Israelin viime sunnuntaina käynnistämä hyökkäys Itä-Jerusalemin palestiinalaisväestöä vastaan jatkuu. Suuresta ihmisuhrien saldosta huolimatta palestiinalaisnuorten vastarinta on merkittävää. Sodan eskalointi Gazaan ei tuonut Israelille edullisia ratkaisuja vaan se on eskaloinut Israelin pulmat. Samalla se on laajentanut pinta-alaa, jossa vastarinta esiintyy. Mitä tällä hetkellä tapahtuu miehitetyllä maalla pitää sisällään tiivistettynä kaiken väkivallan, terrorin ja koko palestiinalaisten traagisen historian Israelin perustamisesta vuonna 1948. Hyökkäyksen alkamiseksi valittiin sunnuntai 9.5. kansainvälisenä äitienpäivänä. Symbolinen valinta niitä vastaan, jotka synnyttävät taistelijoita. Esimakua konfliktista saatiin perjantaina 7.5. jolloin poliisi hyökkäsi mielenosoittajien kimppuun viimeisenä ”harjoitteluna” ennen tulevan ”näytelmän” alkua. Hyökkäys suoritettiin ramadanin aikana, silloin kun ihmiset olivat rukoilemassa moskeijassa. Sionismin voimat ensin tunkeutuivat al-Aqsan moskeijaan, jonka jälkeen poistuivat sieltä ja heittivät temppelin sisään kyynelkaasua. Lopuksi lukitsivat moskeijan ovet tunniksi, ettei kukaan pääsisi ulos eikä sisään. Israel perusteli, että tapahtumalla juhlitaan niin sanottua ”Jerusalemin päivää”.
Torstai-iltaan asti vain Gazan kaistaleella oli kuollut yli sata ihmistä, joista 30 oli lapsia. Loukkaantuneita on ollut melkein 600. Pommitukset alkoivat maanantai-iltana. Myös Länsirannalla oli useita kuolinuhreja. Israelin menetykset oli seitsemän ihmistä. Gazassa epäillään myrkyllisten kaasujen käyttöä. Sionismin toimet pakottavat palestiinalaiset avaamaan vielä kaksi rintamaa. Ensimmäinen on Israelin kansalaisuuden omaavien arabien vastarinta, kuten Lod –kaupungissa. Siellä asuu palestiinalaisia, jotka eivät lähteneet pakolaisiksi 1948. Toinen rintama on sionismin vastaisten juutalaisten vastustus. Jos siihen lisätään Libanonista joko palestiinalaispakolaisten tai hesbollahin toimesta lennätettävät rakettit ja tuleva kansainvälinen sionismin vastainen liikehdintä sekä solidaarisuusliike, siinä on valmiiksi kaikki elementit Israelin tappion varmistamiseksi. Itä-Jerusalemiin hyökänneet ”siviilit” ovat äärioikeistolaisia puolisotilaallisia joukkoja, jotka vaarantavat Israelin valtion yhtenäisyyden. Kun Netanjahu antaa heille vapaat käden toimia, hän alistaa yhteiskuntansa sisällissodan riskille.
