Kapitalismin kriisi on tullut uuteen vaiheeseen. Asuntolaina- ja luottokriisinä alkanut prosessi käynnistyi kesällä 2007 ja kärjistyi Lehman Brothers –pankin konkurssiin syksyllä 2008. Silloin alkoi prosessin toinen vaihe. Kapitalistiset valtiot pumppasivat markkinoille pankkien kautta tuhansittain inflatorisia miljardeja dollareita ja euroja. Keinotekoinen likviditeetin kasvu pelastaa pankit väliaikaisesti, mutta se luo kaksi ongelmaa lisää. Ensinnäkin riskit sosialisoitiin, ja tällä tavalla kriisi valtiollistettiin. Samanaikaisesti vaadittiin sitä, että kansalaiset maksavat viulut. Sen jälkeen ei enää puhuta taloudellisesta kriisistä, se oli saanut poliittisia piirteitä. Toinen ongelma liittyy siihen, mihin pankit sijoittivat niitä tukisummia. Kun arvojen ja palveluiden tuottamiseen ei voitu pitkään aikaan investoida, pankit suunnistivat jälleen kerran keinotteluun ja kuplien kasvattamiseen.
Kriisin laajentuminen poliittiselle tasolle sai aikaan kaksi ilmiötä. Kriisi saavutti vaiheen, jossa romahtaa kokonaisia valtioita ja valtiokomplekseja. Konkurssin makuun pääsi ensin Islanti ja sitten samaan pöytään istahtivat Latvia, Unkari, Dubai ja nyt Kreikka. Vuoroaan jonottavat muut PIIGS –maat, Portugali, Espanja, Irlanti ja Italia. Lista ei suinkaan lopu tähän. Euroalue murtui heikoimmasta lenkistä, Kreikasta. Kuolinvuoteella ei silti makaa vain Kreikka, vaan kaikki euromaat. Kreikan talous on alle kolme prosenttia EU:n talouksista. Kreikan pelastaminen olisi lasten leikkiä, jos muut kansantaloudet olisi rakennettu terveellä pohjalla. Se voitaisiin sanoa toisellakin tavalla. Muulloin Kreikan hylkääminen ei aiheuttaisi niin paljon harmia kuin nyt. Nyt on yhtäältä pakko ”pelastaa”, jotta pankkijärjestelmä ei kokonaisuudessa romahtaisi yleiseurooppalaisella tasolla. Toisaalta Kreikkaa on mahdotonta pelastaa, jos –tai paremmin kun– kriisi leviää dominon tavoin, koska muut maat ovat liian suuria pelastettavaksi.
Talouspolitiikan teko ei ole poliitikkojen, vaan markkinoiden käsissä, se on fakta. Markkinat saavat sijoittaa tai olla sijoittamatta, siirtyä reaaliajassa paikasta toiseen, päättää tietyn maan luottoluokituksista, ostaa tietyn maan velkakirjoja tai ei, määrittää korkotasoa, hyökätä räikeästi valuuttoihin, lyödä vetoa kokonaisten maiden vararikkoon. Sen lisäksi nämä näkymättömät haamudiktaattorit määräävät IMF:n kautta ”lääkekuuria” ja lakia sekä kuria niin, että tietyt maat yksityistävät yhteistä omaisuutta. ”Markkinat” tulevat sen jälkeen puoli-ilmaiseksi ostamaan lentoyhtiöitä, satamia, rautateitä tai kokonaisia saaria. Sen jälkeen kun kaikki on takavarikoitu, markkinoiden luottamus näiden maiden kansantalouksiin saattaa taas nousta.
