Viimeaikaiset tapahtumat arabimaailmassa ovat luoneet eittämättömän tarpeen tehdä jonkinlainen lyhykäinen selventävä katsaus alueen historiaan. Painotukseltaan artikkeli on koostavan aatehistoriallinen: vuosilukuihin tai yksittäisiin tapahtumiin ei tulla liiallisesti keskittymään, vaan ennen kaikkea tarkoituksena on kursorisesti selventää ajassa esiintyneitä aatesuuntauksia.
Siirtomaavallan arvet ja aatteelliset taustatekijät
Jotta voimme ymmärtää arabimaailman tapahtumia 1900 -tai 2000-luvuilla, on syytä palauttaa mieliimme lyhyesti alueen kolonialismin murjoma historia, sekä kartoittaa joitakin tausta-aatteita arabisosialismin aatekehyksille. Meidän on ensinnä muistettava, että johtuen moninaisista historiallisista seikoista, voimakas kapitalistinen kehitys ei koskaan lähtenyt omalähtöisesti käyntiin arabimaailmassa: Eurooppa ehti ensin, ja alisti alueet imperialismilleen eväten niiltä kaikki edellytykset omaehtoiselle taloudelliselle kehitykselle.
Osmanien valtakunnan valta-aseman rappeutuessa vääjäämättömästi puskivat eurooppalaiset siirtomaavallat vääjäämättä arabialaiseen maailmaan. Ranska liitti Algerian itseensä 1830, ja vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla siirtyi alue toisensa perään verkkaiseen tahtiin eurooppalaisten valtaan. Lopullisesti tilanteen ratkaisi ensimmäinen maailmansota (jonka alkusoittona käydyissä Balkanin sodissa Osmanivaltakunta joutui taipumaan Italialle), jossa hävinneiden keskusvaltojen puolelle asettunut Osmanivaltakunta pirstottiin Englannin ja Ranskan jakamiin mandaatteihin Sykes-Picot’n sopimuksen (1916) nojalla. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Balfourin julistuksen (1917) myötä juutalaisille alettiin rakentamaan omaa kansallisvaltiota arabiväestöltä ulosmitatulle maalle Baselin sionistikongressin (1897) suunnitelmien mukaisesti. 1922 itsenäistynyt Egypti sekä 1932 itsenäistynyt Irak pysyivät vielä ajoittaisesta rimpuilustaan (esim. Irakin asettuminen Saksan rinnalle 1941) huolimatta tiukasti Ison-Britannian talutusnuorassa. Toisen maailmansodan jälkeen valtio toisensa jälkeen itsenäistyi (prosessi kesti 1970-luvulle saakka) ja alkoi etsiä suuntaansa kylmän sodan maailmassa. Itsenäistyneiden arabivaltioiden keskelle 1948 itsenäistynyt Israel ruuvautui lyhytaikaisen ämpyilyn jälkeen tiiviisti läntiseen leiriin ja kansainväliseen imperialistiseen koneistoon. Israelin itsenäistyessä ratkaisematta jäänyt Palestiinan kysymys (johon aiheen tuttuudesta johtuen ei tässä mennä sen enempää) on loi alusta alkaen antagonistisen suhteen arabimaiden ja Israelin välille.
Arabimaailmassa kolonialismin aikainen alistettu asema koettiin nöyryytykseksi. Katsottiin että jo ristiretkien aikana islamilaisen ja arabialaisen kulttuurin nitistämään pyrkinyt Eurooppa työntyi islamilaisarabialaiselle ydinalueelle torpaten kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen kehityksen. Näistä premisseistä syntyivät ikään kuin haasteenomaisiksi vastauksiksi kaikkien muslimien yhtenäisyyttä – ummaa´- korostava panislamismi (aatteellinen isä Said Jamal-ad-Din Asadabadi [1838-1897]) ja kaikkien arabien kulttuurista yhtenäisyyttä ja heidän poliittiseen yhtenäisyyteensä pyrkinyt panarabismi. Panarabismin alkuna pidetään usein Jurji Zaydania (1861-1914) ja hänen Nahda -liikettään. Oma vaikutuksensa oli myös Arabian niemimaan beduiinien vapaustaistelulla Osmanien valtakuntaa vastaan (osmanit pyrkivät terhakkaasti luomaan yhtenäistä identiteettiä hallintoalueilleen, nk. panosmanismia, siinä kuitenkaan onnistumatta).
