Kansannousut Argentiinasta Etelä-Eurooppaan, Lähi-itään ja edelleen Latinalaiseen Amerikkaan – yksi sykli sulkeutuu ja uusi on orastamassa
Nykyinen kapitalismin maailmanlaajuinen kriisi teki tuloaan 1990 –luvun loppupuolella. Muutamassa vuodessa kriisi levisi epidemian tavoin ympäri maailmaa; Kaukoitä, Venäjä, Brasilia ja Argentiina. Samanaikaisesti puhkesi epävakautta poliittisella tasolla. Argentiinan vararikko johti kansannousuun, joka kaatoi viisi presidenttiä. Maassa vallitsi pitkään kansannousun jälkeen kaksoisvalta. Kansan toimesta esiintyi tehdasvaltauksia, markettien ”ryöstelyä” ja elintarvikkeiden jakoa. Työttömien piqueteros-liike valtasi valtateitä estääkseen sillä tavalla ulkomaankauppaa. Sen jälkeen kansainvälisen poliittisen ja taloudellisen tilanteen vaikutuksesta Kapitalismi Argentiinassa onnistui stabilisoitumaan muutamaksi vuodeksi. Kapitalismin maailmanlaajuiselta romahdukselta vältyttiin luomalla uusia kuplia ja fiktiivisiä arvoja taloudessa. Siihen vaikutti myös yhtäältä Kiina-ilmiö ja toisaalta Latinalaisessa Amerikassa sovelletut reformit.
Tänä päivänä Etelä-Euroopassa –muttei ainoastaan siellä– ollaan samassa tilassa, missä Argentiina oli 2000 –luvun alussa. Samanaikaisesti monet ilmaisimet kertovat, että Argentiinan kymmenen vuoden takaista konkurssia ei ole siivottu. Silloin jättivelkoihin hajonnut yhteiskunnan kudos hajoaa nyt uudelleen. Historian ivana ja paradoksina on otettava reformistisen vasemmiston vaatimus ottaa Euroopan maissakin käyttöön Argentiinan malli kriisistä poispääsemiseksi. Sopisi kysyä, mitkä olivat kansainvälisten olosuhteiden lisäksi paikalliset toimenpiteet, jotka vakaannuttivat Argentiinan, ja mitä ne tarkoittivat kansalle?
Kriisin puhjettua suljettiin välittömästi pankit muutamaksi päiväksi ja devalvoitiin rahan arvo niin että sen suhde dollariin 1:1 muuttui 1:3. Työttömyys räjähti käsiin ja maa julistautui maksukyvyttömäksi. Tämän sotkun jälkeen maailmanpankki ja sen kaltaiset suuret velkojat saivat kokonaisuudessaan rahansa takaisin.
Velkojista pienimmät saivat vain murusia, 30 prosenttia velkakirjojensa nimellisarvosta. Suurin osa lainoittajista (97%) suostui tähän järjestelyyn koska oli parempi saada vähän kuin ei mitään. Kourallinen hedge fund –rahastoista ei kuitenkaan suostunut parturointiin ja ne vaativat koko summan oikeuden kautta. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että kyseiset rahastot olivat aikanaan ostaneet velkakirjojaan pilkkahintaan. Yksi niistä on NML Capital, jonka johdossa istuu USA:n republikaanisen presidenttiehdokkaan, Mitt Romneyn ystävä monimiljardööri Paul Singer.
.
2002-2012: yksi sykli sulkeutui. Uusi on orastamassa globaalikapinoiden dynamiikalla varustettuna
Marraskuussa newyorkilainen oikeusistunto tuomitsi Argentiinan valtion maksamaan NML Capital –rahastolle 1,3 miljardia dollaria. Tämä on pieni summa valtion 80 miljardin tai julkisen sektorin 190 miljardin dollarin velasta, mutta se on ennakkotapaus. USA on päättänyt hyökätä Argentiinaa vastaan silläkin hinnalla, että tämä menisi saman tien konkurssiin uudestaan. Enää ei pelätä, että kriisi voi siirtyä Yhdysvaltoihin, sillä se on jo siellä syvällä kansantalouden rakenteissa. Fich alensi Argentiinan luottoluokitusta viidellä pykälällä ja nyt maa on vain kahden askeleen päässä maksukyvyttömyystilasta ja uudesta vararikosta. Äskettäin Ghanassa pakkolunastettiin argentiinalainen laiva ilmeisesti amerikkalaisen hedge funds –rahaston ”käskystä”. Tämä on ehdottomasti vielä yksi merkki julistamattoman kauppasodan orastamisesta.