Niin sanotut markkinavoimat eivät kuitenkaan niin näkymättömiä ole. Toimiessaan ne ovat yhtenäiset ja hyvin koordinoidut. Ne eivät kommunikoi keskenään muuten, vaan niitä yhdistää joukkopsykoosin massapsykologia. Siksi psykologia on tärkeä tekijä nykykapitalismissa. Pari väärää lausetta väärään aikaan voi heilauttaa järjestelmää maailmanlaajuisesti. ”Markkinavoimilla” on hyvin näkyviä työkaluja. Goldman Sachs, Morgan Stanley ja kumppanit peukaloivat Kreikan ja muiden valtioiden puolesta tilastoja. Uusi taloustiede kastettiin ”luovaksi kirjanpidoksi”. Saatuaan Kreikan kansantalouden umpikujaan Goldman Sachs neuvoi omia sijoittajiaan siitä, miten tulisi investoida Credit Default Swaps –johdannaisiin, eli Kreikan vararikkoon ja rikastua siitä. ”Markkinoita” palvelevat IMF:n ja muiden instituutioiden lisäksi myös Moodys, Fitch ja muut luottoluokituslaitokset sekä Financial Times, Wall Street Journal ja muut sorosten asialla olevat mediat. Yhdysvaltain ja muiden suurtalouksien hallitukset ovat tiukassa puristuksessa, mutta silti tekevät ainoastaan ”markkinoita” miellyttäviä päätöksiä. USA:n kahdessa hallituksessa on istunut talousministeri, joka on tullut Goldman Sachin riveistä.
Kreikan tilannetta on verrattu Argentiinan tilanteeseen vuonna 2001. Argentiinassa haaksirikkoutui kapitalismi Kaukoidän taloustiikereiden romahduksen taudin tartuttamana. Maa meni maksukyvyttömäksi, peso devalvoitiin 300 prosenttia, velkaa saneerattiin ja koko talous oli selvitystilassa. Työväenluokka tuli kolme kertaa köyhemmäksi yhdessä yössä, ja maa meni IMF:n holhouksen alle. Argentinazonakin tunnettu kansannousu kaatoi viisi presidenttiä ja luokkataistelu synnytti kaksoisvallan tilannetta. Kreikassa prosessi kehittyi toiseen suuntaan. Vuoden 2008 joulukuun kapina kärjisti ristiriidat, jotka pakottivat porvaristoa nurkkaan ja talouden konkurssiin vuoden sisällä. Tämä tauti taasen on leviämässä yleiseurooppalaiselle tasolle paljon nopeammin kuin argentinazo. Tilanne Argentiinassa saatiin suhteellisesti rauhoittumaan yhden seikan avulla. Kiina –ilmiö tuli antamaan kapitalismille lisää hengitysaikaa.
Kiinan rooli kapitalismin tilapäisessä vakauttamisessa 2000-luvulla on suuri. Sykli kuitenkin sulkeutui ja nyt eletään sen ilmiön loppuvaihetta. Nyt kun EU tarvitsisi omaa kiinaansa, USA:n ja Kiinan suhde on päättymässä omaan mahdottomuuteensa. Riita yanin arvosta on vain jäävuoren huippu. USA etsii syntipukkeja vientinsä romahtamiselle. Sormet osoittavat Kiinan vientiä, ja siinä kaikkien asiantuntijoiden mukaan on kauppasodan näkymiä. Kiinan menestyminen USA:n markkinoilla oli hinta siitä, että maa ylläpiti USA:n kansantaloutta rahoittamalla sen vajeita. Avioliitto USA:n ja Kiinan välillä on kestänyt uskomattoman pitkään. Avioero aiheuttaa ketjureaktioita ympäri maailmaa tavalla, jossa protektionismi vahvistuu. Avioero ei myöskään voi olla rauhanomainen. Financial Times -lehden mukaan avioero tule olemaan vaarallisempi kuin kylmä sota konsanaan. Sen lisäksi Kiinalla on omatkin USA:n avioliitosta riippumattomat ongelmat. Kansantalous on täynnä puhkeamattomia kuplia, erityisesti asuntomarkkinoilla. Edellisen kriisivaiheen aikana Kiinassa elvytettiin tähtitieteellisillä summilla. Tällä hetkellä Kiinan kansantaloudessa piilee kolme aikapommia. a) Se joka johtuu kapitalismin kriisistä sinällään. b) Velan kasvu, mieletön seteleiden painattaminen yms. ovat elvyttämisestä johtuva pommi. c) Elvytys ei kohdistunut reaalitalouteen. Näiden lisäksi avioero USA:sta sinällään on omaa luokkaansa, joka on verrattavissa loppuräjähdykseen.
