Kesäkuun 12 päivän vaaleista käynnistyneet tapahtumat jakavat jyrkästi analyytikot laidasta laitaan. Onko kyse rappeutuneen teokraattisen järjestelmän romahtamisen alusta, vai onko kyse vain imperialismin sormesta? Onko kehitys Iranissa verrattavissa stalinismin romahtamiseen 1989-91 vai ”värillisiin vallankumouksiin” Ukrainassa, Georgiassa ja muualla? Tai merkitseekö protestien tukahduttaminen samoja prosesseja kuin Kiinassa taivaallisen aukion verilöylyn yhteydessä. Näihin kysymyksiin ei voi vastata, ennen kun katsastaa, mitä Iranin vuoden 1979 vallankumous oli ja mitä se edusti. Tarpeen on myös analysoida sen kehitys. Yksi asia on varma: tämä kriisi on suurin sitten vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen.
Tapahtumat saivat alkunsa siitä, kun presidenttiehdokas Musavi tuomitsi vaalit laajana vaalivilppinä. Valtiovalta vastasi mielettömällä väkivallalla. Kymmeniä ihmisiä kuoli ja satoja joutui vangiksi. Lehdistö on asetettu sensuuriin ja ulkomaalaisia toimittajia on karkotettu. Tapahtuiko vaalivilppiä tai ei, se on pienemmän merkityksen seikka. Tämä oli vain se liekki, joka sytytti ristiriidat yhteiskunnassa, eikä tilanne voi rauhoittua ennen kuin ko. ristiriitoihin löytyy ratkaisuja. Vaalivilpistä puhuu monia todistuksia, Ahmadinejadin voitto oli julistettu ennen kun monessa paikassa ääntenlaskenta oli edes alkanut, tai vaalivilkkaus paikoin ylitti 100 prosentin rajan.
Mielenosoittajien esittämät vaatimukset demokraattisista sekä naisten, nuorten, homoseksuaalien, kansallisten tai uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksista ovat täysin oikeutettuja. Faktaa on myös se, että Euroopan imperialistit ja sionismi yhteen ääneen tukevat Musavia ja yrittävät manipuloida kansan protestit saadakseen imperialistisystävällisen muutoksen Iranissa. Obama vielä taktikoi Afganistanin tilanteen vuoksi ja toistaiseksi esittää matalaa profiilia. Ahmadimezad on tukenut amerikkalaisia talebaneja vastaan, ja se on tärkeä liittolainen jatkossakin. Imperialismin propaganda ei synny tyhjästä, vaan se käyttää hyväkseen maan sisäisiä vastakkainasetteluja ja olosuhteita, joista teokraattinen järjestelmä on vastuussa.
Linjajako ei siis muodostu anti- ja filoimperialististen, ei demokraattisten ja autoritaaristen eikä teokraattisten ja sekulaaristen voimien välillä. Nuoriso ja naiset, kuten myös kaupunkilaisväestö vaativat enemmän demokratiaa, mutta ”Allah Akbar” -iskulause (jumala on suuri) oli osa protesteja. Papiston hierarkian kakkonen, korruptoitunut miljönääri Rafsanjani tukee Musavia. Ahmadinejadia tukee maaseudun köyhälistö, joka on syvästi uskonnollinen ja uskoo, että maan presidentti puhdistaa yhteiskuntaa Qomin papistosta. Ahmadinejad ei missään tapauksessa myöskään ole joku islamisti-sosialisti. Hänen ohjelmansa on kapitalistinen ja sisältää suuria valtion omaisuuden yksityistämisiä. Ahmadinejadin harjoittama brutaali mielenosoitusten väkivaltainen kukistaminen ei ole ratkaisu kriisiin, vaan osa siitä.
Ainoastaan marxilainen sosialistinen ratkaisu voi pelastaa yhteiskuntaa hajoamisesta. Valitettavasti vasemmisto niin Iranin kotimaassa kuin ulkomaailmassakin ”laahaa jalkojansa” tapahtumien ja faktojen perässä sen sijaan, että yrittäisi vaikuttaa niihin itsenäisenä voimana luokkataistelussa. Näin ollen, se osa vasemmistosta, joka ei halua olla vastuussa imperialismin ja finanssipääoman tunkutumiseen maahan, tukee Ahmadinejadia. Toinen osa taasen suurelta osin tukee Musavia. Ranskan ns. Uusi Antikapitalistinen Puolue (NAP), Besancenot etunenässä kertoi, että se tukee ketä vaan joka haluaa ja pystyy kaatamaan islamilaisen demokratian. Tämä kanta on hyvin lähellä Sarkozyn teesejä. Chaves tukee sokeasti Ahmadinejadia kun taasen chavismin ylipappi Allan Woods tervehtii protestit atrikkelillaan ”Vallankumous on alkanut”. Kannanotossaan 19.6. SKP:n veljespuolue Iranissa, Tudeh kutsuu kaikki vasemmistovoimat yhteisrintamaan Musavin reformien taakse. Tudeh –puolue pysyi puolueettomana vuonna 1953 vallankaappaukseen, joka kaatoi Mossadegh:n ja nosti Shaahin valtaan. Tällä tavalla koko shaahin vastainen vastarinta jäi Homeinin hartioilla, jota Tudeh tuki varauksetta 1978-79 siihen asti kun viimeisen teloituryhmät panivat kommunistit seinää vasten ammuttavaksi.
__ 28.6.09
__ Dimitris Mizaras
Huom! Oheinen kirjoitus on laajemman artikkelin johdanto.