Kaadettuaan ja vaihdettuaan viisi presidenttiä vuoden sisällä, Argentiinan kansa lopulta valitsi Nestor Kirchnerin presidentiksi. Sen ajan vallitsevien olosuhteiden sisällä Kirchner onnistui muutamaksi vuodeksi vakauttamaan olosuhteet. Tähän vaikutti elintason pudottaminen, velan osittainen anteeksianto, eräiden energiayhtiöiden kansallistaminen ja Kiina-ilmiö, joka elvytti maailmanlaajuisesti globaalikapitalismia. Vasemmistoperonisti Nestor Kirchner hallitsi vuosina 2003-2007. Jo aikaisemmin koetun hallitsemattomuuden pelossa Kirchner päätti hallita maata kuin nykyinen Bonaparte. Vuonna 2007 Kirchner siirtyi vaimonsa tukijoukkoihin tavoitteenaan ottaa Putinin tavoin vastaan valtakapula vaimoltaan seuraavien vaalien jälkeen. Symbolinen sattuma on se, että ennen sitä Nestor ehti kuolla. Cristina –vaimo voitti toisen kerran vaalit 2011 ja pysyy muodollisesti vallassa vuoteen 2015 asti. Ensi vuoden parlamenttivaaleissa hän toivoo saavansa riittävän enemmistön taakseen (2/3 kansanedustajista) pystyäkseen Chavesin tavoin muuttamaan perustuslakia pystyäkseen osallistumaan vaaleihin kahta kertaa useammin.
Cristina takertuu valtaan niin kauan, kun hänen maansa työväenluokka ei kaada häntä. Prosessit tällaisen näköalan toteuttamiseksi häämöttävät jo tänään. Ensimmäinen onnistunut yleislakko kymmenen vuoden jälkeen on pidetty viime vuoden lopussa. Tähän asti Kirchneriä fanaattisesti tukeneet ammattiliitot olivat tällä kertaa Cristinan vastaisten barrikadien etulinjassa. Junat ja bussit jäivät kulkematta ja pankit pysyivät suljettuina. Roskat ”koristelivat” katuja ja sairaalat hoitivat vain hätätapauksia. Työssäoleva, työtön ja opiskeleva nuoriso olivat tulilinjalla. Taisteluiden mobilisoivana tekijänä toimii korkea inflaatio, joka virallisesti on 10 %, mutta todellisuudessa 25 prosentin luokkaa. Peson hinta virallisesti on 21/100 $:sta ja mustassa pörssissä alle 10 senttiä. Yhdistettynä tämä talouden ongelmien ratkaisemattomuuteen sekä globaaliin lamaan, on perusteltua ajatella, että uusi argentinazo on orastamassa; tällä kertaa muuallakin kuin Argentiinassa, koska kapitalismi on vararikon partaalla niin maailmanlaajuisesti kuin Latinalaisessa Amerikassakin.
.
Euroopassa EU:n toimet ovat kapitalismin saattohoitoa, eutanasiaa
Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi sanoo saksalaislehti Der Spiegelin haastattelussa, että euromaat voivat saada suvereniteettiaan takaisin vain syventämällä integraatiotaan. Hänen mukaansa useat maat eivät ymmärrä, että ne ovat jo menettäneet suvereniteettinsa kauan sitten (Taloussanomat 29.10.2012). Ristiriitaisia ovat myös BKT:ta laskevat leikkaukset, ja velan kasvu suhteessa BKT:seen, velan lyhentämisestä huolimatta. Merkel ehdottaa leikkausstrategioita koko EU:n alueelle 130 miljardia euroa vuosina 2013 – 2020.
Kapitalismin globaali systeemikriisi järisyttää viisi vuotta poliittisia järjestelmiä, kaataa hallituksia ja saa toisia umpikujaan. Liikehdintä kyseenalaistaa hallitsevan eliitin poliittista hegemoniaa, alkaen ensimmäiseksi Etelä-Euroopasta. Vallassa oleva eliitti ei voi jatkaa entisellä tavalla. Tämä asettaa objektiivisesti päiväjärjestykseen kysymyksen poliittisesta vallasta, siis siitä, että mitkä ovat ne voimat ja liittolaissuhteet, jotka voisivat saada yhteiskunnan pois umpikujasta? Kriisi maksatetaan ihmisjoukolla, joka ei suostu tähän rooliin. Iskut palautuvat kuin bumerangi horjuvan kapitalismin isännöitsijöille. Kreikka on silta Lähi-idän ja Euroopan liikehdinnän välillä.
