Arabikevät ja Euroopan syksy – Kaikkien vastarintojen äidit

”Kikar Tahrir, po ba’ir” rimmaa hepreaksi hyvin ja tarkoittaa ”Tahrir-aukio on täällä”. Sama lause on kaikunut ympäri Etelä-Eurooppaa ja muuallakin maailmalla kaukaiseen Chileen asti. Israel on sikäli erikoinen valtio, että siellä hallitseva eliitti, niin vasemmisto- kuin oikeistosionismi ovat kouluttaneet monen sukupolven nuoria arabifobiaan ja -vihaan. Koko Israelin olemassaolo ja sen rooli Lähi-idässä imperialismin käsikassarana perustuu juuri tuohon elementtiin. Nyt kun kapitalismin globaalikriisi pakottaa ihmiset kaduille myös Israelissa, sionismin perustan edellytykset horjuvat. Osoittaakseen että ovat tosissaan, Tel Avivissa mielenosoittajat laittoivat symbolisesti pystyyn giljotiinin Rothschild-bulevardin varteen. Tunisian vallankumouksen jälkeen arabikevään tuoksu leviää paikasta ja maanosasta toiseen. Mutta onko kyseisten liikehdintöjen samanaikaisuus sattuma vai löytyykö näiden välillä muitakin kuin vain symbolisia yhtäläisyyksiä? Yritän näyttää viimeisen väitteen todeksi.

Ensinnäkin on todettava, että kyseiset maat ovat mitä erilaisimpia keskenään. Kriisiä ei kuitenkaan saisi käsitellä eri maiden kriiseinä ja miettiä sen jälkeen pienten osa-alueiden vaikutuksia suuriin kokonaisuuksiin. Liikkeelle on lähdettävä kapitalismin globaalista dynamiikasta ja sitten tutkittava, miten maailmanlaajuinen kriisi tai pikemmin sen ratkaisemattomuus heijastuu kokonaisuuden eri osa-alueisiin, siis tässä tapauksessa pienempiin maihin. Globalisaatio on kansainvälistänyt, ei vain pääomien ja markkinoiden liikkumista, vaan myös ristiriidat. Kriisin vaikutukset pieniin maihin ilmenee sillä, että se alkaa kokonaisuuden ketjun heikoimmista lenkeistä. Sen jälkeen vaikutukset palaavat takaisin kärjistyneenä kriisinä, ja tilanne näyttää pienten maiden aikaansaamalta. Jos lähtee tutkimaan kriisiä pienistä maista, ei voi selittää, miten euroalueesta 2,7 prosenttia edustava Kreikan talous voi kampata maailmanlaajuisen kapitalismin, tai miten on mahdollista se, että Obaman ja Merkelin giganttivaltioiden johtajat istuvat samaan pöytään ja miettivät miten voi välttyä äkkikuolemasta tapauksessa, jossa Kreikka julistautuisi maksukyvyttömäksi. Samaa voisi kysyä toisellakin tavalla. Miten voi olla mahdollista, että 97,3 prosenttia euroalueen talouksista ei voi pelastaa pientä Kreikkaa.

