”EU-vaalien kriisi vai EU-kriisin vaalit?”

Suomessa äänioikeutetut kansalaiset, tai ainakin jotkut heistä, äänestävät kriittisissä eurovaaleissa 22.-25. toukokuuta 2014. Vaalit pidetään maanosan ollessa erittäin vakavan kriisin keskellä. Maailmanlaajuinen kapitalismi potee jo seitsemättä vuotta kuolinkouristuksiaan. Kaikki yritykset kriisistä poispääsemiseksi ovat epäonnistuneet.

Talousjärjestelmän umpikuja on aiheuttanut vallankumouksellista liikehdintää kaikkialla, erityisesti Välimeren altaan ympärillä. Mullistavia muutoksia kytee nyt Keski-Euroopassa kriisin samalla iskiessä EU:n kovaan ytimeen. Tietoisina orastavista näköaloista hallitsevat eliitit Euroopassa valmistautuvat ajaakseen läpi taantumuksellisia toimenpiteitä, jotka murentavat loputkin työväenluokan saavutuksista. Euroopan vaalit tapahtuvat olosuhteissa, joissa pedataan tulevan barbarian ehtoja. Epäedullisia tendenssejä on mahdotonta estää vaalien kautta, olkoon niiden tulos mikä tahansa.

Kaikki väitteet siitä, että kriisi Euroopassa olisi päättymässä, ovat spekulatiivisen utopistisia. Pohjimmaisena kriisin taustalla on voiton suhdeluvun laskutendenssi: lisäarvoa tuottavan työn osuus tuotantokustannuksista on olematon ja alenee jatkuvasti. Tämän lisäksi teollisuudelle ja globaalin kaupan tarvitsemalle infrastruktuurille välttämättömiä raaka-aineita etsiessä joudutaan kääntämään jokainen pieninkin kivi, mikä hidastaa talouskasvua ja syventää kapitalistisen talouden kriisiä. ”Greentechistä” ei ole ratkaisuksi ongelmaan, vaikkakin tieteisfiktiosta tutuilla fantastisilla keksinnöillä voitaisiin tuottaa osittaista ja hetkellistä lievitystä.

Kriisi on myös velkakriisi. Leikkaukset ja muut sopeutusohjelmat yhdessä elvytystoimien kanssa ovat tuottaneet maailman, joka hukkuu yhä suuremmaksi paisuneeseen velkaansa. Jokainen maa on velkaa jokaiselle muulle, ja mahdollisuudet uusien lainojen järjestämiseksi hupenevat kansantalouksien luhistuessa miltei samanaikaisesti. Uuden rahan painattamiseen perustuva julkinen velka on viimeiset vuodet noussut 40 prosenttia ja saavuttaa 100 000 miljardin rajan. Kaikki hallitukset Euroopassa harjoittavat samaa sosiaalisen tuhon poliittista linjaa. Deflaation aave ja joukkotyöttömyyden painajainen ovat Euroopan suurimpia kiusauksia maaosan laidalta toiselle. Myös ruokakriisiä on povattu, syyllisinä ovat kapitalistinen jakotapa ja kapitalistinen ympäristön pilaaminen, uhreina kansa. Edellisen lisäksi esiin nousee vielä kerran sodan uhkaava henki ja Ukrainan siirtolaistaminen maan pilkkomisen jälkeen, kuten Jugoslaviassa on tehty.

Ukraina on vararikossa kapitalismin kriisin ja kilpailevien oligarkkikastien aiheuttaman maan resurssien ryöstämisen seurauksena. Talouskriisi teki järjestelmän restauroimisen mahdottomaksi niin Ukrainassa kuin muuallakin. Nyt kaikki imperialistit sekä vallassa oleva venäläinen oligarkkiklikki ovat toistensa kimpussa haukatakseen mahdollisimman suuren palan pilkottavasta Ukrainasta. Venäläinen bonapartismi on jälleen kerran napit vastakkain historiansa purevimman kriisin hampaissa kärvistelevän Euroopan kanssa. Raadolliset antagonismit Euroopassa voivat johtaa yleiseurooppalaiseen ja jopa maailmansotaan, jonka seuraamuksia ei edes voi eikä halua kuvitella.

