Vanhan toukokuun 1968 moton mukaan, ”mikään ei valaise totuutta paremmin kuin poltettu kaupunki”. Iskulauseen ajankohtaisuus on ilmeinen jos tarkastelee viime viikkojen tapahtumia Ranskassa. Ylösalaisin käännetyt liekehtivät autot, tukahdutusvoimien ärsyttävät sireenit, kalteribussit täynnä talteen otettuja nuoria yms. on tavallinen näky Pariisin, Lyonin ja muidenkin kaupunkien katukuvassa. Yli kolme miljoonaa työläistä lakossa, 1200 koulua ja 10 yliopistoa vallattuina, 219 öljyvarastoa ja 12 500 huoltoasemaa suljettuina, siinä on ranskalaisen yhteiskunnan panoraama viime päiviltä. Kansan määrätietoiset taistelut asettavat luokkataistelun uuteen vaiheeseen niin omassa maassaan kuin yleiseurooppalaisella tasolla. Viikkokausia jatkuneet mielenosoitukset keräävät kaduille miljoonia ihmisiä yhden päivän aikana. Vaikka eläkelaki on jo pikaisin menetelmin hyväksytty ja vahvistumassa torstaihin 28.10. mennessä, lakot ja mielenosoitukset jatkuvat.
Eräiden ammattiliittoaktiivien mukaan todelliset yhteenotot alkavat vasta nyt. Tavoitteena on se, että Sarkozyn hallitus pakotetaan joko vetämään eläkelakinsa pois tai vetäytymään itse eläkkeelle. Mukana ovat kaikenikäiset ihmiset koululaisista eläkeläisiin. Lakot alkavat koskea myös muitakin asioita kuin eläkeuudistuslakia. Lakot julkisessa liikenteessä halvaannuttavat työelämää myös muilla aloilla. Rekkakuskien lakko tyrehdyttää huoltoasemien varastot. Arvioiden mukaan yhden päivän lakko maksaa hallitukselle jopa 400 miljoonaa euroa päivässä. Energiaministeri Jean-Louis Borloon mukaan joka neljäs bensa-asema on tyhjä. Eräät toiset lähteet kertovat, että jopa kolme neljäsosa asemista ei pysty tyydyttämään bensankysyntää. Öljyjalostamot ovat blokattu tai vallattu, kahdestatoista tehtaasta toimii vain kaksi. Sarkozyn tukahdutusvoimat valtasivat Grandpuitsin tehtaan yhden yön aikana. Työläiset haastavat valtion oikeuteen lakko-oikeuden loukkaamisesta.
Mielenosoitukset palauttavat optimismin ammattiliittojen ja vasemmiston keskuudessa. Nämä olivat todellisessa lamaantumistilassa Sarkozyn äänivyöryn jälkeen vuoden 2007 presidenttivaaleissa. Mielenosoittajat toimivat pian omien maltillisten johtajien ohi aina kun ammattiliitot halusivat jarruttaa taisteluja. Joukkojen nopea radikalisoituminen on säikäyttänyt niin hallitusta kuin reformistijohtajia vasemmistossa. Sosialistipuolue ja CGT:n liitot ovat periaatteessa valmiit hyväksymään eläkeuudistuksen jos hallitus suostuu neuvottelemaan heidän kanssansa lain ehdoista.
Mielipidetutkimukset osoittavat, että yli 70 prosenttia kansasta tukee taisteluja riippumatta siitä, osallistuvatko gallupien vastaajat itse liikehdintään tai ei. Vasemmistolaisista 92 prosenttia ja oikeistolaisista jopa 32 prosenttia kannattaa mielenosoituksien jatkoa. Laajoja mielenosoituksia on pidetty myös Italiassa ja on suunnitteella Britanniassa. Kreikassa ja Espanjassa työväenluokka on valmis antamaan Ranskan taisteluille yleiseurooppalaisia ulottuvuuksia.
