Artikkelia kirjoittaessa yksi euroalueen maa, Kreikka on IMF:n portin edessä valmis koputtamaan ja pyytämään instituutiota apuun. Maa tarvitsee lyhyellä tähtäyksellä 20 miljardia euroa hoitaakseen jättiläisvelkansa juoksevia maksuja. Kun luottoluokitus romahtaa ja valtion velkakirjat eivät kenellekään kelpaa, kun tulot eivät riitä korkojen ja palkkojen maksamiseen, jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa. Joko menee vararikkoon tai asettaa päänsä IMF:n vadille. Se taasen tarkoittaa sitä, että IMF:n protektoraatiksi joutuneelle maalle määrätään vyönkiristystä, joka sinkauttaa köyhyyden ja työttömyyden pilviin.
Historiallisesti IMF perustettiin Bretton Woodsin sopimusten seurauksena vuonna 1944 yhdessä Maailmanpankin kanssa. Sen tehtäviin kuluu yleismaailmaisen valuuttajärjestyksen ylläpito. IMF:n varannot muodostuivat Erityiset nosto-oikeudet –menettelyn (SDR-Special Drawing Rights) ansiosta. Jokainen mukana olleesta alussa 44 ja myöhemmin 192 maasta voi lainata kenelle tahansa muulle maalle, jolla on maksuvaikeuksia. Käytännössä menettely ei kuitenkaan noin yksinkertainen ole. Vastikkeeksi lainaamiinsa rahoihin IMF laatii listan vaatimuksia, jotka tekevät instituutiosta vihan kohde Latinalaisen Amerikan äärestä Afrikkaan ja Aasiaan asti. IMF on aina toiminut viimeisen hädän lainottajana ja Yhdysvaltojen pitkänä kätenä köyhien maiden taskussa. Vaikka IMF on perustettu keyneslaisyyden takaajaksi, siitä on myöhemmin tullut uusliberalismin synonyymi. Minimipalkkojen lakkauttaminen, finanssimarkkinoiden vapauttaminen, irtisanomisten rajoituksien lopettaminen, kansallisyritysten tukiaisten kieltäminen tai valtion yritysten yksityistämiset ovat vain muutamia instituution vaatimista toimenpiteistä.
Joskus IMF:n sähkösokkia kestäneiden talouksien taseet on saatu tasapainottumaan. Kuitenkin ko. maiden kansantalous kokonaisuudessaan kuihtui. Mikään näistä maista ei enää palannut entiseen dynamiikkaansa. IMF:n ”lääkekurin” tarkoituksena on vain se, etteivät lainottajat menetä rahansa, ja tauti ei heti leviä dominon tavoin muille maille. Tähän asti elimme uskossa, että IMF:n reseptit koskivat vain kolmannen maailman maita. Myytti ei pidä paikkaansa. Viime vuonna näimme kun EU:n jäsenmaita puhui kuuroille korville pyytäessä lainaa EU:lta. Vastaus oli tyly: ”kääntykää IMF:n puoleen”. Tämä oli ensi askel protektionismin suuntaan EU:ssa. Se, että Saksa kääntää selkänsä Adenauerin linjalle, oli samalla iso askel EU:n hajottamiselle. Vaaravyöhykkeellä silloin olivat Ukraina, Serbia, Romania, Unkari ja Latvia. Näistä viimeinen sai 7,5 miljardia euroa. Samalla se joutui puolittamaan julkisen sektorin työntekijöidensä palkat, vähentää terveyden huollon budjetti 40 prosentilla, nostaa kaikki välilliset verot, sulkea kouluja ja jopa myydä kokonainen kaupunki.
Latviassa työttömyys nousi 23 prosentin ennätystasolle, ja BKT putosi ennenkuulumattoman paljon, 18 %. Unkari, joka sai 25 miljardia dollaria, joutui leikkaamaan eläkkeet ja nostamaan eläkeiän 65 vuoteen. Julkinen talous supistui dramaattisesti ja julkinen liikenne yksityistettiin. 20 miljardia saaneessa Romaniassa potkut annettiin 100 000 valtion työntekijälle, ja supistettiin reilusti valtion menoja. Yhteistä näissä kolmessa maassa on se, että niissä kaikissa hallitukset on kaadettu. Latinalainen Amerikka ja Argentiinan tapaus ovat huutavimpia esimerkkejä IMF:n sanelupolitiikasta. Syypäitä tähän on kaikki aikaisemmat hallitukset, jotka yhdessä IMF:n ja MP:n kanssa johtivat esim. vauraan Argentiinan tuhoon ja sen kansalaiset kurjuuteen.
EU on päättänyt tukipaketista, jolla yritetään pelastaa ketjun heikkoja lenkkejä. Paketti pitää sisällään mahdollisuuden lainata maille, joiden luottokelpoisuus on romahtanut hieman pienemmällä korolla kuin vapaat markkinat. Tämä onnistuu vain tiettyyn summan asti, ja mikäli hädässä ei ole yhtä aikaa useampi maa. Jos näin käy, sitten maa pakotetaan IMF:n protektoraatiksi. Tämä voisi osoittautua kohtalokkaaksi eurolle ja EU:n integraatiolle. Huhujen mukaan Kreikan valtion kirjapainot ovat painamassa drakmoja. Veitsi EU:n kurkulla on kaksiteräinen. Jos joku euromaa erotettaisiin, integraatio olisi käytännössä entinen. Jos taasen ongelmamaa pidettäisiin euron piirissä mutta IMF:n valvonnassa, niin sitten amerikkalaisen imperialismin pitkä käsi olisi päästetty käsittelemään euron asioita ikään kuin sisältä käsin.
Kansainvälinen valuuttarahasto rakennettiin tietyissä olosuhteissa, jotka eivät enää päde. Riippumatta siitä, onko sen pääpomona saksalainen tai ranskalainen ja ”sosialisti” kuten Strauss Khan, se ajaa USA:n intressejä. Kun IMF perustettiin Eurooppa ja Japani olivat sodan jälkeen raunioina, ja Yhdysvallat omisti kaksi kolmasosaa maailman kullasta. Muistakin syistä johtuen nyt ei ole olemassa sellaista tahoa, joka näyttelisi samalla tavalla hegemonista roolia maailman taloudellisessa ja poliittisessa kehityksessä. Sen vuoksi spekulaatiot eurooppalaisen valuuttarahaston rakentamisesta eivät perustu mihinkään realismiin. On kyseenalaista sekin, mihin jo olemassa olevan valuuttarahaston rahkeet riittää, jos pamaus taloudessa on laajempi kuin tähän asti.
__Dimitris Mizaras