ARABIKEVÄT

Vallankumouksia ei tapahdu koska tahansa. Vallankumouksellisia tilanteita syntyy sitten kun yhteiskunnallinen kriisi on johtanut pattitilanteeseen, niin että hallitsijat eivät enää pysty hallitsemaan vanhalla tavalla, eikä ristiriitoja pysty enää sovittelemaan millään tavalla. Silloin kansanjoukkojen kärsivällisyys loppuu, ja tilanne kärjistyy räjähdyspisteeseen. Siihen ei välttämättä tarvita suurempia alullepanijoita. Katukauppiaan polttoitsemurha Tunisin keskustassa käynnisti arabimaailmaa ja Lähi-itää järisyttävän prosessin. Atlantilta Keski-Aasiaan ulottuva liikehdintä on kaatanut lännen sätkynukkediktaattorit Tunisiassa, Egyptissä ja Jemenissä, ja taistelee muutoksesta Syyriassa. Liikehdintää ei voinut olla vaikuttamatta tämän myllerryksen keskellä olevaan Israeliin. Kurdi- ja palestiinalaiskysymykset nousevat nyt taas esille arabikevään muokkaaman uuden tilanteen valossa. Valtionsa perustamisestaan saakka Israelin olemus on tiiviissä yhteydessä maan riiston, arabien sorron ja ”hajoita ja hallitse” –politiikan kanssa. Kriisi israelilaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole tuontitavara arabiympäristöstä. Kriisin puhkeamiseen johti globaalikapitalismin sovittamattomat ristiriidat ja ennen muuta järjestelmän taloudellinen kuolemantuska. Globaalikriisi saa eri maissa omia muotoja. Sen heijastuminen eri maan tilanteeseen on vuorovaikutuksessa paikallisten taloudellisten, poliittisten, historiallisten ja kulttuuristen olosuhteiden kanssa. Siitä huolimatta ympäri maailmaa kaikkien liikehdintöjen takana on yhteinen punainen lanka, kapitalismin kykenemättömyys taata vanhoja tasapainoja. Arabikevään kapinoijat eivät ole asettaneet selkeitä tavoitteita, mutta ilmiselvästi ne eivät tyydy ainoastaan diktaattoreiden vaihtoon. Edes niiden vangitseminen tai teloittaminen ei tule riittämään. Ihmismassat vaativat demokratiaa, jota heillä ei koskaan ollut, samalla kun Euroopassa vaaditaan sitä, koska se on katoamassa. Todelliset massoja liikkeelle saavat syyt ovat ruuanhinnan raju nousu, korkea systeemityöttömyys sekä näköalattomuus ja epävarmuus tulevaisuudesta.

Todellisia kriisin syitä maailman kapitalismi ei pysty ratkaisemaan – ei vaikka haluaisikin. Ratkaisu ei löydy siitä, että kapitalismi pakotettaisiin käyttäytymään inhimillisemmin. Kansanjoukkojen ympäri arabimaailmaa on pakko huomata se. Muuta ulospääsyä umpikujasta ei ole jollei sellaiseksi lasketa imperialismin pakottamaa barbariaa, joka esim. voi olla Libyan varoittavan kohtalon näköalana. Toinen vaihtoehto piilee vallankumouksen jatkuvassa luonteessa. Se tarkoittaa, että vallankumousten tulisi luoda kansankokouksia valitsemaan tarvittavia elimiä, joissa voisi keskustella, tehdä päätöksiä ja organisoida tavoitteet ja käytännön askeleet eteenpäin. Pysyvät itsepuolustusjoukot ja yhteydet armeijan varusmiehiin ovat myös välttämättömiä toimenpiteitä. Varusmiesten tulisi olla edustettuina kansanneuvostoissa. Taisteluissa diktatuureja vastaan ei saisi missään vaiheessa turvautua imperialismin apuun niin kuin Libyassa on tehty. Imperialismi ja diktaattorit ovat kaksoisveljiä keskenään. Yhdysvallat tukivat Saddam Husseinia hänen kymmenvuotisessa sodassaan Irania vastaan, mutta se ei estänyt heitä hyökkäämästä Irakiin 2003. CIA loi al Qaidan 1970–luvulla työkaluksi neuvostomiehitystä vastaan. Kun USA:n ulkopolitiikka tarvitsi interventiota Keski–Aasiaan, se hyökkäsi Afganistaniin al Qaidan jahdissa vuonna 2001. Myöhemmin Kaddafi pelkäsi, että häntä odottaa Husseinin kohtalo ja muuttui CIA:n kätyriksi. Äskettäin paljastettujen asiakirjojen mukaan CIA kuljetti (monien mielestä mm. Suomen kautta) talebaneja Libyaan kidutettavaksi, ja nyt käyttää al Qaidan sotureita (1) Gaddafia vastaan.

Arabikevään vallankumouksella on ainutlaatuinen historiallinen tilaisuus muuttaa koko alueen ja sitä kautta myös maailman geopoliittista karttaa. Spontaanisuuden on annettava tilaa suunnittelulle ja organisoidulle toiminnalle niin, että vallankumous ei silti menettäisi aitouttaan. Vallankumouksen on mentävä ohitse kapitalistisen järjestelmän raameista, demokraattiset hallintosuhteet on haettava tulevaisuudesta, ei olemassa olevasta. Nykyinen ”demokratia” kannattaa heittää maan rakoon muuallakin kuin arabimaissa. Porvarillinen demokratia palvelee vain markkinoiden intressejä; nämä kaksi asiaa eivät kumoa toinen toista ilman vallankaappauksia ja väkivaltaa. Arabimaissa ottomaanien valloitus antoi paikkansa länsimaiden kolonialismille ja viimeisen korvasivat kansallismieliset juntat useimmiten armeijan toimeenpanemalla vallankaappauksella. Kylmän sodan aikana vastakkainasettelu Naton ja Varsovan liiton välillä käytiin mm. kilpailemalla kolmannen maailman johtajien suosiosta. Silloin puhuttiin jopa arabialaisesta sosialismista ja anti-imperialismista.

