaihdettavuustakuu yhdessä uusien instituutioiden, Maailmanpankin ja Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) toiminnan kanssa tekivät mahdolliseksi Marshall-suunnitelman, pääoman voittoiset sijoitukset ja luotonannot. Valtiosektorin osallistuminen talouselämään sekä investoinnit sotateollisuuteen mahdollistivat täystyöllisyyden ja hyvinvointivaltioiden rakentamisen laajentamista. Joskin kylmän sodan muodossa esiintyneestä kommunismin pelosta ei koskaan päästy eroon, silti Jaltan ja muut rinnakkaiseloon tähdänneet sopimukset mahdollistivat kapitalismille yhteiskunnallista rauhaa. Kausi jäi historiaan keynesisminä, kapitalistisen talouden ekspansion kautena. Omien järjestelmän lainalaisuuksien rikkominen (kumoaminen) ja neuvostobyrokratian antamat takeet luokkataistelun jarruttamisesta olivat kaksi tukipilaria, johon kapitalismin sodanjälkeinen vakaus perustui.
Vaikka vakaus saikin kestää legendaariset kolmisenkymmentä vuotta, silti järjestelmän ratkaisemattomat ristiriidat alkoivat kärjistyä taas pian sen jälkeen kriisiksi. Vuonna 1971 särkyi ensimmäinen pilari, eli dollarikanta taloudessa. Seurasi “vapaasti” kelluviin valuuttoihin perustuva kauppa, protektionismi, valtion omaisuuden yksityistämisiä, työn vapaata riistoa pääoman toimesta ja fiktiivisen pääoman sekä kuplien räjähdysmäinen dominointi koko kansantalouden alueella. Kaikki alkoivat silloin puhua uusliberalismista. Ulkopolitiikassa imperialismi otti käyttöön aggression, hyökkäävät doktriinit, sillä ristiriitojen sovittelemisen aika oli jo ohi. Niin tämän vaikutuksesta kuin sisäisten omienkin ristiriitojen purkautumisen seurauksesta romahti toinenkin vakauden tukipilari, l. Jalta ja rinnakkainen elo ja olemassaolo. Neuvostobyrokratian romahtaminen vei mukaansa sosialistiset yhteiskunnalliset suhteet ja mahdollisti kapitalismin restauraatiota Venäjällä ja Itä-Euroopassa. Kiinassa sama prosessi oli alkanut aikaisemmin byrokratian omana aloitteena ja sen johdon alla.
Siirtyminen keynesismistä uusliberalismiin ei kuitenkaan tapahtunut kovin rauhanomaisesti. Maailmanlaajuisia kapinoita ja kansannousuja, vallankumouksia, diktatuurien kaataminen ja kolonialismin ikeestä irrottautuminen leimasivat historiallista jaksoa vuodesta 1968 lähtien ja pitkin 1970 -lukua. Uusliberalismi venytti kapitalismin sietorajoja entisestään. Talouden tasolla järjestelmän toimivuus onnistui tavalla, jossa imaginaarinen (mielikuvituksellinen) pääoma dominoi kaikkia muita osa-alueita.
Luokkataistelun tasolla vakaus perustui ammattiliikkeen hiljentämiseen ja militanttilakkojen tukahduttamiseen. Globalisaatio taasen perustui alituiseen pyrkimykseen luoda uutta järjestystä jatkuvien sotien kautta. Nyt eletään aikaa, jossa kapitalismin tasapainot ovat taas umpikujassa. Luokkataistelussa valitsevat uudet voimasuhteet niin keskuksissa kuin periferiassa sijaitsevien maiden tasolla. Monessa suhteessa ristiriidat ovat nyt purkautumassa samalla tavalla kuin vuonna 1968. Vuosi 1968 edustaa kuitenkin paljon muutakin kuin sitä, että työläiset ja nuoriso olisivat vain yleisiä tendenssejä vastustamassa.
Vuoden 1968 tapahtumat olivat muutakin kuin vastarinta kapitalismin suunnitelmiin. Se oli spontaani, emansipatorinen, taasen koordinoimaton ja organisoimaton, ja juuri siksi epäonnistunut hyökkäys kapitalismin kumoamiseksi. Mikään epäonnistunut yritys ei kuitenkaan ole pelkkää tappion taakkaa, jollei sitä seuraa etujoukkojen ja massojen teurastus, fasismi, joukkohävitys.
Samalla logiikalla on oikeutettu väittämään, että mikäli vuosi 1968 on tänä päivänä tekemässä paluutta, se ei myöskään voi olla ainoastaan vuoden 1968 kopioimista tai toistelua. Nykyinen kriisi pitää sisällään 1968 kriisin elementit, mutta rikastutettuina tuhansilla muilla prosesseilla, jotka tekevät räjähdepanokset moninkertaisemmin äänekkäämmäksi. Tässä mielessä vuoden 1968 opetukset ovat elintärkeitä tuleviin tapahtumiin suhtautumisemme kannalta. Yrittämättä yleistää tai verrata mekaanisesti toinen toiseensa voi väittää, että tietyllä tavalla vuosi 1968 on ollut tulevan vallankumouksen kenraaliharjoitus samalla tavalla kuin vuosi 1905 oli vuoden 1917 lokakuulle. Samassa yhteydessä voimme todeta, että lokakuun sykli ei ole sulkeutunut vuoden 1989 Berliinin muurin kaatumiseen eikä vuoden 1991 NL:n romahtamiseen.