Ba’athismi
Arabisosialismin teoreettisesti kenties pisimmälle kehitelty suunta ba’athismi lienee useimmille tuttu lähinnä Irakin edesmenneen presidentin Saddam Hussein al-Tikritin (1937-2006) hallinnon yhteydestä, ja viimeaikoina valppaimmat median seuraajat ovat saattaneet rekisteröidä ba’athismista puhuttavan Bashar al-Assadin luotsaaman Syyrian valtablokin ollessa puheenaiheena.
Ba’athismi on mielenkiintoinen sekoitus sekulaaria arabinationalismia ja valtiososialismia. Aate alkunsa 1930-luvun Syyriassa, jolloin suuntauksen pääideologeina pidetyt Michel Aflaq (1910-1989) ja Salah al-Bitar (1912-1980) alkoivat kehittelemään omaa arabikulttuurin sopivaa sosialismin muotoaan petyttyään eurooppalaisperäiseen kommunismiin Syyrian emämaan Ranskan kansanrintamahallituksen (1936-1937) – jossa kommunistitkin olivat mukana ja jonka hallintopolitiikkaa ei vaikuttanut juuri eroavan porvarihallitusten harjoittamasta taantumuksellisesta ja brutaalista miehityspolitiikasta – myötä. Aflaq ja al-Bitar ammensivat voimaa arabirenessanssin ajatuksesta, jonka he omaksuivat arabinationalisti Zaki al-Arsuzilta (1899-1968): ba’ath -sana itse asiassa viittaa juurikin renessanssiin. Vaikutusta voidaan katsoa olleen Constantin Zureiqin (1909-2000) panarabistisella ajattelulla sekä muulla arabinationalismilla, kuten Antun Saadehin (1904-1949) syyrialaiskansallissosialistisilla ajatuksilla voidaan katsoa olleen merkitystä ba’athismin.
Ba’athismi voidaan tiivistää yleisemminkin arabisosialismissa esiintyvään iskulauseeseen “Yhtenäisyys, vapaus, sosialismi”, jossa yhtenäisyys viittaa panarabismiin (sekä luokkien väliseen yhteistyöhön), vapaus antikolonialismiin ja sosialismi talouden kollektivistisiin muotoihin. Ideologian taustalla yleisen panarabistisen liikehdinnän ja luonnollisesti marxixmin ohella voidaan nähdä selkeästi myös eurooppalaisen nationalismin aihiot ja doktriinit. Sekä Aflaq että al-Bitar opiskelivat Sorbonnen yliopistossa, jossa he tutustuivat paitsi J.G. Herderin (1744-1803) ajatteluun “Kulturnation” -käsitteineen (kulttuuriraja kansakunnan määrittäjänä valtiorajojen, uskonnon tai etnisyyden sijaan: panarabisminkin ydin oli juuri tässä), myös J:G. Fichten (1762-1814) protososialistinen nationalismi, Auguste Comten (1798-1857) positivismi ja Ernest Renanin (1823-1892) kansallismielinen ajattelu sekä ranskalainen jakobinistinen porvarillisvallankumouksellisuuden perinne. Huolimatta idealistisista piirteistään ba’athismi on sekulaari oppi. Aflaq piti kuitenkin islamia arvokkaana arabialaiselle kulttuurille. Hän katsoi että itse asiassa koko monoteistisen henkisen kulttuurin muoto oli tyystin vieras Euroopalle, ja ominaispiirteellinen juurikin arabialaiselle maailmalle. Tämä monoteististen uskontojen asettaminen samalle viivalle näkyi mm. Saddam Husseinin Irakin tasa-arvoisessa uskontopolitiikassa.