Nämä ajat ovat takana, Nasserin jälkeläisistä tuli sionismin tukijoita ja vasemmiston puuttuessa vastarinta korruptiota ja nepotismia vastaan joutui islamistien käsiin. Arabimaissa ei ole itsenäistä porvariluokkaa, jollei sellaiseksi laske kombradoriporvaristoa, jonka intressit ovat tiiviisti yhteydessä imperialismiin ja sen firmojen raaka-aineiden riistoon. Neuvostoliiton sisäisen luhistumisen jälkeen kyseiset diktaattorit jäivät tyhjän päälle. Jotkut integroituivat täysin ja avoimesti lännen intressejä palveleviin systeemeihin ja jotkut toiset harrastivat kaksinaamaisuutta. Viimeisiin lukeutuvat Hussein, Gaddafi ja Assad. Kuten Gaddafin, myös Assadin on annettu lahdata omaa kansaa mielin määrin ja vieläpä Israelin siunauksella. Assadin diktatuuri on sionismille kaaosta parempi vaihtoehto. Arabikevät järkyttää Israelin vakautta ilman Assadin vallastasyöksemistäkin. Israelin oman väestön toimesta aiheutettu epävakaus moninkertaistuu nyt kun kysymys Palestiinan omasta valtiosta nousee taas esiin. Tämä ei säästä niin maltillisia (Abbas) kuin radikaalimpiakaan palestiinalaisjohtajia arabikevään vaikutuksilta. Assadin syökseminen vallasta synnyttäisi tendenssejä kurdivaltion perustamiseksi, mikä siirtäisi arabikevään paineet Ankaraan ja Teheraniin. On sanottu että tyrannien aika on ohi. Se on tietyllä tavalla totta, muttei sillä tavalla kun median papukaijat haluavat esittää lännessä. Vastaus jokaiselle epäkohdalle ei ole edustuksellinen parlamentarismi tai pikemmin sen puute. Asia ei ole niin että yhtäältä seisovat diktatuurit ja toisaalta lännen demokratia, jota tulisi tavoitella. Parlamentarismi kehittyi kapitalismin tietyssä vaiheessa silloin kun porvaristo oli nuorta ja taloutensa liberaalia. Arabimaissa porvaristo oli syntymästään asti vanha, heikko ja ontuva. Se ei voinut silloin ja vielä vähemmän voi nyt ratkaista kansalliset ongelmat siellä missä niitä on (Palestiina).

Totuus on että tyrannit kaatuvat siksi että niiden päätukija, imperialismi kokee kuoleman kouristuksia. Vallankumouksesta on tehtävä jatkuva, tyrannien mukaan pitää lähettää myös porvaristo ja kapitalismi. Tämä on arabikevään objektiivinen sisältö. Sen onnistuminen riippuu siitä, että saadaanko kansanjoukot tiedostamaan sitä ja toimimaan tietoisesti oikeiden muutosten aikaansaamiseksi. Arabikevättä pelkäävät kaikki ne, joilla on menetettävää. Arabinationalistien lisäksi niitä on imperialismi, sionismi, arabialainen muu porvaristo ja islamismi. Ei ole sattumaa, että islamismi on vastustanut vallankumouksia ja esim. Egyptissä on asettunut diktatuurin tueksi osallistumalla uuden sotilasjuntan hallitukseen. Yhteenkään näistä vanhoista järjestelmistä ei ole paluuta, jollei sellaiseksi lasketa Libyassa meneillään oleva libanonisaatio ja uussiirtomaistaminen. Viimeinen barbarian näköala tulee olemaan hinta, jota kansanjoukot joutuvat maksamaan jos epäonnistuvat muuttamaan vallankumouksensa jatkuvaksi.

