2018 oli historian taitekohta.
Salama kirkkaalta taivaalta?
On mielenkiintoista, että keltaliivien kansannoususta keskustellaan lähestulkoon yksinomaan Ranskan kansallisessa kontekstissa. Tietenkin vaikutukset muihin maihin mainitaan ajoittain, Belgiaan, Alankomaihin, Saksaan ja varsinkin Tunisiaan, jossa liivit ovat vaihtuneet punaisiksi. Turkissa keltaliivit ovat erittäin suosittuja työväenluokan keskuudessa ja hallituksen piirissä todellinen pelon lähde.
Mutta tämä on huomattava: suurin osa vasemmistolaisista ympäri maailman ovat hyvin vaikuttuneita tästä omalaatuisesta liikkeestä, mutta eivät esitä kysymystä ”miksi nyt”? Tämä on lievästi sanottuna yllättävää, tietäen että suurin osa vasemmistolaisista on ollut epätoivon kourissa 80-luvun lopusta ja 90-luvun alusta lähtien, kun työläisvaltiot hajotettiin. Miten voi olla, että nyt yhtäkkiä vallankumous on taas ilmassa, jos ei vielä materialisoituneena niin ainakin hengessä ja melodiassa? Tietääksemme kukaan ei yritä vastata tähän kysymykseen.
Vastausta ei voi löytää yksin Ranskasta, koska tämä ei ole vain sisäpoliittinen tilanne. Maa on kuohunut 2016 keväästä asti, joka on yksi selitys keltaliivien vaikuttavan liikkeen juurille. Mutta ei siinä kaikki. Ranskan tilanne on orgaanisesti linkittynyt kansainväliseen tilanteeseen. Ranska ei ole todellakaan ainoa maa, jossa kapinoidaan.
12 kuukautta, 12 kansannousua
Vuosi alkoi laajoilla kapinoilla kahdessa muslimienemmistöisessä maassa: Iranissa ja Tunisiassa. Iranin kansanjoukot nousivat hyökkäykseen uudelleen kesäkuussa (lue lisää englanniksi: kahden iranilaisen toverin keskustelu aiheesta: http://redmed.org/article/rage-poor-iran ja http://redmed.org/article/iran-revolution-meek, sekä kansainvälisen suuntauksemme vetoomus Iranin kansalle http://redmed.org/article/iran-harbinger). Tosiasiassa Iranissa kuohui koko vuoden, lakkoja tehtaissa, kuorma-autonkuljettajien toimet, opettajien taistelu jne. Toisaalta Tunisiassa tilanne ei ole koskaan rauhoittunut 2010-2011 arabivallankumouksen jälkeen. Sisämaa, jota riivaa erittäin korkea nuorisotyöttömyys ja yleinen köyhyys, pitää vallankumouksen liekkiä yllä. (Ranskalaisten toveriemme, ROR:n arvio Tunisian tilanteesta: http://redmed.org/fr/article/en-tunisie-les-masses-sont-dans-la-rue-contre-le-plan-dausterite).
Romania seurasi esimerkkiä. (Romanialaisen marxilaisen intellektuellin keskustelu: http://redmed.org/article/romanian-protests-january-2018-and-what-do-we-learn-no-only-them). Vaikuttavat kansanjoukot kokoontuivat monen päivän ajaksi toreille vastustamaan korruptiota ja taloudellista kaaosta, valitettavasti EU-liberalismi myrkytti protestin. He tulevat kuitenkin taas kaduille aikanaan. Ei niin kaukaisessa Slovakiassa kymmenet tuhannet ihmiset sulkivat 50 kaupunkia, jotkut kokonaiseksi kuukaudeksi maaliskuun alkupuolelta huhtikuun alkuun, protestoiden tutkivien journalistien, Jan Kuciakin ja hänen puolisonsa, murhaa. He tutkivat korruptiota ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Nämä voimakkaat protestit kaatoivat hallituksen.
Armenian vuoro tuli toukokuussa, siellä kymmenet tuhannet pysyivät Jerevanin pääaukiolla melkein kuukauden. Siellä polttava kysymys oli armenian voimahahmon, Serzh Sargsyanin putinistiset ambitiot, jotka haastoi vakiintuneen vallan ulkopuolinen Nikol Pashnian, joka on nyt tukevasti vallassa voitettuaan kilpailijansa vaaleissa murskaluvuin. Kuitenkin, tausta tälle oli äärimäisessä köyhyydessä, johon Armenian kansa syöstiin entisen Neuvostoliiton alueen kapitalismin restauraation jälkilöylyissä (lue artikkelimme aiheesta: http://redmed.org/article/armenian-uprising-absorption-or-change-course).
