Kun vanha valta murenee ja hallitseva yhteiskunnallinen luokka ei voi enää hallita rauhanomaisesti, sorretut joukot kapinoivat ja proletariaatti ryhtyy kansannousuun. Radikaali muutoksia yhteiskunnassa, joka muuttaa tuotantotavan, poliittiset voimasuhteet ja siirtää vallan toisesta luokasta toiseen, sanotaan vallankumoukseksi. Kaikkia vallankumouksellisia prosesseja estävää tekijää sanotaan vastavallankumoukselliseksi. Vastavallankumouksen eri taantumukselliset voimat voivat olla keskenäänkin vihollisia
Vallankumouksia ei tapahdu koska vaan. Vallankumouksen puhkeaminen ei merkitse välttämättä että se johtaa suotuisaan tulokseen. Ennen muuta vallankumous ei synny ilman järisyttävää kriisiä, ennen muuta taloudessa. Jokainen kriisi ei kuitenkaan johda vallankumoukseen.
Vallankumoukset murtavat väkivalloin historian lineaarista kehitystä. Kaikki vallankumoukset eivät ole samanlaisia. Arabivallankumouksissa kyse ei ole yksinkertaisesta nuorison kapinoinnista, koulutetumman väen turhautumisesta, tai demokratian ja vapauden kaipauksesta. Laajuudessaan kyseinen vallankumous ulottuu Atlantista Keski-Aasiaan. Jos erittelisi eri tasoja syvyyden suunnasta, huomaa, että mullistuksen kohteena ovat mitä erilaisimmat alueet. Ikivanhoja ratkaisemattomia ongelmia kuten länsisaharalaisten, kurdien tai palestiinalaisten, antavat nyt toivoa sorretuille kansoille vapautua. Vanhat tasapainot imperialismin tai sionismin ja heidän sätkynukkien ja proletariaatin välillä ovat jo järkkyneet peruuttamattomasti.
Vallankumouksiksi puhjenneiden umpikujien takana on kapitalismin kriisi kaikilla tasoilla länsimaailmassa. Vaihtoehtojen puute ratkaista ristiriitoja rikkaassa maailmassa ei vaikuta vain siihen, että kolmas maailma nousee vastaan. Se vaikuttaa myös siihen, että samoista umpikujista lähtien liikkeelle, kapinoidaan myös lännessä. Tämä seikka yhdistää vallankumouksen imperialismin keskusten ja kolmannen maailman välillä. Samanaikaisesti taantumus pyrkii hajottamaan tietoisuutta vailla olevan liikehdinnän, johtamaan niitä umpikujaan ja murskaamaan niitä sitten kun sellainen on mahdollista. Näin voisi sitten proletariaatin ruumiin päältä rakentaa uusia tasapainoja. Siihen on kuitenkin vielä pitkä matka, eikä sellainen ole missään kirjoissa kuulutettu. Sitä tulee vastustamaan ennen muuta proletariaatti lännessä. Ainoa voitontoivo arabimaailmassa kulkee vääjäämättä jatkuvan vallankumouksen kautta.
Mihin ei ole paluutta
Yritys itsenäistyä ja näytellä omavaraista roolia taloudellisesti, törmäsi aina imperialismin vastustamiseen. Kun Lähi-itä onnistui pääsemään eroon ottomaaneista, se joutui saman tien kolonialismin ikeeseen. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi kansallismielisiä liikkeitä, puolueita tai vain upseerijunttia, jotka käyttivät hyväksi kylmästä sodasta johtuvia ristiriitoja. Vastakkainasettelua lännen ja Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan välillä ei käyty enää kapitalismin keskuksissa vaan kolmannessa maailmassa. Niin sanottu rauhanomainen rinnakkaiselo pakotti työväenliikettä lännessä tyytymään ekonomisiin vaatimuksiin ja mahtavia kapinoita, kuten Pariisin punainen toukokuu, petettiin ja alennettiin lakoksi, joka tavoittaa vain palkankorotuksia.
