Marxilaisen Työväenliiton (MTL) V. JÄRJESTÖKOKOUS
MTL:n viides järjestökokous pidettiin Mikkelissä 29.-31.7.2011. Ohessa on kokoukselle hyväksyttäväksi tarkoitettuja asiakirjoja. Kirjoituksessa analysoidaan kapitalismin tila talouden ja politiikan alueilla, mitataan luokkataistelun sykettä maailmanlaajuisesti ja Suomessa, ja piirretään yleisimmät vallankumouksen suuntaukset, sekä määritetään välttämättömiä ohjelmallisia kohtia vallankumouksen voittamiseksi. Lopuksi hiotaan taktiikkaan liittyviä seikkoja, ja tarkistetaan MTL:n yhteistyöpolitiikkaa. Kokouksessa tarkistetaan ja päivitetään myös järjestön sääntöjä.
- Toimintakertomus 2009-2011
TYÖVÄENMIELIPITEET: Kahdeksan numeroa 24-31
MARXILAISET: Kaksi numeroa 3-4
MUU JULKAISUTOIMINTA:
– LEON TROTSKI: Heidän moraalinsa ja omamme
– LEON TROTSKI: MARXISMI MEIDÄN AIKANAMME
– LEON TROTSKI: POLIITTINEN TESTAMENTTI
– JAMES CANNON: VANHAN MIEHEN MUISTOLLE
KANNANOTOT: 11 KPL
TEOREETTISET ARTIKKELIT:
– Johdatus keskusteluun sosialismista
– Kriisin seuraava nimi on Eurovaluutta
– Loppulama historian parametrina
– Kapitalismin vaiheita 1900-luvulla
– Stalin murhautti Trotskin natsien avustuksella
– Kriisi ja kapitalismin pelastautumisen mahdottomuus
– Loppulama – terrorin talouspolitiikka
– Millainen yhteiskunta kapitalismin jälkeen
EEK:n KOULUTUSLEIRIT: MTL oli edustettuna kahtena vuonna, 2009 kahdella ja 2010 kolmella edustajalla
MUU TOIMINTA:
2009
25.4.2009 SSF Helsingissä: Millainen yhteiskunta kapitalismin jälkeen?
1.5.2009: VAPPU
17.5.2009 Tampereen SF: Mitä kapitalismin jälkeen?
29.11.2009: Paneelikeskustelu Oulussa -> ”Vallankumous nyt”
2010
29.-31.1.2010: Opintopiiri Oulussa
27.2.2010 -> Runoilta Oulussa
12.5.2010: Alustus Tampereella -> ”Loppulama historian parametrina”
13.5.2010: Alustus Helsingissä -> ”Loppulama historian parametrina”
21.-22.5.2010: Tampereen SF -> Kapitalismin haaksirikko ja työväenluokka – millaista internationaalia tarvitsemme
24.-25.5.2010: SSF Hki: Kapitalismin haaksirikko ja työväenluokka – millaista internationaalia tarvitsemme
26.5.2010: Oulun Lyseo -> epäonnistunut yritys keskustelutilaisuuteen
5.8.2010: Tampereella alustus -> ”Loppulama historian parametrina”
11.-12.9.2010: TROTSKIN MURHASTA 70 ja MTL:n PERUSTAMISESTA 10 VUOTTA
10.11.2010: Alustus Oulussa -> ”Loppulama historian parametrina”
11.11.2010: Alustus Rovaniemellä -> ”Loppulama historian parametrina”
15.12.2010 -> Oulu -> dokumenttielokuva Kreikan joulukuusta 2008
25.11.2010: Alustus Turussa -> ”Loppulama historian parametrina”
2011
20.1.11: Alustus Oulussa -> “Jatkuva vallankumous ja maailmanvallankumous
4.2.2011: Alustus Oulussa -> ”Bolsevismi ja trotskilaisuus – onko lokakuun sykli sulkeutunut?” – ”Jatkuva vallankumous –teoria tänään”
2.-3.4.2011: SSF Helsinki -> Arabimaiden vallankumous
19.3.2011: Paneelikeskustelu Tampereella: ”VALLANKUMOUS NYT”
20.3.2011: Keskustelutilaisuus Tampereella -> PIENI ARABIVALLANKUMOUSSEMINAARI
20.4.2011: Alustus Oulussa -> Mitä trotskilaisuus on?
1.5.2011: VAPPU Helsingissä
1.5.2011: VAPPU Oulussa
18.5.2011: SF Oulussa -> valmistelukokous, saatiin alustusseminaari
29.-31.7.2011: MTL:n Järjestökokous
.
1. Globaalikapitalismin nykyvaiheesta
MTL:n viides järjestökokous pidetään kapitalismin maailmanlaajuisen historiallisen rappion ollessa erittäin kriittisessä vaiheessa. Analyysin lähtökohtana ovat kapitalismin ratkaisemattomat perusristiriidat. Lähdemme liikkeelle siitä, että nämä kriisin syyt ovat järjestelmän rakenteissa, ja mikä tahansa ratkaisu, joka ei pyri muuttamaan tuotantotapaa, ei voi saada yhteiskuntaa pois kriisistä. Mikä tahansa reformi, joka muuttaa vain yksittäisiä osa-alueita (instituutioita, puolueita, verotusta yms.) yhteiskunnassa, on riittämätön, koska se ei ratkaise vallankäytön perusdilemmaa; sitä siis että kumman yhteiskunnallisen luokan käsissä valta jatkossa on. Viimeisten kahden vuoden historialliset tapahtumat kielivät juuri siitä, että jos tahtoo saada tuolla saralla jotain aikaan, pitää lähteä ulos kadulle ja taistella hallitsevan luokan hegemonian kumoamiseksi.
Rappio ilmenee kriisinä elämän kaikilla tasoilla. Talous on aluetta, jossa kriisi jarruttaa historian lineaarista kulkua, ja heijastuu poliittiselle, kulttuuriselle ja muille tasoille mitä välittömimmin. Taloudellisella kriisillä on eri ilmenemismuotoja ja välitysmekanismeja. Se ilmenee milloin asuntolainakriisinä, luotto- ja pankkikriisinä, teknologiankuplakriisinä, velkakriisinä, fiskaalikriisinä jne. On olemassa pörssinromahduskriisejä, öljykriisejä, kullan ja raaka-aineiden hinnannoususta johtuvia kriisejä, sekä yksittäisten valtioiden nimiä kantavia kriisejä; Kreikan, Irlannin, Latinalaisen Amerikan tai Kaukoidän kriisejä. Kaikkien edellä mainittujen kriisien taustalla toimii voimia, joita mobilisoivat alussa mainitut kapitalismin ratkaisemattomat ristiriidat ja lainalaisuudet. Sellaisia on voiton suhdeluvun lasku tai fiktiivisen pääoman volyymin kohtuuton ja tahallinen kasvattaminen. Mikään edellä mainituista kriiseistä ei ole syklinen, ei siis johdu järjestelmän kasvukivuista, vaan pikemmin kapitalismin supistumiseen ja romahdukseen / luhistumiseen johtuvista tendensseistä.
Politiikan tasolla olemme todenneet kansannousuja ympäri maanpalloa. Mahtavin niistä on arabimaiden vallankumoukset ja eteläeurooppalainen liikehdintä. Kapinoita on tapahtunut myös muualla Kiinasta Yhdysvaltoihin, jonka Wisconsissa kapinalliset valtasivat kongressitalon ja vaativat kaikkien konnien poislähtöä. Maailman eri alueilla on keskenään erilaisia maita ja kansoja, joilla on erilaisia ongelmia tai vaatimuksia. Jopa arabimaissa kahdella naapurimaalla voi olla jyrkkiäkin eroavaisuuksia. Silti kaiken liikehdinnän taustalta toimii kapitalismin kriisistä johtuvat näköalattomuus ja umpikuja vaihtoehdoista. Tämä on punainen lanka, joka yhdistää arabivallankumouksen Euroopan periferian taisteluihin, Kiinan kapinoihin ja Wisconsin valtauksiin. Myös ihmisten suuttumuksella on erilaisia välitysmekanismeja. Arabit vaativat demokratiaa, jota heillä ei ole koskaan ollut ja eurooppalaiset demokratiaa, joka on katoamassa. Ruoka, työ, koulutus tai rauha ovat vaatimuksia, joita kapitalismi ei pysty tyydyttämään tässä kriisissä.
Ilman organisaatioiksi järjestäytymistä ja ilman vallankumouksellista johtoa kyseiset vallankumoukset, kapinat, yleislakot jne. eivät yksistään pysty johtamaan joukkoja proletariaatin kannalta edulliseen tulokseen. Euroopassa vanha järjestelmä kaikkine instituutioineen kärsii vakavasta uskottavuuskriisistä. Poliittisiin puolueisiin kohdistuu epäusko, suuttumus ja jopa avoin viha. Tähän ryhmään lukeutuvat myös vanhat työväenpuolueet, ns. vasemmisto, niin sosiaalidemokraattisen kuin stalinistisen haaran reformistit. Tyhjiötä tällä hetkellä täyttää vaarallinen äärioikeiston suuntaus, joka muistuttaa meille siitä, että barbaria on hinta, jota joudumme maksamaan jos emme taistele oikean ohjelman ja vaatimuksien toteuttamiseksi. Fukushiman katastrofi osoittaa, että barbaria ei ole joku synkkä näköala tulevaisuudessa, vaan se on läsnä tässä ja nyt.
.
1.1. Teoreettinen lähestyminen
Tämän kriisin perusominaisuus on kokonaispääoman ylituotanto. Samanaikaisesti maailmalla esiintyy ennennäkemätöntä köyhyyttä. Liikapääoma on kapitalistien, pankkien ja ns. markkinavoimien käsissä. Esimerkiksi kriisimaa Kreikan velka on noin 350 miljardia dollaria. Maan hallitseva luokka omistaa kansainvälisessä pankkijärjestelmässä sijaitsevia pääomia noin 18 000 miljardin dollarin edestä.
1970-luvun loppupuolelta lähtien ja tähän päivään saakka on havaittavissa tuottavan pääoman muuttumista luotto- ja finanssipääomaksi. Tämä käänne on merkki kapitalismin historiallisesta rappeutumisesta. Käänne merkitsee myös sitä, että järjestelmän historiallinen tehtävä tuottavuuden kasvattamisessa on täyttynyt. Yhtä aikaa systeemikriisin kanssa esiintyy myös syklisiä kriisejä ainakin vuoteen 2000 Asti. Pääoman kasaantumisen taipumus ylittää omia rajojaan ja epätasaisuus talouden eri sektoreiden välillä olivat syklisten kriisien perussyy.
Puhuttaessa rakenteellisesta kriisistä tarkoitamme kokonaisuudessaan kapitalistisen järjestelmän kriisiä. Porvariekonomistit ja analyytikot nimittävät systeemikriisiksi vain finanssi- ja luottoepäkohtia. Syklisiä kriisejä on aina seurannut raju kasvu. Systeemikriisiä seuraa kaaos, joka johtuu porvariston poliittisen strategian epäonnistumisesta. Kun talouden pääpaino siirtyi finanssipääoman käsiin, kapitalismin poliittinen kokonaisstrategia tunnettiin nimellä uusliberalismi. Tämä ei tarkoittanut paluuta 1800-luvun vapaan kilpailun aikaan. Keynesismin aikana säännöstelystä huolehti sijoittajavaltion toimesta suoritetut interventiot. Uusliberalismin aikana regulaatiot tapahtuvat korkopolitiikan kautta. Finanssipääoma toteuttaa itsensä abstraktisena arvona (Hilferding). Se yrittää lisääntyä rahan välityksellä, siis yrittää synnyttää voittoja ainoastaan rahan kiertokulun kautta.
Finanssipääoma on luonteeltaan kansainvälinen ja pyrkii ammentamaan suuria voittoja mahdollisimman lyhyessä ajassa. Muutokset finanssipääoman tasolla muuttavat myös teollisuuspääomaa, so. tuottavaa pääomaa. Vanha pääoman kaava Raha-Tavara-Raha (RTR’) muuttuu R-R’ prosessiksi. Ja kun raha ei voi kiskoa voittoja itsestään, se siirtää itselleen arvoa teollisuuspääomasta. Luonteeltaan abstraktina arvona raha ei kykene investoimaan itseensä. Mikäli se ryhtyy siihen, se muuttuu kannibaaliksi, joka raatelee omaa nahkaansa. Vieläpä vuosi sitten puhuttiin johdannaisista, joiden arvo oli 680 000 miljardin dollarin luokkaa. Kokonaisuudessaan maailman bkt on 54 000 miljardia dollaria. Kapitalismin olemassaolo tukeutuu siis tällaisten tyhjää täynnä olevien kuplien perustalle. Johdannaiset taasen tukeutuvat vedonlyöntiin, romahtavien arvojen (myös kokonaisten valtioiden) vakuuttamiseen, odotuksiin, toiveisiin yms. psykologisiin seikkoihin. Tässä kriisissä kyse on finanssipääoman strategian romahtamisesta. Nykyisessä historiallisessa rappiovaiheessa pääomalla ei myöskään voi olla muita kasvustrategioita.
Marxin mukaan, tällainen kriisi merkitsee kapitalismin kokonaisristiriitojen uudelleenjärjestelyä väkipakolla. Ensimmäisenä Marx kartoitti seuraavia ristiriitoja: a) tuotannon ja kulutuksen välillä ja b) tuottavuuden ja voiton suhdeluvun laskutendenssin välillä. Kapitalismin rakenteellinen kriisi ei ratkea muuten kuin järjestelmän totaaliromahduksen kautta. Se ei tapahdu heti ja kerrallaan, vaan määräämättömän rappioajan ja mätänemiskauden jälkeen. Kykenemättömyys sovitella ristiriitojaan pakottaa kapitalismin barbaarisiin tekoihin – imperialistinen sota on yksi niistä.
Siirtyminen finanssipääoman valtaan alkaa jo 1970-luvulta. Ristiriitoja on soviteltu kahden maailmansodan, kylmän sodan ja hyvinvointivaltion rakentamisen kautta. Siirtyminen finanssipääoman dominointiin merkitsi keskitettyä interventiota yhteiskunnan kontrolloimiseksi. Sosiaalidemokratian luopuminen perinteisestä roolistaan aiheutti sen, että palkkojen kehitys ei seurannut tuottavuuden kehitystä, jonka seurauksena on kärsinyt kulutus, joka hoidettiin valtavalla luotonannolla. Liikapääoma pyrki sijoittumaan kolmannen maailman maihin. Ko. maiden kyky imeä pääomia on rajallista. Sen vuoksi pääoma matkusti Kiinaan.
Yhteenvetona voidaan todeta, että kriisi ei koske vain globaalin finanssipääoman jättiläiskuplaa irrallaan reaalitalouden tuotannosta. Pääoman liikatuotannon juuret ovat alussa tuotannossa (pääoman ylitutannon kriisi ja voiton suhdeluvun lasku) ja jatkossa kansainvälisen kilpailun kärjistymisessä ja epätasaisuuksissa ylijäämä- (Kiina, Saksa) ja alijäämämaiden (Usa, EU:n periferia) välillä. Kaikki tämä kehittyy kyllästettyjen markkinoiden ja ennennäkemättömän laajan fiktiivisten arvojen maailman raameissa. Tämän kriisin lähteenä toimi paitsi pääoman globalisoituminen, myös sen ristiriitojen kasvaminen maailmanlaajuisiksi.
Kansainvälisen finanssipääoman luhistuminen alkaa 2007, johon sijoittuu nykykriisin ensimmäinen momentti. Luhistumisen ydin on USA:ssa. Mieletöntä eksoottisten arvojen globalisoitumista seurasi rahavirtojen tyrehtyminen ja toistuvia pankkikonkursseja, joista merkittävin oli Lehman Brothersin tapaus. Se tapahtui syksyllä 2008 ja levitti kapitalistien keskuudessa epätoivoa ja paniikkia. Syvä ja kestävä lama 2008-2009 nosti 1930-luvun möröt esille. USA:ssa työttömien armeija kasvoi 700 000 ihmisellä kuukaudessa, miljoonat uudet työttömät syrjäytyivät lännessä. Valtiot pumppasivat koordinoidusti tukipaketteja pankeilleen samalla kun korot laskettiin nollaan. Yleismaailmaisen pankkijärjestelmän luhistuminen oli väliaikaisesti estetty. Monet alkoivat silloin puhua kriisin lopusta ja uudesta toipumisesta, joskin kasvavan työttömyyden puitteissa (jobless recovery). Vuoden 2009 lopulla kapitalismin orastava totaaliromahdus häämöttää taas. Uusi oire on nimeltään Dubai ja pian sen jälkeen, puolen vuoden kuluttua, Kreikka. Kriisin nimi ja olemuskin on enää fiskaali, julkista taloutta koskeva. Niin sanottu Kreikan tragedia osoittautui jäävuoren huipuksi. Vuoden sisällä Kreikan piinapenkissä istuu nyt Irlanti ja Portugali ja pian Espanja ja Italia. Sen sijaan että Kreikka toimisi siltana Balkanin maiden integroimisessa, se muuttui itse ensimmäiseksi euroalueen protektoraatiksi.