Jordania marssi ulos heinäkuussa. Yli viikon Ammanin keskustori oli joukkojen valtaamana. Kansannousun sytytti polttoaineen hinnanosto ja suunnitellut verot, jotka olisivat huomattavasti vaikuttaneet työläisten elintasoon. Tämä kapina, jollaista ei ole maan historiassa ennen nähty, saavutti kaikki tärkeimmät vaatimuksensa ja kaatoi Hani Mulkin hallituksen (http://redmed.org/article/jordan-peoples-revolt-brings-down-government). Jordanialaiset joutuivat takaisin kaduille joulukuussa, kun uusi hallitus ei pitänyt lupauksiaan.
Irakissa myös kuohui heinäkuussa. Öljyrikas Basran provinssi näytti tietä. Kansannousu levisi muihin Shiiaenemmistöisiin osiin. Sen jälkeen kun USA:n imperialismi syrjäytti ja murhasi Saddam Husseinin, Shiiat ovat olleet Irakin suurin uskonnollisetninen ryhmä. Nyt tilanteessa ei ollut mitään lahkolaisia (shiiat vastaan sunnit) tai etnisiä (arabit vastaan kurdit) kiistoja, vain sosioekonomisia luokkakysymyksiä, kuten työttömyys, vesi, sähkö ja yleinen kurjuus (http://redmed.org/article/iraq-insurgency).
Latinalaista Amerikkaa ei voi pitää poissa kapinoiden ja kansannousujen aalloista. 1990-luvun ja 2000-luvun alun kiivaiden päivien jälkeen (Ecuador vuonna 2000, Argentinazo 2001-2002, Venezuela 2002, Bolivia 2003 ja 2005), keskustavasemmistolaiset hallitukset ”bolivaristisesta” (Chaves ja hänen seuraajansa toisissa maissa) tai post-leninistisestä (Lula ja vasemmistoliberaalit) suuntauksesta nukuttivat maanosan. Nicaragua räjähti huhtikuussa ja sosiaalinen levottomuus jatkui syyskuuhun. Levottomuuksissa kuoli ja haavoittui satoja protestoijia. Nykyinen presidentti ja entinen sandinistien johtaja Daniel Ortega ja hänen vaimonsa, pääministeri Rosario Murillo, teeskentelevät olevansa vielä vasemmistossa, joka on häpeämätön valhe. Levottomuudet alkoivat juuri siksi että Ortega, imperialisti-isäntiensä puolesta karsi sosiaaliturvajärjestelmää, nosti veroja ja leikkasi korvauksia ”menojen pienentämiseksi”. Siten, tämä oli selvästikin luokkakysymys, eikä mikään määrä retoriikkaa hänen sandinistisesta taustastaan tai hänen uskollisuudestaan bolivarismille voi sitä salata.
Haitilla toisaalta kansannousu tapahtui heinäkuussa (ja uudelleen joulukuussa) bensiinin ja petrolin hinnan noston seurauksena, mutta syvemmät syyt ovat sietämättömässä sosiaalisessa tilanteessa, äärimmäisessä köyhyydessä, kurjuudessa ja työttömyydessä (aiheesta turkiksi: https://gercekgazetesi.net/uluslararasi/sudanda-imf-ayaklanmasi).
Joulukuussa yhdessä Euroopan maassa, jossa viimeisenä olettaisi tapahtuvan suuria joukkoliikehdintöjä, liittyi taisteluun. Romanian ja Slovakian välissä Unkari on maantieteellisesti hyvällä paikalla saamaan tartunnan, mutta ei todellakaan poliittisesti. Tämä maan on ollut despootti Viktor Orbanin ikeen alla jo jonkin aikaa, ja viimeaikaiset vaalit antoivat hänelle käytännössä diktaattorin valtuudet – yli puolet äänistä ja kaksi kolmasosaa parlamentin paikoista. Täten oli melko yllättävää nähdä kymmenet tuhannet ihmiset, työväenluokka etujoukkona, kaduilla monta kertaa kahden viikon aikana Budapestissa ja monissa muissa merkittävimmissä kaupungeissa. Inhon kohteena oli uusi laki, joka pidentää työaikaa sadoilla tunneilla vuodessa ja lisää työelämän epävarmuutta. Tämä uusi lainsäädäntöä on alettu melko kuvaavasti kutsua ”orjuuslaiksi” kansan keskuudessa. Liikehdintä näyttää laantuneen joulun myötä ja kun Orban vahvisti lakiesityksen laiksi. Meidän täytyy odottaa ja katsoa mitä perustavanlaatuisia prosesseja nämä kaksi viikkoa käynnistävät työväenluokan keskuudessa. Vielä, näistä 12 maasta, joita tässä artikkelissa on käsitelty, Unkari on ainoa, jonka liikehdinnästä ei voi käyttää sanaa kapina. Mutta täytyy ymmärtää, mikä merkitys on sillä, että kymmenet tuhannet ihmiset tulevat kaduille Unkarin kaltaisessa maassa, siksi lisäsimme sen listallemme.