Sodan jälkeen kapitalismi vietti ns. keynesismin vuosiaan. Se sai kokonaiset 30 vuoden taloudellisen kukoistuksen ajat. Salaisuus oli siirtymisessä kultakannasta dollarikantaan. Se tapahtui takaamalla dollarin vaihdettavuus Bretton Woodsin sopimusten pohjalta. Muita keinoja olivat valtiosektorin interventio, joka takasi miltei täystyöllisyyden ja sotateollisuuden räjähdysmäinen kasvu. Kukoistus oli keinotekoista, ja se tiedettiin alusta asti. Sen vuoksi varusteluun ja myös sotilaallisiin operaatioihin (esim. Suezin kriisi) satsattiin paljon rinnakkaiselosta huolimatta. Israelin valtion perustaminen Moskovan avustuksella tähtäsi myös tosiasiaan, että sodanjälkeinen status quo ennen pitkää järkkyy.
Arabialainen nationalismi tai sosialismi, alussa Nasserin ja myöhemmin Baath –puolueiden johdolla, yrittivät näytellä itsenäistä roolia. Kyseisten voimien valttina on ollut se, että arabimaat omivat edullista geopoliittista ja strategista asemaa ja öljynlähteitä tulonlähteenä. Kehittynyttä kapitalismia ei noissa maissa onnistuttu rakentamaan. Porvaristo syntyi siellä liian myöhään, aikaan, jolloin sama luokka lännessä oli historiallisessa ehtoossa. Samalla se oli taloudellisesti ja poliittisesti liian heikko. Kombradori porvaristo arabimaissa oli täysin riippuvainen imperialismista. Se seisoi proletariaatin ja öljyn riistäjien välillä ja hyötyi taloudellisesti siitä, että länsi ryösti eri maiden raaka-aineet. Suezin sodan tappiot heikensivät Nasseria, mutta kuolinisku arabialaiselle nationalismille tuli vuoden 1967 ja Jom Kippurin sotien jälkeen. Sen jälkeen arabialainen nationalismi tähtää joko kompromisseihin sionismin kanssa (Anwar Sadat) ja muuten miellyttämään imperialismia kuten Saddam Hussein, joka kävi kymmenen vuotta sotaa imperialismin puolesta Irania vastaan. Muut ”arabisosialismin” johtajat eristäytyvät ja linnoittautuvat oman hirmuvallan taakse (Assad) tai leikkivät kissa ja hiirtä imperialismin kanssa kuten Gaddafi.
1970-luvulla jouduttuaan syvään kriisiin kansainvälinen kapitalismi muuttaa kurssiaan. Taloudessa siirrytään uusliberalismiin ja politiikassa omaksutaan aggressiivisempaa linjaa. Erityisesti Iranin panttivankien jälkeen vuonna 1979, Reagan suuntautuu kohti tähtien sotia ja kärjistää kylmää sotaa. Sen seurauksena yhdessä omien ristiriitojen kanssa pian kaatuivat järjestelmät itäisessä Euroopassa ja NL:ssa. Ilman NL:n tukea arabialainen nationalismi oli enää kaukana siitä alkuperäisestä luonteestaan. Sen vallassa pysyminen perustui yksinomaan väkivaltaan ja lännen tukeen. Kun joku oli yrittänyt leikkiä Nasseria, se päättyi hirsipuuhun kuten Saddam lännelle osoitetuista palveluksistaan huolimatta. Nähtyään Husseinin kohtaloa Gaddafi siirtyi ehdoitta CIA:n leiriin.
Vasemmisto lännessä oli täysin hampaaton ja arabimaissa teurastettu arabinationalistien toimesta. PLO kaikkineen kommunistijärjestöineen oli liian pieni kyetäkseen panemaan hanttiin sionismille varsinkaan ilman arabialaisen nationalismin tukea. On luonnollista, että arabimaissa kääntyivät uskonnollisten järjestöjen puoleen, islamismiin. Joukkojen silmissä islamismi näyttäytyi aidompana anti-imperialistina kuin nationalistijohtajat, jotka saarnaavat rauhasta Israelin knessetissä ja solmivat vain omaa maata koskevaa rauhansopimusta Camp Davidissa.
