Katson aiheelliseksi lausua muutamia reunahuomautuksia, koskien työväenorganisaatioiden kirjallisia jäämistöjä ja jossain määrin huoletonta suhtautumista tähän yhteiseen muistiimme. Näyttää vahvasti siltä, että porvarillinen valtamedia on ottanut mediamanipulaatio-ohjelmansa perusteisiin aikaisempaa vahvemmin suoranaisen historian väärentämisen, joka ei ole pelkästään historiallisista tapahtumakuluista vaikenemista. Hyvänä esimerkkinä talvisota-myytti, joka elää mediassa omaa elämäänsä, ottamatta huomioon uudempaa historiantutkimusta, jonka on olennaisilta osiltaan suorittanut porvarillisten tutkijoiden nuorempi polvi. Työväenliikkeen marxilaiselle, luokkakantaiselle sivustalle historiallisten prosessien järkiperäinen ja objektiivisuuteen pyrkivä analyysi on terveen poliittisen ja organisatorisen kehityksen välttämätön ehto. Minkäänlainen väärentäminen historiallisten tapahtumakulkujen suhteen ei ole marxilaisen historiallisen näkökulman puitteissa mahdollista, jos todella pyritään kehittämään teoreettista aseistusta ideologisen ja poliittisen taistelun tarpeisiin. Erityisesti tämä koskee liikkeen sisäisten kehityskulkujen mahdollisimman objektiivista analyysiä.
Puuttumatta tässä sen enempää poliittisen vasemmiston nykyiseen rappiotilaan, joka on alati kasvavassa määrin ristiriidassa yhteiskunnallisen kehityksen asettamien kiireellisten tehtävien kanssa, pidän tärkeänä muistuttaa arkistojen, kirjastojen ja muun järjestöllisen aineiston merkityksestä marxilaisen teoreettisen tutkimuksen materiaalina. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä vuosina vallinnut epätietoisuus ideologisten perusteiden suhteen, johti hätiköintiin ja monesti myös suoranaiseen poliittiseen luopuruuteen, joka konkreettisella tasolla ilmeni mm. siten että kansandemokraattisten järjestöjen kirjallista perintöä toimitettiin sumeilematta kokonaisina arkistoina kaatopaikoille. Sekä käytännössä että teoriassa tämänkaltainen toiminta on suoranainen petos työväenluokkaa kohtaan. Laitavasemmisto, jonka yhtenä keskeisimmistä tehtävistä on työtätekevän väestön sivistäminen ja fasismin vaarasta, sekä sen syntymekanismeista valistaminen, on suorittanut omatoimisesti juuri niitä samoja tekoja, jotka kuuluvat äärioikeiston normaaliin ’ohjesääntöön’ luokkataistelun kiristyessä avoimeksi yhteiskunnalliseksi konfliktiksi. Arkistoihin on kiteytynyt tietyssä mielessä työväenliikkeen menneisyys, sen läpi käymä luokkataisteluprosessi ja –kokemus. Kokonaisia luokkataistelun vaiheita ja vallankumousprosesseja on käyty ja käydään maailmalla, ilman sitä ylellisyyttä, että tapahtumakulkuja voitaisiin käsitellä avoimen kirjallisesti. Olosuhteiden ja taktisten syiden takia koko prosessi, sen analyysi, historia ja ohjelma joudutaan suorittamaan siinä mukana olevien ihmisten päissä, ilman mahdollisuutta tukeutua kirjoitettuun aineistoon. Tätä yleistä taustaa vasten ei suomalaisella laitavasemmistolla ole moraalista oikeutta mitätöidä omaa luokkataistelukokemustaan, hävittämällä sitä huolettomasti mukamas tarpeettomana menneisyyden jätteenä. Tulevaisuus ja tulevat marxilaiset tutkijat määrittelevät vasta sen mikä on olennaista ja mikä ei sitä ole, ja jokainen tuleva aika saattaa asettaa yhä uusia näkökulmia samaan aineistoon.
Tässä asiassa on huomattava myös se tosiseikka, että etenkin luokkakantaisen marxilaisen siiven sisäinen perinteensiirtoketju on monessa paikassa katkennut täysin, niin elävänä ihmisten välisenä kanssakäymisenä, kuin muodollisena järjestöllisenä olemassaolonakin. Vanhenevat ja harvenevat järjestöveteraanit eivät helposti näe kasaamiensa kirjallisten materiaalien arvoa, koska ovat itse olleet sitä tuottamassa käytännön poliittisen toimintansa parissa. Kokonaisuus on heidän omakohtaista kokemustaan, ja heidän mentyään jää heidän kokemuksestaan jäljelle vain se, mikä on päätynyt aikoinaan paperille. Nuorisolla ei taas useimmissa tapauksissa ole halua tai kykyä ymmärtää aineistojen merkitystä teoreettis-analyyttiseltä kannalta tarkasteltuna. Puuttuu tarvittava ajallinen perspektiivi tai ideologinen valveutuneisuus ymmärtää järjestöllisten prosessien merkitys marxilaisen organisaatioteorian rikastamisen keskeisimpänä lähdeaineistona. Sukupolveen katsomatta, jokaisen marxinsa opiskelleen, työväenliikkeen parissa toimivan toverin on ymmärrettävä tämä näkökulma käsiteltävään aiheeseen. Päivän politiikan kannalta asia näyttäytyy helposti toisarvoisena, mutta menneisyyden päivän politiikan ja tehtyjen ratkaisujen arviointien kannalta se on mitä keskeisin. Ilman menneisyyden jatkuvaa uudelleenarviointia valittu taktiikka ja päivän poliittiset ratkaisut, mutta myös ohjelmatyö ja tunnusten valmistelu jäävät enemmän tai vähemmän irrallisiksi suhteessa objektiiviseen todellisuuteen. Itse asiassa kommunistien velvollisuus on kantaa tiettyä huolta myös muiden työväenorganisaatioiden puitteissa kasatusta kokemuksesta, etenkin kun on syytä olettaa, ettei asiaan paneuduta näissä millään lailla työväenliikkeen kollektiivisen muistin historiallis-teoreettisesta näkökulmasta.
Jos olenkin tässä kärjistänyt asiaa ja esittänyt sen ikään kuin tärkeimpänä asiana luokkataistelun dynamiikassa, olen tehnyt sen vain siksi, että aiheeseen on suhtauduttu mielestäni aivan liian lyhytnäköisesti ja kapea-alaisesti. Työväenliikkeen velvollisuus on huolehtia omasta muististaan, sillä ei tätä tehtävää hoida kukaan muukaan, ei ainakaan porvari. Ilman historiaa työväenliike on sokea tulevaisuudelle.
6.12.2009 Kotka
Mikko Niemi
Huom! Artikkeli on lähetetty julkaistavaksi Tiedonantajaan Lukijan Kynästä – palstalle, mutta se ei mennyt lävitse!
