(Artikkeli perustuu alustukseen RadikaaliVasemmiston tilaisuudessa 19.9.2014)
Tasan 100 vuotta sitten alkoi suursota, jonka eteen oli liitetty määre Maailman, vaikka sen tapahtumat keskittyivät pääasiallisesti Eurooppaan. Samankaltaisen sodan puhjettua parikymmentä vuotta myöhemmin, kyseiselle sodalle annettiin nimi Ensimmäinen. Kummankin sodan jälkeen paheksuttiin niiden vaikutuksia, mutta ennen sotien puhkeamista niihin valmistauduttiin huolellisesti tietäen hyvin, että niiden tulo on väistämätön.
Molempien sotien taustalla oli yli-ikääntynyt yhteiskunnallinen järjestelmä, joka tuotti vain kriisejä, työttömyyttä ja nälkää. Raatelevat kilpailut käänsivät valtion toista valtiota vastaan, toisen kuolema näytti olevan edellytys toisen henkiinjäämiselle. Kapitalismi oli kasvanut, valloittanut ja jakanut maailmanmarkkinat ja niiden uudelleenjako oli mahdollinen vain sodan avulla. Siksi Lenin nimitti kapitalismin imperialistista vaihetta sotien ja vallankumousten aikakaudeksi.
Uuden sodan voittajan oli tarkoitus anastaa itselleen leijonanosa sotasaaliista, piirtää rajat uudelleen, määritellä pelisäännöt, työjako ja muut ehdot uusiksi, sekä osoittaa herruutensa näyttämällä muille kaapin paikka. Sodan seurauksena puhkesi historian ensimmäinen sosialistinen vallankumous. Rajat Euroopassa muuttuivat radikaalisti. Osmanien valtakunnan luhistuttua länsimainen imperialismi Britannian johdolla piirsi kynällä ja viivoittimella valtioiden rajoja Lähi-idässä ja osittain Afrikassa. Yksi tapa alistaa muita maita hegemoniaansa on niiden siirtolaistaminen. Tämä ei kuitenkaan ratkaissut kapitalismin sovittamattomia ristiriitoja. Kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen puhkesi maailmanlaajuinen kriisi ja lama, joka siirsi kansantalouksien investoinnit ja muut aktiviteetit uudelleen sotateollisuuteen.
Kun ensimmäinen sota kätilöi historian ensimmäisen työläisvaltion, toisen maailmansodan jälkeen puolet maapallosta oli “punastunut”. Itä-Eurooppa, Neuvostoliitto ja Kiina sekä kapinat ja kapinayritykset muualla Euroopassa ja kolmannessa maailmassa yhdessä siirtomaiden itsenäistymispyrkimysten kanssa pakottivat kapitalismin ahtaalle. Enää ei voitu jatkaa toisen sodan edeltäneen ajan politiikalla, vaan keksittiin kultakannasta luopumista ja dollarinpohjainen kansantalouksien kasvu. Systeemi ei ollut kestävä ja alusta asti tiedettiin sen päättyvän ennen pitkää uuteen romahdukseen, ja Keynesin sanoin “in a long term, we are all dead”. Kapitalismi voitti tällä tavoin 30 kasvun vuotta, jonka jälkeen 1970-luvulla alkoi uusi rappiovaihe. Kyseessä oli vanhojen ristiriitojen puhkeaminen uudelleen, joskin tällä kertaa ristiriidat olivat varustettu painolastilla, joka oli ehtinyt kasaantua 30-vuoden aikana järjestelmän toimintarajojen keinotekoisen venyttämisen seurauksena.
Kapitalismin politiikka koki muutoksen. Säännöstely lopetettiin, julkista taloutta myytiin (käytännössä lahjoitettiin) yksityisille, markkinat vapautettiin, verotus laskettiin minimiin ja hyvinvointivaltio ajettiin alas. Poliittisella tasolla harjoitettiin aggressiivista sotapolitiikkaa ulkomailla ja ennennäkemätöntä sortoa kotimaassa. Uusliberalistinen kausi ehtii “kukoistaa” vain kymmenisen vuotta. Nyt kriisit puhkeavat yhä tiheämmin ja niiden sovittelumekanismit johtavat uusiin entistä jyrkempiin kriiseihin ja konflikteihin. 1990-luvun alussa Japani vaipui totaaliseen lamaan, josta se ei ole enää toipunut. 2000-luvulla Bushin johdolla levittiin suunnaton määrä kuvitteellisia pääomatuotteita. Reaalitalous oli pakkasen puolella kaikkialla, eikä de-industralisaatiosta nähty takaisinpaluuta kapitalismin terveeseen toimintaan. Ainoa tapa pääoman kasautumiselle on keinottelu. Rahalla tehtiin rahaa kauppaamalla uusia “arvoja”, joiden sisältö ei ollut kenenkään tiedossa (sub-prime). Kaupantavaroilla on vaihtoarvo, mutta käytännössä ei käyttöarvoa.
Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa vuodesta 2008 kuplat puhkeavat toinen toisensa jälkeen, ja valtiovalta painaa mielimäärin rahaa, jolla se ostaa erääntyviä velkakirjoja sekä rahoittaa avokätisesti pankkisektoria, jotta tämä ei romahtaisi välittömästi ja laajassa mittakaavassa. Valtiotalouksien velkakatto on saavutettu ja ylitetty aikoja sitten. Nyt on aika siirtyä bail-out’sta bail-in’in. Rahaa markkinavoimien rahoittamiseksi ja lepyttämiseksi löytyy vain siten, että järjestelmä työntää kätensä syvälle kansalaisten ja ennen muuta tallentajien taskuun. Tätä on kokeiltu Kyproksella, jossa se tyrehdytti kysyntää ja syvensi kriisiä entisestään.
Elämme nyt seitsemättä vuotta maailmanlaajuista kriisiä ja kaikki keinot kapitalismin hengissä pitämiseksi on käytetty loppuun. Yhä useammin katsotaan, että niin keinotekoista kuin todellista ja kestävää ratkaisua kriisistä poispääsemiseksi ei ole näkyvissä. Tämän tosiasian hallitseva luokka on tiedostanut hyvin jo 2000-luvun alusta asti. Siksi se valmistautuu ennennäkemättömään sortoon, josta esimerkkejä ovat terrorisminvastainen lainsäädäntö, Guantanamo, Abu Graib ja muut kidutuskeskukset vankikuljetuksineen. 2000-luvulla imperialismi käynnistää sotia, jotka ovat pitkiä, ja joiden tarkoitus on yksinomaan epävakauden eskaloiminen.
Sotia, paikallisia ja yleismaailmaisia, on monenlaisia. On sotia naapurimaita vastaan aluekiistoista ja rajaloukkauksista, on ryöstöretkiä usein kauaskin oman maan rajoista, on sotia siirtomaiden valloittamiseksi, on hermosotia ja alituiseen varusteluun tähtäävä kilpailu (kylmä sota), on sotia luonnonresurssien varastamiseksi, on sotia markkinoiden haltuun ottamiseksi ja on tämän päivän kaltaisia sotia. Myös paikallisiin sotiin on sekaantunut aina myös imperialismin voimia. Nykyään imperialismin alulle panemilla sodilla on taipumus eskaloitua lähiympäristöön, kuten kävi Afganistanin ja Pakistan tapauksissa. Irakissa ei ole enää mitään ryöstettävä sen jälkeen kun maa on tietoisesti saatettu kaaokseen. Samaan lopputulokseen on päättynyt imperialismin puuttuminen niin sanottuun arabikevääseen. Nykyisten sotien sisältöä voi luonnehtia ilmaisulla “barbariaa tavoittelevat sodat”.
Voiko Lähi-idän ja Pohjois-, mutta myös Keski-Afrikan tilanne johtaa uuteen maailmansotaan? Mahdollisesti. Etenkin, jos vakautta kyseisille alueille ei saavuteta neuvottelemalla esimerkiksi luotettavien neuvotteluosapuolten puuttuessa.