Kapitalismia piinaavat myös uusliberalistisen ajan kansainväliset vitsaukset, eli fiktiivisen pääoman hillitön ja räjähdysmäinen kasvu. Viisi vuotta kriisin alkamisesta ja neljä Lehman Brothers–pankin konkurssista uusi jättiläiskupla on muodostunut ja uhkaa koska tahansa romuttaa järjestelmän raunioidensa alle. Uusi 500 biljoonan dollarin kupla jakautuu seuraavasti: 184 biljoonaa dollaria sijaitsee Euroopassa, 161 biljoonaa USA:ssa ja loput ympäri maailmaa. Ne ovat pankkijärjestelmän toimesta myytyjä johdannaisia. Kyse on uudesta fiktiivisen pääoman ”sukupolvesta”. Niiden summien takeeksi pankeissa on tallennettu vain 3,2 biljoonaa euroa todellista rahaa.
Kreikka pidetään hengissä, jotta Italia ja Espanja saisivat vielä vähän aikaa hengittää. Kreikassa kriisilääkkeet ovat tuplanneet valtiovelan sadan miljardin euron parturoinnista huolimatta. ”Tervehdyttävät uudistukset” ovat singonneet työttömyyden 26 ja nuorisotyöttömyyden 58 prosenttiin. Bruttokansantuote laskee joka vuosi useamman prosentin. Kuluneena vuonna bkt laski 7,2 prosenttia, mikä on euroalueen suurin pudotus. Tätä on jatkunut neljä vuotta. Liikkeitä suljetaan massiivisesti, sairaaloita ja kouluja suljetaan, asunnottomuus yleistyy, ihmisiä on vailla ruokaa ja lääkkeitä. Samanaikaisesti tämä on kulta-aikaa rikollisuudelle ja natsioikeiston nousulle. Kreikassa on humanitaarinen hätä.
Vuosi 2012 jää maailmanhistoriaan siitä, että yksi maa teki konkurssin kaksi kertaa vuoden sisällä – kerran helmikuussa ja toisen kerran joulukuussa – ja kolme kertaa 16 kuukauden sisällä. Viimeisessä konkurssissa S&P laski Kreikan luottoluokituksen ”selective default” pohjanoteeraukseen. Ensimmäinen konkurssi tuli vuonna 2011 sen seurauksena, että luvattu PSI (velanleikkuu yksityisiltä velkakirjojen omistajilta) ei toteutunut. Tämä tapahtui kesken hallituksen riemuitsemista, että tällä tavoin ”vältymme konkurssilta” ja ”laitamme tynnyrille pohjan”. Huolimatta kahdesta konkurssista ja velan osittaisesta anteeksiannosta, Kreikan valtiovelka ei edelleenkään ole kestävällä tasolla. Velan ja korkojen parturointi aiheuttaa suuria sosiaalisia ongelmia. Helmikuussa käynnistyivät CDS –vakuutuspaperit. Nyt vuorossa on troikan omistuksessakin olevien velkapapereiden parturointi (OSI = official sector involvement”). Se tapahtuu viimeistään Saksan vaalien jälkeen.
Toistaiseksi Kreikkaa tuetaan lainaamalla sille yli 50 miljardia €. Summa käytetään pankkien tukemiseen, jotta nämä ostaisivat vanhoja valtion velkakirjojaan takaisin. Valtio velkaantuu tässä prosessissa entisestään. Takaisinoston prosessissa velkakirjojen tarjonnan on oltava suuri, muuten niiden hinta karkaa käsistä. Tämä tekisi toisen yksityisten omistamien velkakirjojen parturoinnin välttämättömäksi (PSI-2 = private sector involvement). Siinä tapauksessa edessä on vielä yksi lisävararikko, järjestyksessä neljäs. Velanleikkuun yksityisiltä on tapahduttava vapaaehtoisella tasolla. Suuri kysymysmerkki tässä on miten saisi ”hedge funds” –rahastot suostumaan vapaaehtoisen parturoimiseen. Todennäköisesti siinä käy samalla tavalla kuin edellisenä kautena Argentiinassa. Näin ollaan samoissa kuopissa ajankohtana, jolloin Argentiina on palaamassa sinne takaisin.
