Keskusta, Vihreät ja RKP poliittisen polarisaation jalkoihin
Kapitalismin maailmanlaajuisen kriisin poliittiset seuraamukset heijastuvat Suomeen välittömästi ja usein jopa nopeammassa tahdissa kriisimaihin verrattuna. Politiikan kaikilla osa-alueilla päätöksenteko keskittyy yhä suppeamman piirin käsiin. Porvarilliset vaihtoehtopolitiikat pelkistyvät minimiin. Ehdotettavat ratkaisut – joskus myös etukäteen tehdyt päätökset – esitetään ainoana vaihtoehtona. Voimasuhteet yhteiskunnassa polarisoituvat. Yhä selvemmin yhteiskunnan edessä avautuu vain kaksi tietä: a) linjat, jotka yrittävät pelastaa kapitalismia ja b) ne, jotka kyseenalaistavat sitä. Vasemmiston on nyt aika tehdä valintansa, siis että kummalle puolelle barrikadia haluaa kuulua.
Kriisi on pyyhkinyt pois liberaaliporvarilliset, mutta myös vasemmistoreformistiset linjaukset. Se heittää keskikentän voimat – sekä porvarilliset että sosialidemokraattiskaltaiset – oikeiston syliin, tai se heikentää niitä kun niiden toimintaperustansa puuttuu. Holkerin hallitus (30.4.1987–26.4.1991) merkitsi paljon enemmän kuin se, että Kokoomus pääsi hallitukseen – vieläpä johtamaan sitä – ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen. Se sinkosi demarit uusliberalismin syliin Brairin kolmannen tien mallin mukaisesti. Seuraava Esko Ahon hallitus merkitsi samaa keskustalle.
Keskusta on lukeutunut Suurpuolueisiin. Puolue on ollut jo monta vuotta kriisissä. Historian perspektiivissä tämä puolue oli tottunut pitkäaikaisiin johtajiin. Sukselainen johti puoluetta 18, Virolainen 16, Väyrynen 10 ja Aho 12 vuotta. Viimeinen on ollut 1990 –luvun laman pääministeri. Sen jälkeen Keskustapuolue on käytännössä kriisissä. Aho kävi Yhdysvalloissa opiskelemassa Harvardissa, jossa moni muukin poliitikko on kastautunut USA:lle kelpaavaksi johtajaksi. Se ei pelastanut Ahoa eikä Keskustaakaan. Aho menetti pallinsa ensimmäiselle naispuoliselle johtajalle. Jäätteenmäen poliittinen taival oli lyhyt. Hän kaatui epäkorrektein keinoin saatuihin asiakirjoihin, eli skandaaleihin. Hänet vaihdettiin Vanhasella, joka taasen omista skandaaleista johtuen pakeni kesken hänen toisen hallituksen vaalikautta.
Urbaani kepulainen Kiviniemi sai kruunun kaksi vuotta sitten. Hänen piti aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta puolueen jauhot eivät olleet ”puhtaita”. Kiviniemi johti puoluetta historiansa hirvittävimpään tappioon keväällä 2011. Nyt hänkin lyö hanskansa tiskiin puoluetta raatelevien sisäisten tappeluiden vuoksi. On arvoitus, kuka nousee uudeksi johtajaksi ensi kesän puoluekokouksessa Rovaniemellä. Toistaiseksi ehdokkaaksi on ilmoittautunut oululaismiljonääri Sipilän lisäksi vain Paavo Väyrynen, 65, ja Mauri Pekkarinen, 64. Jo 20 vuotta kriisissä olleen puolueen kohtalot ovat vanhan kaartin armoilla. Väyrynen menestyi presidenttivaaleissa odotettua paremmin oman puolueen sabotaasista huolimatta. Keskustan syvästä kriisistä puhuu myös se, että Väyrynen oli ainoa henkilö, joka suostui edustamaan puoluetta vaaleissa. Väyrysen tai Pekkarisen valinta puheenjohtajaksi ei merkitsisi paluuta vanhaan. Sellainen ei uusissa olosuhteissa ole mahdollista. Keskustan poliittinen rappeutuminen jatkuu nuoren tai vanhan puheenjohtajan johdolla. Sillä ei ole poliittista tilaa keskuskentällä. Jos se siirtyy kokoomuksen linjauksiin, se muuttuu pieneksi apupuolueeksi. Muuten kuihtumisensa tulee olemaan nopeampi.
Vihreä liitto täytti äskettäin 25 vuotta. Perustamisestaan asti järjestö oli tarkoitettu yhdenasianliikkeeksi. Kuten kansainvälisestikin vihreiden perustaminen perusteltiin ympäristön surkealla tilalla. Kasvava ihmisten huolestuminen uhkaavasta ympäristökatastrofista yhdessä vasemmiston kyvyttömyyden kanssa toimia uusissa olosuhteissa oli se perusta, joka teki vihreiden syntymistä välttämättömäksi. Kesti kauan ennen kun kansa näki vihreiden ehdottamat vetoomukset mahdottomiksi toteutua. Ympäristöä ja luontoa ylipäätään ei voida pelastaa, jos eletään ja vaikutetaan alituiseen kasvuun perustuvassa kapitalistisessa tuotantotavassa. Etenkin järjestelmän ollessa kriisissä, vihreiden projekteihin löytyy yhä vähemmän poliittista tahtoa ja rahallisia resursseja. Tällä tavalla vihreät lakkasivat olemasta tietyn tason ja volyymin oppositiovoima ja lähtivät itse isännöimään kapitalismia, siinä toivossa, että näin syntyisi parempaa jälkeä. Vihreä liike muuttui puolueeksi.