Ba’ath -puolueen toiminta alkoi pienestä Aflaqin ja al-Bitarin ympärille ryhmittyneestä opiskelijajoukosta, joka lopulta organisoitui puoluemuotoon 1947. Puolue oli yhtenä primus motorina 1954 vallankumouksessa, ja toimi merkittävässä roolissa kun panarabistista Yhdistynyttä Arabitasavaltaa (1957-1961) muovailtiin Egyptin ja Syyrian välille. 1960-luvulla kansainvälinen ba’ath -puolue jakautui Syyriaan asemoituneeseen regionalistiseen Qotri-liikkeeseen ja Irakista tukipohjansa ammentaneeseen nationalistiseen Qawmi-liikkeeseen. Muissa arabimaissa toimivat ba’athistipuolueet jakautuivat niin ikään em. fraktioihin, ja niin kussakin maassa alkoi toimia kaksi ba’ath -puoluetta. Kahden toisiinsa vihamielisesti suhtautuneen fraktion olemassaolo näkyi mm. 1980-luvun Irakin ja Iranin välisen sodan aikana, jolloin Syyria ainoana arabimaana piti Iranin puolta Irakia vastaan. Vasta myöhempi aggressiivinen USA:n politiikka alueella liennytti vanhojen kiistakumppanien välejä.
Tänä päivänä ba’athistiset puolueet ovat vallassa Syyriassa (nauha on haalistunut..) ja Libanonissa (osana Hizbollahin hallintokoalitiota) sekä suurempina (deba’athifikoitu Irak) tai piskuisempina oppositiovoimina muissa arabimaissa. Mielenkiintoista kyllä, ba’athismi on herättänyt viime aikoina kiinnostusta nk. kolmannen position, so. vasemmistofasismin, piirissä.
Nasserismi
Siinä missä ba’athismi on pitkälle hiottua teoriaa ja ideologiaa jota sitten on lähdetty toteuttamaan käytännössä, on nasserismi perustunut enemmänkin käytäntöön, joka sitten on ideologisoitu jäljestäpäin. Kuten nimestä voi päätellä, on nasserismi saanut nimensä ja muotonsa Gamal Abdel Nasserin (1918-1970) hallinnosta. Nasser masinoi Vapaiden upseerien liikkeensä avulla Egyptin 1952 vallankumouksen, ja nousi pian myös Egyptin presidentiksi. Hänen hallintonsa aikana merkittävä osa taloudesta sosialisoitiin, esim. kuuluisa Suezin kanava, jonka sosialisoimisesta puhjennut kriisi 1956 hankki Nasserille kansainvälistä tunnettuutta, kun hänen onnistui voittaa Ranskan, Ison-Britannian ja Israelin yhteinen vihamielinen interventio. Nasser nousikin arabimaailman kiistanalaiseksi johtohahmoksi.
Maailmanpolitiikassa Egyptin arabisosialistinen hallinto asemoitui liittoutumattomien maiden (NAM) johtomaihin (yhdessä Intian ja Jugoslavian kanssa; tästä vasemmistososialidemokraattien sanonta “Kolme on maailmassa suurta: Nasser, Nehru ja Tito.”), mutta suhteet Neuvostoliittoon (mm. Assuanin pato rakennettiin ja armeija modernisoitiin Neuvostoliiton tuella) olivat myös mallillaan. Neuvostoliitto antoi Nasserille sisäpoliittisesti vapaat kädet vastineeksi hänen johdonmukaisesti anti-imperialistisesta politiikastaan. Nasser tukahduttikin rautakouraisesti paitsi kommunistit, liberaalit kuin Muslimiveljeskunnankin (joka oli alkuun tukenut vuoden 1952 vallankumousta) näiden asettuessa poikkiteloin hallinnon kanssa.
Nasserismin määrittäviksi piirteiksi voidaankin katsoa selkeä sekularismi, anti-imperialismi, antisionismi, panarabismi (mm. Yhdistynyt Arabitasavalta -kokeilu juurikin Egyptin johdolla, ja 1950-luvun kiihkeä vaihe arabimaissa jolloin maa toisensa jälkeen vaikutti luisuvan kohti Nasserin vaikutuspiiriä), kolmannen tien ajattelu (NAM) ja siihen nivoutunut kolmen ympyrän teoria (näkemys siitä että Egypti on avainasemassa kolmannessa maailmassa panarabistisen, panafrikanistisen ja islamilaisen identiteetin solmukohtana) sekä luokkasopuinen valtiososialismi.