Nykyiset vallankumoukset kaatavat diktaattoreita, ei porvariston jonkun osan eikä islamismin johdolla. Vallankumoukset ovat menneet yli vanhoista kuvioista. Niin nationalismi kuin islamismikin historiallisesti jäävät taakse, maailma ja massat ovat menneet niiden yli. Se ei tarkoita etteivät yrittäisi tehdä paluuta. Egyptissä, jossa lienee vahvin islamistinen puolue, tämä ei pystynyt johtamaan vallankumousta. Työläiset, kaupunkien nuoriso ja köyhät maanviljelijät johtivat siinä tapahtumia. Mitä massiivisemmaksi vallankumous tuli, sitä näkymättömämpiä islamistit olivat. Tunisiassa ja Egyptissä on päästy eroon diktaattoreista, muttei vielä diktatuureista. Väliaikaista hallitusta johtaa pahamaineinen armeija ja kollaboraattorit. Tarkoituksena on viivyttää, toivossa että vallankumous ”haihtuisi” ja että mielialat rauhoittuisivat. Kolaboatoriksi ovat ilmoittautuneet lännen uutta valtaa tavoittelevat lännen kätyrit El Baradei ja Amr Mousa sekä muslimiveljeskunta, joka on myös uudessa hallituksessa.
Yhteenkään näistä vanhoista historiallisista muodostumista ei ole paluuta.
Lännen rooli vastavallankumouksen ruumiillistumana
Operaatio Odysseuksen aamunkoitto on nimi, joka viittaa Kreikan mytologiaan. Odysseuksen paluu Ithakaan kesti kymmenen vuotta. Imperialismin väliintulon tähtäimessä ei ole Gaddafi itse ja sen järjestelmä. Maalitaulun keskellä on vallankumous arabimaissa, joka on vasta alkamassa. Tunisiassa ja Egyptissä tyrannien ulosheitto oli niin äkillistä, ettei siihen ehditty eikä pystytty puuttumaan. Sen lisäksi sieltä löytyi varadiktaattoreita diktatuurien jatkamiseksi. Argumentit siitä, että lentokieltoon ryhdyttiin vallankumouksellisten toiminnan nopeuttamiseksi ja Gaddafin teurastuksen estämiseksi eivät kestä arvostelua. Ennen lentokiellon miettimistä annettiin Gaddafille riittävästi aikaa lahdata omia kansalaisiaan, heikentää vallankumouksen neuvottelulähtökohtia ja ennen muuta pakottaa Bengasin neuvostoa pyytämään apua lännestä.
Demokratian pakottaminen arabimaihin ulkoa käsin kestää vielä vähemmän kritiikkiä. Lentokielto Irakin ilmatilassa persianlahden sodan aikana ei estänyt Husseinia teurastamasta shiiamuslimeja. Kun Hussein kukisti verisesti merkittävän kansannousun Basrassa, länsi katsoi läpisormiensa lentokiellosta ja kauppasaarrosta huolimatta. Arabimaiden porvaristo oli kykenemätön ajamaan porvarillisdemokraattisia reformeja silloin kun oli mahdollista ja on kykenemättömämpi nyt. Demokratiaa ei tuoda ulkoa, jollei sillä tarkoiteta tällä hetkellä Irakissa vallassa olevaa järjestelmää. Lännen operaation yksityiskohdat Libyassa eivät kuitenkaan ole selkeät. Monta skenaariota on auki. Jollei sieltä löydy sätkynukke regime, Libyaa voi jakaa kahtia tai kolmeen heikompaan osaan. Kymmenien heimojen maassa olosuhteet siihen ovat otollisia. On myös mahdollista, että maan eri osat ja heimot ryhtyisivät pitkään sisällissotaan, jolloin länsimaailma voisi asettaa paikalle esim. ”rauhanturvaajia”. Suomalaisjoukot sopisivat siihen hyvin, varsinkin jos niiden ei tarvitse tahrata kätensä vereen lähettämällä paikalle hävittäjiä kuten Ruotsi haaveilee.