Vuonna 2006 laajat mielenosoitukset ja katutaistelut onnistuivat pakottamaan Chirac-Villepenin hallituksen perääntymään CPE – lakiluonnoksen läpiajamisesta. Myöhemmin 2008 joulukuussa Kreikan nuoriso nousi kapinaan, joka kesti toista kuukautta. Sarkozy joutui silloin perääntymään tuomasta CPE-lain uudelleen äänestettäväksi parlamenttiin. Hän tunnusti silloin avoimesti, ettei halunnut Kreikan taistelujen leviävän Ranskaan. Nyt kuvio toistuu kapitalismin kriisin ollessa eri vaiheessa, mutta toiseen suuntaan. Liikehdintää lähtee Ranskasta ja leviää periferioihin.
Luokkataistelun kosto
Taisteluja Ranskassa ja laajemmin Euroopassa on mahdotonta ymmärtää perehtymättä kapitalismin kriisiin ja siitä poispääsemisen mahdottomuuteen. Porvarianalyytikot näkevät kansantaloudessa vain numeroita ja suhdelukuja. He yrittävät ennustaa järjestelmänsä tulevaisuutta, ja ehdottavat toimenpiteitä vajeiden tai velan supistamiseksi ja kasvun aikaansaamiseksi. Marxilainen tutkija taasen ei voi mennä askeltakaan eteenpäin tunnustamatta, että historiaa kirjoittavat massat ja työväenluokka luokkataistelunsa kautta. Ranskan tilanteesta puhuttaessa on kyse juuri tästä.
Kun viime keväänä EKP, EU ja IMF ottivat Kreikan holhoukseensa, sanoimme, että kyseessä ei ole Kreikan, vaan eurooppalaisen ja vieläpä maailmanlaajuisen kapitalismin kriisi. Se alkoi vuonna 2007 USA:sta asuntoalan romahtamisella, muuttui seuraavana vuonna pankki- ja luottokriisiksi ja sai nykyisen muotonsa valtiontalouksia (fiskaali) koskevana kriisinä. Valtiot estivät pankkisektorin totaalista romahtamista pumppaamalla pankeille tähtitieteelliset tuhannet miljardit eurot ja dollarit pankkituen muodossa. Silti pankkien välistä luottoa ei voitu elvyttää ja näin ollen lamasta ei onnistuttu välttymään. Nyt olemme tilanteessa, jossa romahtamassa on kokonaisia valtioita. Tämä kaikki tapahtuu olosuhteissa, jossa lisää lainoja ei enää voida ottaa samalla mitalla kuin ennen ja elvytystoimet on pakko lopettaa. Sen lisäksi uusi ns. tuplalama tekee tuloaan.
Eletään aikaa, jolloin jokainen kapitalismin keskuksista yrittää siirtää kriisin seuraamukset toisten keskusten hartioille. Keinottelu valuuttojen arvojen kanssa on tämän kauden ominaispiirteitä. Kun Yhdysvaltojen kirjapainot printtaavat rahaa yöt ja päivät saavat euron vahvistumaan niin, että EU:n vienti tyrehtyy. Kun molemmat EU ja USA vaativat Kiinalta valuuttansa arvon vahvistamista, protektionismin ja kauppasodan kuvio on valmiina. Eurooppalaiset käyttivät Kreikan työväenluokkaa koekaniinina ja maan taloutta laboratoriona nähdäkseen, miten voi toteuttaa suurluokan tulonsiirtoa köyhiltä rikkaisiin.
Seuraavassa vaiheessa samanlaista matokuuria on tulossa muuallekin Eurooppaan. Ranskassa ja Englannissa se on jo aloitettu. Suomessa sellainen on odotettavissa ensi huhtikuun vaalien jälkeen. Kyse Ranskassa ei ole vain eläkeiän nostamisesta 60:stä 62 vuoteen, vaan koko kansan kurjistamisesta. Kansa Ranskassa näyttää ymmärtävän tosiasiat hyvin. Luokkataistelulla on tahto sotkea porvariston pimeitä projekteja. Tämä vain tapahtuu aikana, jolloin porvaristolla ei ole muita vaihtoehtoja, mikäli se mielii pysyä hengissä. Näin ollen, luokkataistelu tulee olemaan lopullinen ratkaisija tässä vastakkainasettelussa.