Jos on totta, että pakottaminen uuteen järjestykseen vaatisi laajempia sotia ennen muuta Euroopassa ja Euraasiassa, on myös perusteltua väittää, että uusi suursota on hyvin mahdollinen. Toinen looginen päätelmä on se, ettei imperialismi voi estää toista imperialismia tekemästä likaista työtään. Työväenluokan ja koko kansan tehtävä on estää barbaria tekemällä kapitalismista loppu. Jos ei ymmärrä sodan oikeaa luonnetta eikä taustoja, ei voi suunnitella vastarinnalle oikeita strategisia ja taktisia tavoitteita. Silloin joutuu impressionismin valtaan ja analysoi vain pintaa tutkimalla, miltä tilanne näyttää. Sellainen aktivisti menettelee moraalinsa ja yksilöllisten arvojensa mukaisesti. Hän toimii kulloinkin pahana pitämäänsä asiaa vastaan. Vastarintamme ei tarvitse moralisointia, vaan oikean metodin ajattelun arsenaalissa.
Gazasta Donbassiin ja siitä edelleen Syyriaan
Sata vuotta ensimmäisen suursodan alkamisen jälkeen Gazan ja Donetskin siviilien armottomat pommitukset osoittavat, että kaikki räjähdysaltis poliittinen, taloudellinen ja aineellinen aines uuden verilöylyn aloittamiselle on kasassa. Heinäkuussa Yhdysvaltain santarmi Lähi-idässä, Israel, ryhtyi systemaattisesti tuhoamaan kouluja, sairaaloita, sähkövoimalan ja muuta infrastruktuuria sekä toreja, aukioita ja YK:n suojeluksessa olevia kouluja. Samalla Israel lahtasi silmittömästi ihmisiä, myös lapsia. Israelin äärioikeistolaiset ainekset hankkivat popcornia ja olutta ja asettuivat Gazan ympärillä olevien kukkuloiden rinteille nauttiakseen pommitusten ja maavoimien esittämästä näytelmästä. Tel Avivissa osoitettiin mieltä juhlien sitä, että ”pian Gazassa ei tarvitse käydä koulua, kun viimeinenkin lapsi on tapettu”. Uhrien määrä nousi yli 2129:een. Heistä 350 oli lasta ja yli 7000 palestiinalaista haavoittui. Israelin puolelta kuoli 64 sotilasta.
Barbaarisen hyökkäyksen syyksi Israel esitti väitteen, että palestiinalaisten ”ohjukset” ja tunnelit, joiden kautta Gazan asukkaat saavat muun muassa aseita, on tuhottava. Näistä sionismin sotarikoksista länsimaailma vaikenee monella kielellä. Pahimmassa tapauksessa Israelia kannustetaan ja aseistaan, myös Suomesta. Israelilla on oikeus itsepuolustukseen palestiinalaisten ritsoja ja kotitekoisia ampuma-aseita vastaan, mutta palestiinalaisilla ei ole oikeuksia lainkaan. Gaza on Israelin ”Auschwitz”, jossa on tiheimmin maailmassa asuva ja YK:n ruoka-avustuksella elävä kansa. Kansa, jolla ei ole kouluja, koteja, virkistystiloja, oikeutta harjoittaa elinkeinoja (ei edes kalastusta), oikeutta käydä ulkomaakauppaa, eikä tietenkään oikeutta omaan valtioon. Palestiinalaisilla ei ole oikeutta edes vastustaa tätä synkkää tilannetta.
Tunneleiden ohella tekosyynä oli kolmen israelilaisnuoren murha, jonka israelilaiset kostivat polttamalla palestiinalaisnuoren elävältä. Todellisuudessa syy interventioon on ollut pyrkimys lopettaa Fatahin ja Hamasin yhteistyö ja gazalaisten elämän tekeminen niin mahdottomaksi, että nämä alkaisivat massiivisesti muuttaa pois Gazasta Länsirannalle. Sieltä sitten uudisasukkaat hoitavat palestiinalaisten syrjäyttämistä ja siirtämistä Jordaniaan kunnes lopullinen ratkaisu, israelilaisten hegemonia koko Palestiinassa, olisi saavutettu.
Israelin tavallista barbaarisempi hyökkäys tuli aikaan, jolloin kaikki on Lähi-idässä muuttumassa. Liittoumat muuttuvat, vanhat rajat eivät päde enää, arabikevät päättyi kaaokseen, Irakia ei enää ole, kurdeja aseistetaan saudien ja Turkin tukemaa ISISa vastaan ja Turkki lähentelee Putinia vastalauseeksi amerikkalaisten Kurdistanin epäviralliselle tunnustamiselle. Libya on täydellisen kaaoksen vallassa ja Ranskan presidentti vaatii Natolta uusia pommituksia. Samanaikaisesti Keski-Afrikan alueella on jo perustettu kalifaatti, joka pyrkii laajentumaan Välimeren suuntaan.