Näköala tämäntyyppisestä barbariasta on otettava vakavasti. Gaddafia vastaan uskaltautuneita kapinallisia tullaan hallitsemaan sisältä käsin ”Libyan ystävien” toimesta. Imperialismin intresseihin kuuluu muitakin paljon tärkeämpiä suunnitelmia. Libyasta käsin voi puuttua muihin kansannousuihin alueella. Kuten on myönnetty, Natolla on oiva mahdollisuus jarruttaa yhä enemmän kasvavia Kiinan intressejä, ei vain Libyassa, vaan koko Afrikassa. Sen vuoksi Kiina, joka pari kuukautta sitten myi aseita Gaddafille, nyt on liittynyt Libyan ystäviin. Myös Venäjä valitti Naton brutaaleja pommituksia ja lännen sotilaiden maihinnousua, mutta ilman Venäjän ja Kiinan ääntä YK:n turvallisuusneuvosto ei pystyisi määräämään lentokieltoa, joka oikeutti Natoa pommittamaan. Ilman turhia kiukuttelua Venäjä niin ikään liittyi ”Libyan ystäviin”. Kaikkien konnien on oltava läsnä kun Libyan öljyapajat ovat tarjolla.

EUROOPPASYKSY

Lainatukiensa vastikkeeksi Kreikalle määrätty barbaarinen matokuuri, palkkojen ja lomarahojen leikkaukset ja muut säästötoimet ovat merkinneet ennennäkemätöntä kurjistamista kansanjoukoille. Tämä ei merkitse sitä, että euroalue ja maailman kapitalismi on pelastettu. Hyökkäys kreikkalaisten elinedellytyksiin muistuttaa kuolemaniskua, jonka skorpioni hännällään kohdistaa itselleen. Ainoa hyöty Kreikkaan (ja muihin maihin) pakotetusta säästöohjelmasta on se, että erityisesti saksalaiset ja ranskalaiset pankit voittavat vähän aikaa valmistautuakseen omiin hautajaisiinsa. Kuitenkin näyttää siltä, että edes tätä periferian maiden kansojen kustannuksella tapahtuvaa kilpajuoksua ajan kanssa kapitalismi ei voi voittaa.

Lehman Brothers –pankin konkurssista alkanut globaali pankkikriisi ja pankkien pelastamiseen tähdänneet bailout –pankkituet sosialisoivat kriisin, eli siirsivät sen kansallisvaltioiden talouksien hartioille. Sen jälkeen oli vain ajasta kiinni se, milloin valtiot ovat samassa tilanteessa kuin LB oli vuonna 2008. Valtioiden romahdukset alkoivat keväällä 2010, ja ketju rikkoutui Kreikan kohdalla. Tämä ei ollut sattuma, siinä on ollut omat syynsä, miksi se alkoi Kreikasta eikä jostain muusta maasta. Merkittävämpi seikka on kuitenkin se, että rikki ei enää ollut se tietty Kreikka –lenkki, vaan ketju kokonaisuudessaan. Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto myönsivät Kreikalle 110 miljardin euron lainan. Tällä tavalla Kreikan ei tarvitsisi kolmeen vuoteen lainata rahaa markkinoilta, joiden määräämä korko oli noussut pilviin. Kevätkesällä 2011, eli vuoden kuluttua Kreikan niin velka kuin vajeetkin olivat kasvaneet entisestään, mikä pakotti Kreikan eliittiä pyytämään toisen vielä suuremman lainaerän. Tämä johti siihen, että samankaltaisen avun tarpeeseen joutuivat Irlanti ja Portugali. Kontaminaation kierre oli jo alkanut. Todellisuudessa ketju on rikkoutumassa myös muiden lenkkien kodalta. Lomakuukauden aikana kriisin kärjistymisen rytmit kiivastuivat. Heinäkuun 6. päivänä Portugalin ja pian Irlanninkin valtion velkakirjojen luottoluokitus laskettiin roskalainojen tasolle. Kolme euroalueen maata oli menetetty, mutta nyt huolenaiheena oli Espanja, jonka odotettiin olevan seuraava. Asiat eivät kuitenkaan tule niin kuin asiantuntijat odottavat niiden tulevan. Toisin kuin oli alun perin odotettu, ennen Espanjaa on luhistumassa Italia, jonka velka on tähtitieteelliset 1800 miljardia euroa, mikä on neljännes koko euroalueen velkamäärästä.