Yleisesti ottaen kapitalismin jättiläismäinen elvytys ei tuottanut odotettuja tuloksia. Korko on edelleen nollatasolla ja ”markkinat” vaativat lisää miljardeja. Nyt kuitenkin eletään aikaa, jolloin viimein pitäisi kerätä aikaisemmin jaetut miljardit. Exit strategy –politiikka on kauan ollut edessäpäin kaikkialla. Tilanne on kestämätön, eikä tunnelin päässä ole valoa näkyvissä. Nyt on luokkataistelun vuoro sanoa oma sanansa.
BARBARIA HÄÄMÖTTÄÄ
Kriisin ytimessä on ns. kapitalismin globalisaatio. Ei siis vain finanssiglobalisaatio ja uusliberalismi, vaan kaikki kapitalismin rakenteet ja sitä ylläpitäneet poliittiset tasapainot kuten esim. Maastrichtin sopimus. Näin ollen, päättymässä on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen aikakausi.
Käynnistymässä on prosesseja, mihin EU ei voi vaikuttaa. Siinä jokainen EU:n maa pyrkii auttamaan vain itseänsä. Saksan rooli orastavassa tilanteessa on ratkaiseva. Merkelin Saksa ei ole sama maa kuin Kohlin Saksa. Euroopan integraatio oli Kohlin tarjous muille eurooppalaisille Saksojen yhdentymisen hyväksymiseksi. Vastaavasti Maastricht oli muiden tarjous Saksalle, joka vaati sen, että rahaunioni tapahtuisi Saksan ehdoin. Muita EU:n maita ei ole helppo erottaa euroalueesta. Tilanne muuttuu vaikeammaksi sitten kun ns. Kreikan kriisi leviää. Siksi monet tahot, jopa Merkelin puolueen sisällä vaativat, että Saksa eroaa itse vapaaehtoisesti eurosta, ja siirtyy taas vanhaan markkaan. Morgan Stanley näytti melko varmalta väittäessään, että ”Saksa jättää euron”. Soros oli samalla aallonpituudella: ”EU on hajoamisen partaalla” (25.3.)
Enää ei ole epäilystä siitä, että keskipakovoimat ovat ottamassa voiton kädenväännössä integraatiovoimien kanssa. Yhtenäisyys on vaarassa, ei vain EU:ssa, vaan myös Saksan ja jokaisen maan sisällä. Yhteiskunnallisen kudoksen ehjyyttä uhkaa yksi toinenkin seikka. Kehityskulkua yhteiskunnassa ei määrää vain hallitsevan luokan järjestelyt, sovittelut tai vastakkainasettelut. Historian kulkuun vaikuttaa myös luokkataistelu kokonaisuudessaan. Se, että miten helposti proletariaatti tulee alistumaan kohtaloonsa esim. Kreikassa, Ranskassa, Italiassa tai muualla ei ole lainkaan kirkossa kuulutettu.