DONBASSISSA Kiovan hallitus käy armotonta sotaa, johon armeijan lisäksi osallistuvat puolisotilaalliset fasistijoukot. Nämä, yhdessä vapaaehtoisista koostuvan natsipataljoonan kanssa, toimivat Kiovan hallinnon puolustusministeriön komennuksessa. Vallankaappaus, joka syrjäytti korruptoituneen Janukovitsin hallituksen, tarjosi natseille kuusi ministerin paikkaa. Äärioikeisto sai minimaalisen menestyksen presidenttivaaleissa, mutta se hoiti ”hyvin” likaisen työn kadulla. Sen iskujoukot toimeenpanivat Odessan ammattiliittojen talossa teurastuksen 2. toukokuuta 2014. Nyt ne terrorisoivat Koillis-Ukrainassa. Ensisijaisesti pommitetaan säälittä asuinalueita ilmasta ja tykistöllä. Kuolleita on noin 1500 koneturman vaatiman 298 uhrin lisäksi. Noin 100 000 ukrainalaista on joutunut pakenemaan sotaa. Tässäkään tapauksessa USA:n ja EU:n imperialistit kisällivaltioineen eivät näe Svobodan ja Oikeistosektorin hirmutöitä, vaan ne näkevät syypäiksi ”separatistiterroristit”.
Myös Suomen valtamedian retoriikassa Ukrainassa ovat vastakkain maan suvereniteettia puolustava Kiovan hallitus ja venäjämieliset kapinalliset, jotka haluavat auttaa Putinia miehittämään Ukrainan alueita Krimin Venäjään liittämisen tavoin. Mutta mitkä ovat Putinin tavoitteet? Onko hän kyyhkynen, joka on selkä seinää vastaan, ja joka yrittää pitää kiinni siitä, mitä hänellä on? Millainen on Ukrainan konfliktin luonne? Viimeisestä riippuu se, että millaiseksi vasemmiston kanta tulisi muodostua. Jakaako Ukrainan kysymys vasemmistoa ja miksi? Onko vasemmistolaisella vain kaksi vaihtoehtoa: olla joko pro Maidan tai putinisti? Onko mahdollista valita kolmas vaihtoehto eli kansan itsenäinen poliittinen aktiivisuus ja historian muuttaminen työväenluokan ja kansan taistelun kautta?
Palestiinassa lopputulos oli suhteellisen tyydyttävä, sillä Israel ei onnistunut saavuttamaan tavoitteitaan. Palestiinalaiset eivät eristäneet Hamasia eivätkä lähteneet omista kodistaan tai koriraunioistaan evakkoon. Lisäksi rauhansopimus antaa oikeuden avata uudestaan Gazan satama, merkittävä määrä palestiinalaisvankeja vapautetaan ynnä muuta. David oli vielä kerran voittanut tai pikemminkin niin, että Goljat ei onnistunut kukistamaan häntä. Itäisessä Ukrainassa lopputulos oli lähes samanlainen. Kiovan armeija ja natsit hävisivät. Kysymättä kansalta Putin sai aikaan Poroshenkoa nöyryyttävän sopimuksen pakottamalla samalla kapinalliset suostumaan tulitaukoon.
.
Vielä sodan luonteesta ja perspektiiveistä
Kapitalismin nykytila paljastaa sodan luonteen oikeat mittasuhteet ja ulottuvuudet. Tilanne on katsastettava seuraavien kolmen seikan valossa: kapitalismin kriisi jatkuu seitsemättä vuotta, kapitalismin restauraatio Venäjällä ja Kiinassa on epäonnistunut täysin ja rauhanomaisia ratkaisuja tähän umpikujaan ei ole näkyvissä. Nämä ovat Ukrainan ja Gazan tapahtumien taustalla. Muut ovat sivuseikkoja.