2.2. Usa, Kiina, Japani
USA:ssa Lehman Brothersin konkurssin seuraavana vuonna 2009 Fortune 500-lista arvioi, että 500 suurinta monopolia oli kasvattanut voittojaan 335 prosentilla. Näin ollen, niiden voitot nousivat 291 miljardiin dollariin. Samanaikaisesti kyseiset konsernit irtisanoivat 821 000 työntekijää, ja joka viidennen amerikkalaisen tulot supistuivat neljänneksellä. Seuraavana vuonna, 2010 Forbes- lehti kertoo, että 2000 suurimman firman liikevaihto oli suurempi, kuin USA:n, Kiinan ja Japanin bkt:t yhteensä. Maailmanpankin mukaan, absoluuttiseen köyhyyteen vaipuneiden ihmisten määrä nousi samana vuonna 64 miljoonaan. Köyhien määrä planeetallamme nousi 1,2 miljardiin. Kansainvälisen työjärjestön mukaan 210 miljoonaa lasta elää pakkotyösuhteessa. Yli miljoonan dollarin osakesalkkuja omistavien määrä kasvoi 17 prosentilla, ja näin se nousi 0,15 prosenttiin maapallon väestöstä. Heidän omaisuutensa nousi 19 prosentilla 39 000 miljardiin dollariin (Merrill Lynch-Gapgemini, 2009). Tämä kaikki tapahtui aikana, jolloin maailman bkt laski keskimäärin kaksi ja EU:ssa neljä prosenttia.
Vaikka kriisiä on käytetty hyväksi suurten tulonsiirtojen aikaansaamiseksi, se ei tarkoita, että kriisi on keinotekoinen. Nyt eletään viidettä vuotta kriisin puhkeamisen jälkeen. Järjestelmän totaaliluhistumista on onnistuttu siirtämään kärjistämällä kaikki ne syyt, joiden seurauksista on tähän tultu. Kriittisen kohdan eteenpäin siirtäminen onnistuu tänä päivänä parhaimmassa tapauksessa vain muutamalla kuukaudella USA:n ja muutamalla viikolla EU:n osalta. USA käyttää hyväkseen kansainvälistä asemaansa maailman suurimpana taloutena, mutta myös poliittisena valtana. Politiikka so. porvarillinen demokratia palvelee aina markkinataloutta, se ei voi kääntyä sitä vastaan ilman, että syntyisi vallankumouksellisia tilanteita. USA sovittelee yhteiskuntansa ristiriitoja käyttämällä valtaa kansainvälisissä instituutioissa (MP, IMF, OECD), välillisesti kontrolloimalla suuria mediataloja tai monopolisoimalla luottoluokitusfirmoja. Toisin kuin monetaarista talouspolitiikkaa harjoittava EU, USA jatkaa elvyttämistä jo melkein kolme vuotta Lehman Brothersin konkurssin jälkeen. Menetelmä, joka paikkaa puhjenneita kuplia luomalla niitä lisää, on tuomittu räjähtämään käsiin ennen pitkää, viimeistään silloin kun tulee ko. uusien kuplien vuoro puhjeta.
Kevätkesällä 2011 USA:n Fed julkaisi talouskasvulle korjauslukuja alaspäin korostamalla, että elvytystoimet jatkuvat edelleen kesän jälkeenkin. Monet taloustieteilijät ovat varoittaneet hintojen nousukierteestä. USA on pitänyt ohjauskorkoa nollassa joulukuusta 2008 alkaen. Sen lisäksi markkinoille on pumpattu tuhansia miljardeja uunituoreita dollareita. Painetuilla lisärahoilla on ostettu USA:n valtion velkakirjoja, mutta silti talous ei näytä elpymisen merkkejä. Obama ja Bernanke ottavat kuitenkin riskin, eivätkä tiukenna rahavirtauksia. Toinen vaihtoehto olisi pelätä inflaatiota ja joutua markkinoiden hampaisiin. Silloin kärsisi maan luottoluokitus, kuten Standard & Poors toukokuussa varoitti. Sellainen skenaario olisi, Singaporen valtion sijoitusjätti GIC:n mukaan katastrofaalinen koko globaalikapitalismin kohtalolle. GIC on maailman suurimpia sijoituslaitoksia. Sen tase on 300 miljardia dollaria, joista yli kolmannes on Yhdysvalloissa. Molemmat skenaariot, sekä korkea inflaatio, että alhaisempi luottoluokitus ovat mahdollisia lähiaikoina, jopa yhtäaikaa. Yhdysvaltain talouden suurimpia ongelmia ovat budjetin jättimäinen alijäämäisyys ja ylivelkaantuminen, joka vaikuttaa omalla vuorollaan markkinoiden luottamukseen, lainanottokykyyn ja dollarin arvoon.
Työttömyys ei meinaa hellittää huolimatta ennennäkemättömästä elvyttämisestä. Laman alusta on työpaikkansa menettänyt vajaat 8 miljoonaa ihmistä. Yhdysvalloissa on tehty toimenpiteitä työttömyyttä vastaan eniten G7-maista. Silti siellä on eniten työttömiä. Tämä on yksi ilmaisin siitä, että kriisi ei ole suhdanteissa tai kapitalismin jossain osasektorissa, vaan järkestelmän rakenteissa. Jos korkea inflaatio pakottaisi jarruttamaan rahojen lapiointia markkinoille, työttömyyskäyrät nousisivat pilviin. Britannian jälkeen USA:ssa inflaatiotaso on nousemassa hälyttäviin sfääreihin, ja on saavuttanut viiden prosentin rajan. Sen kasvun rytmikin on tänä vuonna suurempi kuin kaksi vuotta sitten. Dollarin heikentymisen havaitsee myös Goldman Sachs. Talouden toinen tukipaketti erääntyy kesäkuussa. 600 miljardin dollarin velkakirjojen korkojen sijoittaminen markkinoille auttoi vähän pörssiyhtiöiden elpymisessä, muttei ratkaissut yhtään talouden ongelmaa, vaan päinvastoin nämä entisestään kärjistyivät. Jollei uusia dollareita tule, markkinat tukehtuvat ja likviditeetti kärsii ainakin yhtä paljon, kuin pankkikriisin alussa.
Jokainen menetetty työpaikka Yhdysvalloissa – mutta muuallakin – on historiaa. Näin ollen, on perusteltua väittää, että kyseessä on työn ja työpaikkojen kriisi. Työttömyyskorvauksia on leikattu Arkansasissa, Michiganissa ja Missourissa, ja perässä tulevat Florida, Pennsylvania ja Etelä-Carolina. Toimenpiteet lisäävät varsinkin lapsiperheiden ahdinkoa. Korvausten leikkaukset tulevat samaan aikaan muiden valtion säästöohjelmien kanssa, kuten koulujen sulkemiset sekä satojentuhansien valtion työntekijöiden lomautukset niin osavaltioiden kuin liittovaltionkin tasolla. Tavoitteena on luoda olosuhteet, joissa työtätekevät voisivat ottaa työtä vastaan Kiinan palkalla. Viime huhtikuussa työttömyys 18 osavaltiossa oli virallisesti yhdeksän prosentin luokkaa. Todellisuudessa työttömiä on paljon enemmän. Tällä hetkellä työnhakijoina on kirjattu 24 miljoonaa ihmistä, enemmän kuin neljästi Suomen väkiluku.
Vajeiden, velan, inflaation, luottamuksen, tai työttömyyden lisäksi Obamalla on joukko ”pienempiä” päänsärkyjä. USA:n postipankki kirjaa 6,4 miljardin tappiot kirjanpitokauden lopussa, syyskuun 30. päivänä. Hallituksen edessä on kaksi valintaa; joko antaa sen mennä vararikkoon, jolloin jää maksamatta eläkeläisille kuukausimaksuja tai pelastaa se 50 miljardilla dollarilla. Tällaisia aikapommeja on Yhdysvalloissa monta. Viimeinen vaihtoehto kiihdyttää rahapainojen työtahtia, mutta myös inflaation kuumetta.
USA on ollut johtava maa talouden kehityksessä toisen maailmansodan jälkeen. Taloudelliset ja poliittiset suhteet menevät limittäin ja tasapainot haetaan kansainvälisellä tasolla. Tässäkin tilanteessa amerikkalaisen ja maailman kapitalismin umpikujat heijastuvat maailman eri kolkkiin Afganistanista ja Pakistanista Lähi-Itään ja Pohjois-Afrikkaan. Arabimaiden vallankumous eliminoi niin länsimaiden sätkynuket ja arabialaisen nationalismin, kuin uhkakuvana käytetyn islamismin. Vanhat tasapainot järkkyvät. Uusia tasapainoja on silloin etsittävä, eikä ainoastaan diplomatian kielellä, kuten Libyan tapaus todistaa. Samaan kategoriaan kuuluu pienempiäkin interventioita, kuten Bin Ladenin murha. Uhri oisi voitu pidättää ja tuomita oikeudessa. Lopullinen ratkaisu Abbottabadin kaupungissa Pakistanissa sai futuuri-johdannaisten hinnat nousemaan Wall Streetin pörssitalon kattoon. Sellainen arvottomien arvojen nousu on luonteeltaan väliaikainen.
Verrattuna Bush-juniorin aikaan, kapitalismin niin taloudelliset kuin poliittisetkin pulmat ovat moninkertaistuneet. Arabimaiden vallankumous vaatisi lisää aggressiivisuutta imperialismin osalta. Nyt imperialismilla ei ole varaa luopua aikaisemmista keskeneräisistä tavoitteistaan ja ideologisista doktriineistaan. Irakissa ja Afganistanissa ei saavutettu ”edistystä”, jonka seurauksena joukkojen läsnäolo jatkuu. Miehittämättömien lennokkien iskut Pakistaniin jatkuvat. Tarkoituksena on Pakistanin saaminen protektoraatiksi, josta käsin voitaisiin manipuloida tehokkaammin muiden maiden kehitystä. Terrorismin vastainen sota jatkuu. Guantánamo on ollut pieni laittomuuden saareke, jossa on säilytetty lainsuojattomia (myös lapsia) ilman minkäänlaisia oikeuksia. Guantánamo on meidän aikamme Auschwitz ilman fasismia. Aikaisempien oppien päälle tulee uusia. Armeijan ja tiedustelun toiminta sulautuvat virallisestikin yhteen. Kenraali Petraeuksesta tehtiin CIA:n johtaja, joka osallistui itsekin Bin Ladenin murhaan. Kenraali väittää, että etsityn Al Qaidan johtajan lisäksi huippusalainen ohjelma on löytänyt ja surmannut jo 12 000 talibania. Silti vastarinta Afganistanissa jatkuu edelleen.
Kiinassa talous on käännekohdassa. Maailman toiseksi suurimmassa taloudessa tehtiin 14. maaliskuuta päätös uudesta viisivuotissuunnitelmasta. Sen mukaan taloudessa on tehtävä rakenteellisia muutoksia siltä varalta, että talouskasvu laskee rajusti tulevan viiden vuoden aikana. Pääministeri Wen Jiabao kertoi, että viennin kasvurytmi laskee niin ikään. Viime vuosina Kiina on investoinut suuria summia infrastruktuuriin, kiinteistöjen ostoon ja raaka-aineita välittävään teräs- ja sementtiteollisuuteen. Kaukana siitä, että jokaiselle kansalaiselle olisi rakennettu asunto, rakentamisen tahti on tyrehtymässä. Kapitalismin lainalaisuudet huolehtivat siitä, että Kiinassakin on tyhjiä asuntoja samanaikaisesti, kun iso määrä ihmisiä asuu joko työkasarmeilla tai ovatasunnottomia. Tilanne Kiinan asuntomarkkinoilla on traaginen. Myymättä olevia asuntoja on jopa Pekingissä, jossa esiintyy eniten kysyntää. Yli 100 000 huoneistoa odottaa tyhjillään.
Rakentamisessa vallitsee byrokratian mielivalta ja kunnianhimo, sekä yhtä aikaa myös kapitalistinen anarkia. Aavekaupungin rakentaminen Kangbashin alueella Sisä-Mongoliassa vaati kuusi vuotta. 2,6 miljardilla dollarilla rakennettiin postmoderneja rakennuksia, torneja hallitukselle, pilvenpiirtäjiä, museoita, kirjastoja, teattereita, aukioita ja luksuskoteja. Alue on rikas, sillä sieltä löytyy hiiltä ja maakaasua. Kaikkien ennusteiden mukaan uusi kaupunki olisi peili Kiinan ja sen kansalaisten vauraudesta. Tänä päivänä kaupunki on enimmäkseen tyhjä. Miljoonakaupungiksi suunnitellussa paikassa on suoritettu loppuun kaikki infrastruktuuriin liittyvät yksityiskohdat; vain asukkaat puuttuvat.
Demografisesti aktiiviväestön (15-64-vuotiaat) osuus kasvaa alituisesti 1980-luvulta lähtien. Toinen suuri ongelma on eriarvoisuuden kasvu yhteiskunnassa. Viime vuosien mittavat kansannousut yhdessä talouden suurien ylijäämien kanssa ovat vaikuttaneet siihen, että Kiinassa on alettu rakentamaan sosiaaliturvajärjestelmää, maanviljelijöille on alettu maksamaan eläkkeitä, ja vuoteen 2020 mennessä kaikille pyritään takaamaan terveydenhuolto. Monissa maakunnissa palkkoja on nostettu jopa 20 prosenttia.
Viisivuotissuunnitelma nostaa myös alimpia verotettavia tuloja. Näiden toimenpiteiden tarkoituksena on vähentää säästämisen astetta ja kannustaa kulutukseen. Kiina on sitoutunut hillitsemään hiilipohjaista energiantuotantoaan. Uusi suunnitelma tähtää sähköautojen ja ns. vihreän asumisen myymiseen. Siihen tavoitteeseen pääsemiseksi on varattu merkittäviä investointeja tuuli-, aurinko-, vesi-, bio-, ja maalämpöenergiaan. Energiamenot Kiinassa ovat nousseet 1,1 prosentista bkt:sta vuonna 2002 1,4 prosenttiin vuonna 2010. Uusi suunnitelma nostaa menot 2,5 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Menot tutkimukseen ovat nousemassa peräti 20 prosenttia vuositasolla.
Tällaiset näköalat kielivät siitä että ns. Kiina-ilmiö on mitä konkreettisimmalla tavalla ohi. Siinä Kiina näytteli kahdenlaista roolia: a) länsimaisen pääoman kohdemaana ja b) ylijäämän sijoittajana USA:n vajeisiin. Kiina sovitteli räjähdyspisteessä olleita länsimaisen kapitalismin ristiriitoja 2000-luvulla, teknologia-alan romahtamisen ja Argentiinan kansannousun jälkeen. Näin kapitalismi sai tarpeellista happea jatkaakseen muutaman vuoden hengissä. Kiinan USA:aan sijoittama raha on käytännössä tehnyt mahdolliseksi sotatoimet Irakissa ja Afganistanissa. Kyseiset sodat eivät saavuttaneet poliittisia tavoitteitaan. Imperialismi on edelleen kiinni Keski-Aasian maastossa ja sillä on aikomus tavalla tai toisella puuttua arabimaiden vallankumouksiin. Sovittelija ja edesauttajasta Kiinasta tulee lännelle taloudellinen kilpailija. USA:n ja Kiinan välisiä suhteita määrittää lähitulevaisuudessa antagonismi ja vastakkainasettelu. Maailmassa, joka matelee lamassa, Kiinasta ei voi tulla yleismaailmaisen kapitalismin veturi. Sen kotimaankulutus ei voi osoittautua pelastajaksi lännessä tuotetuille tavaroille. Kiinalaisen korkeampi kulutustaso voi aiheuttaa vain ongelmia kiinalaiselle voiton suhdeluvulle. Kuten kaikki muutkin BRIC-maat, myös Kiina potee samoja tauteja muun kapitalismin kanssa.
Japanissa toteutuu painajainen, että oikea dilemma ei ole sosialismi tai lähitulevaisuuteen sijoittuva barbaria. Tietyssä muodossa barbaria on tässä ja nyt. Ensimmäinen ydinvoimala rakennettiin Neuvostoliitossa vuonna 1955. Kilpaan lähti pian Britannia, Ranska ja USA, ja 1970-luvulla ydinvoimaloita oli 20 maassa. Nykyään maailmalla on 440 toimivaa voimalaa, niistä 134 EU:ssa. Onnettomuuksia on ollut kymmeniä. Lukuunottamatta Fukushimaa, kaikki muut ovat olleet inhimillisen erehdyksen aikaansaamia. Pahimmat niistä olivat USA:n Three Mile Islandilla ja tunnetusti Tsernobylissä. Ydinonnettomuus Japanissa oli tsunamin aiheuttama, muttei se ollut tsunamin syytä. Jos varoituksista huolimatta rakentaa ydinvoimaloita tsunamiherkälle alueelle, syypäänä on sitten kapitalismi, eivätkä luonnonvoimat. Kuten muuallakin maailmalla ydinvoimateollisuus on yksityisten käsissä ja tuottaa voittoja. Turvallisuusseikat varsinkin energiasta riippuvaisessa maassa jäävät toiselle sijalle.