Periferiasta vararikon paineet siirtyvät kovaan ytimeen, kansantalouteen, joka on euroalueen kolmanneksi suurin. Se uhkaa romuttaa koko eurorakennelman ja laajemminkin EU-projektin. Tulipalo ei polta vain PIIGS- maita vaan kehityksen dominoivia voimia. On tärkeä ymmärtää, että Kreikan kriisi ei ole kreikkalainen kriisi, vaan eurooppalainen ja yleismaailmainen. Kapitalismin epätasaisen kehityksen ansiosta Kreikka sattui olemaan heikoimman linkin asemassa. Niin EKP:n Trichet ja USA:n Obama kuin myös maailman kapitalismin huippujohtajat varoittavat siitä, että hallitsematon tai hallittu Kreikan vararikko johtanee tilanteeseen, joka syntyi Lehman Brothers –pankin vararikosta 2008. Miten voi olla mahdollista, että maa, jonka bkt on vain 2,7 prosenttia euroalueen bruttokansantuotteesta, voi muuttua maailmantalouden kuolemantuomioksi. Kaikkien maiden talouksilla on maailmanlaajuinen yhteys. Yhteys alkoi imperialistisen kauden alkuvaiheessa 1900 –luvun alussa, ja se saavutti huippunsa finanssipääoman globalisaatiolla viimeiset 30 vuotta. Ainoastaan analyytikot, jotka näkevät globalisaation kansallisten kansantalouksien summana voivat kuvitella, että ratkaisu löytyisi kansallisvaltion puitteessa. Sosialidemokraatit sekä myös ”sosialismi yhdessä maassa”-teorioita kannattava stalinistisnationalistinen kansallisvaltion fetissi nostavat kädet pystyyn ja pitävät kriisiä joko porvareiden oikkuna ja temppuna tai muuten arvoituksena vailla selityksiä. Marxin mukaan kapitalismin yksi perusristiriidoista piilee tuotantovoimien yleismaailmaisen luonteen ja kansallisvaltion kapeisiin raameihin perustuvien yksityisomistuksen suhteiden välillä.

Euroalueen nykyinen kriisi on tämän kärjistyneen historiallisen ristiriidan ilmaisu. EU:n projekti on vain kapitalismin yritys vastata haasteisiin, jotka syntyivät NL:n itse luhistumisesta (implosion) ja Saksojen yhdistymisestä. Euroalue koostuu 17 kansantaloudesta, joissa on yhteinen valuutta. Kuten MTL:n 5. järjestökokouksen asiakirjassa todetaan: ”Euro ei kuitenkaan ole tavallinen valuutta. Euro on luottotuote, jonka tuottaa EKP. Se on eräänlainen velkavaluutta, jonka on tuottanut pankkikartelli annettavaksi eri maiden käyttöön. Euro ei heijasta tietyn maan talouden todellista dynamiikkaa. Euro on keinottelun työkalu erityisesti euroalueen sisällä. Pankit keräävät kassoihinsa euromailta likviditeettiä, jota välittävät niille takaisin lainojen muodossa. Näin ollen, pankit määräävät jäsenmaiden talouspolitiikkaa. Euro on valuutan muodossa esiintyvä velkakirja, joka tavoittelee finanssisektorin ekspansiota. Viimeksi mainittu on laajentunut niin totaalisesti, että se tukahduttaa talouden kokonaisuudessaan. Suurpankkien liikevaihto ylittää reilusti muun talouden bruttotuotteen. Kriisin aikana kansalliset antagonismit korostuvat, keskipakovoimat vahvistuvat ja euro hajoaa moneen ehkä 17 osaan tai jopa isompaan määrään osia. Vararikkonsa jälkeen Argentiinassa, siis samassa maassa oli käytössä useampi valuutta.

