Kun kuulee sanan vallankumous, ensimmäiseksi mieleen ei tule sanat kivääri, ihmisten ruumiit tai veri. Vallankumous tarkoittaa sitä, mitä sana sanoo, vanhan vallan kumoamista ja uuden perustamista. Vallankumous ei tarkoita vain hallituksen vaihtamista ja vanhan järjestelmän reformaatiota, vaan syvällisempiä muutoksia yhteiskunnan kaikissa kerroksissa.
Onko vallankumous yksi ratkaisu monista, onko se toiveajattelua, johtuuko se siis yksilön romanttisesta suhtautumisesta ongelmiin, niiden idealismista? Vai onko se välttämätön ratkaisu, joka selvittää umpikujassa olevan yhteiskunnan sovittamattomat ristiriidat, ja jota ilman yhteiskunta ja jopa sivilisaatio tuhoutuvat? Me määrittelemme sen jälkimmäisellä tavalla.
Voiko vallankumous tapahtua koska vaan, vai onko olemassa joitakin edellytyksiä sen käynnistämiseksi. Yksi kiistaton edellytys on se, että vanhalla yhteiskunnallisella hallitsevalla luokalla ei ole enää mitään annettavaa kansalaisilleen. Kun vanha järjestelmä on mätä, tuotantovoimat tuhoutuvat, sosiaaliset olot kurjistuvat, kulttuuriset tuotot lamaantuvat ja arvomaailma yleisesti rispaantuu. Kun vanhan järjestelmän viitekehyksen sisällä edellä mainitut osa-alueet eivät voi korjaantua kapitalismin rajojen sisällä, niin silloin ensimmäinen edellytys on kasassa. Toinen edellytys on se, että vanhan järjestelmän raameissa on syntynyt (tai muuten olemassa) edistyksellinen yhteiskunnallinen luokka, joka voi toimia kumoamisen subjektina, ja korvata sen jälkeen vanhan yhteiskunnan ja astua uuden hegemonian ruoriin. Kolmas edellytys on, että ko. luokan pitää omata välttämätöntä tietoisuutta ja resursseja, joita tarvitaan sen tehtävän toteuttamiseen.
Vasta silloin voi väittää, että niin objektiiviset kuin subjektiivisetkin edellytykset ovat läsnä. Silti niistä kummankaan läsnäolo ei takaa sitä, että vallankumous välttämättä syntyisi saati sitten, että se johtaisi voittoon. Kapitalismille kriisin luonteenomaisuus ja globaali luonne ei ole ainoa yhteiskunnalliseen kuohuntaan johtava parametri. Sen ohella toimii joukko muita erillisesti toimivia tekijöitä. Eri maiden epätasaisesta kehityksestä johtuen, samaa parantumatonta tautia potevat kansantaloudet potevat myös jokainen erilaisia epidemioita. Luokkataistelun taso ja ilmenemisen kiihkeys, poliittisen ja työväenliikkeen historian perinteet sekä kulttuuri ovat muutamia seikkoja, jotka vaikuttavat eri tavalla eri maassa. Paikalliset parametrit määräävät sen, missä ajassa ja maassa vallankumous puhkeaa. Kapitalismille luonteenomaiset kriisin parametrit antavat paikallisille välttämättömän perustan ja yhdistävät vallankumouksia globaalisti edesauttamalla niiden leviämistä maasta toiseen. Yleisen ja yksityisen, globaalin ja paikallisen, kokonais- ja osittaistilanteen dialektiikkaa on seurattava tarkkaan. Yksityinen elää omaa elämäänsä yleisen asettamien raamien sisällä. Yksityisen sisälläkin on eri parametreja; talouskriisi menee limittäin poliittisen kriisin kanssa, muttei vaikuta suoranaisesti toinen toiseen. Yhteiskunnallisen järjestelmän rappeutuminen saa erilaisia ilmenemismuotoja eri maissa, ja usein eri tilanteessa samassa maassa.
Esimerkeiksi historiasta voi mainita porvarilliset vallankumoukset, joiden edustavin tapaus on Ranskan vallankumous. Siinä tehtiin feodaaliherroista ja aatelistosta historiaa perustamalla liberaalinen kapitalismi, joka vallitsee päiviimme asti. Toinen esimerkki on tämä lähtölaukaus maailmanvallankumoukselle, Lokakuun vallankumous Venäjällä 1917. Viimeksi mainitun taustalla toimi tämän päivän vallankumouksen kannalta erittäin mielenkiintoisia seikkoja. a) Ylimalkaan kapitalismissa vallitsi silloinkin rakenteellinen kriisi globaalitasolla. b) Silloinkin kriisin taustalla vaikutti silloisen vahvimman imperialismin, Britannian maailman hegemonian kyseenalaistaminen. c) Lokakuun taustalla silloinkin oli perinteisten vasemmiston reformististen 2. Internationaalin puolueiden poliittinen haaksirikkoutuminen ja petturuus (isänmaan etu, puolustusbudjetit yms.).