Vallankumoukset ja varsinkin lännen intervention tarpeet jakoivat Natoa kahtia. Vaikka Naton kokous Lissabonissa määritteli järjestön uutta roolia YK:n toimeenpanomekanismina, Naton rivit olivat hajalla. Siinä vaiheessa Ranska ja Britannia ottivat johtajuuden omille hartioille. Tämä oli ykkösmotiivi Ranskan aktiivisuudelle. Motiivit, että Ranskan piti olla ensimmäinen ryöstämässä öljyt tai Sarkozyn pohjalukemissa oleva kannatus, ovat paikkaansa pitäviä mutta toisarvoisia elementtejä. Päätöksiä ryhtyä johtamaan operaatiota viipyi pitkään eikä vain USA:n epäröinnin vuoksi. Turkki on ollut yksi tekijä, joka pani kaikin voimin hanttiin. Yksi Lissabonin doktriinin sovellus olisi se, että toimiin ryhtyy yksittäiset maat Ranska, Britannia tai USA ja Nato antaa siihen teknisen tukensa. Ranskan paluu Naton sotilaalliseen haaraan teki sen mahdolliseksi. Toinen Natoa hajottava tekijä on maa nimeltä Turkki.
Turkki
Turkin ulkoministeri Ahmed Davutoglou on hallituksen aivot. Turkki on sanoissa tukenut vallankumouksia ”demokratiasta” ja alussa vastustanut Naton aktiivista roolia Libyassa. Davutoglou kutsui kaikki osapuolet Ankaraan neuvottelemaan. Turkin ”maltilliseen islamismiin” perustuvan hallituksen uusi rooli on nähty aikaisemminkin. Turkki on kieltäytynyt tarjoamasta ilmatilaansa lännen hyökkäyksessä Irakia vastaan 2003 ja on puolustanut palestiinalaisia sionismin pommituksista ja sorrosta. Turkin ulkopolitiikka on esitetty Davutogloun kirjassa ”Syvä strategia”. Siinä ulkoministeri näkee Turkin linjalle ainakin kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on kiinni Euroopassa. EU:hun liittyminen on ykköstavoitteita. Toinen on Lähi-idän aspekti.
Eurooppalaiseen aspektiin vaikuttavat talous ja kansainväliset velvoitteet Natossa. Lähi-idän aspektiin vaikuttavat uskonto, historia ja perinteet. Davutogloun dogmi näkee monella tasolla akseleita Bosniasta Balkanin ja Kyproksen halki Lähi-itään. Niissä ulottuvuuksissa limittäin menevät geopoliittiset, historialliset, diplomaattiset ja kulttuuriset seikat. Doktriini yrittää sovittaa Nasserin kolmen ympyrän (panarabismi-panislamismi-panafrikanismi) johtajuutta. Kaikissa käynnissä olevissa prosesseissa Turkki näyttelee rauhanomaista mutta hegemonista roolia. Davutogloun doktriinia on sanottu uusottomanismiksi ja se kiteytyy yhteen lauseeseen: ”Mitkään status quon muutokset ei ole mahdollisia alueella, ilman Turkin siihen osallistumista”.
Doktriini edellyttää kutakuinkin vanhojen tasapainojen säilymistä. Libya ja arabimaiden vallankumouksen laajuus sotkee Davutogloun ”diplomatiaa”. Alkukiukuttelu väistyi ja Turkki ojensi itsensä Naton riviin. Näköala Turkin roolista periferian hegemonisena voimana imperialismin suostumuksella on dystopistinen ajatus. Syyriassa vallankumous on pakottanut hallituksen eroamaan. Presidentin kaataminen voisi Iranin epävakaan tilanteen kanssa yhteisvaikutuksesta vapauttaa kurdikysymyksen ”demonit”. Irakin kurdit ovat jo käytännössä valtio valtiossa. Kurdikysymys on todellinen riski myös länsimaailmalle ja Natolle. Toinen suuri riski piilee siinä, että sionismin ja imperialismin tasapainot arabialaisen porvariston kanssa horjuvat. Uusia sopimuksia ja tasapainoja syntyy vain uuden laajan ja hirvittävän sodan jälkeen ja sillä edellytyksellä, että Nato, sionismi ja läntiset voimat voittavat sen. Muuten palestiinalaiskysymys on nähtävissä uudessa valossa sillä tavalla, että sionistisen valtion olemassaolon oikeutus kyseenalaistettaisiin. Tämä kaikki voi tapahtua ilman Ahmadinejadin uhkauksia tuhota Israelin, tai pikemmin sen Ahmadinejadin kaatamisen vuoksi. Kansannousua sanotaan vallankumoukseksi juuri siksi, että sisältää potentiaalin muuttaa radikaalisti historiankulkua. Se, että vallankumous Venäjällä 1905 koki tappiota, ei ole syy kutsua sitä muulla nimellä.