Fukushiman reaktori perustuu General Electricin 40 vuotta vanhoihin suunnitelmiin. Samaa reaktorityyppiä on edelleen kuudessa voimalassa Japanissa ja ainakin 21:ssä Yhdysvalloissa. Voimalasta vastuussa oleva TEPCO- firmalla on ”syntinen” menneisyys. Vuonna 2003 firman 17 ydinreaktoria suljettiin skandaalin vuoksi. Firma oli väärentänyt voimaloiden turvallisuutta koskevia raportteja. Samanlainen skandaali toistui vuonna 2006. Kansainvälisellä tasolla rationaalisesti järjestäytynyt yhteiskunta voisi välittää Japanille tämän tarvitsemaa energiaa. Niin monien voimaloiden rakentaminen tiheästi asuttuun maanjäristysmaahan on itsemurha. Kapitalismi perustuu kansallisvaltioon ja kilpailuun, mikä tekee näistä kysymyksistä paikallisia ja erittäin salaisia. Seuraamukset ovat kuitenkin kansainvälisiä. Kuten WikiLeaks paljastaa, vuonna 2008 kansainvälinen atomienergiajärjestö (IAEA) oli varoittanut Japania siitä, että sen ydinvoimalat eivät kestä voimakkaita järistyksiä. Daily Telegraph kertoo, että Japani vastusti IAEA:n juridisia toimia läntisessä Japanissa sijaitsevan voimalan sulkemiseksi. Huolestumisensa ilmaisi myös G8-maiden ydinvoimaturvallisuuskomitea Tokiossa samana vuonna, 2008.
Nykyinen kapitalismin maailmanlaajuinen kuolinkamppailu alkoi Japanista 1990-luvun alussa. Sen jälkeen se liikkui ympäri Kaukoitää, isko Venäjään ja Brasiliaan, romutti Argentiinan, synnytti Kiina-ilmiön ja nyt moukaroi pankkeja ja valtiontalouksia. Koko sen kahdenkymmenen vuoden ajan kriisin lähtömaa Japani ei toipunut iskusta, vaan se niin ikään odottaa milloin muut kapitalismit saisivat luhistua ehkä jopa yhtä aikaa. Tsunami ja ydinonnettomuus tuli arassa ajankohdassa kruunaamaan konkurssikypsän maan. Kriisi ei siis johdu tsunamista, vaan tämä nopeuttaa mätänemisen prosesseja. Tsunamin seurauksena tuhoutui lähes Suomen kansantalouden kokoinen bkt (180 miljardia euroa). Maailmanpankin mukaan Japanissa katosi 235 miljardia dollaria, eli 160 miljardia euroa, mikä on 2,5-4 prosenttia maan bkt:sta. Fukushiman traagisten tapahtumien taloudelliset ulottuvuudet tuntuvat koko Itä-Aasiassa.
Spekulantit, kuten Warren Buffett tai Etelä-Korealaiset yritykset ovat japanilaisten yritysten ostosmetsästysretkellä. Japanilaisyritykset menevät pilkkahintaan, mikä ei auta romahtanutta pörssiä toipumaan. Kansainvälisten yritysten maastapako heikentää taloudellista tilannetta Japanissa. Onnettomuuden jälkeen maan valuutan arvo on silmänräpäyksessä romahtanut 400 pistettä ja Japanin keskuspankki painoi heti ensihätään yenejä 420 miljardin dollarin edestä. Sellaiseen suoritukseen maailmaa on totuttanut vain Fedin Bernanke. Pankkiiri Masaaki Shirakawa kertoi, että inflatorisen rahan painaminen jatkuu. Japanin talousministeri sanoi, että ”olemme aloittaneet yenin sodan”. Rahan painaminen aiheuttaa sen arvon lisälaskua. Katastrofin seuraamuksia ei ole vielä kokonaisuudessaan ehditty arvioida. Vaikeudet matkustaa Japaniin saastuneen ilman, veden ja ruoan vuoksi ovat toistaiseksi hidastaneet markkinavoimien haukkoja iskemästä Japanin kansantalouden kimppuun. Isku käynnistyy heti, kun se on mahdollista; ja kaikki tietävät silloin, että tämä on paljon voimakkaampi tekijä, kuin Japanin keskuspankki, vaikka tämä painaisi yenejä kuinka paljon tahansa. Maanjäristys aiheutti tsunamin vakuutusyhtiöille viemällä näitä konkurssin partaalle.
Vakuutuskorvauksista aiheutettuja tappioita ei voi kompensoida nostamalla jälleenvakuutusten hintoja. Japanin viranomaiset ovat karkeasti arvioineet katastrofin kustannukset 200 miljardiksi dollariksi. Siitä suurimmat jälleenvakuutusyhtiöt joutuvat maksamaan vakuutusyhtiöille Swiss Ren 1,6 miljardia ja Munich Re 2,7 miljardia. Edellä mainitut yhdessä Hannover Re’n kanssa vakuuttavat vakuutusyhtiöitä. Kaikkia tavallisia vakuutusyhtiöitä ei ole jälleenvakuutettu. Saksalainen Allianz, sveitsiläinen Zurich ja yhdysvaltalainen AIG ovat jo ilmoittaneet huomattavista tappioista. Suurin osa tappioista lankeaa japanilaisten yhtiöiden kannettavaksi.
2.3. EU ja euroalue
Kapitalismin kriisin ydin on tuotantotapa USA:ssa. Ajallisestikin kriisi alkoi sieltä ja palaa sinne aina uudestaan. Globalisaatio levittää kriisin eri ilmenemis- ja välitysmuotoja ympäri maailmaa reaaliajassa. Euroopassa kriisi on jatkuvassa vuorovaikutuksessa paikallisten taloudellisten ja poiittisten olosuhteiden kanssa. Hajaannuksen keskipakoisvoimat olivat näkyvissä EU:ssa paljon ennen nykyisen kriisin puhkeamista. Yritykset takoa EU:sta liittovaltio ovat epäonnistuneet ainakin nykyisiä poliittisia työkaluja käyttäen. Mitä erilaisimpien talouksien ylhäältä yhdistäminen on hysteerinen tapa pakottaa yli 500 miljoonan ihmisen kansa talouseliitin ja pankkien diktatuuriin. EU ei ole verrattavissa USA:han ja vielä vähemmän euro dollariin.
Ensinnäkin on todettava, että euro ei ole tavallinen valuutta. Euro on luottotuote, jonka tuottaa EKP. Se on eräänlainen velkavaluutta, jonka on tuottanut pankkikartelli annettavaksi eri maiden käyttöön. Euro ei heijasta tietyn maan talouden todellista dynamiikkaa. Euro on keinottelun työkalu erityisesti euroalueen sisällä. Pankit keräävät kassoihinsa euromailta likviditeettiä, jota välittävät niille takaisin lainojen muodossa. Näin ollen, pankit määräävät jäsenmaiden talouspolitiikasta. Euro on valuutan muodossa esiintyvä velkakirja, joka tavoittelee finanssisektorin ekspansiota. Viimeksi mainittu on laajentunut niin totaalisesti, että se tukahduttaa talouden kokonaisuudessaan. Suurpankkien liikevaihto ylittää reilusti muun talouden bruttotuotteen. Tyypillinen esimerkki on Björn Wahlroosin puhe Sammon sijoittajapäivillä Lontoossa. Nalle toteaa siinä, että Nokian alamäen jälkeen ei ole muuta kasvun veturia, kuin pankit. ”Toisin kuin miten väitin viime vuonna, nyt sanon, että sen sijaan että Kreikalle annettaisiin lainoja, jotteivat saksalaispankit romahtaisi, nyt pitäisi antaa ne rahat suoraan esim. Landesbanken pääomittamiseen.
Liemessä ei ole vain Landesbanken ja muut saksalais- ja ranskalaispankit. Itse Euroopan keskuspankki on vaarassa romahtaa. EKP:lla on vastuita kriisimaissa n. 444 miljardia euroa. Lukemasta 190 miljardia euroa on vastuita Kreikan valtiolle ja pankeille. Espanjan pankeilla on 100 miljardin euron saatavat Portugalista, pääosin pankeista. Samanaikaisesti Espanjalla on myymättä miljoona asuntoa, joiden hinnat ovat laskusuunnassa. Tilannetta pahentaa EKP:n määräämä koron nostaminen. Portugalin konkurssi vaikuttaa suoranaisesti Espanjan pankkien taseisiin. Espanja on puristuksessa, jossa toisella puolella on kansa, josta joka neljännes vanhemmasta väestä ja joka toinen nuorista on työttömiä, ja toisella puolella on markkinat, luottoluokitusta mittaavat laitokset ja korkea markkinakorko. Yksi taikatemppu olisi EU:n velkakirjan painaminen. Kreikka ja muut konkurssimaat saisivat käyttää sitä takeena saadakseen markkinoilta lainoja. Tämä kreikantaisi Saksan ja Ranskan ja siksi se on tähän asti tyrmätty. Todellisuudessa vaihtoehtoa on vain lykätty, ennen sitä halutaan kokeilla kaikki muut vaihtoehdot. Olli Rehn, alkoi kuiskia (europarlamentti, 6.6.2011) mahdollisuudesta miettiä asiaa. Euroalueen poliitikot ovat syvästi erimielisiä siitä, pitäisikö erottaa yksi iso osa euroalueen maista sillkin riskillä, että dominoilmiö aiheuttaisi uuden tsunamin pankkisektorille, vai odottaa aikaa, jolloin koko alue uppoaa.
Todellisuudessa ns. rationalisointi so. kapitalistisen talouden tervehdyttäminen vaatisi toiseen suuntaan kulkevia tendenssejä. Euroalueen pankkijärjestelmän vastattavat ovat koko euroalueen bruttokansantuotetta neljä kertaa suuremmat. Kyseessä on järjestelmän geenimutaatio. Komission raportissa (helmikuu 2009) todetaan, että korjataksemme epäkohdat ”pankkien vastattavista pitäisi pyyhkiä pois 17 000 miljardia euroa”. Tämän kaiken on tapahduttava talousalueella, joka tuottaa vuositasolla n. 10 000 miljardia. Toisin sanoen pitää pyyhkiä pois miltei kaksi vuosittaista bruttokansantuotetta. Mikä taho voisi kantaa taakkaa niin, ettei kokonaisia valtioita tuhoutuisi? Työväkeä ja kansaa uhataan tuholla, jotta pankit eivät tuhoutuisi. Tavoitellaan köyhien kansalaisten liittovaltiota, jossa pankit kukoistaisivat. Raportissa kuvailtu tapa siivota pankkisektori, on ristiriidassa niiden pääomittamisen kanssa. Euro plus-sopimuksessa kyseessä on kiinalaistyyppisen alueen perustaminen euroalueen sisällä, joustavuus työsuhteissa, Kiinan kuleja muistuttava työläinen, työnantajan tarpeisiin sovitetut palkat ja vallan luovuttaminen poliitikoilta talousguruille. Itä-Euroopan maita on otettu euroalueeseen luodakseen paineita Saksan, Ranskan ja muiden kovan ytimen maiden työläisille palkkojen alentamisen ”välttämättömyydestä”. Bulgariassa palkat liikkuvat noin 126 eurossa kuukaudessa.
Kuten silloin varoitimme, viime vuoden stressitestit osoittautuivat farssiksi. Niiden tarkoitus oli rauhoittaa markkinat esittämällä väärä kuva pankkien terveydentilasta. Pankeista valittiin pieni otos ja tutkittiin vain osa niiden arvopapereista. Silti seitsemän pankkia reputti Saksa-Espanja-Kreikka-kolmion sisällä. Käsittelemällä vain pieni kirjo talousskenaarioista stressitestit eivät onnistuneet saamaan markkinoiden luottamusta. Esimerkiksi valtionlainoja ei otettu huomioon; sen seurauksena niin valtioiden kuin pankkienkin luottoluokitusta on laskettu reilusti; Moody’s alensi Kreikan valtion luotettavuuden roskapapereiden tasolle samalla, kun maan kahdeksan pankkia jakoi saman kohtalon. Tulevilla stressitesteillä on eri tavoitteet; lisää pääomaa tarvitsevat on kartoitettava. Näin ollen, paljon puhutut pankkifuusiot siirtyvät tulevaisuuteen. Toisin kuin viime vuonna, nyt ei ole enää salaisuus, että reputtavien määrä on huomattavasti viime vuotta suurempi. Melko varmasti saksalaiset landespankit ja espanjalaiset säästöpankit eivät läpäise testejä. Reputtaneista heikoimmat ajetaan alas ja vähemmän heikoille yritetään rakennejärjestelyjä.
EU:ssa on vakavia erimielisyyksiä siitä, että kannattaako antaa väliaikaista tekohengitystä etelän valtiontalouksille pelastaakseen pohjoisen pankkeja, vai pitäisikö järjestää niille kontrolloituja konkursseja samalla, kun tukee pankkien selviytymistä. Jälkimmäinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä. Valtioiden konkurssit halutaan hoitaa kontrolloidusti, niin että siitä aiheutuvan vastaiskun tulisi olla mahdollisimman hyvin puskuroitu. Pysyvä vakausmekanismi (EVM) on yksi velkasaneerauksen muoto, pehmeä sellainen. Tämä estää väliaikaisesti toisen saneerauksen, kovan sellaisen, joka käynnistyisi markkinoiden ehdoilla. Kun markkinat nostavat korkoja, vanhojen velkakirjojen arvo alenee, ja siitä kärsivät markkinat itse, kun sijoittajien lainasalkkujen arvot hupenevat tai romahtavat. Pehmeä saneeraus perustuu lisärahan pumppaamiseen ja kansan vyönkiristämiseen. Inflaation kiihtyminensaattaa levittää ja moninkertaistaa ongelmat koko EU:n alueelle, niihinkin maihin, joiden menot pysyvät kurissa. Vielä yksi pehmeän saneerauksen skenaario on se, että markkinat laskuttavat rikkaampia maita köyhempien riskeistä. Silloin on palattu takaisin tilanteeseen, josta pelastumiseksi koko mekanismi on synnytetty. Kovan saneerauksensynkin skenaario kapitalismin kannalta on sijoittajien pakottaminen tappioihin. Sen hintana taasen voi olla syöksyminen uuteen, entistä syvempään lamaan. Kolmantena vaihtoehtona EU näkee mahdollisuuden yhdistää keskenään yllämainitut pehmeä ja kova saneeraus. Silloin pitäisi antaa kriisimaiden ja pankkien lainojen ja osakkeiden laskea reilusti samalla, kun yrittää pehmentää siitä aiheutuvia seuraamuksia. Siitä on kyse, kun demarit puhuvat sijoittajien vastuusta. Kriisivelkakirjoja ostettaisiin silloin alentuneisiin hintoihin. Sitä varten elinvoimaisille pankeille annettaisiin avokätisesti rahoitusta EU:n toimesta. Konkurssin partaalla olevat pankit pääomitettaisiin uudelleen niin, että päätös- ja määräysvalta siirtyisivät pääomittajille. Konkurssimaille varattaisiin sama kohtalo, niiden hallitus toimisi mitä konkreettisimmin takaustahojen (EU, EKP, IMF) valvonnan alla. Kreikalle kaavaillaan troikan valvojaa jokaiseen tärkeään ministeriöön.
Tässä kauhun tasapainoilussa päättäjät yrittävät sovitella erimielisyyksiään markkinoiden miellyttäminen ja lepyttäminen mielessä. Kreikan konkurssi on markkinoiden mielestä mitä varmin asia. FT ja WSJ ovat vaatineet sitä pitkään. Markkinat luulevat, että jos Kreikka, Irlanti ja Portugali menevät konkurssiin, velkakriisi hellittäisi. Vain marxilainen ajattelu pystyy päättelemään, että kyseessä ei ole velkakriisi, vaikka se sellaisena näyttäytyy. Päättäjien syntilistaan on lisättävä myös pelko. Talouspäättäjät pitkittävät velkakriisiä kalliilla, mutta tehottomilla tukitoimilla – koska eivät muuta uskalla. Kriisimaissa poliittiset jännitteet koko järjestelmän kyseenalaistamiseksi kasvavat. Vastaavanlaisia jännitteitä syntyy myös kriisiapua kustantavissa maissa, joissa EU:n vastustus alkaa saada äärioikeistolaisia piirteitä. Päättäjät yrittävät rauhoittaa kansan mielialoja, mutta sijoittajat arvioivat tilannetta hyvin pessimistisesti. Kreikan velkakirjojen luottokelpoisuuden aleneminen roskalainan tasolle, se että viime kevään kolmevuotinen 110 miljardin euron laina, ja kansan historiallinen kurittaminen synnytti entistä synkempiä lukuja, jonka seurauksena Kreikka kerjää lisää lainaa, saa markkinat hermostumaan ja korot nousemaan uusiin ennätyksiin.