Täytyykö meidän, lopulta, mainita Ranska vielä kerran?
Vallankumouksen kolmannen aallon uusi nousu
Käännekohdat, jotka muuttavat poliittista ilmastoa tuoden sosiaalista levottomuutta, kansan vastarintaa ja kapinoita sekä, mitä todennäköisimmin – kun olosuhteet ovat kypsyneet – vallankumouksen. Tämä vuoden 2018 maailmanlaajuinen kapinoiden aalto on mielestämme jatkumoa vallankumoukselliselle aallolle, joka alkoi arabivallankumouksilla, erityisesti Tunisiassa ja Egyptissä, mitkä dominoivat näyttämöä vuodesta 2011 vuoteen 2013. Nämä tapahtuivat yhdessä muissa Välimeren maissa tapahtuneiden liikehdintöjen kanssa, ensin Espanjassa ja Kreikassa 2011 alkaen, sitten Turkissa (niin sanottu ”Gezi-kansannousu”). Välimerestä tuli uusi maailmanvallankumouksen kehto, kuten otsikko tällä verkkosivulla sanoo niin monella kielellä (RedMed, lyhennys sanoista Red Mediterranean, on itsekin tämän vallankumouksellisen aallon tuote). Tämä aalto ei rajoittunut Välimeren alueeseen tai sen ympäristöön (monet Balkanin maat kokivat järistyksiä tänä aikakautena, tärkeimpänä Bosnia-Herzegovinan kansannousu 2014, työläisten kapina, joka toi yhteen kaikkien etnisten ryhmien työläiset ja repi heidät nationalistisen sovinismin otteesta). Occupy Wall Street- liikkeestä Brasilian purkaukseen 2013, monet kaukaiset maat tulivat tämän pyörteen osaksi.
Tärkein syy tämän monikansallisen kuohunnan takana on kristallinkirkas. Kutsumme sitä kolmanneksi suureksi lamaksi, kauan pitkittyneeksi taloudelliseksi kriisiksi, jota voi verrata ensimmäiseen (1873-1896) ja toiseen (1929-1948) suureen lamaan ja jonka aloitti Wall Streetin pankin Lehman Brothersin kaatuminen 2008 (USA:ssa vaikutukset alkoivat jo 2007). Suuret lamat eivät jätä yhtään puskuria luokkataisteluun, koska kaikki luokat ja kansalliset porvariston osat taistelevat epätoivoisesti ratkaistakseen syvän kriisin, johon kapitalismi on maailman talouden heittänyt. Siksi kaikki ristiriidat kärjistyvät. Siksi fasismi nousee (tällä hetkellä pääosin protofasistisessa muodossa), siksi uuden maailmansodan uhka nousee, kun imperialismi yrittää saattaa polvilleen kahta työväenvaltioiden vanhaa jättiläistä, Kiinaa ja Venäjää. Siksi luokkataistelu, kansan vastarinta ja vallankumous nousee. Kaikki tämä oli ennalta nähtävissä Marxilaiselle maailmankäsitykselle (emme nyt mene siihen, miten tärkeässä roolissa postleninistit näyttelivät fasismin nousussa byrokraattisesti epämuodostuneiden työläisvaltioiden romahdettua. (Lisätietoa artikkelissamme ”Great challenge: winning the working class back from ideological irredentism”, Revolutionary Marxism 2017, http://www.devrimcimarksizm.net/en/sungur-savran-great-challenge-winning-working-class-back-ideological-irredentism.)