Tulevan vallankumouksen koulu
Vuosien 1905 ja 1968 välillä on paljon eroavaisuuksia. 1905 kapitalismi oli eri vaiheessa eikä esim. maailmansotien kokemuksia silloin vielä ollut. Myös teoreettinen arsenaalimme oli silloin köyhänlaisempi tähän päivään verrattuna. Yhteistyö työväenluokan ja talonpoikien välillä, vallankäyttö neuvostojen kautta, proletariaatin diktatuuriin liittyvät ongelmat ja sen degeneroitumiseen liittyvät asiat ja ennen muuta vallankumouksen jatkuva luonne olivat lukematon kirja vielä silloin. 1905 ei ollut lokakuun vallankumouksen vain alkusoitto. Se oli ennen kaikkea välttämätön koulu, tulevan ja vallankumouksen onnistumisen edellytys.
Mitä kaikkea 1968 taasen piti sisällään? Ensinnäkin punainen toukokuu ei ainakaan rajoitu ainoastaan Ranskan tapahtumiin. Yhtä aikaa niin keskuksissa kuin periferiassakin esiintyi kapinoita samanaikaisesti. Kokonaisuudessaan aikakausi ei kumonnut kapitalismia, mutta saavutuksista jotkut ovat heikentäneet sitä ja vaikuttavat heikentävästi tänäkin päivänä. Vietnamin sota sankarillisella Tet -hyökkäyksellään, kansalaisoikeuksien kirjon laajeneminen Yhdysvalloissa, Rudi Dutchken johtama SDS – liike Saksassa, Ranskan toukokuu, Prahan kevät, kulttuurivallankumoukseksikin kutsuttu levottomuus Kiinassa, kuuma syksy Italiassa, Cordobazon kansannousu Argentiinassa ja kaikki Kuuban vallankumouksen jälkeiset latinalaisen Amerikan vallankumoukset, siirtomaiden taistelu itsenäisyydestä Afrikassa, taistelu Portugalissa, jonka vedenpaisumus johti pian diktatuurin kaatamiseen (1974), muiden diktatuurien romahtaminen pian sen jälkeen, imperialismin tappio Vietnamissa ovat muutamia pyörremyrskyjä, tulevan vallankumouksen käytännön kouluja ja teorian laboratorioita.
Tämä on ensimmäinen opetus. 1968 on täällä meillä nyt läsnä monilla kytköksillä. Se ei merkitse vain monien aktivistien nostalgista ja romanttista kohdetta, tai vihan aihetta porvaristolle. Vuoden 1968 saavutukset ovat läsnä ja mm. sen vuoksi Sarkozy ja Ranskan porvaristo kokonaisuudessaan valitsevat sen strategiseksi kohdakseen ja haluavat tehdä sen kanssa ”tilit selväksi”. Läsnä on tänään myös kaikki se, mitä vuosi 1968 ei onnistunut tekemään. Meidän tehtävä on jatkaa siitä mihin ko. vuosi jäi ihmisen lopulliseen emansipaatioon asti.
Tapahtumien subjektit
Toisen maailmansodan jälkeiset keinotekoisesti saavutetut tasapainot johtivat hiljaiseen vastakkainasetteluun, joka tunnettiin kylmänä sotana. Kumpikin osapuoli oli vahtinut omaa aluettaan ja puuttui toisen reviirimaan sisäisiin asioihin vain silloin kun vallitsevan tasapainon järkytys uhkasi eliitin aseman vakautta. Kylmä sota oli tietyllä tavalla myös rauhantila. Näin ollen, kylmä sota vakiinnutti asemansa huolimatta Kreikan sisällissodasta, Korean konfliktista ja Vietnamin taukoamattomasta kahden yhteiskunnallisen järjestelmän verisestä yhteenotosta. Sitä kylmänsodanrauhaa ei järkyttänyt kansannousu Itä-Saksassa 1953, Unkarin ja Puolan tapahtumat 1956 eikä edes Suezin kriisi samana vuonna. Tilanne vuonna 1968 oli kuitenkin toinen. Prahan kevät ja Pariisin toukokuu eivät osuneet sattumalta samaan kalenteriaikaan. Niiden kahden tapahtuman välillä valitsee välttämätön sisäinen suhde.