Bloombergin mukaan 85 prosenttia sijoittajista arvioi, että Kreikka jättää suurimman osan veloistaan maksamatta. Portugalin ja Irlannin osalta samaa mieltä oli puolet sijoittajista. Se, että Kreikka sai viidennen erän 110 miljardin lainasta johtuu siitä, että pehmeä velkasaneeraus halutaan valmistella paremmin. Joka tapauksessa markkinat tietävät , että kaikki kolme maata joutuvat ennemmin tai myöhemmin maksukyvyttömyyteen. HS:n mukaan Suomen takaussitoumukset velkaantuneille yli kaksinkertaistuvat 17,2 miljardiin euroon. Kyseinen summa näiden maiden konkurssin jälkeen on menetetty. Espanjan ja Italian kriisi olisi euron painajainen. Ennen kun euro loppuu, maanosamme joutuu uudelleen entistä pahempaan pankkikriisiin. Tämä kehitys vaikuttaa väistämättömältä, se on kulman takana. Niin tulee käymään riippumatta siitä, painuvatko kriisimaat deflatoriseen lamaan tai joutuvat jopa eroamaan euroalueesta ja EU:sta. Kriisi on leviämässä Saksan sisälle. Jo neljä osavaltiota, Berliini, Bremen, Saarinmaa ja Schleswig-Holstein laativat viisivuotisen talouden tervehdyttämisohjelman. Kriisimaille annetut ja annettavat paketit rikkovat euron perustamisen yhteydessä sovittuja sääntöjä, joiden mukaan sellaisia paketteja ei saisi tehdä. Sen lisäksi paketit kasvattavat velkataakkaa entisestään. Viimeisimpiä skenaarioita voi olla se, että Saksa palaisi omaan valuuttaan jättämällä uppoavan euron. Samaan matkaan voisivat lähteä Suomi, Alankomaat ja Itävalta.
.
3. Politiikka ja luokkataistelu
3.1. EU:n kova ydin ja periferia
Euromaat näännyttävät kirjaimellisesti eteläisen periferiansa kansalaisia. Kreikan konkurssikypsä luottoluokitus on kutakuinkin Pakistanin luokkaa. Vuonna 2008 Kreikan analyytikot selittivät, että orastava kriisi ei vaikuta Kreikkaan, siksi että sillä ei ollut ns. myrkyllisiä velkakirjoja eikä se ollut investoinut talojen ostamiseen. Kriisi iski kuitenkin Eurooppaan Kreikasta alkaen. Tämä tapahtui tällä tavalla siksi, että kriisin olemus ei sijaitse pankeissa, toksisissa arvoissa, rakennusten velkakirjoissa tai muualla. Kriisi on kaikkialla kapitalismin ytimessä. Kriisissä ei ole talous, vaan yhteiskunnalliset suhteet ja tuotantovoimien yksityisomistus. Toistuvista yrityksistä huolimatta kriisin leviämisen estäminen on epäonnistunut täysin. Näin tapahtuu siksi, että kyseessä ei ole kriisin siirtyminen paikasta A paikkaan B. Joka maassa pesii sama kriisi, leviäminen on vain kielikuva. Tämä seikka yhdistää kansannousut Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä eteläisen Euroopan protesteihin. Eri maiden ja maanosien eroavuudet ja epätasaisuudet ovat muodostuneet historiallisesti. Ne on tunnistettava, tutkittava ja otettava huomioon jos kansainvälisenä järjestönä aikoo osallistua vallankumoukseen ja edesauttaa sitä voittamaan. On toinen asia analysoida, mitä näissä kaikissa on yhteistä. Muodon ja sisällön dialektiikkaa työväenluokan liikehdinnässä on tutkittava alituisesti jos haluaa ymmärtää, mitä uutta syntyy historiankulussa.
Etelä Euroopassa eletään tyytymättömien liikehdinnän aikaa. Taistelumuoto alkoi Madridin Portti aurinkoon -aukiolta (Puerta del Sol). Pian se oli levinnyt Espanjan muihinkin kaupunkeihin, Kreikkaan, jossa esiintyi massiivisimpia kokouksia ja muuallekin Euroopassa. Uutta mielenosoittajien koostumuksessa on keskiluokan mukaan lähteminen. Tyytymättömien sanoma vaihtelee päivästä toiseen, se kehittyy. Sen sisältö on kuitenkin kaikkialla sama. ”Me alamaiset, emme suostu enää siihen, että eliitti hallitsee meitä vanhaan tapaan”. Espanjassa joka toinen nuori on työtön. Prosentti on suurempi kuin arabimaissa. Toinen ominaispiirre on se, että kadulla on yhtä aikaa ihmisiä Espanjassa kymmeniä tuhansia ja Kreikassa jopa satojatuhansia. Mielenosoittajat eivät lähde kotiin, kadut eivät jää hetkeksikään tyhjilleen. Aukion keskelle on pystytetty telttakylä Kairon Tahririn aukion tavoin. Tyytymättömyys on totaalista ja yleistä.
Kreikassa iskulauseet ovat selkeämpiä. Tärkeimpiä niistä on se, jota huudetaan väsymättä: ”Jos ette häippäise vallasta, me emme lähde kaduilta”. Euron pahin vihamies ei ole maan taloudentila, vaan luokkataistelun terävyys. Viimeinen ilmenee monella tavoin. Hallituksen edustajat eivät enää uskalla kulkea ulkona tai esiintyä tilaisuuksissa; ei Kreikassa eikä ulkomailla. Heitä buuataan lähtemään ja heitetään milloin milläkin esineellä; suosituimpia on ollut jogurtit ja kananmunat, mutta myös kiviä on käytetty. Poliitikot on jokaisessa tapauksessa evakuoitu ”takaoven” kautta, yhdessä tapauksessa joutuivat keskeyttämään päivällisensä ja lähtemään meren kautta veneellä. Kansanedustajat poistuivat eduskunnasta salaisia käytäviä pitkin keskuspuiston kautta. Poliitikkojen perästä aina kuulee: varkaat, hävetkää, häipykää, tuokaa varastetut rahat takaisin, kaikki ulos tms. Vielä yksi taistelumuoto on, ei makseta -liike. Se alkoi EEK:n tovereiden aloitteesta, ja on laajentunut valtakunnalliseksi liikkeeksi. Liike kieltäytyy suorittamasta maksua tietulleissa ja linja-autoissa. Liikkeen paikallisosastot kokoontuvat säännöllisesti ja tekevät päätöksiä koskien liikkeen toimintaa, joka voi olla täysin ulkopuolinen ei makseta-konseptista. Kreikassa heräsi henkiin vanhat korttelikomiteat, jotka huolehtivat kaikista itsehallinnollisista asioista. Keratea on 7000 asukkaan kaupunki, joka sijaitsee 40 km Ateenasta lounaaseen. Maan hallitus valitsi Keratean koko Attikan yli neljän miljoonan asukkaan uudeksi kaatopaikaksi. Kaupunkilaiset olivat eri mieltä. Joulukuun 11. päivänä 2010 keratealaiset järjestivät iskukaartinsa ja lähtivät estämään urakoitsijoita muokkaamasta maastoa tarkoitukseen sopivaksi. Hallitus toisaalla lähetti mellakkapoliisit, jotka leiriytyivät alueelle. Sotatoimia muistuttaneet yhteenotot kestivät neljä kuukautta ja päättyivät hallituksen tappioon ja poliisin perääntymiseen.
Suuttuneiden liike ennakoi orastavaa syvää legitimiteettikriisiä eurooppalaiselle porvaristolle. Arabian kevät on sulkemassa ympyränsä välimeren ympäri tunkeutumalla mantereeseemme molempien porttien kautta, Kreikasta ja Espanjasta. Vertaus Argentiinan kansannousuun 2001 on perusteltu. Nykyisen kriisin kärjistymisen yksi huippukohta oli argentinazo. Nykyinen tilanne on edullisempi maailman vallankumouksen kannalta. Argentiinan kansannousu onnistuttiin rajoittamaan yhteen maahan. Lulan osallistuvat budjetit ja Kiina-ilmiö estivät vallankumousta leviämästä Brasiliaan ja Yhdysvaltoihin, jonka ovelle kriisi oli seuraavaksi koputtamassa. Toinen merkittävä eroavuus argentinazoon verrattuna on se, että nyt porvaristo on huomattavasti hajanaisempi kuin silloin. Kutomalla edelliset seikat yhteen synteesiin, ei ole vaikea tulla johtopäätökseen, että tällä hetkellä luokkataistelun dynamiikassa yleiseurooppalaisella tasolla Kreikka on sen keihäänkärki. Kreikassa luokkataistelu on jouduttamassa tilannetta esivallankumouksellisen tilanteen asteelle. Yleiseurooppalaisen vallankumouksen korkein taso tällä hetkellä löytyy Kreikasta.
Leninin klassinen määritelmä vallankumousta edeltäneestä tilanteesta pätee Kreikassa ilmiselvästi. Yhteiskunnan yläkerrokset eivät enää voi hallita kuten tähän asti ja alakerrosten väki ei tahdo tulla samalla tavalla hallituksi. Sen lisäksi kansan valtaenemmistön elinolot ovat kurjistumassa ja taisteluihin ryntää äkillisesti uutta tähän asti poliittisesti puolueetonta väkeä. Joka tapauksessa kysymys vallankumouksesta on kysymys vallasta. Tämä on siten myös vallankumouksen kriteeri. On helppo todeta, että Kreikassa eliitti ei enää kykene hallitsemaan. Alakerrosten tyypillinen piirre on epähomogeenisyys. Thatcher onnistui lyömään työläiset voittamalla keskiluokat puolelleen. Papandreou lyö kaikkia. Tässä piilevät sekä mahdollisuudet että vaarat. Kreikassa taisteluihin heittäytyy pikkuporvareita ilman vallankumouksellista tietoisuutta ja työläisiä ilman luokkatietoisuutta. Kapinoivien joukkojen on ryhmittäydyttävä sellaisen rintaman taakse, joka ohjelmallaan tavoittelee uuden vallan rakentamista. Vallankumoukselliset tapahtumat avautuvat salamannopeasti ja sen vuoksi pelkkä vanhan vallan kaataminen ei riitä. Täytyy olla selvä kuva siitä, mitä tapahtuu vanhan vallan kumoamisen jälkeenkin. Muuten tilanne voi riistäytyä käsistä; silloin voi käydä niin, että esivallankumouksellinen ei välttämättä kehitykään vallankumoukselliseksi, vaan suoraan vastavallankumoukselliseksi tilanteeksi. Tällaista vaaraa ei saa aliarvioida.
Arabimaiden vallankumous heijastuu välittömästi Turkkiin ja Israeliin. Ensimmäiseen kurdi- ja jälkimmäiseen Palestiina-kysymyksen kautta. Jos vallankumous Syyriassa nostaa kurdien oikeudet pöydälle, Turkin aggressiot saattavat kohdistua EU:n jäsenvaltioon, jossa asuu turkkilaisväestöä. Konflikti Turkin ja Kyproksen välillä on konflikti Turkin ja EU:n välillä. Arabimaiden vallankumouksen heijastus pienen saaren turkkilaisväestöön on niin voimakasta, että Kyproksen turkkilaiset ovat ryhtyneet kapinoimaan maanmiehiään ja Kyproksen pohjoisosan miehittäjiä vastaan. Tammikuussa Kyproksen turkkilaisväestö meni yleislakkoon ja mielenosoituksiin, johon osallistui kymmeniätuhansia kansalaisia. Banderolleissa luki: ”we want freedom” ja ”Ankara, näpit pois minun kaulastani”. Massiivisten mielenosoitusten tielle palattiin maaliskuun alussa. Kyproksen turkkilaiset kokevat miehittäjät kulttuurisina imperialisteina. Itä-Turkista on lähetetty Kyprokselle kymmeniätuhansia uudisasukkaita. USA:sta on vuodatettu asiakirjoja, joista näkyy Turkin pyrkimykset muuttaa demografisen kartan, lisätä turkkilaisväestöä ja perustella sen jälkeen suuren pinta-alan hallussapidon oikeutusta. Vuonna 1974 Turkki miehitti saaren pohjoisosan, jossa sijaitsi 70 prosenttia turisti- ja 60 prosenttia viljelyinfrastruktuurista. Kulttuurisesti Kyproksen turkkilaiset ovat lähempänä kreikkalaisia kuin uudisasukas -maanmiehiään. Pohjois-Kyprokselle on rakennettu mielettömästi moskeijoita ja koraani ja imaamit ovat palanneet kouluihin. Miehittäjät ovat nimenneet uudelleen kadut ja useimmiten myös ihmiset. Rakentaminen saaren turkkilaisosassa on vilkasta. Sen hoitaa Turkista kotoisin olevat maahanmuuttajat, jotka töiden jälkeen jäävät saarelle asumaan. Turkin pääministeri, Erdogan oli sanonut eräälle Kyproksen turkkilaispoliitikolle: teidän väestöluvun pitää nousta yli miljoonan, yli eteläisessä osassa asuvan kreikkalaisväestön. Saarta miehittää yhä 35 000 sotilaan miehitysjoukko. Nyt kun kriisi pakottaa ihmisiä muutenkin kadulle, Kyproksen turkkilaisasukkaat taistelevat myös omaa sulauttamistaan vastaan.
.
3.2. Arabimaiden vallankumous
Joskus vallankumoukset ilmoittavat etukäteen tulostaan. Esivallankumouksellinen tilanne sytyttää yhteiskuntaan käymistilan, jonka sisällä syntyy kumouksen ja tulevan vallanharjoittamisen elimet, organisaatiot ja niitä johtavat puolueet, jotka jouduttavat kehitystä eteenpäin. Tilanteesta syntyy vallankumouksellinen, kaksoisvalta ja vastakkainasettelu vallan anastamisen tasolla. Joskus taasen puhkeaa kansannousu, joka luo tilanteen, jossa yhteiskunta alkaa miettiä kaikkia asioita uudelleen. Jälkimmäistä tapausta useimmiten seuraa uusi vallankumous, joka korjaa ensimmäisen rajoitteet. Arabimaiden vallankumoukset kuuluvat tähän kategoriaan.
Vallankumoukset vaarantavat imperialismin intressejä Välimerellä ja Lähi-idässä. Niiden laajuus luo pohjan mahdollisuudelle tähän asti vallitsevien tasapainojen muuttamiseksi. Ben Alin ja Mubarakin kaltaiset imperialismin sätkynuket kaatuvat ja geopoliittinen kartta muovautuu alusta. Ihmisjoukkojen massiivinen marssi historian areenalle on spontaania. Se menee niin arabialaisen nationalismin kuin islamisminkin ohi. Se ei vielä tiedä millä voisi korvata vanhan vallan, mutta se ei suostu enää elämään vanhan järjestelmän alaisena. Vallankumoukset kärjistävät sisäisiä ristiriitoja jokaisessa maassa Atlantista arabialahteen asti. Palestiina, ja kurdi -kysymys, Israelin rooli imperialismin santarmina alueella, Iranin teokraattinen valtio ja jopa USA:n skenaariot Afganistanissa ja Pakistanissa pitää katsoa uusin silmin. Vallankumoukset ovat mitä välittömimmässä vuorovaikutuksessa Välimeren vastarannalla olevan EU:n eteläisen osan kanssa.
Konkreettisia syitä, miksi vallankumous puhkesi yhtä aikaa niin monessa maassa, on kolme. A) elintarvikkeiden hintataso kaksinkertaistui kaikkialla. Tähän asti näissä maissa on ollut korruptiota, sortoa, tyranneja, mutta leipä, riisi, tee tai bensa olivat halpoja. B) kaikkialla vallankahvassa on ollut kiinni dynastioita. Arabialaisnationalismista tai sodasta Israelia vastaan oikeutuksensa lunastaneet vanhemmat luovuttivat vallan ulkomailla opiskelleille pojillensa. Gaddafi oli jakanut Libyan neljälle pojalleen. Tämä on yksi syy miksi päteviä upseereita loikkasi länteen. C) huolimatta viivoittimella vedetyistä rajoista, lopulta Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä koetaan, että on olemassa yksi kansankunta.
3.2.1. Tunisia, Egypti ja Libya
Vallankumouksen lumivyöry alkoi Tunisiasta, ja levisi pian Egyptiin. Diktaattorit kaatuivat suhteellisen helposti kun armeija ystävystyi mielenosoittajien kanssa ja kieltäytyi tukahduttamasta kansannousua. Vahvat tyrannien järjestelmät ovat kuitenkin vielä pystyssä. Paljon on vielä tehtävä. Nuorisojoukot ovat vielä kokemattomia, mutta näyttäneet olevansa valmiita jatkamaan sitä mikä tammikuussa alkoi. Kapinan vaatimuksista ei ole toteutunut muuta kuin että tyrannit ovat joutuneet luopumaan vallasta. Kaikki ne syyt, jotka johtivat kapinaan, ovat edelleen läsnä. Kuten muualla arabimaissa näissäkään yhteiskunnissa ei voida jatkaa vanhaan malliin ja muita vaihtoehtoisia hallintajärjestelmiä lännellä ei ole tarjolla. Kaikki uuden kapinan siemenet ovat tällä hetkellä itämässä.
Kapitalismin kriisi on kohdellut arabimaita huonosti. Korkea työttömyys ja inflaatio etenkin elintarvikkeissa yhdessä yleisen sosiaalisen näköalattomuuden ja korruption sekä sorron kanssa johtavat tilanteeseen, jossa etenkään nuorilla ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa.
Tilanne aiheuttaa kansan elinolojen kurjistumista ja pysyvää syrjäytymistä. Aikaisemmin osa työttömistä on ratkaissut ongelmansa maastamuuton kautta. Entiset kolonialistit Ranska, Espanja ja Italia ottivat ennen vastaan työläiskäsiä Pohjois-Afrikasta. Nykyinen EU-linnake estää pohjoisafrikkalaisia siirtymästä Eurooppaan muuten kuin laittomasti. Tästä syystä syntyi nykyinen pakolaisten armeija. Tästä myös johtuu ennennäkemättömän laaja osallistuminen vallankumoukseen. Schengen -sopimus vaatii vapaata liikkumista rajojen sisällä. Sarkozy esti tunisialaisia pakolaisia siirtymästä Italiasta Ranskaan. Näin ollen 30 000 Tunisian pakolaista jäi Italiaan.