Hallituksessa aluksi vihreät puolustivat ns. ”vihreitä arvoja”, samalla kun allekirjoittivat porvariston ajamat muut asiat. Tämä siihen asti kunnes tuli aika ratkaista dilemma: tulisiko pettää myös vihreät arvot äänestämällä ydinvoiman puolesta tai erota. Vuoden 2002 ydinvoimapäätös jätti traumaattisia jälkiä vihreille. Sitä muka kun vihreiden kannatus oli kasvamassa, vihreitä arvoja vesitettiin ja talous-, terveys-, koulutus- ja sosiaalikysymyksiin alettiin esittää omia ohjelmallisia kohtia. Vihreiden oikeistolaistumisen prosessi on kestänyt monta vuotta ja kulki käsi-kädessä puolueen yleispuolueeksi muuttumisprosessin kanssa. Äskettäin vihreiden presidenttiehdokas valittiin toiselle kierrokselle. Lipponen ja Väyrynen kuten muutkin isommat tai pienemmät jytkyt jäivät toisiksi. Haavikko ratsasti yleisohjelman välinein, eikä vihreitä arvoja siinä kampanjassa näkynyt. Tämä tapahtui kaikista muista syistä kuin siksi, että ympäristönsuojelu ei kuulu maan presidentin tehtäviin.
Uudet opit on ehditty jo julistaa. Kengänkiillottajan yhteiskuntaa aikaisemmin propagoinut kansanedustaja Ismo Soininvaara toteaa, että kolmannes Haavistoa äänestäneistä kannattaa ydinvoimaa ja näin ollen, vihreiden tulisi suuntautua yleispuolueen tielle. Soininvaara näkee, että keskikentän poliittiset suuntaukset tulevat katoamaan. Soininvaara haluaa luotsata vihreitä yhä oikeistolaisempaan suuntaan. Viesti on mennyt hyvin perille. Puheenjohtaja Ville Niinistö lausui puolueen 25 –vuotis juhlissa: ”Me voimme olla vahva ympäristöpuolue silloin, kun me olemme uskottava yleispuolue”. Niinistö ja Soininvaara näyttävät luotsia vailla olevalle Keskustalle, tulevaisuutensa hengissä pysymisen ohjeita. Sama pätee äärioikeiston suhteen. Kun vihreiden kannatus oli nousemassa, kaikki muutkin tulivat vihreiksi tai punavihreiksi. Nyt kun kapitalismi näyttää totalitaarisempaa naamaansa, kaikki oikeistolaistuu. Muiden puolueiden perussuomalaistuminen kesti niin kauan kun jytkyn kynttilä paloi. Nyt olisi Soininkin vuoro mennä EU:n linjoja ajavaan hallitukseen.
Ruotsalainen Kansanpuolue on tyypillinen esimerkki poliittisesta kameleontista. Kaikissa hallituksissa mukana ollut RKP välitti vain yhdestä asiasta, ruotsinkielisen vähemmistön asemasta yhteiskunnassa. RKP on ollut sellainen yleispuolue, miksi vihreätkin on tulossa. Pienpuolueiden yleisohjelma näyttää konservatiivi oikeiston ohjelmalta. Kyseisille puolueille kelpaa mikä tahansa lista hallitusohjelmaksi. Lopulta käteen jää vain ministerin palli ja suuri määrä opportunismia. Skandaalien keskiössä tänä päivänä on RKP:n puolustusministeri Stefan Wallin.
Ennen kun yksi skandaali on edes loppumassa seuraava jo häämöttää. Ensin tuli tapaus Dragsvik. Wallin teki päätöksiä varuskunnan olemassaolosta eduskunnan ja hallituksen selän takana. Alussa ministeri kiisti tosiasian, että tekojaan johti kielipolitiikka ja poliittinen ohjaus. Myöhemmin hän tunnusti molemmat. Omien luottamus Walliniin alkoi horjua kun negatiivinen julkisuus riepotteli koko RKP:n puoluetta. Sitten Wallin ilmoitti, ettei halua jatkaa puheenjohtajana kesäkuun puoluekokouksen jälkeen. RKP:n kielipolitiikka sekä puolueen imago kokonaisuudessaan on tahrautunut. Tämän johdosta Perussuomalaiset paukuttelee henkseleitään.
Ei ole tiedossa, onko Wallinin eron syy Dragsvik vai seuraava skandaali, joka oli henkilökohtainen. Ei kulunut kovin pitkää aikaa kun saimme tietää, että Wallin on tehnyt asuntokauppoja säätiön kanssa, jonka hallituksessa itse istuu. Åbo Akademin säätiö kauppasi Wallinille kahdeksan vuotta sitten asunnon Turussa. Nyt Wallin myi takaisin samalle säätiölle saman asunnon tienaamalla sievoisen 170 000 euron voiton.
Wallinin ja RKP:n, mutta myös koko hallituksen piikkiin voisi laittaa salaiseksi julistetun asekaupan Israelin kanssa. Samaan syntiin on syyllistynyt Wallinin ruotsalainen puolustusministerikollega Sten Tolgfors. Vertaus sekä kahden tapauksen ajankohta kielii ajanhengestämme. Se taasen, että Tolgfors erosi hallituksesta ja Wallin vain omasta puolueestaan, kertoo erilaisesta poliittisesta kulttuurista Ruotsissa ja Suomessa.
Dimitris Mizaras