Kolmas maailmanvallankumouksen aalto
Tämä on maailmanvallankumouksen kolmas aalto kapitalistisen tuotantotavan vallitessa, kolmas aalto proletaaristen kommunististen vallankumousten puhkeamisen jälkeen. Maailmanvallankumous ei ole vain marxilaiseen kapitalismin analyysiin perustuva abstrakti. Tämä teoria on tietenkin täysin oikea. Mutta maailman vallankumous on myös elävän elämän todellisuutta. Ensimmäinen maailmanvallankumouksen aalto lähti käyntiin sen ajan suurimman proletaarisen vallankumouksen, lokakuun vallankumouksen, vanavedessä. Sen jalanjäljissä käynnistyi Saksan vallankumous, Unkarin vallankumous, Turinin consigli di fabbrica Italiassa, Red Clydeside Skotlannissa ja sisällissota Suomessa. Tämä aalto muuttui pian antikolonialistisiksi vallankumouksiksi Lähi-Idässä, pyörteeksi, joka veti mukaansa moneksi vuodeksi Egyptin, Irakin, Turkin, Syyrian ja Palestiinan, puhumattakaan anti-imperialistisia sotilaallisia välienselvittelyitä Iranissa ja Afganistanissa. Tämän jälkeen se hyppäsi Kiinaan (1925-27) ja muihin Aasian maihin. Espanjan vallankumous oli ehkä ensimmäisen vallankumousaallon joutsenlaulu. Latinalaisen Amerikan kokemus 30-luvulta täytyy myös sisällyttää tähän kokonaiskuvaan.
Toinen aalto syntyi fasismin vastaisen taistelun mukana Euroopassa ja Japanin militarismin vastaisen taistelun mukana Aasiassa toisen maailmansodan aikana. Vallankumouksen kuume otti otteeseensa Välimeren maat Euroopassa, leviten Ranskaan ja Kreikkaan. Useimmissa maissa valta jäi saavuttamatta yksinkertaisesti koska Neuvostoliiton stalinistinen johto juonitteli imperialististen voimien kanssa ja koska Euroopan kommunististen puolueiden johto oli Neuvostoliiton byrokratian käskyvallassa. Aasiassa kommunistipuolueet nöyristelivät vähemmän ja ottivat vallan Pohjoisvietnamissa, Kiinassa ja Koreassa (myöh. Pohjois-Korea). Emme tässä käsittele muita maita (kuten Indonesiaa ja Intiaa, joita täytyy analysoida entistä vakavammin).
Tunisian ja Egyptin vallankumoukset olivat kolmannen aallon airut.
Menemättä sen tarkemmin syihin, huolimatta erittäin selvistä kansainvälisistä, jopa maailmanlaajuisista taisteluiden uudelleenpuhkeamisista ja erittäin selvistä vallankumouksellisista kokemuksista esimerkiksi Portugalissa, emme laske vuotta 1968 mukaan yhtenä maailmanvallankumouksellisista kausista (se veisi meidät turhan kauas tämän artikkelin tavoitteista).
Parlamentaarinen liike
Egyptin vallankumouksen kokema häviö kenraali Mohammed al Sisin käsissä 2013, tämän vallankumousaallon ensimmäinen vaihe päättyi lyhyeen. Tämä tappio eliminoi toiveen työväenluokan pikaisesta voitosta. Mutta se ei eliminoinut eikä olisi voinutkaan eliminoida perusmekanismeja, jotka puskivat työväenluokkaa ja kansanjoukkoja yhä kärjistyneempään luokkataisteluun selviytymisestä, jossa sen piti ottaa vastaan globaalin kapitalistiluokan hyökkäykset koko maailmaa kuristavan taloudellisen laman olosuhteissa. Siten selviytymistä alettiin hakea muista kanavista. Tämä synnytti kolmannen maailmanvallankumousaallon parlamentaarisen liikkeen, joissain niistä maista, joissa sen kaltainen parlamentaarinen kilvoittelu oli mahdollista.