Ainoa voima, joka voi saada aikaan pysyviä muutoksia, hyvinvointia, oikeudenmukaisuutta ja demokratiaa on proletariaatti itse muuttamalla kansannousut jatkuvaksi vallankumoukseksi. Paikalliset porvaristot ovat alakynnessä. Imperialismi, sionismi tai Turkin uudet doktriinit ovat vailla periaatteita, koska ajavat omia eikä arabijoukkojen intressejä. Yhtä aikaa ei voi osoittaa tukensa Tunisian ja Egyptin vallankumoukselle, mutta vastustaa Bahreinin vallankumousta, tai vielä pahemmin tukea Saudi Arabian lahtarijoukkojen invaasiota Bahreiniin.
Taloudentila, Saudi Arabia ja luonnon ilmiöt
Eri historiallisessa vaiheessaan kapitalismi on toteuttanut eri tason globalisaatiota. Talouden maailmanlaajuinen leviäminen palvelee kapitalismin tarpeita metropoleissa. Kun on tarvittu raaka-aineita ja markkinoita tuotteilleen kapitalistit globalisoivat tavaranvaihtoa. Myöhemmin maailmanlaajuisesti vietiin pääomia ja myöhemmin, imperialismin aikana, kansainvälistyvät yhteen sulautuneet teollisuus- ja pankkipääomat. Maailman ja markkinoiden jako suoritetaan loppuun, ja imperialistiset maat ajautuvat kriisiin, konfliktiin ja kahteen maailmansotaan.
Toisen suursodan jälkeen kapitalismi globalisoi vain haamuja. Keynesismin aikana viedään pääomia, rahaa ja palveluita valheellisen dollari-kulta –suhteen pohjalta. Seuraavassa vaiheessa, ns. uusliberalismin aikana viedään fiktiivistä rahaa. Prosessi huipentuu 2000 –luvulla, jolloin kaupataan pelkkää ilmaa, johdannaisia ja tuntemattoman sisällön ns. toksisia ”arvoja”. Historiansa aikana kapitalismi on yhdistänyt maailmaa pystyäkseen riistämään siitä lisäarvoa. Kapitalismi tuo modernia teknologiaa ja työnjakoa taloudellisesti takapajuisiin maihin samalla kun tuhoaa niiden elinkeinoja. On havaittavissa, että nämä prosessit eivät tasoita eri maissa vallitsevaa epätasaista kehitystä, vaan päinvastoin ne kärjistävät sitä.
Kolmannessa maailmassa elivät symbioosissa kapitalistiset ja feodalistiset tuotantosuhteet. Suuret suhdanteiden muutokset metropoleissa aiheuttivat kriisejä kolmannessa maailmassa. Ilman öljyä arabimaat olisivat samassa veneessä köyhimpien Afrikan maiden kanssa. Kun keynesismi vietti viimeisiä vuosiaan, arabimaat olivat täynnä inflatorisista dollareista, joita ei saanut vaihtaa kultaan. Puhuttiin silloin petrodollareista, joita ei pääoman liikatuotannon aikana pystytty sijoittamaan mihinkään. Seurasi öljyhinnan nelinkertaistuminen ja 70 –luvun kriisi. Imperialismin santarmi Lähi-idässä, sionismi on auttanut merkittävästi imperialismia jakamaan arabimaailmaa.