Libyassa kansannousu törmäsi toiseen seinään. Benghazin kapinalliset ottivat helposti vallan käsiinsä itäisessä Libyassa ja perustivat siellä neuvoston, jonka rakennuksen ulkoseinään ripustivat jättiläisjulisteen: ”Emme tarvitse leipää, rahaa tai töitä”, ja sen jälkeen englanniksi: ”We need freedom”. Benghazin neuvosto julisti alussa, että mikä tahansa apu lännestä ei ole tervetullutta. Yksi brittiagenttien yritys tunkeutua kapinallisten riveihin päättyi brittien kannalta onnettomasti. Heiltä riisuttiin aseet ja karkotettiin oitis. Taistelujen alkuvaiheessa Gaddafi oli vaikeuksissa. Hän joutui käyttämään palkka-armeijaa kun ei luottanut omien sotilaiden lojaalisuuteen. Kapinalliset olivat kokemattomia ja heillä ei ollut tarvittavaa varustusta tai muuta resurssia. Ensimmäisten voittojen jälkeen myös Gaddafin mahdollisuuksia oli aliarvioitu. Silloin olisi pitänyt kääntyä Tunisian tai Egyptin kapinallisten puoleen ja pyytää apua. Erityisesti viimeksi mainitut olivat tunkeutuneet poliisin päämajaan eikä heillä olisi ollut vaikeutta vallata armeijansa varastoja ja takavarikoida aseita. Libyalaiset tarvitsisivat myös vapaaehtoisia taistelemaan Gaddafia vastaan.
Kun Gaddafin vastahyökkäys lahtasi minkä ehti, länsimaiden apu alkoi maistua. Alussa hyväksyttiin vain lentokieltoa ilmatilaansa. Myöhemmin Nato otti ohjat käsiinsä ja välillä pommitti kapinallisiakin. Joka tapauksessa pommitukset jatkuivat senkin jälkeen kun Gaddafilla ei ollut yhtään konetta jäljellä. Poliittisesti Natolla on kaksi skenaariota. Ensinnäkin sen interventio toteuttaa ensimmäistä kertaa Naton Lissabonin sopimusta, jonka mukaan YK tekee päätöksiä ja Nato panee ne toimeen. Ensimmäisen skenaarion mukaan Gaddafi pysyy vallassa ja sisällissota jatkuu niin kauan kuin tarvitaan ”tuomaria” ja siihen asti, että sen jälkeen molemmat osapuolet ovat heikkoja ja lännestä riippuvaisia. Tätä sanotaan libanonisaatioksi. Toinen skenaario olisi Gaddafin korvaaminen jollakin nukkejohtajalla, joka on sillä aikaa löytynyt. Joka tapauksessa taistelujen loputtua maahan asettuu ”rauhanturvaajia”, ehkä suomalaisiakin.
Länsimaiden interventio ei estänyt lahtausta, vaan se kiihdytti sitä. Strategisesti interventio ei muuttanut mitään. Ainoa mikä muuttui, on poliittinen maisema; kapinallisten neuvosto on integroitu länteen. Sen rakennuksen seinällä Benghazissa nyt liehuvat Ranskan ja muiden imperialistimaiden liput. Samanaikaisesti keskusteluyhteys Gaddafin vanhimpaan poikaan on pidetty auki. Heimoyhteiskunnassa ei ole kovin vaikea lietsoa monivuotista sisällissotaa. Gaddafin kanssa tai ilman, Libyaa aiotaan käyttää poliittisena ja sotilaallisena tukikohtana arabivallankumousta vastaan. Maalitaulussa ei ole Gaddafin persoona, vaan vallankumous. Ujohkot yritykset kapinoida Algeriassa ja Marokossa päättivät vielä miettiä asiaa ja palata siihen vähän myöhemmin.
Myös Tunisiassa ja Egyptissä tarkkaillaan tilanteen kehitystä. Kokouksessaan G8 -maat päättelivät että pelkkä keppi ei riitä, tarvitaan myös porkkanaa. Mahtipontinen yritys nimitettiin uudeksi Marshall -suunnitelmaksi, mutta kokoon luvatut miljardit ei riittäisi edes yhden pienen maan ongelmiin. Egyptissä eliitti joutui näyttämään Mubarakille etuovea, mutta samanaikaisesti avattiin takaovi, ei demokratialle, vaan IMF:lle, Kansainväliselle Valuuttarahastolle. Sotilaspääministeri Mohamed Hussein Tantawi kertoi 26.4. saavansa 2,2 miljardia dollaria Maailmanpankilta ja 3-4 miljardin dollarin lainaa IMF:lta. Yhteensä Egypti on pyytänyt 5,2-6,2 miljardia dollaria. Mubarakin omaisuuden on arvioitu olevan 40 ja 70 miljardin dollarin välillä.
.
3.2.2. Syyria Palestiinan, Libanonin ja Iranin kolmion keskellä
Irakin miehityksen jälkeen 2003 Bush nosti pöydälle suunnitelman, jonka mukaan seuraavaksi voisi hyökätä Syyriaan. Suunnitelmassa kaavailtiin, että Israel osallistuisi operaatioon. Sotahaukka Ariel Sharon jarrutti kuitenkin operaatiota. Vuosien 2004 ja 2005 vaiheessa Sharon sanoi Bushille, ettei Assadia kannata kaataa, sillä ei ole olemassa sopivaa seuraajaa. Tällä hetkellä olemme saman kuvion edessä. Mikäli mielenosoitukset Syyriassa rauhoittuisivat, Assad olisi valmis aloittamaan keskustelut Israelin kanssa. Kansa, joka ei aio lopettaa vallankumousta, tuhoavat tällaiset skenaariot. Kansa vaatii reformeja, ja vieläpä eri johtajien toimesta. Nykyisten pitää lähteä.
Henry Kissinger on joskus sanonut, että on mahdotonta saada aikaan sotaa ilman Egyptiä ja rauhaa ilman Syyriaa. Syyrialla on Egyptin jälkeen toiseksi tärkein rooli alueen voimatasapainossa. Lännelle Assad on Gaddafia paljon tärkeämpi kumppani. Sen vuoksi imperialismin puuttuminen tilanteeseen on Syyriassa Libyaa epätodennäköisempi. Vaikka Assadin hallinto on Iranin liittolainen ja tukee niin Hisbollahia kuin Hamasia, silti Israelin näkökulmasta näyttää olevan pienempi paha. Joka tapauksessa imperialismi ja sionismi seuraavat tilannetta tarkasti, sillä Syyriassa pelissä on enemmän kuin Libyassa konsanaan. Syyrian naapurina on Libanon, Israel, Irak, Jordania ja Turkki. Voimatasapaino koko Lähi-idän alueella järkkyisi välittömästi jos Syyria syöksyisi sisällissotaan tai jos muuten syntyisi valtatyhjiö. Siinä olisi monen kolmiodraaman status quo vaarassa. Ensiksi uusiksi tulisivat suhteet kolmiossa Syyria – Hisbollah – Israel, sitten olisi Syyria – Iran – Israel, Syyria – Hamas – Israel ja lopulta Syyria – kurdit – Turkki ja sen kautta Turkin välit Israeliin. Tunisian jälkeen Assad ilmoitti hallintonsa olevan immuuni vallankumouksille. Viime vuosina Assad on käynyt pitkiä keskusteluja amerikkalaisen Trinity -yliopiston Lähi-idän historian professori David Lenchin kanssa.
Kapina alkoi Daraan kaupungista etelässä. Kaupunki on nyt armeijan hallussa. Armeija on suorittanut Assadin likaisen työn. Se on ampunut mielenosoittajia kohti, tappanut lapsia ja muita siviilejä, pidättänyt ja kiduttanut. Mielenosoittajat ovat suureksi osaksi nuoria maallistuneita ja työttömiä tai muuten köyhiä. Jos Assad syöstäisiin vallasta, kurdit hyödyntäisivät sitä perustamalla itsenäisen kurdialueen Syyriassa Irakin kurdien tavoin. Perspektiivi yhtenäisestä Kurdistanista Syyrian ja Irakin pohjoisessa, Turkin itäisessä ja Iranin luoteisosassa olisi silloin lähempänä. Israelia huolestuttaa Fatahin ja Hamasin mahdollinen sopu. Todelliseen sopuun ei ole paljon edellytyksiä. Hatara sopu ilmaisee myös Hamasin ja Fatahin johtajien pelkoa arabivallankumouksia kohtaan, jotka haluavat heittää yli laidan kaiken vanhan. Palestiinalaisjärjestöjen sopuakin enemmän Israelia pelottaa idea siitä, että palestiinalaismassat nousisivat näitä molempia vastaan.
Maantieteellisen sijaintinsa lisäksi Syyria koostuu muslimidogmien mosaiikista. Uskontoenemmistönä Syyriassa on sunnimuslimit. Vallassa on pieni vähemmistö alawiitteja, jotka ovat lähellä shiialaisia. Syyria on arabialaisen nationalismin sydän. Jihadin kannattajat Syyriassa ovat heikkoja. Vuonna 1982 Al-Assadin isä teurasti muslimiveljeskuntaa; armeijan tulituksen seurauksena surmattiin 20 000 ihmistä. Haman kaupunki pommitettiin maan tasalle. Assadin veli johtaa vihattua salaista poliisia. Ulkopolitiikassaan Syyria on aina ollut pragmaattinen. Vuonna 1991-92 Persianlahden sodassa nykyisen presidentin isä Hafiz al-Assad liittoutui isä-Bushin kanssa. Libanonin sodassa Syyrialla oli mustan Pekan asema. Kun palestiinalaiset olivat johtamassa, Syyria liittoutui falangistien kanssa ja päinvastoin. Sen vuoksi Israel vaatii reformeja Iranissa mutta ei Syyriassa. Monet sionistit ovat sanoneet, että Basar al-Assad on ”the devil we know”, piru jonka me tunnemme.
Israelia eniten kiinnostaa se, että miten voisi aiheuttaa säröjä Syyrian ja Iranin/Hisbollahin väleissä. Israelilla on vielä yksi diplomaattinen valtti, Golanin kukkuloiden palauttaminen. Sama keino onnistui Egyptin Sadatin kanssa kun Israel palautti Siinain niemimaan. Vastalahjana Egypti hylkäsi palestiinalaiset. Sellaista sopimusta Syyrian ja Israelin välillä pelkää Iran kuollakseen. Sen vuoksi vuoden alussa Ahmadimejad lähetti Suezin kautta kaksi sotalaivaa käymään välimerellä.
.
3.2.3. Jemen ja muut
Jemenin tyranni Ali Abdullah Saleh on menettänyt valtansa. Saleh hallitsi maata 33 vuotta. Kesäkuussa Salehin kerrotaan haavoittuneen taisteluissa mielenosoittajien kanssa ja lähteneen Saudi Arabiaan hoitoon. Totta tai tekosyy, tärkeää on se, että Saleh ei palaa Jemeniin. Salehia saattoivat Saudi Arabiaan pääministeri, eduskunnan puhemies ja puolustusministeri. Kaikkien edellä mainittujen kerrotaan loukkaantuneen taisteluissa. Tämä sairaalaturismi on Jemenin kansan suuri voitto. Saleh oli kolme kertaa aikaisemminkin luvannut jättää maan, mutta aina söi sanansa. Huhujen mukaan loukkaantumista ei aiheuttanut vastavoimien kranaatti, vaan pommi, jonka omat miehet olivat asettaneet presidentinpalatsin moskeijalle.
Saudi Arabia on amerikkalaisten ja sionistien paras ystävä ja kiistaton hegemonia niemimaalla, johon kuuluu myös Kuwait, Qatar, yhdistyneet emiraatit, Bahrain ja Oman. Saudi Arabia on näytellyt vahvaa roolia vastavallankumouksen tukijana. Ensinnäkin se on turvapaikka jokaiselle karkotetulle konnalle. Mahtava Saudi Arabia osallistui omilla sotajoukoilla pienen emiraatin, Bahrainin kapinan kukistamiseen. Bahrain on pieni saari Persianlahdessa, mutta siellä sijaitsee USA:n tukikohtia. Bahrain on shiialaisenemmistöinen maa. Vallankumousten alkuvaiheessa tammikuussa Iran osoitti tukensa niille. Bahrainiakin Iran tuki poliittisesti ja rahallisesti. Kun saudisotilaat tunkeutuivat maahan, Bahrainin shiialainen oppositio petti kansansa ja purki yleislakon imperialistien iloksi.
.
3.4. Afganistan, Irak ja Keski-Aasia
Amerikkalaisen imperialismin strategialla on edessään käännekohta. Bushin terrorismin vastainen sota on tuottanut enemmän haasteita kuin mitä tavoitteita olisi toteuttanut. Kymmenen vuoden jälkeen Afganistanissa talebanit ovat niskan päällä, valmiit ryntäämään presidenttitaloon hirttääkseen Karzain mikäli amerikkalaiset ja muut ISAF:in miehittäjät poistuisivat maasta. Sota on eskaloitunut Pakistaniin, jossa entisestä uskollisesta liittolaisesta on tullut mahtava vihollinen. Irakissa tilanne on täydellisessä kaaoksessa. Al Qaidan tukikohta on siirtynyt Afrikan sarveen, mutta järjestön merkitys on tänä päivänä huomattavasti heikompi. Näin siitä syystä, että suuret massat ovat ryhtymässä historian subjektiksi, eikä siksi että vuosikausia kolossaan elänyt Bin Laden on murhattu. Imperialismin uusi haaste on nimeltään arabimaiden vallankumouksen käsittely ja vastaavien kansannousujen kukistaminen metropoleissa.
Miten tulisi käsitellä orastavia vallankumouksia ympäri maailmaa ja myös kotona? Kysymys askarruttaa Obaman avustajia niin talouden kuin politiikan ja sotilaallisten ratkaisujen osalta. Imperialismi tulee valmistamaan paketteja, jotka sisältävät kaikki kolme osa-aluetta. Se, että miten voi tarjota porkkanaa talous, joka on vararikon partaalla, miten voi ehdottaa poliittisia vaihtoehtoja hallitus, johon ei luota edes omat kansalaiset, tai puuttua sotilaallisesti armeija, joka kokee jatkuvasti tappioita, se on kysymys, johon kukaan ei osaa vastata. Afganistanista on luvattu lähteä. Siellä on 100 000 amerikkalaista ja 40 000 ISAF-sotilasta, joista vajaat 200 suomalaisia. Afganistanissa kukaan ei voi vakavasti väittää, että maan miehittäminen on täyttänyt tavoitteet siksi että Bin Laden on kuollut. Afganistanissa arabimaiden vallankumousten vaikutukset eivät ole vielä alkaneet näkyä. Tapahtumat heijastuvat sinne viimeistään silloin kun miehittäjät joutuvat lähtemään. Afganistanin sota maksaa Obamalle kahdeksan miljardia dollaria kuukaudessa.
Viime vuosina Irakin sodan hävinnyt ”sankarikenraali” David Petraeus siirrettiin Afganistaniin. Petraeus pyysi lisää joukkoja ja rahaa ja lupasi voittoa tiettyyn aikaan mennessä. Nyt fiaskon jälkeen kenraali on siirretty CIA:n johtoon suunnittelemaan sieltä käsin tulevia voittoja. Samanaikaisesti CIA:n rooli muuttuu, järjestö saa korkeamman aseman. Se osallistuu itsenäisesti operaatioihin ilman mandaattia ja selittämättä kenellekään syitä. Vain presidentti tietää ja siunaa CIA:n operaatiot. Osama Bin Ladenin murha oli sellainen toimi. Samalla logiikalla kun kytkettiin keskenään Naton ja YK:n toiminta-alueet, nyt tietyssä määrin sulautuvat ulkoministeriö ja CIA. Tiedustelu ei ole enää pelkkää tiedustelua. USA:n ulkoministeri Robert Gates astuu syrjään ja tilalle tulee tähänastinen CIA:n johtaja Leon Panetta, jonka paikalle asetetaan David Petraeus. Afganistanin ja Pakistanin välisellä rajalla armeijan ja CIA:n välinen raja on jo pitkään sumentunut. Kaikki miehittämättömien lennokkien operaatiot ovat CIA:n vastuulla. Nämä koneet hyökkäävät ja pommittavat, ne tekevät siis muutakin kuin tuottavat tiedustelua päättäjille.
