Kuten tunnettua kautta historian luokkataistelun taloudellisella perustasolla on kysymys yhteiskunnallisen tuotannon lisäarvon jaosta ja jakosuhteesta eri luokkien välillä. Toisin sanoen sen ylijäämän jakosuhteesta, jonka kulloinenkin yhteisömuoto on kyennyt tuottamaan yli välttämättömän tarpeensa. Sosialistisesta järjestelmästä on
mieletöntä puhuakaan jos tarkastelun ulkopuolelle jätetään kapitalistisessa tuotantotavassa vallitseva pääoma-palkkatyö suhde (palkkaorjuus) ja kuvitellaan että järjestelmä voisi luonnehtia sosialistiseksi kumoamatta kapitalistin yksityisoikeudellista etuoikeutta anastaa työläisen tuottamaa lisäarvoa. Tämä on perustava kysymys, jota ei voida koskaan unohtaa keskusteltaessa sosialismista. Se on viimekädessä myös ikuinen vedenjakaja poliittisen työväenliikkeen sisäisessä kehityksessä, kuten myös ikiaikainen ongelmakohta työläisen poliittisen tietoisuuden heräämisessä.
Silläkin uhalla että yliyksinkertaistus johtaa syytöksiin ‘taloudellisesta determinismistä’, on todettava, että poliittis-juridisen tason vaatimukset tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamisesta so. palkkaorjuus suhteen poistamisesta, ovat aina olleet ja tulevat myös kapitalistisen tuotantomuodon puitteissa aina olemaan luonteeltaan ‘siirtymävaatimuksia’. Millään yhteiskunnallisten ylärakenteiden hienosäädöillä, markkinakontrolleilla, valtiokapitalistisilla suunnitteluilla, arvovasemmistolaisilla sanasikermillä, kauniilla vappujulistuksilla tai sosiaalipoliittisilla uudistuksilla järjestelmästä ei saa tekemälläkään sosialistista, niin kauan kuin tähän taloudellisen tason peruskysymykseen ei kajota. Tämä näyttää unohtuneen niin sanotulta kolmannelta vasemmistolta, joka tamppaa pitkälti samoja latuja kuin sosiaalidemokratia (nykyisessä merkityksessään) tamppasi aikanaan. ‘Hyvinvointivaltio’ on pohjimmiltaan rahoitettu kapitalisteilta liikenevillä rippeillä yhteiskunnallisesta lisäarvosta, suuntaamalla se reformistisen työläisaristokratian porvarillistamiseen, laajamittaiseen kansalaisten mediakontrolliin ja pahimpia luokkaristiriitoja siloittaviin sosiaalipoliittisiin tulonsiirtoihin.
Se millä lailla sosialistisen yhteiskunnan poliittinen ja organisatorinen päällysrakenne tulisi organisoida, on tunnetusti monimutkainen kysymys, jonka puheeksi ottaminenkin poliittisen vasemmistonkin keskuudessa aiheuttaa usein typeriä syytöksiä ‘utopioiden rakentelusta’ ja ymmärtämätöntä hihittelyä, sekä laukaisee usein välittömän fraseologisen vastareaktion, jossa käytetään senkaltaisia lauseita kuin “se ei ole nyt ajankohtaista”, “ei vallitse vallankumouksellinen tilanne”, “keskitytään reaalipolitiikkaan” jne. Ikään kuin sosialismiin siirtymisen prosessi olisi jotenkin kaiken sen ulkopuolella, mitä erinäiset toverit ajatuksina päässään pyörittelevät. Ongelmaa ei ole jos sitä ei tunnisteta ja tunnusteta. Poliittisella vasemmistolla on luovuttamaton oikeus (itseasiassa velvollisuus) käydä sosialismista jatkuvaa keskustelua ja muotoilla ohjelmia, ne tavoitteet johon pyritään, keinot joita käytetään, uuttaa menneisyyden historiallisista kokemuksista se mikä niistä on opiksi otettava ja mihin asioihin tulee panostaa lisää tutkimustyötä jne. Kansainvälinen Työväenliike on suurelta osin ulkoistanut nämä tehtävät luokkaviholliselle.
Mitä tulee luonteeltaan sosialistisen järjestelmän ja suunnitelmatalouden erityisluonteeseen, erilaisten organisaatiomallien kehittelyyn, järjestelmän logistiikkaan ja ohjaukseen, toisaalta demokratian ja sentralismin suhteen, toisaalta lokaali-globaali akselin viitekehyksissä; ei ole missään määrin utooppista käydä tätä keskustelua, sillä sikäli kun on havaittavissa, kapitalistiset esikunnat ovat käyneet ja käyvät tätä keskustelu omissa piireissään jo nyt. Miten hallita järjestelmää?
Se että työväenliikkeellä on historiallista kokemusta sosialismin tielle lähteneistä järjestelmistä, ei suinkaan ole syy olla tätä keskustelua käymättä, päin vastoin, se antaa juuri argumentit koko keskustelun relevanttiudesta ja ajankohtaisuudesta. Tämä edellyttää kykyä lähestyä aihepiiriä kylmän objektiivisesti. Asia joka myös on pitkälti hukkunut kansainväliseltä työväenliikkeeltä. Filosofis-metodologinen arsenaalimme ei johdonmukaisesti käytettynä mahdollista erilaista lähestymistapaa tutkimuksessa historiallisten prosessien suhteen, tapahtuivat ne sitten ‘reaalisosialismissa’ tai imperialistisessa länsimaisessa ylikypsässä kapitalismissa.
Strateginen välttämättömyys on pyrkiä tuomaan työläisille mahdollisimman laajasti, tajuttavasti ja kiihkottomasti esille ne konkreettisesti vallitsevat olosuhteet kapitalistisessa palkkaorjuussuhteessa, jotka luovat myös ristiriitaisessa ‘ratkaisemattomuudessaan’ todellisen moraalis-eettisen pohjan ‘arvososialismille.’ Tuotannon kannalta kapitalisti on turha, tuottamaton kuluerä työläiselle. Toisin sanoen järjestelmä ei ole kustannustehokas.
– M.Niemi
ALKUPERÄINEN LÄHDE:
M.Niemi 21.4.2011 11.16 : Sosialismi.net kommentti kirjoitukseen ‘Sosialismikeskustelu Vasemmistoliitossa’
