Ranskassa pidettiin aluevaalit 14. ja 21. toukokuuta yleismaailmaisen ennennäkemättömän kapitalismin kriisin keskellä. Kriisillä on dramaattisia seuraamuksia niin kolhiintuneelle Euroopalle kuin Ranskalle, Saint-Just’in ja Kommuunin maalle. Vaalien tulokset eivät mullistaneet maailmaa, mutta osoittivat sen, että se potee korkeaa kuumetta.
Ylivoimaisesti vaalit voitti niistä massiivinen ”poissaolo”. Yli puolet äänestäjistä kieltäytyi menemästä uurnille. Paikoin kansan kortteleissa ja työväenalueilla poissaolo saavutti 70-80 prosentin rajat. Kuuluisassa Pariisin Clichy–sou –Bois –lähiössä, joka oli vuoden 2005 nuorisonkapinan palava keskus, äänesti vain 28,5 prosenttia äänioikeutetuista. Vain idiootti voi kutsua tätä käyttäytymistä ”epäpoliittiseksi teoksi”. Kyseessä oli täysin poliittinen ilmaisu vastenmielistä ja haaksirikkoutunutta porvarillista parlamentarismia ja porvarillisen vallan hallinnointia kohti.
Ylimielisenä vuonna 2007 Sarkozy lupasi mennä Thatcheriakin pidemmälle, hävittää vuoden 1968 punaisen toukokuun perinnön ja perustaa uudenlaista uutta kapitalistista järjestystä ei vain Ranskalle, vaan koko Euroopalle. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän kärsi nöyryyttävän poliittisen tappion. Oikeisto hävisi vaalit 21:ssä 22 vaalipiiristä, mukaan lukien Korsika, ja säilytti voimiaan vain konservatismin perinteisessä linnakkeessa Elsassin maakunnassa. Siellä, missä ehdokkaina oli Sarkozyn ministereitä, yksikään ei mennyt lävitse. Sarkozyn puolueeseen aikaisemmin sulautetut äärioikeiston voimat, Le Penin Kansallinen Rintama nousi jaloilleen ja sai takaisin oman vanhan kannatuksensa.
Vaaleissa romahti uusthatcherismi, jolla Sarkozy uhkaili vaalivoittonsa aikana 2007. Puhjettuaan yleismaailmainen kapitalismin kriisi, sen mukana romahti kokonaisuudessaan uusliberalistinen hanke. Kriisi muutti Sarkozyn Thatcherin seuraajasta valtiollisen kapitalismin myöhäiskannattajaksi, eräänlaiseksi keynesismin karikatyyriksi. Kuten muutkin kapitalististen maiden johtajat, myös Sarkozy osallistui mielettömien summien pumppaamisella pankkien pelastamiseen. Kun väliaikainen toivo välttyä pahemmasta oli ohi, nyt on vuoro korjata hedelmät sen politiikan epäonnistumisesta. Ranskan velka on paisunut, lama kärjistyi ja talouden teollisuuspohja supistui. Työttömyys ja kansan tyytymättömyys leimahtivat. Pétainin kaltainen Sarkozyn populismi on nyppinyt viimeisetkin lehdet päivänkakkarasta. Yritys nimittää oman poikansa korkeaan virkaan ja muut skandaalit vieraannuttivat Sarkozyn kannattajiltaan. Hänen epäonnistumisensa maalikuun 2010 vaaleissa on poliittinen ilmaisumuoto kykenemättömyydestä ratkaista yleismaailmainen kriisi. Kreikkalaista murhenäytelmää esitetään nyt Ranskan Champs Élyséesin presidentin palatsissa.
Toisaalta näyttää siltä, että Sosialistinen puolue tekee paluuta rekonstruoidun ”pluralistisen vasemmiston” raameissa, joka niin säälittävästi haaksirikkoutui vuonna 2002 tehden mahdolliseksi ensin Le Penin vaalivoittoa ja sitten Sarkozyn riemuvoiton v. 2007 presidenttivaaleissa. Vanhan moninaisen vasemmiston liitto koostui hegemonisesta sosialistipuolueesta ja Ranskan Kommunistisesta puolueesta, ja sillä oli ekologien tuki. Uusiksi muotoutunut rintama pitää sisällään pääasiallisesti demarien ja Cohn-Benditin vihreiden liiton. Sen tukena on ”vasemmistorintama”, jonka on solminut KP sosiaalidemokraatti Melansonin vasemmistopuolueen ja entisen LCR:n vähemmistön kanssa.