Espanja on julistautumattomassa konkurssitilassa. Maalle annetaan avustuksia tipoittain toivossa, että tämä ei pyytäisi niitä ääneen. Mikäli päätettäisiin sovittaa Espanjalle Kreikan (2,7% euroalueen BKT:sta) pelastusoperaatioita, euroalue olisi historiaa. Jos Espanja on liian suuri pelastettavaksi, Italia on mahdotonta pelastaa. Pelkästään valtionvelkaa Italialla on lähes kaksi biljoonaa euroa (2000 miljardia), mikä on neljännes koko euroalueen velasta. Sen lisäksi Italia on euroalueen kolmanneksi suurin talous. Isku viimeksi mainittuihin kahteen maahan riippuu siitä, milloin markkinat päättävät nostaa korkoa tarjoamilleen lainoille. Se taasen usein riippuu pelkästään psykologisista syistä. Pankkivalvonta ja liittovaltioistuminen voivat lepyttää markkinoita joksikin lyhyeksi aikaa, mutta eivät ratkaise kapitalismin systeemiristiriitoja.
Aikamme liikehdintöjen alkuna ovat toimineet Kreikan joulukuun 2008 tapahtumat. Toista kuukautta kestänyt nuorisokapina näytti silloin hallitsevalle eliitille, ettei ole valmis asettamaan päätään vadille pääoman voittojen turvaamiseksi. Nyt neljä vuotta myöhemmin Kreikan poliittinen kenttä on hajalla, samaten kuin koko yhteiskunta. Taistelujen on vielä kohdistuttava äärioikeiston uhkaa vastaan. Nuorison liikehdintä ei voi yksin paljon saavuttaa, ilman että se löytää yhteissävelet työssä olevan ja työttömän kansan kanssa. Poliittinen yleislakko avaisi tietä sosialistisen vaihtoehdon ehdottamiselle. Myös Italiassa ja Espanjassa työväenluokka on näyttelemässä merkittävää roolia siinä, että tähänastinen vastarinta (esim. indignados liike) muuttuu hyökkäysliikkeeksi, aalloksi, jonka tavoite ei ole vain torjua taantumuksen pimeät projektit, vaan myös rakentaa yhteiskuntaa oman ohjelmansa pohjalta.
.
Arabikevään toinen erä
Laajasti arabimaailmassa levinneen vallankumouksen ensimmäinen vaihe alkoi vähän yli kaksi vuotta sitten. Sen puhkeaminen ja leviäminen säikäytti niin länsimaailmaa kuin sionismiakin. Se sai aikaan diktaattoreiden kaatamisia ja pakotti imperialismin liittoutumaan entisten vihollistensa, islamistien kanssa yhtäältä hillitäkseen massojen kansannousua ja toisaalta perustaakseen uusia tasapainoja alueella, jolla arabikevään jälkeen kaikki vanha status quo oli vaakalaudalla.
Mitä ensimmäinen vaihe ei onnistunut saavuttaa oli se, että diktaattoreiden mukana olisivat menneet myös diktatuurit. Ben Alin tilalle tuli islamistinen Ennahda –puolue ja Mubarakin tilalle muslimiveljeskunta. Libyassa imperialismi joutui turvautumaan al Qaidan apuun, ei Gaddafia vastaan vaan sitä uhannutta Tripolin kansaa vastaan. Bahrainissa ja Jemenissä vallankumous tukahdutettiin ja Syyriassa kaikki on vielä auki. Kapinoita käynnistäneet syyt ovat kuitenkin vielä ratkaisemattomia. Tämä pakottaa ihmisjoukkoja nousemaan uudestaan uusia hallitsijoita vastaan alkaen arabimaailman tärkeimmästä maasta, Egyptistä.
Ben Alin kaataminen Tunisiassa oli kaksi vuotta sitten suhteellisen helppoa. Jatkuvat mielenosoitukset pakottivat demaridiktaattorin ottamaan vaimonsa ja lähtemään muutaman kultaharkkotonnin kanssa Saudi- Arabiaan. Egyptissä islamistit nousivat valtaan vaaleilla kymmenen kuukautta vallankumouksen puhkeamisen jälkeen. Kairossa vallitsivat katutaistelut, Tahrir–aukion valtaus, loputon kyynelkaasuhyökkäys ja ammuskelut. Mubarakin väistyttyä, yhteiskunnassa vallitsi armeijan mielivalta ja odotus, että mielialat rauhoittuisivat. Vaaliuurnat julistivat muslimiveljeskunnan marginaalienemmistöllä voittajaksi. Veljeskunta ei osallistunut Mubarakin vastaiseen taisteluun, vaan vanhana ja järjestäytyneenä puolueena se tuli ”perimään kruunun” vanhalta ”viholliseltaan”.