Jaltan maailmanjakoon perustunut sodanjälkeinen tasapainon toinen tukipilari alkoi murtua, ei vain sisäisten ristiriitojensa, vaan myös läntisen maailman kriisin seurauksena. Ilmiönä stalinismi on länsieurooppalaisen vallankumouksen jälkijääneisyydestä johtuva tuote. Sen olemassaolo pohjautui yhteen maahan eristyneisyyden viitekehykseen. Sen perustukset alkoivat murtua alunperin maailmansodan jälkeen, silloin kun puolet Euroopasta ja Kiina liittyivät samaan leiriin. Vallankumouksen nousu lännessä aiheutti lopullisen iskun stalinismille, joka ei pystynyt koskaan toipumaan vuoden 1968 tapahtumista. Anti-byrokraattiset ja anti-autoritaariset internationalistiset tuulet puhalsivat yhtä aikaa lännessä ja idässä. Vanhat ideologiset vähemmistöt, trotskilaiset ja anarkistit löysivät taas polkuja suurten kuulijakuntien keskuuteen.
Jaetusta maasta kotoisin olleen Rudi Dutschken sankarillinen hahmo hyökkäsi niin kapitalismia kuin stalinismiakin vastaan. Maailman vallankumouksen symboli Ernesto Che Guevara piti kuuluisan puheensa Algeriassa, jossa tuomitsi stalinismin roolia kolmannen maailman politiikassaan. Siitä kritiikistään Che sai niskaansa leiman ”trotskilaisuudesta”. Jugoslaviassa opiskelijat täyttivät maan Marxin kuvilla ja taistelivat ”punaista porvaristoa” vastaan tunnusten alla. Marxilaisten äänen tukahduttaminen Itä-Euroopan maissa ja NL:ssa voimisti pitemmällä tähtäyksellä oikeistolaisten restauraatiovoimien asemat.
Ristiriitojensa sovittelemiseksi byrokratia turvautui mieluummin imperialismiin kuin laitavasemmistolaisiin ryhmittymiin, jotka kritisoivat sen totalitarismia, korruptiota ja etuoikeutettua asemaa. Näin ollen, kommunisminvihaaja USA:n ulkoministeri John Foster Dulles näki Budapestin miehityksen v. 1956 olevan oikeutettu. Imperialismi näytti samoin vihreää valoa Varsovan panssareille Prahassa 1968. Presidentti Lyndon Johnson ja ulkoministerinsä Dean Rusk kertoivat, että kyse oli ”poliisin operaatiosta NL:n vaikutuspiirin sisällä järjestyksen palauttamiseksi”. NL:n USA:n suurlähettilään Anatoly Dobrynin arkistot ja NL:n romahtamisen jälkeen julkaisut Pariisin lähettilään muistelmat toivat päivänvaloon salaisen sopimuksen, joka oli solmittu De Gaullen ja neuvostobyrokraattien välillä.
Sopimuksessa byrokratia lupasi rikkoa lakon kommunistisen puolueen ja ammattiliittojen avustuksella solmimalla Grenelle -sopimus. Länsi lupaili olla ryhtymättä toimenpiteisiin Tšekkoslovakiasta, suullista miehityksen tuomitsemista lukuun ottamatta. Näin yritettiin viimeiseen asti säilyttää Jaltan tasapainot. Sosialistisesta vallankumouksesta lännessä oli vältytty, ja viimeinen mahdollisuus vallankumouksellisista reformeista idässä oli estetty. Prahan miehitys määräsi aika pitkälle prosessia, joka huipentui vuoden 1991 tapahtumiin Moskovassa.
Vuonna 1968 maailmanvallankumous ei edennyt loppuun asti, koska se kompastui kolmeen esteeseen. Ensimmäinen oli se, että reformistiset byrokratiat olivat vielä silloin vahvoja. Niin ammattiliikkeen kuin Jaltan maailmaa edustava byrokratia pystyivät silloin jarruttamaan ja riisumaan luokkataistelusta vallankumouksellisen dynamiikkansa. Toinen este oli se, että kapitalismi pystyi vielä siirtämään taloutensa pääpainon uusliberalismiin, ja voittaa pariksikymmeneksi vuodeksi aikaa rakentamalla tyhjien talouskuplien päälle. Nämä kaksi edellistä pointtia kohtasivat molemmat Kiinassa. Siellä stalinistinen byrokratia ja uusliberalismi avioituivat auliisti ja yrittivät toimia pelastusrenkaana globaalikapitalismille kokonaisuudessaan. Nyt kun avustajana Kiina on kriisin ytimessä, kapitalismilla ei ole sivupolkuja ulos.
Kolmas rajoittava tekijä vuoden 1968 kansannousujen onnistumiseksi oli ollut proletariaatin teoreettinen, poliittinen ja organisatorinen kypsymättömyys. Tämä on edelleen olemassa ongelmana, joka on ratkaistava mitä pikimmiten. Jos emme onnistu ymmärtämään vuoden 1968 opetusten merkityksiä, meidän on mahdotonta kohdata tulevia vallankumouksellisia haasteita. On välttämättömyys varustautua ideologisilla aseilla, joita historia edellyttää meidän omaavan. Ennen muuta on ymmärrettävä, mitä puuttui vuoden 1968 tapahtumista. Se oli epäilemättä puolueeksi organisoitu vallankumouksellinen johto. Meidän on rakennettava se nyt, muita tilaisuuksia tähän tulevaisuudessa ei ehkä tule.
__Dimitris Mizaras
