Sosialistisen työväenliikkeen piirissä osoitetaan tänäkin päivänä suurta luottamusta eräisiin kansanjohtajiin, jotka väittävät olevansa edistyksellisiä, tai jopa sosialistisia. Erityisesti stalinismin viitekehyksestä tulevat toverit monesti hellivät ajatusta: ”Viholliseni vihollinen on ystäväni”. Tämä yksioikoinen ajattelutapa on johtanut siihen käsitykseen, että jokainen valtio, valtiomies, tai poliittinen/uskonnollinen ryhmittymä, joka puheissaan kertoo vastustavansa amerikkalaista imperialismia, on edistyksen asialla. Vuorollaan ylistystä saavat osakseen niin itämainen hirmuhallitsija Kim Jong Il, porvariteokraatti Ahmadinejad, Libyan kovaotteinen diktaattori Gaddafi, vastentahtoinen kansanjohtaja Chavez, kuin Kiinan läpeensä mätä maolaislähtöinen byrokraattinen eliitti.
Koska aihe on mitä suurimmassa määrin ajankohtainen, ja tärkeysasteeltaan mitä merkittävin, on hyvä tiedostaa kyseisen ilmiön vaarat. Silloin kun tavoitteena on (sen yksinkertaisesti täytyy olla!) yhteiskunnallisten perustusten mullistus – nykyoloissa siis kapitalistiseen talouteen perustuvan porvarillisen luokkayhteiskunnan musertaminen kansan suuren enemmistön paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi ja planeetan elinkelpoisuuden turvaamiseksi, emme voi ulkoistaa vallankumouksellista prosessia kenellekään yksittäiselle johtajalle. Tämä täysin riippumatta siitä, mikä on vapaaehtoisuuden aste tässä ”ulkoistamisprosessissa”, eli emme myöskään voi sallia kenenkään tietoisesti anastavan valtaa itselleen työväenluokan kustannuksella.
Historia ei tarjoa esimerkkejä vallankumousprosessin onnistuneesta ulkoistamisesta. Epäonnistumisista ja pettymyksistä löytyy niitä sitten liikaakin. Esimerkit kertovat johtajista, byrokraateista ja keskustasuuntausta edustaneista kompromissimiehistä, jotka ovat astuneet näyttämölle vallankumouksellisen vuoroveden laskuvaiheessa ja samalla omalla toiminnallaan edesauttaneet tuon laskusuuntauksen jatkumista. Vaikka ”suuri johtaja” olisikin kyennyt ainakin jossain määrin toimimaan vallankumouksen edistämiseksi, kuten Mao ja ehkä myös Tito entisessä Jugoslaviassa, näiden ”vallankumousjohtajien” poistuminen näyttämöltä on merkinnyt nopeaa vallankumouksellisten saavutusten mitätöimistä (Kiina), tai täyttä kaaosta ja nationalismin nousua (entinen Jugoslavia). Vallankumouksen jatkuvuus edellyttää sen etujoukon uusiutumista työväenluokan rohkeimpien ja tietoisimpien elementtien mukaantulolla, kumousprosessin jatkuvaa kriittistä analysointia ja erityisesti kansainvälisen järjestäytymisen tinkimätöntä edistämistä, jotta vallankumousprosessi pystyy ylittämään kansalliset rajat.
Yhteiskunnan luokkasuhteet, luokkien voimasuhteet, kansainvälinen poliittinen ja taloudellinen kokonaistilanne ovat seikkoja, joita ei yksikään diktaattori pysty pakenemaan, eikä mahtikäskyllään kumoamaan. Turhan usein näyttääkin siltä, että monet radikaaliin vasemmistoon kuuluvista tovereista ja järjestöistä ovat ajautuneet harhapoluille jo aivan perustavanlaatuisissa kysymyksissä. Mitkä ovat vallankumouksellisen muutoksen edellytykset, mikä tai kuka on sen subjekti, miksi sellainen on välttämätön, ja niin edelleen. Näihin kysymyksiin on vaikea löytää vastausta sen enempää patastalinisteilta, kuin muiltakaan henkilönpalvojilta. Pelkkä sanahelinä ja kenties pienet ja osittaiset reformit riittävät saamaan henkilönpalvojat vakuuttumaan ja sulkemaan korvansa epäkohdilta, kuten mielivaltaisilta pidätyksiltä, työväenluokan oikeuksien polkemiselta, sananvapauden riistämiseltä, ja työväenjärjestöjen vainoamiselta. Ja myöskin avoimesti tai kulissien takana tapahtuvasta yhteistyöstä imperialismin kanssa työväenluokan etujen vastaisesti.