Kuuden päivän sodan katastrofi 1967 käänsi Nasserin ja sitä myötä nasserismin laskusuhdanteeseen. Nasser kuoli 1970, ja tappio 1973 Yom Kippurin sodassa ajoi Nasseria vallankahvaan seuranneen Anwar Sadatin (1918-1981) liennytykseen Israelin ja Lännen kanssa, pois NAM:in keskiöstä ja anti-imperialistisesta politiikasta ja pikkuhiljaa myös sosialismista kohti kapitalismia: Hosni Mubarakin (s. 1928) kaudella virinneet nasseristiset puolueet jo kiellettiin.
Algerian sosialismi
Sosialismilla oli sijansa myös Algerian historiassa. Vapaussodassa Ranskaa vastaan 1954-1962 vastarinnan masinoijina ja kamppailijoina siirtomaahallintoa vastaan toimivat sosialismistakin voimakkaasti inspiroituneet tahot, ja niinpä Algerian itsenäistyessä sosialistisiin kokeiluihin lähdettiin presidentti Ahmed Ben Bellan (s. 1918) johdolla innolla.
Siinä missä arabisosialismi esim. Tunisiassa, Syyriassa, Irakissa tai Egyptissä otti sekulaarin muodon, oli Algerian tie toinen. Maan valtapuolueena (ja pitkään ainoana sallittuna puolueena) toimineen FLN:n ideologiassa annetaan virallinen asema paitsi nationalismille ja sosialismille, myös islamille. Islamin merkitystä emansipoivana voimana siirtomaavaltaa vastaan onkin liian usein aliarvostettu, vaikka esimerkiksi Abdelhamid Ben Badisin (1889-1940) reformistisnationalistisilla islamin näkemyksillä on ollut kiistatonta vaikutusta.
Teollisuustuotannon organisoinnissa otettiin selkeästi oppia paitsi ranskalaisilta anarkosyndikalisteilta myös Josip Broz Titon (1892-1980) Jugoslavian itsehallinnollisesta samoupravljanje-mallista. Kansainvälisesti maan hallinto pyrki panafrikanismiin ja anti-imperialismiin, mutta myös liennytti suhteitaan emämaahan. Panarabismi vaikutti myös Algeriassa, jossa sen ajoittainen korostaminen sai maan laiminlyömään suurta berberivähemmistöään.
Ben Bellan vaihtuessa vallankaappauksessa 1965 Houari Boumedienneen (1932-1978) maan sosialistiset kokeilut ottivat selkeämmin valtiososialistisen suunnan. Myös anti-imperialismi ulkopolitiikassa lientyi merkittävissä määrin. Vaikka mitään virallista katkosta maan sosialistiseen menneisyyteen ei missään vaiheessa tehty, luovuttiin maan talouden sosialistisista muodoista hiljalleen Chadli Benjedidin (s. 1929) hallinnon aikana seuraten maailmanpoliittisen kehityksen tendenssejä.
Jamahiriya – islamilaista sosialismia
Libyassa Muammar Gaddafin johtama nuorten upseerien joukko toimeenpani vallankaappauksen vuonna 1969 korruptoitunutta kuningashuonetta vastaan. Taivallettuaan alkuun tavanomaisen kolmannen maailman valtiososialistisen mallin tiellä, siirtyi Libya Sabhan julistuksen myötä vuonna 1977 jamahiriyan tielle, jonka suuntaviivat, “kolmannen kansainvälisen teorian”, Gaddafi määritteli 1975 julkaistussa Vihreässä kirjassaan.
Teoriassaan Gaddafi yhdistelee Mihail Bakuninin ja Pjotr Kropotkinin anarkistisia teorioita islamin egalitaarisiin ja emansipatorisiin tendensseihin.