Gaza ja Donbass ovat kaksi näyttävää esimerkkiä, mutta ne eivät ole ainutlaatuisia. Jos katsoo maapalloa Kaukoidästä Lähi-itään ja Afrikasta Latinalaiseen Amerikkaan, jos katsoo Naton laajentumisen aikaansaannoksia ja varustelua Venäjän ja Kiinan ympärillä arktisesta kolkasta Kaakkois-Aasiaan, huomaa että nälkä Venäjän ja Kiinan pilkkomisesta ja niiden eri osien kolonialisoimisesta näkyy jo käytännön kokeilun tasolla, ei vain Brezinskin papereissa. Viime vuonna Putin onnistui sovittelemaan Syyrian kriisiä luovuttamalla Välimeren pohjaan joutuneita kemiallisia aseita ja Assad lunasti jenkkien lupauksen olla hyökkäämättä Syyriaan. Syyrian hallitusta vastaan käytetyt islamistit ottavat nyt suuren osan Lähi-idästä haltuunsa. Obama haluaa hyökätä Syyriaan muka ISIS-järjestön tuhoamiseksi ja kalifaatin hajottamiseksi. Assad taasen, Öcalanin tavoin, tarjoaa omia apujaan imperialismille. Obama haluaa intervention myös Afrikkaan ebolaa vastaan nyt kun Boko Haramin sieppaaminen tyttöjen tapauksesta ei ole enää tekosyyksi.
Kaikki ymmärtävät sen, että pommituksilla ja paikallisilla interventioilla ei voida ratkaista kapitalismin ongelmia USA:ssa, Euroopassa eikä Japanissa. Mitä enemmän taloudellinen suo syvenee, ilmankin että pian tulisi totaalinen romahdus, kriisi ei ole enää vain kansantalouden tasolla, vaan se muuttuu poliittiseksi ja geopoliittiseksi. Poliittinen kriisi on tätä päivää Euroopassa, jossa perinteisiin ”vanhoihin puolueisiin” ei luoteta. Sen seurauksena fasismin haamu on jälleen ilmaantunut uhkaamaan sivilisaatiota. Ihmiskunta ei joudu barbariaan liberaalin hallituksen toimesta vaan vasta kun totalitarismin voimat ovat nostaneet päätään riittävän korkealle.
Elämme historiallisia aikoja, jossa vanhaa ei enää voi säilyä ja barbaria lisääntyy sitä mukaa kun edistyksellinen uusi järjestys vasta häämöttää eikä vielä lyö itsensä läpi. Kapitalismi tarvitsee totalitarismia kukistaakseen vastarinnan ja muuttaakseen sen jälkeen geopoliittiset kuviot. Etenkin välien selvittäminen muiden suurvaltojen kanssa on imperialismin ensisijainen tehtävä. Vaikka emme kannatakaan Putinin politiikkaa, on taantumuksellista asettua sekä lännen imperialismia että Putinia vastaan saati sitten vain Putinia vastaan ikään kuin kyseessä olisi kahden pahan välinen taistelu. Selvitämme välimme Putinin kanssa sitten toisella tavalla, mutta Venäjän selättäminen tässä vaiheessa ei ole toivottava.
Fasismia ja natsismia vastaan ei voi taistella taistelematta kapitalismia vastaan saati vetoamalla porvarilliseen valtioon, jotta se pitäisi äärioikeiston kurissa. Seitsemän vuotta talouden lamaantumisen jälkeen tendenssi maantieteellisesti laajaan sotaan kasvaa päivä päivältä. Suursodan syttymistä ei voi estää pasifismin ruostunut risti kädessä. ”Suursodan viivästyminen voi toimia esteenä taloudelliselle kasvulle” toteaa lähellä Demokraattista puoluetta oleva New York Times 13.6.2014 (The Pitfalls of Peace – The Lack of Major Wars May Be Hurting Economic Growth).
Synkkien tendenssien käynnistävänä tekijänä toimii kapitalismin kyvyttömyys ratkaista kriisinsä ja vapautua kuolinkouristuksistaan. Jos on totta se, että ratkaisua tähän kriisiin ei ole, niin totta on sekin, että suursodan perspektiivistä on mahdotonta välttyä kapitalistisen järjestelmän puitteissa. Kaikkien ennusteiden mukaan kriisi tulee kärjistymään, esimerkiksi niin, että nykyinen työttömyys on vain jäävuoren huippu samalla kun työssä olevien riistoaste muistuttaa orjasuhteessa olevia ihmisiä eikä palkkatyöläisiä. Joissakin maissa (Kreikassa, Bulgariassa ja muuallakin) on yleistynyt työ ilman palkkaa, tai niin että palkanmaksun päivänä työntekijä saa vain osan edellisen vuoden rästissä olevasta palkasta. Työ ruokapalkalla on eräs palkkatyön muoto tänä päivänä.