Yhteiskunta esittää vastarintansa luokkataistelun kautta. Siihen tarvitaan kokonaisohjelmaa siitä, miten kriisi on hoidettava. Ei riitä se, että porvariston hyökkäyksiä vain vastustetaan ja/tai väliaikaisesti mahdollisesti jopa estetään. Jos vastarinta jää vain protestoinnin tasolle proletariaatti väsyy tuloksettomista taisteluista, ja näköalojen puutteesta johtuen se ennen pitkää passivoituu. Silloin vasemmistolle on myöhäistä puuttua asiaan. Tänä päivänä edessämme avautuu kaksi barbarianvaaraa. Ensimmäisen skenaarion mukaan proletariaattia käännetään toisen maan proletariaattia vastaan. Saksassa kriisistä syypäinä ovat Kreikan työläiset ja Kreikassa romahtamisesta syytellään saksalaisia, jotka eivät ole halukkaita auttamaan. Kurjuudesta Yhdysvalloissa sormi nousee osoittamaan kiinalaisia, jotka ovat vallanneet markkinat halvalla valuutallaan. Protektionismin ainekset yhdessä syntipukkien etsimisen kanssa muodostavat sodalle haisevaa seosta. Toinen suuri vaara avautuu jokaisen maan sisällä. Pikkuporvariston vararikosta syypääksi nimitetään työväenluokkaa, joka lakkoilee tms. Kun vanhan yhteiskunnan tasapainot järkkyvät, vanhoista puolueista tulee epäluotettavia. Siihen vaikuttavat myös lisääntyneet skandaalit. Jollei vasemmisto esitä NYT HETI omaa itsenäistä poliittista vaihtoehtoaan, lähitulevaisuudessa äärioikeisto tulee todenteolla jyräämään.
RATKAISUNA MAAILMAN SOSIALISMI – MAAILMAN VALLANKUMOUS
Marxin Pääomassa on diagnoosi, että maailmanlaajentumisen tendenssi (universalizing) syöksee kapitalistisen järjestelmän kriisiin, kumoukseen ja siirtymiseen uudenlaiseen tuotantotapaan ja luokattomaan yhteiskuntaan. Nykyinen kriisi ei sisällä vain vanhan yhteiskunnan hajoamisen elementtejä, vaan tulevan yhteiskunnan siemenet.
Yhteiskunnan sosialistinen reformaatio tarjoutuu nykyisessä kriisissä koko sivilisaation pelastajaksi. Tämä ei ole propagandaa, vaan välttämättömyys. Reformaation alullepano on mahdottomuus, mikäli hegemonia yhteiskunnassa säilyy porvariston käsissä. Ennen kun pakkolunastaa tuotantovoimat ja tuottaa kollektiivisesti hyväksytyn suunnitelman mukaan, porvaristo on riisuttava poliittisesta vallastaan. Se taasen tarkoittaa vallanriisumista porvaristolta niiltä vallanelimiltä osin, johon porvariston hegemonia perustuu (poliisit, armeijat, byrokratiat). Vasemmiston tukea proletariaatilta ei saisi tulevissa muutoksissa kohdistaa prosessiin, jossa vasemmisto tulisi hallinnoimaan kapitalismia joko yksin tai yhteistyössä porvareiden kanssa. Yhteiskunnan elintärkeä dilemma tänään ei ole siinä, että mikä puolue on vallassa, vaan että minkä luokan käsissä yhteiskunnalliset asiat ovat. Muutoksen prosessi on vallankumouksellinen siksi, että se kyseenalaistaa porvariston johtoa yhteiskunnassa. Samalla se kyseenalaistaa porvarillista tuotantotapaa, lainsäädäntöä, väkivallan monopolia porvariston toimesta jne.
Tällä hetkellä on mahdotonta määrittää, missä maassa vallankumouksellinen prosessi alkaisi. Se riippuu kriisin etenemisestä, imperialistien keskeisistä tappeluista, proletariaatin luokkatietoisuudesta ja luokkataistelun määrätietoisesta offensiivista. Yksi asia on varma, globalisaatio on huolehtinut siitä, että prosessi ja vallankumous eivät jää yhden valtion rajojen sisälle, vaan leviää kaikkialle raketin vauhdilla. Porvariston etu on siinä, että se suurin piirtein tietää missä mennään. Proletariaatin etu on siinä, että eri maiden työläisten välillä ei ole erilaisia saati vastakkaisia intressejä. Proletariaatti ei vielä tiedosta tilanteen vakavuutta. Porvaristo sen sijaan on jo ottanut puukot esiin ja yrittää kohdistaa ne eri maiden porvaristoja ja saman maan porvariston eri osien sekä proletariaatin selkään.