Nykyinen tilanne Chavezin Venezuelassa on aiheemme kannalta erittäin oleellinen. On olemassaoleva, pitkittynyt vallankumousprosessi, sekä valtaa itselleen keskittävä johtaja, jota vasemmistopiireissä ylistetään, monesti kritiikittä. Chavez on kansan aidon vallankumousliikkeen myötä joutunut ottamaan retoriikkansa osaksi sosialistisia teemoja ja sittemmin jopa toteuttanut osittaisia teollisuuden kansallistamisia (tosin häpeällisesti maksamalla niistä monikansallisille yhtiöille tuntuvia korvauksia), mutta samalla hänen roolinsa on nimenomaisesti vallankumousprosessia näivettävä. Chavezin iskut löytävät jatkuvasti tiensä vasemmalle, eivätkä maan taloudellista eliittiä ja oikeistoa vastaan. Samaan aikaan, kun maassa on edelleen vahva oikeisto-oppositiota tukeva yläluokka, Chavez pyrkii haalimaan koko työväenliikettä oman organisaationsa (Psuv) alle vaikka väkisin. Valtion porvarillinen luonne ei ole kokenut kumouksellista muutosta, puhumattakaan taantumuksellisesta armeijasta. Vallankumous ei etene sillä, että imperialistisen uhan vahvistuessa työväen ja muiden sorrettujen luokkien vallankumouksellisimmat osat alistetaan porvarillisen valtion instituutioiden alaisiksi. Tässä kohtaa on syytä muistaa Allenden ja Chilen kohtalo 70-luvulla. Ja silloin välittömät olosuhteet olivat vähintään yhtä otolliset kansanvallalle, kuin nyt. Silti silloin koettiin tappio. Byrokraattinen, työväenluokan ja imperialismin välillä tasapainoileva hallinto ei pidemmän päälle voi olla kuin välivaihe. Vaaka kallistuu lopulta, ja tilanteen pitkittyessä todennäköisesti imperialismin hyväksi.
Chavezin rooli kansainvälisessä vasemmistolaisessa kentässä on vieläkin petollisempi, kuin kansallisella tasolla. Kutsu uuden, viidennen työväen internationaalin perustamiseksi, vetoaa mm. marxilaisten, kristittyjen ja kansallismielisten tahojen vallankumouksellisen yhtenäisyyden löytämiseksi. Pitääkö tämä tulkita niin, että hylätään tieteellinen maailmankatsomus? Täytyykö meidän suhtautua hyväksyvästi eri puolella maailmaa nousussa olevaan nationalismiin? Lisäksi Viidennen internationaalin teeseihin osallistuvasta sosialistisesta tulevaisuudesta kuuluu sellainenkin käsittämätön teorian kukkanen, kuin ”taloudellisen tuotannon, vaurauden ja kulutuksen jakaantuminen yhteiskuntaluokasta riippumatta.” Pitääkö tämä ymmärtää niin, että tavoitteena on tasa-arvoinen luokkayhteiskunta? Jos tämä ei ole todellista teorian halveksuntaa ja dialektisen materialismin hylkäämistä, niin sitten ei mikään.
Käynnissä oleva globaalin kapitalismin rappeutuminen asettaa työväenluokan tietoisille elementeille todellisia haasteita. Kärjistyvä luokkataistelu on tätä päivää heikkenevien työolosuhteiden, työttömyyden ja turvattomuuden lisääntyessä työväenluokan keskuudessa. Eliitti on myös pulassa kapitalismin ristiriitojen kärjistyessä äärimmilleen, ja se pyrkii kansallisesti ja kansainvälisesti käyttämään hyväkseen työväenliikkeen alennustilaa ja sanelemaan meille surkeaa tulevaisuutta. Tämän kurjistumisen laaja konkretisoituminen tulee nostattamaan laajaa tyytymättömyyttä ja toimii mahdollisuutena joukkojen vallankumouksellisen tietoisuuden heräämiselle. Mutta jos historian opetukset jäävät huomioimatta, jos rakennetaan valheellista näennäisvallankumouksellista yhtenäisyyttä, jos halveksitaan teoriaa ja sivuutetaan luokkataistelun konkreettinen olemus arkielämässä, ei ole mitään toivoa onnistumisesta lähitulevaisuuden kamppailuissa, vaan taistelu on hävitty jo etukäteen. Niin, ja lienee turha edes sanoa, että tällä kertaa siihen häviöön ei ole enää varaa.
Jani Poimala 15.4.10