Petraeusta ei tarvita enää niin paljon Afganistanissa. Jos tänä kesänä vähennetään amerikkalaisjoukkoja, valta ”siirretään” afganistanilaisille. Näin ainakin väitetään. Todellisuudessa valta siirretään talebaneille. Yhteyksistä heidän kanssaan on pidetty matalaa profiilia, mutta niiden olemassaoloa kukaan ei vaivaudu edes kiistämään. Liittyen uuteen doktriiniinsa Obama on tilannut useita vaihtoehtoja arvioitaviksi. Kaikki vaihtoehdot laatii uusi CIA:n johtaja kenraali Petraeus itse. Yksi asia on varma. Heinäkuussa USA:n ja Afganistanin hallitukset allekirjoittavat sopimukset strategisesta kumppanuudesta. Niiden mukaan vuodesta 2015 lähtien amerikkalaiset perustavat Afganistaniin pitkäaikaisia sotilastukikohtia. Arabivallankumouksen vaikutus ei ole ainoa kysymysmerkki uudessa maailmassa ja näin ollen myös imperialismin käyttäytymisessä. Yksi tuntematon tekijä, joka pitää ottaa huomioon uutta strategista doktriinia laatiessa, on Kiina ja sen rooli lähitulevaisuudessa. Kauppa- ja valuuttasodat tulevat muovaamaan myös poliittisia ja sotilaallisia suhteita USA:n ja Kiinan välillä. Ohjuskilven rakentamisen lisäksi amerikkalaisten vahvistuminen Keski-Aasiassa saa venäläispäättäjät ryhtymään omiin valmisteluihin. Vallankumousten lisäksi pitkällä tähtäimellä Venäjä ja Kiina ovat maalitauluja imperialismille.
4. Vasemmiston tila
4.1. Sosialidemokratia ja stalinismin perilliset
Työväenluokan kaksi perinteistä byrokratiaa ovat kulkeneet eri historiallisia polkuja tullakseen lopulta samaan kohtaan. Perustamisestaan lähtien sosialidemokratia oli puolueeksi järjestäytyneiden vallankumouksellisten työläisten järjestö, joka asetti tavoitteekseen kapitalismin kumoamisen ja yhteiskunnan reformoinnin sosialistisella perustalla. Ajan kuluessa demareissa muodostui eliitti, joka alkoi ajaa työväenluokan elinolojen parantamista kapitalismin sisällä. Kapitalismin kumoaminen siirrettiin hamaan tulevaisuuteen, ja puolue työskenteli yksinomaan porvarillisessa parlamentissa ja ammattiliitoissa. Porvarillisen demokratian instituutioiden kunnioittaminen oli samalla porvariston ja sen yhteiskunnallisen hegemonian kunnioittamista. Oman maan porvaristo oli muiden maiden porvaristoa parempi, koska sen kanssa oltiin kyetty neuvottelemaan mm. paremmista palkoista. Vuonna 1914 Saksan porvaristo korotti puolustusmenoja ja demarit äänestivät sen puolesta. Sosialidemokratiasta oli tullut isänmaallinen, ja internationalismia puolusti enää vain pieni vähemmistö demareissa, spartakistit.
Lenin, Trotski ja heidän toverinsa eivät jääneet tähän. Lokakuun vallankumouksen jälkeen perustettiin kolmas internationaali rappeutuneen demareiden toisen internationaalin tilalle. Lokakuun vallankumouksen jälkeen kehitys ei ollut edullinen bolsevikeille ja kommunisteille ympäri maailmaa. Venäjän sisällissota, nälänhätä ja taloudellinen takapajuisuus yhdessä maailmanvallankumouksen tappiosarjan kanssa vaikuttivat siihen, että NL:ssa pintaan nousi taantumuksellinen byrokraattinen kasti, joka vähitellen keskitti kaiken vallan yhden miehen käsiin. Muutaman vuoden kuluessa Leninin kuoleman jälkeen stalinisaatio oli prosessi, jota sovellettiin kaikissa kommunistipuolueissa ympäri maailmaa. Stalinismi ajoi byrokraattisen kastin intressejä. Kansainvälisesti kommunistiset puolueet olivat kuin Moskovan suurlähettiläitä. Byrokraattisen kastin taholta vallankumous lykättiin jälleen kerran tulevaisuuteen, ja alettiin ajaa lännessä vain minimiohjelman vaatimuksia. Stalinismista tuli demarien lailla reformistinen tendenssi, joskin eri lähtökohdista lähtien. Stalinismi ajoi neuvostokastin ja sosialidemokratia työväenaristokratian intressejä.
Stalinismin ns. kolmannen periodin pientä ajanjaksoa lukuunottamatta 1930-luvulta lähtien, stalinismi ja sosialidemokratia pelaavat samalla kentällä. Usein nämä tekevät yhteistyötä porvariston kanssa ja osallistuvat myös porvarihallituksiin kansanrintamien petollisen kuvion alla. Hallituksen tasolla stalinismi on ollut sosialidemokratian apulainen. Sodan jälkeen molemmat auttoivat omia porvariyhteiskuntia isänmaan jälleenrakentamisessa. Keynesläisen legendaarisen inflatorisen kukoistuksen aikana (1944-1971) nämä kaksi työväenpuoluetta rakensivat hyvinvointivaltiota, ja saivat merkittäviä etuuksia työväenluokalle. Kun keynesismi oli ohi, porvaristo ryhtyi harjoittamaan uusliberalistista politiikkaa. Sen enempää demareita, kuin stalinistejakaan ei enää tarvittu, porvaristo käytti konservatiivipuolueita, Thatchereita ja reaganeita, politiikkansa ajamiseen. Tämä oli käännekohta, jolloin sosialidemokratia lakkasi olemasta edes reformistinen työväenpuolue. Stalinismi jatkoi edelleen Moskovan tuella entiseen malliin siihen asti, kun sen ideologinen koti, Neuvostoliitto, allekirjoitti oman lakkauttamisensa dokumentit.
Seuraavalla periodilla demarit palasivat valtaan, mutta oikeistolaisempina kuin konservatiivit. Blair oli Thatcherin klooni. Stalinistipuolueet hupenivat ja suurelta osin muuttivat nimensäkin oman poliittisen linjansa mukaiseksi, sosialidemokratiaksi. Poststalinismin ideologit luulivat, että voisivat täyttää tyhjiön, joka syntyi demareiden siirtymisestä uusliberalismin leiriin. Todellisuudessa aika, jolloin reformistien painostus riitti työväenluokan olojen parantamiseksi, oli ohi. Siellä missä stalinismin perilliset olivat päässeet porvarihallituksiin, niistäkin oli tullut demarien tavoin uusliberaaleja. Tyypillinen esimerkki tästä on Vasemmistoliiton osallistuminen hallitukseen Suomessa 1990-luvulla. 2000-luvulla nämä puolueet yrittävät esittää hieman humaanimpia teesejä, kuin porvaristo, ja selittää hyökkäystä työväenluokkaa vastaan ainoastaan porvariston raadollisuudella. Ei SKP, VL ja vielä vähemmän SDP:kään ymmärrä tai halua ymmärtää nykyisen kriisin laatua. Porvareiden tavoin demarit pitävät kriisiä ohimenevänä ilmiönä, niin että ”meidän pitää rationalisoida taloutemme, jotta se kestäisi kilpailijamaita paremmin”. Epigoneista osa vaatii demareiden tavoin oman taloutemme vahvistamista ottaen samalla kuitenkin huomioon heikoimpien aseman; toinen osa taas väittää, että kriisi on keinotekoinen, tai ainakin liioiteltu, jotta ahneet porvarit pääsisivät huonontamaan työläisten asemaa.
Työväenluokka näkee entiset luokkakantaisettyöväenpuolueet osana rappiokapitalismia. Sen vuoksi nämä puolueet eivät Euroopan tasolla pysty käyttämään hyödykseen kapitalismin kriisiä esiintyäkseen vetovoimaisena poolina elämämme kriittisimpinä hetkinä. Nämä puolueet eivät ole yksiselitteisesti ajan tasalla. Euroopassa demarit toimivat yhdessä porvariston kanssa kriisimaiden, euron ja viime kädessä kapitalismin pelastamiseksi. Poststalinistit äänestävät EU:n apupaketteja vastaan, mutta kunnon patriootteina heillä on äärioikeistosta erottamaton nationalistinen lähtökohta. He vastustavat tukipaketteja siksi, että meidän oma työväenluokka joutuu niissä maksumiehiksi. EU:n vastaiset stalinismin jälkeläiset kannattavat eurosta ja EU:sta eroamista ja paluuta omaan kansalliseen kapitalismiimme.
.
4.2. Laitavasemmisto keskustalinjausten laajakaistalla
Kriisi ja ehdotettavat ratkaisut jakavat porvaristoa ainakin kahteen leiriin. Osa vaatii hallittua konkurssia kriisimaille. Toinen osa on valmis jatkamaan kriisimaiden tukemista pelossa, että kriisi leviää muuten hallitsemattomasti. Hajaannus on silmiinpistävä. Jakolinja on nähtävissä kaikissa instituutioissa, niin EU:ssa ja EKP:ssa kuin IMF:ssa tai eurooppalaisten poliitikkojen keskellä ja saman maan porvariston eri osien välillä. Aihe jakaa rivejä myös laitavasemmistossa. Osa haluaisi kontrollikomiteoita, jotka objektiivisesti valvoisivat velan syitä ja alkuperää. Osa haluaa erota euroalueesta, muttei EU:sta. Kyseiset ratkaisut ovat kaikki reformistista hourailua riippumatta siitä, kuka niitä on lanseeraamassa, jos ei samalla puututa kapitalismin rakenteisiin. Jatkuvat tukipaketit eivät ratkaise kriisiä etenkään silloin, kun vastamaksuksi vaaditaan joukkojen näännyttämistä. Ihmismassa lähtee kaduille kuten Kreikassa ja toimintavaihtoehdot jäävät hallitsijoille vähiksi. Kontrolloitu konkurssi aiheuttaisi moninkertaisia vaikutuksia verrattuna Lehman Brothersin konkurssiin vuonna 2008. Sillä aikaa kun porvaristo ei osaa päättää mitä tekee ja äärivasemmisto mitä haluaa, on mahdollista, että puhkeaa kontrolloimaton konkurssi, jonka aiheuttama tsunami pyyhkäisi kaiken tieltään.
Kreikka on tällä hetkellä eurooppalaisen luokkataistelun kärjessä. Vallankumouksellisten on sen vuoksi seurattava tarkasti siellä kehittyvän tilanteen kärjistymistä ja syventymistä. Tilanne Kreikassa kertoo luokkataistelun kehityksen tulevaisuudesta muuallakin; Tämä ei tule missään muualla sellaisenaan kopioitumaan, mutta siitä voidaan saada arvokkaita opetuksia omalle toiminnallemme. Monessa suhteessa Suomessa on täysin erilaiset olosuhteet kuin Kreikassa, mutta meillä on Kreikan kanssa yhteinen kriisi, nimenomaan sama kriisi. Nykyiset satojentuhansien osanottajien mielenosoitukset Kreikassa ovat vuonna 2008 tapahtuneen kapinan jatkoa. Silloin tapahtumat sijoittuivat ajallisesti Lehman Brothersin konkurssiin, nyt maan konkurssin jälkeiseen aikaan. 2008 taistelujen etunenässä oli nuoriso ja osittain työväenluokka parilla yleislakollaan. Nyt on edellisten lisäksi lähtenyt kaduille valtava keskiluokkainen massa. Kreikan porvaristo ei onnistu tukeutumaan keskiluokkiin lyödäkseen työväenluokkaa, kuten tekivät Thatcher tai Pinochet. Luonnollisesti keskiluokka on epähomogeeninen porukka. Päivittäisissä kansankokouksissaan on mennyt läpi meidän tovereidemme ehdottamia vaatimuksia hallituksen kaatamiseksi poliittisen yleislakon keinoin ja velan yksipuolisesta mitätöimisestä. Meidän mielestämme koko velka on vastenmielinen, ei vain osa siitä.
Suurin osa äärivasemmistolaisina itseään pitävistä suuntauksista on siirtänyt toimintansa pääpainon vaaleissa menestymiseen. Silloinkin kun nämä puolueet harjoittavat ulkoparlamentaarista toimintaa, tähtäimessä ovat vaalit. Kunon impressionistin tavoin nämä ajattelevat, että hyvä toiminta on sellaista, joka näkyy hyvänä vaalituloksena. Luokkataistelun dialektiikka ei kuitenkaan toimi samalla logiikalla. Voimasuhteet on hyvä mitata vaaleissa, mutta ne eivät saa olla toiminnan tavoite. Ranskan johtava ”trotskilainen” puolue NPA on tästä varoittava esimerkki. NPA poisti ohjelmastaan periaatteellisia kohtia, siirtyi kohti vasemmiston keskustaa ja hioi yhteistyökuvionsa siihen sopiviksi. Silti NPA sai vaaleissa paljon vähemmän (miljoona ääntä viime vaaleissa), kuin edeltäjänsä LCR. Sen lisäksi aika pian NPA:n edessä voi olla kahtiajako. Tulevissa presidentinvaaleissa osa NPA:sta haluaa tukea Mélanchonia, entistä lambertistia, joka asettuu yhteisehdokkaana stalinistien kanssa. Toinen osa NPA:sta haluaa osallistua vaaleihin itsenäisesti. mutta ilman Besancenotia, joka ilmoitti, ettei ole käytettävissä. NPA luulee houkuttelevansa proletariaattia, (ehkä on parempi sanoa kannattajia tai äänestäjiä), vesittämällä ohjelmaa ja määrittelemällä yhtenäisyyden nimessä tavoitteet väljemmiksi. NPA jätti trotskilaisuuden viitekehyksen, proletariaatin diktatuurin tavoitteen tavoitteen ja demokraattisen sentralisminperiaatteen ja alkoi levittäytyä liikkeisiin. Eri verkostojen sisällä on ehdottomasti oltava ja toimittava, mutta omalla ohjelmalla ja tavoitteilla, eikä niin, että sulautuu niihin. Viimeksi mainittu so. liikkeenpalvonta on viime vuosina ollut äärivasemmistolle musta surma. LCR:lla oli n. 5000 jäsentä Levitettyään lonkeronsa liikkeisiin ja verkostoihin, NPA:n ensimmäisessä kongressissa edustettuna oli 10 000 jäsentä, mutta toisessa kokouksessa oli vain 3000.
NPA ei ymmärtänyt SWP:n karvaita kokemuksia Britanniassa. Siellä SWP miltei sulautui Respect-verkostoon tinkimällä omista tavoitteistaan. Fiasko Britanniassa oli sulavampi, sillä SWP:n arsenaalissa ei ollut siirtymävaatimusten ohjelmaa. Ensisijaisesti on tehtävä konkreettisen tilanteen analyysi, toisin sanoen pitää tietää, mitä vastaan ollaan. Sitten tulee määrittää maksimitavoitteet, sosialistiset reformit välttämättöminä toimenpiteinä kriisistä poispääsemiseksi. Näiden kahden välillä on siirtymäohjelma, silta edellisten kahden yhdistämiseksi. Pelkkä kapitalismin vastustaminen ei riitä, vaan se vääjäämättä johtaa reformismiin, vaikka puolue kuinka vannoisi olevansa vallankumouksellinen. Antikapitalismi on ollut yksi suosituimpia ns. laitavasemmiston iskulauseita. Se on sarja murtoja kapitalistisen hegemonian maaperällä. Lähi- ja etätavoitteiden välille ei sijoitu monia pieniä antikapitalistisia vallankumouksia. Näiden kahden vaiheen välillä on vain yksi prosessi, jatkuva vallankumous.
Kun vallankumouksellinen puolue ehdottaa toimenpiteitä kriisistä poispääsemiseksi, sen pitää muistaa kaksi asiaa: a) ehdotusta ei tulisi osoittaa porvaristolle ja sen edustajille/instituutioille. Ehdotus on tarkoitettu työväenluokalle, joka samalla on nähtävä toimenpiteen subjektina. b) näkökulmastamme missään vaiheessa ei pitäisi menettää perspektiiviä vallasta. Ei ole samantekevää, kumman luokan käsissä valta on. Kreikassa Antarsya syntyi siitä, kun NAR hajoitti vallankumoukselliseksi pooliksi tarkoitetun MERA:n liittyäkseen yhteen sikäläisen SWP:n ja eräiden reformististen elementtien kanssa. ANTARSYA:n malipuolue on NPA. Se ajaa sellaisia tavoitteita kuin velan mitätöimistä, kaikkien yksitettyjen valtionyritysten jälleenkansallistamista ja työväenkontrollia. Tämä puolue ehdottaa Argentiinalle soviteltua ratkaisua jopa Pohjois-Afrikan tilanteeseen. Me olemme samaa mieltä Marxin kanssa siitä, että proletariaatin taloudellisen emansipaation poliittinen muoto on proletariaatin diktatuuri.
Imperialismin aikana eroavaisuudet talouden ja politiikan välillä hälvenevät. Useimmiten taloudelliset ratkaisut ovat poliittisia. Jopa vallassa oleva movementismi ymmärsi tämän. Lula ja Porto Allegren kokemukset sitoivat proletariaatin porvarilliseen hegemoniaan osallistuvien budjettien kautta. Yhdistyneen Sihteeristön brasilialainen jaosto ei epäröinyt mennä porvarihallitukseen. Vallankumouksellisessa puolueessa jäsenmäärää enemmän merkitsee jäsenten laatu. Puolueelle jäsen ei tarkoita kannattajajäsentä. Puolue kouluttaa jäsenkaadereita puuttumaan luokkataisteluun. Vallankumouksellinen puolue tarkoittaa tällaisten johtajien puoluetta. Sellaisen puolueen rakentaminen ja tavoittelemamme voittoisa vallankumous ovat perimänä meidän identiteetissämme; ilman niitä meillä ei yksilöinä ole minkäänlaista poliittista substanssia.