MILLAISTA JÄRJESTÖÄ SIIHEN TARVITAAN?
Reformien toteuttamiseen tarvitaan järjestöä, joka tarjoaisi proletariaatille johtoa, tieteellistä, ideologista, organisatorista ja käytännön työkalua yhteiskunnan vallankumouksellisessa muuttamisessa. Järjestön on siis oltava proletariaatin ase yhteiskunnan vallankumouksellisten muutosten aikaansaamiseksi.
Luokkataistelu on nähtävä kansainvälisenä prosessina. Kansallisella tasolla tarvittava järjestäytyminen on nähtävä kansainvälisen organisaation osana. Kansainvälinen järjestö ei koostu kansallisista jaostoista ikään kuin se olisi niiden summa. Kansalliset järjestöt ovat kansainvälisen järjestön elimellisiä osia. Kansainvälistä järjestöä ei pidä nähdä verkostona, jonka ainoana tehtävänä on vastustaa esim. imperialismia, globalisaatiota, uusliberalismia, sotia yms. Viimeksi mainitut ovat väljempiä kuvioita, jotka edistävät taktisia tavoitteita. Sitä tarvitaan aina, mutta vain niiden raamien sisällä, jossa taktiikka palvelee strategiaa. Kansainvälinen järjestö, so. Internationaali on oltava maailman vallankumouksen puolue.
HISTORIAN OPETUKSET
Edellä mainitut teesit ovat olleet marxilaisten tiedossa 1800-luvulta lähtien. Aina kun vallankumous kulki suurin harppauksin eteenpäin, samalla se koki tarvetta rakentaa Internationaalia. Sen sijaan tappioiden jälkeen, kun luokkataistelu oli perääntymässä, Internationaalien kävi huonosti. Ensimmäinen hajosi kiistoihin anarkistien kanssa. Toinen Internationaali degeneroitui kun sosialidemokratiasta tuli kapitalismin isännöitsijä. Kolmannen Internationaalin hajotti Stalin, kun NL:ssa asemansa vakiinnuttanut yhteiskunnallinen kasti ei tarvinnut enää sitä. Elettiin Hitlerin vallan ja maailmansodan aikoja.
Toisin kuin aikaisemmin Neljäs Internationaali ei perustettu luokkataistelun etenemisen prosessissa. Vallankumouksellisten oli pakko perustaa se hirvittävien tappioiden keskellä. Kiinan ja Espanjan sisällissotien tappiot, Hitlerin valtaannousu ja lopulta sodan puhkeaminen yhdessä Stalinin puhdistusten kanssa verottivat uuden Internationaalin vielä harvoja rivejä. Näin ollen, bolsevismin perinteiden jatkamien ja vaaliminen ei voinut ruumiillistua massiiviseksi Internationaaliksi.
Sodan jälkeen kapitalismin ennennäkemätön ekspansio ja taloudellinen kasvu loivat pohjaa siihen, etteivät sitä seuranneet vuosikymmenet osoittautuneet otolliseksi ajaksi vallankumouksellisille. Heistä osa toimi pienissä propagandistien ryhmissä, jotka yrittivät keskittyä teoriaan perehtymiseen ja analyysiin. Hieman isompi osa yritti sopeutua uuteen tilanteeseen, ja se harrasti soluttautumista vanhoihin työväenpuolueisiin (entrismi) itsenäisten vallankumouspuolueiden rakentamisen sijasta. Silloin liikkeessämme syntyi lukemattomia skismoja. Tähän päiväänkin asti suurimpana osana säilynyt Neljännen Internationaalin Yhdistynyt Sihteeristö Ranskassa muutti nimensä ja vallankumouksellisen luonteensa. Nykyään se esiintyy NPA:na, antikapitalistisena puolueena.
