Nato-jäsenyys on hyvin lyhyessä ajassa mullistanut Suomen toimintaympäristön. Vanha maailma on väistämättä mennyttä. Jo vuodesta 2008 riehuneet systeemin keskipakovoimat toimivat itsenäisesti ja useimmiten tuhoisasti. Tähän asti maailman vahvin talous on viittä vaille vararikossa. Kestämätön velkaantuminen on noussut kyymmenin tuhansiin miljardeihin, ennennäkemättömän laman ja hillitsemättömän inflaation uhka roikkuu kuin Damokleen miekka yhteiskuntain päiden yläpuolella. Kapitalistit luovat uusia liittolaisuussuhteita, ryhmittäytyvät juoksuhautoihin ja etsivät omille pääomilleen pelastusta sodan kautta.
Vuosikausia lietsottu sota Euroopassa pitää sisällään maailmansodan aspekteja. Kyseessä ei ole sota eri kansallisvaltioiden välillä, vaan luokkasodan raadollisin muoto. Kyseessä on ylikansallisen pääoman hyökkäys maailman työväenluokkaa vastaan. Sosialismin lakkauttaminen 1990-luvulla oli yhtäältä muuttanut tuotanto- ja omistussuhteita kapitalistisiksi. Toisaalta kapitalismiin siirtyminen oli prosessi, jota ei saatu – eikä voitu saattaa – loppuun asti, koska se tapahtui aikana, jolloin vanhat ja vankat kapitalismit lännessä olivat jo pahassa rappiovaiheen suossa. Länsimaailma totesi silloin, että pelkästään pääomien siirtyminen yksityisten käsiin ei ollut riittävä muutos jotta entiset sosialistimaat olisi voitu integroida länsimmäiseen kapitalismiin. Yksityisomistuksen palauttaminen Venäjällä ja Kiinassa eikä valtavien markkinoiden avautuminen siellä toiminut kapitalismin henkireikänä. Sen jälkeen pala palalta toteutettu Brezinski-doktriinia. Tämän Carterin hallituksen kansallisen turvallisuuden neuvonantajanan mukaan niin Venäjä kuin Kiina tulisi kolonisoida. Sen kautta imperialismi pääsisi riistämään näiden luonnonvarat ja miljardiväestön työvoiman. Nämä ovat sellaisia projekteja, joita ei voi toteuttaa rauhanomaisesti. Sen todisti Jugoslavian sota, joka oli Brezinski-opin pilottijakso. Siihen Natoa tarvitaan.