Kolmannen kansainvälisen teorian on Vihreän teorian mukaan tarkoitus korvata ja ylittää sekä kapitalismi että konventionaalisempi sosialismi. Se kritisoi länsimaista “demokratiaa” teoreettisilta lähtökohdiltaan enemmistön diktatuuriksi, ja tarjoaa tilalle konsensuaaliselle päätöksenteolle pohjautuvia kansankomiteoita ja kansankongressia. Myöhemmin Gaddafi on täydentänyt jamahiriyan mallia toteamalla kansallisvaltion liudentuvan “suurten tilojen aikakautena” globalisaation myötä (tässä mielessä jamahiriyan konseptiin kuuluva patriotismi on relativistista). Anarkistiset hallintovaikutteet ovat näkyneet viimeaikaisessa kriisissä siten, että mm. hajautettu armeijakoneisto ja paljolti epäinstitutionalisoitu Gaddafin henkilökohtaiseen johtamiseen perustuva hallinto ovat tehneet mahdottomaksi minkään instanssin yksiselitteisesti kaapata valtaa ja syrjäyttää Gaddafi, kuten esim. Tunisiassa tai Egyptissä on juuri käynyt.
Vihreän kirjan mukaan yhteiskunnan moraali ja lait eivät voi riippua kulloisistakin yhteiskunnallisista olosuhteista, vaan niissä on jotakin objektiivisesti olemassa olevaa ja pysyvää. Juurikin tämä traditionalismi on luonut kiinnostusta Gaddafin teorioihin myös kolmannen position kentän, erityisesti kansallisanarkististen piirien parissa.
Jamahiriyassa talous on sosialisoitu valtiolle perheyrityksiä lukuun ottamatta. Sosialisoidut öljytulot toivat Libyalle paljon vaurautta, joka mahdollisti kattavan terveydenhuolto-, sosiaaliturva- ja koulutusjärjestelmät. Kun Libya pitkällisen kauppasaarron jälkeen avasi markkinansa Lännelle, alkoi järjestelmän rapautuminen.
Tietenkin on hyvä tehdä ero teorian ja käytännön välillä: monet Vihreän kirjan opetukset ovat jääneet puheen tasolla, tai niistä on ensivaikeuksien jälkeen luovuttu. Myös jatkuva ulkoinen uhka sekä useat vallankaappausyritykset ovat tuoneet kylmän reaalipolitiikan idealistisen toiminnan sijaan.
Kansainvälisessä politiikassa Gaddafi on ollut paitsi pontevan panarabistinen, kiihkeän panislamistinen, johdonmukaisen panafrikanistinen ja alusta asti tiukan anti-imperialistinen. Anti-imperialismi on manifestoitunut mm. tukena mitä moninaisimmille hallinnoille ja sissi-/vapaustaistelu-/terroristiryhmille (mm. IRA, PLO, RUF, Abu Sayyaf [lisäksi Gaddafi on tukenut emansipatorisempia uskonlahkoja kuten Children of Godia ja Osho-liikettä] jne.). Tämä on johtanut sekä diplomaattisiin selkkauksiin että sotilaallisiin konflikteihin mm. Ranskan ja Yhdysvaltojen kanssa, ja tuonut Gaddafille liikanimen “Libyan hullu koira”.
Viimeaikaiset siekailemattomat siviiliväestön teurastukset joihin Gaddafin hallinto on syyllistynyt, sekä ennen kaikkea sitä edeltänyt suurimmasta osasta sosialistisia rakenteita luopuminen ja aktiivisen liennytyspolitiikkaa USA:n ja Euroopan hallintojen suuntaan ovat taanneet jamahiriyalle kurjan jälkimaineen, jahka aikamme historiaa tullaan kirjoittamaan. Näistä kauheuksistakin huolimatta olisi syytä muistaa myös jamahiriyan ja Gaddafin ansiot, ja muistaa että nykyinen valtaan itsensä vyöttänyt despootti edustaa jotakin sangen muuta kuin taannoinen salskea nuori ja dynaaminen kansainvälisen vallankumouksen valiosoturi.