Marxismin klassikoiden mukaan yksi kapitalismin sovittamattomista ristiriidoista on ristiriita globalisoituneen talouden ja kansallisvaltion välillä. Maiden rajoja hajotetaan tai ne hajoavat itsekseen kuten tapahtuu Lähi-idässä ja Keski-Euroopassa, Afrikassa sekä separatistiliikkeissä Skotlannissa (kansanäänestyksen tuloksesta huolimatta) ja Kataloniassa. Odotettavissa on lainsäädännön kiristäminen, jotta oikeutetut taistelut elämästä ja elintasosta tehtäisiin laittomiksi. Odotettavissa on myös ennennäkemätön vastarinnan tukahduttaminen kotimaissa ja sotimalla maailmalla. Jos me vasemmistossa emme pysty näkemään, että kapitalismi tarvitsee lähitulevaisuudessa fasismia ja natsismia, olemme tuomittuja häviämään.
Ainoa vastaus tähän painajaiseen on työväenluokan vallankumouksellinen ja kansainvälinen taistelu. Ei tarvitse olla Putinin puolella jos vastustaa Poroshenkoa ja hänen tukemia natseja. Voi olla Koillis-Ukrainan kansan puolella natseja vastaan ja vastustaa samanaikaisesti sekä Kiovan että Kremlin tukemia oligarkeja.
Ukrainan kysymys on jakanut vasemmiston kahteen leiriin, koska toiset näkevät toisten oligarkien olevan toisia parempia. Kaikenlaisia oligarkeja vastaan on taasen mahdotonta olla, jollei taistele sosialistisen Ukrainan puolesta, Ukrainan, joka tekisi kaikista oligarkeista köyhiä. Reformistinen vasemmisto on integroitunut kapitalismiin tukien Kiovan oligarkeja ja post-stalinistinen vasemmisto tukee Putinille ystävällisiä oligarkeja.
Olemalla ”pro-maidan”, kannatetaan käytännössä Poroshenkoa, hänen tukea natseja ja näitä molempia tukevaa imperialismia. Asettumalla tässä kiistassa lännen puolelle vasemmisto allekirjoittaa oman kuolematuomionsa. Siihen kategoriaan kuuluvat Euroopan Vasemmisto, mutta myös monet niin sanotut laitavasemmiston puolueet sekä valtaosa anarkisteista. Gazassa kyseisillä “vasemmistolaisilla” riitti vetoomuksia ja emotionaalista moralisointia palestiinalaisraukkojen puolesta, mutta Israelin valtion raameissa. He eivät tukeneet Palestiinan kansan voittoa eivätkä palestiinalaisten taistelua yhtenäisen, itsenäisen ja sosialistisen Palestiinan puolesta, joka kattaa koko historiallisen Palestiinan alueen ja jonka kansalaiset elävät ilman uskonnollista ja kansallista eripuraa.
Vallankumouksellisten internationalistien tulee vastustaa ensisijaisesti fasistien ja imperialistien sotia ja ryhmittäytyä uuden kansainvälisen organisaation riveihin. Tänä vuonna on kulunut 150 vuotta Ensimmäisen Internationaalin perustamisesta ja 100 vuotta ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta. Ensi vuonna tulee täyteen 100 vuotta Zimmerwald’n perustamisesta. Ensimmäisen maailmansodan liekeissä internationalistit kokoontuivat Sveitsin Zimmerwaldissa ja päättivät perustaa kansainvälisen järjestön vastustaakseen äärioikeistoa ja sotaa. Meidän mielestä vastaavanlainen yritys tulee tehdä nytkin ensiaskeleena työväestön maailmanpuolueen, Internationaalin rakentamisen prosessissa.
.
Dimitris Mizaras
19.9.2014
.
Lisää Ukrainan natseista katso blogista: Kaspar Hauser “Valkoisen rodun puolesta” – uusfasismi ja Itä-Ukrainan kriisi