Siitä lähtien kapitalismissa on tapahtunut paljon muutoksia ja ”lisäyksiä”. Sen rajat on venytetty toimimaan alueilla, jotka ei kuulu sen perinteisen toimintakentän piiriin. Järjestelmä on toiminut ns. kuvitellun talouden tasolla, yritetty tehdä rahaa rahasta ilman tuotannon välitystä ja lisäarvojen luomista. Ennen sitä on todettava tärkeä pointti. Aikanaan lokakuun vallankumoukseen johtaneet kapitalismin rakenteelliset ja sovittamattomat ristiriidat, ovat edelleen voimassa ja toimivat samansuuntaisesti tänäkin päivänä. Ei ole vaikea todeta, että laajentamalla toimintakenttäänsä tai venyttämällä toimirajojaan kapitalismi ei ole päässyt ristiriidoista eroon. Päinvastoin, nämä ristiriidat nimenomaan johtivat pakolliseen toimintaedellytysten venyttämiseen. Koko ajan pinnan alla toimivat ristiriidat kärjistyivät samalla kun uusia syntyy. Kun reaalitalouteen ei voi enää investoida, luodaan jättiläiskokoinen fiktiivisen talouden rakennelma, tyhjää täynnä taloustoiminta, jolla on taipumus romahtaa ainakin 90 prosenttisesti. Kun osa kuplista puhkeaa, lisärahaa painamalla ja velkaantumista lisäämällä yritetään taata rahoitus lisäkuplien luomiselle. Paikataan puhjenneet kuplat siis kuplilla. Kapitalismi nylkee omia nahkojaan, koska sen on pakko näin menetellä. Pyrkimys siirtää totaali- ja kokonaisromahdusta lähitulevaisuuteen on kapitalismille pakonomaista. Väliajat vain kahden luhistumisen välillä on nykyään lyhyet. Romahdukset muuttuvat samalla yhä tiheämmiksi. Maailmansotaan ja lokakuun valankumoukseen johtaneet ristiriidat, ja kapitalismin kykenemättömyys kasvaa ”luonnonmukaisella” tavalla aiheuttivat toisen sodan, jonka seuraamukset olivat vielä hirvittävämpiä.
Sen jälkeen aletaan kehittää kapitalismia inflatorisesti, venyttämällä sen sietorajoja. Seuraa yleinen keynesismi ja miltei 30 vuoden rauhanomainen ekspansio. Uusi umpikuja sijoittuu 60- ja 70 –lukujen vaihteeseen. Uusliberalismi yksityistää, ajaa valtionosuuden alas, ja siirtyy teollisesta yhteiskunnasta kuvitteellisen pääoman kasaantumiseen. Kapitalismi luhistuu äkkiä, jollei pääoma pysty kasaantumaan; jollei todellinen ainakin kuvitteellinen. Jollei siis kasaannu, pääoman pitää näyttää kasaantuvan. Tämän periodin lopussa olemme nyt, yhteiskunnallisen totaalisen epävakauden alussa. Niin kuin aikaisemminkin, vallankumouksen kannalta olemme ratkaisevassa käännekohdassa. Vallitsevan tilanteen luonteenomaisin piirre tänä päivänä on se, että globaalitalouskriisin lisäksi limittäin menevät a) amerikkalaisen imperialismin hegemoniamonopolin kriisi, sekä työväenluokan perinteisten byrokratioiden hajaannus. Demarien reformismi muuttui Blairin tapaan kapitalismin isännöimiseksi, ja stalinistiset puolueet muuttuivat porvarillisliberaaleiksi sen jälkeen kun sosialismin ja kommunismin nimeä solvattiin ja häpäistiin niin paljon kun ehtivät. Fakta on, että kapitalismin sodanjälkeinen ”kukoistus” on loppunut ja sen mukana kuihtuu reformismin niin sosialidemokraattinen kuin stalinistinenkin versio. Perinteisten byrokratioiden vararikko ei tarkoita vasemmiston vararikkoa, ja vielä vähemmän tarkoittaa yhteiskunnan oikeistolaistumista, oikeistopuhuria niin kuin se on ilmaistu. Se tarkoittaa, että vanhoja voimasuhteita heijastavien vanhojen puolueiden turvin ei voi eteenpäin mennä. Tarvitaan uutta, ja nimenomaan vallankumouksellista puoluetta.
Yksi toinen kriisin luonteenomainen aspekti on talouskriisin miltei välitön muuttuminen poliittiseksi. On tärkeää tutkia sen kahden suhteen laajuutta ja voimakkuutta. Nimittäin talouskriisi kehittyy yhteiskunnalliseksi kriisiksi tavalla, jota emme ole aikaisemmin nähneet. Hallitseva luokka ensin ryösti ja leikkasi yhteiskunnallista vaurautta, ja nyt pyrkii saamaan työtätekevät oman kriisinsä maksajiksi. Porvaristolla ei ole mitään lääkettä lievittääkseen kriisistä aiheutettuja kipuja. Samalla myös ne mekanismit, jotka aikaisemmin toimivat ristiriitojen sovittelijoina (reformistinen vasemmisto) ovat heikkoja. Demarien sovittelijan funktio hävisi yhteydessä kun nämä toimivat leikkausten alullepanijoina, ja stalinismi menetti maan jalkojensa alta NL:n kartasta katoamisen myötä, katoaminen, johon viimeiset ovat osittain syypäitä. Missähän enää ovat Ranskan KP, joka auttoi De Gaullea tukahduttamaan punaisen toukokuun kapinan, ja missä Italian KP idioottimaisine farsseineen historiallisesta kompromissista. Mitä niiden tilalle on tullut? Eipä vielä mitään, siinä on se huono uutinen! Entä kuka nykypäivänä tulisi Sarkozyn tueksi, ja mitä Italian porvaristo tekee kun uusi ”kuuma syksy” syntyy. Ei kukaan, ja siinä on se hyvä uutinen!
