Nelson Mandela syntyi 18. heinäkuuta 1918. Hän opiskeli oikeustiedettä Fort Haren ja Witwatersrandin yliopistoissa. Mandela harjoitti asianajajan ammattia Oliver Tambon kanssa Johannesburgissa vuodesta 1953.
Mandela oli Afrikan Kansalliskongressin (ANC) nuorisojärjestön perustava jäsen vuonna 1944. Hänet nimitettiin kyseisen järjestön puheenjohtajaksi vuonna 1950. Mandela näytteli suurta roolia ANC:n vuonna 1952 käynnistämässä “halveksinta”-kampanjassa, joka oli osoitettu vuonna 1948 valtaan tullutta nationalistieliittiä vastaan. Hän oli useassa otteessa pidätetty toiminnastaan apartheid-järjestelmää vastaan. Kuten muutkin aktivistit myös Mandela todettiin syyttömäksi oikeudenkäynnissä pettureita vastaan 1956–1961. Mandela perusti muiden aktivistien kanssa ANC:n aseellisen siiven Umkhonto we Sizwe (“Kansankunnan keihäs”) vuonna 1961. Hän johti joukkoja hyökkäyksiin hallituksen asemia vastaan, jonka seurauksena joutui pidätetyksi vuonna 1962. Häntä syytettiin lietsomisesta laittomaan maastapoistumiseen, josta hän sai viiden vuoden vankeusrangaistuksen. Vuonna 1964 oli Rivonian oikeudenkäynti, jossa pääsyytetty Mandela sai elinkautisen vankeusrangaistuksen. Hän pääsi vapaaksi istuttuaan tuomiostaan 27 vuotta Robben Islandin, Pollsmoorin ja Victor Vesterin vankiloissa. Hänet vapautettiin vuonna 1990, ei vain massiivisten protestien, vaan myös kansainvälisen finanssipääoman ja ulkomaisten hallitusten painostuksen seurauksena. Tietenkin niin sanotun kansainvälisen yhteisön ehtona oli, että Etelä-Afrikan talous toimisi jatkossakin vapaiden markkinoiden säännöillä. Mandelasta tuli ANC:n puheenjohtaja vuonna 1991, ja siinä ominaisuudessa hän osallistui neuvotteluihin apartheid-herrojen kanssa yleisvaalien järjestämisestä vuonna 1994. Vaaleissa hänet valittiin Etelä-Afrikan presidentiksi. Virassa hän oli viisi vuotta.
Maailmanlaajuinen talouden taantuma 1970-luvulla, Bretton Woodsin sopimusten romahtaminen ja dollarin irtaantumien kultakannasta vaikuttivat niin, että koko maassa työttömyys nousi ja levottomuudet kasvoivat. Suuria lakkoja puhkesi Durbanissa vuonna 1973. Portugalin siirtomaat Mosambik ja Angola itsenäistyivät vuonna 1976, ja samana vuonna Etelä-Afrikkaa järisytti Soweton kapina. Aikaisemmin perustetut protestiliikkeet, kuten trotskilaistraditiosta tullut Yhtenäisyysliike, stalinistinen Etelä-Afrikan kommunistinen puolue (SACP) ja ANC:sta vuonna 1950 lohjennut Panafrikkalainen Kongressi (PAK) kehittyivät silloin roimasti. Viimeksi mainittu oli antikommunistinen ja vastusti ANC:n ja SACP:n tiivistä liittoa.
Olosuhteet maassa olivat epävakaat ja sijoittajat siirsivät rahansa pois, mikä pahensi tilannetta entisestään. 1980-luvun puolessavälissä lännessä hallitukset ja tiedotusvälineet tulivat johtopäätökseen, että Mandela olisi paras henkilö takaamaan kapitalistisen järjestelmän jatkumisen Etelä-Afrikassa. Siihen vaiheeseen asti sekä Yhdysvallat että Britannia luokittelivat Mandelan terroristiksi. 1980-luvun lopulla Mandelasta tuli yhtäkkiä lännen lemmikki. Häntä kutsuttiin vapaustaistelijaksi ja humaaniksi. Silloin alkoi kansainvälisellä tasolla suuri tiedotuskampanja, jonka mukaan Mandela ja ANC olivat Etelä-Afrikan pelastajia.
Etelä-Afrikassa vallitsevan tilanteen ymmärtämiseksi on erittäin tärkeää, että katsastamme sopimuksia, joita Mandela solmi ollessaan jo vallassa. Ensinnäkin Mandela takasi yksityisomistuksen ja vapaiden markkinoiden vaatimat perusoikeudet. Hän takasi myös sen, että monikansallisten yhtiöiden käsissä säilyy useimpien kaivosten toimiluvat. Tämä piti sisällään kulta-, platina-, timantti- ja uraanikaivokset. Yhtiöiden verotus putosi puoleen aiemmasta, mikä kasvatti reilusti monikansallisten yritysten voittoja – samalla kun kaivostyöläisiä pyydettiin kiristämään vyötään tyytymällä nollatason palkankorotuksiin. Rajoitukset valuutan viennille poistettiin, mikä antoi mahdollisuuden Anglo Americanin ja De Beersin kaltaisille jättiyhtiöille siirtää pois pääomiaan ja keinotella Lontoon ja New Yorkin pörsseissä.