Jo vastarinta Lodissa pakotti Netanjahun julistamaan poikkeustilan alueella, joka sijaitsee vain 24 kilometriä Tel Avivista etelään. Tämä oli ensimmäinen poikkeustila Israelissa vuoden 1966 jälkeen. Netanjahu siirsi koko Santarmerin (kansalliskaartin tapainen) Länsirannalta Lodiin. Se tapahtui Lodin pormestarin pyynnöstä. Pormestari sanoi, että sisällissota on jo puhjennut ja siihen tarvitaan aseistettuja voimia. ”Intifada puhkesi Lodissa, armeija on saatava sisään”, hän sanoi. Palestiinalaisten vastarinnassa läpi vuosikymmenten on jatkuvuutta. Se alkoi PLO:n pakolaisten toimesta ja jatkui Länsirannalla 1967 miehityksen jälkeen ja Gazassa. Ensimmäinen intifada (kansannousu) puhkesi vuonna 1987. Nykyään palestiinalaisten kapinaa käydään Israelin valtion sydämessä. Oslon sopimukset jakoivat palestiinalaisjohdon ainakin kahteen leiriin ja merkitsi arabikansan antautumista. ”Rauha”, jota saatiin silloin, antoi sionisteille mahdollisuuden jatkaa siirtokuntien rakentamista ja palestiinalaiskansan sortamista. Kuten oli luonnollista, vastarintaa on jatkettu enemmän Gazasta käsin, josta Israel oli vetäytynyt lahtari Ariel Sharonin päätöksellä. Palestiinalaiset on koko historiansa aikana olleet yksin. Arabiveljiä Lähi-idässä kiinnosti enemmän diplomatia ja hyvät suhteet Israeliin ja vähemmän jos lainkaan palestiinalaiskansan asema. Tämä auttoi Israelia vakiinnuttamaan hegemonisen asemansa Palestiinassa.
Kuten Israelin ICAHD (israelilaiskomitea asuntojen purkua vastaan) tuomitsee, Sheikh Jarrah kaupunginosaan hyökkäävien äärioikeistolaisjengien tähtäimessä on ollut totaalinen ”puhdistus” palestiinalaisperheistä. Alueella on asunut palestiinalaisia satoja tai jopa tuhansia vuosia, mutta Netanjahu on luvannut sen fasisteille uudisasukkaille. Vuoden 1967 sodassa Israel miehitti loputkin Palestiinasta, Itä-Jerusalemin ja Gazan. Sen jälkeen palestiinalaisten systemaattinen kodeista häätö ja karkottaminen jovat jatkuneet vuodesta toiseen. Vuosien 1967-2021 välisenä aikana on purettu 55 000 taloa, maatalouslaitoksia, yrityksiä, kunnalliskeskuksia, kouluja ja moskeijoita. Negev/Nakabin beduiinien yhteisö on purettu ja rakennettu alusta 186 kertaa.
Israelin valtion perustamisen puolesta argumentoitiin aikana sanomalla, että se on ”valtio valtiottomalle kansalle” (Goldan Meyer). Nyt se valtio jatkaa toisen kansan maan varastamista, tekemällä palestiinalaisista maattomia kansalaisia omassa maassa ja ilman minkäänlaisia oikeuksia. Israelin valtio perustettiin ikään kuin korvaukseksi toisessa maailmansodassa kärsineille juutalaisille. Se jälkeen yhteistyö sionistien kanssa varmisti toisenkin imperialismin tärkeän tavoitteen. Sen strategisena tavoitteena on ollut linnoituksen perustaminen Lähi-idän arabimaiden keskelle, alueen energiavarallisuuden ja Neuvostoliitolle geostrategisesti keskeisen alueen hallitsemiseksi. Israel on ollut kahden maanosan liittymäkohta sekä portti Välimerelle, Punaiselle merelle ja Eurooppaan. Tällainen yhteistyö imperialismin ja sionismin välillä edellytti alkuperäiskansan karkottamista, mikä muutti rauhallisia kansalaisia maanviljelijöistä ja paimenista koviksi vallankumouksellisiksi taistelijoiksi. Tämä karkotusprosessi synnytti vallankumouksen Palestiinassa.
