Vuokrataloyhtiö VVO teki aiempien vuosien tapaan vuonna 2013 kovaa tulosta. Yhtiö on menestynyt hyvin lamasta huolimatta, mikä pakottaa VVO:n ay-osakkaat, jotka omistavat yhteensä 60 prosenttia yhtiöstä, puolustuskannalle – ja syystäkin.
Yleisemmällä tasolla tarkastellen voitokas tulos on ymmärrettävä: asuntojen vuokraaminen on tällä hetkellä erityisen tuottavaa. Yh- täältä korkotaso on matala, mikä on hyödyksi asuntobisneksessä, joka pyörii velkarahalla asuntojen rakennuttamisesta aina niiden ostamiseen. Näin siis korkotason mataluus näkyy lainakustannusten pienuutena – ja siten siis rakentamis- ja ostamiskustannusten pienuutena.
Toisekseen vuokra-asunnoista on pulaa, joten markkinoiden lainalaisuuksien mukaisesti vuokrat nousevat. Tämä on kapitalismin kylmää matematiikkaa. Asunnottomia on yli 8 000, lähes miljoona asuu ahtaasti – ja vuokranantajat hymyilevät.
VVO on kunnostautunut kovien vuokrien kiskonnassa. Vuoden 2013 kolmannella kvartaalilla VVO:n neliövuokra oli keskimäärin 12,65 euroa, kun taas kaikkien vuokranantajien keskiarvo oli 11,63 euroa.
Toisaalta VVO ei ole kalleinkaan; sen pääkilpailija Saton keskineliövuokra oli 14,74 euroa. Pidemmälläkin aikavälillä tilanne on sama. Molempien yhtiöiden vuokrankorotukset ovat myös olleet keskimääräistä suurempia.
VVO onkin julkisuudessa herättänyt kohua kiskuruudellaan. Vuonna 2012 nousi otsikoihin, että VVO koetti periä Helsingin Viikissä olevasta kohteestaan 19,40 euron keskivuokraa – vaikka se oli aiemmin ilmoittanut Aralle pyytävänsä 13,88 euroa neliöltä. Lopulta hinta laskettiin 17,65 euroon.
VVO:n toimitusjohtaja Jani Nieminen ei tuolloin nähnyt ongelmaa siinä, että verovaroin rakennettu kohde on vieressä seisovaa vapaarahoitteista kohdetta kalliimpi.
Tätä verorahojen puhallusta ammattiliitotkin tuntuvat kannattavan. PAM:n puheenjohtaja Ann Selin muotoilikin vuoden 2013 lopulla osuvasti: “Olemme kuin mikä tahansa sijoittaja”.
Selvästä mädännäisyydestään huolimatta Selin sanoi syvällisen totuuden. Jopa kaikkein proletaarisimmankin yrityksen on toimittava kapitalistisilla markkinoilla porvarillisesti, sillä vaihtoehtona on konkurssi – vaan ei auta itku markkinoilla.
On turhaa saarnata siitä, kuinka väärin on maksaa miljoonaosinkoja samalla kun vaatii korkeita vuokria. Muuta vaihtoehtoa ei nimittäin ole. Siinä teoreettisessa tilanteessa, että kunnollisia osinkoja ei maksettaisi, omistajat myisivät osakkeensa, ja yhtiö menisi konkurssiin. Ei kenties ole reilua, että ammattiliitot ja eläkevakuutusyhtiöt loisivat vuokralaisia näin, mutta vaihtoehtoja ei kapitalismissa ole.
Toinen virheellinen asennoituminen on väittää, että raha menisi ammattiliittojen kautta takaisin vuokralaisille ja että ay-porvaristo palvelisi siten työläisiä. Tämä on revisionismia, ja kyseessä on karhunpalvelus. Liittojen sijoitustoiminnan julkilausuttu tavoite on työtaistelun turvaaminen, mikä tarkoittaa kuitenkin käytännössä työläisaristokratian turvaamista, sillä liittojen käymä työtaistelu on poikkeuksetta lyhytnäköistä sätkimistä vailla proletaarisen ohjelman alkeellisimpiakaan periaatteita.
Kirsikkana kakun päällä on se fakta, että sijoitustoiminta samalla myös vesittää työtaistelun mahdollisuuksia, VVO:n tapauksessa lähinnä Metalliliiton ja Rakennusliiton osalta. VVO:n osak- kaat luonnollisesti haluavat pitää sijoituksensa kannattavana.
Tämän vuoksi on laskettava tuotantokustannuksia, mikä tarkoittaa vuokrausalalla ennen kaikkea rakennus- ja korjauskustannusten minimoimista. Avainasemassa on ennen kaikkea halpa työvoima rakennus- ja korjausaloilla, sillä raaka-aineiden ja työvälineiden hintoihin ei ole juuri vaikuttamista.
VVO:lle on hyväksi, että työehdot ovat työläisten kannalta mahdollisimman heikot – ja tämä on hyväksi jokaiselle VVO:n omistajallekin, myös Metalliliitolle ja Rakennusliitolle. Liittojen toimintaa voisi kiertelemättä luonnehtia skitsofreeniseksi.
Skitsofrenia on yleisemminkin ammattiliittojen sijoitustoimintaa vaivaava sairaus: samalla pitäisi sekä voimistaa työläisaristokratiaa (jottei menetä sen tukea) että heikentää sitä (jotta sijoitukset kannattavat eli jotta työläisaristokratian voimistaminen voidaan taata).
Sijoitustoiminta ei kuitenkaan ole ay-liikkeen ainoa ongelma. Kapitalismin vallitessa ammattiliitot ovat kapitalismin armoilla, ja taloudellisesti ne ovat aina järjestäytynyttä porvaristoa heikompia, minkä vuoksi reformivaatimukset ovat silkkaa armon rukoilemista.
Ajan kuluessa nämä ay-liikkeen sisäiset ristiriidat kärjistyvät ja löytävät ratkaisunsa. Tämän seurauksena Suomen ay-liike jakautunee ennen pitkää kahtia.
Osa ammattiliitoista kehittyy äärimmäisen kuuliaisiksi porvariston käsikassaroiksi ja alkaa saarnata työajan pidennysten ja palkkojen heikennysten puolesta – osa taas alkaa taistella kapitalismia vastaan. Lopulta ensimmäinen ajetaan perikatoon muun porvarillisen yhteiskunnan mukana.
.
Ruben Mikkonen
Työväen Mielipide n:o 38