Arabikevään ensimmäisen vaiheen aikana Libanonissa vallitsi näennäinen tyyneys. Samanlainen tilanne vallitsi Iranissa, jossa nähtiin shiialaisen Bahrainin kapinassa mahdollisuuksia päästä siellä olevasta amerikkalaisten tukikohdasta eroon. Hisbollah kannatti jopa suoremmin kansannousuja niin kauan kun nämä olivat omasta pihasta kauempana. Alussa kapinoita kannatti jopa Turkki, joka uusottomaanioppinsa mukaisesti, näki mahdollisuuden esiintyä alueellisia konflikteja sovittelevana hegemonisena voimana.
Libyassa länsimailla ei ollut varaa laittaa kaikkia munia ystävänsä Gaddafin korille. Tilanteeseen puututtiin sotilaallisesti tukeakseen omia Bengasin liittolaisia kaikkia muita vastaan. Israelin pyynnöstä samanlaista interventiota ei käytetty Syyriassa vaikka Assadin oman kansan teurastus oli paljon Gaddafin lahtausta pahempi. Vanhan Ariel Sharonin sanonnan mukaan, ”Assad is the devil we know – Assad on piru, jonka tunnemme”. Assadin seuraajat saattaisivat vaatia Golanin kukkulat takaisin. Pitkään kestänyt sisällissota tyrannia vastaan on aiheuttanut muutoksia voimasuhteissakin. Turkki tukee osaa kapinoitsijoista ja jopa osallistuu terroriin omalla armeijalla Syyrian rajojen sisällä. Se halua näin vaikuttaa tapauksessa, jossa voisi syntyä de facto itsenäinen kurdinalue Pohjois-Syyriassa ja -Irakissa. Iran tukee myös aseellisesti Assadia, sillä teokraattinen klikki siellä tietää, että al-Assadin jälkeen tulee omakin vuoro. Hisbollah on myös hiirenhiljaa, ja huolehtii vain siitä, että konflikti ei siirry omalle maalle.
Saudit ja Persianlahden valtiot tukevat rahallisesti ja aseellisesti islamistijärjestöjä. Bahrainin ja Jemenin teurastuksista vaienneet länsimaiden mediat korostavat Assadin murhia ja vaativat länsimaita puuttumaan konkreettisemmin tilanteeseen. Israel uhkaa pakottaa uusia tasapainoja väkipakolla. Sionismi haluaa eskaloida sotaa ympäri Lähi-itää. Siihen tarvitaan Yhdysvaltain apua. Samalla sionismi haluaa antaa viestin Mursia uhkaaville joukoille Egyptissä, ja Assadin tilalle tuleville syyrialaisille. Sionismin tavoitteisiin kuuluu myös kosto hisbollahille vuosien takaisesta Israelin tappiosta. Lopulta tähtäimessä on Jordanian kehdossaan orastava kapina, sekä sota Irania vastaan.
Obaman tuen lisäksi, Israel tarvitsee myös Turkin kaveruutta. USA:n valvonnan ulkopuolella olevat al Qaidan joukot Syyriassa voisivat olla lopullinen sisällissodan voittaja. Niin tai näin Venäjä joutuisi purkamaan tukikohtansa pois Syyriasta. Venäjän historiallinen ystävä Kypros on konkurssitilassa. Maata on kuritettu, kiristetty ja uhkailtu. Turkki kurkottelee Kyproksen kaasuesiintymiin, ja solmii rauhansopimuksen omien kurdien kanssa, mikä voi kääntää Turkin aggressiivisuuden lännen suuntaan. Kypros on selkä seinää vasten mm. sen vuoksi, ettei se uskaltaisi tarjota turvasatamaa venäläisille sotalaivoille Assadin kaatumisen jälkeen. Samanaikaisesti Obama matkusti Israeliin, jossa taivutti Netanjahua soittamaan Turkin pääministerille ja pyytämään häneltä anteeksi Mavi Marmara –laivan välikohtauksesta toukokuussa 2010. Israel lupasi vielä maksaa Turkille korvauksia siitä, että välikohtaus vaati kuolinuhreja.