Konfliktin tärkein piirre piilee Ukrainan ulkopuolella, Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Nyt kun kansantaloudellisesti globaalikapitalismin selviytymismahdollisuudet hupenevat, yhä suuremman poliittisen merkityksen saa kysymys siitä, kenellä on hegemoninen asema Euroopassa. EU on kylmän sodan päätyttyä laajentunut idän suuntaan aina tätä aspektia silmällä pitäen. Yhteisen vahvan valuutan projekti myös palveli tätä tarkoitusta. Nyt on aika näyttää imperialistiset vanhat, mutta yhä terävät, hampaat Ukrainassa. Viime kädessä tässä taistossa kansoja vastaan ovat imperialistit ja oligarkit niin läntisessä Euroopassa ja Ukrainassa kuin USA:ssa ja Venäjälläkin. Venäjän ahdistaminen niin Keski-Euroopasta ja Mustaltamereltä käsin kuin Kaukoidässäkin on globaali-imperialismin tietoinen strateginen valinta, ei sattumaa.

Totaalisen luhistumisensa aattona kapitalismi yrittää kiskoa voittoja toisella kädellä, toisella kylvää tuhoa. Fukushiman kaltaiset katastrofit ovat muuttaneet planeettamme saasteviemäriksi vuosituhansien ajaksi. Paikallisia katastrofeja pahempi uhka on kapitalistisen produktivismin synnyttämä ilmastonmuutos, joka pakottaa jyrkänteen reunalle elämän maapallolla.

Nyt aiotaan upottaa Syyriasta takavarikoituja kemiallisia aseita Välimeren pohjaan. Etelä-Kreikassa on syntynyt tätä suuntausta vastustava kansanliike, joka hyökkää maassa olevia Naton tukikohtia vastaan ja vaatii lopettamaan kemikaalien varastoimisen meren pohjaan. Kansojen pelastus on itse kansojen omissa käsissä. Myös Suomessa olemme nähneet suuren mittakaavan ekokatastrofeja kuten Talvivaaran.

Miten näitä kaikkia synkkiä näköaloja voidaan vastustaa; ei ainakaan asettumalla oman tai jonkun vieraan eliitin taakse, ei äänestämällä vaaleissa ”parhaimmat” edustajat hoitamaan kyseisen asian. Kansakunnat jo taistelevat, mutta hedelmät taisteluista valuvat ”vääriin käsiin” ilman ohjelmallisia perspektiivejä ja organisaatioita. Ukrainalaisten kansannousu on aito, mutta sen tuloksena voi olla fasismin valtaannousu, vaikka sitä ei kansa koskaan olisi halunnutkaan. Yhtä aikaa kun Ukrainalle yritetään varata Jugoslavian kohtalo ja tulevaisuus, entisen Jugoslavian sydämessä, Bosnian Tuzlassa puhkeaa kapina uutta Jugoslavian sodanjälkeistä järjestystä vastaan.

Euroopassa on yhtä aikaa käynnissä kaksi prosessia. Toinen on Tuzlan toivo. Samaan kategoriaan voisi laittaa muutamia erävoittoja. Espanjassa terveydenhuollon yksityistäminen on toistaiseksi pysäytetty, kun sitä vastaan kadulla marssi 2 miljoonaa ihmistä. Portugalissa ja Kreikassa on ollut vastaavanlaisia taisteluja muistuttamassa meille, että työväenluokka ei ole antautumassa. Taistelut ovat sankarillisia, mutta ne tapahtuvat spontaanisti ilman suunnittelua ja järjestäytymistä.

Kansanliikkeen suurin ongelma tänä päivänä on työväenluokan johdon puute. Olemassa oleva reformistinen ja post-stalinistinen vasemmisto näyttää siltä, ettei joko ymmärrä aikamme luonnetta ollenkaan tai ei halua ymmärtää sitä. Johdon puute on mahdollistanut sen, että äärioikeisto, fasistit ja natsijoukkiot nostavat päätään. Näin tapahtui Ranskassa ja Unkarissa, nyt myös Ukrainassa. Kun kapitalismin talous on vararikossa, se heijastuu täydellisenä legitimiteetin puutteena poliittisella tasolla. Kun taasen kaikki liberaalit, konservatiivit ja reformistit kansan silmissä kärsivät konkurssia, ainoana jäljelle jääneenä voimana on äärioikeisto ja päätön työväenluokka. Ihmiskunnan tulevaisuus riippuu pitkälti siitä, kuka tulee voittamaan tässä kaksintaistelussa. Mistään muualta ratkaisu ei voi tulla. Työväenluokan on otettava kohtalonsa omiin käsiinsä ja rakennettava tarvittavat organisaatiot taistellakseen vallasta. Eurovaalit ovat yksi vain episodi tässä historiankulun vaikeassa mutta myös mielenkiintoisessa vaiheessa.