Arabisosialismi muissa muodoissaan
Tunisiassa Habib Bourguiban (1903-2000) johtama maltillinen arabisosialismi kaatoi kuningasvallan hetimiten maan itsenäistyttyä. Alun konfliktihakuisen emämaapolitiikan jälkeen suhteet Ranskaan lientyivät, ja Tunisia suuntautui länteen. Bourguiban hallinnon Neo Destour-sosialismi erottui selkeästi muista arabisosialismin malleista selkeän islamvastaisuutensa ja länsimielisyytensä sekä teoreettisen panarabismin puutteen (käytännössä Tunisian politiikka tosin oli solidaarista esim. Palestiinaa kohtaan) vuoksi. Tunisialaista mallia voidaan pitää siis jotakuinkin oikeistososialidemokraattisena. Talous oli markkinoita ohjailevaa valtiososialismia. Huomionarvoisa oli myös Maareformi lakkautti feodalismin rippeet maasta. Asteittain laimentunut laimea sosialismi kaatui 1988 kun osin jo senilisoitunut Bourguiba syrjäytettiin, ja tilalle nousi nyttemmin vallasta pullautettu Zine al-Abidine Ben Ali (s. 1936).
Irak oli ba’athistihallinnon ohella toisten arabisosialististen hallintokokeilujen kenttänä: mm. Arifin veljesten hallinto sekä Abdel Karim Kassemin (1914-1963) rautakourainen valtiososialistinen hallinto edustivat panarabismin kyllästämiä arabisosialismin muotoja. Syyria puolestaan seilasi ba’athistikokeilujensa ohella läpi eriasteisten sosialististen kokeilujen aina kansallissosialistissävytteisistä panarabistisista armeijasosialismin muodoista Neuvostoliiton kanssa flirttailevan tavanomaisemman arabisosialismin muotoihin.
Lähinnä kuriositeettiarvon vuoksi voidaan mainita Länsi-Saharan sissiliikkeen sosialistinen luonne, Mauritanian Mokhtar Ould Daddahin (1924-2003) “islamilainen, nationalistinen, sentralistinen ja sosiaalidemokraattinen” valtiososialistinen hallinto, islamistisen vallankumouksen 1980-l. katkaisema Sudanin Jaafar al-Nimeirin (1930-2009) kompuroiva mutta valtapoliittisesti taidokas panarabistinen arabisosialismi, Tshadin ajoittaiset epämääräiset yritelmät sekä ainoana selkeän marxilais-leninistisenä hallintona arabimaailmassa esiintynyt “Lähi-idän Kuuban” eli Etelä-Jemenin hallinto, joka päättyi Jemenin yhdistymiseen länsimielisen Pohjois-Jemenin johdolla. Koska Somalia on Arabiliiton jäsen, lienee paikallaan mainita myös Mohamed Siad Barren (1919-1995) sotilashallinto, jossa oli aimo annos marxilais-leniniläis-maolaista vaikutetta kyllästettynä pansomalistisella nationalistisella ideologialla. Törmäyskurssi Etiopian sosialistihallinnon kanssa vieraannutti Somalian itäblokista, ja sosialistinen kokeilu päättyi maan nykyiseen kaaokseensa ajaneeseen vallankaappaukseen 1991. Oma lukunsa on tietenkin Palestiina, jonka aatehistoriallisen laajuutensa vuoksi on jätetty artikkeli ulkopuolelle, sekä Libanon, jossa sosialidemokraattisten kokeilujen ohella mielenkiintomme ansaitsee Hizbollahin toiminta, ideologia ja hiljattain valtaan astunut islamilaisen sosialismin hallinto. Hizbollah on malliesimerkki onnistuneesta rinnakkaisvallan rakentamisen kautta toteutetusta vallankumouksesta, sekä eräänlaisesta vallankumouksen moneuden toteutumisesta; huolimatta khomeninilaisesta panislamistisesta doktriinistaan Hizbollahin ideologiaan kuuluu näkemys vilpittömästä yhteistyöstä muiden – ateististenkin – vallankumouksellisten voimien kanssa. Tämä näkyy myös nykyisessä Hizbollah -vetoisessa hallintokoalitiossa. Hizbollahista maininnanarvoisaa on myös kulttuurirelativistinen islamismi, ja sen seurauksena feministinen tendenssi joka sisältyy ideologiaan.