Neljäs Internationaali perustettiin 1938, mutta sitä ei ole koskaan onnistuttu rakentamaan massiiviseksi maailmanpuolueeksi. Siinä se poikkeaa aikaisemmista Internationaaleista. Koska Neljättä Internationaalia ei ole koskaan rakennettu, niin ei silloin voida puhua viidennen, kuudennen tai kuten jotkut ensimmäisen Internationaalin rakentamisen tarpeesta. Kysymys ei ole laskutavasta tai muodollisuuksista. Jollei lähde rakentamaan Neljättä Internationaalia, vasemmisto samalla luopuu kaikesta teoreettisesta perinteestä ja historiallisesta katsomuksesta lokakuun vallankumouksen ajoista aivan tähän päivään asti. Luopuu siis jatkuvan vallankumouksen teoriasta, luopuu työläisbyrokratioiden analyysista, sekä siirtymäohjelmasta. Ennen kun Ranskan LCR, nykyinen NPA, luopui nimestä ja tavoitteistaan, se ehti katkaista välinsä vallankumouksen kanssa ja heittää teoreettisen perinnön roskakoriin.
VAARAT
Suurin työväenliikkeen edessä avautuva vaara on minimalismi, so. se, että vasemmisto ei lähde liikkeelle siitä, mikä on välttämätöntä tehdä vaan siitä, mikä on välittömästi saavutettavissa. Strategisista tavoitteista tinkiminen olisi tässä vaiheessa kriisiä taistelematta antautumisen synonyymi. Ensisijaisessa asemassa on analyysi ja sen ymmärtäminen mitä on tehtävä. Sitten vasta vuorossa on ohjelmalliset julistukset ja joukkojen sisällä toimiminen. Taktiikka, liittolaisvoimat, yhteisrintama, lyhyemmän tähtäimen tavoitteet tulevat viimeisinä ja palvelevat strategisia tavoitteita.
Anti-imperialistisia valtioita tulee puolustaa imperialismin hyökkäyssuunnitelmilta. Siinä Internationaalin jäsenet taistelevat niiden valtioiden riveissä tarvittaessa ase kädessä, riippumatta siitä, onko niiden johdossa Cháves, Ahmadinejad tai Kadaffi. Ei kuitenkaan pitäisi odottaa, että proletariaatin intressit ja vallankumouksen tehtävät tulisi hoidetuksi ko. johtajien toimesta. Tällaiset nationalistijohtajat pystyvät noudattamaan korkeintaan jotain keskustalaista linjaa, joka parhaimmassa tapauksessa saa aikaan kansansa elintason paranemista. Se ei ole kriteeri siihen, että vallankumouksen kohtalo kannattaisi luovuttaa heidän käsiinsä.
Sosialismi ei ole huonojen taikka edes hyvien johtajien, vaan massojen asiaa. Jollei porvaristoa riisuttaisi kirjaimellisesti aseista, ja jollei proletariaattia sen sijaan aseistettaisi, niin sitten nämä ehjäksi jääneet pimeät vanhan yhteiskunnan mekanismit vuorenvarmasti tulevat järjestämään vallankaappauksia ja vastavallankumouksia sitten, kun voimasuhteet ovat heille otollisia. Näin kävi mm. kerran Chávesille ja näin kävi Chilessä 1973. Meidän ei pitäisi odottaa milloin samat kuviot toistuisivat. Sama pätee taloudessa. Jollei välittömästi sosialisoitaisi suurpääoma, tuotanto ja pankit ilman kompensaatioita, jollei perustettaisi ensin kansalliselle ja sitten kansainväliselle tasolle suunnitelmatalouksia, niin sitten on pakko todeta, että proletariaatti edelleen elää kapitalismissa. Kriisin seuraamukset eivät silloin aio säästää näitä valtioita, ei ainakaan siksi, että niiden johdossa istuu joku edes pidetty tai jopa vaaleilla valittu presidentti.
__Alustus esiteltiin Suomen sosiaalifoorumissa 2010