Kapitalismin kriisi metropoleissa on aina heijastunut Lähi-itään välittömästi. Nykyisellä kriisillä, joka nostaa proletariaattia kapinoimaan myös lännessä, on mittavat vaikutukset arabimaailmassa. Samalla tavalla kuin 70 –luvulla arabimaat ei tiedä mitä tekisivät öljytuloillaan. Samalla ruuanhinnan räjähdysmäinen nousu ja työttömyys on saanut proletariaatin tilanteeseen, jossa haluaa kaikki ulos. Syntyy raikkaalle ilmalle tuoksuvia tuoreita vallankumouksia. Ne ovat vielä lasten kengissä, mutta tällaisina aikoina ihmiset oppivat nopeasti. Aikaisemmin oli paikalliselinkeinojen, teollisuuden ja maanviljelyn tuhon aika, koska ensisijaisesti piti myydä länsimaisia tuotteita. Nyt on koston aika. Samalla kun maahanmuuton portit ovat sulkeutuneet ja EU on linnoittautunut Schengenin muurillaan, nuoriso kolmannessa maailmassa näkee sikäläistä porvaristoa vihansa pääkohteena.
Siihen asti kun Libyassa aloitettiin ilmaiskut, öljytuloja virtasi normaalisti maan – käytännössä Gaddafin – pankeille. Syy siihen oli se, että öljynhinta nousisi kiihtyvästi jos rahavirrat Libyaan tyrehtyisivät. Gaddafilla on muutenkin tuhat ja yksi taloudellista kytköstä lännen kanssa. Nyt vallankumous on levinnyt Aasian puolella ja koputtaa Saudi Arabia ovea. Öljynhinnalla on tähänkin asti ollut taipumus nousta, mutta saudit yrittävät pitää sitä alhaalla kasvattamalla tuotantoaan, lisäämällä siis öljyn tarjontaa. Jos tai kun vallankumousten seurauksena öljyn hinta karkaa käsistä, se tietäisi kuoliniskua jo uuden laman ja pankkikriisin partaalla olevalle kansantaloudelle lännessä.
Öljynhinnan nousukulkua voi kiihdyttää tilanne Japanissa. Kapitalismin apologeetit perustelevat tilannetta sillä, että ydinvoimaloiden katastrofi johtuu luonnonilmiöistä, tsunamista. Mutta jos firmat rakentavat niin monta ydinvoimalaa alueella, jossa voi tapahtua kymmenen metrin hyökyaallot, sehän ei ole tsunamin vaan kapitalismin syytä. Nyt Japanissa tuotanto on täydellisessä lamassa. Japani on aina ollut energian syöppö. Se tarkoittaa, että kun tuotanto palautuu joillekin tasoille, öljyn tuonti tulee korvaamaan pois pelistä olevien voimaloiden tuotettua sähköä. Pelkästään tämä prosessi kiihdyttää öljyn hinnan nousua. Sen lisäksi yrityksessään auttaa likviditeettiä, Japani painaa tällä hetkellä jenejä huomattavasti enemmän kuin koskaan. Yksinomaan se seikka tulee kiihdyttämään jo nousussa olevaa inflaatiota, mikä omalla vuorollaan nostaa myös öljyn hintaa. Tokion oireyhtymä voi syöstä maailman syvään lamaan, jopa siinäkin tapauksessa mikäli kaikki muut ilmaisimet olisivat kunnossa.
Vasemmisto ja arabimaiden kansannousut
Vallankumous arabimaissa ei ole jakanut vain taantumuksen voimat. Vasemmiston potentiaalia toimimaan muutossubjektina yhteiskunnassa punnitaan suhteessa arabimaiden vallankumoukseen. Kylmän sodan aikana lännessä kokonaissukupolvia on kasvatettu siihen, että ”viholliseni vihollinen voi olla ystäväni”. Tällaisen vääränlaisen suhtautumisen takana on pyrkimys säilyttää vanhat tasapainot. Suhtautuminen vallankumouksiin vaatii vallitsevan tilanteen konkreettista analyysia. Pohtiessamme mikä kehitys on edullista, täytyy pitää aina mielessä kysymys: kenen kannalta edullista. Vallankumouksen tsunami uhkaa pyyhkiä sivuun kaikki ne voimat, jotka toimivat esteenä proletariaatin emansipaation tiellä, mukaan lukien imperialismi. Vallankumouksellisuuden perusoppeja on velvollisuus tukea liikehdintöjä ja auttaa niitä kohdistamalla omalle kapitalismille ja imperialismille iskuja heikentämällä sitä vastavallankumouksellisessa toiminnassaan Lähi-idässä. Muutossubjektina historiassa toimii vain joukkoliike eikä enemmän tai vähemmän karismaattiset johtajat.