Erityisesti ’suuttuneiden’ keskuudessa nykyään on muodissa vaatimus reaalidemokratiasta tai suorasta demokratiasta. Molemmat ovat reformismia radikaalivaatteissa, joskin jälkimmäinen kuulostaa ensimmäistä paremmalta. Kriisi ei sijaitse politiikassa yleisesti ottaen eikä demokratian vajeissa, joskin se heijastuu näillekin osa-alueille. Kriisi ei ole myöskään pelkästään talouden tasolla, vaan yhteiskunnallississa suhteissa ja tuotantovoimien yksityisomistuksessa. Espanjassa suuttuneiden liike vaatii reaalidemokratiaa ja Ateenassa suoraa sellaista. Kuitenkin demokratiaa on käsiteltävä kriisin aikana suhteessa vallankumoukseen. Laitavasemmistomme vaatimus suorasta demokratiasta uhraa vallankumouksen porvarillisen demokratian alttarille. Samasta syystä, miksi arabimaiden vallankumoukset eivät olleet kannanottoja parlamentarismin paremmuuden puolesta, myöskään Euroopassa kriisistä ei voi päästä ilman taloudellisia ja yhteiskunnallisia reformeja. Paitsi että paluu demokratiaan ei ratkaisisi mitään, sellainen on mahdotonta. Kreikassa fasistit vativat paluuta antiikin kaupunkivaltion demokratiaan.
Suhtautuminen kapitalismin kriisiin ei ole joku hieno harrastus. Se on RAJALINJA vasemmistossa. Liikkeisiin ja verkostoihin on osallistuttava ja pyrittävä perustamaan niitä lisää. Toimiessamme niissä yritämme rakentaa vallanmuutoksen akseleita. Ei siis vain kumoamista, vaan myös edellytyksiä valmistautumaan siihen, mikä kumouksia seuraa. Kysymys liikkeestä ja puolueesta ei ole loputon akateeminen keskustelu. Kysymyksessä on taistelu työväenluokan hegemoniasta muun väestön suuntaan. Toisin sanoen kysymys on ensin työväendemokratiasta ja toiseksi suorasta demokratiasta. Jos yhteiskuntaan ei saada työväenluokan ratkaisua, mitään ratkaisua ei synny suoran demokratian kanssa tai ilman sitä.
4.3. Latinalaisen Amerikan ilmiöt
Argentiinan kansannousun jälkeen 2001 porvaristo Latinalaisessa Amerikassa niin kuin myös USA:n imperialismi olivat kovilla. Tyytymättömyys, mutta myös kapinasta johtunut innostus sai koko eteläisen ja keski-amerikan kansojen mielialat kuohumaan. Laaja väkivallan käyttö ja sotilasdiktatuurit olivat mahdottomia aikana, jolloin Bush oli aloittamassa terrorismin vastaista sotaansa Aasiassa. Kapinamielialoja rauhoittelivat toisenlaiset sovittelumekanismit. Paikallisista olosuhteista johtuen eri maissa sovellettiin ´vaaleanpunaisia´järjestelmiä, joissa hallitus oli keskustavasemmistolainen, anti-imperialistinen ja ainakin retoriikassaan ajoi sosiaalisten olojen kohottamista. Sillä tavalla kansa sidottiin kapitalismiin, jonka johdossa oli ”vasemmisto” joka ainakin paikka paikoin pyrki siirtymään rauhanomaisesti sosialismiin joskus hamassa tulevaisuudessa. Niistä ilmiöistä merkittävimpiä on vasemmistoperonismi, eli kirchnerismi Argentiinassa, Lula ja osallistuvat budjetit Brasiliassa, populismin emo Chavezin 21. vuosisadan sosialismi ja Kuuban tapaus.
Yksikään Latinalaisen Amerikan maista ei päättänyt korvata kapitalismin tuotannollisia rakenteita ta riistää väkivaltakoneiston monopolia porvariston käsistä. Salvador Allenden Chilessä epäonnistuneessa sosialismiin siirtymisen yrityksessä oli enemmän sosialistisia reformeja, kuin missään tämän päivän eteläisen Amerikan maassa. Erityisesti Venezuela ja Kuuba ovat hämänneet laitavasemmistoa pitkään. Chavez väitti siirtyvänsä 21. vuosisadan sosialismiin 30-40 vuodessa. Hän aloitti siirtymisen kohottamalla kansan sosiaalista asemaa. Rakennettiin kouluja ja sairaaloita, joihin saatiin Kuubasta lääkäreitä ja hoitajia. Pienet muutokset rahoitettiin öljyn korkeasta maailmanmarkkinahinnasta johtuneesta kauppataseen ylijäämästä. Poliittisesti Chavez kaveerasi kaikkien pirujen kanssa, joita imperialismi vihasi. Teoreettisesti hän ammensi oppinsa porvarillisen vallankumouksen johtajista esim. Bolivarista ja kaikista muista klassikoista, joiden ajatukset pantiin samaan kulhoon sillisalaatiksi. Käytettiin vähän Castroa ja vähän Guevaraa, vähän Maoa ja enemmän Trotskia. Jatkuva vallankumous-teoriasta piti tulla orastavan viidennen internationaalin peruskirja. Internationaali oli tarkoitus perustaa ”trotskilaisen” Alan Woodsin, Fidel Castron, Muammar Gaddafin ja Mahmoud Ahmadinejadin kanssa. Yritys onneksi epäonnistui.
Molemmat Alan Woodsin IMT (International Marxist Tendency) ja CWI (Committee for a Workers International) ovat saman ideologisen isän lapsia; Ted Grantin Militant tendency on entryismin uranuurtajia. Taistelu itsenäisen vallankumouksellisen puolueen rakentamisen puolesta on korvattu demaripuolueiden sisään soluttautumisella. Kahtiajaon jälkeen syntyi CWI, joka vaihtoi Trotskin teoreettisen perinnön Neljännen Internationaalin rakentamisesta jollain työväen internationaalilla. Kun joku luopuu omasta identiteetistään, luopuu aikaisemmin puhutusta rajanvedosta. IMT jatkaa johdonmukaisesti Grantin linjauksia. Latinalaisessa Amerikassa demarit vain korvattiin Chavezilla. Uusi guru houkutteli silläkin, että hän maratonpuheissaan televisiossa viittasi välillä Trotskiin. Woods omisti koko poliittisen elämänsä. Chavezin puolustamiseen samalla tavalla kuin Lohikoski kampanjoi toverinsa Arhinmäen puolesta.
Kuten monet muutkin laitavasemmiston puolueet IMT on tänä päivänä hajalla. Kapitalismin kriisi iskee myös Latinalaiseen Amerikkaan, koka nekin maat ovat kapitalistisia. Kansalaisten tyytymättömyys kasvaa ja keskustavasemmistolainen johto siirtyy oikealle ja teroittaa tukahduttamistokoneiston miekkoja. Tämä ei sulje pois imperialismin intervention mahdollisuutta tai vallankaappauspyrkimyksiä. Silloin, kun vaaleanpunaiset järjestelmät ovat menettämässä kansan tukea, vallankaappaukset ovat helpompia. Lepyttääkseen imperialismia Chavez siirtyy oikealle; sen tempun hän on oppinut Gaddafilta. Prosessi on alkanut jo vuodesta 2008, vähän ennen Lehman Brothersin romahtamista. Alussa Chavez hyökkäsi ideologisella tasolla kunnolla Kolumbian FARC:a vastaan. ”Sissisota kuuluu historiaan, ei tähän paikkaan ja aikaan”, sanoi Chavez silloin. Vieläpä hän sanoi, että Farcin olemassaolo provosoi USA:n imperiumia hyökkäämään kaikkialle. Sillä tavalla Chavez karkotti kaikki Venezuelassa leiriytyneet Farcin militantit, mikä oi ratkaiseva Kolumbian sisällissodan kohtalolle. Näin hän luuli, että nyt Venezuelan ”sosialismi” on pelastettu. Kolumbian oikeistopresidentti Juan Manuel Santos tunnusti palveluksen oitis. Santosin kiitokset välitti Woodsin ylläpitämät kotisivut (http://venezuelanalysis.com/news/6129) Santosista on tullut Chavezin parhaimpia ystäviä. Kahdeksan tuntia kestäneessä tapaamisessaan allekirjoitettiin 16 sopimusta. Sen lisäksi kaverukset tapasivat Hondurasin armeijan vallankaappauksen jälkeen ”valitun” diktaattori Porfirio Lobon. Kuten on tunnettua, alamäkeen vyöryttäessä ei ole pohjaa. Arabimaiden vallankumouksissa Allan Woodsin toveri Chavez asettui lahtareiden puolelle vallankumousta vastaan.
Kuuba seuraa samoja polkuja. 14 vuoden viiveellä pidetyssä kuudennessa puoluekokouksessaan (16.-19.4.2011) byrokraatit päättivät palauttaa kapitalismin Kiinan mallin mukaan. Valta pysyy poliittisen eliitin käsissä ja talous vapautuu. 300 uudistuksessa päätettiin sallia 178 yrittäjyyden muotoa. Johtaja Raoul Castro vahvisti armeijan asemaa Kuuban hallintojärjestelmässä. Tärkeimmissä ministeriöissä istuu nyt upseereita. Uudessa Kuubassa puretaan sääntely- ja lupajärjestelmää, vähennetään huomattavasti tukiaisia ja leikataan etuisuuksia kovalla kädellä. Riisin ja sokerin hintaa markkinat voivat nyt nostaa mielinmäärin. Suurin ongelma kapitalismin restauraatiolle on pääomien ja keskiluokan puute. Tietyistä syistä Kiina houkutteli aikanaan pääomia ulkomailta. Kuubassa yrittäjät eivät ole halukkaita aloittamaan kaupallista toimintaa sen vuoksi, ettei sieltä löydy alkukasaantumiseen tarvittavaa pääomaa. Tähän asti valtio on ollut suurin työnantaja, 90 prosenttia työväenluokasta oli työssä valtion yrityksissä. Lukua on tarkoitus laskea puolella. On odotettavissa, että työttömyys kasvaa, jos yrittäjyyttä ei synny. Tämä yhdessä sosiaalitukien leikkaamisen kanssa muodostaa hyvin räjähtävän seoksen kuubalaisessa yhteiskunnassa.
.
5. Tilanne Suomessa
Suomi kuuluu euroalueen kovaan ytimeen. Silti maa potee samaa tautia, kuin muukin kapitalismi Euroopassa ja maailmanlaajuisesti. Kun kirjoitetaan kriisin mahdollisuudesta levittäytyä, tai dominoilmiöstä, kyseessä ei ole joku virus, joka siirtyy yhdestä maasta toiseen. Kriisi on täällä; puhuttaessa sen leviämisestä, pikemminkin tarkoitetaan sen aktivoitumista muuallakin kuin siellä, missä se alun perin puhkeaa. Suomessa työttömyys ei ole Espanjan luokkaa ja julkinen talouskin on suhteellisessa tasapainossa. Silti yhteiskunta voi huonosti. Olemassa olevasta pahoinvoinnista tulee todellinen sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ongelma viimeistään. silloin, kun kriisi seuraavassa vaiheessa heijastuu Suomeen siten, että kaikki talouden mittaritkin heilahtavat.
Syvä lama, joka oli tekemässä tuloaan vuoden 2008 syksyllä, saatiin siirtymään tuhansien miljardien rahanpumppaamisen avulla. Seuraavaksi ei ole romahtamassa vain yksi suurpankki, vaan sarja valtiontalouksia; eivätkä ne ole pelkästään Atlantin toisella puolella, vaan myös euroalueella. Lähtökohta on siis Suomessa parempi kuin Kreikassa tai Portugalissa, jos sitä mitattaisiin vain tuottavuudella, budjettivajeella tai bruttokansantuotteella. Ennen kriisin tuloa 1990- ja 2000-luvulla Suomi koki ennennäkemätöntä kasvua. 1990-luvun alussa köyhiä olivat vain työttömät ja eläkeläiset. 2000-luvulla köyhiä ovat eläkeläiset, työttömät, pitkäaikaistyöttömät, yksinhuoltajat, opiskelijat ja pätkätyöläiset. Henkinen vauraus jäi jalkoihin. Aineellisen vaurauden myötä vuoden 1991 laman jälkeen alkaa kasvaa myös eriarvoisuus. Samansuuntaiset prosessit esiintyvät työttömyydessä. Kokonaislukuna työttömyys laski, mutta pitkäaikaistyöttömyys moninkertaistui.
17000 lasta ja nuorta on sijoitettu asumaan oman perheensä ulkopuolelle. Vanhempien sosiaalinen status määrittää lapsen tulevaisuuden. Periytyvä köyhyys ja koulutusmahdollisuuksien puute on tilanne, joka on syntynyt tässä ajassa. Hyviä palveluita saa vain maksukykyiset, köyhien on tyydyttävä ruoka- ym. jonoihin. Porvaristo näkee vain kestävyysvajeita ja pidentää työuria, muttei koskaan vajetta hyvinvoinnissa. Uusien tutkimusten mukaan elinajanodote, terveys, sosiaalinen luottamus, mielenterveys, lapsikuolleisuus, huume- ja alkoholiriippuvuus, lasten koulumenestys, vankien määrä, henkirikokset ja ylipäätään rikollisuus yms. korrelloivat maassa vallitsevan eriarvoisuuden kanssa. Suurituloisten ansiot kasvavat suhteellisesti enemmän, keskituloisten vähemmän, ja pienituloisten eivät kasva ollenkaan. Tuloerot Suomessa ovat kahdessakymmenessä vuodessa kasvaneet enemmän, kuin missään muussa OECD-maassa.
Tällä tavalla on annettu muodostua kolmen kerroksen väkeä; Pomot, työläiset ja ”rupusakki” (työttömät, eläkeläiset, opiskelijat, prekariaatti jne.). Työelämän ulkopuolelle jääneiden perusturva heikkenee huomattavasti verrattuna työssä oleviin. Sen lisäksi työttömillä ei ole vahvoja etujärjestöjä. Puolueet eivät heitä muista, paitsi vaaleissa. Jo vuodesta 1963 voimaan astunut lakisääteinen sairausvakuutus on taannut kaikille terveydenhuollon palveluita. Järjestelmä ei ole kaikille kuitenkaan sama. Kolmen kerroksen väki saa kolmekerroksisen järjestelmän. Julkinen terveydenhuolto on alimmalle kerrokselle. Kaikkia tauteja hoitaa usein vaihtuva, useimmiten kokematon terveyskeskuslääkäri. Jonot ovat pitkiä ja lähetettä sairaalahoitoon ei saa helposti, vaikka tarvetta olisikin. Keskikerroksen väki käyttää työterveyshuoltoa. Pääsy sinne on nopeaa, ja henkilökunta on ammattitaitoisempaa. Etuudet menetetään, jos esim. nainen on hoitovapaalla. Yksityisiä palveluita on tarjolla enemmän kuin koskaan, jos on varaa maksaa omavastuuosuus itse, tai vakuutuksen kautta. Loput maksaa valtio, joka tukee yksityisten lääkäripalveluiden käyttöä. Yksityisvastaanottoa pitävällä lääkärillä on useimmiten virka myös julkisella puolella.
.
5.1. Talous
Suomen valtionvelka on toista luokkaa, kuin eteläisessä Euroopassa, mutta valtio velkaantuu nopeasti. Vuoteen 2008 mennessä valtionvelka oli saatu laskemaan 63:sta prosentista 30:een prosenttiin bruttokansantuotteesta. Nyt velka on noussut miltei 45:een prosenttiin bkt:sta (yli 80 miljardia euroa). Tilanne on vakavampi kotitalouksien velan kehityksessä. Se uhkaa järjestelmän vakautta myös muualla pohjoismaissa. Kehitys on samansuuntaista Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Suhteessa käytettäviin tuloihin kotitalouksien velka on Tanskassa 200%, Norjassa 188% ja Ruotsissa 161% (Kauppalehden tilastot). Suomen lukua ei ole raportoitu. Luottoluokitusyhtiö Standard & Poor’s raportoi asuntojen hinnannousua eniten kahteenkymmeneen vuoteen. Kun eurokriisi syvenee entisestään, se johtaa siihen, että kaikki lainakapasiteetti on käytetty loppuun.
Siinä tapauksessa velkaantuneet valtiot julistautuvat maksukyvyttömiksi. Silloin Suomi joutuisi ottamaan enimmäisvastuidensa suuruisen velan mitä todennäköisimmin tätä korkeammalla korolla. Sitäkin synkempi on skenaario romahduksesta, joka laajenee ympäri Eurooppaa hillitsemättömästi. Molemmat skenaariot vaikeuttaisivat julkisen talouden tasapainottamista. Toimenpiteistä vähentää kestävyysvajeita tulisi silloin tiukempia.
Vaalikampanjansa aikana ei kokoomus eikä mikään muukaan puolue suostunut paljastamaan teknokraattien (Sailas ym.) aikaisemmin tekemiä leikkauslistoja. Menoleikkauksia on tulossa kuusi miljardia. Säästökohteina on kuntien peruspalvelut (päivähoito, peruskoulu ja terveyden- ja vanhustenhoito.). Valtionavun suuruus kunnille tänä vuonna on 10 miljardia euroa. Kovalla kädellä karsitaan myös ammattikouluja ja yliopistoja. Tappolistalla on 80 kouluyksikköä, tiedekuntia ja laitoksia sekä 10 prosenttia opetuspaikoista.