Arabivallankumousten yleispiirteitä ja opetuksia
On muistettava että huolimatta paikoin ankarin verisin taisteluinkin ja kyynelvuoin virratessa saavutetut valtiolliset itsenäisyydet eivät ole vanhoissa kolonialismin kohteena olleissa maissa merkinneet vapautta imperialismista: se on vain muuttunut uuskolonialistisiin muotoihin. Taloudet ovat säilyneet usein kovistakin yrityksistä huolimatta muodoltaan vanhojen emämaiden suurpääoman intresseille alisteisina raaka-ainevarastoina ja ylituotannon purkualueina. Mitä tulee arabimaailmaan, on öljyn asema ja sen kaksoisluonne siunauksena ja kirouksena ilmeinen.
Paitsi talous- myös kulttuuri-imperialistiset voimasuhteet ovat lyöneet leimansa alueen olo- ja valtasuhteisiin. Ilmiöstä kiinnostuneet voivat tutustua paitsi Frantz Fanonin teokseen “Black skin, white masks” tai Edward Saidin teokseen Orientalismi.
Kansainvälisen pääoman ja vanhojen emämaiden etuja on usein kuhunkin maahan muodostunut nk. compradoriporvariston luokka. Tuon luokan valta-asema paikan päällä on tiukasti sidoksissa heidän rooliinsa suurpääoman lakeijoina – on heidän taloudellisen menestymisensä kannalta edullinen asetelma, että imperialistiset taloussuhteet jatkuvat. He ulosmittaavat osansa riistetystä voitosta itselleen ja suurpääoma pitää loput. Tuon compradoriluokan olemassaolo ja sen elimellinen kiinnittyminen kansainväliseen kapitalistiseen talousjärjestelmään on hyvä pitää mielessä.
Arabivallankumousten toimeenpanevana voimana pääosin armeija, virkamiehistö ja sivistyneistö – eli määritelmällisesti nk. vapaat ammatit ja työläisaristokratia. Vallankumousten tukipohja on ollut laajalti pikkuporvaristossa. Marxilaisittain katsoen sosialismi on siis näiltäkin osin ponnistanut sangen epäedulliselta pohjalta. Poikkeuksena voidaan mainita osin Algeria, jossa sekä työläisillä että talonpojilla oli olennainen osansa vallankumouksen liikevoimasta.
Uuraista yrityksistä huolimatta arabisosialistiset kumoukset yksi toisensa jälkeen murskautuivat kansainvälisen kapitalismin rautakoron alle. Taistelu ei ollut kuitenkaan turhaa. Se antoi paitsi arvokkaita opetuksia, myös kykeni paikoin kiistatta aikaansaamaan konkreettisia parannuksia yhteiskunnallisissa oloissa. Mm. feodaaliset rakenteet onnistuttiin purkamaan, naisten asemaa edistämään ja ennen kaikkea onnistuttiin iskostamaan ihmisten mieliin sosialistisen tietoisuuden alkiot, kapinan siemenet joista tämänkin päivän mullistukset versovat.
Arabisosialismin eri muodot ovat kukin olleet historiallisia ilmiöitä, siis joihinkin tiettyihin historiallisiin olosuhteisiin ja sitä kautta aikaansa sidottuja. Jo ilmenneissä muodoissaan ne ovat mennyttä maailmaa, eikä niitä voida soveltaa enää sellaisinaan: esim. luokkapohja ja luokkien väliset voimasuhteet ovat muuttuneet. Tietenkin toki jokainen arabisosialistinen suuntaus pitää sisällään kehityskelpoisia aihioita, joiden pohjalta voidaan lähteä rakentamaan uusia, nykypäivän tarpeisiin soveltuvia sosialismin muotoja. Aivan varmasti myös nuo uudet ideologiat tulevat sisältämään omaleimaisia paikallisia piirteitään. Eritoten panarabismi on aatteellinen ilmiö jonka viimeaikojen “arabimaiden kevät” on osoittanut eläväksi ja ajankohtaiseksi. Aika tulee näyttämään, josko tämä uusi vallankumousten aalto kykenee murtamaan kansainvälisen pääoman taloudellisen ja länsimaisen kulttuurin hegemonisen ylivallan. Toivoa ainakin niin sopii.
Ville Rantanen
Artikkeli muovattu Tampereella 20.3.2011 pidetyn Pienen arabivallankumousseminaarin alustukseni pohjalta