Palestiinan kansa pystyy voittamaan Goljatinsaa. Se ei tapahdu rauhanneuvotteluissa, eikä kerjäämällä kahden valtion ratkaisuja. Se onnistuu vain taistelemalla ennen muuta omaa porvarijohtoa vastaan. Paitsi palestiinalaisporvaristo sionismin liittolaisena on myös arabivaltioiden johto. Lopullista voittoa on vaikea saavuttaa ilman yhteistyötä länsimaiden työväenluokan kanssa. Internationalismi on ainoa tapa ja edellytys voittaa imperialismi, joka on sionismin merkittävin tukipilari. Vain siten voi onnistua rinnakkaiselo juutalaisten ja arabien välillä. Maassa, jossa valitsee tasa-arvo eri etnisten ryhmien välillä, maassa, joka toivottaa tervetulleeksi nyt pakolaisina ympäri maailmaa asuvat miljoonat palestiinalaiset. Sellaisessa maassa vallitsee myös sosiaalinen tasa-arvo; pääoma on yhteistä omaisuutta eivätkä yksityiset kapitalistiset firmat riistä työläistensä työn tulosta. Sellainen maa on sosialistinen federaatio, joka kattaa koko laajaa Lähi-idän aluetta, ja jonka yhtenä osana Palestiinakin on.
Konfliktin vaikutus laajemmin Lähi-idässä ja itäisellä Välimerellä
Presidentti Erdoganin Turkki on islamilais-konservatiivisen “Oikeus ja kehitys”- puolueen (AKP) ideologian toteuttaja. Sen lanseeraaja professori Ahmet Davoudoglou on ideoinut valtakuntaa, jonka vaikutusvalta ulottuu Balkanin niemimaalta Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan sekä laajemminkin maihin, jossa islamilaisuus on vallitseva elementti yhteiskunnassa. Näin ollen Erdogan on rakentanut moskeijoita Bosniassa, valittanut Koillis-Kreikassa asuvan muslimiväestön asemaa, tukenut ainakin retorisesti palestiinalaisia, tukenut taloudellisesti Somaliaa, solminut liittolaisuussuhteita Libyan kanssa, johon on myös lähettänyt sotajoukkoja tai puuttunut Kaukasuksessa sijaitsevan Azerbaizanin veljeskansan konfliktiin Armeniaa vastaan.
Sunnimuslimeihin kuuluva Muslimiveljeskunta on Egyptissä vuonna 1928 perustettu liike. Sen tavoitteena on kalifaatin perustaminen koko arabimaailmaan. Kalifaatti on teokraattinen valtio, joka noudattaa profeetta Mohammedin oppeja. Sen järjestön kannattajat vastustavat arabimaiden kuningaskuntia ja taistelevat sekulaari-islamismia vastaan. Turkki tukee ’veljeskuntaa’ ja haaveilee kalifaatin johtamisesta osana ns. uusosmanistista maailmaa. Kymmenvuotisen Syyrian sodan jälkeen ja sen jälkeen kun Isis on ainakin toistaiseksi nujerrettu, muslimiveljeskunnan haaveilema kalifaatin perustamisen idea esiintyy matalalla profiililla. Valtasuhteiden muotoutuminen sodan jälkeen ei jätä tilaa Erdoganin dystopioille. Erdogan kohtaa valtavia ongelmia kotimaassaan. Talous on rempallaan; Liira, maan valuutta on menettämässä arvoaan ennätystahdissa, inflaatio on jo 17,1 prosentissa ja kansalaisista 26,6 % elää köyhyysrajan alapuolella kun 54 prosenttia kansasta pystyy tyydyttämään vain välttämättömät perustarpeensa. Erdoganin asema horjuu, sen huomaa mm. viimeisten kuntavaalien tuloksesta ja kiehuvasta ilmapiiristä yhteiskunnassa. Tämä on pakottanut autoritaarisen presidentin ryhtymään kahteen toimenpiteeseen. Ensiksi Erdogan on tiukentanut epädemokraattisia lakeja ja toimia kotimaassa. Sensuuri ja kieltolait kurdeja vastaan on Turkissa arkipäivää. Erdogan puolustaa retorisesti palestiinalaisia, mutta hän menettelee samalla periaatteella kuin Netanjahu. Erdogan yrittää ulkoistaa sisäiset ristiriitansa kääntämällä ahdinkonsa hyökkäykseksi.