Omien raunioiden alle Euroopan Unioni uhkaa kaivaa sen eri osille hautoja. Euroopassa kaikki luokkajakoon perustuvan talouden ja riistopolitiikan väkivaltaiset tuulet puhaltavat tällä hetkellä täysillä. Lehman Brothersin konkurssin seurauksena syntynyttä pankkikriisiä hoidettiin jättiläismäisillä pankkitukioperaatioilla (bail out). Siinä oli kaksi ongelmaa. Ensinnäkin menetetty luottamus pankkien välillä ei ole koskaan palautettu; eikä se enää palaudu varsinkaan nyt kun eletään kokonaisten valtioiden konkurssiaikaa. Seurasi taantuma, joka nimitettiin ”hillityksi taantumaksi” (contained depression) tai elvytys työttömyyden kera (jobless recovery). Toiseksi ja vakavammaksi ongelmaksi nousi se, että edellisestä syntyi jättivajeita valtioiden budjeteissa. Vajeet hoidettiin luonnollisesti lisävelalla, ja pankkien konkurssi oli tällä tavalla sosialisoitu. Nyt pankkien asemassa on kokonaiset valtiontaloudet. Tukea pankeille antoivat valtiot eli kansalaiset. Valtion voi pelastaa vain isommat valtiot. Kreikan, Irlannin ja Portugalin konkursseja on tähän asti vältetty eri tukirahastojen kautta. Sitten kun porukkaan liittyy Espanja tai Italia konkurssin pallo on Ranskan ja Saksan välisellä rajalla. Eurovelkakirjojen painaminen vain nopeuttaisi kyseistä prosessia. Samanaikaisesti budjettivajeiden lisäksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa, valtioiden interventiot loivat omia hirviöitä. Kiinassa syntyi giganttiset spekulanttikuplat ja hillittömän inflaation paineet. Viimeiset seikat aiheuttivat maailmanlaajuisen raaka-aineiden, energian ja ennen muuta ruuanhinnan reilua nousua, mikä taasen ojensi liekin arabikevään ruutitynnyrille. Nyt kun Kreikasta tulee tämän päivän Lehman Brothers, uusi entistä syvempi lama häämöttää, mikä pahentaa budjettivajeet lännessä ja jouduttaa kiinalaisen talouden pakkolaskuun. Analyytikoiden mukaan toisin kuin 2008, nyt kansantalouksilta on loppunut polttoaine.

Erilaisilla tukilainoilla ei ole tuettu Kreikan kansaa, vaan velkojat antavat rahaa Kreikan eliitille, jotta tämä kykenisi maksamaan heille takaisin saataviaan. Koko ajan kuritettu kansa ei enää suostu tulemaan hallituksi samalla tavalla ja lähtee barrikadeille. Jos Kreikka ei saa ensimmäisen jättilainan kuudetta osaa ja uutta vielä suurempaa lainaa, se ajetaan velkasaneeraukseen. Hillittykin velkojen järjestely muuttuu helposti hillittömäksi, jos markkinat päättävät hyökätä johonkin suureen maahan, joka kärsii Kreikan konkurssista. 80 prosenttia Kreikan valtion velkakirjoista on ranskalaisten ja saksalaisten pankkien kassakaapeissa. Kreikan virallinenkin konkurssi on enemmän kuin todennäköinen tämän syksyn aikana. Euroopalle ja koko maailmalle aiheutuva myllerryksen intensiteetti jää nähtäväksi. Vaikka sellainen ei johtaisikaan euron välittömään konkurssiin, se joka tapauksessa johtaa tilanteeseen, jossa eletään korkean (kaksinnumeroisen) työttömyyden ja yhä kasvavan inflaation oloissa. Stagflaatio yhdessä valtion turvamekanismien romuttamisen kanssa johtavat arabikevään tapaiseen eurosyksyyn. Euroopassakin kansanjoukkojen on valmistauduttava tulevien historiallisten taistelujen johtamiseksi kansan ja työväenluokan kannalta edulliseen tulokseen.

Kreikassa vallitsee esivallankumouksellinen tilanne, joka voi koska vaan johtaa valtatyhjiöön. Kriisin heikoin lenkki on samalla vallankumouksen elinvoimaisin veturi. Kapitalismia ja kriisiä voi vastustaa sosialistisella ohjelmalla, ja tukemalla Kreikan orastavaa vallankumousta. Euroopan maiden historiallinen integraatio voi toteutua ainoastaan Euroopan Yhdistyneiden Sosialististen Federaation puitteissa. Tämän projektin toteuttaminen on meidän käsissä. Sen toteuttamiseksi meidän tulee toimia heti!

__Dimitris Mizaras

(1) Liberation: Entinen mudzahedin Tripolin kuvernööriksi

Huom. Alustus pidetään Oulun Sosiaalifoorumissa 11.9.2011



This entry was posted in Afrikka, Artikkelit, ulkomaat, EU, Lähi-itä, Polttopisteessä. Bookmark the permalink.