Niinkin erilainen ilmiö kuin Bernie Sandersin ilmiömäinen menestys USA:n esivaaleissa, Jeremy Corbinin nousu Työväenpuolueen johtoon Britanniassa, Syrizan valtaannousu (ja sitä seurannut petos) Kreikassa, Podemosin muodostaminen Espanjassa ja menestys, jota sillä oli aluksi, Avoimen Vasemmiston nousu Portugalissa, ja jopa HDP:n (Kansan Demokratiapuolue) rajallinen suosio 2015 vaaleissa Turkissa, kaikki todistavat ihmisten etsivän asteittaisempaa taistelumuotoa pääomaa vastaan. Siten, vastareaktiona protofasismin nousulle Euroopan vaaleissa 2014 lähtien, sosiaalidemokraateista vasemmalla olevat parlamentaariset voimat ovat osoittaneet selvää kasvua. Tämä yhtäaikainen äärioikeiston ja parlamentaarisen vasemmiston nousu peilautuu nyt Bolsonaron voitossa Brasiliassa ja Lopez Obradorin voitossa Meksikossa, jotka ovat Latinalaisen Amerikan kaksi väkirikkainta valtiota.
On selvää, että näiden voimien helpoimmatkaan voitot eivät voi tuoda paljoa työskenteleville luokille missään maassa. Niinpä emme kiinnitä laisinkaan huomiota ”parlamentaariseen liikkeeseen” erilaisena ratkaisuna ihmisten ongelmiin. Huomautamme vain, että kansanjoukkojen taistelutahto ei ole kuihtunut kapinallisen liikkeen hidastumisen myötä.
Mutta ”parlamentaarinen liike” vallankumouksellisen liikkeen sisällä on elävä ristiriita, joka ei voi säilyä pitkään. 2018 kapinat vihjaavat, että tämä ristiriita on kypsymässä. Maailma turvautuu jälleen kapinaan.
Joitain hyvin selkeitä johtopäätöksiä
Joten, estääksemme niitä, jotka pelkäävät vallankumousta, sulkemasta silmiään kokemuksen tuomalta tiedolta, vedetäänpä yhteen 2018 tilinpäätös työskentelevien massojen ja luokkataistelun näkökulmasta.
- Vuonna 2018 oli vähintään kaksitoista joukkoliikehdintää, joista yksitoista olivat selkeitä kansannousuja, joka osoittaa osan kansasta olevan halukas taistelemaan käyttäen klassisia vallankumouksellisia metodeita (joskaan mikään näistä liikehdinnästä ei täytä vallankumouksen tunnusmerkkejä).
- Näistä kahdestatoista liikehdinnästä suurin osa (lukuun ottamatta Romaniaa ja Slovakiaa ja Armenian tulkinnanvaraista tilannetta) syttyivät nimenomaan sosioekonomisista syistä ja olivat siksi tyypillisiä esimerkkejä luokkien välisestä yhteentörmäyksestä.
- Monessa tilanteessa käynnistävä tekijäkin oli sama: polttoaineiden hinnannousu!
- Suurin osa sijoittui Välimeren alueelle ja sen liepeille; Balkanille ja Itä-Eurooppaan. Tämä sattuu olemaan sama alue kuin kolmannen vallankumousaallon ensimmäisessä vaiheessa (eri maat, yleisesti samat ristiriidat).
- Ei pidä paikkaansa, että vastarinta olisi turhaa. Monet hallitukset kaatuivat tässä myrskyssä.
On vaikea olla päättelemättä tästä kaikesta, että maailma hitaasti, mutta varmasti, kulkee kohti uutta kapinoiden vaihetta.
Loppulause
On totta, että maailmanvallankumouksen kolmas aalto ei anna yhtään esimerkkiä, jossa vallankumouksen tai kansannousun dynamiikka olisi päässyt loppuun asti. Jopa Tunisiassa, jossa saavutuksena oli muodollinen, porvarillinen demokratia 23 vuotta, ellei pitempäänkin, kestäneen yhden miehen diktatuurin tilalle, ei ottanut kaikkia keinoja käyttöön, mitä vallankumouksellisilla voimilla, pääosin proletaarilla, on hihassaan (Siksi, kuten on aikaisemmin sanottu, Tunisian vallankumous on kesken). Yleinen tilinpäätös on jopa huonompi muissa maissa. Tämä johtuu monista syistä, jotkut niistä ovat yleisiä ja toiset maakohtaisia, tärkeimpänä on kuitenkin työväen vallankumouksellisten puolueiden puuttuminen. Tästä epäonnistumisesta saadaan opetus, että näiden liikehdintöjen ei ole syytä vaipua epätoivoon vaan on tärkeää rakentaa vallankumouksellisia puolueita, joiden juuret ovat työtätekevissä luokissa sekä vallankumouksellista internationaalia
.
Sungur Savran
Alun perin julkaistu RedMed-verkkosivulla uudenvuoden päivänä 2019