Imperialismi asettaa prioriteettinsa omien intressien ja aikataulujen mukaan. Libya on liian tärkeä paikka, jotta pysyisi sieltä poissa. Bahrainin voisi hoitaa Saudi Arabia. Entiset anti-imperialistimaat muuttuvat ystävällisiksi jos vastassa on vallankumous, jonka lopputuloksesta ei ole edes suunta-arvailua. Olemme aikaisemmin puolustaneet Libyaa, Syyriaa tai Irania imperialismin mahdollista hyökkäystä vastaan. On täysin toinen asia jos näitä enemmän tai vähemmän avoimesti imperialismin palveluksessa olevia diktatuureja uhkaa oman proletariaatin vallankumous. Vallankumoukselliset voivat aivan hyvin vaatia Gaddafin kaatamista ja samalla vastustaa lentokieltoa ja imperialismin hyökkäystä.
Tämä oli Libyan kapinallisten virhearvio alusta asti. Yhtäältä oikein vastustettiin imperialismin väliintuloa, mutta toisaalta kokemattomuudesta ja epähomogeenisen koostumuksensa vuoksi vallankumouksen johto hukkasi arvokasta aikaa. Olisi pitänyt kääntyä Egyptin ja Tunisian proletariaatin suuntaan ja pyytää mittavaa apua, muutakin kuin lääkkeitä. Egyptin proletariaatti olisi voinut helposti avata armeijan varastot ja hankkia aseita libyalaisille. Myös vapaaehtoisten lähettäminen olisi antanut ”potkua” eteenpäin vallankumoukselle myös Egyptissä. Tämän heikkouden seurauksena Gaddafi ja sen palkkasoturit ehtivät järjestää vastahyökkäyksen järein asein, hävittäjin ja ohjuksin. Siviileistä koostuvat vallankumouksen voimat oli pantu polvilleen, jonka jälkeen niiden on helppo pyytää lentokiellon toimeenpanemista.
Vanha vasemmisto on koulutettu arvioimaan maailman tilannetta siitä näkökulmasta, mikä oli sopusoinnussa Neuvostoliiton ulkopolitiikan kanssa. Sitten kun NL:a ei ollut enää olemassa, brezhnevit korvattiin milloin milläkin muka anti-imperialismin kulttihahmolla. Näin ollen tuettiin ehdoitta Ahmadinejad, Gaddafi, Assad tai Chaves, tekisikö nämä kansalleen mitä tahansa. Jos on aikaisemmin tuettu Nasser, joka lahtasi jopa kommunisteja minkä ehti, niin miksi ei Gaddafiakin. Kuten on kerran mainittu me vastustamme ehdottomasti Libyan pommituksia Naton toimesta. Mutta emme sure sitä, jos oma kansa joku kaunis päivä hirttäisi lahtarinsa. Tiedonantaja näkee ilmaiskuissa imperialismin tekopyhyyttä. ”Miksi kukaan ei puutu Gazan tilanteeseen”, ihmettelee Erkki Susi. Jos ei ota huomioon sitä, ettei imperialismin tekopyhyys mikään uusi asia ole, joku voisi kysyä: kannattaako Susi imperialismin puuttumista Gazaan. ”Olemme kaiken sortin väkivaltaa vastaan, tuleepa se mistä vaan”, argumentoidaan usein. Vallankumoukselliset eivät tuomitse ikinä väkivaltaa, johon proletariaatti on pakotettu. Vapaussotien ja vallankumousten väkivaltaa ei saa tuomita. Tämäkin on marxilaisuuden ja internationalismin aakkosia. Tiedonantaja ymmärtää Gaddafia, mutta ”nuhtelee” häntä liiallisesta väkivallasta. ”Jokainen uhri on aina liikaa”, moralisoi Susi. Tiedonantaja näkee proletariaatissa kaikkialla CIA:n agentteja siinä, missä Gaddafi näkee Al Qaidan miehiä.