Maaliskuusta elokuuhun 2011 niin USA kuin Erdoganin AKP yrittivät neuvoa Assadia, miten tämä voisi lepyttää kapinallisia. Turkin porvariston rooli Lähi-idässä on erittäin taantumuksellinen. Maa on rakentamassa sunnien akselin, joka koostuu Turkista, Saudi-Arabiasta ja Qatarista. Siihen on houkuteltu muslimiveljeskunta ja Hamas. Akseli vastustaa shiiamuslimien (Nasralla, Assad, Maliki ja Ahmadinejad) akselia, ja toimii vastapainona sille. Turkki rahoittaa, kouluttaa ja tukee Syyrian oppositiota. Tähtäimessä ei ole vain Assad, mutta samalla Rojava, itsenäinen Kurdistan Koillis-Syyriassa. Shiia-akseli näyttää anti-imperialistiselta ja antisionistiselta, mutta se pohjautuu kapitalismin perustalle ja siksi on mahdotonta tarjota omien kansalaistensa vaatimuksiin muuta kuin tukahduttamista. Neuvottelut Fatahin ja Hamasin välillä eivät ole edistyksellisiä, sikäli kun altistuvat imperialismin manöövereihin. Alueella on taisteltava vasemmistolaisesta vaihtoehdosta, siis imperialismin ja sionismin vastaisesta ei-uskonnollisesta linjasta. Rojavan valtio on tunnustettava heti.
Kaikki tasapainot Lähi-idässä ovat edelleenkin järkkyneitä. Uudet vallanpitäjät (islamistit) eivät pystyneet perustamaan uutta stabiliteettia. Arabikevään toinen vaihe on jo puhjennut Egyptissä ja pian leviää kaikkialle arabimaailmassa. Vastakkain siinä tällä kertaa ovat maallistunut työväenluokka ja lännen tukema islamismi. Tämän kädenväännön tuloksesta riippuu arabikevään jatkoprosessit ja jopa lopullinen kohtalo. On syytä uskoa, että niin kauan kun ensimmäiseen vaiheeseen johtaneet syyt on ratkaisematta, ihmiset eivät lakkaa taistelemasta. Menetettävää on vain sillä, joka ei taistele. Tämä pätee samalla tavalla Lähi-idässa, Etelä-Euroopassa tai Latinalaisessa Amerikassa. Syyt kapinoiden taustalla ovat kaikkialla samat. Kapitalismin globaali luonne huolehtii siitä, että historiallinen vastustajansakin taistelee globaalilla tasolla; jopa samanaikaisesti joka paikassa. Syiksi voi mainita: yhä kasvava työttömyys, elintarvikkeiden kallis hinta, polttoainepula, korruptio ja epäluottamus kaikkia vanhoja vallanpitäjiä kohtaan.
Jatkuvat taloudelliset ja poliittiset kriisit johtuvat kapitalismin haaksirikosta tämän ollessa rappiovaiheessa. Kaksi vuosikymmentä Neuvostoliiton luhistumisen ja kapitalismin restauroimisen jälkeen, sekä Kiinan integroiduttua maailman markkinoihin, euroalueen hajoamisen riski ja kriisi Yhdysvalloissa uhkaavat kapitalismin olemassaoloa maailmanlaajuisesti. Euroopassa harjoitetaan ankaraa matokuuria, kurjistuminen yleistyy muuallakin kuin eteläisellä osalla. Yhdysvaltain talous on jyrkänteen reunalla ja tämä tietää uusia kapinoita ja kansannousuja ei vain periferiassa vaan kapitalismin sydämessä. Tästä hallitseva luokka on hyvin tietoinen. Kaikkien imperialismin interventioiden taustalla on kuvio siitä, että ohessa kuvailtu näköala toteutuu pian.
Kaikki yhteiskunnalliset valtaluokat potevat hallitsemiskyvyttömyyden tautia. Reilun kahden vuoden aikana kapinat ovat kaataneet 26 hallitusta ja kokonaisia järjestelmiä. Kapitalismin hajoamisen tendenssi on tämän kriisin olemuksen ytimessä. Olennainen osa tästä todellisuudesta on se, että massat yhä enemmän omaksuvat offensiivisia asenteita opettelemalla tällä tavalla toimimaan historian subjektina. Argentiinan ensimmäisen kapinan yhteydessä kapitalismia pelastanut Kiina on nyt osa kriisiä. Sen vuoksi Kiinassa kapinoita puhkeaa kuin sieniä sateella, tuhansia joka vuosi.
Kriisin universaalisuus ja opetukset jatkuvista kapinoista antavat toivon ja optimismin, että ihmisjoukot onnistuvat rakentamaan tarvittavat vallankumoukselliset mekanismit onnistuakseen toimimaan kapitalismin ja koko epäinhimillisen luokkayhteiskunnan haudankaivajina.
.
Dimitris Mizaras