ANC sovitteli orjallisesti Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) ehdot ja leikkasi rahoituksia terveydenhuollosta, koulutuksesta ja ruuasta. Afrikan 155 kehittyvän maan joukosta koulutuksen alalla Etelä-Afrikka sijaitsee sijalla 154, monien mitä köyhimpien maiden perässä. Yli 50 prosenttia kansasta elää köyhyysrajan alapuolella. Mustan väestön keskuudessa työttömyys on 50–60 prosentissa. Rikollisuus Etelä-Afrikassa on hillitsemätöntä, ja murhat ja raiskaukset lyövät maailmanennätyksiä. Vauvakuolleisuus on todella korkealla, eliniänodote on vasta äskettäin lakannut laskemasta HIV-lääkkeiden välittämisen seurauksena.
Mandela väitti köyhyyden olleen peräisin apartheidista ja kiersi maailmaa kerjäämässä rahaa. Samalla kiertueella hän solmi myös aseiden ostosta miljardien randien sopimuksia eräiden eurooppalaisten hallituksien kanssa. Niin Mandela kuin ANC rikastuivat kohtuuttomasti asekaupan lahjonnasta. Korruptiopaljastukset ovat vielä keskeneräinen prosessi, eikä toistaiseksi kukaan ole joutunut maksamaan rikoksistaan. Huono talouspolitiikka on romuttanut kansantalouden rakenteet, mikä on lisännyt ilman perusmukavuuksia slummeissa asuvan kansan kärsimyksiä. Huolimatta julistuksista, jotka ovat ANC:n peruskirjassa, viimeisestä on tullut finanssipääoman uusin kauppakumppani edesauttamalla näin maan riisumista luonnonresursseistaan.
Etelä-Afrikan vasemmisto jaksaa aina vaan yllättyä siitä, että kansainvälinen yhteisö arvostaa niin suuresti Mandelaa. Hän ei ole koskaan ollut kommunisti, vaikka kylmän sodan kannattajat edelleen väittävät niin. Mandela kirjoitti vuonna 1955 Liberation-lehteen, että muutettuaan Vapauden peruskirjan instituutioksi “kaupankäynti ja yksityisyritykset tulevat kukoistamaan paremmin kuin koskaan”. Mandela onnistui luomaan ei-eurooppalaisen porvariston, joka on korruptoitunut, lahjottu, petollinen ja rasistinen juuri siksi, että se perustuu nationalismiin. Proletariaatti joutuu tietysti maksamaan hinnan. Hyvin vähän ovat asiat tänä päivänä muuttuneet apartheidin aikaan verrattuna. Kysymyksessä on syvällisen rasistinen ja väkivaltainen yhteiskunta.
Mandelan hautajaisissa maailman taantumuksen kerma
59 johtajaa, koko globaalikapitalismin kerma, monesta rotuerottelujärjestelmää aikaisemmin tukeneista maista kävi saattamassa Nelson Mandelan viimeiseen leposijaansa. Saattajien keskuudessa oli Barack Obama, David Cameron ja François Hollande.
Vaikka ilmapiirissä kansan keskuudessa vallitsi liikutusta apartheidin ja rasismin vastustajan legendan poismenosta, Sowetossa joukot tuomitsivat nykyisen Etelä-Afrikan presidentin, Jacob Zuman. Syynä oli korruptio; presidentin asunnon remonttiin on uponnut liian monta miljoonaa maassa, jossa yli puolet väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Mainittakoon, että korruptoitunut Zuma on ollut Etelä-Afrikan Kommunistisen Puolueen jäsen ja kaikkien maailman stalinistien läheinen toveri.
Julkisuudesta salattiin se, että niihin osallistui myös Codatu – ammattiliittojen johtaja Cyrill Ramaphosa. Mandelan vanha ja läheinen toveri Ramaphosa oli henkilö, joka käski poliisit ampumaan Marikana kultakaivoksen lakkolaisia, teko, josta 44 työläistä sai surmansa.
Tiiviittä suhteita kommunistisen puolueen kanssa yläpitävä Ramaphosa on yksi kymmenestä rikkaammasta ihmisestä Etelä Afrikassa. Hän omistaa osakkeita kulta- ja timanttikaivoksista, ja hän on elävä esimerkki siitä, että puhuttaessa rasismista, on ensisijaisesti puhuttava luokkayhteiskunnasta. (TK)
.
Latif Parker
Työväen Mielipide n:o 38