Gaddafin vankkoja ymmärtäjiä löytyy Kuubasta ja Venezuelasta. Tämän sortin vasemmisto ajattelee täysin samalla aallonpituudella Tiedonantajan kanssa. Historiallisesti tämä vallankumous on jotain uutta ja tuoretta. Prosessi täytyy onnistua muuttamaan jatkuvaksi vallankumoukseksi. Vain silloin se voi panna alulle prosesseja, joiden raikas puhallus riittänee pyyhkäisemään historian näyttämöltä, ei vain kapitalismin ja imperialismin, vaan myös kaikkia loismaisia epämuodostumiakin. Gaddafit ja kumppanit pitää kaataa vasemmalta käsin. Vanhan vasemmiston pitää ottaa kantaa siihen, että miten on tähän dilemmaan suhtauduttava; kenen puolesta asettuu ja ketä vastaan. Jos vastustaa sionismia, se ei merkitse että kannattaa Palestiinan Karzaita, eli Abbasia. Tässä asiassa täytyy tervehtiä PLO:n sisällä toimivaa PFLP:ta, jonka kannanotto vallankumoukseen oli erittäin periaatteellinen. PFLP tuomitsi jo tuoreeltaan Gaddafin teurastusta samalla kun se on vaatinut pommitusten välitöntä lopettamista. Myös Libanonin kommunistinen puolue ja osa arabivasemmistosta näkivät 18. – 19. helmikuutta Beirutissa, että vallankumouksen tausta on yhteinen kaikkialla, ja siksi Gaddafi kuuluu samaan kategoriaan Ben Alin tai Mubarakin kanssa.
Epilogi
Pohtiessa Libyan tilannetta ja Naton väliintuloa täytyy pitää mielessä, että imperialismin suunnitelmissa on kokonaisratkaisu. Länsi ei tavoittele vain Gaddafin vallasta syöksemistä, tai jotain muuta skenaariota kuten hänen pakottamista maapakoon, tai Haagin tuomion eteen, tai jopa antaa hänen elää jaetun yhden tynkä Libyan johtajana. Nato haluaa Libyasta käsin dominoida historiallista kehitystä koko laajalle Lähi-idän alueelle. Ennen kun länsi kääntää Libyan arabimaailman vallankumousta vastaan, maa on muutettava protektoraatiksi. Läntisellä maailmalla on aikomus yrittää Libyassa imperialismin historian likaisimpia projekteja. Jo Lissabonissa pidetystä Naton kokouksesta alkaen monen vasemmistolaisen ja pasifistin rakkaan YK:n ja Naton toimintamandaatit menevät limittäin. Pienemmässä mittakaavassa samaan aiotaan ryhtyä Israelin ja Saudi Arabian osalta. Israelissa on jo alkanut äänekäs keskustelu siitä, että al-Assadin johtama Syyria sittenkin on tällä hetkellä paras vaihtoehto (HS 31.3.2011). Turkin rooli on toistaiseksi haussa; tällä hetkellä näyttää siltä, että taipuu Naton tahtoon. Kriisi on syvä, eikä Turkilla ole varaa leikkiä regionaalista kilttiä imperialistia.
Vasemmiston suhtautuminen arabimaailman vallankumouksiin ei ole vähäpätöinen asia, se ei ole vain mielipidekysymys. Siitä riippuu se, miten rakennetaan lähitulevaisuuden näkymät omassa maassa ja Euroopassa. Siksi on perusteltua väittää, että jos ei kannata vallankumouksia vaan valeanti-imperialistisia ”johtajia”, niin sitten suhtautuu kielteisesti myös metropoleissa orastavalle sosialistiselle vallankumoukselle. Me tiesimme aina sen. Nyt on aika muidenkin nähdä se mitä konkreettisimmalla tavalla.
________31.3.2011
_Dimitris Mizaras