Vasemmistorintama sai kuusi prosenttia äänistä äärivasemmiston systemaattisen ja jatkuvan perääntymisen ansiosta. Besancenotin ja ”Työväentaistelun” Uusi Antikapitalistinen Puolue (NPA) menetti sille reilusti ääniä. Jos pari kuukautta sitten Ranskassa joku olisi sanonut, että sosialistit palaa pian valtaan, häntä luultaisiin mielipuoleksi tai kyyniseksi demarien mainostajaksi. Nyt Sosialistisen Puolueen, Kommunistisen Puolueen ja Eurooppa-Ekologia – järjestön kolme naisjohtohahmoa juo kahviaan poseeraamalla kuin hyvät ystävättäret yhdessä kameroiden edessä, ja suunnittelevat yhteistyötä vuoden 2012 presidenttivaaleissa jakamalla ministerisalkkuja keskenään.
Tämän kuvion vaalivoitto on kuitenkin vain suhteellinen eikä se salli riemuitsemista, varsinkin jos ottaa huomioon matalaa vaaliaktiviteettia erityisesti köyhälistön asuinalueilla. Kuvion tilapäinen enemmistönsä on enemmistöä, joka on vähemmistöä vahvan julkisen protestin sisällä.
Entä Antikapitalistinen vasemmisto?
Hallitusvastuussa olevan oikeiston lisäksi, vaalien suuri häviäjä on ns. ”äärivasemmisto” ja erityisesti Uusi Antikapitalistinen Puolue (Nouveau Parti Anticapitaliste – NΡA).
Valtakunnallisella tasolla se sai tyytyä 3,4 prosenttiin. Jos laskisi pois kolme aluetta, jossa NPA osallistui vaaliliitossa vasemmistorintaman kanssa, niin todellinen kannatus on 2,85 prosenttia. Viime vuoden eurovaaleissa NPA sai 4,98 prosenttia. Ko. vaaleissa NPA oli menettänyt miljoona ääntä aikaisemmista presidenttivaaleista, jossa Besancenot oli NPA:n edeltäjän, itsenäisen LCR:n ehdokkaana. Suuresta takapakista huolimatta vuonna 2009 NPA selitti, että tämä menetetty miljoonan äänen potti muodostaa ”meidän reservimme”. Nyt NPA ei saa reserviänsä takaisin, vaan se vielä menettää lisää 258 000 ääntä, mikä on vuoden 2009 kesäkuun äänistä 35 prosenttia.
Muutama vuosi sitten kahden trotskilaisjärjestön äänisaalis oli yhteensä yli 10 prosenttia; se silloin syrjäytti kommunistisen puolueen marginaaliin. Nykyään näiden järjestöjen yhteenlaskettu äänimäärä tuskin ylittää 3,5 prosentin. Trotskilaisen identiteetin hylkääminen väljemmän ”antikapitalistispluralistisen” kuvion hyväksi ilman viitteitä Neljänteen Internationaaliin oli kaikkea muuta kuin tuloksekas. NPA:n laskusuunta on vaalituloksena ilmaistuna ilmeinen ja jatkuva erityisesti työväen, naisten ja nuorison keskuudessa. NPA:n johtajien tarjoamat tulkinnat ilmiölle on kaikkea muuta kuin uskottavia.
NPA:n lehdessä selitetään, että tappio johtuu siitä, että viime syksynä ei onnistuttu ”käynnistämään yhteiskunnallista liikehdintää”. Sopisi kysyä, että mistä lähtien liikehdintä heijastuu lineaarisesti vaalitulokseen. Miten kävi Kreikan vaaleissa heti joulukuun kansannousun jälkeen? Naisten ja yleensä työväen tuen menettämistä ei voi selittää sekään, että NPA:lla oli ehdokkaana musliminainen, joka käytti huivia.