Onko tämä yksisuuntainen tie?
Seuratessa kapitalistihallituksien perusteluita asiaan huomaa, että kaikki argumentit ovat toistensa kopioita. ”Väestön ikääntyminen pakottaa meidät pidentämään työuria jos aiomme kokonaisuudessaan pelastaa eläkkeet”. Näin siis Sarkozysta ja Berlusconista Kataiseen, ja Papandreousta Cameroniin. ”Me tarvitsemme sukupolvien välistä solidaarisuutta” sanovat kaikki yhdellä suulla ja näkevät unta siitä, että nuorempi sukupolvi kääntyisi vanhempia työläisiä vastaan. Sellainen dilemma on tekaistu, ei ole ristiriita vanhemman ja nuoremman polven välillä. Vanhempi sukupolvi on säästänyt eläkkeitään varten, mutta nämä säästöt eivät ole missään tallessa. Nuorempaa polvea toisaalta kiusaa suurtyöttömyys, joka pysyy korkealla, mikäli vanhempaa sukupolvea ei päästettäisi eläkkeelle.
Sarkozyn ja kumppaneiden toinen argumentti on, että halutaan esittää mielenosoittajat terroristeina. Sarkozy luonnehtii lakkolaiset ”äänekkääksi vähemmistöksi, joka haluaa estää uudistukset, pitää maan talouden panttivankina ja saada Ranskan huonoon valoon ulkomaailmalla ja markkinoilla”. Sarkozyn laskutavan mukaan 71 prosenttia kansasta on vähemmistö. Musta nähdään valkoisena ja valkoinen mustana. Sarkozyn mukaan ”mellakoijat eivät saisi riistää kansan enemmistöstä oikeuttaan työhön. Tällaiset perustelut eivät mene helposti kaupaksi kansalle. Työläinen näkee ja kuulee, kuka riistää häneltä työpaikan, se ei ole ainakaan mielenosoittaja. Sen vuoksi muidenkin maiden Sarkozyt saavat ihmetellä, miten koululaiset valtaavat koulujaan eläkeiän nostamista vastaan. Kotisuomessa jotkut mediat leikkivät ajatuksella, että Ranskassa kapinoidaan siksi, että ”ranskalaiset ovat muuten vaan kapinakansa”. Sellainen perustelu on lievästi sanottuna naurettava.
Sarkozylla on kantaa myös nuorten odotettavissa olevaan elinaikaankin. ”Joka toinen teistä elää satavuotiaaksi kun olette eläkeiässä. Skandinaviassa ihmiset työskentelevät 68 ikävuoteen asti. On kohtuutonta vaatia päästä eläkkeelle kuusikymppisenä”, hän perusteli. Ensinnäkin se, että nuoret elävät pidempää ei tarkoita sitä, että nämä vuodet pitäisi omistaa työnantajille ja pääomalle. Toiseksi Sarkozyn eläkereformi pätee vain sillä ehdolla, että 62 ikävuoteen mennessä työtätekevä on ehtinyt olla töissä 40 kokonaista vuotta. Muuten eläkeikä nousee automaattisesti 68 vuoteen, mikä on sama kuin esim. Suomessa.
Ympäri Eurooppaa ja myös Suomessa ihmisissä on kasaantunut kasvavaa tyytymättömyyttä ja suuttumusta. Se ei ole kaikkialla näkyvissä, mutta se kytee pinnan alla. Meidän tulisi auttaa tätä tyytymättömyyttä syttymään kunnolla. On järjestettävä kampanjoita ja rakennettava liike, joka vaatisi: ”Tämä ei ole meidän kriisimme – emme suostu maksamaan penniäkään kapitalistien kriisistä”. Ranskan ”epidemiaa” täytyy ehdottomasti vaalia kaikkialla.
Dimitris Mizaras
25.10.2010