Lista on loputon; se pitää sisällään lapsilisien verotuksen ja ALV:n nostamisen. Lista on valtiovarainministeriön laatima. Lasten päivähoito-oikeutta rajoitetaan; se säästäisi 50 miljoonaa euroa. Kuntien valtionosuuksia leikataan entisestään. Leikkausten säästövaikutukset ovat satojen miljoonien, jopa miljardin euron luokkaa. Kriisin johdosta eläkeyhtiöiden sijoitustulokset jäivät kauas tavoitteista. Suurin riski tulee jälleen konkurssikypsältä euroalueelta. Suomalaiset eläkerahastot omistavat kriisimaiden velkakirjoja miljardien eurojen edestä. HS:n selvitys paljasti, että viimeisen viiden vuoden aikana yksikään työeläkeyhtiö ei saavuttanut neljän prosentin vuosituottoa. Kun rahastojen tuotto jää vajaaksi, taseet tasapainotetaan nostamalla reilusti eläkemaksuja ja leikkaamalla tulevia eläkkeitä. Pienyhtiö Eteran reaalituotto putosi alle nollan. Yhtiöt itse arvioivat, että syy niiden kärsimykseen on pörssiromahdus pari vuotta sitten. Tuleva rajoitettukin romahdus veisi loputkin eläkkeistä.
Yksi suurimpia haasteita suomalaiselle kapitalismille ja yhteiskunnalle on inflaatio ja erityisesti ruoan hinnannousu. Loppuvuoden aikana hyllyhintojen arvioidaan nousevan reilusti inflaatiota nopeammin. Euroopan suhdannelaitosten liitto ennustaa, että maailmanmarkkinahinnat nousevat 29% euroissa ja 37% dollareissa. Suomessa kustannusten nousut siirtyvät kuluttajahintoihin niin, että korotus tältä vuodelta on noin kymmenen prosentin luokkaa. Tilanne tulee pidentämään leipäjonoja entisestään. Yksinomaan Helsingissä ruoka-apua jaetaan kolmessa eri jonossa. Ilmiö, joka pian tulee kärjistymään, kielii toimeentuloturvan surkeasta tasosta. Se, että jonojen vakioasiakkaina on yhä enemmän työssäkäyviä, kertoo palkkauksen surkeasta tasosta. Kallion leipäjono on ollut niin pitkä, että viranomaiset päättivät siirtää aen laitakaupungille pois näkyvistä. Köyhien piilottaminen ei vähennä köyhyysrajan alapuolella elävien määrää, joka lähentelee miljoonaa ihmistä.
Myös Suomen teollinen perusta on murenemassa. Paperiteollisuus on suurelta osalta karannut Kiinaan ja latinalaiseen amerikkaan jo aikaisempina vuosina. Nyt kännykkäjätti Nokia on suurissa ongelmissa osittain kriisin, ja osaltaan epäonnistuneen Symbian-käyttöjärjestelmänsä takia. Nokia on vaarassa ajautua vararikkoon, tai vähintäänkin joutua myydyksi ulkomaille. Muutkin vientiyritykset Suomessa ovat vaikeassa tilanteessa. Se vaikuttaa negatiivisesti verotuloihin, joita siirretään taakaksi kansan harteille.
.
5.2. Poliittinen kriisi – vanhat puolueet
Kapitalismin kriisi kääntyy tänä päivänä välittömästi poliittiseksi kriisiksi. Poliitikot ja vanhat puolueet joutuvat tekemään niin ikäviä päätöksiä, että ne menettävät nopeasti kansan luottamuksen. Usein menettävät sitä, vaikkeivat olisikaan osallistuneet suoraan esim. leikkauksiin. Joukot näkevät oppositionkin olevan tämän järjestelmän osa. Suomessa hallitseva eliitti on syvästi jakautunut siinä, että miten vaihtoehdottomuus tulisi ratkaista. Jakautunutta porvaristoa on muuallakin, esim. Saksassa, Ranskassa ja Belgiassa, jossa ei oltu onnistuttu saamaan hallitusta kasaan yli vuoteen. Ainoita realistisia ratkaisuja kapitalismin selviytymisen kannalta ei ole vielä edes uskallettu kertoa kansalle. Suomessa hallitus yritettiin muodostaa vaalien voittajapuolueiden turvin, vaikka niitä oli vain yksi. Epäonnistuttuaan pääministerikandidaatti Katainen yritti häviäjien kanssa. Kun lopputulos oli sama, yritettiin uudestaan Soinin kanssa ja lopulta palattiin takaisin six-packin kuvioihin.
Talouden jälkeen epävakaus on siirtynyt myös parlamentarismiin, johon se on tullut jäädäkseen. Uudet voimasuhteet eduskunnassa yhdessä erimielisyyksien kanssa viittaavat siihen, että hallituksen elinaika ei voi olla pitkä. Porvaristolla ei ole muita vaihtoehtoja, kuin vaihtaa hallituksia, ja kokeilla eri kuvioita, toinen toistaan huonompia, kunnes kansa lähtee kaduille huutaen: ”ulos täältä joka iikka”. Historiallisesti ainutlaatuista on sekin, että hallitukselle kuuluva vastuu päättää Portugalin lainojen takaamisesta oli perustuslain vastaisesti siirretty parlamenttiin. Koska uutta hallitusta ei ollut saatu ja entisen hallituksen ministereistä koostuva toimitusministeriö ei halunnut toimia esityksen tekijänä, Katainen esitti sen eduskunnalle. Todellisuudessa hallitusta ei edes haluttu muodostaa, ennen kuin Portugali-kysymys oli ratkaistu. Professori Hentilän mukaan, tällä tavalla ”parlamentarismi on pantu Kataisen esityksestä jäähylle”. Ainutlaatuinen tilanne muistuttaa sotien ajasta, jolloin hallitus teki päätöksiä parlamentin selän takana, tai 1930-luvusta, jolloin Lapuan liike painosti presidenttiä hajottamaan eduskunnan.
Umpikuja ei johdu siitä, etteivät puolueet löydä yhteistä linjaa, vaan siitä, ettei uskottavaa linjaa ole olemassakaan. Politiikan vaihtoehdottomuus ratkaista ristiriitoja on esiintynyt mahdottomuutena muodostaa toimiva hallitus Belgiassa, ja samat umpikujat esiintyvät lukuisissa EU-maissa. Vaalitulokset ilmaisevat ennen muuta kansan tahtoa rangaista vanhoja puolueita, jos nämä jatkavat vanhaan malliin, ne ovat sitten syypäitä järjestelmänsä alennustilaan.
.
5.3. Perussuomalaiset ja äärioikeisto
Suomessa vasemmisto ei ole koskaan toisen maailmansodan jälkeen esittänyt työväelle uskottavaa vaihtoehtoa kapitalistiselle järkestelmälle. Vasemmiston radikaaleimmat vaatimukset rajoittuvat parempaan perusturvaan ja oikeudenmukaisempaan tulonjakoon. Se on vuosikymmeniä ollut porvarillisen yhteiskunnan vasen siipi. Kun porvarillinen yhteiskunta on mätänemässä, sen vasen siipikin on mukana samassa prosessissa. Äärioikeiston vaalivoitto on hinta, jonka työväki joutuu maksamaan vasemmistonsa hampaattomuudesta. Perussuomalaiset eivät ole verrattavissa perinteisiin fasistiliikkeisiin ennen maailmansotaa. Silloin äärioikeisto nousi valtaan murskaamalla luokkataistelun fyysisesti. Tällä kertaa luokkataistelun kovimmat yhteenotot ovat edessäpäin. Eli äärioikeiston jyrääminen Suomessa ja muualla euroopassa ovat tilapäinen ilmiö, eikä osoitus proletariaatin häviämästä luokkataistelusta. Viime kädessä mitään ei ratkaista vaaliuurnilla. Fasistiset tendenssit voivat toimia porvariston viimeisenä oljenkortena, mutta vain työväenluokan tappion myötä.
Perussuomalaiset ovat oikeistopopulistinen puolue, jonka riveissä toimivat sosiaalidarwinismilla ja avoimella rasismilla ratsastavat ainekset Halla-Aho etunenässään. Perussuomalaiset esiintyvät kahdella teemalla. Ensimmäinen on sosiaalistaloudellisen kriisin hyväksikäyttö: Kaikki paha johtuu EU:sta. Toinen on maahanmuuttajavastaisuus. Perussuomalaiset eivät esitä monimutkaisia selityksiä yhteiskunnasta. He vetoavat ihmisten vihaan ja pettymykseen puhumalla ”torikieltä” vanhojen puolueiden kapulakielen sijasta. Omasta mielestään PS on suomalaisille sopivin puolue. Sen perusarvoihin kuuluu ”oletus homogeenisesta, ristiriidattomasta kansasta”. Perussuomalaiset eivät anna vastauksia ylimääräisiin kysymyksiin, ei aina edes silloin kuin siltä kysytään. Fasistis-rasistiset viestit ovat piilossa, niitä ei liehuteta vaalikampanjassa. ”Yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää vapaasti ja itsenäisesti omista asioista”, julistaa PS:n eduskuntavaaliohjelma 2011.
Suomessa on vieläkin tuoreena muistissa skandaalitapaukset, vaalirahoitukset, palvelukset rakennusliikkeille, RAY:n rahojen kavallukset. Perussuomalaiset onnistuivat luomaan kuvan, että jakolinjan toisella puolella on Suomen kansa ja perussuomalaiset ja vastassa on korruptoitunut eliitti. PS:n mukaan talouskriisi on ”vastuuttoman poliittisen johtamisen seurausta”. Lopulta PS julistaa sodan kaikkia niitä vastaan, jotka sijoittuvat ”kansan” ulkopuolelle. Käsite pitää sisällään muutakin kuin maahanmuuttajia. Vihreästi ajattelevat, homoseksuaalit, ruotsinkieliset ym. eivät voi olla kansaa. Omasta mielestään PS on porvaripuolueista vasemmistolaisin, työväenpuolue ilman sosialismia. Perussuomalaiset lähestyvät duunareita, joista vasemmisto on erkaantunut. Vasemmisto on hylännyt ”tavallisen ihmisen”.
.
5.4. Vasemmistoliitto, SKP ja muu vasemmisto
5.4.1. Parlamentaarisesta vasemmistosta
Vasemmiston tilaa ei luonnollisestikaan tule käsitellä vaalimenestyksen perusteella, vaikka vaalitulos kevään eduskuntavaaleissa jotain informaatiota siitä antaakin. Yhteiskunnallinen tilanne kapitalistisen järjestelmän kriisiytymisen seurauksena on muodostunut hyvin otolliseksi radikaaleille muutosvoimille. Vallitsevan järjestelmän epäkohdat, ja sen selkeä kestämättömyys niin inhimillisessä, ekologisessa, kuin taloudellisessakin mielessä ovat ainakin jossain määrin alkaneet konkretisoitua työläisten arkielämässä ja yhteiskunnassa yleensä.
Kuitenkin vaalitulos osoittaa, että jokaikinen vasemmistopuolue koki tappion. Jotain täytyy siis olla pahasti pielessä, kun vasemmisto ei kykene kasvamaan porvarillisen järjestelmän kriisiytyessä. Tappiot joudutaan edelleen esittämään puolustusvoittoina tyyliin; ”eipähän sentään tämän pahemmin tullut turpaan”. Tästä päästäänkin suoraan ongelman ytimeen; nykyinen vasemmisto EI OLE vallitsevan järjestelmän kriitikko eikä vastustaja, vaan ainoastaan järjestelmän lainalaisuuksiin täysin sopeutunut osanen, joka vain palvelee vallitsevaa järjestystä, eikä pysty/halua olla mitään muuta.
Vasemmistoliiton ja demareiden mukaanlähtö sixpack-hallitukseen osoittaa karulla tavalla sekä vasemmiston merkityksen porvarillisessa järjestelmässä, että vasemmiston johtajien täydellisen erkaantumisen luokkatietoisesta ja radikaalista vasemmistopolitiikasta. Korotukset perusturvaan, jotka ilmeisesti jäävät todellisuudessa hyvin pieniksi, riittivät sitomaan vasemmiston porvarillisen järjestelmän tukipönkäksi seuraavan neljän vuoden ajaksi, sikäli kun hallitus istuu nin kauan. Hinta tästä sitoutumisesta on korkea; Vasemmistoliitto petti äänestäjänsä täysin juuri kaikkein oleellisimmissa kysymyksissä, kuten suhtautumisessa EU-tukipaketteihin ja takauksiin. Puheenjohtaja Arhinmäen varsin vasemmistolainen esiintyminen vaalikeskusteluissa loi pientä toivoa suunnan muuttumisesta puolueessa. Edellisten kahden puheenjohtajan aikana edes vaalienaluspuheet eivät olleet erityisen vasemmistolaisia. Järjestelmäkriisin paisuessa päivittäin Euroalueella, on selvää, että vasemmistoministerit joutuvat todella likaamaan kätensä kansanvastaisissa finanssioperaatioissa. Yhtä selvää on, että leikkaukset ja veronkorotukset, peruspalveluiden heikennykset ja nouseva hintataso mm. elintarvikkeissa ja energiassa tulevat tällä vaalikaudella rankaisemaan juuri pienituloisia työväenluokan edustajia pahiten.
Tämän kaiken keskellä vasemmistoliitto demareiden ohella on järjestelmän edustajana kohtaamassa työväenluokan kasvavan vihan kyseistä järjestelmää kohtaan. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä löytyi tasan kaksi edustajaa, jotka eivät pyörtäneet kantaansa EU-tuista hallitukseenastumisen yhteydessä. Järjestelmään sitoutunut puolue rankaisi heitä siitä erottamisella eduskuntaryhmästä.
Populistinen oikeisto teki vaaleissa huiman harppauksen suurten puolueiden joukkoon. Kaikesta päätellen Soini teki taktisesti täysin oikein jättäytyessään hallitusvastuusta. Vasemmisto tarjoaa vallan avaimia tarjottimella puolueelle, joka vilisee äärioikeistolaisia militaristeja ja rasisteja. Tilanteen äärimmäistä vakavuutta ei voi kyllin korostaa.
Demarit ovat taas eturivissä hakemassa kansalliseen itsekkyyteen pohjautuvaa ratkaisua Kreikan tukipakettiin. Vakuuksien vaatiminen lainoille näyttäytyy väistämättä hädänalaisen tilan hyväksikäyttönä Kreikan työväenluokan silmissä. Demariministereiden julkisia esiintymisiä seuratessa tuntuu vahvasti siltä, että he elevät jossain toisessa todellisuudessa. Kriisitietoisuus on täysin hukassa pienen näpräilyn vaatiessa kaiken huomion; muutama euro sinne, muutama tänne. Ihankuin ei elettäisi romahduksen aikaa, vaan pieniä hienosäätöjä tekemällä yhteiskunta muuttuu paremmaksi.
.
5.4.2. Ulkoparlamentaarisesta vasemmistosta
Kaikki ulkoparlamentaariset vasemmistopuolueet betonoivat asemansa marginaaliin, elleivät jo siellä olleet aiemminkin. Erityisen merkillepantavaa oli SKP:n romahdus, eräistä näkyvistä ehdokkaista huolimatta. Hakasen porukan profiloituminen toiseksi vasemmistoliitoksi ei voinut olla viemättä ääniä Arhinmäen suuntaan. Lisäksi SKP:n häikäilemätön toiminta kaiken laitavasemmistolaisen toiminnan ohjailemiseksi heikentää varmasti puolueen uskottavuutta demokraattisena ruohonjuuritason puolueena. SKP:n peitejärjestöjä taitaa olla enemmän, kuin he itsekään pystyvät laskemaan.
Patastalinistinen eläkeläispuolue KTP jatkoi tasaisen varmaa taivaltaan kohti sukupuuttoa, kuten olettaa saattoikin. Aika tekee tästä porukasta pian selvää, eikä siihen kannata uhrata enempää aikaa.
Sama pätee pääosin myös STP:hen. Porukka vilisee kaikenkarvaista porukkaa, yhteistä heille on uskottavuuden määrä laitavsemmiston voimien yhdistäjänä: Nolla. Johan Bäckmaneineen, Abdullah Tammineen, finanssikeinottelija Tiaisineen tärkeintä on pitää porukkaan riittävää hajurakoa. Yhteistyöhön heidän kanssaan pitää suhtautua suurin varauksin, ja mahdollisen yhteistyön tulee olla varsin yleisluontoista, jos sellaiseen päädytään.
Sosialistiliitto on joutunut kärsimään suuresti omista yhteistyökokeiluistaan, niin SKP.n kuin Vasemmistoliitonkin kanssa. Yhteistyö on osoittautunut kaksiteräiseksi miekaksi. Hakasen saaminen kunnanvaltuustoon, ja muutaman pitkäaikaisen aktiivin menettäminen Vasemmistoliiton riveihin ovat laihoja tuloksia, jos/kun tarkoituksena on ollut levittää vallankumouksellista tietoisuutta työväenluokan ja vasemmistoaktiivien keskuuteen, sekä enenkaikkea rakentaa vallankumouksellista puoluetta.