Suosituin selitys NPA:n niin ystävien kuin vihamiesten keskuudessa on se, että se epäonnistui koska kielsi ”yhtenäisyyden”, osallistui itsenäisesti, eikä osallistunut vasemmistorintamaan, joka kuten todellisuus osoitti, kiirehtii sosialidemokratian syliin lämmittääkseen uudelleen pluralistisen vasemmiston keittoa. Kuitenkin Besancenot oli itsenäisesti ehdokkaana presidentinvaaleissa. Sielläkin NPA oli hylännyt vastaavanlaisia Kommunistisen Puolueen yritystä elvyttää haaksirikkoutunutta porvarillisen valtion vasemmistohallinnointia. Äänisaalis oli paljon Kommunistisen puolueen saalista parempi. Mitä tapahtui kommunikatiivisen Bensacenotin vuoden 2007 huippuvuosien ja tämän kiihdyttävällä tavalla tapahtuvan putoamisen välillä?
Suurin tapahtuma kahden ajankohdan välillä objektiivisesti on meneillä olevan yleismaailmaisen kriisin puhkeaminen. Se alkoi kesällä 2007 ja edelleen kärjistyy dramaattisesti aiheuttaen tehostunutta lamaa ja valtiokonkurssien uhkia. Subjektiivisella tasolla ex trotskilaisen LCR:n vastaus tähän kriisiin ei ollut taistelua vallankumouksellisen sosialistisen ulospääsyn puolesta, eikä vallankumouksellisen puolueen rakentamisen puolesta, puolue, joka tarjoaisi johtoa taisteluihin. NPA:n linjana oli trotskilaisuuden kavallus ja keskitien epämääräinen ”antikapitalistisuus” ja rajojen väljentäminen. NPA:n perustaminen nähtiin malliksi koko Euroopalle ja Kreikalle. Sen linjauksien ainutlaatuisuus piilee vallankumouksellisten strategisten tavoitteiden puuttumiseen, ideologiseen löyhyyteen ja ”antikapitalismin” poliittiseen epäselkeyteen. Tällainen ”Antikapitalismi” suhtautuu sosialismiin ja työväenvaltaan kuin kaukaisena perspektiivinä. Omien sanojensa mukaan, linjaus pyrkii spontaanin liikehdinnän avuin tavoittamaan vain ”osittaisia” kumouksia.
Yleisen sekasorron aika kuitenkin testaa kaikkia meitä kovalla kädellä, ja lopulta räjäyttää ilmaan epäselkeyksiä, poliittisia horjumisia ja keskitien hankkeita. Ennen aluevaaleja keskustelussa oikean linjan noudattamisesta NPA jakautui kolmeen osaan. Vahva vähemmistö vaati yhteisiä vaalilistoja Kommunistisen puolueen ja vasemmistodemarien rintaman kanssa. Kolmasosa vaati itsenäisiä listoja ja kehno enemmistö päätti noudattaa keskitietä. Sen mukaan, vaaleihin oli osallistuttava paikoin itsenäisesti ja toisaalla vasemmistorintaman kanssa. Yhteistyölistoilta NPA:n ehdokkaat saivat enemmän ääniä kuin mitä saatiin itsenäisesti osallistuneiden listoilta. Se nyt esitetään milloin tappion alibina ja milloin kutsuna yhtenäisyyteen.
Paineet ”jälleenkoottuun pluralistivasemmistoon” sopeutumiselle tulevat tehostumaan sitä muka, kun syrjäytymisen vaara kasvaa järjestössä, joka haluaa yhdistää keskenään spontaania liikehdintää ja vaalitoimia, pitäen jälkimmäiset ”keskeisenä poliittisena areenanaan”.
Antikapitalistisen hankkeen epäonnistuminen on varoitus vallankumoukselliselle vasemmistolle kokonaisuudessaan eikä vain Ranskassa, vaan myös kansainvälisesti ja ennen muuta Euroopassa Kreikka mukaan lukien.
Vallankumoukselliset ajat vaativat vallankumouksellista marxilaista organisaatiota ja rohkeaa vallankumouksellista marxilaista politiikkaa. Sen strateginen tavoite on oltava kapitalismin ja imperialistisen EU:n kumoaminen, työväenvalta, Euroopan Sosialististen Valtioiden Federaatio ja maailmanlaajuinen sosialismi – yleisinhimillinen libertaristinen kommunismi.
__Savvas Michael