Pitkin 2000 –lukua kapinoita ympäri maailmaa riittää. Kohta on vuosi siitä kun Kreikassa puhkesi melkein kaksi kuukautta kestänyt konflikti, jossa ottivat yhteen kapitalistinen valtio ja nuoriso. Kyseessä oli ensimmäinen suuri vastakkainasettelu sen jälkeen kun kapitalismi vaipui lopullisesti yhtä aikaa ympäri maailmaa. Finanssi- ja luottojärjestelmät eivät toimineet ja pankkisektori oli valmis luhistumaan totaalisesti. Viime joulukuun kapina ei ole yksittäinen eikä kansallinen liikehdintä. Se johtui kapitalismin rakenteellisesta kriisistä ja siksi se koskee kaikkia länsimaailman maita. Tämän on muuten myöntänyt sekä Sarkozy että IMF:n johtaja Strauss Kahn. Siitä ei ole epäilystä, että tulevat vuodet eivät ole rauhallisia, maailmaa tulee ”raatelemaan” yleislakkoja, kapinoita ja vallankumouksia. Tämä ei ole meidän eikä kenenkään muun valinta, tämä on systeemin kriisin logiikka. Kysymys vaan kuuluu, olemmeko valmiit silloin?
Vuonna 1917 avautunut sykli ei ole sulkeutunut 1991 NL:n romahtamisen myötä. Vallankumous (lue maailman vallankumous) on prosessi, joka menee käsi kädessä sosialismiin siirtymisen prosessin kanssa. Vuosikymmeniksi NL:ssa kriisissä oli juuri se siirtymä sosialismiin niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Pikemmin silloin luhistui syklin mahdottomuus löytää tietä ulos umpikujasta. Totta kai veden mukana meni lapsikin, sosialistiset tuotantosuhteet. Hallitseva byrokraattinen kasti edusti siirtymän jarruttajaa, ei sosialismia vaan sen negaatiota. Byrokraateilla ei ollut hätää. Kun kapitalismi alettiin restauroida Venäjällä, suurin osa niistä ahmi yhteistä vaurautta ja muuttui kapitalistiksi; teki siis laillisesti sitä, mitä oli tehnyt aikaisemmin laittomasti.
Ei NL:n, Itä-Euroopan ja Kiinan siirtyminen kapitalistiseen perheeseen eikä valtavien markkinoiden avautuminen niissä maissa estänyt kapitalismia romahtamasta. Tänään, 20 vuotta Berliinin muurin murtumisesta, murtuu myytti historian ja kommunismin lopusta. Kirjaimellisesti tuhoutumassa on kapitalismi, vieläpä ilman että me olisimme vielä siihen osallistuneet pienellä sormellammekaan. Ainoastaan viimeisen vuoden aikana on tuhoutunut pääomia 50 000 miljardin edestä. Se tietää lännessä 55 miljoonan hengen työttömyyttä ja miljardin ihmisen nääntymistä kolmannessa maailmassa. Kriisi ei ole loppunut eikä kasvua ole alkanut niin kuin porvarillisen median papukaijat haluavat meidän uskovan. Finanssi- ja luottojohdannaisten valtameressä edelleen ui 450 000 miljardin edestä. Maailmalla BKT kokonaisuudessaan on vajat 60 000 miljardin luokkaa. Loput siitä on roskapääomaa. Kriisi tarkoittaa, että ylimääräinen katteeton pääoma tulee tuhoutua. Toisin sanoin elämme yhteiskunnallisessa järjestelmässä, joka on velkaa 8-kertaisesti kaikkia niitä tuottamiaan hyödykkeitä tai palveluita.
Lopulta toteaisin, että historian pääroolin vetäjä ei ole hallitukset, vaan joukkoliike, ihmismassat. Tässä taistelussa joukot tarvitsevat järjestelmällisyyttä ja valmistautumista. Ennen muuta joukkoliike tarvitsee välttämättömän työkalun, vallankumouksellisen puolueen. Sitä ei vielä ole, kutsumme kaikkia miettimään ja valmistautumaan aikamme vaativia taisteluja varten. Tuleva sota ei ole sivilisaatioiden sota vaan luokkasota, joka on jossain määrin ja muodossa jo käynnissä.
28.11.2009
Dimitris Mizaras
Huom! Alustus pidetty Vallankumous Nyt -seminaarissa Oulussa 29.11.2009