Vastakkainasettelu eurooppalaisen imperialismin kanssa siitä, että täyttääkö Turkki ehdot tullaksensa hyväksytyksi EU:n jäseneksi on saanut Erdoganin käyttämään pakolaiskorttia. Egeanmeren yli pyrkivien turvapaikkahakijoiden palautuksia ei ole hyväksytty, vaikka siitä on sovittu Merkelin kanssa. Sen sijaan lisää pakolaisveneitä on rohkaistu tulemaan Eurooppaan, ”luvattuun maahan”. Todellisuus on toisenlainen. Jos onneton pakolainen, tai perhe, tai lapsi ilman saattajaa selviytyy meren yli, niitä odottaa vastaanotto keskitysleiriä muistuttavassa telttayhteisössä. Nämä ihmiset käytännössä vangittuina siellä, sillä mikään Euroopan maa ei suostu tarjoamaan heille turvapaikkaa. Nämä ihmiset ovat kuitenkin etuoikeutettuja, sillä toiset samassa tilanteessa olevat hukkuvat mereen kun heidän lähestymisensä saarille on estetty joko rajavartioston tai Frontexin toimesta. On sellaisiakin tilanteita ollut, että Turkin rajavartiovene on pakolaisten kumiveneen toisella puolella ja Frontex toisella; eikä siinä voi mennä eteen- eikä taaksepäin.
Turkki on leikkinyt alueellista hegemonia vaikka sillä ei ole siihen rahkeita. Erdogan on kaveerannut Putinin kanssa ostamalla ilmatorjuntaohjuksia ja pahoittanut näin jenkkien mielen. Sen jälkeen se on kehittänyt ampuma-aseita kantavia drouneja ja kaupannut niitä mm. Ukrainalle, jota Erdogan tukee Putinia vastaan. Sen lisäksi hän pyrkii irrottamaan arabivaltioita amerikkalaisten vaikutusvallasta samalla kun aikoo rakentaa ohituskanavan Bosporin salmen ohi, josta voi kontrolloida paremmin – ja ilman kansainvälisiin sopimuksiin sitoumuksia – Mustallemerelle tulevaa ja sieltä lähtevää liikennettä . Tämä on pakottanut Bidenin kieltäytymään F35 –hävittäjien myynnistä Turkille. Ensimmäisenä USA:n presidenttinä Biden on myös tunnustanut Armenian kansanmurhan. Erdogan on arvaamaton; välillä vaikuttaa siltä, että hän tekee itsemurhavetoja. Kansa kärsii Turkissa ja johtaja leikkii maailman ruhtinasta. Se ei voi olla sattuma, että Israel pommitti turkkilaisen ”hyväntekeväisyysjärjestön” rakennusta Gazassa.
Erdoganin aggressiivisuus on saanut Kreikan porvariston uppouamaan yhä syvemmälle jenkkien syliin. Maa, joka on 1970 –luvulla ollut palestiinalaisia kohti maailman ystävällisimpiä maita, ja PLO:n edustuksella Ateenassa oli maan suurlähetystön status, on tänä päivänä Israelin ja diktaattori Sissin liittolainen ja jenkkien pelinappula. Liittolaisuussuhteet nykyisessä historiallisessa vaiheessa ovat kuin veteen piirretty viiva. Tasapainoista puhuttaessa nykyään tulisi määritellä käsitteet uudestaan. Turkki on ollut Assadia vastaan ja Putin sekä Iran sen puolesta. Tämä ei estänyt niitä liittoutumasta Syyrian sodassa. Nyt Turkki on Putinin kanssa jenkkejä vastaan ja samalla ukrainalaisten puolesta Putinia vastaan. Pragmaattisuus on tämän päivän doktriini ja valtasuhteet muuttuvat päivästä toiseen. Se johtuu siitä, että geopoliittinen tilanne tänä päivänä on kuohuvan sekamelskan tilassa. Se taas voi synnyttää totalitarismin dystopioita tai vallankumouksia, jotka vapauttavat maailman tästä luokkayhteiskunnan painajaisesta.
