Suomessa on jo vuodesta 1963 ollut voimassa sairausvakuutus, joka takaa kaikille terveydenhuollon palveluita. 1990 –luvulta lähtien yksityinen terveydenhuolto on vahvistettu, jonka seurauksena julkiset palvelut on päässeet rapistumaan. Tänä päivänä eripura on suuri. On havaittavissa kolmen kerroksen väkeä. Julkinen terveydenhuolto kuuluu alimmalle kerrokselle. Jonot ovat pitkiä ja lähetettä sairaalahoitoon ei saa helposti. Keskikerroksen väki käyttää työterveyshuoltoa. Pääsy sinne on nopeaa, ja henkilökunta on ammattitaitoista. Yksityisiä palveluita on tarjolla enemmän kuin koskaan, jos on varaa maksaa itse tai vakuutuksen kautta. Valtio tukee yksityisten lääkäripalveluiden käyttöä.
Terveyden eriarvoisuus on tullut jäädäkseen ja se on yhä kasvussa. Tuhannen lääkärin vaje terveyskeskuksissa jää täyttämättä. Lääkärille pääsy voi kestää viikkoja. Järjestelmä on pirstaloitu, päivystykset ulkoistettu ja linkitetty yksityissektoriin. Resurssien käyttöä ei valvota ja muutenkin maksajan –eli valtion– ohjaus on pienentynyt miltei olemattomaan. Valtio odottaa apua kuntauudistuksen yhteydessä syntyvästä rationalisoinnista. Samassa yhteydessä terveyspalveluita keskitetään ja karsitaan. Julkisen terveyshuollon sektori kutistuu. Sillä aikaa kansainvälisten pääomasijoittajien omistama yksityissektori valtaa alueita julkiselta sektorilta.
Julkinen terveydenhuolto ajetaan alas mitä raadollisimmalla tavalla. Jatkuva rahapula on katastrofaalinen fakta, ja käytössä olevat varat haaskataan. Kunnat eivät käytä riittävästi valtion antamista rahoista, esimerkiksi koulujen terveydentarkastuksissa. Puolet kunnista käytti siihen tarkoitetut valtion osuudet muuhun kuin lisähenkilökunnan palkkaamiseen. Kriisin kärjistyessä ilmeisesti terveydenhuollon resurssit tiukennetaan entisestään. Jos kunnat eivät pysty selviytymään lakisääteisistä velvoitteistaan, silloin saatetaan muuttaa myös lakia. Paluu vuoden 1963 aikaisempaan aikaan on silloin mahdollinen kehityssuunta.
Työväen Mielipide n:o 33
